Vuoden 2022 opetukset

Eron jälkeinen vanhemmuus

Opin viime vuonna, että pystyin sittenkin jättämään menneeseen parisuhteeseen liittyvät katkeruuden, vihan, pettymyksen ja surun tunteet taakseni. Nykyään pystyn kommunikoimaan lapseni isän kanssa ilman, että kaikki ne ikävät tunteet ja muistot palaavat mieleen ja kehoon. Pystyn puhumaan ikävistä muistoista ikään kuin kertoisin tarinaa, joka tapahtui jollekin toiselle. Olen äärimmäisen kiitollinen ja onnellinen siitä, että pystymme lapseni isän kanssa yhteisvanhemmuuteen, jossa kumpikin pyrkii ensisijaisesti lapsen edun mukaisiin ratkaisuihin, luottaa toisen vanhemmuuteen eikä puutu toisen tekemisiin turhaan. Vaikka emme sopineet yhteen pariskuntana, niin vanhemmuuteen ja lapsen kasvatukseen liittyvissä asioissa olemme pääsääntöisesti yksimielisiä. Kaikesta ei tarvitse olla yhtä mieltä - on vain hyvä asia, että lapsi oppii ja tottuu kohtaamaan erilaisia näkemyksiä ja muodostamaan sitä kautta omia mielipiteitään. Teen edelleen enemmän lapsen hoitoon liittyvää metatyötä kuin hänen isänsä, mutta olen täysin hyväksynyt sen enkä odota siihen muutosta. Käytännössä olisi aika mahdotonta jakaa kaikki tismalleen tasan. Sitä paitsi minä nyt vaan olen järjestelmällisempi ja kontrollintarpeisempi ihminen, joten sellaiseen liittyvät asiat luonnistuvat minulta helpommin. Helpotus ja kiitollisuus siitä, että voimme luottaa toistemme haluun auttaa ja joustaa lapsen tarpeen mukaan, on molemminpuolinen. 

Uni 

Opin, että 33 vuoden upeiden unenlahjojen jälkeen voi alkaa kärsiä univaikeuksista. Viime talvesta lähtien minulla on ollut usein vaikeuksia nukahtaa, olen heräillyt aiempaa useammin yöllä ja aamulla herättyäni minun on ollut usein mahdotonta nukahtaa uudelleen tai edes jatkaa lepäämistä heti leimahtavan ahdistuskohtauksen takia. Jostain syystä suolistovaivani ovat vaikuttaneet uneeni enemmän kuin aiemmin, vaikkeivät vaivat sinänsä ole lisääntyneet vaan pysyneet samanlaisina kuin ennenkin. Nukahtamisen apuna käytin aluksi rauhoittavaa lääkitystä ja melatoniinia, mutta melatoniinista en havainnut hyötyväni. Kesällä aloin kuunnella nukkumaan mennessä Lizzy Hillin Yoga Nidra 20 Minute Guided Meditation -videota, joka toimi tosi hyvin. Ainoa ikävä puoli videossa on, että se täytyy sammuttaa itse eli juuri, kun olen syvärentoutunut tai jopa nukahtanut, video päättyy ja Youtube alkaa soittaa mainoksia tai seuraavaa videota. Havahdun tai herään siihen, mutta onneksi yleensä olen jo niin syvässä rentoutuneisuuden tilassa, että sammutan vain puhelimen ja pystyn vaipumaan nopeasti uneen. Loppusyksystä opin tekemään saman meditaation ilman videota eli puhuen mielessäni Lizzy Hillin ohjeiden mukaisesti. Jos vatsakipuni, stressini tai ahdistukseni taso on sietämätön, video ei kuitenkaan auta. Silloin turvaudun rauhoittavaan lääkkeeseen. Mutta edelleenkään toleranssini sille ei ole kasvanut, sillä sama minimiannos toimii kuin aiemminkin. Pääsääntöisesti joka sunnuntai joudun ottamaan lääkettä, koska alkava työviikko ahdistaa, stressaa ja pelottaa niin paljon. 

Työkyky

Opin, että työuupumus ei vähene vaihtamalla työpaikkaa, jos työtehtävät pysyvät samankaltaisina. Minun kohdallani se tarkoittaa yksilökohtaista asiakastyötä. Lopulta sairausloman ja osasairausloman jälkeen tulin siihen tulokseen, että työelämässä jatkaakseni minulla on kaksi vaihtoehtoa: etsiä koulutustani ja osaamistani vastaavaa asiantuntijatyötä ilman yksilökohtaista asiakasvastuuta tai uudelleenkouluttautua jollekin toiselle alalle. Päätin kokeilla ensimmäistä vaihtoehtoa, mutta uuden työn etsiminen ja hakeminen, opettelu ja omaksuminen ja uuteen työyhteisöön tutustuminen vaativat taas sellaisia voimavaroja, joita minun on vaikea itsestäni löytää. Työkykykoordinaattorin pitäisi auttaa sopivan työn löytämisessä nykyisen organisaationi sisältä, mutta luottamukseni hänen vaikutusmahdollisuuksiinsa on varsin heikko - puolessa vuodessa hänestä ei ole ollut mitään apua. 

Olen etsinyt uudenlaisia työtehtäviä toistaiseksi vain lähialueilta Helsingin ulkopuolelta. Jos hakisin työtä Helsingistä tai Espoosta, niin työmatkani vähintään tuplaantuisi enkä halua käyttää omaa enkä potentiaalisesti yhteistä aikaa lapseni kanssa liikenneruuhkassa istumiseen jopa kaksi tuntia päivässä. Lisäksi istuminen on tuskaa silloin, kun vatsani on kipeä eli lähes koko ajan. Etätyö ei edelleenkään sovi minulle, tarvitsen psyykkisesti selkeän eron työn ja kodin välille ainakin tällä alalla. En halua pitkää työmatkaa mutta haluan työmatkan. Haluan kohdata kollegoja kasvotusten enkä vain Teamsin, sähköpostin ja puhelimen välityksellä. Haluan työyhteisön, epäviralliset keskustelut lounaalla ja käytävillä. Haluan pitää jokaisen neliömetrin kodistani vapaa-aikani käytössä enkä nähdä työpöytää olohuoneessani tai makuuhuoneessani. Jos minulla olisi varaa lukaaliin, jossa on neliömetrejä erilliselle työhuoneelle, niin sitten voisin tehdä etätöitä mahdollisesti enemmän. Suolistosairauteni kannalta välttämätön sähköpöytä jäisi todennäköisesti etätyössä itse kustannettavakseni, kun taas työpaikalla se kuuluu vakiovarustukseen. 

Niin että ei se ollutkaan ihan niin yksinkertaista, että sosiaalityöntekijäksi kouluttautuminen on järkevää varman työllistymisen takia riippumatta asuinpaikasta. En selvästikään ole ainoa, joka haluaa hakeutua pois asiakastyöstä. Kun yksilökohtaisen sosiaalityön paikkoihin on yleensä 0-3 hakijaa, niin hallinnollisiin asiantuntijatehtäviin hakijoita voi olla reippaasti yli 50. Sosiaalityöntekijän työllistyminen on varmaa vain, jos haluaa työskennellä kuntasektorilla ja tehdä yksilökohtaista asiakastyötä tai toimia asiakastyön esihenkilönä. Todennäköisesti riippumatta siitä, jatkanko nykyisessä vai siirrynkö johonkin toiseen organisaatioon, joudun luopumaan omasta työhuoneesta ja työskentelemään avokonttorissa, koska sellaisia ei ole nykyään tarjolla muille kuin asiakastyötä tekeville jos heillekään. 

Voi toki olla, että uupumustaipumukseni seuraa uusiinkiin työtehtäviin. Joka tapauksessa haluan katsoa sen kortin, koska olen tehnyt koko tähänastisen urani vain asiakastyötä. Triggeröidyn stressistä todella herkästi ja toleranssini kuormitukselle on ehkä pysyvästi matalampi kuin aiemmin ja kuin niiden, jotka eivät ole koskaan työuupuneet. Kolme työpäivää viikossa on tuntunut jo vuoden työkykyni maksimilta, sen jälkeen olen illalla aivan loppu ja viikon neljäs työpäivä on pelkkää pakotettua selviytymistä. Työuupumus on alkanut muuttua osaksi persoonallisuuttani samalla tapaa kuin krooninen kipu, ahdistuneisuus ja masentuneisuus. 

Onko maailmassa olemassa yhtään asiantuntijatyötä, jossa ei vaadittaisi korkeaa stressinsietokykyä? Tuskin ainakaan länsimaissa. Varmaan on kuitenkin ihan myönteistä ja toivoa herättävää, että edelleen huomaan haaveilevani väitöskirjan tekemisestä ja esihenkilötehtävistä, vaikka reaalimaailmassa ajattelen sellaisten asioiden olevan kaukana voimavarojeni yläpuolella. Lannistuneena ja surullisena ajattelen sitä kirkasotsaista nuorta naista, joka uskoi voivansa saavuttaa suuria saappaita työelämässä. 

Kela

Kelaa ei kiinnosta realiteetit eikä toimintansa kehittäminen. Jo aiemmin olen puhunut siitä järjettömästä psykoterapian viiden vuoden tauosta, jota Kela edellyttää täysin riippumatta asiakkaan terveydentilasta ja hoidon tarpeesta. Viime vuonna opin, että sama mentaliteetti koskee myös osasairauslomaa ja tukien katkaisemista. Kela myöntää osasairauslomaa korkeintaan 6 kuukautta täysin riippumatta siitä, onko asiakkaan työkyky sinä aikana kohentunut. Hain työterveyshuoltoni ja esihenkilöni tuella Kevasta osa-aikaista ja määräaikaista työkyvyttömyyseläkettä ja ammatillista kuntoutusta, mutta molemmat hakemukset hylättiin. Näin ollen ainoa mahdollisuuteni välttää 100% työaika oli siirtyä osittaiselle hoitovapaalle eli 80% työaikaan ja palkkaan. Osittaiseen hoitovapaaseen on lakisääteinen oikeus, mutta mitään taloudellista tukea siihen ei saa. 

