Lannistuminen

Perjantai 5.4. oli kuluvan vuoden ensimmäinen päivä, jolloin minulla ei ollut kuolematoiveita. Siihen saattoi vaikuttaa montakin asiaa:

Kyseisenä päivänä suolistoni oli harvinaisen oireeton. Oli vapaapäivä, koska olen aina perjantaisin lapseni kanssa. Olin syönyt kolme viikkoa uutta lisämielialalääkitystä ja neljä viikkoa varastorautalisää. Olin ollut työkokeilussa viisi viikkoa. Pimeä ja kylmä vuodenaika oli alkanut olla takanapäin — tai niin luulin, kunnes tuli takatalvi ja toinenkin. Olin lopettanut kokonaan Instagramin käytön muutamaa päivää aiemmin.

Tuli seuraava, toinen ja kolmas päivä elävien kirjoissa. Ihmettelin, mihin se musta pilvi mielestäni haihtui. Kaikki ei tuntunutkaan synkältä, ahdistavalta ja raskaalta. Pystyin hymyilemään ja jopa naurahtamaan spontaanisti ja aidosti. Kuitenkin tunsin olevani veitsenterällä: Mikä vaan pienehkö takapakki olosuhteissa voisi tönäistä minut takaisin kuoppaan. 

Niin kävi. Kun uskaltauduin töissä kertomaan viikon positiivisena kokemuksenani, että työtahtini on rauhallinen ja ensimmäistä kertaa vuosiin en kärsi kiireestä ja stressistä, niin kollegani tarttui heti kuin syöttiin ja tarjosi lisätöitä vedoten siihen, ettei minulla muka ole tarpeeksi tehtävää. Silmäni lasittuivat, kuulin mielessäni hälytyssireenien soivan ja näin punaisten varoitusvalojen vilkkuvan. Aivan kuin stressi ja kiire olisi kaikkien tavoitetila, vaikka se on kauhuskenaarioni ja pitäisi olla kaikkien muidenkin. Seuraavana yönä sain ahdistuskohtauksen, kun mietin työmäärän ja stressin mahdollista kasvua. Jos joudun palaamaan entiseen työhöni, ei liene epäselvää, mihin suuntaan vointini taas muuttuu. Varjo palasi, hyvät päivät jäivät neljään.

Tapasin keväällä psykiatrin — taas uuden, täysin vieraan — kun vihdoin sain vastaanottoajan puoli vuotta myöhässä. Olen kopioinut tähän tekstiin kursiivilla otteita psykiatrin vastaanottokirjauksesta. Totesimme yksimielisesti, ettei yli vuoden hoitojaksosta ole ollut mitään hyötyä, joten lienee järjetöntä jatkaa. Virallisesti hoitoni on ollut hienosti nimettyä KKT:ta eli kognitiivista käyttäytymisterapiaa, mutta omasta mielestäni olen vaan käynyt juttelemassa jollekin. 

En ole havainnut terapiatapaamisissa minkäänlaista struktuuria, teoreettista viitekehystä, punaista lankaa. Olen vain kertonut ajatuksistani, tunteistani ja kokemuksistani jollekin, joka on kommentoinut esimerkiksi kertomalla, että ajatukset vaikuttavat tunteisiin ja positiivinen ajattelu auttaa tuntemaan positiivisia tunteita. No shit, Sherlock! Tähänkö tarvitaan tutkintokoulutus? Jollekin, joka jakaa mielestäni epäammattimaisen paljon itsestään. Miksi tiedän hänen perheestään ja aiemmista parisuhteistaan? Kun esimerkiksi kerroin syömishäiriööni liittyen, kuinka timmien miesten kekkuloiminen yläosattomissa julkisilla paikoilla kesällä tuntuu minusta nykyään irvokkaalta, hän kertoi aviomiehensä kehosuhteesta, käyttäytymisestä ja ajatuksista liittyen aiheeseen. Ööh, mitä minun siitä olisi pitänyt ajatella ja oppia? Ihmettelen, miten hoitoa voidaan edes seurata ja arvioida, kun ei omahoitajani tee mitään kirjauksia käymistämme keskusteluista — vain merkinnän siitä, mihin diagnoosiin liittyviin asioihin kukin käynti on hänen mielestään ensisijaisesti liittynyt. 

Joskus hoidon alussa omahoitajani ehdotti, että ahdistuskohtauksen alkaessa kastelisin itseäni kylmällä vedellä tai sivelisin jääpaloilla. Ensinnäkin, vihaan ja inhoan kylmyyttä. Toisekseen, kehon kasteleminen kylmällä vedellä ahdistuksen lieventämiseksi palauttaa mieleeni, kuinka edesmennyt veljeni teki niin — pelottavan kauan kerrallaan. Ei se häntä auttanut pidemmän päälle. Ja se mielikuva on kaikkea muuta kuin myönteinen ja rauhoittava. Minua auttaa hetkellisesti nimenomaan lämpö, esimerkiksi lämmin suihku. Sen hoksaamiseen en ole tarvinnut yhtään ammattilaista tai epäammattilaista. Kun omahoitajani oppikirjaohje ei tarttunut reseptoreihini, kun mieleni oli vääränmallinen eikä istunutkaan järjestelmän mukaiseen koloseen, niin siihen loppuivat konkreettiset ohjeet. 

Lisäksi omahoitajani ammattitaidottomuudesta kertoo esimerkiksi se, että lähes puolentoista vuoden jälkeen hän totesi ohimennen sivulauseessa, että ”et käytä päihteitä” kysymättä asiasta mitään. Olisihan päihteidenkäyttöni voinut tässä ajassa muuttua vaikka kuinka paljon. Tuskin minä siitä hänelle olisin kysymättä edes kertonut. Sitä on kysytty vain kerran, hoidon alussa. Huoh — perusjuttuja, siskoseni, perusjuttuja.

Asiallinen, rauhallinen ja enimmäkseen vakavailmeinen potilas. Korkea vaatimustaso itseä ja muita kohtaan välittyy vastaanotolla. Ei psykoottisuutta. Pitkäaikainen itsetuhoisuus ajatusten tasolla, ei akuuttia suisidiriskiä kuitenkaan potilaan kertoman perusteella.

