Sairausloma

Jäin viikko sitten kuukauden sairauslomalle. Päivää ennen sovittua psykiatrin kolmatta tapaamista tunnustin tosiasian ja totesin, etten ole työkykyinen. Minulla ei ollut enää muuta vaihtoehtoa kuin sairausloma. Helmikuussa pitämäni viikon sairausloma auttoi jaksamaan töissä reilun viikon verran paremmin, kunnes vointini taas romahti. En voi jatkaa niin, että olen viikon sairauslomalla ja puolitoista viikkoa töissä, viikon sairauslomalla ja puolitoista viikkoa töissä, viikon sairauslomalla ja puolitoista viikkoa töissä jne.

Toissapäivänä koin ensimmäistä kertaa kuukausiin fyysisesti hyvää oloa ja tunsin itseni hoikaksi. Se kesti tunnin verran. Kävin kuntosalilla ja liikunta sai ilman tulemaan ulos suolistostani. Treenaamisen jälkeen luonnollisesti söin, ja mitäs siitä seuraa - vatsavaivoja. Se hyvän olon tunne ja tyytyväisyys omaan kehoon, tunne siitä, että suolistoni on yhteistyössä kanssani, että olemme samalla puolella, ettei se taistele minua vastaan - se oli jotain aivan fantastista. Vatsavaivojen palattua mietin jälleen kerran, onko se joillekin ihmisille tavanomaisin olotila, voivatko jotkut niin hyvin 90% ajasta. Tai edes puolet. Minulle se on suotu pariksi tunniksi puolessa vuodessa. Vähän meinaa katkeroittaa.

Kun aloin parantua syömishäiriöstä, tunsin helpotusta ja vapautta siitä, että saatoin viimein syödä huoletta kaikenlaista ilman jatkuvaa kontrollia ja seurausten pohtimista. Annoin itselleni luvan lihoa ja nauttia ruoasta täysillä. Pystyin ottamaan vastaan jonkun yllättäen tarjoaman suklaakonvehdin ajattelematta sitä sen kummemmin ja sen tuottamatta karmeita, kielteisiä tunteita. No, olen lihonut 20 kiloa alimmasta painostani kasvamatta tietenkään yhtään pituutta ja huomaan jonkun pitkästä aikaa sättivän minua pääni sisällä. Enkö osaa päätellä, että jos painan 20 kiloa enemmän kuin muutama vuosi sitten enkä silloinkaan ollut vielä somaattisen sairaalahoidon tarpeessa, niin se tarkoittaa, että olen nyt läski? Varmaan senkin takia ruokahaluni on ollut viime kuukausina olematon, että jokin päässäni on jarruttanut ja yrittänyt viestiä, etten saisi enää syödä huolettomasti. Huolettomalla en tarkoita sitä, ettenkö olisi aina ja edelleen huolehtinut ruokavalioni monipuolisuudesta ja terveellisyydestä. Tarkoitan huolettomuutta lihomisen ja ruoan kaloripitoisuuden suhteen.

Eilen kävin ravitsemusterapeutilla IBS:n (Irritable Bowel Syndrome) takia ja sain häneltä ihan kokeilukelpoisia vinkkejä, vaikka etukäteen ajattelin, ettei hänellä voi olla minulle mitään uutta annettavaa 12 vuoden sairastamisen jälkeen. Hän kehotti kokeilemaan lyhyempiä ateriavälejä ja pienempiä annoksia sekä syömään maitohappobakteereja päivittäin. Olen syönyt niitä vain parin kuukauden kuurin noin kerran vuodessa. Ilokseni hän kertoi, että vaikka olisin maidolle yliherkkä, niin juustoja saatan hyvinkin voida syödä. Se on yleistä. Siitä yllätyin, ettei hän kritisoinut vähäistä veden juomistani ja viime päivinä joka päivä syömiäni korvapuusteja, jotka leivoin itse. Ateriavälien lyhentäminen ei ole minulle ihan helppo juttu, koska syöminen aiheuttaa vatsavaivoja, minkä takia tekisi mieli syödä mahdollisimman harvoin. Aion kuitenkin tehdä parhaani ja yrittää tosissaan. Ymmärrän kyllä logiikan siinä, että suolisto ärsyyntyy sitä vähemmän mitä pienempiä annoksia sinne tunkee käsiteltäväksi kerrallaan.

Parasta sairauslomassa on tähän asti ollut se, että olen pystynyt harrastamaan liikuntaa eli käymään salilla ja jumpissa. Viikonloppuna kävin myös kaverin kanssa kävelylenkillä. Toinen myönteisesti vaikuttava asia on ollut keskittymiskyvyn paraneminen sen verran, että olen pystynyt uppoutumaan kirjojen lukemiseen. Luen tällä hetkellä Lena Dunhamin kirjaa Not That Kind Of Girl englannin kielellä. Ensimmäinen kirjani 2,5 vuoteen! Kaapeissa odottaa varmaan ainakin 10 ostettua ja saatua kirjaa lukematta. Eilen aloitin myös värittämään aikuisten värityskirjaa, jonka ostin jo viime alkusyksystä, mutta jota en ole jaksanut ja ehtinyt edes avata. Tiesin, että värityskirjat ovat "mun juttu" mutta niin kuin kirjojen lukemistakaan, en halunnut aloittaa värittämistä kiireessä ja väsyneenä, koska silloin en voisi rentoutua ja nauttia. Värityskirjassa lukee, että aikuisten värityskirjat ovat helppo ja hyvä keino rauhoittua ja rentoutua kiireen keskellä, mutta minä en pysty sellaiseen. Olen tunteiltani pitkälti mustavalkoinen joko-tai-ihminen. Psyykkisesti jäykkä, niin kuin psykiatrini sanoi. Uuden psykoterapiani päätavoitteena onkin, että minusta tulisi psyykkisesti joustavampi, mikä kohentaisi vointiani ja mielialaani. Voi kuinka kateellinen olenkaan ihmisille, jotka ovat psyykkisesti joustavia luonnostaan! Maailma olisi varmaan aika helvetin paljon parempi paikka, jos kaikki olisivat sellaisia.

Tänään työterveyslääkärini kirjoitti minulle kolme viikkoa lisää sairauslomaa, huhtikuun loppuun asti. Masennustestin tulos oli vain kasvanut edellisestä eli vointini huonontunut. Esimieheni oli ilmoittanut työterveyshuoltoon toivovansa neuvottelua, jossa keskusteltaisiin tilanteestani ja tarpeistani sekä tietysti työnantajan mahdollisuuksista vastata niihin. Lääkäri korosti, että neuvottelun tavoitteena on auttaa minua ja mahdollistaa työsuhteeni jatkuminen. Olen viime päivinä miettinyt, että kuusituntiset työpäivät voisivat olla minulle sairausloman jälkeen optimaalinen vaihtoehto. Se tarkoittaisi pienempää palkkaa ja joistakin asiakkaista luopumista, mitä en kumpaakaan lähtökohtaisesti haluaisi. Yksi tarpeeni on ollut sähköpöytä jo pari vuotta, mutta jostain helvetin huonosta syystä työnantajani suostuu ostamaan niitä vain selkävaivoista kärsiville. Ei vaivoja ennaltaehkäisevästi eikä mitään muita kuin selkävaivoja varten. Esimiehenikään puuttuminen asiaan ei auttanut. Suolistovaivoista pitää työnantajani mielestä vain kärsiä ja lopettaa valittaminen. Se kustantaa mieluummin satojen eurojen sairauslomapäiviä kuin ostaa muutaman satasen kertamenona sähköpöydän, joka voisi ennaltaehkäistä sairausloman tarvetta.

Minut valtaa jo nyt pakokauhu, kun ajattelen paluuta töihin, vaikka juuri sitä haluan - pystyä palaamaan. Valitettavasti olen melkolailla korvaamaton. Jos meillä työnhekijöillä olisi kaikissa asiakkuuksissa työparit - mikä olisi sekä työntekijän ja työnantajan että asiakkaan etu - mitään sairauslomani ajalle sovittuja tapaamisia ja neuvotteluja ja muita töitä ei olisi tarvinnut perua tai siirtää. Työpari tuntisi kaikki asiakkaat ja kaikki samat tapaamiset olisivat myös hänen kalenterissaan. Hän vain joutuisi hoitamaan ne toistaiseksi yksin, kun normaalisti tekisimme ne yhdessä. Todellisuudessa lähes kaikki työt vain kasautuvat sairauslomani aikana eikä kukaan hoida tapaamisia ja neuvotteluja, vaan ne joudutaan perumaan ja odottamaan uutta tapaamisajankohtaa paluuni jälkeen. Tästä voidaan päätellä, että palattuani joutunen tekemään muutaman kuukauden 12-tuntisia työpäiviä. Hurraa! Onnittelut työnantajalle hyvästä varautumisesta työntekijän sairastumiseen. Kun laissa määrätään työtehtävistä ja velvollisuuksista, siinä voitaisiin määrätä myös kuntia järjestämään niiden hoitamiseen vaadittavat resurssit.