Lienee sanomattakin selvää, että ilman vanhempieni taloudellista tukea en pystyisi jatkamaan asumista omistusrivitalokolmiossa viime vuonna alkaneen inflaation ja maaliskuisen asuntolainan koron tarkistuksen seurauksena. Lainani korot nousivat 263 euroa kuukaudessa. En selviytynyt aiemmistakaan asumiskustannuksistani itsenäisesti 80% palkallani, joten nyt tilanne alkaa olla sietämätön. Sähkösopimuksen osalta sentään olen turvassa vielä vajaan vuoden, koska onnekkaasti tein uuden kaksivuotisen sähkösopimuksen juuri ennen Ukrainen sodan alkamista. 

Kelan kyvyttömyydestä katsoa peiliin kertoo se, että kun keskeytin ammatillisen kuntoutuksen kesällä siksi, että kuntoutuksen toteutus oli luokattoman huonoa, niin Kela ei halunnut kuulla syitä keskeytykselle, palautettani ja kehittämisehdotuksiani. Kun vielä erikseen asiaa ihmettelin, niin Kelasta vastattiin, että palautetta tiedustellaan vain kuntoutuksen kokonaan suorittaneilta. Suorita, beibi, suorita! Ilmeisesti suoritus on tärkeämpää kuin se, onko siinä mitään järkeä, tai onko siitä mitään hyötyä ja iloa kenellekään. Verorahoja on tärkeää kuluttaa - ei niin väliä, mihin.

TMS

Kukaan, edes psykiatri ei ehdottanut minulle TMS-magneettistimulaatiohoitoa masennuksen hoitoon. Koska kyseistä hoitoa ei ilmeisesti saa edes hoidon piirissä ollessaan ilman, että sitä itse ehdottaa ja pyytää, niin tiedustelin mahdollisuutta päästä siihen. Sain viime kesänä lähetteen ja pääsin hoitoon 2 kuukauden jonotuksen jälkeen. Hoidossa ei pitänyt olla mitään erityisiä sivuvaikutuksia lukuun ottamatta hetkellistä päänsärkyä, mutta 3 viikon hoidon puolivälin jälkeen sain niin voimakkaita sivuoireita, että hoidosta vastaava lääkäri käski minun lopettaa hoidon saman tien. Makuaistini muuttui ja koin niin voimakasta väsymystä ja pelottavaa paineen tunnetta päässä, että olisin vain halunnut ummistaa silmäni koko ajan. Työnteosta, autolla ajamisesta tai lapsesta huolehtimisesta ei meinannut tulla mitään. 

HUS 

Psykiatrisen erikoissairaanhoidon arviointikriteerit vaikuttavat varsin sattumanvaraisilta ja epäjohdonmukaisilta. 1,5 vuotta sitten, kun olin parin kuukauden sairauslomalla ja työkyvytön, niin en ollut HUS:n mielestä tarpeeksi sairas päästäkseni erikoissairaanhoitoon. Kun viime vuonna olin osasairauslomalla eli osatyökykyinen ja oma-aloitteisesti hakeutunut TMS-hoitoon, niin yhtäkkiä yllättäen pääsinkin sen seurauksena erikoissairaanhoitoon eli aikuispsykiatrian poliklinikalle. TMS-hoidon keskeytyksen jälkeen minun piti tavata jälleen kerran arviointia tekevää psykiatrista sairaanhoitajaa muutaman kerran ja selittää elämäni sen miljoonannen kerran. Sairaanhoitajan kertomusten perusteella tapaamatta minua joku lääkäri hyväksyi minut mielialatyöryhmän asiakkaaksi eli kognitiivisen käyttäytymisterapian jaksolle. Senkin aloitusta odotin 2 kuukautta, ensikäynti oli helmikuussa. Hoitojakso kestää korkeintaan 1,5 vuotta. Koska olen virka-aikaisissa töissä ja poliklinikalla työskennellään vain virka-aikaan enkä halua käyttää joka viikko lapseni hoitovapaapäivää terapiassa käymiseen ja pyytää äitiäni hoitamaan häntä, niin terapiatapaamisia on vain noin joka toinen viikko. Ei kuulosta kovin tehokkaalta. Lisäksi minua suuresti kummastuttaa, miksi terapiaa antaa toimintaterapeutti. En ole koskaan ajatellut tarvitsevani toimintaterapiaa. Tapaamishuone on niin kolkko ja epämukava kuin kuvitella saattaa, istutaan koulutuoleilla pienen pöydän ääressä vastatusten kuin työhaastattelussa. 