Psykiatrin kalenteri on niin täynnä, että stressaannuin jo pelkästään siitä kuullessani. Miten ihmeessä uberylityöllistetty ja sitä rataa kohta burnoutiin itse sairastuva lääkäri voisi auttaa uupuneita ihmisiä? Sairas systeemi yrittää auttaa sairaita ihmisiä, onnea vaan yritykseen.

Kysyin psykiatrilta myös ketamiinihoidosta, josta joskus luin lehdestä ja jota kukaan terveydenhuollossa ei ole minulle ikinä edes ehdottanut. Hänen mukaansa sitä käytetään lähinnä osastohoidossa oleville, jotka ilman sitä olisivat täysin toimintakyvyttömiä tai kuolisivat itsemurhaan. Hänen mukaansa ketamiinihoidon vaikutus kestää vain muutamasta päivästä muutamaan viikkoon eli se ei ole pitkäaikainen ratkaisu, koska ei sitä loppuelämää anneta viikon välein. Sähköhoitoa ei myöskään tarjota niin kauan, kun ihminen on edes jokseenkin toimintakykyinen. No, eiköhän sekin päivä vielä tällä menolla eteen tule, että täytän tuon kriteerin. 

Uudella lisämielialalääkityksellä ja rautakuurilla ei kolmen kuukauden perusteella ole ollut mitään vaikutusta vointiini. Ferritiiniarvokin selvitettiin omasta aloitteestani, ei esimerkiksi osana psykiatrista sairaanhoitoa. Sopii pohtia, milloin sen alhaisuus olisi käynyt ilmi, jos en olisi ollut taas itse asiassa aktiivinen. Edelleen saatan olla yli kahdeksan tunnin yöunien jälkeen niin väsynyt tai niin aivojumissa, että ulkopuolinen epäilisi minun nielaisseen laittomia aineita. Mutta ferritiiniä lukuun ottamatta veriarvoni olivat taas keväällä erinomaiset. Havaintojeni mukaan yhteiskuntaa kiinnostaa ostovoiman ja työkyvyn lisäksi lähinnä kansalaisten veri- ja tulehdusarvot — ei onnellisuus, tyytyväisyys tai kokonaisvaltainen terveydentila. 

Itsetuhoisista ajatuksista myös keskustelimme. Potilas kuvaa pitkäaikaista kuoleman toivetta. Kertoo suojaavaksi tekijäksi lapsensa ja sanoo ettei itsemurhaa ole toteuttamassa.

Omahoitajalleni kerroin aikovani lopettaa lisämielialalääkityksen, mutta ennen sitä kävin asiasta hänen suosituksestaan vielä lyhyen puhelinkeskustelun psykiatrin kanssa. Psykiatri totesi pahoitellen, että sairauteni vaikuttavat melko hoitoresistenteiltä ja todennäköisesti joudun käyttämään perusmielialalääkitystäni loppuelämäni, jollei elämässäni tapahdu jotakin mullistavan positiivista muutosta. Hän kehui, että ajattelen tosi kypsästi tilanteestani. Totesin, että kai 20 vuoden sairastamisen aikana jotakin kypsymistä väistämättä tapahtuu. 

Rautakuurin tehottomuus sai selityksen alun, kun kävin uudestaan verikokeessa ja ilmeni, ettei aine ole lainkaan imeytynyt elimistööni. Ferritiiniarvo oli tismalleen sama kuin kolme kuukautta aiemmin lääkekuurista huolimatta. Hoito sen suhteen siirrettiin työterveydestä perusterveydenhuoltoon, josta minulle määrättiin toisen merkkinen rautakuuri ennen uutta verikoetta ja lääkärin vastaanottoa. Toki toivon, että rauta-arvoni saadaan kuntoon, mutta lähinnä surkuhupaisalta tuntuu, kun jotkut kuvittelevat sen ratkaisevasti vaikuttavan kokonaistilanteeseeni.

Hyvää tarkoittaen minulle sanotaan, että muista levätä. Lepäämisellä kaiketi tarkoitetaan jonkinlaista paikallaan olemista, mutta se lähinnä lisää oireitani. Aiemmassa blogitekstissäni tarkoitin todellisuuden pakenemisella kaikkea pahaa ja järjetöntä maailmassa, fyysisiä ja psyykkisiä oireitani, traumojani, negatiivisia tunteitani ja ajatuksiani. Sitä, miten millään ei ole lopulta merkitystä, kun paha maailmassa on jatkuvasti niskan päällä ja maailma tuhoutuu. Tarkoitin sitä, mihin huomioni kiinnittyy. Sitä, miten en pysty sivuuttamaan oireitani. Sitä, miten tunteissani ja maailmankatsomuksessani paha aina kumoaa hyvän. En vaan pysty näkemään valoa — tai jos järjen tasolla näenkin, niin tunnemieleni heittää sen päälle heti varjon. Joskus yritin kirjoittaa kiitollisuuspäiväkirjaa mutta jaksoin sitä vain muutaman päivän, kun taustalla mieleni vaan hoki: ”Vittu mitä paskaa, älä huijaa ittees”. 

Yksi hetkistä, jolloin olen tuntenut tulleeni nähdyksi ja ymmärretyksi, oli se, kun sain lahjaksi tämän muumimukin:

Tiedostan, että moni asia on hyvin ja olen myös erittäin monissa asioissa erittäin onnekas ja etuoikeutettu. Minulle voi olla ihan aiheesta kateellinen monesta asiasta. Olen hyväosainen, mutta hyväosaisuus ei suojele sairauksilta ja yliherkkyyksiltä. Jotkut kai jopa kulkevat lapsuudesta vanhuuteen vertailematta kehoaan, syömisiään ja tekemisiään muihin. 

Ensimmäiset viisi viikkoa työkokeilussa kuluivat aiemmasta työstäni ja ylikuormituksesta toipumiseen eli käytännössä uupumisoireet ja tauoton stressitila alkoivat hellittää vasta silloin huhtikuun alussa. Mutta enhän pääse pakoon itseäni ja nykyajan sairasta työkulttuuria työkokeilussakaan. Kuormitun ja stressaannun jo pelkästään siitä, että joudun jatkuvasti todistamaan ja seuraamaan vierestä sitä, kuinka työpaikan kaikki oikeassa palkkatyösuhteessa olevat ovat ylityöllistettyjä ja palavat loppuun minä hetkenä hyvänsä. Lisäksi en ole kyennyt asettumaan, kun tosiaan kyse on vain muutaman kuukauden työkokeilusta. Minulle sanotaan, että nauti nyt tästä ajasta ja mahdollisuudesta, mutta en ole oikein koskaan ymmärtänyt, miten nauttia voisi käskystä. Epävarmuuden sietokykyni kun on suunnilleen nolla.

Työkokeilun väliarvioinnissa sain pelkkää positiivista palautetta mutta tunnemieleeni keskustelusta jäi vain se, että työkokeilun jatkamisen edellytyksenä ja tarkoituksena syksyllä on testata, kuinka paljon enemmän kuormitusta kestän. Samankaltaisella työmäärällä ja työn vaativuusasteella ei jatkoa olisi työeläkeyhtiöstä herunut. Työeläkeyhtiötä tai mitään muutakaan organisaatiota ei kiinnosta, miten voin, vaan miten paljon minusta voi repiä irti tehokasta työpanosta. Tieto iski tajuntaani kuin märkä rätti vasten kasvoja. Mutta tyhmähän olin, jos kuvittelin jotakin muuta.

Syksyllä joudun taas hakemaan työpaikkoja, koska aiempaan työhöni en ole palaamassa. En pysty mitenkään uskomaan työllistymiseeni, kun sekä kunnat ja hyvinvointialueet että järjestöt ovat säästökuurilla tai leikkauslistalla ja hakijoita harvoihin avoimiin tehtäviin on entistäkin enemmän. Millä kilpailen, kun hengästyn, ahdistun ja uuvun jo pelkästään lukemalla työpaikkailmoitusten ”Edellytyksenä on…” ja ”Toivomme sinulta…” -listaukset. Voin toki periaatteessa valehdella ja esittää olevani positiivinen ihminen työhakemuksen ja -haastattelun verran, mutta en jumalauta vuosien ajan. Ja miksi kukaan palkkaisi osatyökykyisyyden takia muutaman kuukauden muuta kuin asiakastyötä harjoitelleen, kun hakijoista monella muulla on varmasti tutkintokoulutus ja vuosien kokemus vastaavista tehtävistä? Koskako olen se kuuluisa ”hyvä tyyppi” — LOL. Miten ihmeessä jaksan taas ne lukuisat pettymykset työkokeilun myötä hetkellisesti heränneen, orastavan toivon jälkeen?

Työaikani on kasvanut kolmesta neljään työpäivään työkokeilun aikana, mutta kiitos tekopyhäpäivien oikeasti nelipäiväisiä työviikkoja ei ole ollut montaa. Kesäloman jälkeen työaikani kasvaa viiteen päivään, joskin vanhempainvapaan ansiosta voin vielä tehdä lyhennettyä työaikaa. Miten ylipäänsä jaksan hakea töitä viisipäiväisen työviikon ohella? Mitä jos en onnistu saamaan työpaikkaa ennen työkokeilun päättymistä?!? Onneksi sentään olen virkatyösuhteeni ansiosta yhä työterveyshuollon piirissä. Mielessäni pyörii jatkuvasti alanvaihto ja uudelleen kouluttautuminen, mutta se on silkkaa ajan ja energian haaskausta, koska mitään mahdollisuuksia siihen ei taloudellisesti ole. Ja vaikka olisikin, niin en edelleenkään ole varma, mikä — jos mikään — ammatti soveltuisi minulle seuraavaksi 30 vuodeksi.

Merkittävä muutos työkokeilussa verrattuna aiempaan työhöni on ollut eettisen ja tunnetason kuormituksen väheneminen. Työkokeilussa en sijaistraumatisoidu. Minun ei ole tarvinnut jatkuvasti pelätä, että töissä odottaa jokin hirveä kriisitilanne, jonka ratkaisemisesta minä olen vastuussa, tai että päivän tai viikonlopun aikana tapahtuu jotakin sellaista, että kalenterini menee uusiksi tai saan taas lisää asioita to do -listalle, jolla on jo tuhat kiireellistä asiaa. Ja se, ettei minun ole tarvinnut kohdata traumatisoituneita ja vaikeissa tilanteissa eläviä ihmisiä hankaline tunteineen, kun en selviä omistanikaan. Toimia roskasankona, johon kaadetaan kaikki ongelmat ja sitten odotetaan, että valan toivoa ja uskoa parempaan, johon en itsekään usko. 

Olen ollut työkokeilussa tehokas ja pätevä, koska en osaa tehdä puolikkaalla teholla tai puolivillaisesti. Mutta kaikenlainen aivotyö tuntuu uuvuttavalta ja haaveilen työstä, jossa ei tarvitsisi omaksua jatkuvasti uutta tai jossa käytettäisiin ensisijaisesti kehoa aivojen ja älylaitteiden sijaan. Ainoita asioita, joista saan edes hetkellistä nautintoa ja onnistumisen kokemuksia, on liikunta ja musiikki. 

Ensi vuoden alusta voisin hakea uudestaan Kelan kuntoutuspsykoterapiaa, johon psykiatri lupasi kirjoittaa lausunnon. Mutta viikko hoitoneuvottelun jälkeen tajusin yhtäkkiä, että eihän psykoterapia ole enää vaihtoehto alkuunkaan. Se iski tajuntaani kuin salama kirkkaalta taivaalta. En missään nimessä jaksa enää aloittaa hoitosuhdetta taas uudestaan alusta jonkun uuden, vieraan ihmisen kanssa. En pysty, en kykene. Puhumattakaan siitä, että ensin minun pitäisi etsiä ja löytää sopiva psykoterapeutti. Ja siitä, että hoidon omavastuuseen menisi noin 200 euroa kuukaudessa plus matkakulut. Sekään ei ole mitenkään itsestäänselvää, että Kela ylipäätään myöntäisi sitä minulle enää kolmatta kertaa. 

Olen pääni puhki pohtinut, mikä voisi edistää kuntoutumistani. Minun on erittäin vaikea enää edes kuvitella paranemista, mutta olennaisimpana sen suhteen pidän nyt sosiaalisia suhteita, parisuhdetta, yhteisöä. Paljon olennaisempana kuin jollekin psykoterapeutille tai muulle enemmän tai vähemmän ammattilaiselle juttelemista tunnin tai pari viikossa. Mutta mistäs taion tiiviin ystävyyssuhteen, parisuhteen, sosiaalisen yhteisön? Vähintään papukaijamerkin arvoisesti olen yrittänyt sellaisia luoda vuosi toisensa jälkeen. 

Olen ollut aktiivinen yhdistystoiminnassa lähes kuusi vuotta, olen ollut lähes poikkeuksetta ystäviäni aktiivisempi viestittelemään tai ehdottamaan tapaamista, olen yrittänyt tutustua lapseni päiväkotikavereiden vanhempiin. Olen kutsunut heitä kylään ja he ovat käyneet, mutta vain yksi ainoa neljän vuoden aikana on kerran esittänyt vastakutsun. Tartuin siihen tietenkin, enhän muuten voisi valittaa yksinäisyyttä. Yksi varteenotettavimmista ystäväehdokkaista mitä lapseni päiväkotikavereiden vanhempiin tulee, on nyt muuttamassa perheineen toiselle puolelle Suomea. 

Olen käyttänyt aktiivisesti yhteensä noin kahden vuoden ajan Tinderiä, Heriä ja muita parinmuodostussovelluksia ja käynyt kymmenillä, jollen sadoilla treffeillä. Tällä hetkellä en käytä mitään deittisovellusta ja vahvasti uskon, etten tule käyttämäänkään. Kaikki sosiaalinen media pilaa ihmismielen, se on käynyt selväksi niin omakohtaisesti kuin tieteellisten tutkimustenkin perusteella. Viimeisimpänä epätoivoisena yrityksenä löytää kumppani olen alkanut käydä paritanssitunneilla, mutta niissä harvoin on alle viisikymppisiä sinkkumiehiä ja sinkkunaiset oletettavasti etsivät miesviejää. Onneksi nautin pelkästään tanssimisestakin, niin ei se ihan hukkaan heitettyä aikaa ole. Olen kysynyt kavereiltani, olisiko heidän tuttavapiirissään ketään sinkkua, joka voisi olla kiinnostunut minusta. Ei ole ollut — miksipä he haluaisivat ottaa kontolleen sitä, että tutustuttivat jonkun minuun. Red flagejä lienee liikaa.

Ehkä sielunsisaruutta muistuttavat ystävyyssuhteet, toimivat ja onnelliset parisuhteet ja tiiviit sosiaaliset yhteisöt on tarkoitettu vain tietynlaisille, oikeanlaisille, hyville tyypeille, joihin minä en ilmeisesti lukeudu. Siitä huolimatta, että melko usein kärpäsenä katossa havainnoin olevani sosiaalisissa tilanteissa itse asiassa oikeinkin mukava ihminen. Yllätyn siitä usein — mietin, kuka tuo varsin paljon sisäisestä kokemuksestani poikkeava yksilö on? Ehkä otsassani lukee ”kyyninen, hankala, pitkäaikaissairas” eikä sitä saa pyyhittyä pois edes hymyllä ja huomaavaisuudella. Tätä olen pohtinut teini-ikäisestä lähtien. Olen todennut mahdottomaksi opetella nauttimaan tai edes sietämään small talk -tilanteita. En ole koskaan kokenut niitä luonteviksi, joten tuskin se asia enää muuttuu. Aina sellaisissa tilanteissa koen pakottavaa tarvetta paeta esimerkiksi vessaan. Haluan, että keskustelulla on aihe ja tarkoitus, epämääräisyys ja päämäärättömyys on sietämätöntä.

Mitä vielä pitäisi tehdä? Tyytyä kohtalooni? Siinäpä taas järjetön imperatiivi.

Lisäksi sosiaalisissa yhteisöissä on liikuntatapahtumia lukuun ottamatta lähes aina istuttava tuntitolkulla, kokouksissa ja sen sellaisissa, mikä on suolistosairauteni takia tuskallista. Aina kokousten ja kulttuuririentojen jälkeen vannon, että en enää ikinä, ikinä, ikinä jaksa tehdä sitä taas uudelleen. Aina olen tehnyt, toistaiseksi. Vasta viime viikolla viimeksi ehdotin ystävälle teatteri-iltaa ja seuraavassa hetkessä kysyin itseltäni, miksi tein sen taas. Juuri koskaan en mainitse tuskaisuudestani noissa tilanteissa kellekään. Sehän aiheuttaisi epämukavan, kiusallisen, häpeällisen tilanteen. Olen miettinyt, löytyisikö minulle sopiva yhteisö poliittisesta puoluetoiminnasta, mutta sekin olisi varmaan lähinnä istumista kokouksissa ja illanvietoissa. 

Minua on kehotettu luopumaan täydellisen kumppanin etsinnästä ja kannustettu, että pärjään kyllä hyvin yksinäänkin. Tällaiset hyvää tarkoittavat mutta ajattelemattomat kommentit saavat minut kiehumaan kiukusta. Kyse ei ole pärjäämisestä vaan onnellisuudesta ja läheisyydestä onnettomuuden ja yksinäisyyden sijaan. Täydellistä kumppania en ole koskaan edes etsinyt. En ole niin naiivi, että luulisin sellaisia olevan olemassa. Mielestäni on ihan kohtuullista vaatia, ettei toisella ole päihdeongelmaa tai ettei hän kohtele minua ja lastani väkivaltaisesti tai että meillä on samansuuntaiset arvot ja elämäntavat.

Kesäiset säät, aurinko ja lämpö, ovat vaikuttaneet vointiini siltä osin, että niiden ansiosta elämä tuntuu edes ajoittain elämisen arvoiselta. Vietän ulkona mahdollisimman paljon aikaa ja liikun moninkertaisesti enemmän kuin muina vuodenaikoina. Kesällä istumista on paljon helpompi välttää. Lapsen kanssa on paljon hauskempaa ulkoilla kuin möllöttää kotona. Mutta ajatus siitä, että kesä menee hujauksessa ohi ja jotenkin joudun taas selviämään hengissä seuraavasta kaamoksesta ja kylmyydestä, ei kannattele. 

