Harmitti silloin ja harmittaa edelleen, etten jostain syystä kyennyt luontevaan vuorovaikutukseen vastakkaisen sukupuolen kanssa alle 21-vuotiaana. Ratkaiseva käänne taisi olla se, kun kirjaimellisesti hankkiuduin viimein eroon neitsyydestäni keväällä 2009 erään baari-illan päätteeksi. Se mursi jonkin muurin mieleni ja miesten välillä. Siihen asti pojat ja miehet olivat silmissäni kuin toista ihmislajia, tai vähintään kuin ulkomaalaisia. Ulkomaalaistenkin kanssa puhuminen oli minulle äärimmäisen vaivaannuttavaa ja ahdistavaa, vaikka kielitaidosta ei olisi ollut puutetta. Oli se sitten koulutoveri, kaverin poikaystävä tai sukulaismies, niin välttelin kanssakäymistä ja jos olin siihen pakotettu, niin olin ihan pihalla ja toivuin tilanteesta pitkään.
Aiemmin tuntui, että pojat puhuvat kuin eri kieltä ja tuntevat erilaisia tunteita kuin minä. Koin, että pojan tai miehen kanssa juttelemisessa on aina flirttaileva sävy ja koin mahdottomaksi ajatuksen pelkästä kaveruudesta pojan kanssa. Punastuin melkein joka kerta, kun jouduin puhumaan jonkun pojan tai miehen kanssa. Yläasteella pojat lähinnä syrjivät minua ja antoivat ymmärtää, että olen jotenkin vääränlainen. Ikuisesti muistan sen, kun 9. luokan keväänä yksi luokkamme monista inhottavista pojista huomautti minulle ajamattomista säärikarvoistani avoimesti kaikkien kuullen. Jumalauta olisin halunnut vajota maan alle. Olin vihainen ja ihmettelin, miksi kukaan haluaa tehdä toiselle noin ilkeästi. Nykyään mietin, muistaakohan se poika tilannetta enää lainkaan. Todennäköisesti ei, koska se ei varmasti ollut hänelle niin merkityksellinen ja tunteita herättävä. Minä en ollut hänelle tehnyt mitään pahaa. Tai no, vasikoin kyllä opettajalle kerran, kun hän lunttasi kokeessa, ja hän arveli sen olleen minä, mutta ei hän sitä voinut mitenkään todistaa. Varmaan poikien asenne minuun yläasteella ja lukiossa vaikutti siihen, miten suhtauduin vastakkaiseen sukupuoleen yleensä. Ja siihenhän olen syyllinen minä itse, kun olin sellainen alkoholista kieltäytyvä ja tupakointia paheksuva hiekkapillu-hikipinko enkä osannut relata.
Mietin, olisiko se helpottanut kaikkea vuorovaikutusta muiden kanssa, jos olisin jo alaikäisenä tajunnut olevani biseksuaali. Tiedostettuani ja hyväksyttyäni seksuaalisuuteni en nimittäin enää kokenut, etteikö miesten kanssa voisi olla vain kaveri ja etteikö heidän kanssaan voisi jutella flirttailematta. Muistan, kuinka kerroin oivalluksestani ensimmäisenä psykoterapeutilleni Jyväskylässä vuonna 2010 ja onnekseni hän hyväksyi minut sellaisena kuin olen. Hän kertoi, kuinka hänestä on ihan normaalia ja vain ihanaa nähdä, kun hänen siskonsa tytär on kylässä tyttöystävänsä kanssa ja pussailee hänen kanssaan avoimesti.
Sain ensimmäisen miespuolisen kaverin minua muutamaa vuotta vanhemmasta serkustani vuonna 2009 ja sen jälkeen minua 24 vuotta vanhemmasta homomiehestä 2011. Nykyään koen monella tapaa tulevani monien miesten kanssa jopa paremmin juttuun kuin monien naisten. Työssäni minua todella ärsyttää, ettei koko alallani ole kuin kourallinen miehiä ja nykyisessä työpaikassani vieläkin vähemmän. Se on iso harmi sekä työyhteisön että asiakkaiden kannalta. Nainen ei vaan koskaan voi tietää, miltä tuntuu olla mies ja toisin päin, vaikka kuinka opiskelisi. Yleistäen kadehdin miehissä sitä, etteivät he ajattele niin helvetin monimutkaisesti ja ryve tunteissaan tunnista ja päivästä ja viikosta toiseen. Miehet ovat myös usein aidompia kuin naiset. Kokemukseni mukaan naisilla on yleisemmin taipumus esittää jotain, mitä he eivät oikeasti ole tai tunne. Inhoan sitä.
Viimeisenä lukiovuonna suhteeseeni vastakkaiseen sukupuoleen alkoi vaikuttaa myös uskonto, johon hurahdin. Niinä parina vuonna, kun olin sen satumaailman imussa, tutustuin muutamaan poikaan ja mieheen, joista tuli ystäviäni. Jälkikäteen en kuitenkaan pidä sitä aitona ystävyytenä, koska se perustui vain ja ainoastaan jaettuun näkemykseen uskosta ja uskonnon roolista elämässä. Raamattuopistollahan minut saatiin jopa joksikin aikaa ajattelemaan, että seksistä kannattaa pidättäytyä ennen avioliittoa. Jos en olisi koskaan ajautunut ja hakeutunut uskovaisten yhteisöön, niin ehkä olisin löytänyt aiemmin ensimmäisen parisuhteen tai ainakin harrastanut seksiä. Toisaalta olen tyytyväinen aikaan uskovaisten yhteisössä, koska se oli erittäin avartava ja rakentava kokemus. Toisaalta harmittaa, että siinä meni tavallaan hukkaan pari vuotta hauskempaa ja eri tavalla kokemuksellista nuoruutta. Sellaista, jossa vastakkaisen sukupuolen kanssa voi tanssia valssia kokematta itseään syntiseksi ja pelkäämättä koko ajan joutuvansa helvettiin.
Varmaan myös se vaikutti nuorempana vuorovaikutukseeni ja suhtautumiseeni vastakkaiseen sukupuoleen, että isäni oli etäinen. Hän keskittyi työhön ja elannon hankkimiseen perheelle. Sitä toisaalta vähän ihmettelen, ettei se, että minulla on kaksi isoveljeä, kompensoinut asiaa ja tehnyt poikien kanssa olemisesta ja puhumisesta luontevampaa. Toinen veljistäni alkoi voida huonosti lukioiässä eikä hän pystynyt muodostamaan kaverisuhteita sen enempää tyttöjen kuin poikienkaan kanssa. Toista veljeäni ihailin suuresti, koska hän sai luontevasti kavereita molemmista. Kadehdin häntä ja ihmettelin, mistä hän on sen taidon perinyt, kun minä ja toinen veljeni olimme niin erilaisia. Joskus olen häneltä kysynytkin, miten hän sen teki, mutta ei hän osannut vastata. Hänen on puolestaan vaikea ymmärtää, mikä siinä voisi olla niin vaikeaa.
Olen miettinyt, viihtyisinkö kuitenkaan nykyäänkään työpaikassa, jossa olisi melkein pelkästään miehiä. En varmaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti