Tulevaisuus

Teflonpintani on kulunut ihan olemattomaksi. Työelämässä menestyminen tai edes pysyminen henkilökohtaisen elämän haasteiden ohella edellyttää niin valtavaa stressin- ja paineensietokykyä ja niin monen epäoikeudenmukaisuuden ja ylikävelemisen kokemuksen sietämistä, että herkälle ihmiselle se tuntuu mahdottomalta. Lähes päivittäin ajattelen, että nykyinen länsimainen yhteiskunta ei vaan ole minua varten. Mutta täällä elän ja tänne olen tehnyt jälkeläisen ja haaveilenpa vielä toisestakin. Ystäväni totesi kokevansa haastavissa tilanteissa hetkellistä uupumusta ja alakuloa, joka menee parissa tunnissa ohi. Tämä kuvaa hyvin normaalia, terveeseen mielenterveyteen kuuluvaa tunteiden ja olotilojen vaihtelua. Ero minun kokemukseeni on siinä, että kuolemantoiveet ja epätoivo eivät ole satunnaisia ja haihdu parissa tunnissa, vaan toistuvat päivittäin ja kestävät ikuisuuden. Elämänilon ja tulevaisuudenuskon hetket ovat poikkeuksia, vaikka sellaisia pitäisivät olla epätoivon ja onnettomuuden kokemukset.

Psykiatrinen hoitoni päättyi suunnitellusti kesällä. Loppulausunnossa terapeuttini toteaa, että hoidon tavoitteiksi määriteltiin työkyvyn ja työssä jaksamisen ylläpitäminen, murehtimiskäyttäytymisen vähentäminen, psykologisen joustavuuden lisääntyminen eli vaativuuden ja kontrollin tarpeen väheneminen sekä tunteiden tunnistamisen, kokemisen ja sallimisen vahvistuminen. Terapeutin mukaan työskentelimme paljon itsemyötätunnon ja itsevalidoinnin kanssa, mutta vaativuuteni ja itsekriittisyyteni on edelleen erittäin voimakasta. Hän kertoo meidän harjoitelleen tunteiden tunnistamista ja nimeämistä ahdistuksen ja vihan takaa sekä käsitelleen syömiseen ja omaan kehoon liittyviä vaikeuksia. Hän toteaa syömishäiriöoireiluni kuitenkin vahvistuneen hoidon aikana. Itse en ole havainnut siinä mitään muutoksia sen jälkeen, kun laihtumiseni pysähtyi kesällä 2021 ja kokoni on pysynyt samana siitä asti.

Terapeutti kertoo, että minä en koe hyötyneeni hoidosta, ja myöntää, ettei asetettuja tavoitteita saavutettu. Hänen mukaansa itsenäinen taitoharjoitteluni terapiakäyntien välillä on ollut koko hoitojakson hankalaa ja vaikka olen yrittänyt harjoitella, toistot ovat jääneet vähäisiksi. En varsinaisesti ymmärrä, mitä hän taitoharjoittelulla ja toistokerroilla tarkoittaa, koska hän vain kehotti minua sietämään pahaa oloa tai vaikkapa oksentamistarvetta ja olemaan itselleni armollisempi. Sitä yritin koko hoitojakson ajan ja siitä kerroin hänelle joka tapaamiskerralla. Jos hän tarkoittaa, etten esimerkiksi kokenut kylmäaltistuksesta mitään hyötyä, niin se on kyllä totta, mutta sen sijaan harjoitin ja harjoitan edelleen itselleni sopivampaa lämpöaltistusta kuten käymistä erittäin lämpimässä suihkussa. Aktiivisesti onnistuin esimerkiksi välttämään itseni punnitsemista, sitä en ole tehnyt taas varmaan melkein vuoteen.

Lopuksi terapeutti toteaa minun kärsivän yhä masennuksesta, ahdistuksesta ja voimakkaista toivottomuuden ja riittämättömyyden tunteista. Hän kirjoittaa, että soveltuvan työn lisäksi kaipaan parisuhdetta, tiiviitä ystävyyssuhteita ja kokemusta yhteenkuuluvuudesta muiden ihmisten kanssa. Mitään niistä ei ole saatavilla mistään terapiasta tai muusta psykiatrisesta hoidosta, vähiten apteekista. En oikein tiedä, kuka terapeutin lausunnosta hyötyy tai kenen siitä oletetaan hyötyvän. Minä en ainakaan. Hoidon päättyessä diagnoosini olivat suolistosairauden lisäksi toistuvan masennuksen keskivaikea masennusjakso (somaattinen oireyhtymä), yleistynyt ahdistuneisuushäiriö (yleistynyt tuskaisuus), vaativan persoonallisuuden häiriö ja määrittämätön pakko-oireinen häiriö. Viimeisintä en ole koskaan tunnistanut, koska pidän pakko-oireitani ahdistuksen ja vaativan persoonallisuuden oireina, en erillisenä sairautena. Lisäksi kärsin edelleen alhaisesta varastorauta-arvosta (ferritiini), koska sitä ei ole puolen vuodenkaan lääkekuurilla saatu nousemaan. Pelkästään mielialalääkkeeni maksaa vuodessa 420 euroa ja siihen päälle rautalääke 36 euroa kuussa. Julkisessa terveydenhuollossa tietysti laitetaan mieluummin asiakas maksamaan kalliit pillerit kuin myönnetään infuusiohoitoa eli suonensisäistä lääkitystä. Imeytymishäiriön juurisyy ei lääkäreitä tunnu kiinnostavan. 

Mielestäni lausunnon viimeinen lause kertoo kaiken olennaisen. Miten kukaan ikinä koskaan missään on onnistunut löytämään sopivan elämänkumppanin ja luomaan kuolemaan saakka kestävän, onnellisen parisuhteen? Varmaan se oli helpompaa sata vuotta sitten, kun elettiin yhtenäiskulttuurissa ja 70% kansasta työskenteli samalla elinkeinosektorilla eikä juuri kukaan kyseenalaistanut juuri mitään. Perusasetukseni on kyseenalaistaa kaikki, mikä on raskasta ja uuvuttavaa mutta minkä koen välttämättömäksi, ainoaksi mahdolliseksi tavaksi elää ja olla. 

Ajattelin aiemmin, että biseksuaalina voin valita kumppanin poikkeuksellisen laajasta valikoimasta ihmisiä. Kriteeristö kuitenkin kapenee vuosi vuodelta. Tällä hetkellä voin kuvitella parisuhteen vain ihmisen kanssa, joka on a) vegaani tai suhtautuu myönteisesti vegaaniseen ruokavalioon ja pitää ympäristösuojelua erityisen tärkeänä (ennen vanhaan kaikilla oli keskenään sama sekaruokavalio eikä kukaan ajatellut sen vaikutuksia ympäristöön), b) jonka kanssa sovin seksuaalisesti yhteen (ennen vanhaan riitti penetraation ja lisääntymisen mahdollisuus), c) joka haluaa muuttaa asumaan yhteen minun ja lapseni kanssa meidän asuinpaikkakunnallemme (ennen vanhaan synnyttiin ja asuttiin suunnilleen samassa paikassa kehdosta hautaan), d) joka haluaa tehdä kanssani lapsen (ennen vanhaan 99% ihmisistä halusi lapsia), e) joka rakastaa minua sellaisena kuin olen ja jonka kanssa minun ei tarvitse kokea olevani jatkuvasti vääränlainen, f) joka tietää yli kolmikymppisenä, mitä elämältään haluaa (ennen vanhaan suunnilleen kaikki halusivat samaa, nykyään lähes kaikki vaan haahuilevat ja haluavat nauttia vapaudesta), g) jolle arkinen, fyysinen läheisyys on luontevaa ja tärkeää, h) joka ei ole väkivaltainen, sairaalloisen mustasukkainen, päihdeongelmainen tai tupakoitsija, i) joka harrastaa liikuntaa ja lähtökohtaisesti mieluummin kävelee kaksi kilometriä kuin ottaa sitä varten taksin ja j) jolla on feministinen maailmankuva, tiedostetusti ja julkilausutusti tai tiedostamatta ja julkilausumatta. Näistä kriteereistä en voi joustaa. Tarkoittaako se, että olen tuomittu elämään loppuelämäni yksin? Seksiä on helppo löytää, mutta haluan muutakin.

Ahdistun ajatuksesta ryhtyä jonkun toisen äidin lasten äitipuoleksi ja joutua tekemään hyvän ensivaikutelman paitsi potentiaaliseen kumppaniin, niin vielä hänen lapsiinsakin. Mietin, miten pitkään voin elätellä toivoa toisesta lapsesta. Ehkä vielä 7 vuotta, 43-vuotiaaksi. En todellakaan tiedä, miten selviän pettymyksestä, jos en koskaan saa toista lasta eikä lapseni koskaan saa sisarusta. Ajatus tekee minut pohjattoman surulliseksi. Mutta miksi ihmeessä kukaan haluaisi tehdä lapsen kanssani?

Maailman johtavan mielenterveystutkijan mukaan vain 15% mielenterveyskuntoutujista paranee nykyisellä hoidolla ja vain 33% paranisi, vaikka kaikki saisivat nykytietämyksen mukaan mahdollisimman tehokasta hoitoa. En yllättynyt tästä tiedosta. Mikään hoito ei muuta sitä tosiasiaa, että maailma, jossa masentunut ja ahdistunut elää, on vitun sairas ja sekaisin ja matkalla kohti tuhoa. ”Huomaa hyvä ja puhu itsellesi lempeämmin” ei tässä konkurssissa auta. Ainoa selviytymiskeino on sulkea silmänsä pahuudelta ja nauttia hetkestä ilman tunnontuskia ja itsereflektiota eli sepittää itselleen asioiden olevan ihan okei. Valitettavasti en pysty siihen. Lääkkeet tai sähköhoito (autocorrect ehdotti sähköjohtoa, se kaulan ympärillä toki ratkaisisi ongelman) tai magneettihoito voi joidenkin kohdalla toimia ratkaisevan hyvin, mutta kaikille niistä ei ole apua. Pysyn lääkkeiden avulla toimintakykyisenä, magneettihoito ei sopinut minulle voimakkaiden sivuoireiden takia ja sähköhoidon kriteerejä en täytä toimintakykyni takia. Psykedeelihoidoista toivon ratkaisua, mutta niiden laillistamiseen ja käypähoitosuosituksiin on varmaan vielä pitkä matka. 

”You cannot get through a single day without having an impact on the world around you. What you do makes a difference and you have to decide what kind of difference you want to make.” 

- Jane Goodall

Haaveeni on aina ollut pysyä samassa työpaikassa pitkään eli vähintään 10 vuotta ja mahdollisesti jopa eläkeikään asti. Arvostan sitoutumista suuresti, ja turvallisuuden ja jatkuvuuden tunne ovat mielenterveydelleni elintärkeitä. Silti, kun mietin ääneen, jaksanko missään ammatissa loppuikääni, haaveeni mitätöidään ja sanotaan, että voinhan vaihtaa työpaikkaa vaikka muutaman vuoden välein. Tiedän, että voin, mutta en haluaisi enkä tiedä, kuinka monta kertaa kykenen. Olen 11 vuoden aikana joutunut vaihtamaan työpaikkaa 7 kertaa eli olen ollut 8 eri työpaikassa. Voin kokemuksen perusteella kertoa, että työpaikan vaihtaminen on helvetin kuormittavaa. En tiedä, jaksanko ylipäätään työelämässä eläkeikään asti riippumatta siitä, olenko samassa työpaikassa vai vaihdanko välillä. Kun 36 ikävuoteen mennessä on ollut jo niin vaikeaa jaksaa, niin tuntuu hyvin vaikealta kuvitella, että jaksaisin vielä moninkertaisesti enemmän kuin tähän asti. Vuoden äitiysloma pois lukien olen ollut työelämässä vasta 10 vuotta ja siitäkään en ole tehnyt 100% työaikaa kuin vajaat kuusi vuotta, joiden aikana jo ehdin uupua ja pitää monen viikon sairauslomaa. Ja sen jälkeen monta kertaa uudestaan. Totta kai mietin, olisiko tarinani toisenlainen, jos olisin valinnut jonkin vähemmän kuormittavan ammatin kuin sosiaalityö. Miettiminen tuntuu kuitenkin absurdilta, koska sosiaalityö oli minulle intohimo ja kutsumus enkä ollut tarpeeksi kiinnostunut mistään muusta.

Osallistuin tänä vuonna poikkeuksellisesti yhdessä ex-puolisoni kanssa lapsemme neuvolatarkastukseen, kun aiempina vuosina olen osallistunut yksin ex-puolisoni työesteiden takia. Täytin lomakkeen, jossa kysyttiin muun muassa sairauksistamme, ja rehellisesti merkitsin siihen omani. Vastaanotolla lapsemme ja ex-puolisoni läsnä ollessa terveydenhoitaja sitten kävi lomaketta läpi ja otti puheeksi sairauteni. Totesin nolona, että en ole näistä ex-puolisolleni puhunut moneen vuoteen enkä haluaisi näistä myöskään lapsemme kuullen keskustella. Terveydenhoitaja pahoitteli, että nämä nyt pitää tässä yhdessä käydä läpi. Hän kysyi, olenko jossain hoidossa ja mitä itse toivoisin, jotta paranisin. Kerroin, että hoitoni päättyi juuri kesällä ja kaikki mahdolliset hoitomuodot on jo kokeiltu. Siihen terveydenhoitaja totesi: ”Niin että olet siis vähän niin kuin toivoton tapaus?” Hämmennyin ja totesin, että no niin olen saanut ymmärtää. Sanoin, että toivoisin löytäväni itselleni sopivan työn, mutta se tuntuu kovin vaikealta, kun hakijoita per paikka on monta sataa enkä ole toistaiseksi päässyt edes työhaastatteluun. Ex-puolisoni onneksi ymmärsi tilanteen kiusallisuuden ja keskittyi ihastelemaan lapsemme tekemiä tehtäviä, mutta ei niin pienessä huoneessa kukaan voi olla kuulematta toisten puhetta. Sairauksistani päästyään terveydenhoitaja alkoi puhua lapsemme painosta, joka on tilastollisesti kasvanut pituuteen nähden liian nopeaan tahtiin. Terveydenhoitaja totesi, että tästä on puhuttava salakavalasti lapsen ollessa paikalla, mutta voin kertoa, että lapsemme on kyllä sen verran älykäs ja nokkela, että ihan satavarmasti kuunteli ja tajusi, mistä on kyse. Terveydenhoitaja on ollut aina sydämmellinen ja ihana tyyppi, joten tämä viimeisin tapaaminen oli yllättävä täystyrmäys.

Vaikka lääkityksessäni ei ole tapahtunut mitään muutoksia, olen kesän jälkeen pystynyt itkemään monta kertaa. Syyskuussa itkin kahden viikon sisällä neljä kertaa ja yksi niistä tarkoitti käytännössä koko työpäivän aikaista itkun pidättelyä. Tauolla kävin vessassa itkemässä, mutta se ei hillinnyt itkuimpulssia tauon jälkeenkään. Useimmat itkuistani ovat liittyneet kokemukseeni ja pelkooni vanhemmuudessa epäonnistumiseen tai pelkoon siitä, että orastava parisuhde kariutuu taas. Aikataulusta myöhästyminen ja asioiden unohtaminen on ollut minulle aina sietämätöntä ja esimerkiksi ne ovat saaneet minut itkemään tänä syksynä useita kertoja.

Yhtenä päivänä muistin lapseni hakuajan päiväkodista väärin ja olin hakemassa häntä puoli tuntia myöhässä. Soimasin itseäni, miten voin tehdä tällaisen virheen, ja pelkäsin lapseni olevan pettynyt ja vihainen. Onneksi aurinko vielä paistoi ja lapset olivat jo pihalla, niin että pystyin piilottamaan itkuiset silmäni aurinkolasien taa. Aistin opettajan kuitenkin huomaavan kasvoistani, etten ollut tavanomaisessa tekoreippaassa moodissani. Autossa sitten kerroin lapselleni itkeneeni siksi, että pelkäsin hänen olevan pettynyt ja vihainen minulle. Hän lohdutti ja vakuutti, ettei myöhästymiseni haitannut häntä. Tunsin itseni huonoksi äidiksi, kun eskari-ikäinen lapseni joutui lohduttamaan minua. Näin sitä siirretään huonoja toimintatapoja sukupolvelta toiselle. Mietin, kuinka ristiriitaista ja vastuutonta minun on haaveilla toisesta lapsesta, kun hädin tuskin suoriudun yhdenkään vanhemmuudesta.

Työpäivän aikaiset itkuimpulssini ovat puolestaan liittyneet siihen, kuinka merkityksettömäksi koen kaiken yhdentekevän paskanjauhamisen, kun samaan aikaan tapahtuu niin paljon pahaa — Suomen hallitus kusee heikompiosaisten muroihin ja maapallo tuhoutuu. Hieman ihmettelin, kun sen sovinistifasistisalaliittoteoreetikkoilmastodenialistikonservatiivin uudelleenvalinta USA:n presidentiksi ei ole vielä saanut minua kyyneliin. Varmaan sen selittää vanha tuttu, ylivoimainen vihan tunne.

Seksillä on esimerkiksi erään brittitutkimuksen mukaan selvät yhteydet ihmisten hyvin­vointiin ja sikäli kuin seksittömyys yhdistyy rakkaudettomuuteen, merkitys on iso. No shit Sherlock. Pystyn nauttimaan paljonkin rakkaudettomasta seksistä, mutta se ei millään tavalla vähennä rakkauden kaipuutani. Tutkimuksessa seksittömien todettiin kokevan muita vähemmän onnellisuutta ja elämän merkityksellisyyttä ja he olivat hermostuneempia ja yksinäisempiä. Talk about me. Olen harrastanut lähes koko sinkkuuteni ajan paljon seksiä ja saan siitä hetkellistä mielihyvää — se on yksi niistä harvoista tilanteista, joissa kykenen elämään hetkessä. Mutta hetkellisellä mielihyvällä ei ole mitään tekemistä onnellisuuden ja elämäntyytyväisyyden kanssa. Onnellisuus ja elämäntyytyväisyys edellyttää kokemusta yhteenkuuluvuudesta ja kokemusta siitä, että on joka hetki hyväksytty ja rakastettu juuri sellaisena kuin on. Olen kokenut sen aikuiselämäni aikana vain kerran parin kuukauden ajan, jonka sain kunnian viettää elämäni rakkauden kanssa vain tullakseni sitten jätetyksi.

Viimeksi kirjoitin, kuinka minun tekisi mieli kirjoittaa hänelle viesti ensikohtaamisemme toisena vuosipäivänä, mutta ettei se kannata. Tein sen silti, koska en kyennyt hillitsemään itseäni. Kysyin, mitä hänelle kuuluu ja kerroin toivovani, että hän on terve ja onnellinen. Kului monta päivää, ennen kuin hän vastasi varsin geneerisesti olevansa terve ja suhteellisen onnellinen. Niinä päivinä en kyennyt keskittymään mihinkään, ajattelin vain häntä ja tarkistelin puhelintani jatkuvasti. Ei mainintaa uudesta parisuhteesta, ei uutta profiilikuvaa. Hän kysyi minun kuulumisiani— amerikkalaista kohteliaisuutta eikä mitään henkilökohtaista, ajattelen. Vastasin kertomalla, että ikävöin häntä joka päivä. Hän luki viestin muttei reagoinut mitenkään, minkä tulkitsin tietysti niin, että hän ei ikävöi minua. Ajattelin ja ikävöin häntä koko kesän vielä enemmän kuin muulloin — varmaankin siksi, että kesä ja etenkin loma on aikaa, jolloin ihmiset viettävät erityisen paljon aikaa kumppaneidensa kanssa, matkustavat ja liikkuvat yhdessä. En vieläkään pysty ymmärtämään, miten hän pystyi jättämään taakseen sen maagisen yhteyden, joka meillä oli. Ymmärtäisin, jos kokemus ei olisi ollut molemminpuolinen, mutta edelleen uskon hänen olleen rehellinen siitä, että se oli.

Palasin Tinderiin ensimmäistä kertaa tänä vuonna elokuun alussa. En innoissani vaan pakon sanelemana mutta valmiiksi turhautuneena ja uupuneena siihen maailmaan. Ajattelin, ettei ole olemassa muita realistisia vaihtoehtoja, jollen halua viettää loppuelämääni yksin. Tapasin kuudesti henkilön, joka olisi ollut minulle periaatteessa eli paperilla täydellinen, mutta johon en tuntenut minkäänlaista romanttista tai seksuaalista vetovoimaa. Juuri kun olin taas kerran pettynyt ja menettänyt toivoni, sain yhteydenoton tyypiltä, jonka olin tavannut ensimmäisen kerran sattumalta kaverini kanssa baarissa jo keväällä. Nyt olemme seurustelleet kuukauden ja yritän luottaa suhteen tulevaisuuteen. Se on kuitenkin kaikkien aiempien kokemusteni takia erittäin vaikeaa ja mieleni pyrkii jatkuvasti vakuuttamaan, ettei tästäkään mitään tule eikä hän ole niin kiinnostunut minusta kuin minä hänestä.

Olen ihmetellyt viime aikoina, miksi maskaamisesta puhutaan vain autismikirjon ja ADHD:n yhteydessä. En edelleenkään usko, että minulla olisi autismikirjon häiriötä ja ADHD:ta kukaan ei ole minulla koskaan edes epäillyt. Silti koen kyllä joutuneeni maskaamaan sosiaalisissa tilanteissa viimeiset 20 vuotta. Suurin osa ihmisistä pyrkii muokkaamaan käytöstään sosiaaliseen tilanteeseen sopivaksi ja roolista toiseen hypätään usein luonnostaan. Maskaamisessa on kyse siitä, että jotkut joutuvat harjoittelemaan, matkimaan ja pinnistelemään noudattaakseen sosiaalisten tilanteiden normeja sekä samalla peittelemään piirteitään, jotteivät erottuisi muista ja tulisivat hyväksytyiksi. Maskaaminen on raskas keino selviytyä sosiaalisissa tilanteissa, joissa erityisyyttä ei ymmärretä. Haasteita voi olla esimerkiksi katsekontaktin luomisessa sekä ilmeillä ja eleillä viestimisessä. Maskatessa omasta olemuksesta ja käyttäytymisestä joutuu olemaan jatkuvasti tietoinen ja seuraamaan toisten reaktioita miettien, hyväksyvätkö he minut. Maskaaminen voi pahentaa tyytymättömyyttä itseä kohtaan, koska jatkuva jonkin toisen esittäminen heikentää omaa minäkuvaa entisestään. Mielestäni maskaaminen voi liittyä ihan yhtä lailla masennukseen ja ahdistukseen kuin autismikirjoon tai ADHD:hen. Ihan samoin myös sosiaalisesti epätoivottua alakuloisuutta ja ahdistusta joutuu peittelemään ja pinnistelemään antaakseen itsestään pystyvän ja pirteän vaikutelman. Vain erittäin harvoin koen esimerkiksi nauravani aidosti sielustani asti. Useimmiten nauraminen on vain esittämistä kohteliaisuuden vuoksi, hyvän tunnelman ylläpitämiseksi ja odotusten täyttämiseksi.

Toisekseen olen ihmetellyt, miksi mediassa puhutaan vain suhdeliukuportaista ja urakehityksestä eikä laajemmin menestyksen liukuportaista. Siitähän kapitalistisessa ja individualistisessa nykyajassa on ennen kaikkea kyse. Parisuhteen liukuportailla tarkoitetaan sitä, että suhteen kuuluu edetä deittailusta ihastumiseen, ihastumisesta seurusteluun, seurustelusta rakastumiseen, rakastumisesta yhteen muuttamiseen, yhteiselosta naimisiin menoon ja naimisiinmenosta lasten hankkimiseen. Urakehityksen liukuportaita minun tuskin tarvitsee kenellekään selittää, mutta mainittakoon, että taloudellinen menestys on kiinteä osa sitä. Menestysportaiksi kutsuisin näitä molempia yhdistettynä, koska vasta se tekee länsimaisella mittapuulla yksilöstä elämässään onnistuneen ja menestyneen. Joka ei tähän komboon kykene, tulee tuntemaan sen nahoissaan.

Elämästä ei selviä ilman teflonpintaa. Tyypillisesti pinta kuluu käytettäessä, mutta elämässä sellaiseen ei ole varaa. Kuluminen ei vahvista, se heikentää. Mikä ei tapa, vituttaa.

”Rakkaudessahan on keskeistä se, että on se tunne, että joku ihminen hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Sellaiset ihmiset, jotka jäävät ilman seksiä ja rakkautta, eivät voi saada tätä tunnetta, koska he eivät usko, että kukaan voi heitä hyväksyä.” 

- Osmo Kontula

Sairausloma

Minähän punnerran viimeisillä voimillani viimeiseen asti, ennen kuin pystyn luovuttamaan ja antamaan itselleni armoa. Kun viime viikkoina olen ajatellut viikon päätteeksi, etten kykene töihin enää seuraavalla viikolla, ja seuraavan viikon alkajaisiksi, että kyllä vielä tämän viikon jaksan, niin tällä viikolla ajattelin maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona, että huomiseen en enää pysty. Jos työterveyshuoltoni tarjoaisi palvelua ilta-aikaan, niin olisin soittanut sinne jo maanantaina, että tarvitsen sairauslomaa. Joka aamu kuitenkin päätin vielä sinnitellä. Keskiviikkoiltana ajattelin, että jos en pian jää sairauslomalle, niin varmaan joko saan sydänkohtauksen tai ajan mielenhäiriössä autolla päin kalliota. Päätin soittaa torstaina heti aamukahdeksalta työterveyshuoltoon, mutta en sitten soittanutkaan. Ajattelin, että selvisinhän elossa eilisestäkin, selviän varmaan tästäkin päivästä. Kovin pitkälle ei eilisaamu kuitenkaan ehtinyt, kun romahdin työpaikalla. Tein pitkästä aikaa kilometrikorvaushakemusta netissä, kun järjestelmä ei suostunutkaan hyväksymään sitä, koska uuden sote-sopimuksen takia työsuhteeseeni oli merkitty tekninen muutos eli katkos elo-syyskuun vaihteeseen. Sitten vielä tajusin, että tästähän oli mainittu Teamsissä, mutta kappas vaan olin senkin unohtanut. Koin, että en kykene tähän vastoinkäymiseen, en kykene enää yhteenkään vastoinkäymiseen. Soitin itkien työterveyshoitajalleni, joka onneksi on vuorovaikutustaitoinen ja lämminsydäminen ihminen. Kesken puhelun huomasin, että työhuoneeni ovi ei ole kiinni vaan raollaan ja mietin, kuuliko joku vollotukseni. Hipsin työpaikalta vähin äänin, soitin esihenkilölleni ja ajoin itkien kotiin. En kyennyt enää edes ajattelemaan, mitä työtehtäviä kalenterissani olisi ensi viikolle ja kuka ne hoitaisi. En pystynyt enää ajattelemaan tätä hetkeä kauemmas.

Olen aina ajatellut, ettei minulla ole oikeutta valittaa voinnistani esimerkiksi niin kauan, kun nukun kaikesta huolimatta hyvin. No viimeisen viikon verran olen nukkunut huonosti ja nähnyt samankaltaisesti paljon ahdistavia, todentuntuisia painajaisia, kuin kevät-kesällä näin Venlafaxin-lääkkeen sivuoireena. Alkuviikosta näin unta, jossa kaksi ystävääni oli kuollut yllättäen ja vuorollaan molempien avomiehet tulivat kertomaan asiasta itkevien lastensa kanssa. Toinen ystävä oli kuollut auto-onnettomuudessa ja toinen sairauskohtaukseen. Unessa ihmettelin, miten näin voi tapahtua kahdelle ystävälleni lähes samaan aikaan. Eilen töistä kotiin saavuttuani menin lähes saman tien nukkumaan ja laitoin kellon herättämään kolmen tunnin päähän. Siinä ajassa ehdin herätä kahdesti painajaiseen. Ensimmäistä unta en muista mutta heräsin haukkoen happea. Toisessa unessa menetin puhekykyni ahdistuksen seurauksena, aloin sammaltaa kuin humalainen, vaikka olin täysin selvin päin. Viime yönä näin unta, jossa annoin vahingossa lapselleni mehun sijaan siideriä, olin kauhuissani tapahtuneesta ja ihmettelin, miksei kukaan paikalla olleista puuttunut asiaan. Mielestäni on suorastaan surkuhupaisaa, kuinka helposti näiden unien yhteys tosielämän mielenmaisemaani, ajatuksiini ja tunteisiini on nähtävissä.

Koska ärtyvän suolen oireyhtymä on niin lievän vaivan maineessa, niin en ole antanut itselleni lupaa pitää sitäkään tarpeeksi pätevänä syynä sairauslomalle. Kuluneen viikon aikana olen kokenut itseni taas päivittäin lähes toimintakyvyttömäksi sietämättömien suolistovaivojen takia. Huonosti nukkuminen tai liian niukat unet ovat aina vaikuttaneet suolistooni - niin kuin nyt suunnilleen kaikki mahdollinen - ja toisaalta vatsavaivat voivat herättää minut öisin, niin että noidankehä on taas valmis. Tarvittaessa otettava ahdistuslääke Xanor on ainoa, joka edes pariksi tunniksi voi vähän helpottaa vatsakipujani, mutta en halua ottaa sitä kuin korkeintaan pari kertaa viikossa. Vatsakipujen takia en usein myöskään fyysisesti kykene leikkimään ja tekemään asioita lapseni kanssa. Ennen avioeroa pystyin tarvittaessa pyytämään lapseni isää vahtimaan lasta vähän aikaa silloin, kun minun oli päästävä rentouttamaan vatsani selällä maaten. Lapseni isä kun oli melkein aina kotona vapaa-ajallaan. Eron jälkeen tällaista mahdollisuutta lapsen luota poistumiseen ei ole ollut luonapitovuorollani, ja pelkästään ajatus siitä ahdistaa ja lisää vatsaoireita. Ihan niin kuin tieto siitä, että laukussani on tarvittaessa ahdistukseen otettava lääke, ennaltaehkäisee ahdistuksen eskaloitumista - ja tieto siitä, että lääkettä ei ole, eskaloi ahdistusta. Mietin usein, kuinka moni sinnittelisi töissä sellaisten vatsakipujen kanssa kuin minä jo 10 vuotta olen tehnyt. Kummallista tai ei, vatsakipuni ovat vain pahentuneet näinä kahtena sairauslomapäivänä entisestään. Johtunee häpeän, epäonnistumisen ja syyllisyyden tunteista.

Aloin laskea Escitalopram-lääkkeeni annosta syyskuun alussa ja keskusteltuani asiasta työterveyshuollon psykiatrin kanssa lopetin lääkityksen kokonaan. 12 vuoden vihaisuuden ja suruttomuuden jälkeen en halua enää käyttää yhtään päivää elämästäni siihen, etten voi tuntea tunteita sellaisenaan, ja etten kykene itkemään. Vaikutus on jo nähtävissä: Viikon lääkkeettömyyden jälkeen olen taas alkanut liikuttua ja itkeä melko herkästi. Olisinkohan kyennyt eilen romahtamaan ja purskahtamaan itkuun ilman lääkkeettömyyttä? Ehkä olisin vain suuttunut ja puskenut vihan voimalla eteenpäin. 

Vaikka Kela kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti hyväksyisikin hakemuksen kolmannesta terapiavuodestani lähes kahden vuoden terapiatauon jälkeen, niin terapiaan meneminen ei olisi välttämättä järkevää. Jos ylipäätään onnistuisin sopivan terapeutin löytämään, niin voisin tavata häntä vain sen yhden vuoden eli kolmivuotisterapiajakson viimeisen vuoden, kunnes Kela vaatisi minua taas sinnittelemään ilman hoitoa viiden vuoden ajan. Joka kerta, kun sanon tai kirjoitan tämän, se tuntuu yhtä absurdilta ja epäinhimilliseltä. Kelan viesti on toisin sanoen: ”Koitahan pysyä hengissä, näkyillään taas viiden vuoden päästä - siis jos olet onnistunut pysymään hengissä!” Ilmeisesti Käypähoito-suositukset ja Kelan linjaukset saavat Suomen päättäjien mielestä olla melkoisen suuressa ristiriidassa keskenään. Kaiken kukkuraksi työterveyshuollon psykiatrini suhtautui varauksella siihen, että saisin Kelasta välttämättä enää kolmatta kolmivuotisterapiakautta ollenkaan. Jos en nyt hae kolmatta terapiavuotta, niin viisivuotisesta sinnittelykaudesta on jo kulunut kohta ensimmäiset kaksi vuotta, eli voisin mahdollisesti saada uuden kolmivuotisterapian reilun kolmen vuoden kuluttua. Työterveyshuollon psykiatria saan tavata enää kerran. Ehkä hän nyt, kun olen sairauslomalla, voisi kirjoittaa lähetteen erikoissairaanhoitoon niin, ettei se tulisi bumerangina takaisin saatesanoin ”liian terve”. 

Äitiyden ja vaikeiden mielenterveysongelmien yhdistelmä aiheuttaa sanoinkuvaamattoman suuria häpeän ja syyllisyyden tunteita. Kerroin eilen sairauslomastani ja sen syistä lapseni isälle tekstiviestitse, mikä tuntui todella vaikealta mutta välttämättömältä. Kerroin myös syyllisyyden tunteista ja siitä, ettei ihanan lapsemme seura helpota oloani vaan tuntuu raskaalta. Sanallisesti lapseni isä suhtautui asiaan kunnioittavasti ja ymmärtävästi, mutta tietysti ajattelen, että oikeasti hän katuu suuresti sitä, että meni tekemään lapsen näin mielivammaisen ihmisen kanssa. Hänellä kun kuulemma menee ihan hyvin. Kuten Olivia Rodrigo laulaa: ”Well good for you, I guess you moved on really easily”. 

Nyt minun on mahdotonta nähdä valoa tunnelin päässä. Näen vain sellaisen tulevaisuuskenaarion, jossa en kykene palaamaan enää nykyiseen työhöni, vaan jään työkyvyttömyyseläkkeelle tai joudun tekemään jotakin todella pienipalkkaista ja epämielekästä työtä. Taloudellisen tilanteeni heikkenemisen takia menetän asuntoni ja joudun muuttamaan takaisin johonkin masentavaan kerrostaloon. En koskaan saa kasaan rahoja matkustaakseni ystäväni ja lapseni kummisedän luo Brasiliaan. Kasvaessaan lapseni tajuaa, kuinka kelvoton äiti olen ja haluaa asua mieluummin isällään. Sitten lapseni isä sairastuu keuhkosyöpään tai -ahtaumaan tupakoinnin seurauksena ja kuolee. Vanhempani eivät enää ikääntymisensä takia pysty auttamaan lapsenhoidossa. Lopulta lapseni muuttaa asumaan veljeni luo Helsinkiin tai kummiensa luo Turkuun, kun en kykene hänestä enää huolehtimaan. Erikseen ei varmaan tarvitse mainita, etten koskaan saa toista lasta ja parisuhdetta.

Olen viimeisen puolen vuoden aikana kertonut elämästäni ja mielenterveysongelmistani kuudelle eri terveydenhuollon ammattilaiselle ja maanantaina on vuorossa seitsemäs. Koko elämäni aikana varmaan tuhannelle. Terveydenhuollossa on aivan sama työntekijöiden vaihtuvuuden ja resurssien niukkuuden ongelma kuin sosiaalipalveluissakin. En jaksaisi toistaa kaikkea paskaa enää yhdellekään uudelle ihmiselle, mutta sekin sairastavalta vaaditaan, jotta hän voisi edes ehkä mahdollisesti saada hoitoa. Minulta alkavat kohta voimat loppua, hoidon saaminen on niin kovan työn takana.

