Lapsena ja nuorena on ihan täysin ymmärrettävää ja sallittua tarvita tukea itsetunnon ylläpitämiseen ja parantamiseen. Aikuisena, eli käytännössä noin 21 ikävuodesta ylöspäin huono itsetunto tarkoittaakin huonoa asennetta tai lapsellisuutta tai erittäin paheksuttavaa itsesääliä. Jos ei joku ääneen sano, niin ainakin ajattelee, että ota itseäsi niskasta kiinni tai kasva aikuiseksi tai painu vittuun, jos et kestä elämää. Sellaisen vaikutelman olen yhteiskunnastamme saanut ja sellainen on sisäinen ääneni.
Terapeuttini totesi tällä viikolla, että itsetuhoiset ajatukseni eivät sinällään ole hänestä huolestuttavia, sillä puolet ihmisistä ajattelee jossain vaiheessa elämäänsä itsensä tappamista. Nähtyään ilmeeni hän korjasi, ettei hänen ollut tarkoitus vähätellä. Kysyin häneltä mielessäni, että ai onko se normaalia ja ok, että ajattelee itsemurhaa yli puoli vuotta kutakuinkin joka päivä ja ettei käy kävelyllä yksin, koska pelkää itsetuhoisia ajatuksiaan. Ääneen sanoin vain, että vähättelyltä se kyllä nimenomaan kuulosti. Hän tarkensi, että huolestuttavaa on vasta se, jos suunnittelen tekoa konkreettisesti ja ostan esimerkiksi välineitä sitä varten. Totesin, ettei sillalta mereen hyppäämiseen tarvita välineitä ja kerroin, kuinka visualisoin tekoa mielessäni varsin usein. Hän sanoi, että siinä tapauksessa aihetta täytyy käsitellä ja vaikutti ottavan minut tosissaan. No, vahinko oli jo tapahtunut ja olin ihan paskana terapian jälkeen. Samana päivänä Helsingin Sanomista vielä luin otsikon, joka oli ihan samaa sarjaa terapeuttini lipsahduksen kanssa: Perinteisesti on ajateltu, että jos työuupumus uhkaa, kannattaa vähentää työmäärää. Uudet tutkimustulokset viittaavat kuitenkin päinvastaiseen. Onneksi jutun sisällöstä kävi kuitenkin ilmi, ettei tutkimus koskenut jo työkyvyttömyyden partaalla olevia ihmisiä.
Lapsellehan ei mitään tuollaista saa sanoa, mutta aikuisen pitäisi osata päästää tarpeen mukaan toisen sanat toisesta korvasta ulos. Hallita mieltään ja tunteitaan. Se on onnistujan tuntomerkki. Olen saanut aikuiselämässä sellaisen käsityksen, että aikuinen ei saa tuntea niin paljon kuin lapsi, ei ainakaan kielteisiä tunteita. Pelkään, että ihmiset ajattelevat sairauslomani ja epäonnistumiseni johtuvan asennevammasta. Myönnän kyllä, että minulla on yleisesti ottaen kielteinen ja pessimistinen asenne, mutta se on mielestäni sairauksieni seurausta eikä oma valintani.
Katseeni aina jumittuu luonnostaan myönteisiin, energisiin ja optimistisiin, iloisiin aikuisiin. Kateellinen, hämmästelevä, epäuskoinen ja masentunut katse, jota seuraa litania kysymyksiä. Miksen minä ole tuollainen? Voisiko minustakin tulla tuollainen? Miten tuollaisen aivot ja mieli toimivat? Onko tuollaisella ollut koskaan isoja vastoinkäymisiä elämässään? Voiko joku olla tuollainen koko elämänsä? Mitä jos me kaikki olisimme tuollaisia? Ja sitten on vielä superihmiset! Mistä niitä tulee? Mistä ne on tehty ja missä sellaisia kasvaa? Sen lisäksi, että he ovat myönteisiä, energisiä, optimistisia ja iloisia, he tekevät valtavasti asioita ja montaa yhtaikaa, saavuttavat kymmenen isoa unelmaansa, tienaavat paljon, saavat laajaa arvostusta ja kunnioitusta, ovat fyysisesti hyvässä kunnossa ja elävät työn lisäksi ainakin ulkopuolelta katsottuna onnellista perhe-elämää.
Äitini on kerran jos toisenkin muistuttanut, kuinka olin lapsena niin iloinen. Kyllä olisin mielelläni edelleen. Lapsena kuvittelin totta kai elämän aikuisena olevan täynnä nautintoja ja kokemuksia, joita ei olisi aina malttanut odottaakaan. Tuskin kukaan ajattelee joutuvansa aikuisena pitkälle sairauslomalle, kärsivänsä työkyvyttömyydestä. Pystyn kyllä vilpittömästi toivomaan muille lapsille ja nuorille onnellista aikuisuutta, mutta uskominen onkin sitten ihan toinen juttu. Pystyn myös edelleen unelmoimaan omasta onnellisesta tulevaisuudestani, mutta minun on varsin vaikeaa uskoa unelmieni toteutuvan.
Karvani nousevat pystyyn ja käteni puristuvat nyrkkiin, kun kuulen tai luen jonkun sanovan, ettei halua olla tekemisissä negatiivisten ihmisten kanssa vaan ympäröidä itsensä positiivisella energialla. Miten se tapahtuu? Ai että kun kaverin äiti kuolee, niin sinä lakkaat vastaamasta puhelimeen negatiivisen energian pelossa? Miten ihmiskunta voisi toimia, jos kaikki ajattelisivat niin? Jumalauta, tuo jos mikä on lapsellista ja itsekeskeistä ajattelua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti