Joulukuussa meni yli kaksi viikkoa putkeen, etten harrastanut muuta liikuntaa kuin hyötykävelyä. Olen aina rakastanut liikuntaa, mutta joulukuussa olin liian väsynyt ja vatsani on ollut jatkuvasti niin kipeä, etten ole töiden jälkeen pystynyt muuhun kuin nukkumiseen ja telkkarin katsomiseen, ellen ole sopinut tapaamisia kavereiden kanssa. Kahtena päivänä jouduin jäämään sairauslomalle, vaikka kynnykseni siihen on tosi korkea. Olen myös huomannut, että liikkumattomuus ja vatsavaivat vähentävät ruokahalua. Vaikka liikunta olisi mieluista, niin liikkumaan lähtemisen kynnys nousee sitä korkeammalle mitä kauemmin on liikkumatta. Se on jännä juttu. Onko ihminen aina ollut pohjimmiltaan laiska eläin?
Olen oksentanut viime viikkoina muutamia kertoja, mikä myös väsyttää eikä auta vatsavaivoihin kuin hetkellisesti. Hetkeä myöhemmin vaikutus on päinvastainen. Inhoan oksentamista, mutta kun tarpeeksi ahdistaa, niin minulle tulee pakottava tarve tehdä se. Valitettavasti kynnys oksentaa madaltuu sen jälkeen, kun siihen on sortunut pitkän tauon jälkeen. Ihan niin kuin käy varmaan tupakoimisen suhteen tupakoijille tai alkoholin suhteen alkoholiongelmaisille.
Hampaani ovat jo vaurioituneet bruksismin ja aiemmin tiheän oksentamisen takia. Bruksismikin on oire psyykkisestä kuormituksesta ja huonovointisuudesta. Niinä ajanjaksoina, kun olen ollut huomattavasti vähemmän stressaantunut, ahdistunut tai masentunut, purentaongelma on merkittävästi vähentynyt. Viimeksi varmaan kesälomalla. Nyt taas puren hampaita yhteen tai narskutan niitä vastakkain sekä hereillä että unissani. Totta kai pyrin olemaan tekemättä sitä, mutta ajatuksissani en sitä huomaa. Minun pitäisi teettää uudestaan purentakiskot, mutta niidenkin hinnaksi tulee hammaslääkärikäynteineen ainakin 250 euroa. Aina, kun ehtii ajatella, että nyt ei ole pitkään aikaan isoja rahanmenoja, niin niitä ilmestyy kuitenkin jostain.
Muutama viikko sitten olin puolisoni kanssa viettämässä iltaa läheisen ystävämme luona hänen uudessa asunnossaan. Olin sinä iltana niin onnellinen kuin mahdollista, meillä oli niin kivaa yhdessä. Nautin sydämeni pohjasta, nauroin ja hymyilin aidosti monen viikon edestä. Enkä ollut juonut kuin lasillisen viiniä. Sitten se oli ohi ja tuli seuraava päivä ja seuraava ilta. Kun puolisoni oli illan pikkujouluissa, niin yksinäisyydessäni vaivuin taas synkkyyteen. Alkuviikon jaksoin töissä yllättävän hyvin, mutta keskiviikosta eteenpäin oli todella vaikeaa. Palkkapäivää edeltävät päivät ovat aina ahdistavia, kun rahat on loppu. Pahinta tietysti, jos ne ajoittuvat vielä viikonloppuun, kun olisi kaikenlaista kivaa rahanmenoa.
Noin vuoden ajan olen nähnyt jatkuvasti, vähintään viikoittain erittäin ahdistavia ja todentuntuisia unia. Joskus ne ovat ihan vaan todentuntuisia, jostakin mahdollisimman arkisesta tilanteesta, niin etten myöhemmin oikeasti tiedä, onko jokin asia oikeasti tapahtunut vai ei. Ahdistavia toisista unista tekee se, että niissä ei ole mitään hirviöitä tai vastaavia, vaan oikeasti olemassa olevia minulle tuttuja ihmisiä. Unet ovat niin realistisia, että ne voisivat kaikessa kauheudessaan periaatteessa olla totta. Olen nähnyt monta kertaa viimeisen vuoden aikana esimerkiksi unta, jossa minut raiskataan. Kerran näin myös unta, jossa puolisoni jätti minut, ja herätessäni en heti tiennyt, oliko niin tapahtunut oikeasti, koska puolisoni oli lähtenyt jo töihin. Heräsin siihen, että itkin hysteerisesti. Muutama viikko sitten heräsin maanantaiaamuna unesta, jossa olin asiakkaani huumekämpässä ja hän piti leipäveistä kaulallani. Siitä oli oikein kiva aloittaa uusi työviikko.
Olen myös valitettavasti huomannut ajattelevani itsetuhoisesti viimeisten viikkojen aikana. Mieleeni on tullut ajatuksia siitä, kuinka helpottavaa olisi viiltää itseä tai hukuttautua. En ole halunnut käydä yksin kävelyllä missään rannan, meren tai järven lähellä, koska en halua ajatella niitä ajatuksia ja tuntea niitä tunteita, mitä se saa aikaan, ajatuksen hukuttautumisesta. Korostan, että tällaiset ajatukset ja tunteet eivät tarkoita sitä, että oikeasti tekisin mitään itselleni. Mieleen hiipivistä ajatuksista ja tunteista on pitkä matka tekoihin.
Olen myös huomannut ajattelussani saman kuvion kuin silloin, kun olen aiemmin joutunut psykiatriseen osastohoitoon. Näen maailman tuhoontuomittuna planeettana, jossa ihmiset tappavat ja raiskaavat toisiaan ja pakenevat todellisuutta päihteisiin. Maailman, jota kukaan ei-supervoimilla-varustettu ihminen ei kestä. Superihmisiäkin on, olen huomannut. Näen Isis-uutiset ja hallituksen leikkauslistat, koen työelämän kohtuuttomat paineet ja huomaan ihmisten välisen kilpailun ja pahantahtoisuuden. Ajattelen, että tällainen maailma ei yksinkertaisesti ole minua varten.
Pimeys. Suomen ilmaston kylmyys ja syksyn ja talven pimeys vaikuttavat voimakkaasti mielentilaani ja jaksamiseeni. En ole koskaan halunnut muuttaa ulkomaille, koska koen itseni vahvasti suomalaiseksi enkä kykenisi elämään vieraassa kulttuurissa ja kieliympäristössä. Ekaa kertaa tänä vuonna olen puolivakavasti miettinyt, että voisinko pelastaa mielenterveyteni muuttamalla aurinkoiseen ja lämpimään ilmastoon. Tiedän kyllä kokemuksesta, ettei itseään voi paeta. Mutta varmasti se ainakin aavistuksen helpottaisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti