Reaktio

Olen jokseenkin yllättynyt siitä, ettei kukaan niistä muutamista läheisistä, joita olen nähnyt marraskuun jälkeen sisätiloissa eli ilman toppavaatteita, ole kommentoinut sanallakaan laihtumistani, vaikka tietävät syömishäiriötaustastani ja elivät sitä aikaa kanssani. Laihduin joulu-tammikuussa 12 kiloa ja vaatekokoni pieneni yhdellä koolla. En ole kaivannut kehuja tai ihailua, sillä en ole tavoitellut laihtumista eikä minulla ole ollut tarvetta laihtua. Sitäkin suuremmalla syyllä asiasta huomauttaminen olisi ollut aiheellinen välittämisen ja huolen ilmaus. Arvelen, että laihtumiseni on ollut nähtävissä myös videopuheluissa ystävien kanssa, vaikka niissä ei näe koko vartaloa. Tämä hiljaisuus on saanut miettimään, kuinka paljon minun pitäisi laihtua, että joku puhuisi siitä ääneen. Työyhteisössä ymmärrän kyllä, ettei ulkonäön kommentoimista pidetä soveliaana, ellei kommentti ole yksiselitteisen myönteinen.

Laihduin, koska minulla ei ollut ruokahalua. Edellisessä tekstissä mainitsin, kuinka tunnistin masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön pahenemisen oireet. Yksi niistä oli ruokahaluttomuus. Edes suklaata ei tehnyt mieli, ja jos sitä kokeilinkin syödä, niin en saanut siitä mitään kiksejä. Huomasin ajattelevani samoin kuin ennen parisuhdetta, että vain itselle ruoan laittaminen tuntuu turhalta ja yksinäiseltä. Taaperoikäisen lapseni ruokavalio kun on sen verran valikoiva ja tylsä, että hänestä ei oikein saa nautinnonjakajaa äyriäispastaillalliselle. Kun koronan takia en ole halunnut käydä ravintoloissa tai kahviloissakaan, niin syöminen on tuntunut vain välttämättömältä toiminnalta vähimmäisenergiansaannin varmistamiseksi. 

Laihtumista edisti lisäksi se, että ensimmäistä kertaa sitten maaliskuun pystyin erilleen muuton myötä osallistumaan ryhmäliikuntaan eli harrastamaan muutakin kuin hyötyliikuntaa. Parisuhteessa etäjumppailu ei onnistunut, koska puolisoni oli lähes aina kotona eikä meillä ollut yhteisessä kodissa muuta jumppatilaa kuin olohuone. No kesällä kävin pari kertaa puistojumpassa mutta siinä kaikki. Vähitellen joulun jälkeen aloin nauttia liikunnasta. 

Lisäksi syöminen lisää aina riskiä suolistosairauteni oireiden lisääntymiselle. Kun psyykkinen vointini jo itsessään pahensi suolisto-oireita, niin ainoa keino vähentää niitä oli vähentää syömistä. Psyykkistä vointia kun ei ihan yhtä yksinkertaisesti muuteta. Hiilihydraatit ja suuret annoskoot lisäävät vatsavaivoja eniten, joten olen syönyt viime aikoina varsin proteiini- ja kasvispainotteisesti. Ympäristösyistä luovuin kokonaan punaisesta lihasta.

Ruokahaluni parani hieman, kun pahin erokriisi, masentava ja ahdistava joulukuu oli ohi. Masennusoireet hellittivät, ahdistuskohtaukset loppuivat ja hetkittäin nautin ruoasta.

Muutama viikko sitten siirryin taas uuteen työtehtävään joskin samalla työnantajalla ja tutussa työyhteisössä. Kuten aina, muutos jännitti etukäteen. Tiesin, että olisin katunut jälkikäteen, jos en olisi hakenut työtä. Silti en ole edelleenkään varma, oliko se hyvä vai huono valinta. Ensimmäiset viikot ovat olleet äärimmäisen stressin ja kuormituksen täyteisiä. Juuri kun alkoi helpottaa, hankin itselleni uuden psyykkisen kuormitustekijän. Sekä arki-iltaisin että sunnuntaisin olen jo ehtinyt harkita, että heittäisin hanskat tiskiin. Vaikka aiempikin työtehtäväni oli kuormittava, niin silti menin joka päivä mielelläni ja innoissani töihin enkä edes harkinnut työpaikan vaihtoa. Sunnuntaisin ei ahdistanut. Silloin työtä kuormittavampaa oli parisuhde ja kotielämä. Toistaiseksi olen kyennyt ajattelemaan, että alku on aina vaikein ja oppimisen myötä kuormitus vähenee. Täytyy sanoa, että nykyinen esihenkilöni ei ole tehnyt uuden omaksumista helpoksi. Se ei tosin sosiaalialalla ja julkisella sektorilla yllätä. Organisaation itse- ja yhteisöohjautuvuus on viety niin pitkälle, että uusi työntekijä saa itse perehdyttää itsensä. 

Samalla olen etsinyt omistusasuntoa, käynyt näytöissä, tehnyt ostotarjouksen ja asuntolainahakemuksia sekä käynyt lainaneuvotteluja. Huhhuh.

Stressaantuneena ruokahaluni on edelleen melko huono ja vatsavaivojen takia syöminen ei houkuta. Nyt ajattelen syöväni intuitiivisesti, vaikka se on osittain itsepetosta. Intuitiivista olisi syödä ennen kuin on hirveä nälkä. 

Ruoka

Voi luoja, miten suurta ahdistusta tuo sana aiheutti minulle vielä muutamia vuosia sitten. Anoreksiaa ja sittemmin bulimiaa sairastaessani en pystynyt mitenkään kuvittelemaan saati uskomaan, että muutamaa vuotta myöhemmin suhtautuisin syömiseen niin stressittömästi, luonnollisesti ja myönteisesti. Kaikki ruokaan ja syömiseen liittyvä oli mielessäni niin latautunutta ja vinksallaan, etten kyennyt käsittämään, miten useimmat muut pystyivät suhtautumaan niihin niin mutkattomasti. Nykyään ainoa mutkia aiheuttava asia on vatsavaivojeni ja syömisen välinen yhteys, sillä stressaantuneena tai muiden negatiivisiksi tulkitsemieni tunteiden vallassa ruoansulatukseni häiriintyy. Se aiheuttaa tuskaa. Työskentely suuresti rakastamallani alalla ei auta asiaa, koska työni aiheuttaa stressiä ja herättää voimakkaita tunteita. Siitä en kuitenkaan pääse yli enkä ympäri, että sosiaalityö on iso osa identiteettiäni enkä voisi kuvitella ammatikseni muuta. Jos en jostain syystä voisi olla sosiaalityöntekijä, niin olisin psykologi tai toimintaterapeutti. Ne ovat tunnepitoisuudeltaan aika lähellä sosiaalityötä.

Syömishäiriöitä sairastaessani ihmettelin, mitä tarkoitetaan intuitiivisella syömisellä. Intuitiivisesti inhosin kaikkea rasvaista, suolaista ja sokerista. Toisaalta en voinut olla ahmimatta herkkuja niin, että jouduin oksentamaan. Se jos mikä aiheutti ahdistusta. Syö intuitiivisesti — eli siis mitä vittua? En ole edelleenkään perehtynyt intuitiiviseen syömisen akateemiseen määritelmään tai käynyt mitään intuitiivisen syömisen kurssia, mutta nykyään ajattelen syöväni intuitiivisesti. Se on syömistä niin, että ruoka ei stressaa tai ahdista ja syömisen jälkeen on hyvä olo. Se on mielen ja kehon kuuntelemista. Saatan esimerkiksi ajatella, että ennen minun olisi tehnyt vastaavassa tilanteessa mieli suklaata, tai että ennen vastaavassa tilanteessa olisin kieltänyt itseltäni suklaan. Mietin, millainen olo minulle tulee, jos syön nyt tätä tai tuota. Valitsen sen, mistä arvioin tulevan parempi olo fyysisesti ja psyykkisesti. Joskus se on suklaa, joskus se on porkkana.

Sama pätee liikuntaan. Olenkin ihmetellyt, että intuitiivisesta liikunnasta ei samanlailla terminä puhuta tai en ole siitä ainakaan kuullut. Mielestäni intuitiivista syömistä ja liikkumista kuvaa ehkä parhaiten se, että niitä ei niin paljon mieti ja puntaroi mielessään. En enää syö jotain tai liiku jollain tapaa siksi, että minun varmaan pitäisi tai kannattaisi, vaan siksi että se tuottaa minulle mielihyvää paitsi hetkellisesti niin myös pitkäkestoisesti. Intuitiivisuutta on se, että syöminen ja liikunta ovat vain yksi luonteva osa päivääni ja elämääni. Ajatukseni eivät pyöri yksinomaan niiden ympärillä. Syömishäiriöitä sairastaessani syöminen ja liikkuminen täyttivät ajatukseni ja aiheuttivat ylikorostuneen voimakkaita tunteita — mielihyvän lisäksi ainakin häpeää, pettymystä, inhoa ja ahdistusta. Intuitiivinen syöminen ja liikkuminen ei koskaan tähtää ulkonäön muokkaamiseen vaan hyvään fyysiseen ja psyykkiseen oloon.

Syömishäiriöisenä en pystynyt käsittämään ajatusta luonnollisesta kehosta ja painosta. Mikä ihmeen luonnollinen? Ajattelin, että jos jotain niin se on kauneusihanteiden mukainen hoikka ja lihaksikas täydellisyys. Kuinka väärässä olinkaan! Nykyään ajattelen, että keho asettuu luonnollisiin muotoihinsa ja mittoihinsa, kun syö ja liikkuu intuitiivisesti. Silloin ruokavalio ja liikunnan määrä ja laatu voivat myös vaihdella elämäntilanteesta riippuen. Tällä teorialla selittyy myös se, miksi kehot ovat ja saavat olla niin erilaisia. Ei ole olemassa mitään oikeanlaista, täydellistä kehoa, ruokavaliota ja liikuntarutiinia. Käytän nimenomaan sanaa ”asettuu” enkä ”saavuttaa”, koska saavuttaminen viittaisi siihen, että luonnollinen keho on päämäärä, johon voi kovalla työllä ehkä mahdollisesti joskus yltää. Joka päivä ja koko ajan keho voi asettua omiin uomiinsa. Joka päivä se on täydellinen omanlaisenaan, mitä ikinä se tarkoittaakaan.

Syömishäiriöisenä olin aivan satavarma, että jos en muutamaan viikkoon harrasta hikiliikuntaa ja syön silti herkkuja oksentamatta, niin muutun hetkessä liikalihavaksi. No, nyt koronaepidemian ja pikkulapsiarjen yhtälöä puoli vuotta elettyäni voin todeta, että niin ei käynyt. En ole harrastanut hikiliikuntaa maaliskuun jälkeen. Kävi niin, että kehoni elää luonnollisissa muodoissaan ja mitoissaan. Se tuntuu hyvältä, huomattavasti paremmalta kuin syömishäiriö.

Vuosi

Ensi viikolla tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun saimme lapsen — meille syntyi vauva, minusta tuli äiti ja me muutuimme vanhemmiksi. Kyllä olen moneen kertaan vuoden aikana miettinyt, millaista elämä olisi ollut, jos olisin tullut äidiksi esimerkiksi 10 vuotta nuorempana, saati alle täysi-ikäisenä. Miettinyt ja ollut suunnattoman tyytyväinen siitä, että en tullut. Ei sillä, että sellainen olisi ollut lähelläkään, sillä harrastin seksiä ensimmäisen kerran 21-vuotiaana ja olen naimisissa ensimmäisen seurustelukumppanini kanssa. Mutta onhan sitä joskus jotkut tulleet raskaaksi ekasta kerrastaan. 

Tuntuu hyvältä, että vaihdoimme osia puolisoni kanssa. Hän oli kaksi viikkoa isyyslomalla minun palattua töihin ja äitini hoidettua lastamme kolme viikkoa. Huomisesta alkaen olemme ensimmäistä kertaa vuoteen tasavertaisessa asemassa, kun puolisoni palaa töihin ja lapsemme aloittaa päivähoidon. En löydä itsestäni tippaakaan mustasukkaisuutta puolisoani kohtaan, mitä lapsemme hoitamiseen tulee. Olen kuullut ja lukenut äideistä ja kohdannutkin heitä, jotka omivat lapsen itselleen. Minulla on sellainen käsitys, että äidit yleensä ovat kovin pahoillaan, jos eivät satu näkemään esimerkiksi lapsensa ensiaskelia tai kuule hänen ensimmäistä lausettaan. Kun ajattelen, että lapsemme ottaisi ensimmäiset askeleensa (ilman tukea) esimerkiksi päiväkodissa, niin ei minua harmita yhtään. Olen vain iloinen, että hän on oppinut kävelemään ja odotan innolla, että näen sen pian itsekin. Mutta enhän ole mustasukkaista tyyppiä parisuhteessakaan. En ymmärrä, miten se on minulta pois, jos mieheni esimerkiksi kehuu tai vaikka halaa jotakuta toista naista tai nauraa jonkun toisen naisen hauskoille jutuille.

Odotan päivähoidon aloitusta ihan hyvillä mielin, koska lapsemme on niin sopeutuvainen ja yleensä hyväntuulinen. Hän kävi isänsä kanssa harjoittelemassa päiväkodissa muutaman kerran ja minäkin olin mukana kahdesti. Kaikki meni tosi hyvin, päiväkodin ruokakin maistui hänelle. Hän on ollut niin kiinnostunut leluista, hoitajista ja muista lapsista, että on hädin tuskin huomannut, kun isänsä on käynyt vessassa. Se minua jännittää eniten, että miten lapsi saa nukahdettua siellä päiväunille, kun on tottunut nukkumaan vaunuissa. Sekä se, miten hän reagoi herätessään, kun paikalla ei olekaan minä, isänsä tai isoäitinsä. Päiväunia ei ainakaan meidän päiväkodissa harjoiteltu etukäteen vanhemman kanssa.

Unikoulu jäi melko turhaksi touhuksi. Pari yötä ennen töihinpaluutani vauva nukkui ensimmäistä kertaa elämässään 7,5 tuntia putkeen, mutta aloitettuani työt hän heräili taas joka yö 1-3 tunnin välein. Tällä viikolla hän yllättäen nukkui neljänä yönä 4-5,5 tunnin pätkän ja viime yönä 6 tuntia. Ensimmäiset kolme viikkoa töissä odotin loukkaantuneena, että joku kysyisi, miten vauvamme nukkuu ja olenko väsynyt. Sitten luovutin ja mainitsin asiasta itse. Olin ajatellut, että töissä ihmiset osoittaisivat paljon enemmän kiinnostusta tilanteeseeni, olenhan työpaikkani ainoa äitiyslomalta uuteen työhön siirtynyt. Ehkä kaikilla on vaan niin paljon kaikkea omissa elämissään tai he eivät halua vaikuttaa yliuteliailta. Väsymystäni kuvaa parhaiten se, että voisin nukahtaa viidessä minuutissa milloin vaan, missä vaan. Ilman kahvia en varmaan pysyisi hereillä. Pääosin olen itse asiassa ollut töissä yllättävän pirteä, väsymys iskee yleensä vasta neljän jälkeen mutta kunnolla iskeekin. Ja lapsellahan ei ole viikonloppuja mitä uneen tulee, joka aamu herätään kuudelta.

Tuntuu vaikealta olla erossa lapsesta yli 9 tuntia päivässä. Yhteistä aikaa iltaisin ennen lapsen nukkumaanmenoa jää vain 3-4 tuntia. Jäisi vielä vähemmän, jos pitäisin kellokortin saldon nollilla, nyt se on 6,5 tuntia miinuksella — maksimiraja on 6 tuntia. Helvetin kiky-pidennys! Aion alkaa tehdä vuodenvaihteesta lähtien 80% työaikaa: käydä töissä viitenä päivänä viikossa mutta tehdä lyhyempiä päiviä. Onneksi siitä ei tarvitse vääntää työnantajan kanssa, sillä osittainen hoitovapaa on lakisääteinen oikeus. Kiitos Suomi! Lainsäädäntö todellakin kannustaa työntekoon kotiäitiyden sijaan, sillä kotihoidontuki on alle 500 euroa kuussa (netto), mutta jos tekee 80% työaikaa, niin Kela maksaa 120 euroa kuussa (netto) osittaista hoitorahaa. Eli voit valita pelkästään alle 500 euroa Kelasta tai 80% kuukausipalkan + Kelasta 120 euroa. 

Imetyksen suhteen töissä oleminen ei ole tuottanut ongelmia, koska rintojeni maidontuotanto on vähentynyt niin paljon, että voin olla 12 tuntia imettämättä ilman, että rinnat juurikaan edes turpoavat saati vuotavat. Toisen rinnan maidontuotanto on vähentynyt vielä enemmän, koska kun siitä ei meinaa tulla mitään, vauva puree nänniä ja sitten siitä ei ainakaan tule ja sekös saa hänet puremaan vielä lisää. Olen ylpeä itsestäni, että olen jaksanut imettää kokonaisen vuoden. Jatkan vielä syyskuun, jos maitoa vaan tulee.

Kävi kuten pelkäsin: ärtyvän suoliston oireyhtymäni aktivoitui uudestaan siitä päivästä lähtien, kun menin töihin. Ruokavaliosta tässä ei voi olla kyse, koska siinä ei tapahtunut muutoksia äitiysloman loppuessa. Lakkasin noudattamasta FODMAP-ruokavaliota viime syksynä, kun vatsavaivani olivat mystisesti loppuneet lapsen syntymän myötä. En todellakaan aio aloittaa sitä uudestaan, kun sillä ei kerran selvästikään ole vaikutusta. Syitä oireiden aktivoitumiseen voivat siis olla päivärytmin muutos, liikunnan väheneminen ja psyykkisen kuormituksen lisääntyminen. En ollut etukäteen tullut ajatelleeksikaan, miten radikaalisti liikunnan ja ulkoilun määrä arjessani vähenee äitiysloman päätyttyä. Siihen on ollut vaikea sopeutua, kun olin tottunut käymään yleensä kaksi kertaa (vähintään kerran) vaunukävelyllä joka päivä ja lisäksi silloin tällöin jumpassa tai kuntosalilla tms. Onneksi minulla on töissä sentään sähköpöytä, niin että voin seistä osan päivästä. Tietysti olen myös ehtinyt lihoa näiden työviikkojen aikana ja vaikka yritän kovasti olla välittämättä siitä, niin valehtelisin, jos väittäisin, ettei se häiritse minua. Useina iltoina käyn töiden jälkeen vaunukävelyllä, mutta jos on jotain muuta sovittuna, niin en ehdi. Ja haluan, että arjessa on muutakin. Mitä psyykkiseen kuormitukseen tulee, niin en ole (vielä) stressaantunut mutta stressin pelkokin kuormittaa. Työelämässä joudun yhtäkkiä olemaan sosiaalisessa kanssakäymisessä muiden kanssa suurimman osan päivästä — huh, että se on psyykkisesti rankkaa, vaikkei mitään erityistä tapahtuisikaan ja vaikka viihtyisinkin useimpien ihmisten kanssa. Kuormittavaa on esimerkiksi se, miten paljon jatkuvasti mietin, mitä muut ajattelevat ja odottavat tai miten paljon pelkään väärinymmärretyksi tulemista. Tunteet noin ylipäätään.

Autolla ajamiseen liittyen olen positiivisesti yllättynyt, minähän suorastaan nautin siitä! Se tosin edellyttää, etten aja lainkaan valtateillä, koska pelkään liikaa kiihdytyskaistoja. Ajallisesti kiertoteiden käyttäminen ei kuitenkaan vaikuta, sillä valtateillä joutuisin matelemaan ruuhkassa, kun pienemmillä teillä nopeusrajoitukset ovat matalammat mutta ruuhkaa ei ole. Parasta ajamisessa on mahdollisuus kuunnella äänikirjoja, podcasteja ja musiikkia. Miten ihanaa onkaan olla pitkästä aikaa koukussa kirjaan! Voisin ajella vaikka kuinka paljon, kunhan saan samalla kuunnella jotakin mieluisaa.

Töihinpaluu

Palaan työelämään ensi viikolla. On monella tapaa hyvä, että se ajoittuu kesään. Ehdin kerryttää täydet lomat ennen seuraavaa kesää, voin totutella uudestaan autolla ajoon helpoilla säillä ja valoisaan aikaan ja äitini pystyy hoitamaan lastamme kesälomallaan. Huonoa on se, että psykoterapeuttini on tietenkin lomalla juuri nyt. Olen aina kokenut muutokset ahdistavina ja pelottavina, ja tämä on muutos suurimmasta päästä. Puolivälissä äitiyslomaa, kun töihin paluuseen oli vielä pitkä aika, aloin jo osittain kaivata työelämää. Nyt, kun se on lähellä, hallitsevat tunteet siihen liittyen ovat ahdistus ja pelko. Mitä lähemmäs muutos tulee, sitä vaikeammalta ja epämukavammalta se tuntuu, vaikka yrittäisin ajatella niitä puolia, joita vielä muutama kuukausi sitten kaipasin. Se vähän helpottaa, että oletettavasti naisvaltaisella työpaikallani on joku muukin, joka on joskus palannut äitiysvapaalta töihin, kadottanut keskittymiskykynsä ikävöidessään lastaan ja yrittänyt selvitä töistään univelkaisena. Riippuu sitten persoonista ja työyhteisöstä, syntyykö vertaistuellista keskustelua. Tuntuu typerältä stressata tilanteesta, jonka on käynyt läpi suurin osa aikuisista ja selvinnyt siitä ihan hyvin. Ehkä epäonnistumiset ja vastoinkäymiset liittyen perheeseen ja lapseen korostuvat mielessäni, koska olen työskennellyt ja työskentelen jatkossakin niiden parissa? 

Epäonnistumisista puheen ollen: kyllä niin taas ärsyynnyin, kun unelmaansa elävä Saara Aalto hehkutti YLE Puheessa, miten hän ei ole koskaan ymmärtänyt epäonnistumisen käsitettä, koska ajattelee kaiken olevan osa sitä elämän matkaa, joka menee juuri niin kuin sen pitääkin mennä. Onkohan hän sitten sitä mieltä, ettei ole onnistumisiakaan? Jos on valoa, on myös pimeää. Se on sitten asia erikseen, mikä on epäonnistuminen ja mikä ei. Esimerkiksi sairastuminen ei ole. Enitenhän minä juuri sitä pelkään ja stressiä ja uupumista. Mutta onko uupumus sairaus? Uupumista voi pitää epäonnistumisena siinä mielessä, ettei ole onnistunut organisoimaan arkeaan omien voimavarojensa mukaisesti, vaan on arvioinut voimavaransa tai arjen vaatimustason väärin — tai on kyllä arvioinut oikein, mutta onnistumisen himossaan jättänyt asian huomiotta. Sopii kysyä, miksi olen ryhtynyt sosiaalityöntekijäksi, jos minulla on näin huono stressinsietokyky. Sopii kysyä myös, miksi julkisen sektorin sosiaalityö on organisoitu ja resursoitu niin, että siitä suoriutumiseen vaaditaan rautaista stressinsietokykyä? Toisinkin voisi olla. 

Ristikkäiset halut ja tarpeet, siitä tässä ahdistuksessa on kyse. Että aika ei riitä, elämä ei ehdi täyttää kaikkia toiveitani. Tätä kirjoittaessanikin mielessäni puhuu vuorotellen vaativa ja armoton sekä lempeä ja armollinen persoona. Ensimmäinen sanoo, että kaikki on sinun käsissäsi ja jos homma kusee, niin katso peiliin. Jälkimmäinen toteaa, että sellaista elämä on, ei se ole sinun vikasi tai kenenkään muunkaan. Omien voimavarojen ja arjen vaatimustason yhteensovittamisessa esimerkiksi on kyse myös vastaansanomattomista realiteeteista, kuten rahasta ja muiden ihmisten tarpeista. Minkäs minä sille voin, jos lapseni on huonouninen? Varmasti löytyy vastauksia siihen vauva.fi:n keskustelupalstalta, mutta sinne en ole koskaan eksynyt enkä eksy. Faktahan on se, että puolisoni lisäksi kukaan muu ei ole elänyt tämän yksilöllisen lapsen kanssa joka päivä alusta asti ja niin ollen kukaan muu ei voi sanoa, miten jokin asia olisi pitänyt toteuttaa. Varmasti emme ole tehneet kaikkea parhaalla mahdollisella tavalla, mutta ainakin tunnemme lapsemme parhaiten.

Aloitimme unikoulun vauvan kanssa puolisoni kesäloman puolivälissä kotiuduttuamme mökkireissulta, mutta jo ensimmäisen yön jälkeen vauvalle nousi lämpöä ja hän sairastui nuhaan, joka kesti kokonaisen viikon. Lämpö laski onneksi yhdessä illassa. Joko sairastuminen oli reaktio unikouluun tai sitten meillä kävi vain helvetin huono tuuri, sillä tätä ennen vauva oli sairastanut vain yhden nuhan tammikuussa. Pystyimme siis aloittamaan unikoulun uudestaan vasta, kun puolisoni lomaa oli jäljellä viisi päivää, minkä jälkeen yöheräämiset olivat taas kokonaan minun vastuullani. Unikoulun parina ensimmäisenä iltana nukuttamiseen meni yli tunti, vauva huutoitki ensimmäiset 30 minuuttia kunnes uuvahti. Vuorokausirytmi siirtyi kertaheitolla kaksi tuntia aikaisemmaksi, kun lapsi saatiin nukahtamaan ennen iltakymmentä ja hän heräsi ennen aamuseitsemää. Nyt unikoulua on takana kaksi viikkoa, mutta vauva on edelleen heräillyt 30 minuutin - 4 tunnin välein, useimmiten 2-3 tunnin. Toissayönä hän tosin nukkui 4 tuntia 45 minuuttia putkeen, mikä on pisin aika moneen kuukauteen. Uudestaan nukahtamisen vaikeustaso on vaihdellut suuresti: välillä hän on nukahtanut saman tien, kun hänet on vain käännetty kyljelleen, peitelty ja pidetty muutama sekunti kämmeniä hänen selällään. Toisinaan hän on saattanut jatkaa itkemistä ja sätkimistä vartin ajan. Eilisilta oli todella poikkeuksellinen, kun hän ensimmäisen kerran herättyään huutoitki kaksi tuntia. Poikkeuksellisesti otimme hänet syliin, ja siinä hän jossain vaiheessa rauhoittui mutta sänkyyn laskettaessa parahti itkemään uudestaan. Koska huuto kuulosti kipuitkulta eikä ottanut laantuakseen, annoimme vauvalle lopulta Buranan ja pian sen jälkeen hän viimein nukahti. Tänään tajusin, että hänelle on varmaankin puhkeamassa poskihampaita, mikä aiheuttaa kipua. Tänään hän söi huonommalla ruokahalulla kuin koskaan ja on jo muutamana päivänä tunkenut jatkuvasti sormiaan suuhunsa syödessään. Huomasin myös valkoista paistavan jo läpi hänen ikenistään. Makuuasennossa paine ja kipu ymmärrettävästi kasvavat. Sopii toivoa, että hampaat ehtivät puhjeta vielä kuluvan viikon aikana.

Minua kiinnostaa kovasti tutustua uusiin työkavereihin ja asiakkaisiin mutta samalla uuvuttaa jo etukäteen, kun ajattelen sitä sosiaalisen kanssakäymisen määrää ja paineita antaa itsestäni hyvä ensivaikutelma kaikille. Opiskelemaan hakeutuessani ja vielä opiskeluaikanakin mietin, onko introverttiys este sosiaalityöntekijänä toimimiselle. Yllätyksekseni olen huomannut, että meitä onkin täällä monta. Opiskelijana ajattelin, että sosiaalityöntekijän pitäisi olla tietynlainen enkä itse kokenut täyttäväni kaikkia niitä vaatimuksia. Ihmettelin kovasti, miten työssäkäyvillä sosiaalityöntekijöilläkin voi olla ongelmia esimerkiksi elämänhallinnassaan tai mielenterveydessään. Sitten siirryin työelämään ja kasvoin aikuiseksi ja ymmärsin, että sosiaalityöntekijätkin ovat vain ihmisiä.

Lepo

Se oli kyllä yksi elämäni parhaita päätöksiä, että vähensin vuodenvaihteessa huomattavasti vapaa-ajan menojani. Tänä vuonna olen viettänyt varmaan eniten aikaa kotosalla ikinä. Viikonloppuisin olen esimerkiksi käynyt vain kampaajalla, kävelyllä ja puolisoni kanssa anopilla. Olen tavannut vähemmän kavereita, käynyt vähemmän ravintoloissa ja teattereissa. Sopivasti samaan aikaan olen kärsinyt raskausväsymyksestä ja -pahoinvoinnista, mikä on osaltaan estänyt tekemästä ja menemästä liikaa. Tämä kaikki yhteensä tarkoittaa sitä, että olen suorittanut vähemmän, varmaan vähiten koskaan elämässäni. Ja mikä parasta, en ole tuntenut siitä juurikaan huonoa omatuntoa. Vasta nyt olen päässyt siihen pisteeseen mieleni kanssa. Olen osannut levätä, olen sallinut itseni levätä. En tosin ole varma, olisinko pystynyt tähän ilman vauvaa vatsassani, hän on osaltaan pakottanut minut ottamaan rauhallisesti. Edes psykoterapiassa käymistä en ole kokenut suorittamisena. 

Oli pysäyttävää huomata, kuinka valtava ero entisen ja nykyisen työkuormitukseni välillä on, kun koin merkittävää työstressiä tänä vuonna ensimmäistä kertaa vasta 9. maaliskuuta, ja se kesti vain viikon verran. Kahdessa edellisessä työssäni olin samalla tavoin stressaantunut joka päivä, koko ajan. Tuntuu järkyttävältä, miten kestin sellaista 3,5 vuotta. Stressiä, joka ujuttautui myös iltoihin ja viikonloppuihin. Puolisonikin on ollut tosi helpottunut siitä, että vaihdoin työpaikkaa. Hirvittää, kuinka moni edellisissä työpaikoissani ja vastaavissa tehtävissä ympäri Suomen melkein tappaa itsensä työllä. Ja suututtaa, että sellaista annetaan tapahtua.

Aloitin tammikuussa uuden Kelan tukeman psykoterapian. Se on tuntunut tosi hyvältä, olen tosi tyytyväinen läytämääni terapeuttiin. Hän on aktiivinen ja suorapuheinen ja vaikuttaa ymmärtävän minua hyvin. Viime vuonna kävin muutaman kuukauden omakustanteisesti psykoterapeutilla, josta en kokenut saavani mitään hyötyä. Hän oli passiivinen, ja minulle jäi epäselväksi, mitä hän ajatteli siitä, mitä puhuin. Nykyinen terapeuttini myös toivoi suorapuheisuutta minulta, että sanon, mitä ajattelen hänen sanomisistaan. Juuri sellaisesta pidän, ollaan avoimia ja suorapuheisia puolin ja toisin. Huomaan kyllä, että näin alussa ainakin omalta osaltani terapiasuhteessa on väistämättä pientä varautuneisuutta, koska olemme yksinkertaisesti vieraita toisillemme, mutta se helpottaa kerta kerralta. Useimmiten ennen terapiaa esimerkiksi saman päivän aamuna ajatus terapiasta tuntuu raskaalta, mutta jokaisella kerralla ja jokaisen kerran jälkeen minusta on tuntunut tosi hyvältä. Oli se niin väärin, että jouduin odottamaan uutta terapiaa viisi vuotta Kelan idioottimaisen säännön takia. Ei somaattisista vaivoista kärsivälle sanota, että odota viisi vuotta, niin sitten saat hoitoa.

Syksy

Ihmiset eivät tiedä tai tule edes ajatelleeksi, että taistelet pääsi ja kehosi sisällä joka päivä, jos olet toimintakykyinen ja jos he eivät huomaa sinussa muutoksia eli taistelun tuloksia. Muun muassa nämä asiat tekevät elämästä ja sosiaalisista suhteista mielenterveysongelmia ja vatsavaivoja sairastaessa helvetin vaikeaa. Ihmiset eivät näe sitä, kuinka lähellä olet toimintakyvyttömyyttä. Kun muut olettavat minun pystyvän johonkin asiaan, niin pakotan itseni suoriutumaan siitä. Olen todella huono sanomaan ei. Lukuisat kerrat olen sanonut ääneen ”kyllä” ja sekuntia myöhemmin itselleni, että ”miks vitussa mun piti taas suostua”. Vaikka olen 1,5 vuotta saarnannut somessa itsestä huolehtimisen ja itsemyötätunnon sanomaa, niin en vieläkään osaa sitä itse. Älä tee, niin kuin minä teen, tee niin kuin sanon. 

Pelkään kuin ruttoa sitä, että minun ajatellaan kerjäävän sääliä tai rypevän itsesäälissä. Siksi mieluummin jätän kertomatta tai näyttämättä, miten huonosti oikeasti voin sekä psyykkisesti että fyysisesti. Pettymyksen tuottaminen toiselle on minulle aivan hirvittävä ajatus. Siksi minkään sovitun tapaamisen tai menon peruminen on minulle lähestulkoon mahdotonta. Menen ja teen, vaikka hädin tuskin kykenen. Ystävien tapaamista en halua siksikään perua, koska tarvitsen koko ajan vahvistusta sille, että he edelleen haluavat olla ystäviäni. Pelkään menettäväni ystävän, tippuvani pois hänen elämästään, jos en tapaa häntä kasvotusten suhteellisen usein. Oma epäonnistuminen on sekin vaikea asia, mutta pettymyksen tuottaminen muille sitäkin raskaampaa. 

Luulin, että työpaikan vaihtaminen olisi ollut ratkaisu uupumukseen, mutta eihän suolistosairauteni ja mielenterveysongelmani työpaikasta ole kiinni. Sitä paitsi työmääräni on ollut syyskuun jälkeen aika suuri, eikä helpotusta näytä olevan juurikaan tulossa. Lisäksi nykyisessä työssäni on sellaisia turhautumisen aiheita, joita ei edellisessä ollut. Ei sillä, on nykyinen työni silti moninkertaisesti parempi vaihtoehto kuin edellinen, paljolti myös työnantajasta ja esimiehestä johtuen. 

Viimeiset kaksi viikkoa vatsani on taas ollut jumalattoman kipeä kirjaimellisesti koko ajan, heräämisestä nukkumaanmenoon. Se myös vähentää tosi paljon ruokahalua. Mitään en ollut tehnyt toisin, mutta jostain käsittämättömästä syystä eilen aamulla vatsavaivat hellittivät huomattavasti. Yhtäkkiä vatsa olikin rauhallinen ja kipu poissa. Iltapäivällä tilanne taas huononi, mutta tänä aamuna olo oli taas ihan hyvä. Psyykkisestikin on todella tärkeää, että saan välillä kokea edes hetken helpotuksen. Olisi vaan ihan helvetin kiva tietää, mikä vatsavaivoihin vaikuttaa, paitsi tietysti stressi ja muu psyykkinen. En keksi mitään selitystä tuolle torstaiaamun muutokselle. Kun elää vuosia sairauden kanssa, niin sille voi kehittyä mielessä ikään kuin oma persoona. Suolistosairauteni on kiduttaja, joka eilen sanoi: ”No hengähdä hetki, kohta jatketaan”. Onneksi ei vielä.

Jokapäiväiseen elämään vaikuttavat pitkäaikaissairaudet lannistavat toivon. Tiedän, että olisin hyvä esimerkiksi esimiehenä ja haluaisin jatkaa opintoja suorittamalla lapsi-, nuoriso- ja perhesosiaalityön erikoistumistutkinnon, mutta kun hädin tuskin selviän työstä, niin miten voisin jaksaa opiskella sen ohella. Voisin opiskella, jos tekisin puolikasta työaikaa, mutta sitten en pärjäisi taloudellisesti. Varsinkaan, kun yritän säästää omistusasuntoon, kaukomatkaan ja autoon. Sitä paitsi erikoistumiskoulutus itsessään maksaa 3500 euroa plus matkakulut lähiopetuspäiville eri yliopistoihin. 

Uupumusta ja stressiä on lisännyt valtavasti, että lapsen tekeminen ei osoittautunutkaan niin helpoksi, kuin etukäteen toivoin. Kun jätimme ehkäisyn keväällä pois, ajattelin, että tähän aikaan vuodesta tietäisin jo päivämäärän, jolloin jään äitiyslomalle. Vatsaani vääntää, rintaani puristaa ja kurkkuani kuristaa, kun ajattelen tulevaisuutta ilman omia lapsia. Lapsettomuus on ehdottomasti suurin pelkoni. Äitiys on ainoa asia, joka voisi tehdä elämästä minulle mielekkään ja merkityksellisen. Mielekkään ja merkityksellisen, vaikka sairauteni eivät koskaan paranisi. 

Ristiriidat

Haluaisin kirjoittaa useammin, mutta en saa aikaiseksi. Olen keskittynyt viime aikoina mielenterveysasioista ja kehopositiivisuudesta kertovan Instagram-tilini päivittämiseen. Sain juuri tuhannennen seuraajan, mistä olen erittäin ylpeä. 

Minun on todella vaikeaa sietää ja hyväksyä elämän ja ihmisten, erityisesti itseni ristiriitaisuutta. Esimerkiksi sitä etten kykene ajattelemaan ja tuntemaan, niin kuin itse pidän järkevänä. Kannatan kehopositiivisuutta mutten kykene näkemään itseäni kauniina. Saarnaan siitä, kuinka jokainen on tarpeeksi hyvä omana itsenään, mutta sätin itseäni jatkuvasti ja koen olevani liian huono tai liian paljon tai liian vähän sitä ja tätä. Tiedän, että ihmisten vertaileminen aiheuttaa vain pahaa mieltä, mutta joka päivä saan itseni siitä kiinni.

Koen valtavaa ristiriitaa uudessa työssäni. On erittäin huojentavaa, etten enää kärsi ylikuormituksesta, stressistä ja jatkuvasta vitutuksesta työnantajaani kohtaan. Kuitenkin minua harmittaa, koska pidin enemmän edellisen työni sisällöstä. Siinä koin voivani auttaa asiakkaita sen sijaan, että vain arvioisin heitä. Pitkät asiakassuhteet lisäävät työn henkistä kuormittavuutta verrattuna lyhyisiin, mutta toisaalta ne tuntuvat paljon merkityksellisemmiltä ja tuottavat onnistumisen kokemuksia. Kaipaan sitä, että koin suurta intohimoa työtäni kohtaan ja sitä, että olin merkityksellinen henkilö asiakkaideni elämässä. Joo, kaikkea ei voi saada.

En käsitä, miten jotkut saavat säästettyä niin paljon rahaa. Minulla on haaveita, joiden todella toivon toteutuvan ja joiden toteuttaminen edellyttää paljon rahaa, mutta toisaalta pidän tärkeänä ja mielenterveyteni kannalta välttämättömänä, että nautin elämästä tässä ja nyt. En voi kituuttaa vuosikausia vain, jotta ehkä joskus saavutan jonkin tavoitteen tai unelman. Voi olla, että ehdin kuolla ennen sitä ja mitäs sitten - siinä meni elämä kivaa odotellessa. Ja elämästä nauttiminen todella maksaa. Haluaisin matkustaa kaukomaihin, mutta jos teen sen, en ikinä pysty ostamaan esimerkiksi omakotitaloa tai edes autoa tai rotukoiria. Jos haluaa jotain, jostain on luovuttava, ja niitä päätöksiä on helvetin vaikeaa tehdä. Lähimpänä tässä nyt on lapsen tekeminen, enkä ole edes uskaltanut laskea, miten paljon siihen menee rahaa. Millä kaikki pääkaupunkiseudulla elävät lapsiperheet oikein elävät? Ostan lähes kaiken alennuksesta tai käytettynä ja isommat ostokset osamaksulla, mutta silti palkka hujahtaa tililtä ennen seuraavaa. En todella tiedä, miten pärjäisin ilman luottokorttia ja miten saan koskaan maksettua luottovelan pois. Heinäkuussa olen 5 päivää palkattomalla lomalla, ja nyt jo ahdistaa ajatus palkkakuitista.

Sunnuntait ovat minulle edelleen erittäin ahdistavia, vaikka työ ei stressaa niin kuin edellinen. Vain perjantai-iltaisin en joudu tuskailemaan sitä, että kuinkahan suurta kärsimystä seuraavana aamuna on nousta ja lähteä töihin. Esimerkiksi viime keskiviikkona vatsani oli taas niin sekaisin, että jouduin käymään vessassa viisi kertaa ennen aamuyhtätoista. Yritä siinä nyt sitten työskennellä ja hymyillä. Toki minulla on viikonloppuisinkin poikkeuksetta sovittua tai suunniteltua ohjelmaa, mutta ainakin aamuisin on aikaa nukkua pidempään. 

Minulla on edelleen töissä 9,5 tuntia miinusta työaikasaldolla, vaikka maksimi on 6. Esimieheni ei ole vielä puuttunut siihen, mutta työaikoja seuraava sihteeri kysyi asiasta jo toukokuussa, kun miinusta oli 8 tuntia. Joka aamu pelkään, että esimieheni kysyy asiasta. Minulla ole hajuakaan siitä, miten hänelle vastaan. Ihan varmasti ainakin punastun ja tilanne on vaivaannuttava. Ja mikä pahinta, en vieläkään tiedä, miten saisin saldon nollille saati plussalle. Syksyllä osallistun itsemurhan kautta läheisensä menettäneiden vertaistukiryhmään, jonka tapaamisten takia joudun lähtemään töistä joka viikko yhtenä päivänä ennen neljää. Ja ennen kahdeksaa en kykene töihin raahautumaan, en sitten millään. Esimerkiksi viime keskiviikkona vatsavaivani olivat heti herätessä sellaiset, että vähemmästäkin olisi syytä pitää sairauslomapäivä, mutta en tiennyt, mitä ihmettä olisin sillä kertaa sanonut esimiehelleni sairastamisen syyksi. Olen helvetin huono valehtelemaan, mutta en haluaisi myöntää totuuttakaan. Minusta on todella vaikeaa kertoa hänelle, että minulla on pitkäaikaissairauksia, joiden takia joudun olemaan pois töistä vähintään päivän kuukaudessa. Olen jo pohtinut, että pyytäisin työaikani vähentämistä 80 prosenttiin, mutta ajatus palkan pienenemisestä hirvittää enkä pidä sitä reiluna, että sairauksien takia joutuisin supistamaan työaikaani ilman mitään kompensaatiota palkkaan. Kelan osa-aikaisella sairauspäivärahalla ei saa tehdä 80-prosenttista työaikaa, vaan maksimi on 60. Onneksi koeaikani sentään päättyy pian, eikä sen jälkeen tarvitse olla niin peloissaan siitä, miten mikäkin vaikuttaa työsuhteen jatkumiseen.