Sota 

Opin, että elämääni kuuluu realistinen ja akuutti sodan pelko. Vielä reilu vuosi sitten en olisi osannut kuvitellakaan, että tällaistakin joudun elämäni aikana pelkäämään. Aihe vetää niin sanattomaksi, etten edes jaksa yrittää siitä enempää kirjoittaa.

Rakkaus

Opin, mitä palava rakastuminen, ehtymätön intohimo ja jumalallinen yhteys toiseen ihmiseen tarkoittaa. Siitä edellisessä kirjoituksessani enemmän. Sydämeen sattuu niin paljon, etten kykene tästä enempää avautumaan. Opin, että mielialalääkityksestäni huolimatta pystyn edelleen itkemään, kun tunnekokemus on tarpeeksi voimakas.

--------------------

Vuoden toisensa jälkeen päätän ihmetellen, miten olisin siitä selvinnyt ilman vanhempieni apua ja tukea. Se tuki ei ole loputon, joten todella toivon löytäväni rinnalleni toisen aikuisen jakamaan kanssani ilojen ja nautintojen lisäksi arjen haasteita, huolia ja taakkoja.

Sairausloma

Minähän punnerran viimeisillä voimillani viimeiseen asti, ennen kuin pystyn luovuttamaan ja antamaan itselleni armoa. Kun viime viikkoina olen ajatellut viikon päätteeksi, etten kykene töihin enää seuraavalla viikolla, ja seuraavan viikon alkajaisiksi, että kyllä vielä tämän viikon jaksan, niin tällä viikolla ajattelin maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona, että huomiseen en enää pysty. Jos työterveyshuoltoni tarjoaisi palvelua ilta-aikaan, niin olisin soittanut sinne jo maanantaina, että tarvitsen sairauslomaa. Joka aamu kuitenkin päätin vielä sinnitellä. Keskiviikkoiltana ajattelin, että jos en pian jää sairauslomalle, niin varmaan joko saan sydänkohtauksen tai ajan mielenhäiriössä autolla päin kalliota. Päätin soittaa torstaina heti aamukahdeksalta työterveyshuoltoon, mutta en sitten soittanutkaan. Ajattelin, että selvisinhän elossa eilisestäkin, selviän varmaan tästäkin päivästä. Kovin pitkälle ei eilisaamu kuitenkaan ehtinyt, kun romahdin työpaikalla. Tein pitkästä aikaa kilometrikorvaushakemusta netissä, kun järjestelmä ei suostunutkaan hyväksymään sitä, koska uuden sote-sopimuksen takia työsuhteeseeni oli merkitty tekninen muutos eli katkos elo-syyskuun vaihteeseen. Sitten vielä tajusin, että tästähän oli mainittu Teamsissä, mutta kappas vaan olin senkin unohtanut. Koin, että en kykene tähän vastoinkäymiseen, en kykene enää yhteenkään vastoinkäymiseen. Soitin itkien työterveyshoitajalleni, joka onneksi on vuorovaikutustaitoinen ja lämminsydäminen ihminen. Kesken puhelun huomasin, että työhuoneeni ovi ei ole kiinni vaan raollaan ja mietin, kuuliko joku vollotukseni. Hipsin työpaikalta vähin äänin, soitin esihenkilölleni ja ajoin itkien kotiin. En kyennyt enää edes ajattelemaan, mitä työtehtäviä kalenterissani olisi ensi viikolle ja kuka ne hoitaisi. En pystynyt enää ajattelemaan tätä hetkeä kauemmas.

Olen aina ajatellut, ettei minulla ole oikeutta valittaa voinnistani esimerkiksi niin kauan, kun nukun kaikesta huolimatta hyvin. No viimeisen viikon verran olen nukkunut huonosti ja nähnyt samankaltaisesti paljon ahdistavia, todentuntuisia painajaisia, kuin kevät-kesällä näin Venlafaxin-lääkkeen sivuoireena. Alkuviikosta näin unta, jossa kaksi ystävääni oli kuollut yllättäen ja vuorollaan molempien avomiehet tulivat kertomaan asiasta itkevien lastensa kanssa. Toinen ystävä oli kuollut auto-onnettomuudessa ja toinen sairauskohtaukseen. Unessa ihmettelin, miten näin voi tapahtua kahdelle ystävälleni lähes samaan aikaan. Eilen töistä kotiin saavuttuani menin lähes saman tien nukkumaan ja laitoin kellon herättämään kolmen tunnin päähän. Siinä ajassa ehdin herätä kahdesti painajaiseen. Ensimmäistä unta en muista mutta heräsin haukkoen happea. Toisessa unessa menetin puhekykyni ahdistuksen seurauksena, aloin sammaltaa kuin humalainen, vaikka olin täysin selvin päin. Viime yönä näin unta, jossa annoin vahingossa lapselleni mehun sijaan siideriä, olin kauhuissani tapahtuneesta ja ihmettelin, miksei kukaan paikalla olleista puuttunut asiaan. Mielestäni on suorastaan surkuhupaisaa, kuinka helposti näiden unien yhteys tosielämän mielenmaisemaani, ajatuksiini ja tunteisiini on nähtävissä.

