Syömishäiriö

Ensinnäkin diagnoosi ja termi syömishäiriö on varsin kapea ja harhaanjohtava, koska häiriöön liittyy myös liikunnallinen käyttäytyminen ja kehonkuvanhäiriö. Virallisenkin määritelmän mukaan syömishäiriöt ovat mielenterveyden häiriöitä, joihin liittyy poikkeavan syömiskäyttäytymisen lisäksi psyykkisen, fyysisen tai sosiaalisen toimintakyvyn häiriintyminen. 

Joidenkin ihmisten tuntuu olevan vaikea käsittää minun olevan syömishäiriöinen, kun rakastan hyvää ruokaa, tykkään ruoanlaitosta ja leipomisesta, ravintoloissa ja kahviloissa käyminen on lempipuuhaani enkä voisi kuvitella eläväni ilman lähes jokapäiväistä suklaata tai jäätelöä. Tulen todella kiukkuiseksi, jos joudun syömään jotakin mautonta tai pahanmakuista tai koostumukseltaan epämiellyttävää, esimerkiksi kuivaa. Silloin kalorit tuntuvat ihan turhilta. Olisin voinut saada mielihyvää, mutta sainkin vain kalorit eli mitään hyvää ei tapahtunut! 

Minun on puolestaan vaikea käsittää, mikseivät muut ihmiset käsitä. Syömishäiriö harvoin juontuu siitä, ettei ihminen pitäisi hyvästä ruoasta. Syömishäiriöiselle ruoka on paitsi ihanaa myös helvetillisen pelottavaa ja suunnattoman ahdistavaa. Minä todellakin tiedän eron, koska olen kerran parantunut syömishäiriöstä. Erehdyin jopa uskomaan, ettei siihen voi toista kertaa sairastua, kun kerran on saanut ajatuskuvionsa kuntoon. Mutta ihmisen mieli on vittumainen olio. 

Syömishäiriöisen ulkonäköä on kutakuinkin mahdotonta kommentoida niin, ettei se lietsoisi hänen sairaalloista ajatteluaan. Kun ties kuinka monet miehet ovat kehuneet minua timmiksi ja ties kuinka monet naiset hoikaksi, joka kerta olen vastannut heille hiljaa mielessäni: Voi kunpa tietäisitkin, mitä tuskaa ja sairautta siihen liittyy. Syvimmin mieleeni ovat iskostuneet kaksi läheisteni kommenttia. Kerran ystäväni sanoi, ettei ollut huomannut minun laihtuneen, kun mainitsin laihtuneeni useita kiloja lyhyessä ajassa. Toinen ystäväni sanoi, että minä olen hänen mielestään vähän pyöristynyt, kun kerroin, että kärsin edelleen syömishäiriöstä enkä ole lihonut laihduttuani 17 kiloa puolessa vuodessa. Jos haluaa yrittää ymmärtää syömishäiriöisen mieltä enemmän, kannattaa lukea esimerkiksi Eevi Sjöholmin kirja Vahva. Lukiessa tulee kuitenkin muistaa, että oirekuvia on yhtä paljon kuin sairastuneita, joten hänen kokemuksensa on vain yksi miljoonasta erilaisesta.

Yritän välttää paljastamasta ja varsinkaan siirtämästä mitään näistä sairaalloisista ajatuksista, tunteista ja oireista lapselleni. Kannustan ja tuen häntä liikunnalliseen elämäntapaan ja terveelliseen ruokavalioon ja esimerkiksi syön hänen kanssaan lähes aina itsekin jotain. En toki useinkaan samaa kuin hän, koska hän on vielä toistaiseksi todella valikoiva ruoan suhteen ja syö myös eläinperäisiä tuotteita. Lihaa ja kanaa en tosin ikinä kotiin hänellekään osta. En kommentoi lapseni kuullen negatiivisesti muiden ihmisten tai itseni ulkonäköä tai ihaile kenenkään hoikkuutta. Lastani kehun komeaksi, vahvaksi ja söpöksi.

Liikkuminen vähentää ja ennaltaehkäisee suolistovaivojani silloin, kun vaivat eivät ole niin kivuliaat ja epämukavat, että liikkuminen on mahdotonta. Istuminen lisää vatsavaivojani merkittävästi, joten enemmän kaloreita polttava ja lihaksia aktivoiva seisominen ja liikkuminen lyö kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Jos suolistoni kestäisi tärinän ja hölskymisen, harrastaisin epäilemättä juoksua. Kerran puskapaskalla käyneenä en halua ottaa riskiä uudelleen enää koskaan. 