Asiasta kukkaruukkuun. Olen katsonut Netflixistä puolisoni kanssa Better call Saul -sarjaa, jossa yksi roolihenkilö kärsii psyykkisestä sairaudesta, joka saa hänet kokemaan suunnatonta ahdistusta ja fyysistä kipua sähkölaitteiden lähellä. Hän itse kutsuu sitä sähköallergiaksi. Sarjassa hänen terapeuttinsa/psykiatrinsa neuvoi häntä sanomaan kohtauksen iskiessä ääneen asioita, joita hän näkee - esimerkiksi "valkoinen seinä, vihreä muki, musta kahvinkeitin". Minulla on ollut jo pitkään vastaavantyyppinen itsenirauhoittamiskeino, kuitenkin vähän erilainen. Luen ääneen kaiken tekstin, mitä näen - esimerkiksi kadulla kylttejä ja mainoksia. Kukaan ei ole minulle sitä ehdottanut, vaan olen alkanut tehdä sitä automaattisesti, luonnostaan, sen enempää ajattelematta. Se on tietyissä tilanteissa refleksin kaltainen tarve. Asioiden nimeäminen ei minulla toimi, kokeilin sitäkin.

IBS

Olen nyt syönyt reilut viisi viikkoa ihan mitä vaan, eivätkä vatsavaivani ole lisääntyneet tai edes muuttuneet mitenkään. Olen syönyt jopa ruisleipää ekaa kertaa kolmeen vuoteen. Luovuin kaikista ruokavaliorajoituksista helmi-maaliskuun vaihteessa, koska niistä ei ole ollut mitään hyötyä. Noudatin 2,5 vuotta FODMAP-ruokavaliota, joka on tutkitusti toimivin apu ärtyvän suolen oireyhtymään (IBS), mutta se ei vähentänyt oireitani. Helmikuun ajan yritin noudattaa sokeritonta ja viljatonta ruokavaliota, mutta se oli ensinnäkin helvetin vaikeaa, ja toisekseen en uskonut sen auttavan. Neljännellä viikolla söin keskiviikkona päivällä kaksi palaa ruisleipää ja illalla viipaleen pullaa, mutta seuraavana päivänä vatsani oli vähiten kipeä koko viikolla. Saman viikon sunnuntaina söin vadelmahillotäytteisen sokerimunkin, eikä siitä tullut mitään oireita. Kyllä noista olisi pitänyt tulla selkeitä oireita, jos ne olisivat merkittävä syy ongelmiini. Ja se jatkuva vitutus siitä, etten saanut syödä herkkuja, oli omiaan lisäämään ahdistusta ja sen myötä vatsavaivoja.

Summasummarum, sokerittoman ja viljattoman ruokavalion tulos olisi ollut plus miinus nolla. Totesin, että kun rajoitukset eivät ole 2,5 vuodessa auttaneet, niin ei niitä ole mitään järkeä noudattaa ja turhaan stressata siitä, mitä voi syödä ja juoda. Edelleen kahvi, kuplavedet, irtokarkit ja sipsit ovat ainoat, joiden olen huomannut selvästi lisäävän oireita. Yhden ison kupillisen kahvia kerran päivässä, muutaman irtokarkin tai minipussin sipsejä kerrallaan vatsani sietää onneksi ihan hyvin.

Kävin maaliskuussa monen vuoden tauon jälkeen gastroenterologilla (130€/20min, ugh) jotta saisin lähetteen tutkimukseen, jossa selvitetään ulosteensiirtomenetelmän soveltuvuutta ärtyvän suolen oireyhtymän hoitoon. Sopivasti tutkimukseen olikin saatu juuri edellisellä viikolla tarpeeksi potilaita, eikä enempää oteta. Lääkäri lohdutti minua sillä, että tutkimuksessa kuitenkin vain puolet potilaista saa todellisuudessa siirteen, puolet ei. Toivottavasti tutkimus etenee nopeasti ja ulosteensiirrosta tulee toimiva hoitomuoto. Lääkäri kyseli vielä, mitä kaikkea olen kokeillut oireiden vähentämiseksi ja tarkisti koneelta, mitkä kaikki tutkimukset minulle on tehty. Lopputuloksena hän totesi, että mitään muuta selitystä oireilleni ei tosiaan ole kuin IBS.

Maaliskuun ajan kokeilin piparminttuöljykapseleita, joita gastroenterologi suositteli kokeilemaan. Ei mitään vaikutusta. Seuraavaksi aion kokeilla uutta Detoxner-kuuria, joka on juuri tullut apteekkimyyntiin. Jos se ei auta, niin sitten kokeilen tätä homeopatiakeskus Arnican hoito-ohjelmaa: http://homeopaatti.com/itsehoito/artyvan-suolen-hoito Toivottavasti ei mene taas rahat hukkaan.

Kevät

On ihan turha sanoa ihmiselle, jonka perheenjäsen on tehnyt itsemurhan, että kaikki järjestyy. Tuo sanonta kuulostaa korvaani entistäkin absurdimmalta ja epärealistisemmalta. Kaikki ei todellakaan järjesty ja kuka vaan voi kuolla milloin vaan, joten älä vaivaudu puhumaan paskaa.

Olen helpottunut työpaikan vaihdosta, siitä että työstressini on laskenut puoleen. Huomaan kuitenkin, että heti kun työtehtäviä on alkanut kasautua uudessakin työssä, niin menen psyykkisesti paniikkiin siitä pelosta, että joutuisin taas samaan kuormitustilaan. Pelkään, että vittumainen mieleni saa minut stressaantumaan yhä pienemmästä työmäärästä. Tunnen myös suurta epäonnistumista siitä, etten kyennyt jatkamaan edellisessä työssäni, vaikka jotkut toiset pystyvät. Olen edelleen sitä mieltä, että edellinen työnantajani oli ja on täysin kusipäinen organisaatio, eivätkä sen johtajat välitä työntekijöiden ja asiakkaiden todellisesta hyvinvoinnista kaikista kermaisista puheistaan huolimatta. Jotkut kollegani kuitenkin pystyivät sivuuttamaan kaiken sen epäoikeudenmukaisuuden ja vääryyden ja keskittymään omaan asiakastyöhönsä kuin eläen jossakin kuplassa. Jos kykenisin sellaiseen, niin olisin voinut jatkaa entisessä työssäni. Toivon todella, että nykyinen työnantajani ei osoittaudu samanlaiseksi kuin edellinen.

Oli tosi paska järjestely, että jouduin palaamaan vielä lomalta takaisin entiseen työhöni, ennen kuin aloitin uudessa, ja hyppäsin suoraan edellisestä työstä uuteen ilman, että siinä välissä olisi ollut lomaa. Edes loman tai sairausloman jälkeen minulla ei ole ollut levännyt ja virkistynyt olo sitten viime syksyn. Viikon talvilomani ensimmäiset kolme päivää vatsavaivani olivat niin pahat, ettei lomailusta tullut mitään. Kahvilassa purskahdin itkuun siitä, että olin niin väsynyt kipuihin ja pettymyksiin.

Myös ensimmäinen päiväni uudessa työpaikassa oli todella tuskainen kuolemankipeän vatsani takia. Tänään jouduin jäämään kotiin, koska edelliset kolme päivää vatsavaivani ovat olleet aina lounaan jälkeen seuraavaan aamuun asti niin sietämättömiä, että jos olisin vielä neljännen päivän joutunut kestämään ja peittelemään sitä sosiaalisissa tilanteissa, olisin iltaan mennessä ihan ranteet auki -mielentilassa. Kipu toissailtana oli jotain aivan sanoinkuvaamatonta, mutta olin kavereiden kanssa teatterissa ja jouduin sinnittelemään. Sellainen on traumaattista. Sinä iltana päätin, etten enää koskaan sovi vapaa-ajalle mitään tapaamisia ja menoja muualle kuin omaan kotiini. Olen kirjaimellisesti traumatisoitunut kaikista niistä sadoista kerroista, kun olen joutunut peittelemään todellista olotilaani, ajatuksiani ja tunteitani ja esittämään, että kaikki on ok. Toissailtana ratkaisuni oli olla mahdollisimman paljon hiljaa ja osallistumatta keskusteluun, koska pääni oli täynnä vain negatiivisia ajatuksia ja tunteita ja jouduin keskittämään kaiken energiani pysyäkseni tajuissani sen vatsakivun kanssa. Hymyileminen oli lähes mahdotonta. Vaikka olen vaihtanut vähemmän kuormittavaan työhön, epäilen edelleen, olenko ylipäänsä työkykyinen.

Olen jo usean kuukauden ajan saanut päivittäin outoja jumittumiskohtauksia, jollaisia en ole ennen kokenut. Olen esimerkiksi töissä kirjoittamassa tai lukemassa jotain, kun yhtäkkiä pääni tyhjenee ihan totaalisesti ja jään ikään kuin kuuntelemaan ihmeissäni pääni sisäistä hiljaisuutta. Yritän saada kiinni siitä, mikä mielessäni oli ennen jumittumista, mutta menee kauan, ennen kuin psyykkinen lukko aukeaa. Ikään kuin joku pääni sisällä puhuva ihminen paiskaisi yhtäkkiä oven kiinni kesken lauseen, ja rynkytettyäni ovea jonkin aikaa, saan sen taas auki ja voin jatkaa keskustelua. En tiedä, onko tämä muille ymmärrettävä kuvaus, mutta juuri tuolta minusta tuntuu. Koen ne tilanteet aika pelottaviksi. Uskon, että kohtaukset johtuvat ylikuormituksesta ja masennuksesta. Viime viikolla sain sellaisen ahdistuskohtauksen töissä, että jouduin taas ottamaan rauhoittavia. Käteni alkoivat täristä, sain kuumia aaltoja, vatsani heitti volttia, päässäni soi pakkoajatuksia, tein pakkoliikkeitä ja pelkäsin joutuvani kohtaamaan muita ihmisiä. Päällimmäinen tunne oli ahdistava, kokonaisvaltainen pelko. En ikinä pärjäisi ilman rauhoittavia.

Minusta on tuntunut hankalalta jutella niitä näitä uusien työtoverieni kanssa. Haluaisin ihan ensin tietää heidän taustansa ja että he tietäisivät minun. En tarkoita työuraa, vaan henkilökohtaista elämää. Minua ahdistaa, että uudessa työyhteisössä ei tiedetä siitä, että menetin veljeni vain muutama kuukausi sitten. Edellisessä työpaikassani kaikki tiesivät siitä, ja se oli minusta helpottavaa. Vielä en ole löytänyt sopivaa hetkeä kertoa siitä kuin yhdelle tiimikaverilleni. Saisin vähän oudon maineen, jos yhtäkkiä lounaspöydässä toteaisin: "Mun veli teki syksyllä itsemurhan". Koska muut eivät tiedä siitä, oletan koko ajan, että heilläkin voi olla samankaltaisia suuria salaisuuksia, minkä vuoksi koen vaikeaksi lähestyä heitä ja jutella niitä näitä. Samalla tavoin on ahdistavaa joutua salaamaan psyykkisiä ongelmiaan. Oletus on, että kaikki työssäkäyvät ihmiset voivat hyvin ja ovat ennen kaikkea psyykkisesti terveitä. Varsinkin työssä, jossa on paljon mielenterveysongelmista kärsiviä asiakkaita. Heistä puhutaan "toisina" ikään kuin kukaan meistä ei voisi kuulua samaan kategoriaan. Se on ihan perseestä. Inhoan kaikkea salailua, jonka tarkoituksena on vain pitää yllä valheellista kulissia.

Olen aina tai ainakin koko aikuisikäni inhonnut small talkia yli kaiken. Minusta on miljoona kertaa miellyttävämpi vaihtoehto olla hiljaa kuin jauhaa paskaa ihan vain hiljaisuuden täyttämiseksi. Kun muut puhuvat vaikkapa säästä minuuttia kauemmin, niin minä poistun paikalta vähin äänin. En myöskään koe mitään merkitystä sellaisilla kaverisuhteilla, joissa ei puhuta avoimesti myös negatiivisista kokemuksista, ajatuksista ja tunteista. Aina kun joku kaveri sanoo, että hänelle kuuluu vain hyvää, niin vakuutan itselleni, että hän vaan ei kerro koko totuutta. Miten kukaan voisi tässä maailmassa voida hyvin ja olla onnellinen? Ihan absurdi ajatus.

Oireita

On tiettyjä oireita, joita minulla ilmenee, kun olen liian kuormittunut, stressaantunut, ahdistunut ja/tai masentunut. Ulkopuolisen nähtävissä on niistä tosin vain muutama: se, jos en jaksa laittautua aamuisin eli käyttää töissä kynsilakkaa ja ripsiväriä, se, jos katseeni harhailee tai jumittaa yhteen kohtaan ja tunnun välttelevän silmiin katsomista sekä yleinen ärtyisyys ja alakuloisuus. Haluaisin käyttää kynsilakkaa ja ripsiväriä, mutta harvoin jaksan, vaikka olisin nukkunut hyvin. Koen todella ahdistavaksi ja kiusalliseksi tilanteet, joissa en jostain syystä pysty katsomaan toista silmiin. Normaalisti pidän silmiin katsomista todella tärkeänä ja ainakin minun huomioni kiinnittää se, jos joku ei katso minua silmiin, kun puhun. Katseeni saattaa myös harhailla hassusti, mikä viestii siitä, että minulla on sisäisesti tosi levoton ja epävarma olo. Yleensä kykenen peittämään alakulon ja ärtymyksen sosiaalisissa tilanteissa esimerkiksi töissä, mutta jos en pysty, niin voin jo tosi huonosti.