Koska ärtyvän suolen oireyhtymä on niin lievän vaivan maineessa, niin en ole antanut itselleni lupaa pitää sitäkään tarpeeksi pätevänä syynä sairauslomalle. Kuluneen viikon aikana olen kokenut itseni taas päivittäin lähes toimintakyvyttömäksi sietämättömien suolistovaivojen takia. Huonosti nukkuminen tai liian niukat unet ovat aina vaikuttaneet suolistooni - niin kuin nyt suunnilleen kaikki mahdollinen - ja toisaalta vatsavaivat voivat herättää minut öisin, niin että noidankehä on taas valmis. Tarvittaessa otettava ahdistuslääke Xanor on ainoa, joka edes pariksi tunniksi voi vähän helpottaa vatsakipujani, mutta en halua ottaa sitä kuin korkeintaan pari kertaa viikossa. Vatsakipujen takia en usein myöskään fyysisesti kykene leikkimään ja tekemään asioita lapseni kanssa. Ennen avioeroa pystyin tarvittaessa pyytämään lapseni isää vahtimaan lasta vähän aikaa silloin, kun minun oli päästävä rentouttamaan vatsani selällä maaten. Lapseni isä kun oli melkein aina kotona vapaa-ajallaan. Eron jälkeen tällaista mahdollisuutta lapsen luota poistumiseen ei ole ollut luonapitovuorollani, ja pelkästään ajatus siitä ahdistaa ja lisää vatsaoireita. Ihan niin kuin tieto siitä, että laukussani on tarvittaessa ahdistukseen otettava lääke, ennaltaehkäisee ahdistuksen eskaloitumista - ja tieto siitä, että lääkettä ei ole, eskaloi ahdistusta. Mietin usein, kuinka moni sinnittelisi töissä sellaisten vatsakipujen kanssa kuin minä jo 10 vuotta olen tehnyt. Kummallista tai ei, vatsakipuni ovat vain pahentuneet näinä kahtena sairauslomapäivänä entisestään. Johtunee häpeän, epäonnistumisen ja syyllisyyden tunteista.

Aloin laskea Escitalopram-lääkkeeni annosta syyskuun alussa ja keskusteltuani asiasta työterveyshuollon psykiatrin kanssa lopetin lääkityksen kokonaan. 12 vuoden vihaisuuden ja suruttomuuden jälkeen en halua enää käyttää yhtään päivää elämästäni siihen, etten voi tuntea tunteita sellaisenaan, ja etten kykene itkemään. Vaikutus on jo nähtävissä: Viikon lääkkeettömyyden jälkeen olen taas alkanut liikuttua ja itkeä melko herkästi. Olisinkohan kyennyt eilen romahtamaan ja purskahtamaan itkuun ilman lääkkeettömyyttä? Ehkä olisin vain suuttunut ja puskenut vihan voimalla eteenpäin. 

Vaikka Kela kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti hyväksyisikin hakemuksen kolmannesta terapiavuodestani lähes kahden vuoden terapiatauon jälkeen, niin terapiaan meneminen ei olisi välttämättä järkevää. Jos ylipäätään onnistuisin sopivan terapeutin löytämään, niin voisin tavata häntä vain sen yhden vuoden eli kolmivuotisterapiajakson viimeisen vuoden, kunnes Kela vaatisi minua taas sinnittelemään ilman hoitoa viiden vuoden ajan. Joka kerta, kun sanon tai kirjoitan tämän, se tuntuu yhtä absurdilta ja epäinhimilliseltä. Kelan viesti on toisin sanoen: ”Koitahan pysyä hengissä, näkyillään taas viiden vuoden päästä - siis jos olet onnistunut pysymään hengissä!” Ilmeisesti Käypähoito-suositukset ja Kelan linjaukset saavat Suomen päättäjien mielestä olla melkoisen suuressa ristiriidassa keskenään. Kaiken kukkuraksi työterveyshuollon psykiatrini suhtautui varauksella siihen, että saisin Kelasta välttämättä enää kolmatta kolmivuotisterapiakautta ollenkaan. Jos en nyt hae kolmatta terapiavuotta, niin viisivuotisesta sinnittelykaudesta on jo kulunut kohta ensimmäiset kaksi vuotta, eli voisin mahdollisesti saada uuden kolmivuotisterapian reilun kolmen vuoden kuluttua. Työterveyshuollon psykiatria saan tavata enää kerran. Ehkä hän nyt, kun olen sairauslomalla, voisi kirjoittaa lähetteen erikoissairaanhoitoon niin, ettei se tulisi bumerangina takaisin saatesanoin ”liian terve”. 