En ikinä jätä syömättä aamupalaa. Aamupalan syömättä jättäminen olisi vakava merkki syömishäiriöni pahenemisesta. Sairastuttuani syömishäiriöön toista kertaa söin kuukausien ajan aamupalaksi vain banaanin ja join kahvikupillisen, mikä oli tehokas laihdutuskeino. Lapseni oli vielä niin pieni, ettei kiinnittänyt asiaan huomiota tai ainakaan voi muistaa sitä. Olen aina ihmetellyt, miten monet oletettavasti ei-syömishäiriöiset ihmiset eivät syö lainkaan aamupalaa, koska minulle se on merkki syömishäiriöstä.

Jos oksentaminen ei aiheuttaisi minulle vähintään 24 tuntia kestäviä vatsavaivoja, niin tekisin sitä mitä todennäköisimmin edelleen varsin usein. Vatsavaivat ovat tehokas bulimian ehkäisymekanismi. Lisäksi aktiivisen oksentelun laukaisema refluksioire on inhottava, enkä haluaisi sitä uudestaan. Hampaani ovat myös jo vaurioituneet käsittääkseni sekä oksentamisesta että bruksismista niin, että häpeän niitä. Oksentaminen lienee haitallisin laihdutuskeino.

Huolehdin tarvittavien vitamiinien sekä riittävän proteiinin ja kuidun saannista. Vältän punnitsemasta itseäni ja laskemasta ruoan kaloreita tai rasvaprosentteja, jottei syömishäiriöni pahenisi. En seuraa päivittäistä askelmäärääni. Mielestäni kaikki biohakkerointi (kuten älysormukset) on saatanasta. Jos sille tielle lähtisin, niin syömishäiriöni mitä todennäköisimmin pahenisi alta aikayksikön. Ihmettelen, miten biohakkerointi ei saa kaikkia sen käyttäjiä sairastumaan. 

Ajattelen ruokaa, syömistä, liikuntaa ja kehoani vähintään joka toinen tunti. Joinakin päivinä en kestä katsoa itseäni peilistä, koska pelkään lihoneeni tai en jaksa kuunnella sisäistä kriitikkoani. Toisina katson itseäni inhoten ja kritisoiden, vikoja etsien. Niukkakalorisen ja/tai urheilullisen päivän päätteeksi saatan katsoa peiliin tyytyväisenä. Joidenkin kehoni kohtien koskettaminen tuntuu sietämättömältä, koska ne eivät ole tarpeeksi timmejä. Joka ikinen ilta viimeistään yrittäessäni nukahtaa käyn läpi mielessäni, mitä olen päivän aikana syönyt ja juonut ja miten paljon olen liikkunut. Yritän arvioida, oliko se sopivasti vai liikaa. Koskaan lopputulos ei ole se, että olisin syönyt liian vähän tai liikkunut liian paljon. Yleensä tulos on se, että olen syönyt liikaa ja liikkunut liian vähän. 

Koen ihmispaljouden esimerkiksi Helsingissä ja erilaisissa tapahtumissa todella kuormittavaksi ääniyliherkkyyteni, ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden kokemukseni lisäksi siksi, että vertailen itseäni koko ajan muihin.

Olen tainnut mainita tästä aiemminkin, ehkä ensimmäisestä syömishäiriöstäni parantumisen yhteydessä, mutta edelleenkään alla kuvailemasi kehovaatimukset eivät päde siihen, minkälaiset naiset viehättävät minua seksuaalisesti ja romanttisesti. Viimeksi tällä viikolla näin naisen, johon tunsin heti vetoa, ja hänen kehonsa oli pehmeä ja muodokas. Minun kehostani viehättyvien miesten tuntuu olevan vaikea ymmärtää, etten halua itseni kaltaisia naiskehoja lainkaan. Lisäksi ihailen edelleen naisia, jotka näyttävät vähät välittävän siitä, mitä heidän kehoistaan ajatellaan. Ihailen esim. artisti Been asennetta ja halveksin Sanna Marinin syömishäiriöisen huomiohuoran imagoa.

Joskus näen sattumalta kaksoisolentoni, yksin urheilevan tai syövän hoikan naisen. Tunnen hänen kehoaan kohtaan kateutta, mutta yllättäen myös säälin häntä samalla tavoin, kuin säälin sellaisia ihmisiä parannuttuani ensimmäisestä syömishäiriöstäni. Ymmärrän häntä ja olen surullinen hänen puolestaan. 

Sain keväällä matalan ferritiiniarvoni takia lähetteen ravitsemusterapeutille ja vastaanottoajan vihdoin elokuulle. Ruokapäiväkirjan täyttäminen oli stressaavaa ja ahdistavaa ja pahensi syömishäiriöistä ajatteluani. Koska ruokavaliolla ei voi raudan imeytymishäiriötä parantaa, oletin lääkärin lähettäneen minut ravitsemusterapeutille ensisijaisesti mutta salakavalasti syömishäiriön takia. Yllätyin suuresti, kun tunnin tapaamisella ravitsemusterapeutti ei maininnut sanallakaan syömishäiriötäni, vaikka se selvällä suomen kielellä lukee terveystiedoissani. Ajattelin, että ruokapäiväkirjanikin viittaisi syömishäiriöön, mutta ravitsemusterapeutti vain kehui erinomaista ruokavaliotani ja vakuutti, että saan siitä kaikki tarvittavat ravintoaineet. Hämmentyneenä kävelin ulos terveysasemalta.

Kykenen yleensä joustamaan kaikista syömishäiriöisistä säännöistäni ja rajoituksistani ravintoloissa, kahviloissa, matkoilla ja kylässä muiden seurassa, kunhan tiedän etukäteen, mitä syötävää siellä on ja miten ja milloin pystyn harrastamaan liikuntaa. Minulla on oltava mahdollisuus varautua henkisesti. Sitä terveiden tuntuu olevan vaikeaa ymmärtää. Henkinen varautuminen on keino yrittää hallita ja minimoida ahdistusta.

Lopuksi, terveellisten elämäntapojeni — niin, syömishäiriöinen elämäntapa on sivusta katsoen varsin ihailtavan terveellinen — motiivi ei ole pitkäikäisyys, koska tunnetusti elämänhaluni ei ole kovin korkea. Pitkien seurantatutkimusten mukaan kaksi kolmesta tai jopa kolme neljästä toipuu syömishäiriöstä hyvin. Toivuin jo kerran, mutta voisinko toipua toistamiseen?

Esimerkkejä yleisistä tekijöistä, jotka voivat vaikuttaa syömishäiriöön ja jotka kaikki täyttyvät kohdallani

Persoonallisuuspiirteenä perfektionismi (vaativa persoonallisuus)

Geneettinen alttius

Huono itsetunto

Traumaattiset kokemukset

Ahdistus ja/tai masennus

Tavoite 

Pysyä samanpainoisena ja -kokoisena (XS) ja yhtä lihaksikkaana tai laihtua muutama kilo.

Säännöt

Syömisten välissä on oltava aina vähintään neljä tuntia, mieluummin enemmän. Jos syön aiemmin jotain, se on huomioitava seuraavalla aterialla ja ateriaa on siirrettävä vähintään tunnilla myöhemmäksi. Mitä pidempään pystyn olemaan syömättä, sen paremmin olen elämässä onnistunut.

Nälkä on merkki onnistumisesta, hyvästä suorituksesta itsekurissa. Kun tunnen nälän, se täytyy ensin sivuuttaa. Nälän tunne usein menee hetkeksi ohi ja ohi menemistä voi edistää juomalla vettä tai jotain vähäkalorista kuten kahvia. Syöminen on ansaittua ja oikeutettua vasta sitten, kun nälkä palaa uudestaan eli kyseessä on tosinälkä. 

Koskaan en saa syödä itseäsi ähkytäyteen. Ähky on täydellinen epäonnistuminen. Jos teen niin, minun on oksennettava silläkin uhalla, että joudun kärsimään vatsavaivoista seuraavan vuorokauden ajan. Se on ansaittu rangaistus. Jos en oksenna, lihon hetkessä monta kiloa ja laskua on sitten maksettava monta päivää. Ähkyn jälkeen en voi katsoa itseäsi peilistä.

Buffetteihin en voi mennä syömään koskaan. Niissä ähkysyömisen vaara on hälyttävän suuri ja ruokamäärä sekä muiden ihmisten ahmiva syöminen ahdistavat aivan liikaa. Myös salaattibuffetteja on vältettävä, ne ovat salakavalia. 

Joka päivä täytyy harrastaa liikuntaa. Lapseni kanssa viettämilläni viikoilla pystyn urheilemaan vähemmän, joten se on kompensoitava lapsivapailla viikoilla. Keväästä syksyyn alle 3 km matkat on käveltävä ja alle 10 km matkat pyöräiltävä, mikäli siihen on aikaa. Voi jos talvea ei olisikaan, bensan kulutukseni olisi moninverroin pienempää!

Proteiini on aina ensisijaista suhteessa hiilihydraatteihin. Sillä voin varmistaa lihasten erottuvuuden. 

Syöminen kannattaa painottaa iltaan, koska silloin saan tuntea oloni hoikaksi ja onnistuneeksi koko päivän eikä ahdistusta tarvitse kestää valveilla niin kauaa. Illalla pääsen ahdistusta pakoon uneen. Tarvitsen ruokanautinnon tuomaa mielihyvää masentuneelle mielelleni ja iltaisin kykenen sallimaan itselleni esimerkiksi suklaata tai jäätelöä. Kuitenkin jos neljän tunnin syömistauko ei täyty ennen iltakymmentä, en voi syödä iltapalaa, koska yösyöminen lihottaa eikä minulle ehdi tulla aamuksi nälkä. 

On muistettava alkoholin ja maitokahvin kalorit. Ruoan kanssa voin juoda vain vettä tai harvakseltaan viiniä. Kauramaidosta, mehusta yms. juomista kertyy turhia kaloreita. En halua humalajuoda muutenkaan, mutta vähäisenkin alkoholimäärän yhteydessä on huomioitava sen vaikutus syömisen määrään. Hiilihapollisia juomia kuten limua tai siideriä en mielelläni suolistosairauden takia juo, mutta en joisi niitä kalorienkaan takia. 

Luiden ja lihasten sekä käsien verisuonten täytyy näkyä mahdollisimman paljon. Tärkeimpiä ovat vatsa-, olkavarsi-, hartia-, selkä- ja reisilihakset sekä rintakehän luut, solis-, kylki- ja lantioluut ja selkäranka. Jos jokin näistä lakkaa erottumasta, on piru merrassa. Sisäreidet eivät saa koskettaa toisiaan, kun seisoo suorana jalat kymmenisen senttiä erillään. Kylkien siluetin on oltava tasaisen sileä ja kiinteä, ei muhkuroita tai jenkkakahvoja. Olen synnyttänyt, mutta se ei saa näkyä kehostani. 

Se, että olen huoneen hoikin ja lihaksikkain, on merkki onnistumisesta. Se, että en ole, on merkki epäonnistumisesta eli siitä, että joku muu on minua parempi. Olen onnistunut vasta ollessani paras tai yhtä hyvä kuin parhaat. 

Kun on paljon tekemistä, on helpompi olla syömättä ja samalla palaa kaloreita kuin huomaamatta. Kannattaa siis pitää itsensä kiireisenä. 

Kielletyt ruoat ja juomat kaiken eläinperäisen lisäksi

Pasta

Nuudelit

Peruna

Riisi

Pizza

Sipsit 

Popcorn

Kaikki uppopaistettu (friteerattu)

Kaikki paneroitu

Vehnäleipä

Keksit

Mehu

Limu

Siideri

Lonkero

Sisäinen puhe

Sulla on niin ruma naama, että sitä on kompensoitava timmillä keholla, muuten et kelpaa kellekään.

Ei sulla ole oikeutta syödä.

Millä oikeudella sä tuon söisit?

Mitä jos vaan jättäisit syömättä?

Et ole liikkunut riittävästi. 

Sun pitää liikkua enemmän.

Et saa levätä.

Olet vitun ruma. 

Olet syönyt liikaa.

Taas olet lihonut. 

Olisi kyllä todellakin laihtumisen varaa. 

Voisit lopettaa syömisen. 

Lopeta syöminen. 

Tunteet

Ahdistus (tiedän, ettei se ole oikeasti tunne vaan olotila ja tunnekimppu, mutta terminä se kuvastaa tunnetta parhaiten) 

Morkkis (sama kuin edellä)

Katumus

Pelko

Kauhu

Inho ja itseinho

Viha

Suru

Pettymys

Syyllisyys

Epävarmuus 

Kateus

Ylpeys

Yksinäisyys

Häpeä

Ps. Empiirisen kokemukseni perusteella aikuisten miesoletettujen syömishäiriöiden esiintyvyys on nykyään samaa luokkaa kuin naisoletettujen. Miksi tästä ei puhuta yhteiskunnallisesti enemmän!?!? Koska miehet eivät myönnä heikkouttaan, sairauttaan ja epätäydellisyyttään. Naiset ovat hysteerisiä ulkonäöstään, painostaan, muiden mielipiteistä yms. Ei miehet, herranen aika! Mies voi olla masentunut, päihdeongelmainen tai skitsofreeninen mutta ei sentään syömishäiriöinen. 2023 Ylekin uutisoi, että miesten syömishäiriöitä ei ole ymmärretty, tutkittu tai huomioitu mediassa. Vuonna 2017 julkaistun suomalaisen tutkimuskatsauksen mukaan häiriintynyttä syömiskäyttäytymistä oli pojista ja miehistä 20 prosentilla, tytöistä ja naisista 25 prosentilla. Koko suomalaisesta väestöstä joka 6. nainen ja joka 40. mies kärsii syömishäiriöstä tai häiriintyneestä syömiskäyttäytymisestä. Siis tunnistetusti. Näissä prosenteissa ja osuuksissa on melkoinen ristiriita. 

Ruoka

Voi luoja, miten suurta ahdistusta tuo sana aiheutti minulle vielä muutamia vuosia sitten. Anoreksiaa ja sittemmin bulimiaa sairastaessani en pystynyt mitenkään kuvittelemaan saati uskomaan, että muutamaa vuotta myöhemmin suhtautuisin syömiseen niin stressittömästi, luonnollisesti ja myönteisesti. Kaikki ruokaan ja syömiseen liittyvä oli mielessäni niin latautunutta ja vinksallaan, etten kyennyt käsittämään, miten useimmat muut pystyivät suhtautumaan niihin niin mutkattomasti. Nykyään ainoa mutkia aiheuttava asia on vatsavaivojeni ja syömisen välinen yhteys, sillä stressaantuneena tai muiden negatiivisiksi tulkitsemieni tunteiden vallassa ruoansulatukseni häiriintyy. Se aiheuttaa tuskaa. Työskentely suuresti rakastamallani alalla ei auta asiaa, koska työni aiheuttaa stressiä ja herättää voimakkaita tunteita. Siitä en kuitenkaan pääse yli enkä ympäri, että sosiaalityö on iso osa identiteettiäni enkä voisi kuvitella ammatikseni muuta. Jos en jostain syystä voisi olla sosiaalityöntekijä, niin olisin psykologi tai toimintaterapeutti. Ne ovat tunnepitoisuudeltaan aika lähellä sosiaalityötä.

Syömishäiriöitä sairastaessani ihmettelin, mitä tarkoitetaan intuitiivisella syömisellä. Intuitiivisesti inhosin kaikkea rasvaista, suolaista ja sokerista. Toisaalta en voinut olla ahmimatta herkkuja niin, että jouduin oksentamaan. Se jos mikä aiheutti ahdistusta. Syö intuitiivisesti — eli siis mitä vittua? En ole edelleenkään perehtynyt intuitiiviseen syömisen akateemiseen määritelmään tai käynyt mitään intuitiivisen syömisen kurssia, mutta nykyään ajattelen syöväni intuitiivisesti. Se on syömistä niin, että ruoka ei stressaa tai ahdista ja syömisen jälkeen on hyvä olo. Se on mielen ja kehon kuuntelemista. Saatan esimerkiksi ajatella, että ennen minun olisi tehnyt vastaavassa tilanteessa mieli suklaata, tai että ennen vastaavassa tilanteessa olisin kieltänyt itseltäni suklaan. Mietin, millainen olo minulle tulee, jos syön nyt tätä tai tuota. Valitsen sen, mistä arvioin tulevan parempi olo fyysisesti ja psyykkisesti. Joskus se on suklaa, joskus se on porkkana.

Sama pätee liikuntaan. Olenkin ihmetellyt, että intuitiivisesta liikunnasta ei samanlailla terminä puhuta tai en ole siitä ainakaan kuullut. Mielestäni intuitiivista syömistä ja liikkumista kuvaa ehkä parhaiten se, että niitä ei niin paljon mieti ja puntaroi mielessään. En enää syö jotain tai liiku jollain tapaa siksi, että minun varmaan pitäisi tai kannattaisi, vaan siksi että se tuottaa minulle mielihyvää paitsi hetkellisesti niin myös pitkäkestoisesti. Intuitiivisuutta on se, että syöminen ja liikunta ovat vain yksi luonteva osa päivääni ja elämääni. Ajatukseni eivät pyöri yksinomaan niiden ympärillä. Syömishäiriöitä sairastaessani syöminen ja liikkuminen täyttivät ajatukseni ja aiheuttivat ylikorostuneen voimakkaita tunteita — mielihyvän lisäksi ainakin häpeää, pettymystä, inhoa ja ahdistusta. Intuitiivinen syöminen ja liikkuminen ei koskaan tähtää ulkonäön muokkaamiseen vaan hyvään fyysiseen ja psyykkiseen oloon.

Syömishäiriöisenä en pystynyt käsittämään ajatusta luonnollisesta kehosta ja painosta. Mikä ihmeen luonnollinen? Ajattelin, että jos jotain niin se on kauneusihanteiden mukainen hoikka ja lihaksikas täydellisyys. Kuinka väärässä olinkaan! Nykyään ajattelen, että keho asettuu luonnollisiin muotoihinsa ja mittoihinsa, kun syö ja liikkuu intuitiivisesti. Silloin ruokavalio ja liikunnan määrä ja laatu voivat myös vaihdella elämäntilanteesta riippuen. Tällä teorialla selittyy myös se, miksi kehot ovat ja saavat olla niin erilaisia. Ei ole olemassa mitään oikeanlaista, täydellistä kehoa, ruokavaliota ja liikuntarutiinia. Käytän nimenomaan sanaa ”asettuu” enkä ”saavuttaa”, koska saavuttaminen viittaisi siihen, että luonnollinen keho on päämäärä, johon voi kovalla työllä ehkä mahdollisesti joskus yltää. Joka päivä ja koko ajan keho voi asettua omiin uomiinsa. Joka päivä se on täydellinen omanlaisenaan, mitä ikinä se tarkoittaakaan.