Jos muuten kesä parantaakin vointiani hieman, niin syömishäiriötä se pahentaa, kun mieleni tekisi vetää sanko päähäni, jotten voisi nähdä kaikkia vähäpukeisia kehoja, joihin verrata itseäni. Instagramin käytön lopettaminen oli tästäkin näkökulmasta erinomainen päätös, mutta se on vain yksi visuaalinen ympäristö vähemmän. Silti törmään esimerkiksi uutisvirrassa edelleen esimerkiksi Sannaan, jota alunperin ihailin mutta joka anorektisesti laihduttuaan herättää minussa ensisijaisesti vihaa ja vitutusta. Miksei kukaan puhu siitä ja sen kerrannaisvaikutuksista tuhansiin tyttöihin ja naisiin? Tiedänhän minä, ettei kehoja saisi kommentoida, mutta kuka muka heittää ensimmäisen kiven. Li ei herätä minussa ollenkaan samanlaisia tuntemuksia, koska hän on ollut aina laiha eikä hän vaikuta lainkaan pinnalliselta ja ulkonäkökeskeiseltä toisin kuin maanpetturi-Sanna. 

Kuuntelin juuri suomalaisen miesnäyttelijän esikoisromaanin, joka oli syömishäiriöisen ajattelun ja syömishäiriön huonon hoidon kuvauksessa esimerkillisen loistava. Vertaan itseäni yhtä lailla miehiin kuin naisiin. Helmi Kekkosen essee Imagessa vahvisti taas arvailujani siitä, että kaikilla laihoilla ihmisillä on jonkin sortin syömishäiriö. Jutun kuvitus (Antti Raatikainen) iski suoraan sydämeen:

Kesä saa mieleeni hiipimään myös muistoja ja sietämättömiä tunteita liittyen elämäni suureen rakkauteen, jonka kohtasin pian kaksi vuotta sitten kesällä — vain hänetkin menettääkseni muutamaa kuukautta myöhemmin. Haluaisin taas kirjoittaa hänelle viestin mutta tiedän, että katuisin sitä. En halua kuulla, että hän on löytänyt toisen tai on onnellinen yksin. Samanaikaisesti haluan ja en halua kontaktia häneen. Toivon hänen olevan onnellinen, koska rakastan häntä — mutta en ehkä sitten kuitenkaan toivo, kun en ole osa sitä onnea. 

Minulle on täysin käsittämätön konsepti, että jotkut ihmiset tallustavat iloisina läpi elämänsä vähät välittämättä kaikesta paskasta, järjenvastaisesta ja epäoikeudenmukaisesta, mitä heidän ympärillään, lähellä ja kaukana tapahtuu. Olen yliherkkä epäoikeudenmukaisuudelle, välinpitämättömyydelle, epäjohdonmukaisuudelle, ajattelemattomuudelle ja eettisille ristiriidoille. Miksei sille ole psykiatrista diagnoosia? Ehkä siksi, että se on mitä suurimmassa määrin tervettä, toisin kuin tämä kaksinaamaisuuteen, pahuuteen ja vahvan valtaan perustuva maailmanjärjestys. 

Ihmiset suhtautuvat väheksyväksi ja ivallisesti nostalgiaan, mutta eihän entisaikojen luontoyhteyden, yhteisöllisyyden ja älylaitteettomuuden kaipaaminen tarkoita sitä, että samalla peräänkuuluttaisi yksiselitteisen negatiivisia, tieteen ja yhteiskunnan kehittymättömyyteen liittyviä asioita. Sellaisia kuin esimerkiksi heikompi terveydenhuolto ja sosiaalipalvelut, alkeellinen teknologia, vähemmistöjen räikeä syrjintä tai ympäristölle haitalliset käytännöt energian ja tavaran tuotannossa. Länsimaat käyttävät resurssejaan ihmismieltä ja -kehoa ja siten koko yhteiskuntaa rapauttavien älylaitteiden kehittämiseen, tuottamiseen ja käyttämiseen, mutta heikompiosaisten riistoa harjoitetaan yhä ihan kuin vuosikymmeniä sitten. Älylaitepsykoosin ja kaksikanavaisen mustavalkotelevision välissä on vaihtoehto, kultainen keskitie. Miksei nykyajasta ja entisajasta voisi ottaa parhaat palat ja luoda niistä sekä ihmiselle että luonnolle parhaan mahdollisen version? En vastusta kehitystä, vastustan uusliberalistista idiotismia. Kun Kokoomuksen vaaliteltan ohi kävellessäni kieltäydyin valkoisen, oikeistolaisen, lihansyöjä-cis-hetero-miehen vaalimainoksesta ja kerroin kysymättä, etten äänestä puoluetta, joka ajaa rikkaiden etuja ja edistää lapsiperheköyhyyttä, niin lappuja jakanut nuorukainen painoi nolona päänsä ja vetäisi lapun äkkiä takaisin sen näköisenä, kuin olisi ensimmäistä kertaa kuullut, että näinkin voi ajatella. 

Yhteiskunnasta syrjäytymiseen liittyvässä tutkimuksessa puhutaan termistä sosiaalinen lannistuminen, social defeat. Se istuu kokemuksiini kuin sininen valo nykyihmisen silmämuniin. Olen kokenut niin monta pettymystä työelämässä, ihmissuhteissa ja terveydenhuollossa, että lopputuloksena on sosiaalinen lannistuminen. Olen yrittänyt. Veni, vidi, decipi.

Soundtrack: Elefantti huonees, Jambo

Valoa

Voin paremmin. Ihanaa pystyä sanomaan näin sen jälkeen, kun olen ollut niin syvissä vesissä, etten ole pystynyt näkemään valon pilkahdustakaan. Sen jälkeen, kun olen ollut varma, etten enää ikinä voi voida paremmin. 

On ollut musertavaa tajuta, etten todennäköisesti voi koskaan elää ilman mielialalääkitystä. Lääkkeettömyyskokeilun jälkeen olen joutunut toteamaan, ettei se ole enää vaihtoehto, jos haluan pysyä toimintakykyisenä tai edes elossa. Brintellix alkoi vaikuttaa muutamassa viikossa, ja ainakin toistaiseksi 15 mg vaikuttaa sopivalta annokselta. Alussa havaitsemani sivuvaikutukset, yöhikoilu ja makeanhimo, loppuivat parissa viikossa. Psyykkisen voinnin parantumisen myötä ruokahaluni on parantunut ja olen nukkunut paremmin. Himoitsen leipää ja suklaata. Nukahtaminen on välillä tuottanut edelleen vaikeuksia ja herään vähintään kahdesti yössä, mutta nukahdan nopeasti uudelleen. Töihin paluuni jälkeen eli viimeisten parin viikon aikana olen ottanut joinakin iltoina melatoniinia, parina iltana Ketipinoria ja joinakin iltoina en mitään. Eilen sunnuntaina, kun olin yksin ilman lastani, koin taas heti herättyäni ahdistusoireita enkä saanut enää unta, vaikka olisin voinut nukkua myöhempään. Noustuani ylös olo helpotti. Kiire ja siksi esimerkiksi aamut ovat edelleen vaikeita ja aiheuttavat minulle ahdistusta.