Äitiyden ja vaikeiden mielenterveysongelmien yhdistelmä aiheuttaa sanoinkuvaamattoman suuria häpeän ja syyllisyyden tunteita. Kerroin eilen sairauslomastani ja sen syistä lapseni isälle tekstiviestitse, mikä tuntui todella vaikealta mutta välttämättömältä. Kerroin myös syyllisyyden tunteista ja siitä, ettei ihanan lapsemme seura helpota oloani vaan tuntuu raskaalta. Sanallisesti lapseni isä suhtautui asiaan kunnioittavasti ja ymmärtävästi, mutta tietysti ajattelen, että oikeasti hän katuu suuresti sitä, että meni tekemään lapsen näin mielivammaisen ihmisen kanssa. Hänellä kun kuulemma menee ihan hyvin. Kuten Olivia Rodrigo laulaa: ”Well good for you, I guess you moved on really easily”. 

Nyt minun on mahdotonta nähdä valoa tunnelin päässä. Näen vain sellaisen tulevaisuuskenaarion, jossa en kykene palaamaan enää nykyiseen työhöni, vaan jään työkyvyttömyyseläkkeelle tai joudun tekemään jotakin todella pienipalkkaista ja epämielekästä työtä. Taloudellisen tilanteeni heikkenemisen takia menetän asuntoni ja joudun muuttamaan takaisin johonkin masentavaan kerrostaloon. En koskaan saa kasaan rahoja matkustaakseni ystäväni ja lapseni kummisedän luo Brasiliaan. Kasvaessaan lapseni tajuaa, kuinka kelvoton äiti olen ja haluaa asua mieluummin isällään. Sitten lapseni isä sairastuu keuhkosyöpään tai -ahtaumaan tupakoinnin seurauksena ja kuolee. Vanhempani eivät enää ikääntymisensä takia pysty auttamaan lapsenhoidossa. Lopulta lapseni muuttaa asumaan veljeni luo Helsinkiin tai kummiensa luo Turkuun, kun en kykene hänestä enää huolehtimaan. Erikseen ei varmaan tarvitse mainita, etten koskaan saa toista lasta ja parisuhdetta.

Olen viimeisen puolen vuoden aikana kertonut elämästäni ja mielenterveysongelmistani kuudelle eri terveydenhuollon ammattilaiselle ja maanantaina on vuorossa seitsemäs. Koko elämäni aikana varmaan tuhannelle. Terveydenhuollossa on aivan sama työntekijöiden vaihtuvuuden ja resurssien niukkuuden ongelma kuin sosiaalipalveluissakin. En jaksaisi toistaa kaikkea paskaa enää yhdellekään uudelle ihmiselle, mutta sekin sairastavalta vaaditaan, jotta hän voisi edes ehkä mahdollisesti saada hoitoa. Minulta alkavat kohta voimat loppua, hoidon saaminen on niin kovan työn takana.

Paluu

Jottei huonoja uutisia olisi liian vähän, sain tietää tällä viikolla, että lähiesimieheni vaihtuu viimeistään kesäkuussa. Edellisestä työpaikasta lähdin paljolti huonon esimiehen takia ja nykyisessä työssäni esimies on ollut puolestaan tosi hyvä. Täytyy toivoa, että uusi esimies tulee toimistomme sisältä, koska meillä alaisilla ei todellakaan ole aikaa ja energiaa alkaa perehdyttää häntä työhömme. Virallisesti se ei toki olekaan meidän vastuulla, mutta tällä alalla perehdytystä ei yleensä joko ole lainkaan tai se kaatuu niiden niskaan, joille se ei oikeasti kuulu. Asiakastapauksiimme meidän täytyy uusi esimies joka tapauksessa perehdyttää, en tajua millä ajalla.

Kävin tällä viikolla neuvottelussa työterveyslääkärini ja lähiesimieheni kanssa. Tarkoituksena oli keskustella siitä, mitä työnantaja voisi tehdä sen eteen, että jaksaisin töissä paremmin ja voisin jatkaa siellä vielä pitkään. Neuvottelu kuuluu protokollaan, kun työntekijä on pitkähköllä sairauslomalla. Olihan se ihan hyvää keskustelua, mutta kuten tiesin etukäteen ja neuvottelussakin ääneen sanoin, niin ei lähiesimiehellä ja työterveyslääkärillä ole valtaa vaikuttaa työpaikan resursseihin ynnä muihin oikeasti olennaisiin asioihin. Esimiehenikin hiukan ärsyyntyi, kun lääkäri toisti jälleen, ettei voi kirjoittaa minulle lausuntoa säädettävää työpöytää varten, koska ylemmällä taholla säädetyt säännöt sen kieltävät. Säännöt, joissa ei ole mistään näkökulmasta mitään järkeä. Myönteistä neuvottelussa oli vain se, että esimieheni kehui minua, erityisesti kirjallisia taitojani. Hän oli käyttänyt tekemiäni dokumentteja malliesimerkkinä ohjeistaessaan kollegoitani. Kun palaan maanantaina töihin, joudun todella hillitsemään itseni, jotten marssi yksikköni johtajan ovelle ja sano hänelle suoria sanoja siitä, miten järjetön ja loukkaava hänen kieltonsa koskien rästiröitä on. Savu nousee korvista, kun ajattelenkin asiaa. Tiedän kyllä, että kielto syntyi siitä, että uudessa sosiaalihuoltolaissa todetaan, että muistiot asiakaskohtaamisista on kirjattava viipymättä. Johtaja päätti tulkita, että viipymättä tarkoittaa samaa tai seuraavaa päivää. Sosiaalialalla vaatimusten saneleminen ei vaikuta edellyttävän sitä, että niiden toteuttamiseksi järjestetään keinot.