Minulla ei ole varsinaista pakko-oireista häiriötä (OCD), mutta pakko-oireita ilmenee voidessani keskimääräistä huonommin. Hyvin konkreettisena todisteena siitä on, että asuntomme oven kahva katkesi eräänä päivänä sen seurauksena, että olen kiskonut ovea kiinni pakonomaisesti, vaikka tiedän sen olevan jo kiinni ja lukossa. Kerran sain ystäväperheen luona vesihanan jumittumaan, kun painoin sitä niin monta kertaa niin lujaa kiinni, vaikka kerta olisi riittänyt. En kehdannut sanoa, että minä olin sen takana, vaan annoin heidän ihmetellä asiaa. Lasten syyksi on helppo laittaa kaikki tuollainen. Hermostuneena saatan nyppiä kynsinauhojani ja pahimmillaan hinkata ihoni rikki jostain kohtaa. Pari vuotta sitten jonkinasteisessa pikkupsykoosissa raavin ison alueen ihoa käsivarrestani rikki, niin että tietyssä valossa siitä näkyy jälki vieläkin. Kesti aika kauan, että iho parani, niin että jouduin pitämään kauan pitkähihaisia paitoja, koska en keksinyt mitään uskottavaa tekoselitystä jäljelle. Pakko-oireita ei yleensä kai huomaa muut kuin puolisoni ja aiemmin lapsuudenperheeni. Yksin asuessani pakko-oireita oli paljon enemmän, ja ne liittyivät myös syömishäiriöön. Molemmat puolestaan liittyivät voimakkaaseen kontrollin tarpeeseen, jota en onneksi enää koe yhtä voimakkaasti.

Oireita, joita muut eivät huomaa on enemmän. En esimerkiksi ole jaksanut pestä hampaita aamuisin puoleentoista vuoteen kuin keskimäärin kerran viikossa. Ehkä jaksaisin, jos pystyisin pesemään ne minuutissa, mutta olen niin pikkutarkka, että hampaidenpesuun menee minulta yleensä noin 10 minuuttia. On vaan helpompi jättää ne kokonaan pesemättä. Iltaisin sentään pesen hampaat aina. Viime kuukausina olen aamuisin yrittänyt edes purskuttaa suun suuvedellä, mutta sekin usein jää. Toinen aamuihin liittyvä oire on se, jos en jaksa nousta syömään aamiaista, vaan painan herätyskellon torkkua niin kauan, ettei aamupalalle jää enää aikaa. Säännöllinen syöminen ja etenkin aamiainen olisi suolistoni hyvinvoinnin, monipuolisen ruokavalion ja myös painonhallinnan kannalta tärkeää. Yleensä aamiainen jää, jos joutuisin sitä varten nousemaan ennen seitsemää. Nukkumaan en kuitenkaan pääse ennen yhtätoista kuin erittäin harvoin. Olen iltaihminen, valvon mieluummin illalla myöhään kuin herään aamulla aikaisin. Illalla kukkumista haluan kuitenkin harrastaa vain omassa kodissa, en missään baarissa tms.

Yhden oireen on ehkä joku ohikulkija tai ihminen ikkunan takana huomannut. Vääntelen naamaani eli irvistelen ja ilmeilen sekä ääntelen ja puhun itsekseni, enimmäkseen kiroilen ja haukun itseäni. Kuulostaa varmaan aika hullulta, mutta se voi johtua siitä, että ehkä olen. Kun voin paremmin ja koen oloni tasapainoiseksi, vähemmän ahdistuneeksi ja levottomaksi, tarve itsekseen puhumiselle ja ilmeilylle häviää kokonaan. Silloin oire tuntuu epätodelliselta, kaukaiselta ja hullulta, mutta kun se taas aktivoituu, en pysty hallitsemaan ja hillitsemään sitä.

Jotkut ovat huomanneet sen, että olen saanut viime viikkoina usein leukakramppeja, ja joillekin olen siitä kertonutkin. Syön magnesiumia, mutta se ei ilmeisesti noita kramppeja ehkäise. Leukani saattavat jumittua niin, että puren hampaita lujaa yhteen enkä saa avattua suutani. Leukalihasten jännittymisen voi tuntea kädellä. Kerran kramppi tuli kollegan kanssa jutellessani, ja jouduin vastailemaan vain "mm", "mm-m" suu kiinni, kunnes kramppi meni ohi. Kerran se tuli kokouksessa ja jouduin kertomaan kaikille, mikä minua vaivaa, kun puheeni oli epäselvää ja leukani vapisi puhuessani. Hieromalla leukalihaksia kramppi menee ohi. Kiusallinen vaiva tämäkin, mutta en voi purentakiskoja alkaa käyttää töissä.

Viimeinen mieleeni tuleva oire liittyy lähinnä masennukseen. Silloin on asiat tosi huonosti, jos en jaksa puhua, vaikka minulla olisi sanottavaa tai kysyttävää. Onneksi tätä ei kovin usein tapahdu, mutta jos tapahtuukin, kukaan muu sitä tuskin huomaa. Yleisesti ottaen mitä enemmän on ihmisiä, sitä epämukavammaksi koen oloni ja vetäydyn. Jos saan itse päättää, olen kerrallaan korkeintaan neljän ihmisen seurassa. Sellaista kokonaisuutta pystyy vielä jotenkin kontrolloimaan. Jos ihmisiä on enemmän, keskustelun pitäisi mennä mielestäni niin, että jokaisella on vuorollaan puheenvuoro. Käytännössä se ei tietenkään ole mahdollista, ja niinpä mieleni tekee häipyä paikalta. En siedä sitä, että viidellä ihmisellä on samaan aikaan sanottavaa kuin itselläni ja puheenvuorosta joutuu kilpailemaan. Minusta on myös todella ahdistavaa, jos en pysty näkemään kerralla kaikkien kuulijoiden ilmeitä, katseita ja reaktioita siihen, mitä sanon tai joku muu sanoo. Olen ehkä vähän asperger.

Ruokavalio

Puretaanpas tämä nyt osiin. Mitä kaikkia näkökulmia on ruokavaliovalintoihin?

- ekologisuus (ilmastonmuutoksen ehkäisy, luonnon monimuotoisuuden säilyminen)
- eläinten oikeudet
- hormonitoiminta
- terveellisyys (kenen mielestä, minkä koulukunnan mukaan)
- luonnollisuus vs. teollisesti tuotettu
- hinta eli mihin on varaa
- nautinto
- stressi (kuinka paljon ruokavalion noudattaminen aiheuttaa stressiä)
- painonhallinta
- suoliston hyvinvointi
- fyysinen kunto
- raskaus- ja imetysajan ruokavalio eli sikiön ja vauvan hyvinvointi

Mitenkähän vitussa näitä kaikkia voi ottaa yhtaikaa huomioon ja noudattaa?

En ole pystynyt vielä täysin noudattamaan makeuttamatonta (sokeri, makeutusaineet, hunaja) ja viljatonta (ei pseudoviljat) ruokavaliota, koska nykyisessä työssäni en aina pysty syömään säännöllisesti ja vapaavalintaisesti. Asiakastapaamisissa en kehtaa olla maistamatta, kun asiakas tarjoaa jotain itsetekemäänsä tai minua varten ostamaansa marjapiirakkaa. Kahden viikon ajan olen kuitenkin syönyt huomattavasti, varmaan 90% vähemmän viljaa ja lisättyä sokeria ym. makeutusaineita. Oloni on ollut kevyempi ja vatsavaivoja on ollut aiempaa vähemmän. On ollut ihmeellistä olla ja elää niin, etteivät keskivartalon olotilan ja suoliston toiminnan aistiminen viekään puolta tietoisuudestani. Toisaalta usein on vituttanut, kun en olekaan voinut ostaa suklaata tai syödä leipää yms.

Aion jatkaa tätä 90-prosenttista linjaa helmikuun loppuun ja välttää viljoja ja lisättyjä makeutusaineita tiukasti koko maaliskuun. Aloitan uudessa työssä maaliskuun alussa ja siinä pystyn olettaakseni syömään säännöllisesti ja kontrolloidusti. Vasta jos myönteiset vaikutukset jatkuvat maaliskuun loppuun asti, uskon, että viljat ja lisätyt makeutusaineet todella merkittävästi vaikuttavat suolistoni toimintaan. Niin monta kertaa jokin lääke tai ruokavaliomuutos on auttanut aluksi, mutta vaikutus on haihtunut ilmaan muutamassa viikossa tai kuukaudessa. Niin kuin kävi FODMAP-ruokavalion suhteen. Olen jo kuluneen kahden viikon aikana kuitenkin huomannut, että kun olen joutunut syömään viljatuotteita tai lisättyjä makeutusaineita, vatsavaivat ovat hetkellisesti lisääntyneet. Kahvia en pysty juomaan sen enempää kuin aiemminkaan, joten se on yksi niistä harvoista ravintoaineista, joiden vaikutuksen tunnistan yksiselitteisesti. Muita sellaisia ovat sipsit ja irtokarkit. Suklaa ei ole suolistolleni läheskään niin paha kuin muut karkit. Maaliskuun jälkeen aion alkaa syömään taas satunnaisesti lisättyjä makeutusaineita ja viljoja, vaikka niiden välttäminen olisikin parantanut vointiani. Totaalikieltäytyminen on minulle psyykkisesti liian rankkaa, joten 90-prosenttinen pidättäytyminen saa luvan riittää.

Olen ällistynyt siitä, missä kaikessa onkaan lisättyä sokeria. Kaupasta on vaikeaa löytää yhtään valmisruokaa ilman sitä. Jopa kalakeitossa, kasvissosekeitossa, pestossa, liemikuutioissa ja sienisalaatissa on sokeria. Sellaisissa ruoissa, joihin kellään ei niitä itse kokatessa tulisi mieleenkään laittaa sokeria. Ostin pussillisen suolattuja pähkinöitä enkä tajunnut katsoa ainesosaluetteloa, kun tyhmänä kuvittelin, että pussissa on vain pähkinöitä ja suolaa. Syödessäni vasta huomasin, että niihin oli lisätty jostain mystisestä syystä sokeria ja vehnää. Olen törmännyt vastaaviin tuotteisiin jo kymmeniä kertoja kahden viikon aikana. Joka ikisen tuotteen ainesosaluettelo pitäisi lukea ennen ostopäätöstä, mistään ei voi olettaa mitään. Olenkin tehnyt viime viikkoina aiempaa enemmän ruokaa alusta asti itse kasviksista, juureksista, maitotuotteista ja maustamattomista proteiininlähteistä. Uusi jokapäiväinen ruokalajini on chiansiemenjogurtti/-kookosvanukas. Käytän chiaa 2 rkl kerrallaan, mutta se ei ole aiheuttanut muutoksia suolistoni toimintaan. Uskon, että esim. valmiskalakeittoon lisätyn sokerin määrä on kuitenkin niin pieni, ettei sillä ole vaikutusta suolistoon, joten näillä näkymin palautan esimerkiksi sen ruokavaliooni maaliskuun jälkeen.

Eliminaatiodieetti

Aion jättää ruokavaliostani vain viljat ja sokerin pois, koska maidottomuutta kokeilin jo viime keväänä ja ravitsemusterapeutinkin mielestä kolmessa viikossa olisi pitänyt huomata tuloksia, jos niitä oli tullakseen. Ravitsemusterapeutti teki minulle kauhean eliminaatioruokavalion, jota en todellakaan pysty ja halua noudattaa päivääkään. Riippuu ihan keneltä kysyy, toisten ravitsemusterapeuttien mukaan esim. kookosrasva on pahasta, toisten mielestä hyvästä.

Alunperin ravitsemusterapeutin kanssa oli puhetta viljattomasta ja sokerittomasta ruokavaliosta, mutta sitten hän halusikin eliminoida suunnilleen kaiken muun paitsi vaalean lihan, merenelävät, kananmunat, marjat ja kasvikset. En pysty käsittämään, miten siinä voi olla mitään järkeä. Hänen mielestään riisikin on melkein yhtä huono kuin viljat! Yritin maanantaiaamuna syödä aamiaiseksi munakasta avokadolla ja miniluumutomaateilla, mutta meinasin ihan kirjaimellisesti oksentaa. Olen aina syönyt aamuisin viljaa jossakin muodossa, ja tuntuu ihan mahdottomalta muuttaa sitä. Olen nyt sitten syönyt kuluneen viikon riisi-/maissikakkuja (joissa on myös kvinoaa/amaranttia/pellavansiemeniä/chiaa) jotka käyvät leivästä. Kaipa maissikin on saatanasta, mutta olen niin kova ahdistumaan, masentumaan ja stressaamaan noista kaikista rajoitteista, että suolistoni ärtyy jo ihan ajatuksista ja tunteista. Ravitsemusterapeuttikin korosti, että tarkoitus ei ole aiheuttaa uudella ruokavaliolla psyykkistä kuormitusta.

Perusviljoista (ei riisi, maissi yms.) ja sokerista koen pystyväni jotenkuten luopumaan, mutta se riittää. Jos ei tästä ole apua vatsavaivoihin, niin seuraavaksi kokeilen kaikki-käy-dieettiä. Sittenpähän näkisin, kuinka paljon pelkkä ruokavaliosta stressaaminen aiheuttaa niitä oireita. Ravitsemusterapeutti sanoi myös, että minulla saattaa olla erityisen kipuherkkä suolisto, mihin ei pysty ruokavaliolla vaikuttamaan. Joka tapauksessa - siis vaikka päättäisin syödä mitä vaan - söisin edelleen terveellisesti ja monipuolisesti, niin kuin olen koko elämäni tehnyt. Tätä taustaa vasten en keksi suolistosairauteni syntymissyyksi muuta kuin syömishäiriön, joka myös alkoi vähän ennen ärtyvän suoliston oireyhtymää.

Ruoka ja syöminen on yksi niitä hyvin harvoja asioita, joista pystyn nauttimaan päivittäin, ja siksi siitä nipistäminen tuntuu niin vaikealta. Sehän tässä vasta onkin paradoksaalista, että sama asia tuottaa nautintoa ja tuskaa. Koska eliminaatiodieetissä kyse on kuitenkin vain yhdestä kuukaudesta, niin tunnen itseni tosi huonoksi ihmiseksi, kun en pysty siihen. Te muut varmaan ajattelette, että olen ihan luuseri ja minulla on itsekuri- ja asenneongelma. "Ja nyt se vielä velloo itsesäälissä..."