Toisaalta, Brintellixin kanssa olen taas siinä samassa tilanteessa kuin edellisen, pitkäaikaisen mielialalääkkeeni kanssa, etten liikutu juuri mistään. On ehdottoman myönteistä, etten ole pohjattoman surullinen ja epätoivon syövereissä, mutta ei kykenemättömyys liikuttua tai tuntea surua ja ikävää poista tarvetta kokea niitä. Liikuttua voi myös myönteisistä asioista. Kertaalleen olen viimeisen parin viikon aikana itkenyt ja kunnolla itkinkin, kun onnistuin taas kolaroimaan autoni. Itkin pettymystä itseeni ja taloudellisen tilanteeni tiukkenemista entisestään. Pettymystä itseeni, koska minähän en saisi tehdä virheitä. Taloudellisen tilanteen takia jouduin taas pyytämään rahaa vanhemmiltani, mikä tuntuu joka kerta epäonnistumiselta. Jälleen kerran itkeminen tuntui hyvältä, vaikka sinänsä oloni oli erittäin paska. 

Viime perjantaina teatterissa Miiko Toiviaisen monologinäytelmässä nauroin kunnolla ääneen ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen. Nauruherkkyyteeni saattoi vaikuttaa osittain se, etten lainkaan etukäteen tiennyt näytelmässä olevan mitään komediallisia elementtejä enkä siis osannut odottaa niitä. Muutamaa viikkoa aiemmin, ilman lääkitystä, en olisi nauranut.

Mielialalääkkeen lisäksi työterveyslääkärini määräsi minulle päivittäin otettavaksi pitkävaikutteista bentsodiatsepiinia tupla-annoksella verrattuna siihen lyhempivaikutteiseen, jota olen ottanut vain tarvittaessa. Lääkärin mielestä tarvittaessa ottamani annos 0,25 mg on niin pieni, että sitä voi verrata luontaistuotteeseen. Suhtauduin uuteen bentsodiatsepiiniin varauksella, mutta koska Brintellix ei ollut vielä ehtinyt vaikuttaa tarpeeksi ja sen annostus oli nykyistä pienempi, ja koska sairausloma läheni pelottavasti loppuaan, päätin kokeilla. Viisi päivää koin olevani kuin psyykkisesti puudutettu tai elävä kuollut. Totesin, että sellaisessa mielentilassa olen yhtä työkyvytön kuin sietämättömän ahdistuneena, joten lopetin kokeilun. Perehdyin tarkemmin bentsodiatsepiinin Käypä hoito -suosituksiin, ja tulkintani mukaan työterveyslääkärini ei noudattanut niitä. Hän oli vakuutellut minulle, ettei 0,5 mg:n annostukseen jää koukkuun, mutta kyllä minusta jo muutaman päivän jälkeen tuntui pelottavalta jättää lääke aamulla ottamatta. Lähetin lääkärille sähköpostiviestin, jossa totesin Käypä hoito -suositusten olevan ristiriidassa sen kanssa, mitä hän sanoi tapaamisellamme. Suositusten mukaan bentsodiatsepiinia käytetään ensisijaisesti vain tarvittaessa, päivittäistä käyttöä tulisi välttää riippuvuusriskin minimoimiseksi ja käyttö tulisi rajata korkeintaan 2-4 viikon ajaksi riippumatta annostuksesta. Lääkäri vastasi, ettei näe asiassa ristiriitaa, koska yksilöllisen lääkevasteen perusteella bentsodiatsepiinia voi käyttää pidempiä jaksoja ja koska niiden tarve toivon mukaan vähenee, kun mielialalääkkeeni vaste paranee. Sittemmin olen ottanut taas vain tarvittaessa lyhempivaikutteista Xanoria pienimmällä mahdollisella annostuksella. Edelleen se on toiminut ja riittänyt estämään ahdistuksen äitymisen ahdistuskohtaukseksi tai saamaan ahdistuskohtauksen hiipumaan.

Töissä olen toistaiseksi jaksanut olla ja suoriutua yhtä tehokkaasti kuin ennen sairauslomaanikin. Totta kai työn imu on valtava, kun on kutsumusammatissa. Työpaikalla ei mikään tietenkään ole muuttunut paremmaksi, mutta en sitä odottanutkaan kokemuksesta viisastuneena. Ensimmäiset työpäivät olivat ahdistavia ja vaikeita, mutta sitten oloni on ollut levollisempi. Se johtunee siitä, että a) työnkuvani on kaksi kuukautta tavallista kevyempi, b) siitä, että minulla ei ole ollut kuin pari asiakastapaamista, ja c) siitä, ettei kukaan tai mikään ole painostanut ja hengittänyt niskaani sen suhteen, mitä pitäisi saada tehdyksi missäkin ajassa. Asetan odotuksia itse itselleni aivan tarpeeksi ja sen paineen vielä jotenkuten kestän. Lisäksi tein ennen töihin paluutani päätöksen, että menen arkisin jatkossa aina nukkumaan yhtaikaa lapseni kanssa, silloin kun hän on luonani. Se on ihan elinehto jaksamiselleni etenkin nyt pimeään vuodenaikaan. Lapseni nukahtaa yleensä klo 21-21:40, joten mistään hurjan aikaisesta nukkumaan menosta ei edes ole kyse. Käytännössä siis huolehdin siitä, että minulla on edes teoriassa mahdollisuus nukkua 8 tuntia. 