Syömishäiriöisenä olin aivan satavarma, että jos en muutamaan viikkoon harrasta hikiliikuntaa ja syön silti herkkuja oksentamatta, niin muutun hetkessä liikalihavaksi. No, nyt koronaepidemian ja pikkulapsiarjen yhtälöä puoli vuotta elettyäni voin todeta, että niin ei käynyt. En ole harrastanut hikiliikuntaa maaliskuun jälkeen. Kävi niin, että kehoni elää luonnollisissa muodoissaan ja mitoissaan. Se tuntuu hyvältä, huomattavasti paremmalta kuin syömishäiriö.

Keho

Ikäväksi yllätyksekseni huomasin uudessa työssä aloitettuani, että kehoon liittyvä itsetuntoni romahti jälleen. Tutussa työyhteisössä ja tuttujen asiakkaiden kanssa minun ei tarvinnut miettiä, miltä näytän - päin vastoin keskityin yllättämään ihmiset kivoilla vaatteilla. Uudessa työyhteisössä ja uusien asiakkaiden parissa olen ollut sairaalloisen tietoinen kehoni jokaisesta muodosta ja mitasta. Jälleen huomaan vertailevani itseäni muihin ja tuntevani itseni huonommaksi. Yhdelle työpareistani mainitsin sopivassa yhteydessä, että painoin vain muutama vuosi sitten yli 20 kiloa nykyistä vähemmän, koska sairastin syömishäiriötä. Työparini totesi, että se on ns. kympin tyttöjen sairaus. Kehoitsetuntoni on tällä hetkellä asteikolla 0-10 neljä.

No miksen sitten harrasta yhtä paljon liikuntaa kuin ennen? Tottahan sitä lihoo ja läskistyy, jos ei urheile. Koska suolistosairauteni on tehnyt siitä yksiselitteisesti mahdotonta. Kun joka vitun ikinen asento ja liike sattuu, niin hikiliikunta on viimeinen asia, mihin tekee mieli ryhtyä. Viikko sitten lähdin pitkästä, pitkästä aikaa kävelylle (olen käynyt viime aikoina vain jumpissa) ja 15 minuutin jälkeen vatsaani sattui niin perkeleesti, että olin kuolla. Samalla tuntui, että ripuloin millä hetkellä hyvänsä. Päästyäni kotiin 40 minuutin kävelyn jälkeen olo helpotti maattuani lattialla noin tunnin. Vannoin, etten enää koskaan harrasta liikuntaa. Se on aika paljon sanottu ihmiseltä, joka rakastaa liikuntaa ja on aina harrastanut sitä paljon. Ekaa kertaa elämässäni olen viimeisen vuoden aikana harrastanut hikiliikuntaa keskimäärin korkeintaan kerran viikossa. No, en kuitenkaan kokonaan lopettanut sen kävelylenkin jälkeen, vaan kävin 1,5 tunnin jumpassa tällä viikolla. Pitkästä aikaa se tuntui fyysisesti hyvältä eli vatsani ei ollut juurikaan kipeä. Pystyin tekemään kunnolla jopa vatsalihasliikkeet. Mutta kun on tuhansia kertoja kärsinyt tuskaisesta olosta ja kivusta urheillessa tai vaikka vain hyötykävellessä bussipysäkiltä tai kaupasta kotiin, niin kynnys ottaa riski sen kokemisesta uudelleen, on aika korkea.

Sekin on ristiriitaista ja turhauttavaa, että ruoka ja herkut ovat ainoita asioita, joista saan nautintoa, mutta sitten kun lihon, koen inhoa kehoani kohtaan. Ongelma ei ole lihominen itsessään, vaan se, millaisia tunteita se minussa herättää. Haluaisin vain, että pitäisin itseäni hyvännäköisenä ja olisin tyytyväinen kehooni riippumatta siitä, että se on lihavampi kuin ennen. Vaatekokoni on muuttunut kolmessa vuodessa S:stä ja 36:sta L:ään ja 40:een. Se myös tarkoittaa, että minulla on mennyt aika hitosti rahaa kaikkien vaatteiden ostamiseen. Nyt jos laihtuisin, niin joutuisin taas ostamaan kaiken uusiksi.