Eilen kävi vielä ilmi, että sairauspäivärahahakemusten käsittelyaika Kelassa on 3-6 viikkoa enkä siis ehtinyt saada päätöstä ennen töihin paluuta. Minä ja esimieheni luulimme, että päätös tulee lääkärin tekemän lausunnon pohjalta, mutta eilen selvisi, että siihen täytyy lähettää liitteeksi vaikka mitä papereita. Palaan töihin nyt siis käytännössä riskillä ja riippuen siitä, milloin päätös tulee, saatan saada liikaa palkkaa toukokuulta ja joutua sitten maksamaan sitä takaisin. Kaikki on aina niin helvetin monimutkaista. Lääkärini olisi voinut ohjeistaa minua asiassa, jottei näin olisi käynyt. Onneksi osasairauspäivärahahakemukset yleensä hyväksytään Kelassa.

Sairausloman aikana keskittymiskykyni parani ja energiani alkoi taas riittää kiinnostumaan ja innostumaan asioista enemmän. Subjektiivisesta näkökulmasta merkittävin muutos parempaan on tapahtunut siinä, että olen ollut kotona yleensä hyvällä tuulella, kun puolisoni on ollut paikalla. Yksin fiilis on edelleen ahdistava, levoton ja masentunut. Minulla on ollut puolisoni kanssa tosi hauskaa, mikä on parantanut elämänlaatuani ja elämänhaluani. Olemme riidelleet ja kinastelleet paljon vähemmän kuin ennen sairauslomaani. Syy on ilmiselvä: en ole ollut stressaantunut ja uupunut töistä. Olen pystynyt hymyilemään, nauramaan ja nauttimaan luontevasti. Vaikka vatsani olisi ollut samaan aikaan kipeä. Tällä viimeisellä sairauslomaviikolla keskittymiskykyni on huonontunut ja oloni on ollut hetkittäin lamaantunut, hetkittäin rauhaton. Haluaisin taas mennä piiloon peiton alle ja nukahtaa, lakata ajattelemasta. Töihin paluu ahdistaa valtavasti, koska pelkään myönteisten muutosten haihtuvan kuin tuhka tuuleen. Pelkään palaavani samaan jamaan kuin ennen sairauslomaa. Ja pelkkä ajatus siitä, että joudun taas tekohymyilemään ja pidättelemään pierua jossain neuvottelussa, kun se vihdoinkin tulisi ulos ja oloni helpottuisi, tuntuu tuskalliselta.

Minka Kuustonen kertoi torstaina Helsingin Sanomissa olevansa aamuisin heti herätessään niin onnellinen, ettei malta iltaisin nukahtaa, kun odottaa niin  innolla sitä, että pääsee keittämään aamupuuroa. Noin minäkin olen joskus tuntenut ja toivon vielä joskus tuntevani. Tuntevani intohimoa elämää ja esimerkiksi työtäni kohtaan. On erittäin surullista, jos joudun luopumaan kutsumustyöstäni siksi, että työelämän todellisuus tällä alalla vie toimintakyvyn.

Loppuun musiikkivinkki: Voisin kuunnella kerta toisensa perään Disturbedin versiota Simon & Garfunkelin biisistä Sound Of Silence. Mitä ikinä olen tekemässä, jos se tulee radiosta, keskeytän kaiken. Jähmetyn paikalleni ja kuuntelen silmät kiinni, tunnen musiikin koko kehossani. Virallinen musiikkivideo löytyy tästä: http://youtu.be/u9Dg-g7t2l4.

Sairauslomakupla

Kesti kolmisen viikkoa, ennen kuin upposin henkisesti sairauslomalle enkä ajatellut enää juurikaan töitä ja työelämää. Olen nyt elänyt pari viikkoa siinä kuplassa ja kun sairausloman päättyminen alkaa häämöttää reilun kahden viikon päässä, tunnen, kuinka joku pääni sisällä alkaa tökkiä sitä neulalla. Onneksi neula on vielä toistaiseksi tylppä eikä puhkaise turvakuplaani.