Sosiaalinen kanssakäyminen työkavereiden kanssa on tukenut psyykkistä hyvinvointiani, vaikka häpeän ja huonommuuden tunteet jatkuvasti nostavatkin päätään. Ensimmäistä kertaa muuten joku täysin tilanteestani tietämätön kommentoi laihtumistani. Taukohuoneessa lounaalla kollega, joka oli nähnyt minut viimeksi alkuvuodesta, totesi yhtäkkiä ääneen, että ”sä oot laihtunut tosi paljon”. Vastasin vaan mahdollisimman neutraalilla äänensävyllä, että ”joo niin oon”. Hän ei kysynyt enempää, mutta jäin miettimään, mitä olisin vastannut, jos hän olisi kysynyt laihtumisen syytä. Olisin varmaan sanonut sen johtuvan sairaudesta, ja hän todennäköisesti olisi ajatellut jotakin fyysistä sairautta. Joka tapauksessa, hänen kommenttinsa ei millään tavoin loukannut tai tuntunut tungettelevalta. Otin sen välittämisen eleenä, tulkitsin sen huolen ilmaukseksi.

Eniten työkykyyni ovat viime viikkoina vaikuttaneet vatsavaivat. Työterveyslääkärini suosituksesta kokeilin myös uutta, ilman reseptiä saatavaa, kallista suolistolääke Gelsectania, mutta ei silläkään ollut oireisiini minkäänlaista vaikutusta. Odotettavissa on, että palattuani normaaliin työnkuvaani ne lisääntyvät entisestään yhtaikaa stressin kanssa. Viime keskiviikkona kärsin aamusta iltaan niin tuskallisesta olosta, että harkitsin sairauslomapäivää ja mietin taas, että jos ärtyvän suoliston oireyhtymä hyväksyttäisiin työkyvyttömyyden syyksi, niin en varmaan koskaan olisi töitä tehnytkään. Ihminen oppii sietämään paljon, puskin läpi senkin keskiviikon. 

Olen monesti urani aikana ajatellut, että jos sosiaalityön koulutukseen olisi soveltuvuustestit, niin mitä todennäköisimmin en olisi niitä koskaan läpäissyt. Sosiaalityön työpaikkailmoituksissa nimenomaan edellytetään hyvää paineensietokykyä, jota minulla ei ole ollut koskaan. Todellisuudessa työnantajilla ei tosin ole työntekijäpulasta johtuen varaa edellyttää juuri muuta kuin sijaispätevyyttä. Ja jos koulutukseen olisi vielä nykyistä vaikeampi päästä, niin varmaan työntekijäpula olisi nykyistäkin suurempi. Joka tapauksessa olen aina puhunut sen puolesta, että sosiaalityön koulutukseen nimenomaan pitäisi olla soveltuvuustestit siinä missä sosionomin tai vaikkapa varhaiskasvatuksen tai luokanopettajan koulutukseenkin on. Sopii ihmetellä, miten aikoinaan pääsin sosionomikoulutukseen. Useimmissa sosionomin tehtävissä ei tarvita yhtä lailla paineensietokykyä kuin viranomaissosiaalityössä, mutta ei minulla monia sosionomin ammattiinkaan soveltuvia ominaisuuksia ole. Eipä tarvitse ihmetellä, miksi keskeytin sen koulutuksen lyhyeen. Tiedostan sen vasta-argumentin sosiaalityön soveltuvuustesteille, että kyseessä on laaja-alainen yhteiskuntatieteellinen koulutus eikä mikään viranomaissosiaalityöntekijän ammattitutkinto. Mutta siitä päästäänkin toiseen asiaan, jonka puolesta olen aina puhunut eli erikoistumisen tarpeeseen jo opintojen aikana.

Tuntuu ehdottomasti hyvältä olla taas työkykyinen, mutta kaikista tärkeintä on se, että voin ja jaksan paremmin vanhempana. Oli hirveää pelätä työkykyni puolesta ja ihan oikeasti pitää todennäköisenä, etten enää koskaan pysty palaamaan työelämään, mutta vielä monin verroin hirveämpää oli kokea vanhemmuuden kykyjeni ja taitojeni heikkenevän ja pelätä, etten enää koskaan pysty olemaan sellainen vanhempi kuin haluaisin. Nyt taas huomaan olevani ihan hyvä äiti, riittävän hyvä. Ei kai lapseni siitä kovin pahasti vaurioitunut, että pari kuukautta en pystynyt olemaan. Onneksi hänellä oli sinäkin aikana korvaavia kokemuksia ihanien isovanhempiensa ja isänsä kanssa.

Mutta mikä siinä, että joutuu mahdollisesti käyttämään mielialalääkitystä koko aikuiselämänsä, on niin musertavaa? Tuntuisiko yhtä musertavalta ja häpeälliseltä joutua syömään elinkautista kilpirauhaslääkitystä tai sairastaa ykköstyypin diabetesta? Kysehän on vain omasta ja muiden (yhteiskunnan, yhteisöjen, läheisten) asenteesta ja suhtautumisesta asiaan. Jos mielialalääkitykseen suhtauduttaisiin yhtä neutraalisti kuin somaattisen sairauden lääkitykseen, niin eihän sen käyttäminen aiheuttaisi niin valtavaa häpeää. Jostain syystä aivokemian muokkaamista pidetään yleisesti varsin kyseenalaisena ja paheksuttavana, vaikka sen tarkoituksena on palauttaa ihmisen toimintakyky ja parantaa sairauksista siinä missä vaikkapa syöpälääkityksenkin.

6. viikko

Kolme viikkoa odotin erikoissairaanhoidon ajanvarauskirjettä. En saanut ajanvarausta vaan kirjeen, jossa todetaan: ”Lähetetietojen perusteella on arvioitu, että sairautesi ei vaadi erikoissairaanhoitoa”. Olin juuri ehtinyt käyttää kaksi viikkoa uutta mielialalääkettäni ja tuntenut ahdistukseni vähentyneen parina päivänä, kunnes kirje sai ahdistukseni taas ampaisemaan kattoon. En ollut tullut edes ajatelleeksi, että lähete voitaisiin enää tässä vaiheessa hylätä. Ihmettelen suuresti, eikö silläkään ole mitään merkitystä, että minulla on pieni lapsi ja työelämää potentiaalisesti jäljellä vielä noin 35 vuotta. Kirjeessä todetaan, että hoitoni jatkuu työterveyshuollossa tai terveysasemalla. Juupajuu, as if. Toisaalta petyin kenties turhaan, sillä olen ammattilaisilta kuullut, ettei erikoissairaanhoidossa ole nykyisillä resursseilla tarjota juuri sen kummempaa hoitoa - tai siis ”hoitoa” - kuin perusterveydenhuollolla tai työterveyshuollollakaan. Työterveyshuollosta voisi olla enemmän apua, jos työnantajani tarjoaisi siitä laajempaa versiota. Ja sitten on vielä sekin näkökulma, että kun edes lasten ja nuorten psykiatriseen hoitoon ei ole lähimainkaan tarpeeksi resursseja, niin miten minulla on otsaa aikuisena ihmisenä heidän edelleen yrittää kiilata. Eri yksiköistä on kyse, mutta kaikkihan tässä samoja sote-budjetteja kulutetaan. Sopii toivoa, että lasten ja nuorten palveluissa on paremmat resurssit sitten, kun minun lapseni kokee tarvetta käsitellä  elämäänsä mielivammaisen äitinsä kanssa. 