Viha

Taas löydän itseni ihmettelemästä, milloin tämä kaikki viha sisältäni pääsee ulos. Vihan tunne on ongelmieni ytimessä. En pysty itkemään, koska suru sisälläni muuttuu vihaksi. Sairastan epäilemättä jälleen masennusta, masennuskyselyn pistemäärän mukaan keskivaikeaa. Ahdistuneisuushäiriöstä en koskaan ole parantunutkaan, nyt se vaan on pahentunut. Sain lääkäriltä reseptin uuteen mielialalääkkeeseen, mihin siirtyminen tuntuu 12 vuoden jälkeen helvetin pelottavalta. Olen nyt ohjeen mukaan syönyt puolikasta annosta pitkäaikaisesta masennuslääkkeestäni 5 päivää ja 9 päivän päästä siirryn uuteen lääkkeeseen. Sain myös uuden rauhoittavan lääkityksen ahdistuskohtauksia varten, mutta ensimmäisellä kokeilukerralla olin sen vaikutuksesta jonkinasteisessa horroksessa seuraavat 12 tuntia, joten sitäkään en uskalla toista kertaa kokeilla. En voi olla horroksessa töissä enkä kahdestaan taaperoikäisen lapseni kanssa ja iltaisin en uskalla ottaa lääkettä, kun pelkään, etten pääse aamulla ylös sängystä ja töihin. Tällä viikolla pyysin äitini luokseni yöksi, kun en uskaltanut olla yksin vastuussa lapsestani psyykkisesti näin huonovointisena. Kaikki keskustelutuki terveydenhuollosta on saatavilla edelleen vain puheluina. Olen koko ikäni kokenut puhelimessa puhumisen epämiellyttäväksi tavaksi kommunikoida, joten en koe saavani mitään apua siitä, että keskustelen tuntemattoman äänen kanssa puhelimessa vaikeista asioista, joista en kykene puhumaan edes läheisteni kanssa.

Mihin sitten tarvitsen rauhoittavaa lääkitystä, mitä ahdistuskohtaus käytännössä tarkoittaa? Rintaani puristaa, rintakehäni tuntuu painavalta ja ahtaalta, päätäni puristaa näkymätön vanne, puren hampaita yhteen enkä pysty rentouttamaan leukaperiäni, hengitän pinnallisesti ja pidätän hengitystä tahattomasti, en kykene hengittämään syvään, hengitysteitäni kihelmöi tai pistelee, jännitän hartioitani enkä pysty rentouttamaan niitä, vatsani on kipeä enkä pysty rentouttamaan sitä, vatsassani kiertää ja joudun käymään vessassa usein, ruokahaluni on tipotiessään ja syöminen aiheuttaa halua oksentaa, sykkeeni kohoaa ja kehoni luulee varmaan minun juoksevan pakoon jotakin, en pysty keskittymään muutamaa sekuntia pidempään, minulle tulee pakko-oireita ja olen erittäin kärttyinen ja lyhytpinnainen. Onko tässä tarpeeksi? Pakko-oireet liittyvät hanoihin, korkkeihin, kansiin, nappuloihin, vetoketjuihin, nappeihin, kännykkään, oviin, laatikoihin ja lukkoihin. Samat pakko-oireet häiritsivät edellisen masennusjaksoni ja ahdistuneisuushäiriöni vaikean jakson aikana. Tervetuloa takaisin.

Tiedän olevani työkyvyn rajoilla ja olen sen ääneen töissä ilmaissutkin. Se nyt ei vaan vaikuta yhtään esihenkilöäni tai edes sitä seuraavaa johtotasoa kiinnostavan. Tilanteeni on kuitenkin siinä mielessä monimutkainen, että minusta on ahdistavampaa olla yksin kotona kuin töissä, missä voin keskittyä muuhun kuin itseeni ja tilanteeseeni. Töissä voin sentään saada jonkinlaisia onnistumisen ja pätemisen kokemuksia. En missään tapauksessa halua ja jaksa vaihtaa taas työpaikkaa. Kaipaan nyt edes jotakin pysyvyyttä elämääni, kun puolen vuoden sisällä olen avioeronnut, hakenut ja kokeillut uutta työtehtävää mutta palannut takaisin entiseen, muuttanut yhteisestä asunnosta vuokra-asuntoon ja pian muutan ensimmäiseen omistusasuntooni. Seuraavaksi edessä on uuden psykoterapeutin etsiminen sekä toivottavasti koronatilanteen helpottuminen, mikä on ehdottomasti positiivinen asia, mutta iso muutos sekin. Voisiko tässä olla sauma alkaa kieltäytyä sovituista menoista silloin, kun psyykkinen tai fyysinen vointini vastustaa kalenterin mukaan elämistä? Sopii toivoa, tuskin siihen kykenen. Koronatilanteen muuttumisen myötä haaveilen myös deittailusta ja siinäpä taas yksi uusi asia, joka voi olla parhaimmillaan positiivinen mutta pahimmillaan erittäin negatiivinen. Jos jokin on elämässä varmaa, niin epävarmuus. 

Tunnistan saman kuvion tunne-elämässäni kuin edellisen masennusjaksoni aikana. Olen pettynyt edelliseen psykoterapeuttiini siinä määrin, etten halua jatkaa hänen kanssaan kolmatta vuotta, joka Kela-terapiastani on vielä käyttämättä. Voi tosin olla, ettei Kela myönnä kolmatta vuotta ilman viiden vuoden taukoa, ellen käytä samaa terapeuttia 1,5 vuoden tauon jälkeen. Ymmärtääkseni kolmen vuoden terapiatuen pitäisi koskea yhtenäistä terapiaprosessia, eikä se tietenkään ole yhtenäinen, jos terapeutti vaihtuu. Niin pätevä käsitys Kelalla on terapiasta ja mielenterveydestä. Järjestelmä ennen kaikkea! Inhimillisyys on Kelan näkökulmasta yliarvostettua. Luulin valinneeni kehopsykoterapeutin, mutta ei se kehoyhteys mitenkään näkynyt työskentelyssä. Käytännössä ärtyneen suolen oireyhtymässäni on kyse siitä, että suolistossani lymyilee vihan tunne. Olen käynyt yhteensä 5 vuotta psykoterapiassa ja sen lisäksi muussakin keskustelutuessa, mutta vielä en ole saanut minkäänlaista apua vihan tunteen käsittelyyn. Käytännössä olen puhunut ja maksua vastaan joku on kuunnellut. Itkemisen vaikeuteni on aina johtunut siitä, että tunnen vain vihaa, en surua. Mitään kehitystä tällä saralla ei ole 12 vuodessa tapahtunut.

Helsingin Sanomissa oli tänään mielettömän hyvä artikkeli vihan hallinnasta. Maria Akatemian psykologi Maria Lindroos puhui viisaasti:

”Viha on ihmisen tärkeä perustunne. Se syttyy silloin, kun koemme epäoikeudenmukaisuutta tai kun rajojamme ylitetään. Joskus vihan tunne syttyy itseä kohtaan. Silloin on saattanut itse ylittää omat rajansa tai on suuttunut siitä, ettei osaa puolustaa itseään. Usein viha syntyy siitä, että ohittaa toistuvasti omat tarpeensa, ja pienemmät ärsytyksen aiheet kasautuvat. Alla voi olla myös paljon erilaisia tunteita, kuten häpeää, avuttomuutta, ahdistusta tai pelkoa. Vihan tunne on niin sanotusti viimeinen pisara, joka voi aiheuttaa räjähdyksen. Joskus saattaa tuntua siltä, että jotkut kokevat vihaa toisia herkemmin. He saattavat olla herkistyneitä aistimaan ja tulkitsemaan ympäristön signaaleja toisinaan turhankin kielteisinä tai uhkaavina. 

Reagointiherkkyys voi liittyä esimerkiksi siihen, millaisessa ilmapiirissä on kasvanut. Joskus omia rajoja on rikottu niin pahasti, ettei niitä itse enää edes tunnista. Lapsesta saakka on myös saattanut tottua siihen, että omat tunteet tulee tukahduttaa. Tällöin ei opi arvostamaan niiden viestiä ja pelkää niiden ilmaisemista. Jos vanhemmat eivät ole auttaneet tunnistamaan ja säätelemään tunteita, voi oppia torjumaan niitä ja ajattelemaan, että tunteissa on jotain väärää, vaarallista tai haitallista.”

Voi kun olisin kuullut tämän jo lapsena. Lapsuudessani en koskaan kuullut vihan tunteen olevan tärkeä ja hyvä, inhimillinen asia. Viha oli häpeällinen ja pelottava tunne. En syytä tästö ketään, totean vaan. Miten peruskoulussa ja lukiossa puhuttiin tunteista? Sain psykologiasta ylioppilaskirjoituksissa laudaturin, mutta mitä tiedän vihasta ja sen hallinnasta? Se pitää niellä ja tukahduttaa? Ennen äidiksi tuloa ajattelin, että halua opettaa lapselleni toisin. Nyt lapseni on taaperoikäinen enkä osaa käsitellä vihaa vielä itsekään. Miten ihmeessä osaisin näyttää hänelle mallia sen käsittelyssä? Toistaiseksi olen tyytynyt toteamaan hänen ollessa vihainen, että ”sinua suututtaa”. No sillä ei varmaan pitkälle pötkitä, jos äiti itse kokee valtavaa ahdistusta vihan tunteistaan. Psykoterapiassa minua on aina kehuttu siitä, että tunnistan ja tiedostan niin hienosti tunteitani, toimintamallejani ja niihin vaikuttavia asioita. Entä sitten? Tiedän osaavani tiedostaa ja analysoida, mutta se ei vielä riitä tunteiden kanssa elämiseen. En todellakaan pysty ymmärtämään, miten miljoonat alistetut ja raiskatut musliminaiset esimerkiksi pystyvät tukahduttamaan vihan tunteensa ja vain sietämään elämäänsä. Minulla on kaikki näennäisesti ja suhteellisesti hyvin ja silti voin huonosti.

Maria Lindroos toteaa Hesarin artikkelissa myös: ”Jos esimerkiksi vihan tunteet nousevat pintaan aina kiireen keskellä, kannattaa ennakoida tilanteita ja miettiä, miten kiireen voisi välttää.” Öö, vaihtamalla työpaikkaa ja alaa? Mutta jos ei koe saavansa tyydytystä mistään muusta työstä kuin siitä, mitä huonoissa työolosuhteissa tekee? Jos muussa työssä ei ole kiire, mutta koko ajan haikailee siihen työhön, jota kohtaan tuntee suurta intohimoa? Plus miinus nolla.

Voin kertoa, etteivät avioero ja kaikki siihen johtaneet kokemukset ainakaan vähennä vihan määrää sisälläni. Samaan aikaan minun pitäisi suhtautua ex-puolisooni myönteisesti tai vähintäänkin neutraalisti yhteisen lapsemme toisena vanhempana. Totta kai se edellyttää vihan nielemistä. Ei viha nielemällä haihdu, se on minussa edelleen! Kaiken lisäksi minulla ei ole aiempaa kokemusta parisuhde-eroista enkä tiedä, miten näistä tunteista selviää edes ilman yhteistä lasta ja välttämätöntä kommunikointia. Kai avioerostakin pitäisi tuntea surua, mutta tunnen vain vihaa ja katkeruutta. 

Yleensä en osta kirjoja, mutta lukematta ostin Heli Pruukin ja Terhi Ketola-Huttusen kirjan Vihainen nainen. En ole vielä sitä lukenut, mutta otsikko kuulosti minulta. Töissä muodostamme kahden ihanan kollegani kanssa epävirallisen ryhmittymän V-tiimi eli Vittumaiset Vittuuntuneet Ämmät. Ilman työyhteisöäni olisin ihan hukassa. Onneksi olen töistä löytänyt sielunsisaria siltä osin, mitä sosiaalityön epäkohtiin liittyvään vitutukseen ja vihaan tulee. 