2004

Otteita päiväkirjastani vuodelta 2004 ollessani 15-vuotias ja 9. luokalla, menossa syksyllä lukioon:

22.5. Uskomatonta, mutta mä oon kaartumassa yhä enemmän ja enemmän mun veljen* elämäntyyliin: mä haluan liikkua mahdollisimman paljon ja syödä terveellistä ruokaa. Mä en tykkää nykyään enää edes kattoo telkkaria (lo. joitain hyviä leffoja). Ennen mä ajattelin usein, että "jes, kohta saa syödä jotain hyvää", kun nyt mä ajattelen, että "jes, mun ei tarvi syödä vielä pitkään aikaan". Mä oon edistyny ihan mielettömän hyvin: mun tavote on 45 kiloa, jollon mä tuntisin oloni ihanan kevyeksi ja kauniiksi ja jo nyt mä oon laihtunu 49 kiloon eli kolme kiloa. Kahessa viikossa!!! Eikä äiti oo huomannu juuri mitään. Mun veljen tapauksesta mä oon nimittäin oppinu, että kannattaa pitää suunsa kiinni vaikka täys olo tuntuis kuinka pahalta ja jos haluaa tietää jonkun ruuan ravintosisällön, ei kannata kysyä äidiltä vaan katsoa ite purkista kun kukaan ei oo näkemässä. Jo nyt musta tuntuu paljon paremmalta kun sillon, kun söin itteni ihan täyteen enkä pystyny vastustamaan himoani hyviin mutta epäterveellisiin ruokiin ja syömisen jälkeen jouduin vetämään vatsaa sisään (jos olin koulussa), mikä ei tosiaan tuntunut kivalta.

23.5. Eilen illalla, just ku mä ajattelin että miten tää voi olla näin helppoa, niin äiti tuli ja kysy että onko mun paino pysyny, kun näytän laihtuneen. Ei oo totta! Ja mä ku aattelin ettei kukaan muu voi määrätä mitä mä syön. Tää on kuin kertausta mun veljen painonpudotuksesta. Mut mähän en niille periks anna. Urheilemasta ne ei voi mua estää, ja kyllähän mä muuallakin syön ku kotona. Tai no, syön ja syön... syön, jos on nälkä. No okei, 45 kilon tavote mun on pakko jättää, mutta lihottamaan mä en tästä rupee. Mä oon aina luullu, et mä en pystyis laihduttaa ja nyt kun pystyin, mä oon niin ilonen etten kyllä tästä olosta hevillä luovu. Mut yks juttu mua kyl epäilyttää, nimittäin mun kuukautisten loppuminen. Ei ois pitäny kertoo siitä äidille mut ku mä en ihan oikeesti tykkää valehdella. No sehän sai niistä hyvän syyn valittaa mun laihtumisesta ja oman kehon kuuntelemisesta. Mutta kun ne kuukautiset on ollu pois jo kolme kuukautta ja mä oon laihtunu vaan kahen viimesen viikon aikana. Mä pidän kyllä huolen, että meen yksin sinne lääkärin vastaanotolle.

4.6. Nyt mun pitää sitte lihottaa, halusin tai en. Lääkärin määräyksestä. Ja nyt äiti on ihan raivona, kun ei ois kuulemma ikinä uskonu mun ryhtyvän laihduttamaan. Mut miks muuten kukaan jätkä ei ois ollu kiinnostunu musta ku siks et mä oon liian läski? Mä ahdistun ku mä syön paljon. Mä en todellakaan haluu koskaan sellaseks vaimoks jota mies oikeesti inhoo seksuaalisesti, muttei viitti sanoo. Enkä sellaseks, joka joka kevät sanoo, että "hups, oonpa taas lihonu pari kiloo ja näytän ihan karseelta bikineissä". Se on niin vittumaista! Eikä lihava nainen voi sitä paitsi saada hyvännäkösiä miehiä. Kaikki lähti oikeesti siitä, että mä olin kateellinen mun veljelle. Mä en haluu ruveta taas läskiks, mä tunnen jo kuinka mun reidet ja pakarat alkaa hyllyä ku söin yhen runsaamman aterian. Miks mun veli on sit niin laiha? Sen vartalo on just semmonen minkä mä haluisin: hoikka ja lihaksikas. Ku mä en oo laiha, ku oisinki!! Jo pienestä pitäen mä oon kuunnellu ku joku on sanonu jotain toista tyttöö laihaks. Ku mä saisinki kuulla ne sanat ees kerran jonku muunki suusta ku äidin! Eikä äiti haluis antaa mun urheillakaan paljoa, etten mä vaan laihdu! No okei sitte, mä hankin ne kaks vitun kiloa takas, mutta lihaksina. Mun veli on ollu lihotuskuurilla jo varmaan vuoden muttei se oo tuottanu tulosta pätkän vertaa, hokee vaan olevansa parempi ihminen ku muut ku syö tunteen mukaan. Mutta kun se on täysikänen niin se saa päättää itse asioistaan.