Uusi vuosi

Oikeasti olen aivan kauhuissani töihin paluusta ja uuden työn aloittamisesta. Olen nyt viidettä viikkoa sairauslomalla ja palaan töihin loppiaisen jälkeen. Työterveyslääkärin puolen tunnin pituinen tapaaminen on ihan naurettava peruste sille, voiko ihminen palata töihin vai ei, kun kyse ei ole ulkoisesti havaittavasta fyysisestä esteestä. Jos suolistoni toiminnan ja siellä kiertävän kaasun määrän voisi nähdä katseella läpi ihon ja lihan ja päässäni vellovan ahdistuksen ja masennuksen, niin kenellekään ei olisi epäselvää, kuinka mahdotonta minun on jaksaa ja selvitä töissä. Mitä enemmän asiaa ajattelen, kaikki työt, ylipäänsä sitoutuminen siihen, että lähden aamulla johonkin julkiseen paikkaan, tuntuu yhä mahdottomammalta. En ole uskaltanut sanoa tätä ääneen kellekään. Työterveyslääkärille sanoin voivani vähän paremmin, koska en ole luonnollisesti samalla tapaa uupunut ja stressaantunut kuin töissä ollessa. Todellisuudessa koen vaan niin vahvasti, että minun täytyy mennä töihin eli ettei ole muita vaihtoehtoja, että sanon uskovani, että myös pystyn siihen.

Olen helvetin huono teeskentelemään, esittämään ja valehtelemaan varsinkaan pidemmän päälle. Työhaastatteluissa ja ylipäätään töissä se on kuitenkin välttämättömyys, jollei satu olemaan luonnostaan positiivinen Duracell-pupu. Olen tosi ahdistunut työhöntulotarkastuksesta, johon luonnollisesti joudun saatuani uuden työpaikan. Työhaastatteluissa en tietenkään ole kertonut sairauslomastani, mutta se on ollut vain asian kertomatta jättämämistä, koska ei kukaan ole terveydentilastani suoraan kysynyt. Jos haluan pitää saamani uuden työpaikan, työhöntulotarkastuksessa joudun valehtelemaan voinnistani paljon suoremmin. Erään kaverini puoliso menetti syksyllä uuden työpaikkansa kerrottuaan työhöntulotarkastuksessa lääkärille jääneensä edellisestä työpaikastaan sairauslomalle uupumuksen takia. Juuri tuon uupumuksen takia hän oli opiskellut uuden ammatin, mutta lääkärin mielestä hän ei ollut toisenlaisessa työssä uuvuttuaan enää sopiva suoriutumaan edes siitä uudesta ammatista. Työhaastattelussa menin vähän jäihin, kun esimies kysyi suoraan, millainen paineensietokyky minulla on. Ööh...

Nukuin viime yönä 12 tuntia eli klo 11:30 asti - en siksi, että minulla olisi ollut univajetta, vaan siksi, että olin niin uupunut kahden vuorokauden sietämättömien vatsavaivojen seurauksena. Pelkkä oleminen sairauslomalla on rankkaa näiden kipujen ja turvotuksen kanssa, saati sitten työskenteleminen ja pakkososiaalisuus tekohymyilemisineen kaikkineen. Join päivittäin kolme kuukautta Foreverin aloe vera -juomaa, jonka myyjä oli saanut siitä avun pitkäaikaisiin suolistovaivoihinsa, mutta minuun sillä ei ollut mitään vaikutusta. Paitsi että siihenkin meni yli sata euroa rahaa. Kävinpä joulukuussa kokeilemassa kraniosakraaliterapiaakin ja terapeutti kertoi suolistovaivojensa parantuneen kahdessa vuodessa Antioksidanttiklinikan lääkärin hoidossa, mutta siihen oli mennyt tuhansia euroja. Ei minulla ole ylimääräisiä tuhansia euroja. Pelkkä yksi kerta kraniosakraaliterapiaa maksoi 100 euroa. Kaiken lisäksi minun on tosi vaikea uskoa mihinkään ei-länsimaalaiseen-lääketieteeseen perustuvaan. Antioksidanttiklinikalta lähetetään ulostenäytteitä Jenkkeihin suolistobakteeriston analyysia varten ja tuloksen perusteella määrätään satojen eurojen luontaistuotteita, mutta virallisen länsimaalaisen lääketieteen mukaan ihmisen suolistibakteeristosta ei vielä tiedetä kuin pieni murto-osa eikä sen perusteella voida tehdä mitään johtopäätöksiä ja hoito-ohjeita. Olen ihan pyörällä päästäni. Syy voi olla missä vaan. Kaiken kukkuraksi pari päivää sitten ilmestyi uutinen, että jokin ihmisen vatsassa oleva kudosrypäs on tunnistettu itsenäiseksi elimekseen monivuotisen tutkimuksen tuloksena. Entä jos vaivani johtuvatkin siitä? Vasta nyt, kun elin on tunnistettu, voidaan alkaa tutkimaan sen funktiota ja vaikutuksia. Ehdin varmaan kuolla, ennen kuin ne tutkimukset valmistuvat. Olen yllättynyt, miten vähän sairausloma on vaikuttanut suolisto-oireisiini. Jos oireet syntyisivät vain psyykkisestä kuormituksesta, niin olisi niiden pitänyt vähentyä sairausloman aikana edes jonkin verran. Koko joulukuun aikana suolistoni oli suhteellisen oireeton vain kuutena päivänä. Ei oireeton, mutta oireita oli niin vähän, etteivät ne lannistaneet ja häirinneet tekemistä ja mielialaa. Käytän nykyään Olotila-sovellusta, jolla voi seurata vointia. Se on tehty tulehduksellista suolistosairautta sairastaville, mutta sopii osittain myös IBS-potilaille. Toisaalta, eihän sairausloma paljon vaikuttanut viime keväänäkään, vaan ratkaiseva muutos tuli bentsodiatsepiinilääkityksestä.

Lopetin bentsodiatsepiinin syömisen loppusyksystä, koska a) sen vaikutus oli laimentunut tosi paljon ja b) sitä ei saa syödä raskauden ja imetyksen aikana, eli olisin joka tapauksessa joutunut lopettamaan sen viimeistään keväällä. En tietenkään halua syödä voimakasta riippuvuutta aiheuttavaa lääkettä, jos siitä ei ole huomattavaa hyötyä. Varasin myös ajan psykiatrilleni, koska haluan lopettaa myös mielialalääkitykseni lapsenhankinnan takia. Psykiatrini sanoi aiemmin, että sitä saisi jatkaa raskaana ollessa, mutta lääkkeen tuoteselosteessa on pitkä lista riskejä liittyen raskauteen ja imetykseen. En halua mitään riskejä ja haluan lopettaa lääkityksen hyvissä ajoin ennen raskaaksi tuloa, jotta ehdin psyykkisesti sopeutua uuteen tilanteeseen. Tähän päälle vielä työpaikan vaihto, niin kuormitus on valmis. Työterveyslääkärini sanoi, että kannattaa miettiä tarkkaan, milloin alamme yrittää lasta, koska mielenterveysongelmat tuskin helpottavat, kun hormonitkin heittävät häränpyllyä. Ihan kuin en olisi tuota tiennyt! Annoin mennä toisesta korvasta ulos, etten olisi suuttunut hänelle. Totta kai mietimme asiaa, mutta eihän juuri kukaan voisi hankkia lapsia, jos elämän ja terveyden pitäisi olla täydellisessä tasapainossa.

Olen pitänyt taukoa blogin kirjoittamisesta, koska en halunnut kirjoittaa heti siitä, mitä lokakuussa tapahtui. Veljeni lopetti elämänsä. Se toki vaikutti osaltaan uupumukseeni ja työkyvyttömyyteeni, mutta olisin aika varmasti joutunut jäämään sairauslomalle muutenkin. En halua edelleenkään käsitellä veljeni kuolemaa täällä blogissa, puhun siitä mieluummin suoraan ystävieni, perheeni ja terapeuttini kanssa, vaikka ainakin osa heistä lukee myös tätä. Blogissa kirjoitan vain asioista, jotka koen voivani kertoa kaikille samalla tavalla. Sen voin sanoa, että kaipaan veljeäni valtavasti ja olen erittäin surullinen siitä, millaisen elämän hän sai ja mitä hän joutui (koki joutuvansa) tekemään itselleen. En ole vihainen tai katkera hänelle, vaan elämälle ja tälle paskalle maailmalle.

Voin vain toivoa, että tästä vuodesta tulee edellistä parempi.

Lokakuu

Olen tässä taas miettinyt, että kuinka paljon kipua ja huonoa oloa ihmisen pitää kestää. Monet vanhemmat kollegani tekevät ilmaista työtä eli ylitöitä ilman palkkaa. Ihan periaatteesta en ikinä aio lähteä sille linjalle, mutta en myöskään pystyisi. Viimeisen kuukauden ajan työkykyni on ollut noin 70-prosenttista, jaksaisin kuuden tunnin työpäivää. Se, että toiset jäävät iltamyöhään asti tekemään palkatonta työtä, kertoo paitsi siitä, että he eivät arvosta vapaa-aikaansa ja omaa arvoaan työntekijänä tarpeeksi, niin myös siitä, että he ovat hyvin työkykyisiä. Minua suututtaa suunnattomasti, etteivät esimiehet puutu siihen, että alaiset tekevät palkatonta työtä. Havaintojeni mukaan he suhtautuvat asiaan niin, että "omapahan on valintasi, ihan sama mulle". Sitten ihmetellään, kun ihmiset palavat loppuun kuin kynttilät. No olisikohan kannattanut puuttua ajoissa? Ei esimiehen tehtävä ole vain kytätä työsuorituksia ja kannustaa, vaan myös huolehtia alaistensa hyvinvoinnista siinä määrin, kuin voi. Jos työntekijät eivät ehdi tehdä vaadittuja työtehtäviä työajan puitteissa, niin olisikohan syytä palkata lisää työntekijöitä?!?!? Enkä nyt puhu vain lähiesimiehistä, vaan heidän esimiehistään ja heidän esimiestensä esimiehistä ja niistä, jotka päättävät asioista. Poliitikoista.

En tiedä, onko resistenssini vatsalääkkeeseeni kasvanut, vai mistä johtuu, että suolisto-oireeni ovat pahentuneet viimeisen kuukauden aikana. Toki työkuormitus ja -stressi ovat myös lisääntyneet elokuisen kesälomani jälkeen. Jälkikäteen muistan kesä- ja heinäkuun suhteellisen helppoina työn suhteen ja kokonaisvaltaisesti voin kevääseen ja tähän syksyyn nähden huomattavasti paremmin. Kävin taas kontrollikäynnillä työterveyslääkärillä viime viikolla ja masennuskyselyn perusteella masennukseni oli pahentunut lievän ja keskivaikean rajalta keskivaikean ja vaikean rajalle. Se on toki vain lomake ja suuntaa antava mittari, mutta tulos täsmää henkilökohtaisen kokemukseni kanssa. Toistaiseksi olen jaksanut olla aidosti läsnä ja hyväntuulinen asiakastapaamisissa, mutta lähes kaikki muu sosiaalinen kanssakäyminen tuntuu pakotetulta ja raskaalta. Aamuisin herääminen ja töihin lähteminen tuntuu raskaalta, mutta aamupäivisin olen suhteellisen energinen parin tunnin ajan. Lounaan jälkeen vatsaoireeni pahenevat, energiatasoni laskee ja masentavat ajatukset ja tunteet alkavat vallata mieleni. Työpäivän päättyessä olen jo aika lailla loppu.

Hyötyliikuntaa saan onneksi kohtuullisen paljon ihan sillä, että käytän vain julkisia kulkuvälineitä ja kävelen lyhyet matkat, mutta jumpassa olen jaksanut tai kyennyt käymään viime aikoina vain korkeintaan kerran viikossa. Eilen kävin jumpassa ensimmäistä kertaa yli viikkoon (Body Combatissa) mutta en pystynyt nauttimaan siitä yhtään, koska vatsaani sattui koko ajan. Vilkuilin jatkuvasti kelloa, että milloin tämä loppuu ja pääsen vessaan. Jos ja kun keskivartaloa ei pysty käyttämään kunnolla, niin koko treenin tehosta häviää puolet. En pystynyt tekemään mitään pomppimista tai hyppimistä vaativaa, jännittämään kunnolla vatsalihaksia ja kiertämään keskivartaloa. Kun vatsalihaksia ja kylkiä ei pysty jännittämään, niin myös selän tuki kärsii. Lähdin tunnilta erittäin masentuneena. Kotona makoilin iPadin kanssa, ja vasta pari tuntia jumpan jälkeen ilmaa tuli edes jonkin verran ulos. Silti illallisen jälkeen nukkumaan mennessä vatsani oli taas turvoksissa ja aamulla herätessä sama. Olen myös viime aikoina kokenut tosi usein kuvotusta, mikä johtuu varmaan sekä suolistosta että psyykestä. Kokonaisvaltaisesti huono olo on ehkä kuvaavin ilmaus. Ja ei, en ole raskaana - kuukautiseni alkoivat eilen ihan ajallaan.

Miten ihmeessä vuorokaudet muuttuivat paljon aiempaa lyhyemmiksi sen jälkeen, kun siirryin opinnoista työelämään? En käsitä, miten ehdin ja jaksoin tehdä vielä lukio- ja yliopistoaikoina niin paljon kaikkea vapaa-ajalla. Treenasin monta kertaa viikossa, tapasin kavereitani ja perheenjäseniäni useammin kuin nykyään, katsoin suunnilleen yhtä paljon telkkaria ja olin netissä suunnilleen yhtä paljon kuin nykyään, luin kirjoja ja lehtiä ja vielä lukioaikoina ompelin usein vaatteita itselleni. Tämä on ihan mahdoton yhtälö päässäni. Nykyäänkin tilaan lehtiä, mutta ehdin ja jaksan lukea ne parhaimmillaan kolmen kuukauden viiveellä: heinäkuun lehti on vielä lukematta, kun lokakuun lehti tipahtaa postiluukusta. Kirjoja en jaksa lukea juuri lainkaan, vaikka haluaisin. Samaa ehtimistä ja jaksamista ihmettelen sivustakatsojana, kun kaverini tai veljeni kertoo, kuinka käy edelleen työelämän ohella treffeillä, lukee, katsoo Netflixiä, treenaa monta kertaa viikossa, bilettää ja tapaa kavereitaan. Eräskin kertoi menevänsä aamuseitsemäksi työporukan sählytreeneihin ja vielä työpäivän jälkeen jumppaan. Yritä siinä nyt sitten tuntea itsesi energiseksi ja onnistuneeksi ihmisyksilöksi.