Tänään, kun lapseni on isällään, mietin, tukahduttaisinko vihan tunteeni viiniin vai uuteen ahdistuslääkkeeseeni. Viiltely ei enää ole valikoimassani. Päädyin viiniin. En omista alkomittaria, mutta eiköhän se nyt värähtäisi ainakin 1 promilleen. Se helpotti oloa, vatsavaivat haihtuivat ja vitutus tuntuu enää päässä, ei kehossa. Tulkaa nyt sitten sanomaan, että alkoholi on saatanasta.

Yleensä blogitekstejäni kommentoidaan varsin niukasti, mutta nyt pyydän suoraan vastauksia kysymykseen: Miten te muut ihmiset selviätte vihan tunteiden kanssa?

Keinohedelmöitys

Pidän itseäni rohkeana ihmisenä, mutta tästä aiheesta en uskalla kirjoittaa julkista mielipidekirjoitusta omalla nimelläni, vaikka haluaisin. Olen aina ihmetellyt, miten ihmeessä jo 14 vuoden ajan laki on sallinut eli yhteiskuntamme on pitänyt hyväksyttävänä ja kannatettavana sitä, että nainen voi hankkia lapsen niin, ettei lapsella ole oikeutta tutustua toiseen vanhempaansa, ja että mies voi jaella sukusolujaan ottamatta minkäänlaista vastuuta isyydestään. Huomionarvoista on, että näkemykseni ei perustu mihinkään uskontoon, vaan henkilökohtaiseen käsitykseeni lapsen oikeuksista. Identifioidun agnostikoksi. Lisäksi, kuulun seksuaalivähemmistöön eikä lapsen hankkiminen ole siksi itsellenikään yksinkertainen asia.

Vuonna 2006 vahvistetun hedelmöityshoitolain mukaan henkilöllä, joka on voinut syntyä luovutetusta sukusolusta tai alkiosta, on salassapitosäännösten estämättä oikeus saada vasta 18 vuotta täytettyään palvelujen antajalta jäljennös hoitosuostumuksesta ja siihen merkitystä luovuttajan tunnuksesta. Ilmoittamalla luovutusrekisteriin luovuttajan tunnuksen hänellä on oikeus saada tietää luovuttajan henkilöllisyys. Voin vain kuvitella, millaista ahdistusta ja identeettikriisejä olisin 18 ikävuoteen mennessä ehtinyt kokea, jos en olisi saanut tietää isäni henkilöllisyyttä. 

Tiedän, että äidin vaikutusmahdollisuuksien ulottumattomissa olevista syistä lapsi ei välttämättä saa tutustua isäänsä, vaikka hän olisi saanut alkunsa suostumuksellisesta heteroseksistä. Isä voi esimerkiksi päättää kadota lapsen elämästä tai kuolla onnettomuudessa. Se on kuitenkin aivan eri asia kuin se, että äiti tietoisesti harkiten valitsee hankkia lapsen niin, ettei tämä saa tuntea isäänsä ennen aikuisuutta. 

YK:n lapsen oikeuksien sopimuksessakin todetaan, että lapsella on syntymästään lähtien oikeus tuntea vanhempansa. Lisäksi sopimusvaltioiden tulee kunnioittaa vanhemmastaan tai vanhemmistaan erossa asuvan lapsen oikeutta ylläpitää henkilökohtaisia suhteita ja suoria yhteyksiä kumpaankin vanhempaansa säännöllisesti, paitsi jos se on lapsen edun vastaista. Myös poikkeustilanteissa, kuten vanhemman vangitsemisen yhteydessä, sopimusvaltion on annettava pyynnöstä lapselle olennaiset tiedot poissaolevan perheenjäsenen olinpaikasta, paitsi jos tiedon antaminen saattaisi vahingoittaa lapsen hyvinvointia. 

Jokaisella lapsella on kaksi biologista vanhempaa riippumatta heidän seksuaalisesta tai sukupuolisesta suuntautumisestaan. Mielestäni hedelmöityshoitoasian voi rinnastaa siihen, saako lapsen uskonnosta päättää hänen puolestaan. Mielestäni ei saa. 

Yksinäisillä naisilla ja naispareilla on muitakin tapoja hankkia lapsi. Suomessa on paljon homopareja, jotka haaveilevat lapsesta mutta eivät voi sellaista ilman naista saada. On myös yksinäisiä, lapsesta haaveilevia heteromiehiä, jotka eivät ajoissa löydä sopivaa parisuhdetta lapsen saamiseksi. Apilaperheet ja kumppanuusvanhemmat ovat mielestäni lapsen edun mukaisia perheyhteisöjä, jos vanhemmat ovat hyvässä yhteistyössä keskenään. Ihan niin kuin hyvässä yhteistyössä olevat lapsen biologiset mutta eronneet vanhemmat ja heidän muodostamansa uusperheetkin voivat olla. 

Kun yhteiskuntamme on vielä monilta osin patriarkaalinen ja miehillä on kulttuurisia etuoikeuksia, niin tuntuu kovin kummalliselta, että lapsen hankinnassa naisilla on perusteeton ohituskaista. Koska pidän feminismiä tasavertaisuuden aatteena, niin en ymmärrä, miten hedelmöityshoitolakia voidaan pitää feministisenä. Eihän miehellä ole mahdollisuutta hankkia lasta ilman henkilöllisyytensä tunnustavaa naista - miksi naisella on oikeus käyttää anonyymeja sukusoluja? Pidän yksinäisten naisten ja naisparien hedelmäityshoitoja yksinkertaisesti itsekkäänä tekona. Se on naisten edun mukaista, ei lapsen.

Moni mies on tehnyt lapsen ottamatta vastuuta sen huolenpidosta ja elatuksesta, mutta eihän yhteiskunta varta vasten lainsäädännöllä tue heitä toimimaan niin. Päin vastoin, nainen voi lain mukaan vaatia biologista isää osallistumaan vähintään lapsen elatukseen. Hedelmöityshoitolaissa miehelle annetaan kuitenkin oikeus tehdä lapsi ilman, että lapsella on oikeutta tuntea häntä. En ymmärrä lainsäätäjien logiikkaa. Vaikka vanhempani eivät ole täydellisiä, olen sentään saanut tuntea heistä molemmat ja siten ymmärrän paremmin myös itseäni.

Ero

Viime tekstissäni totesin, että vanhempien parisuhde on lapsen koti. Minun ja mieheni parisuhde oli huono sellainen. Viimeiset pari vuotta olivat lopun alkua ja viimeiset kuukaudet kulissi, epätoivoinen yritys pitää ydinperhe kasassa. Lapsemme on tykännyt viime aikoina paloautoihin liittyvistä leikeistä, mikä tuntuu kuvaavalta: voi kunpa hänen palava kotinsa olisi saatu sammutettua, ennen kuin jäljellä olivat enää lahoavat perustukset.

Päätimme erosta lopulta yhteisymmärryksessä ja yhteiseen vanhemmuuteen liittyvistä asioista on toistaiseksi ollut helppoa sopia. Ennen päätöksen auki puhumista pelkäsin kuollakseni riitaisaa tulevaisuutta, katkeraa ja epäluuloista vanhemmuussuhdetta. Korostuneen paljon siksi, että olen nähnyt ja näen jatkuvasti työssäni, miten asiat voivat pahimmillaan mennä, vaikka toisen vanhemman tahto ja pyrkimykset olisivat kuinka hyvät ja lapsen edun mukaiset. Vain omaan osuuteensa voi vaikuttaa. Asumme ja haluamme jatkossakin asua lähellä toisiamme lapsen edun mukaisesti. Pystymme viestittelemään myös muista kuin lapseen liittyvistä asioista, voimme tavata kasvokkain ja jutella suhteellisen rennosti. Meillä on erimielisyyksiä, mutta niistä ei tarvitse jauhaa turhaan ja toistuvasti. Kunnioitamme ja tuemme toistemme vanhemmuutta. 

Joulukuu oli minulle tuskallinen ja äärimmäisen raskas. Kaiken kruunasi ulkona vellova pimeys, koleus ja harmaus. Koronatilannetta ei varmaan tarvitse erikseen mainitakaan. Tunnistin pelottavat masennuksen ja pahenevan ahdistuneisuushäiriön oireet ja pelästyin, kun kärsin ensimmäistä kertaa elämässäni univaikeuksista. Unen saaminen saattoi kestää kaksi tuntia ja yöllä saatoin herätä monta kertaa. Toisaalta aamulla sain nukuttua viikonloppuisin myöhään enkä meinannut löytää minkäänlaista motivaatiota nousta ylös, jos lapsi oli isällään. Hakeuduin ensin työterveyspsykologille, seuraavaksi yksityiselle psykiatrille ja sitten työterveyslääkärille. Työterveyslääkäriltä sain lähetteen psykiatrille ja lausunnon Kelaan, jotta voisin käyttää 3. vuoden psykoterapiaa. En muista enää, mitä täällä kirjoitin terapian lopettamisen syistä viime vuodenvaihteessa, mutta en varmaankaan kertonut perimmäistä syytä. En halunnut enää tuhlata aikaani, rahaani ja Kelan rajallista tukea yksilöterapiaan, jossa puhutaan lähes yksinomaan parisuhteesta. Siihen ei ihan hirveästi pysty vaikuttamaan ottamatta mukaan keskusteluun suhteen toista osapuolta. Lopulta kävimme yhdessä muutaman kerran pariterapiassa, mutta ei suhde ollut enää sillä pelastettavissa.

Joka vuosi joulunaika ahdistaa minua monesta syystä — muun muassa siksi, että inhoan kaikkea teennäisyyttä. Joulun konseptihan perustuu siihen, että kalenterista voi katsoa päivämäärän, jolloin kaikki on muka hyvin ja auvoista ja ihmiset iloisia ja onnellisia, vaikka arki ja todellisuus eli edellinen ja seuraava päivä olisivat jotakin aivan muuta. Jonkun satuhahmon syntymä ei nyt vaan todellisuutta muuta. Jotta vielä olisi ollut vähän rankempaa, niin lapsemme sairastui flunssaan ja korvatulehdukseen niin, että joutui olemaan pois päivähoidosta joulukuun puolivälistä asti. Hän on ollut todella harvoin sairaana, joten taas minulle tuli jonkin sortin yllätyksenä, kuinka totaalisesti hänen persoonallisuutensa ja käytöksensä silloin muuttuu. Kun mielenterveyteni oli äärirajoilla ja kaikki muu paitsi nukkuminen tuntui väkinäiseltä pakkotekemiseltä, niin sairaan lapsen itkun ja kiukun kohtaaminen tuntui lähes ylitsepääsemättömän vaikealta. Samaan aikaan lapsemme oli surullinen ja vihainen siitä, ettemme enää asuneet yhdessä. Tuntui kuin sydämeni olisi kirjaimellisesti särkynyt hänen itkiessään lohduttomasti, ettei halua tänne uuteen kotiin, vaan takaisin sinne, missä voimme olla kaikki yhdessä. Lohdutin ja halasin, mutta itse en kyennyt itkemään. Vieläkään — kyvyttömyys itkeä vaikuttaa olevan ikuinen ongelmani. Toivoin, että joku lohduttaisi ja halaisi minuakin. Parannuttuaan (kiitos antibioottien) hän oli kuin eri ihminen: ihana, valloittava, puhelias, iloinen, touhukas, huumorintajuinen oma itsensä. 

Olemme nyt asuneet erillään 1,5 kuukautta ja lapsi on ollut meillä vuorotellen 2-4 yötä kerrallaan. Ennen eroa olin valtavasti kaivannut omaa aikaa ja rauhaa, mutta ensimmäisinä viikkoina uudessa kodissa en pystynyt nauttimaan yksinolosta. Lapsesta erossa oleminen ei tuntunut vaikealta, koska voimavarani eivät meinanneet riittää hänen hoitamiseensa. Olin vain huojentunut, että joku muu huolehtii hänestä eikä minun tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa siitä, etten pysty iloitsemaan hänestä ja hänen kanssaan tavalliseen tapaan. Aikuisen ahdistuksesta ja huolista täyteen mieleen ei mahdu pienen lapsen mieli. 