Kuulin eilen työkavereiltani, että johtaja työpaikallani on pari viikkoa sitten sanellut lisää mahdottomia sääntöjä. Hän oli ilmoittanut, että rästitöitä ei saa enää kertyä ja kirjaukset asiakastapaamisista, neuvotteluista ja puheluista täytyy olla tehtynä viimeistään niitä seuraavana päivänä. Tähän mennessä rästiin jääneet kirjaukset on kirjattava kesäkuun loppuun mennessä kaiken normaalin työn ohella. Määräykseen sisältyy olettamus siitä, että me ruohonjuuritason työntekijät olisimme tähän asti jostain syystä lusmuilleet. Aivan kuin joka vitun ikinen työntekijä ei olisi muka halunnut tähänkin asti kirjata kaiken ajantasaisesti. Aivan kuin olisimme halunneet rästitöitä. Johtajan määräyksen toteuttaminen edellyttäisi asiakasmääriemme puolittamista, mitä ei tietenkään tule tapahtumaan. Eikä mitään muutakaan helpotusta. Raivon tunne, jonka tämä uutinen sai minussa aikaan ja saa varmasti vielä pitkään, on ääretön ja valtaa koko kehoni. Kirosanat eivät riitä kuvaamaan sitä. Käteni alkavat täristä, sieraimeni laajenevat, puren leukaperäni yhteen, sydämeni hakkaa lujempaa ja tuntuu, että pääni räjähtää. Eikä siinä vielä kaikki: ensi vuoden alusta meille tulee uusi aikaavievä työtehtävä, jonka suorittamiseen ei näillä näkymin ole saatavissa lisäresursseja. Hengitä syvään ja niele paska, joka naamallesi heitetään. Tervetuloa takaisin töihin. Miten ihmeessä työnantaja kuvittelee minun jaksavan siellä näiden muutosten jälkeen, jos en jaksanut ennen niitä? Jotta jaksaisin, työhön pitäisi tulla jotakin helpotusta - ei vittu päin vastoin!

Kelan sairauspäivärahaa voi saada osa-aikaisesti niin, että tekee töitä 40-60% normaalityöajasta ja on loput sairauslomalla. Sitä voi saada max 120 päivää, mutta työnantajani ei näillä näkymin suostu tekemään sopimusta siitä kuin yhdelle kuukaudelle eli toukokuun loppuun asti. Alan nyt vakavasti katsella vapaita työpaikkoja ja hakeutua johonkin selvästi vähemmän kuormittavaan työhön ja sellaiselle työnantajalle, joka välittää työntekijöistään enemmän. Nykyiselle työnantajalleni sen ei pitäisi tulla minkään tason yllätyksenä. Se on mielestäni vähintäänkin odotettavissa. Edelleen valtavasti harmittaa ja surettaa jättää asiakkaani, niin kuin lukuisat edeltäjäni ovat tehneet, mutta ei minusta ole heille paljon iloa, jos voin koko ajan huonosti ja lopulta menetän työkykyni lopullisesti. Niin kuin olen kaikille hokenut, toista ei voi auttaa, jos on itse avun tarpeessa. Niin kuin lentokoneessa, ensin on laitettava happinaamari itselle ja sitten vasta toisille. Tavoitteeni on nyt se, että aloittaisin uudessa työssä viimeistään vuodenvaihteessa.

Neulan tökkäisyt sairauslomakuplaani tarkoittavat välähdyksiä niistä tunteista, ajatuksista ja olotiloista, joita olen töissä joutunut kokemaan. Olen jo aivan paniikissa siihen todellisuuteen palaamisesta. Olen sairauslomalla osittain siksi, että työpaikkani on sairas. Niin kuin varmasti tuhannet muutkin suomalaiset. Se, että työtoverini ovat mukavia tyyppejä ja että minulla on hyvä esimies, ei tee työyhteisöstä ja -ilmapiiristä hyvää, kun kaikki työntekijät hierarkian kaikilla tasoilla ovat ylikuormittuneita, uupuneita ja stressaantuneita. Minun on ollut aina todella vaikea sietää kulisseja ja teennäisyyttä - tekohymyä, tekokiinnostusta, tekojaksamista ja tekotyytyväisyyttä. Työelämä on täynnä sitä, ainakin sosiaalialalla. En sovi siihen kuvioon.

Russ Harrisin kirja Onnellisuusansa vaikuttaa oikein hyvältä ja on täynnä totuuksia mielen toiminnasta. Niiden lukeminen vaan ei kovin paljon lohduta, kun ongelma on se, että 90% ihmisistä ja etenkin vallanpitäjistä eli rikkaista, johtajista ja poliitikoista eivät niistä tiedä tai eivät ole niitä sisäistäneet. Tulee vaan entistäkin enemmän musertunut tunne siitä, että maailma on paska enkä minä sitä pysty muuttamaan.