Paluu kokoaikatyöhön

Niin paljon asioita, joista haluaisin kirjoittaa, mutta aika ja energiani eivät riitä. On helpompi vain uppoutua selailemaan somea tai Youtubea, lukea lehtiä ja katsoa telkkaria. Tai nukkua. Olen huomannut, että hereillä ollessani ainoa tilanne, jossa pystyn olemaan rentona ja unohtamaan kaikki ikävät asiat niin fyysisesti kuin psyykkisestikin, on se, kun katson jotain hyvää tv-sarjaa. Hyvä tarkoittaa joko hauskaa tai jännittävää tai kumpaakin yhtaikaa. Nukkuessakaan en tosin ilmeisesti aina rentoudu ja ajattele kissanpentuja, koska edelleen olen nähnyt usein ahdistavia painajaisunia - selvästi enemmän nyt, kun olen palannut töihin, kuin sairausloman aikana. Viime aikoina vatsavaivani ovat onneksi yleensä helpottaneet aamuun mennessä, vaikkakin yön aikana saatan niihin herätä.

Ärtymyksestäni, masentuneisuudestani ja väsymyksestäni huomaa, että olen palannut sairauslomalta töihin, vaikka vain 60-prosenttiseen työaikaan eli reiluun 22 tuntiin viikossa. Osa-aikatyötä ei ole jäljellä enää kuin kaksi päivää, kesäkuun alusta jatkan täyttä työpäivää. Kestän ajatuksen vain sen avulla, että elokuussa vietän neljä viikkoa kesälomaa. Tämä 60-prosenttinen työaika ei ole sinänsä ajanut asiaansa, että asiakasmääräni on ollut 100-prosenttinen. Ei sillä, että siinä olisi mitään yllättävää, kun tietää nykyisen työelämän ja varsinkin julkisen sektorin työn pelisäännöt. Niistä puheenolleen, tässä hassunhauska juttu taas työpaikaltani: esimiehet ovat mainostaneet meille koko kevään, että saamme yhden (hei wau!) kesätyöntekijän, joka on meitä varten ihan ekstraresurssina eli voi tehdä meidän paperitöitä ja sen sellaista työkuorman helpottamiseksi. No, kappas vaan tällä viikolla ilmeni, että tämä "kesätyöntekijä" tulikin erään pois lähteneen työntekijän paikalle eli että hänellä on ihan oma asiakaskunta vastuullaan. Mitä vittua?!?

Mietin, mikä olisi sellainen ammatti, josta ei tulisi lainkaan stressiä ja jossa ei oikeastaan edes voisi ylikuormittua. Keksin yhden ja se on henkilökohtainen avustaja. Siinä työntekijällä on vain yksi asiakas eikä työstä tarvitse käsittääkseni tehdä mitään raportteja kellekään. Toki asiakkaita voisi olla muutamakin tai ainakin pari, jos toimisi osa-aikaisesti useamman ihmisen avustajana. Rästitöitä ei voi kertyä, koska työ on vain toisen kanssa tekemistä ja olemista, arjen elämistä. Se voi toki olla rankkaa henkisesti asiakkaasta riippuen. Henkilökohtaisena avustajana voisi saada palkkaa mm. teatterissa, ravintoloissa ja elokuvissa käymisestä, ruoanlaitosta, kirjojen lukemisesta ja kävelylenkeistä. Toki se olisi muiden mielestä korkeakoulutukseni hukkaan heittämistä, mutta tärkeintähän on oma hyvinvointini. Omasta näkökulmastani löydän kolme mahdollista estettä henkilökohtaisena avustajana työskentelemiseen: a) se olisi todennäköisesti vuorotyötä, b) palkka on huomattavasti huonompi kuin esimerkiksi nykyisessä työssäni ja c) suolistosairauteni saattaisi tehdä siinäkin työssä jaksamisen ja suoriutumisen mahdottomaksi. Pohdin myös sitä, että se, ettei työhön liittyisi kirjoittamista ja raportoimista minimoisi stressin, mutta toisaalta kirjoittamisessa olen tosi hyvä ja nautin siitä. Sosiaalityössä ongelma on ollut se, etten saisi kirjoittaa niin hyvin, kuin osaan ja haluaisin, koska aikaresurssi on rajallinen ja muistakin tehtävistä olisi suoriuduttava. Onkin herättänyt aika hämmentäviä ja ristiriitaisia tunteita, kun samassa keskustelussa esimieheni on kehunut kirjauksiani ja kehottanut minua kirjoittamaan niukemmin eli huonommin.

Aloin töihin palattuani pohtimaan jopa osatyökyvyttömyyseläkkeen mahdollisuutta. Eläke on harhaanjohtava termi tässä yhteydessä, koska sen myöntämistä arvioidaan joka vuosi uudestaan eli se myönnetään vain vuodeksi kerrallaan. Oletan, että ärtyvän suolen oireyhtymän (IBS) perusteella kukaan ei ole sitä edes hakenut tai ainakaan saanut, mutta masennuksen ja muiden mielenterveysongelmien perusteella tietenkin on. Olen tästä pohdinnastani kertonut ennen tätä postausta vain työterveyslääkärilleni ja yhdelle ystävälleni. Lääkäri suhtautui ajatukseen neutraalisti, jopa hieman kannustavasti sanoen, että voihan sitä hakea. Tietysti tuloni laskisivat, mikä tuntuu ylitsepääsemättömän masentavalta ja ahdistavalta, koska tähänkin asti kuukausipalkkani kuluu kuukaudessa tai korkeintaan pystyn säästämään johonkin ulkomaanmatkaan. Onneksi opintotuen perintä sentään loppuu heinäkuun jälkeen! Tiedän, että kuulostaa naurettavalta valittaa rahahuolista, kun saa toistaiseksi yli 2000 euroa kuussa käteen, mutta kyse on siitä, mihin elintasoon on tottunut. Olen täysin tietoinen niistä monista menoista, jotka eivät ole pakollisia ja joista voisin periaatteessa säästää, mutta olen hedonistinen ja kärsimätön ihminen nykyään.

Olen seurannut avoimia työpaikkoja mol.fi:stä jo pari kuukautta, mutta en ole läheskään täysillä mukana ajatuksessa vaihtaa työpaikkaa. Siihen on neljä syytä: a) en ole varma, jaksaisinko opetella taas uutta työtä ja sopeutua uuteen työympäristöön; b) haluaisin perehtyä ja tulla asiantuntijaksi nykyisessä työssäni, ennen kuin taas vaihdan, ja se vaatii mielestäni vähimmillään kahden vuoden kokemuksen; c) suolistosairauteni ei ole paranemassa eikä stressittömämpi työ välttämättä riitä vähentämään oireita, ja d) sairastan edelleen masennusta ja ahdistuneisuushäiriötä. Minusta tuntuu, että hakemalla uutta työtä ikään kuin huijaisin tulevaa työnantajaani. Saadakseni paikan antaisin tietysti hakemuksessa ja haastattelussa itsestäni reippaan ja hyvinvoivan kuvan parhaani mukaan, mutta pian aloitettuani työt todellisuus valkenisi työnantajalle. Mietin myös sitä, että vaikka nykyinen esimieheni varmasti suostuisi suosittelijakseni, niin kokisiko hän moraaliseksi velvollisuudekseen kertoa suositusta kysyvälle työnantajalle viimeaikaisista terveysongelmistani. Enhän minäkään työnantajana haluaisi palkata ihmistä, joka onkin muutaman työpäivän jälkeen naama norsunvitulla ja joutuu sairauslomalle tai hakee osatyökyvyttömyyseläkettä.

Sairausloman loppua kohden itsemurha-ajatukseni vähenivät ja BDI-masennuskyselynkin tulos oli muutaman pisteen myönteisempi kuin sairausloman alussa (joskin viittasi edelleen vaikeaan masennukseen), mutta jo nyt neljä viikkoa 60-prosenttista työaikaa tehneenä huomaan itsetuhoisten ajatusten lisääntyneen. Kyllä se nyt vaan on niin, ettei joka päivä itsemurhasta fantasioiva ihminen ole työkykyinen - varsinkaan, jos työ on luonteeltaan sosiaalista. Vielä en ole siinä pisteessä mutta pelkään pahoin, että kuukauden päästä tilanne on toinen, koska työnkuvaan ja työmäärään ei ole tulossa helpotusta, vaan vaatimukset ovat päin vastoin kasvaneet entisestään.

Näistä kesän työkuukausista on tulossa rankkoja myös siksi, että työtiimini on näillä näkymin ainakin kesäkuun ajan kahta työntekijää eli melkein kolmasosaa vajaa. Uuden sosiaalihuoltolain vaatimukset siitä, miten paljon hakijalla on oltava sosiaalityön opintoja suoritettuna voidakseen työskennellä sosiaalityöntekijänä edes määräaikaisesti, kohottavat ehkä sosiaalityön imagoa, mutta samalla työntekijöiden saatavuus on hankaloitunut entisestään. Julkisella sektorilla hakijoita ei ole ollut ennenkään tarpeeksi ja nyt vielä vähemmän. Mielestäni olisi ollut kohtuullista, että tiettyjä opintoja ei vaadittaisi, jos hakijalla on tietty vuosimäärä kokemusta sosiaalityöntekijänä. Varsinkin kun ottaa huomioon, että sosiaalityöntekijän ammatista oppii mielestäni 90% käytännön työssä ja 10% tutkintokoulutuksessa. Vielä kuluvan vuoden loppuun asti ne nykyiset työntekijät, jotka eivät täytä uuden lain vaatimuksia, saavat jatkaa työssään. Kato käy, kun vuosi vaihtuu. Kokeneetkin työntekijät joutuvat lähtemään, jos eivät täytä tiettyjä opintovaatimuksia, ja tilalle tuskin tulee yhtä kokeneita.

Ammattirooli

Kävin katsomassa kaverini kanssa Anna Paavilaisen Play rape -monologin. Oli huippuhyvä. Se avasi oven moneen tabuaiheeseen, paljon laajemmin kuin vain teatterimaailmassa tai seksuaaliseen väkivaltaan liittyen.

Niin kuin näyttelijöiden maailmassa sanotaan, työpäivän päätteeksi ei saa jäädä rooli päälle. Näytelmässä koetut raskaat ja ahdistavat tunteet pitää osata jättää teatterin lavalle. Tämä oletus pätee mielestäni mihin vaan muuhunkin työhön, erityisen hyvin sosiaali- ja terveysalalle. Yhteiskunnassa vallitsee täysin järjetön vaatimus ja oletus, että ammatillinen minä on täysin irrallinen ns. oikeasta minästä, siitä joka tuntee ja aistii koko kehollaan ja imee vaikutteita itseensä. Jos niin olisi, olisimme robotteja. Sitä, että jää rooli päälle eli että työasiat pyörivät mielessä ja painavat sydämessä vapaa-ajalla, pidetään osaamattomuutena ja epäammatillisena. Sehän on vain inhimillistä!

Eräs kollegani, joka on vaihtamassa työpaikkaa, kertoi, kuinka hänen olonsa on keventynyt päivä päivältä työsuhteen pian päättyessä. Hän ei ollut työtä tehdessään tajunnutkaan, kuinka raskasta se on ollut. Hän kuvaili käsittäneensä, että on käynyt asiakkaiden kautta muutamassa vuodessa läpi mm. useita avioeroja, kuolemia ja pahoinpitelyjä ja ottaneensa vastaan lukuisia uhkauksia. Ihmiselämän karut puolet sarjatulena. Toki hän ja me kaikki olemme itse alamme ja työpaikkamme valinneet, mutta jos työn todellisuuden saisi kokea jo opiskeluaikana, niin eihän tälle alalle kukaan täysjärkinen haluaisi. Kun työn imuun sitten solahtaa ja asiakkaisiin ja työyhteisöön syntyy vastuuta sisältäviä vuorovaikutussuhteita, lähteminen onkin vaikeaa.

Eräs toinen kollegani kuuluu siihen sosiaalityöntekijöiden vähemmistöön, jonka ihon alle työ ei pääse. Havaintojeni mukaan heitä lienee vain muutama prosentti, korkeintaan 10 koko ammattikunnasta. Hän ei koe ylikuormitusta, turhautumista tai ahdistusta eikä valtavan työmäärän aiheuttamaa kaaosta. Hän itse kertoi. Ihmettelin asiaa monta päivää ja koin valtavaa huonommuutta suhteessa häneen. Jos kaikki sosiaalityöntekijät olisivat hänen kaltaisiaan, niin ilmapiiri alalla olisi aivan toisenlainen. Puhuin asiasta esimieheni kanssa ja hän totesi, että ihmiset ovat temperamentiltaan ja luonteeltaan erilaisia ja kyseisellä kollegallani on toki myös pitkä kokemus työelämästä. Kokemus sinänsä ei mielestäni selitä asiaa, koska monet kymmeniä vuosia samaa työtä tehneet kokevat asiat saman tapaan kuin minä. Esimieheni totesi myös, että kyseinen kollegani tekee työnsä aina minimivaatimuksen mukaan eikä pyri samaan tapaan täydellisyyteen, laaja-alaisuuteen ja yksityiskohtaisuuteen kuin minä. Kerta toisensa jälkeen hämmästyn elämässä sitä, kuinka erilaisia ihmiset voivat olla. Esimieheni vakuutti, etten ole yhtään huonompi kuin tuo kollegani, olemme vain erilaisia. Hän sanoi uskovansa minuun ja toivoi, että minäkin uskoisin itseeni yhtä lailla. Harmittaa tosi paljon, että esimieheni vaihtuu.

Paluu

Jottei huonoja uutisia olisi liian vähän, sain tietää tällä viikolla, että lähiesimieheni vaihtuu viimeistään kesäkuussa. Edellisestä työpaikasta lähdin paljolti huonon esimiehen takia ja nykyisessä työssäni esimies on ollut puolestaan tosi hyvä. Täytyy toivoa, että uusi esimies tulee toimistomme sisältä, koska meillä alaisilla ei todellakaan ole aikaa ja energiaa alkaa perehdyttää häntä työhömme. Virallisesti se ei toki olekaan meidän vastuulla, mutta tällä alalla perehdytystä ei yleensä joko ole lainkaan tai se kaatuu niiden niskaan, joille se ei oikeasti kuulu. Asiakastapauksiimme meidän täytyy uusi esimies joka tapauksessa perehdyttää, en tajua millä ajalla.