Nyt pahin tuntuu olevan ohi ja pystyn taas nauttimaan ja kiinnostumaan asioista. Vointini muutos parin viikon takaiseen on valtava. En todellakaan olisi vielä toissaviikolla voinut kuvitella sen tapahtuvan näin nopeasti. Arvelen, että merkittävin tekijä siinä on ollut lapsemme sopeutuminen uuteen elämäntilanteeseen. Hän ei enää ilmaise minkäänlaisia ikäviä tunteita siirtymätilanteissa, vaan lähtee innoissaan ja iloisena kumpaankin kotiin. Mitään taantumista tai muuta oiretta emme ole enää havainneet. Oloni on huomattavasti keveämpi, kun minun ei tarvitse kokea niin suurta syyllisyyttä ratkaisustamme. Ystävääni lainatakseni, parempi on kaksi tasapainoista vanhempaa erillään kuin riitelevät vanhemmat yhdessä. 

Olin lapseni kanssa viime torstaista maanantaihin ja vietimme perjantaina toistaiseksi viimeisen hoitovapaapäiväni. Nautin vanhemmuudesta ja yhdessäolosta lapseni kanssa ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin. Eroa harkitessani ajattelin, että eron myötä suurin muutos arjessani tulisi olemaan se, etten olisi koko ajan ahdistunut ja tyytymätön parisuhteen takia. Nyt voin todeta olleeni oikeassa. Pystyn heittäytymään hetkeen ja nauttimaan vanhemmuudesta ihan uudella tavalla. Olen myös parempi vanhempi, kun mieltäni ei koko ajan paina tyytymättömyys ja epävarmuus, jopa epätoivo. Lapsen mieli mahtuu nyt mieleeni paremmin. En koe enää tarvetta paeta todellisuutta. Peruin ajan psykiatrille.

Nyt varmaan mietit, miksi teimme lapsen huonoon parisuhteeseen. Se on ihan relevantti kysymys. Vastaukseksi lainaan maailman suosituinta satukirjaa: ”Us­ko on luja luot­ta­mus sii­hen, mitä toi­vo­taan, ojen­tau­tu­mi­nen sen mu­kaan, mikä ei näy”. Ero on epäonnistuminen, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Unelmoin ehjästä perheestä ja halusin antaa lapselleni elämän yhteisessä kodissa onnellisten vanhempien kanssa. Yritimme ja epäonnistuimme. Olen muuttunut ja kasvanut henkisesti valtavasti parisuhteemme aikana. Nyt tiedän paremmin, mitä haluan ja mitä en, mitä tarvitsen ja mikä minua rikkoo. Ihmiset kehittyvät ja muuttuvat eri tahdissa. Koen olevani melko lailla eri ihminen kuin kahdeksan vuotta sitten elämäni ensimmäisen parisuhteen alussa.

Olen valtavan kiitollinen siitä, että vanhempani ovat kyenneet ja halunneet auttaa minua niin paljon, kuin olen tarvinnut ja enemmänkin. Osaan todellakin arvostaa sitä, kun työssäni näen päivittäin, kuinka yksin monet lapsiperheet joutuvat jaksamaan ja selviytymään paljon vaikeammistakin tilanteista kuin sopuisa avioero. Pahimmillaan vähäisistä läheisistä on heille enemmän harmia kuin iloa. Vielä elättelen toivoa, että saan toisen lapsen ja vanhempani voivat olla hänelle yhtä tärkeitä ja läheisiä kuin esikoiselleni. Vajaan 8 vuoden kuluttua täytän 40. Hiekka valuu.

Vanhemmuus

Näin pari kuukautta sitten todella todentuntuista unta, että sain tietää olevani 4. kuulla raskaana. Ihmettelin unessa kovasti, että juuri minä kuuluin siihen alle 1 prosenttiin, joka raskautuu kuparikierukasta huolimatta. Herättyäni jouduin muutaman sekunnin ihan tosissaan miettimään, olinko nähnyt unta vai odotinko oikeasti toista lasta. Asiaintilan valjettua en tiennyt, olenko pettynyt vai huojentunut. No, ainakin haluaisin tietää raskaudesta aiemmin kuin 4. kuulla ja en haluaisi tulla raskaaksi yllättäen vaan suunnitellusti.

Kaikki maailmassa tuntuvat hokevan, että äitiys on nykyään niin vaativaa. Olen samaa mieltä siitä, että se on vaativaa, mutta enhän minä tiedä, millaista se ennen oli. Koen, että vaativaa äitiys on ennen kaikkea tunnetasolla. Lastensuojelun ammattilaisena olen törmännyt muutamia kertoja siihen, että minun ajatellaan olevan myös lastenhoidon ja lastenkasvatuksen ammattilainen. Ei, en ole. Minulla on yhteiskuntatieteellinen koulutus. Miten ihmeessä sellainen voisi pätevöittää minut vanhemmuuteen? Ajattelen, että lastensuojelun ammattilaisena olen yhteiskunnan-näkökulmasta-riittävän-hyvän-vanhemmuuden-asiantuntija. Kuitenkin huomaan harva se päivä vaativani itseltäni äitinä enemmän kuin riittävän hyvää. Se on toisaalta terve merkki — äidillisen syyllisyyden tunteen puuttuminen olisi huolestuttavaa. Terveeseen äitiyteen nyt vaan valitettavasti kuuluu jatkuva huonon omatunnon kokemus. 

Äitiys on tunnetasolla yksinäistä hommaa. Mietin usein, mistä äidit puhuivat keskenään ennen sosiaalista mediaa ja globaalia uutisvirtaa. Tuntuu vaikealta ottaa mitään puheeksi, kun siitä — mitä se ikinä onkaan — on jo netissä kerrottu tuhat ja yksi totuutta. Stressasivatko vanhemmat 90-luvulla siitä, jos lapsen vuorokausirytmi ei pysynyt puolen tunnin tarkkuudella yhtäläisenä 365 päivää vuodessa? Minä stressaan ja uskon sen olevan nykyajan tuote. Vasta tänä vuonna olen ajatellut, että ehkä on olemassa sellainenkin vaihtoehto, ettei äiti-ihminen stressaa ihan perkeleesti ja silti lapsesta tulee aivan kunnollinen ihminen. Voisin kuvitella, että hänestä tulee jopa mieleltään terveempi, jos äiti ottaa vähän rennommin.

Olen oppinut, että tärkeintä vanhemmuudessa on mentalisaatiokyky. Siitä voi lukea esimerkiksi Janna Rantalan ja Leea Mattilan kirjasta Mitä ihmettä? tai kuunnella heidän haastattelunsa YLE Areenasta. Mentalisaatio liittyy kiintymyssuhteisiin mutta on aivan eri asia kuin kiintymyssuhdeteoria. Mentalisaatiokyky sekä edellyttää että parantaa tunteidenkäsittelytaitoja. Riippumatta siitä, mitä teet tai et tee, tunnet tunteita ja niiden kanssa sinun on tultava jotenkuten toimeen. Jotta se ”jotenkuten” olisi lapsen elämässä ja tulevassa aikuisuudessa tervettä, kestävää ja rakentavaa, tunteidenkäsittelytaidot ovat lastenkasvatuksessa mitä oleellisin asia. 

Sanomattakin on selvää, että vanhemmuudessa ratkaisevan tärkeää on rakkaus ja huolenpito. Lastensuojelussa olen kuitenkin nähnyt läheltä, etteivät ne riitä tyhjinä lauseina tai suorittavina tekoina. Rakkauden ja huolenpidon lisäksi pidän vanhemmuuden tärkeimpinä elementteinä uteliaisuutta, johdonmukaisuutta, hyväksyntää, kunnioitusta, erillisyyttä, kannustamista, oikeudenmukaisuutta ja turvallisuutta. 

Uteliaisuudella viittaan mielenkiintoon lasta mutta myös yleensä elämää, maailmaa ja itseä kohtaan. Sellaista suhtautumismallia elämään, että maailma, luonto ja ihminen ovat loputtoman kiinnostavia ja ikuisesti arvoituksellisia. 

Johdonmukaisuuden myötä lapsi oppii luottamaan ihmisiin ja elämään. Epäoikeudenmukaisuus luo katkeruutta ja vihaa.

Äitinä toivon, että lapseni on minulle avoin ja rehellinen, mutta sitä ei voi vaatia ja pakottaa. Lapsen hyväksyminen juuri sellaisena, kuin hän on, voi johtaa avoimuuteen. Kunnioituksella tarkoitan lapsen kaikkien tunteiden, ajatusten ja mielipiteiden arvostamista riippumatta siitä, olenko eri mieltä tai millaisia tunteita lapsen tunne, ajatus tai mielipide minussa herättää. 

Erillisyydellä tarkoitan lapsen ja omien rajojeni opettelua ja kunnioittamista sekä lapsen ohjaamista ja auttamista hänen omien ja toisten ihmisten rajojen tunnistamisessa ja kunnioittamisessa. 

Kannustaminen luo toivoa ja itseluottamusta. Presidentti Tarja Halonen on sanonut olevansa ”syntymäoptimismihumalassa”, joka estää häntä vajoamasta synkkyyteen. Minä en ole, mutta toivon todella, että lapseni on. Toivo on elintärkeä asia. 

Näiden kaikkien elementtien yhteisenä punaisena lankana on turvallisuuden tunteen luominen ja ylläpitäminen. Duudsoni Jukka Hildén kiteytti hyvin vanhemmuuden tärkeimmät elementit uusimmassa Maria Veitola yökylässä -jaksossa: ”Anna niille rakkautta, niin niille tulee hyvä sydän. Anna niille säännöt ja kuria, niin ne tietää, mikä on oikein ja väärin, ja se tuo turvallisuuden tunnetta. Ja anna niille huomiota, niin niille tulee hyvä itsetunto.”

Niin ja sitten on vielä se, että vanhempien parisuhde on lapsen koti. Lapsi oppii valtavasti ihmissuhteista ja vuorovaikutuksesta seuraamalla vanhempiaan. Siksi edellä mainitsemieni elementtien pitäisi kuulua myös vanhempien parisuhteeseen — niin, että lapsikin sen huomaa.

Eniten nautin vanhempana lapsen ilon näkemisestä ja jakamisesta hänen kanssaan sekä siitä, kun hän oppii uusia asioita. Ne voivat olla mitä vaan — psyykkisiä, sosiaalisia, kielellisiä tai fyysisiä. Ilo ja oppiminen myös kulkevat käsi kädessä, lapsi nauttii oppimisesta suunnattomasti. Lapsemme on onneksi ollut vauvasta lähtien huumorintajuinen, sillä yhteistä hauskanpitoa ja naurua ei voita mikään. 

Sanomattakin selvää on myös, että vanhemmuuden vaikeimpia puolia on jatkuva pelko siitä, että lapselle tapahtuu jotain pahaa. Konkreettisemmissa asioissa minulle on ollut vaikeinta leikkiminen, uhman kestäminen ja oman ajan ja vapauden puute. Vapaudella tarkoitan muun muassa sitä, että voisin työpäivän jälkeen hetken maata ja yrittää rentoutua hiljaisuudessa, niin että mieleni rauhoittuisi ja vatsavaivani hellittäisivät. En tarkoita mitään spontaaniuden puutetta siinä mielessä, että voisin vaikka lähteä extemporee lasilliselle kaverin kanssa, koska spontaanius ei ole kuulunut elämääni ennenkään. Kun on elänyt jo 12 vuotta yksin tai toisen aikuisen kanssa, niin onhan siinä totuttelemista, kun uusi elämänkumppani ei ymmärräkään mitään tarpeistasi, toiveistasi ja sairauksistasi. Uhman sietämisen vaikeutta ei varmaan kenellekään taaperoikäisen tai sitä vanhemman lapsen vanhemmalle tarvitse sen kummemmin selittää. Jos joku väittää kykenevänsä mentalisoimaan uhmahetkillä poikkeuksetta, niin hän valehtelee. Pyhimyksiä ei ole olemassa sen enempää kuin mörköjäkään. Uhmaiän pahin vaihe on meillä kuulemma vasta edessä lähempänä lapsen 3 vuoden ikää.