Mä inhoon itteeni, koska kukaan jätkä ei oo snaonu mua kauniiks. Mulle on ihan sama kun sen sanoo joku täti tai kaheksankymppinen mummo tai perverssi sukulaismies, koska ne sanoo sen kelle tahansa. Mut jos joku merkittävä kertois mun olevan kaunis, niin se todella nostais mun itsetuntoa ja -luottamusta. Eihän mul oo edes rintoja. On hullua kuvitellakaan, että joku vois ihastua tällaseen poikatyttöön.

*Päiväkirjassa kirjoitin veljestäni tietysti nimellä. Kyse on samasta veljestä, joka lopetti elämänsä viime syksynä.

Fyysinen hyvinvointi

Ranteeni parani tasan kolme viikkoa sitten, mutta viime viikolla se alkoi taas vihoitella polkupyöräillessäni. Polkupyöräily on ihanaa! Oi jos asuisimme läpi-vuoden-lämpimässä ilmastossa, niin pyöräilisin aina. Tosin pyöräilykin on toisinaan vatsavaivojen takia liian tuskallista. On ollut ihanaa treenata käsiä, rintalihaksia ja olkapäitä ja käydä taas jumpissa ranteen parannuttua. Tunnen kehoni jälleen kokonaiseksi, tasapainoisemmaksi ja voimakkaammaksi, vaikka edelleen enimmäkseen inhoan sitä.

Olen syönyt muutaman viikon työterveyslääkäriltä reseptillä saamaani suoliston lihasten rentoutumista edistävää Librax-kolmiolääkettä pari kertaa päivässä. En toki varmaksi tiedä, johtuuko se lääkkeestä, mutta vatsavaivat ovat hiukan vähentyneet. Ajattelen, että ennen hyvät vatsalihakseni ovat heikentyneet ja piiloutuneet rasvamassan alle osittain siksi, että suoliston kipuillessa ja vatsan ollessa turvoksissa vatsalihaksia ja keskivartaloa on vaikeaa ja usein mahdotonta jännittää ja hallita. Se tekee monista liikuntalajeista ja liikkeistä hankalia, tehottomia ja kivuliaita. Lihakset ja koordinaatio kehittyvät vain, jos lihaksia pystyy jännittämään ja hallitsemaan. Kipu on siedettävämpää, kun vatsa on mahdollisimman rentona. Toisaalta liikunta liikuttaa myös suolikaasuja eteenpäin ja ulos suolistosta.

Vatsani pömpöttää nykyään koko ajan niin, että tekisi mieli pukeutua kaapuun. En yhtään ihmettele, jos joku luulee minun olevan raskaana. En ole. Olen vain turvonnut läski. Kyllä, haluaisin käyttää ihania farkkuja ja muita housuja ja shortseja! Moneen vuoteen en ole pystynyt pitämään kuin legginsejä, sukkahousuja, trikoohameita ja mekkoja. Kaikki alaosat, joissa ei ole joustavaa vyötäröä, sattuvat, puristavat ja ahdistavat sietämättömästi. Tiukoissa, joustamattomasta kankaasta tehdyissä housuissa on myös hankala piereskellä. Vatsakipu ja turvotus ulottuvat usein rinnasta jalkoväliin asti, koko keskivartalo on poissa pelistä. Monilla ihmisillä ärtyvän suolen oireyhtymään liittyy myös pahoinvoinnin ja kuvotuksen tunne. Siitä olen kärsinyt vasta pari vuotta ja yleensä se ilmenee ainakin pari kertaa viikossa. Tässä yhteydessä tarkoitan suolistosta peräisin olevaa kuvotuksen tunnetta, en bulimista, psyykkisestä ahdistuksesta johtuvaa oksettavaa oloa.

Tapasin toukokuussa sukulaistytön, joka sairastaa vaikeaa anoreksiaa. Kun näin hänen puhuvan vanhempiensa kanssa, minut yllätti itku. Yhtäkkiä tunsin niin voimakkaasti sen, mitä tunsin sairastaessani itse ja asuessani vielä vanhempieni luona. Se valtava syyllisyyden ja epäonnistumisen kokemus, suru ja huono omatunto, itseviha ja pakkoajatukset. Se, ettei halunnut aiheuttaa huolta mutta ei voinut mitään sille, että aiheutti. Onneksi minulla oli päässä aurinkolasit, joiden taakse pystyin kyyneleeni piilottamaan. Etukäteen ajattelin voivani luontevasti keskustella sukulaistyttöni kanssa parantuneen ihmisen roolista käsin, mutta hänen lähellään olin yhtäkkiä aivan lukossa. Pystyin niin samaistumaan siihen tunteeseen, että kukaan ei ymmärrä, vaikka kaikki yrittävät. Pelkäsin sanovani jotain, mikä vain pahentaa hänen oloaan - saa hänet tuntemaan vieläkin suurempaa syyllisyyttä tai ulkopuolisuutta.