Kävin tällä viikolla neuvottelussa työterveyslääkärini ja lähiesimieheni kanssa. Tarkoituksena oli keskustella siitä, mitä työnantaja voisi tehdä sen eteen, että jaksaisin töissä paremmin ja voisin jatkaa siellä vielä pitkään. Neuvottelu kuuluu protokollaan, kun työntekijä on pitkähköllä sairauslomalla. Olihan se ihan hyvää keskustelua, mutta kuten tiesin etukäteen ja neuvottelussakin ääneen sanoin, niin ei lähiesimiehellä ja työterveyslääkärillä ole valtaa vaikuttaa työpaikan resursseihin ynnä muihin oikeasti olennaisiin asioihin. Esimiehenikin hiukan ärsyyntyi, kun lääkäri toisti jälleen, ettei voi kirjoittaa minulle lausuntoa säädettävää työpöytää varten, koska ylemmällä taholla säädetyt säännöt sen kieltävät. Säännöt, joissa ei ole mistään näkökulmasta mitään järkeä. Myönteistä neuvottelussa oli vain se, että esimieheni kehui minua, erityisesti kirjallisia taitojani. Hän oli käyttänyt tekemiäni dokumentteja malliesimerkkinä ohjeistaessaan kollegoitani. Kun palaan maanantaina töihin, joudun todella hillitsemään itseni, jotten marssi yksikköni johtajan ovelle ja sano hänelle suoria sanoja siitä, miten järjetön ja loukkaava hänen kieltonsa koskien rästiröitä on. Savu nousee korvista, kun ajattelenkin asiaa. Tiedän kyllä, että kielto syntyi siitä, että uudessa sosiaalihuoltolaissa todetaan, että muistiot asiakaskohtaamisista on kirjattava viipymättä. Johtaja päätti tulkita, että viipymättä tarkoittaa samaa tai seuraavaa päivää. Sosiaalialalla vaatimusten saneleminen ei vaikuta edellyttävän sitä, että niiden toteuttamiseksi järjestetään keinot.

Eilen kävi vielä ilmi, että sairauspäivärahahakemusten käsittelyaika Kelassa on 3-6 viikkoa enkä siis ehtinyt saada päätöstä ennen töihin paluuta. Minä ja esimieheni luulimme, että päätös tulee lääkärin tekemän lausunnon pohjalta, mutta eilen selvisi, että siihen täytyy lähettää liitteeksi vaikka mitä papereita. Palaan töihin nyt siis käytännössä riskillä ja riippuen siitä, milloin päätös tulee, saatan saada liikaa palkkaa toukokuulta ja joutua sitten maksamaan sitä takaisin. Kaikki on aina niin helvetin monimutkaista. Lääkärini olisi voinut ohjeistaa minua asiassa, jottei näin olisi käynyt. Onneksi osasairauspäivärahahakemukset yleensä hyväksytään Kelassa.

Sairausloman aikana keskittymiskykyni parani ja energiani alkoi taas riittää kiinnostumaan ja innostumaan asioista enemmän. Subjektiivisesta näkökulmasta merkittävin muutos parempaan on tapahtunut siinä, että olen ollut kotona yleensä hyvällä tuulella, kun puolisoni on ollut paikalla. Yksin fiilis on edelleen ahdistava, levoton ja masentunut. Minulla on ollut puolisoni kanssa tosi hauskaa, mikä on parantanut elämänlaatuani ja elämänhaluani. Olemme riidelleet ja kinastelleet paljon vähemmän kuin ennen sairauslomaani. Syy on ilmiselvä: en ole ollut stressaantunut ja uupunut töistä. Olen pystynyt hymyilemään, nauramaan ja nauttimaan luontevasti. Vaikka vatsani olisi ollut samaan aikaan kipeä. Tällä viimeisellä sairauslomaviikolla keskittymiskykyni on huonontunut ja oloni on ollut hetkittäin lamaantunut, hetkittäin rauhaton. Haluaisin taas mennä piiloon peiton alle ja nukahtaa, lakata ajattelemasta. Töihin paluu ahdistaa valtavasti, koska pelkään myönteisten muutosten haihtuvan kuin tuhka tuuleen. Pelkään palaavani samaan jamaan kuin ennen sairauslomaa. Ja pelkkä ajatus siitä, että joudun taas tekohymyilemään ja pidättelemään pierua jossain neuvottelussa, kun se vihdoinkin tulisi ulos ja oloni helpottuisi, tuntuu tuskalliselta.

Minka Kuustonen kertoi torstaina Helsingin Sanomissa olevansa aamuisin heti herätessään niin onnellinen, ettei malta iltaisin nukahtaa, kun odottaa niin  innolla sitä, että pääsee keittämään aamupuuroa. Noin minäkin olen joskus tuntenut ja toivon vielä joskus tuntevani. Tuntevani intohimoa elämää ja esimerkiksi työtäni kohtaan. On erittäin surullista, jos joudun luopumaan kutsumustyöstäni siksi, että työelämän todellisuus tällä alalla vie toimintakyvyn.

Loppuun musiikkivinkki: Voisin kuunnella kerta toisensa perään Disturbedin versiota Simon & Garfunkelin biisistä Sound Of Silence. Mitä ikinä olen tekemässä, jos se tulee radiosta, keskeytän kaiken. Jähmetyn paikalleni ja kuuntelen silmät kiinni, tunnen musiikin koko kehossani. Virallinen musiikkivideo löytyy tästä: http://youtu.be/u9Dg-g7t2l4.

Me ihmiset ja nykyaika

En kuvittele olevani mitenkään ainutlaatuinen, vaikka täällä blogissa korostan omia kokemuksiani. Tiedän, että suolistovaivoja on miljoonalla suomalaisella ja varmaan yhtä moni kokee stressiä ja uupumusta ja kaikki ihmiset ovat ainakin jossain vaiheessa elämäänsä tyytymättömiä ulkonäköönsä. Sekä naiset että miehet. Ajattelenkin aina kertoessani jollekulle ongelmistani ja kokemuksistani, että tunteekohan hänkin samoin tai onko hänellä samankaltaisia ongelmia. Kaikki eivät vain kerro niistä. Minusta olisi outoa kuunnella jonkun kertovan asioistaan jakamatta omia vastaavia kokemuksiani. Paitsi tietysti töissä.

Olen pelkästään tämän vuoden aikana vannonut itselleni jo varmaan kymmenen kertaa, että alan pudottaa painoa eli puolitan syömisteni määrän ja alan treenata viisi kertaa viikossa. No, ei ole toteutunut se. Kuvittelin myös, että vähemmän syöminen ja enemmän treenaaminen olisi jotenkin helpompaa sairauslomalla mutta erehdyin. Ravitsemusterapeuttien ohjeen mukaisesti vähän kerrallaan ja useita kertoja päivässä syöminen on sekin osoittautunut varsin vaikeaksi toteuttaa. Etenkin illalla ennen nukkumaanmenoa olen aina tottunut syömään suhteellisen ison annoksen eli lämpimän ruoan ja jotain jälkkäriksi eikä sen muuttaminen ole helppoa. Illalla syöminen on aina ollut stressittömintä, koska sen jälkeen pääsen sänkyyn eikä tarvitse miettiä, missä joudun selviytymään vatsavaivoineni. Kamppailen jatkuvasti sen kanssa, miltä haluaisin näyttää ja kuinka kevyeksi haluaisin tuntea oloni ja mistä toisaalta nautin ja mitä elämässä arvostan. En vieläkään tiedä, kumpaa tietä minun pitäisi kulkea. Katson Fitnesspäiväkirjat-tv-sarjaa ja koen hyvin ristiriitaisia fiiliksiä: toisaalta ihailen sarjan naisten itsekuria ja elämätilannetta, toisaalta halveksin heidän ulkonäkökeskeisyyttään ja pikkumaisuuttaan. Päällimmäiseksi jää kuitenkin mieli oksentaa ja lakata syömästä. Ja sitten haen kaapista suklaata lohduttaakseni itseäni ja saadakseni ahdistavat ajatukset pois mielestäni.

Oikeasti haluaisin irtautua koko internetmaailmasta. Haluaisin kännykän, jolla voi vain soittaa ja lähettää tekstiviestejä ja tietokoneen, jolla voi vain kirjoittaa. Kuinka paljon yksinkertaisempaa ja rauhallisempaa elämä olisikaan ilman nettiä? Ainakin minua netin rajaton visuaalisten ärsykkeiden virta ja loputon ajatusten ja tunteiden viidakko koukuttaa. Elämä ja yhteiskunta eivät voisi olla näin hektisiä ilman nettiä. Äidilläni oli kirjeenvaihtotovereita Australiassa ja Etelä-Afrikassa asti ennen nettiä ja matkustaminenkin onnistui ihan hyvin ilman sitä. Olisin varmasti seesteisempi, jos jokaista vapaata hetkeä ei tarvitsisi täyttää jonkin ruudun tuijottamisella ja tiedon suohon uppoamisella. Niin, eihän minun varsinaisesti tarvitse, mutta nykylänsimaissa on aika lailla mahdotonta elää yhteiskuntakelpoista, niin sanottua normaalia elämää ilman nettiä. Ja kyllä, sillä perusteella minun ei tarvitsisi käyttää kaiken maailman sovelluksia kuten Pinterestiä, Instagramia, Listiä, Polyvorea ja Goodreadsia, mutta kuten sanoin, ne koukuttavat. Onneksi en sentään ole palannut Facebookiin. Jos poistan sovellukset kokonaan laitteistani, kaikki tietoni ja niihin tallentamani tekstit ja kuvat katoavat. Jos en poista, olen edelleen koukussa, enkä pysty olemaan käyttämättä niitä. On siinä ihmisellä ongelma. Ratkaisu olisi varmaan siis muuttaa johonkin kehitysmaahan, jossa nettiä ei ole yhteisön muillakaan jäsenillä. Kaikki on suhteellista; nettiä tuskin kaipaisi, jos sitä ei olisi muillakaan.

Kaisa Viljanen pohti tänään Helsingin Sanomissa: Maailmantuskaa on vaikea ottaa kahvipöydässä puheeksi, sillä siitä saa helposti tunteellisen ja lapsellisen höperön leiman. Aivan kuin monille nuoruudessa puhkeavan maailmanparannusvietin pitäisi mennä aikuisiällä ohi. Aikuisen oletetaan hyväksyvän maailman yhtä karskina kuin se on. Että siihen kuuluvat muun muassa nelivuotias jihadisti ja se, että ruokaa kaadetaan roskikseen, vaikka kulman takana jollakulla on nälkä. Olen monta kertaa päätynyt maailmantuskani kanssa samaan ratkaisuyritykseen kuin Viljanen eli alkanut tehdä vapaaehtoistyötä. Olen osallistunut Amnestyn, SPR:n ja Unicefin toimintaan ja tosissani halunnut niistä säännöllisen harrastuksen itselleni. Olen osallistunut Unicefin syysseminaariin ja Helsingin vapaaehtoisryhmään sekä myynyt Unicefin tuotteita Kampissa joulun alla. Kaksi kertaa olen osallistunut myös Amnestyn vuosittaiseen seminaariin ja kerran sateenkaariverkoston tapaamiseen, käynyt viikonloppukoulutuksen ryhtyäkseni koulutyöhön ja vetänyt kerran eräällä yläasteella oppitunnin ihmisoikeuksista kahden muun vapaaehtoisen kanssa. Aloitin myös joskus SPR:n ystävätoiminnan kurssin ryhtyäkseni jonkun yksinäisen ikääntyneen vapaaehtoisystäväksi mutta jätin kurssin kesken, koska en pystynyt sitoutumaan ystävätoimintaan. Opiskeluaikana kävin muutamia kertoja ulkoiluttamassa vanhainkodin asukkaita.

Joka kerta olen joutunut kokemaan karvaan pettymyksen ja raskaan epäonnistumisen tunteen, kun energiani ei ole riittänyt vapaaehtoistyöhön sitoutumiseen. Muutamassa kuukaudessa olen alkanut stressata osallistumisesta liikaa, uupunut ja joutunut vetäytymään vedoten elämäntilanteeseeni. Vaikkei se elämäntilanne ole ollut sen kummallisempi, kuin että minusta on tuntunut, että olen ollut stressaantunut ja kokenut, etteivät aikani ja energiani riitä kaikkeen: työhön, liikuntaan, kavereiden ja perheen tapaamiseen, teatteriharrastukseen, parisuhteeseen yms. Vapaaehtoistyöstä on ollut helpointa luopua.

Nyttemmin minua on alkanut häiritä myös jotkin Amnestyn ja SPR:n linjaukset toiminnassaan. En ole välttämättä kaikesta samaa mieltä heidän kanssaan. Unicefin liiveihin pukeutuisin mieluiten, koska lasten auttaminen on aina yhtä perusteltua. Unicefissa vapaaehtoisten ja palkollisten työntekijöiden työnjako on kokemukseni mukaan myös paremmin järjestetty kuin Ammestyssa. Haluaisin edesauttaa etenkin perhesuunnittelun ja seksuaaliterveyden paranemista kehitysmaissa. Hesyn pelastettujen lemmikkien hoitaminen olisi myös ihanaa, mutta toistaiseksi järjestö on leimattu mediassa työnantajana varsin epäinhimilliseksi ja ikäväksi. Voisin myös työskennellä palkollisena Unicefissa, mutta työpaikkoja on siellä harvoin auki ja työpaikkailmoituksissa on tosi suuret vaatimukset.

En kuvittele, että saisin aikaan mitään kovin merkittävää vapaaehtoistyöntekijänä, mutta niin kuin Viljanen totesi, tuntisin tekeväni edes jotain. Voisin elää itseni kanssa, ja maailma tuntuisi ehkä edes hitusen siedettävämmältä. Toistaiseksi tyydyn vain maksamaan Amnestyn jäsenmaksun, lahjoittamaan Unicefille 20 euroa kuukaudessa ja ostamaan joululahjaksi esimerkiksi rokotteita ja hyttysverkkoja kehitysmaiden lapsille. Onneksi sentään nälänhätä ja lapsikuolleisuus ovat huomattavasti vähentyneet viime vuosina.