Leikkimisen vaikeus on yllättänyt minut, vaikka tiesin, etteivät heittäytyminen ja eläytyminen ole vahvuuksiani. Vaativa persoonallisuuteni ja jonkinasteinen erityisherkkyyteni hankaloittavat leikkimistä. Nautin asioiden tekemisestä ja yhdessäolosta lapsen kanssa, mutta leikki tekemisenä ei yksinkertaisesti tunnu luontevalta. Minun on todella vaikeaa olla läsnä ja keskittyä leikkitilanteeseen, ajatukseni viilettävät koko ajan aivan jossakin muualla ja odotan vain sitä hetkeä, kun leikki loppuu ja voin tehdä jotakin muuta. Jotakin muuta järjestelmällisempää ja suorittavampaa. Suorittajatyyppinä pidän sellaisista asioista kuin alku, keskikohta ja loppu. Spontaanissa leikissä sellaisia on harvoin. Esimerkiksi laululeikeissä on, mutta ne puolestaan ovat vaan yksinkertaisesti jäätävän tylsiä. Eivät varmaan olisi, jos pystyisin heittäytymään ja eläytymään niihin asianmukaisella innokkuudella. Muukin yhteinen tekeminen voi olla lapselle mielekästä, mutta tunnen huonoa omatuntoa siitä, että kaikki muu tuntuu aikuislähtöisemmältä ja vähemmän lapsentahtiselta. 

Haluaisin toisen lapsen kahdesta syystä: Haluaisin, että esikoisemme saisi sisaruksen, ja haluaisin nähdä, miten samanlaisia tai erilaisia sisarukset olisivat keskenään. Raskauden ensimmäistä kolmannesta suorastaan pelkään pahoinvoinnin takia, mutta voihan olla, että toinen raskaus on ihan erilainen kuin ensimmäinen. Toinen ja viimeinen kolmannes olivat ensiraskaudessani onnellista aikaa, niitä muistelen lämmöllä. Toisaalta, voihan toinen raskaus olla erilainen myös pahempaan suuntaan. Synnytys minua tietenkin hirvittää, kun ensimmäinen oli niin pitkä ja tuskallinen, mutta ajattelen selviäväni toisesta, kun selvisin ensimmäisestäkin. Kolmekin vuorokautta on lyhyt aika koko elämästäni ja tuskin toinen synnytys niin kauan kestää. Täytyy myöntää, että haaveilen vauvavuodesta siksikin, että silloin minulla ei ollut suolistovaivoja ja voin fyysisesti paremmin kuin edellisiin 14 vuoteen. 

En pysty kuvittelemaan itselleni enempää kuin kaksi lasta. Muistan jo lapsena ihmetelleeni, miten vanhoillislestadiolaiset ja muut jättisuuret perheet selviävät arjesta, mutta yhä enemmän ihmettelen sitä nyt vanhempana. Kun aiheen ottaa puheeksi, sanotaan, että kyllähän isommat lapset auttavat vanhempia pienempien kanssa. Niin varmasti käy, mutta vastuu alaikäisistä on aina vanhemmalla. Jos lapsia on monta, niin osalla on väistämättä pieni ikäero ja perheessä on samanaikaisesti monta pikkulasta. Toisekseen, en ikinä haluaisi asettaa lastani vanhemman asemaan ottamaan liian suurta vastuuta ja leikkimään pikkuaikuista. Kolmanneksi, en yksinkertaisesti kestäisi sitä melun määrää. Mietin, miten siedän edes kahden lapsen älämölön etenkään silloin, kun olen väsynyt ja stressaantunut. Siksikin on erittäin hyvä, että ainakaan lapsillani ei tule olemaan alle 3 vuoden ikäeroa. Se on minulle edelleen ihan mysteeri, että miten yli 5 lapsen perheet pärjäävät taloudellisesti. Käsittääkseni vanhoillislestadiolaiset eivät ole mitenkään yliedustettuina toimeentulotukitilastoissa. Myöskään lastensuojelutyössä en ole kohdannut yli 6 lapsen asiakasperheitä. 

Jos saan toisen lapsen, niin ainakin tällä hetkellä ajattelen, etten halua tietää myöskään hänen sukupuoltaan raskauden aikana. Se ei viittaa siihen, etten tunnustaisi sitä tosiasiaa, että lapsella on todennäköisesti vain joko pojan tai tytön sukuelimet ja hän todennäköisesti myöhemmin identifioi itsensä selkeästi jommaksikummaksi. Lapsen sukupuolella vaan ei ole minulle väliä, enkä halua alkaa muodostaa raskausaikana alitajuisesti jonkinlaista sukupuolistereotypioihin perustuvaa mielikuvaa siitä, millainen hän on tai millaisista asioista hän kiinnostuu. Pidän uskomattomana ihmeenä ja sanoinkuvaamattoman suurena lahjana sitä, jos saan vielä toisen lapsen. On aivan samantekevää, onko hän tyttö vai poika vai jotakin muuta. Raskausaikana luon suhdetta vauvaan, en tyttöön tai poikaan. 

Mottoni: "Immature love says: I love you because I need you. Mature love says: I need you because I love you."

Kirjasuositus: Helmi Kekkosen Olipa kerran äiti

Pakinasuositus: HS Kuukausiliitteen 10/2020 Kuukautinen

Identiteetti

Olen yksin kotona illasta aamuun ensimmäistä kertaa melkein kahteen vuoteen. Olisi varmaan järkevää käyttää yö nukkumiseen, kun saan koko sängyn itselleni, mutta kirjoitan nyt, kun viimein on aikaa pysähtyä tarpeeksi. En pysty kirjoittamaan, jos on riski, että minut keskeytetään. Voin kirjoittaa ihmisten ympäröimänä esim. kahvilassa, mutta vain jos minulla ei ole tiukkaa aikataulua. Kotona en pysty kirjoittamaan, jos joku on paikalla tai jos välttämättömiä kotitöitä tms. on tekemättä. Kirjoitin viimeksi 9 kuukautta sitten, se tuntuu iäisyydeltä. Olen ajatellut ja pohtinut myös sen jälkeen, on tuntunut vaikealta olla kirjoittamatta asioita ylös. 

Vasta lapsemme syntymän myötä aikuisuus on tuntunut minusta enemmän mielekkäältä kuin ahdistavalta ja epätoivoiselta. Tuntuu ihmeelliseltä ja erikoiselta luottaa itseensä ja elämään, ajatella ensisijaisesti myönteisesti. Ajattelen usein teinivuosiani ja aikaa ennen masennuksesta, syömishäiriöstä ja jatkuvasta ahdistuksesta paranemistani. Tavallaan tuntuu kuin se en olisi ollut minä — tunnen olevani oma itseni paljon enemmän nyt, terveenä. Edelleen pelko sairauksien uusimisesta käy mielessäni silloin tällöin eikä minulla ole minkäänlaista motivaatiota lopettaa mielialalääkitystäni sen jälkeen, kun olen sitä jo kaksi kertaa yrittänyt huonoin seurauksin. Niiden syöminen on mielestäni pieni hinta siitä, että voin psyykkisesti hyvin. Suolistovaivani ovat osittain palanneet, eivät niin pahoina kuin pahimmillaan mutta kuitenkin. Nyt tuntuu jo kaukaiselta se aika, kun vatsavaivoja ei ollut käytännössä lainkaan vauvavuonna. Viime syksystä eli töihin paluusta lähtien ne ovat koko ajan lisääntyneet. 

Aikuisuudessa parasta on mielestäni itseluottamuksen vahvistuminen ja oman identiteetin muodostuminen. Identiteetin muodostumisella tarkoitan sen löytämistä ja hyväksymistä, kuka minä olen. Yläasteiästä ainakin 28 ikävuoteen asti koin eläväni jatkuvassa identiteettikriisissä. Totta kai suren sitä, että varsinaiset nuoruusvuoteni 15-25 kuluivat enimmäkseen masennuksen, ahdistuksen ja syömishäiriön otteessa. Se ei ole kenenkään syy. Menneisyys on vain hyväksyttävä. En uskalla edes ajatella, miten voisin nyt ilman kaikkea saamaani läheisten tukea ja psykiatrista hoitoa. Viime vuosiin asti mietin jatkuvasti, kuka minä olen ja kuka voisin olla — minkälainen kaikissa elämän eri rooleissa olen, ja jos olen erilainen eri rooleissa, mikä niistä on se todellinen, aidoin minä. En tarkoita, että kaikki olisi selvää nyt ja aina, ei todellakaan ole. Jos joku niin elämästään ja itsestään väittää, niin ei ole ymmärtänyt tai hyväksynyt ihmiselämän realiteetteja. Ajattelen, että menneiden hyväksyminen ei ole kertaluontoinen päätös, vaan se täytyy tehdä joka päivä uudelleen. Elän tänään tämän päivän, hyväksyn eilisen ja toivon hyvää huomista. En sano ”uskon hyvään huomiseen”, koska toivo on mielestäni armollisempi ilmaus.

Minusta on alkanut tuntua ihan todella aikuiselta vasta tultuani äidiksi ja löydettyäni oman juttuni työelämässä. Olen aina tiennyt, että haluan äidiksi, mutta vasta nyt kun se on tapahtunut, voin todeta olleeni oikeassa. Sosiaalityössä puolestaan on tarjolla niin laaja repertuaari erilaisia asiakasryhmiä ja työpaikkoja, että ammatti-identiteettini ja työitsetuntoni on vahvistunut vasta, kun olen työkokemuksen kautta varmistunut siitä, mikä on ”mun juttu”. Se tapahtui vasta tänä vuonna, 7 vuotta valmistumisestani. Siihen asti vilkuilin jatkuvasti aidan yli, että tuokin voisi olla kivaa ja mielenkiintoista. Nyt tiedän, että niin se onkin sivusta seurattuna mutta ei omana työnäni. Nykyinen työpaikkani on ihan unelma niissä puitteissa, mitä kunnallisen sosiaalityön resurssirajoissa on mahdollista. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen työpaikassa, jossa ajattelen, että tänne palaisin, vaikka väliin tulisi äitiysloma tai muu pitkä poissaolo.

Muutoksia

Miten ihmeessä jotkut vanhemmat voivat ylläpitää kaupallista blogia äitiysloman tai vanhempainvapaan aikana vauvan ensimmäisten kuukausien jälkeen? Lapsihan vaatii huomiota ja vahtimista koko ajan ja kirjoittaminen edellyttää keskeytymätöntä keskittymisrauhaa. En saa edes aloitettua kirjoittamista, jos en tiedä voivani keskittyä siihen rauhassa vähintään tunnin ajan. Siksi tämä pitkä tauko. Sama koskee kirjojen lukemista — olen hidas lukemaan ja haluan ehtiä lukea kerralla sen verran, että pääsen tarinan imuun. Vartissa se ei onnistu, hädin tuskin ehdin tyhjentää aivoni muista asioista.

Kirjoitan tätä uudessa kodissamme. Olimme onnekkaita ja löysimme huhtikuussa erinomaisesti toiveitamme ja tarpeitamme vastaavan paritaloasunnon. Vuokranantaja oli niin joustava, että saimme muuttaa jo tyhjillään olevaan asuntoon rauhassa pitkin toukokuuta, mutta meidän ei tarvinnut maksaa vuokraa kuin vasta kesäkuusta alkaen. Ehdin asua Helsingissä kahdeksan vuotta, enkä usko palaavani asumaan sinne koskaan. Rakastan Helsinkiä valtavasti, mutta en halua enää asua siellä. Muutto liittyi tietysti myös lapsen saamiseen, mutta olisimme halunneet muuttaa joka tapauksessa. Lapsemme sopeutui muuttoon ongelmitta, mutta kissa oli ensimmäisinä päivinä odotetusti järkyttynyt. Viikossa hänkin sopeutui.

Palaset loksahtelivat kohdilleen yksi toisensa jälkeen. Toukokuun alussa sain uuden, ainakin paperilla toiveitani erinomaisesti vastaavan työpaikan. Jopa työsuhteen aloittaminen vasta elokuun alussa sopi työnantajalle hyvin. Ehdin lähettää hakemuksen vasta tähän yhteen paikkaan, ja haastattelijat tarjosivat työtä jo haastattelun päätteeksi. Muodollisesti pätevistä sosiaalityöntekijöistä on todellakin pulaa! Ei sillä, minulla on kyseiseen työhön hyvin soveltuva työkokemus ja paljon suosittelijoita. 

Kolmanneksi, lapsemme sai päivähoitopaikan pienestä kunnallisesta päiväkodista. Kävimme viime viikolla tutustumassa paikkaan ja lapsemme omahoitajaan, kaikki vaikutti hyvältä. Lapsemme täyttää vuoden samalla viikolla, kun aloittaa päivähoidon. Olen niin iloinen siitä, että hän pääsee varhaiskasvatukseen, jossa hän saa paljon enemmän ja erilaisia virikkeitä sosiaalisen, psyykkisen ja fyysisen kehityksensä tueksi, kuin pystyisin kotihoidossa tarjoamaan. Toki hän on vielä pieni ja kotihoidon virikkeellisyys riittäisi varmaan vielä kolmivuotiaaksi asti, mutta minusta on ihana ajatella, kuinka hän saa jo nyt tutustua muihin lapsiin ja hoitajiin ja kokea kaikenlaista hauskaa ja jännittävää. Ennen päiväkodin aloitusta äitini hoitaa lastamme kaksi viikkoa ja puolisoni on isyyslomalla toiset kaksi viikkoa.

Enää minun pitäisi hankkia auto, sitten olosuhteet alkavat olla kunnossa tätä seuraavaa suurta elämänmuutosta varten. Julkisilla kulkuvälineillä työmatkani kestäisi lähes kolme kertaa pidempään ja lapsen vieminen päiväkotiin olisi hankalaa ja hidasta. Auton valinta on täysin puolisoni harteilla: ostan sen, minkä hän sopivaksi ja hyväksi toteaa. Autoa on kallista ylläpitää, mutta ei julkinenkaan liikenne työmatkani suhteen halpaa ole. Ajaminen pelottaa ja hirvittää minua edelleen eikä sitä yhtään vähennä se, että kyydissä on maailmani keskipiste. Yritän lohduttautua sillä, että todennäköisesti harjoitus tekee mestarin ja rutiini saa ajamisen tuntumaan helpommalta ja vaarattomammalta. Näillä näkymin aion ajaa vain kodin, päiväkodin, työpaikan, terapiavastaanoton ja ruokakaupan väliä. Eiköhän siitä selvitä hengissä. Toistaiseksi täällä asuminen on onnistunut osaltani ihan hyvin ilman autoa ottaen huomioon, että puolisollani on auto eli sellainen kuitenkin on käytettävissä. 

Vatsavaivani eivät ole palanneet, vaikka olen syönyt mitä vaan, vehnääkin estoitta ja kahvia kolme kuppia päivässä siitä asti, kun lapsemme alkoi syödä soseita ja imetysmäärä väheni. Reagoin kyllä edelleen vatsallani ahdistaviin, hermostuttaviin ja epämukaviin tilanteisiin, mutta niitä on ollut suhteellisen vähän. Pelkään, että niitä tulee taas enemmän vastaan työelämässä, kun sosiaalisen kanssakäymisen määrä vieraiden ihmisten kanssa moninkertaistuu. Olen kummastellut, miksi olen viime aikoina usein valahtanut alakuloiseen, uupuneeseen, epäsosiaaliseen mielentilaan joutuessani puhumaan jonkun vieraan ihmisen kanssa tai jos sellainen tilanne on ollut edes potentiaalisesti lähellä. Esimerkiksi Helsingissä leikkipuiston vauva-aamun ohjatun osion jälkeen jotkut jäivät juttelemaan keskenään, mutta minä käperryin sohvan nurkkaan imettämään ja vältin katsekontaktia muihin tai puin lapselleni ulkovaatteet mahdollisimman pikaisesti ja pakenin paikalta.

Lapsemme on kasvanut niin, että tuntuu oudolta sanoa häntä enää vauvaksi, vaikka hän täytti vasta 9 kuukautta. Hän liikkuu edelleen vatsallaan peruuttamalla ja viisarina pyörimällä sekä istuallaan vähitellen pepulla eteenpäin hivuttautumalla. Mutta se ei yhtään hidasta menoa, ettei osaa ryömiä tai kontata eteenpäin! Hän on jo toista kuukautta noussut konttausasentoon mutta työntelee vaan peppuaan eestaas paikallaan. Hän jokeltelee paljon, toistelee tavuja ja päästelee kaikenlaisia ääniä, kirkuukin välillä. Syöminen sujuu ihan hyvin, mutta kokkareisesta soseesta hän ei pidä. Puuro on ollut hänen suosikkinsa alusta asti ja sitä hän saakin aamuin illoin jättiannoksen. Maidontuotantoni on vähentynyt merkittävästi ja toiseen rintaan sitä muodostuu nykyään paljon vähemmän kuin toiseen. Omalla vastuullanihan sekin on, maitoa tulee kysynnän mukaan. Öisin imetän edelleen aina, kun lapsi herää ja vaatii rintaa, mutta päivällä enää vain aamulla ennen ylös nousemista, kerran iltapäivällä ja illalla vauvaa nukuttaessa. Ehkä eniten vauvavuodessa minua on yllättänyt se, miten vähän nautin imettämisestä ja miten odotan sitä, että voisin jo lopettaa imetyksen kokonaan. Voi olla, että jälkikäteen sitten kaipaankin sitä.

Heh, muistan kuinka viime kesänä kauhistelin, miten ystäväni oli jaksanut herätä jo kahdeksan kuukautta joka yö alle kuuden tunnin välein. Olen aina ollut hyväuninen ja ennen lasta alle kuuden tunnin unet pilasivat päiväni. Pari viikkoa sitten lapsemme nukkui ensimmäistä kertaa joulukuun jälkeen viisi ja puoli tuntia putkeen. Niin on tapahtunut sen jälkeen kahdesti, mutta muina öinä hän heräilee edelleen 30 minuutin - 3 tunnin välein. Toissayönä hän heräsi yhteensä kymmenen kertaa ja joka kerta hänet oli otettava syliin. Hän nukahtaa yöunille yhä joka kerta tissi suussa, koska suoraan pinnasänkyyn nukuttaminen tarkoittaa noin puolentoista tunnin rutinaa ja itkua kaikesta lauleskelusta ja silittelystä huolimatta. Nukahtamisesta ei mielestäni kannata tehdä lapselle epämiellyttävää, pakon sävyttämää tilannetta ja mielikuvaa. Uskon, että lopetettuani imettämisen kokonaan lapsi sopeutuu tilanteeseen vähitellen eikä enää odota tissiä iltaisinkaan, niin että nukahtamisrutiinit muuttuvat luontevasti. Siirsimme unikoulun pitämistä toukokuulta muuton takia, mutta onhan tässä muitakin muutoksia tulossa peräjälkeen. Halusin, että unikoulun aikana minulla on mahdollisuus nukkua päivisin, jos ja kun yöt kuluvat valvoessa, joten päätimme odottaa puolisoni kesälomaa. No nyt hän on kesälomalla ja vietämme mökillä kaksi viikkoa, eikä siellä ole mielestäni järkeä pitää unikoulua, koska se ei ole lapsen tavanomainen nukkumisympäristö. Mökiltä palattuamme on enää kuukausi siihen, kun aloitan työt ja siitä kuukauden päästä lapsi aloittaa päivähoidon. Nehän ovat lapsen näkökulmasta vielä suurempia muutoksia kuin muutto! No, aiomme joka tapauksessa yrittää unikoulua parin viikon päästä, kun puolisoni on vielä kesälomalla. Itse asiassa minäkin olen nyt vuosilomalla, äitiyslomani päättyi jo pari viikkoa sitten.

Lapsemme on edelleen enimmäkseen iloinen ja nauravainen. Olemme ihmetelleet, mistä hän on sen perinyt! No ehkä se on vaikuttanut, että meillä on tapana hassutella paljon hänen kanssaan. Ihmeellistä, miten hyvä huumorintaju voi olla jo vauvalla. Hän vaikuttaa myös varsin voimakastahtoiselta tyypiltä. On mielenkiintoista huomata hänessä persoonallisia piirteitä ja tapoja, kuten tiettyjä äännähdyksiä ja liikkeitä tietyissä tilanteissa. Häkellyttävää, miten hän kehittyy kognitiivisesti koko ajan. Hän esimerkiksi pystyy jo vastustamaan kiusausta koskea johonkin kiellettyyn ja osaa kääntää huomionsa muualle, kun häntä kieltää lujasti ja johdonmukaisesti. Rutinaa se toki saa aikaan mutta ei enää itkua, jollei hän ole väsynyt tai muuten valmiiksi pahalla mielellä. Naisia lapsemme ei juurikaan vierasta mutta miehiin hän suhtautuu varauksella, niin kuin vauvat yleensä. Vierastaminen tuntuu minusta hyvältä: että me vanhemmat olemme lapselle erityisiä. Hän kuitenkin lämpenee vieraillekin ihmisille melko nopeasti, vierastaminen ei ole ongelmallista. Tuntuu myös hyvältä ja turvalliselta, että hän on kiintynyt isovanhempiinsa, että hänellä on muitakin tärkeitä ja läheisiä ihmisiä.

Totta kai kaipaan omaa aikaa ja vapautta. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka paljon rakastan lastani ja kuinka paljon nautin yhdessäolosta hänen kanssaan. Yksinolo on aina ollut minulle tärkeää. Olisihan varsin merkillistä, jos yhtäkkiä en enää tarvitsisikaan sitä. Olen edelleen muutakin kuin äiti, olen ensisijaisesti minä. Äitiys on tullut osaksi identiteettiäni — se ei ole kumonnut kaikkea, mitä olin sitä ennen. Siinähän kaiken muutoksen ydin on: ristiriitaisuus, vastakkaisten tarpeiden ja halujen päällekkäisyys. Alan kaivata lasta oltuani vasta muutaman tunnin erossa hänestä mutta samalla tiedän, että jos kiiruhtaisin saman tien hänen luokseen, niin hetken päästä alkaisin taas kaivata omaa aikaa. Siksi on järkevintä pyrkiä elämään hetkessä, kuunnella ja tiedostaa tunteensa ja tarpeensa, hyväksyä ne, ajatella pitkäjänteisesti isompaa kokonaisuutta ja toimia sen mukaan. Minulle lapsen saaminen on suurin toteutunut unelma ja parasta, mitä elämässäni on koskaan tapahtunut, mutta ymmärrän myös heitä, jotka eivät halua luopua lapsettomuuteen liittyvästä vapaudesta. 

Tammikuusta lähtien lapsemme on ollut kerran kuussa yön vanhempieni luona ja kaksi kertaa olen ollut lapsen kanssa heillä niin, että äitini on hoitanut yöheräämiset. Lisäksi hän on auttanut lapsenhoidossa päiväsaikaan lukuisia kertoja. Muuttoviikonloppuna lapsemme oli kaksi yötä vanhemmillani, mikä helpotti muuttamista huomattavasti ja saimme tietysti samalla kahdenkeskistä aikaa puolisoni kanssa. Monilla ei ole mahdollisuutta tällaiseen apuun, ja monilla ei ole edes puolisoa jakamassa vastuuta lapsesta ja kodista. En ymmärrä alkuunkaan, miten yksinhuoltajat ja suurperheiden äidit jaksavat. Varsinkin, jos heillä ei ole mahdollisuutta hoitoapuun. Voi kuinka monta kertaa olenkaan ajatellut, että onneksi en sairastunut synnytyksenjälkeiseen masennukseen, jota etukäteen pelkäsin. Ja että onneksi vauvamme on pysynyt täysin terveenä yhtä tammikuista nuhaa lukuun ottamatta. Arki ja elämä olisi ollut melkolailla toisenlaista, jos päävastuu vauvasta olisi kaatunut jonkun muun harteille ja kiintymyssuhteen muodostuminen minun ja vauvan välille olisi häiriintynyt, tai jos vauva olisi ollut paljon sairaana, kipeä ja itkuinen. Palaan alussa toteamaani: olemme olleet onnekkaita.