Niin, työelämää jäljellä vielä noin 35 vuotta ja takana vasta 8, jos kesätöitä ja opiskeluajan ilta- ja viikonlopputöitä ei lasketa. Aloin pohtia viime viikolla sitä mystistä sykliä, jota työkykyni vaikuttaa kulkevan. Ensimmäisessä kokopäiväisessä työsuhteessa olin 1,5 vuotta, minkä jälkeen vaihdoin työpaikkaa. Seuraavassa työpaikassa olin 1,5 vuotta, kunnes sairastuin työuupumukseen ja olin 1,5 kuukautta sairauslomalla sekä kuukauden osasairauslomalla. Puoli vuotta sen jälkeen vaihdoin taas työpaikkaa. Seuraavassa työpaikassa ehdin olla 1,5 vuotta, kunnes jäin äitiyslomalle. Äitiysloman jälkeen aloitin uudessa työpaikassa, jossa olin 3 kuukautta, seuraavassa 4 kuukautta. Nykyisessä työpaikassani ehdin olla - ylläripylläri - 1,5 vuotta, kunnes taas jäin pitkälle sairauslomalle. Jos olisin edelleen parisuhteessa, olisin varmaankin - niin toivoin - äitiyslomalla toisen lapsen kanssa. 35 vuotta tuntuu aivan tajuttoman pitkältä, kun sen pätkii 1,5 vuoden sykleihin. En ymmärrä, miksi aina juuri 1,5 vuotta. Ihan tosissani kuvittelin nuorempana, että viihtyisin samassa työpaikassa aina vähintään 10 vuotta putkeen, eikä skenaarioissani tietenkään esiintynyt työkyvyttömyyttä. 

Sairauslomani ensimmäiset neljä viikkoa kärsin päivittäin sietämättömästä ahdistuneisuudesta ja syvästä masennuksesta. Nukuin huonosti: Unensaantiin meni yleensä pari tuntia, heräsin monta kertaa yössä ja usein ahdistuskohtaus alkoi saman tien aamulla herättyäni. Käytettyäni uutta mielialalääkettä kaksi viikkoa ja tuplattuani aloitusannoksen 1,5 viikon jälkeen ahdistuneisuus väheni merkittävästi kahtena päivänä. Viime keskiviikkona mieleni oli yhtäkkiä vähän valoisampi kuin pariin kuukauteen. Tämä kuulostaa oudolta, mutta minusta tuntui, kuin näköaistinikin olisi ollut erilainen. Kaikki näytti kirkkaammalta, värikkäämmältä ja teräväpiirteisemmältä. Näin itseni peilissä jopa jokseenkin kauniina. Tunsin voimakkaan myönteisiä tunteita lastani kohtaan ja pystyin iloitsemaan hänen kanssaan. Yhtäkkiä ajatus töihin paluusta ja uuden parisuhteen etsimisestä ei tuntunutkaan niin tuhoon tuomitulta tai mahdottomalta. Nukuin kolme yötä paremmin kuin syyskuun jälkeen yhtenäkään yönä. Mutta tätä kesti vain sen yhden päivän. Loppuviikon mieleni olin jälleen maassa, olin ahdistunut ja nukuin huonosti, aloin taas yöhikoilla. Mielialalääkkeen sivuvaikutusvaroituksissa ei mainita libidon heikkenemistä, mutta eilen en pystynyt nauttimaan edes seksistä. Sivuvaikutuksina olen huomannut selvästi makeanhimon ja nyt epäilen myös yöhikoilun johtuvan lääkkeestä. Samoihin aikoihin uuden lääkkeen kanssa aloin syödä myös luontaistuotteena myytävää Ashwagandhaa, joten nyt en sitten oikein osaa arvioida, kumpi vaikuttaa minkäkin verran. Enemmän luotan mielialalääkkeen vaikutuksiin. Unensaantivaikeuksiin olen ottanut satunnaisesti eli 1-2 kertaa viikossa Ketipinorin, jolla nukahdan tunnissa. Useammin en sitäkään uskalla käyttää, koska pelkään, etten saisi sitten enää ikinä unta ilman sitä, ja koska se tekee aamuista tahmeita. Viime perjantaina aloin syödä melatoniinia ensimmäistä kertaa elämässäni. Yritän sen avulla välttää Ketipinorin tarpeen. Kysyin lokakuussa farmaseutilta, onko viime vuosina kehitetty mitään uusia reseptittömiä lääkkeitä ilmavaivoihin. Ei ole. Viime viikolla aloin syödä pitkästä aikaa maitohappobakteereita pillereinä. 

Päätin viime viikolla, että palaan marraskuussa töihin kokeilemaan korvaavan työn mallia eli kevennettyä työnkuvaa 100% työajalla sosiaalityöntekijän palkalla. Korvaavan työn jakso kestää kaksi kuukautta, minkä jälkeen minun pitäisi palata omaan työnkuvaani. Pelkään pahoin, etten kykene 100% työaikaan riippumatta työnkuvan kevennyksestä, mutta olisi typerää jättää kokeilematta sitä mahdollisuutta. Sairauslomalla kahta tuntia pidemmät, aikataulutetut, muiden ihmisten kanssa sovitut ohjelmanumerot ovat aiheuttaneet minulle valtavaa ahdistusta, etukäteisuupumusta ja unettomuutta, sekä tietysti näihin liittyen vatsavaivoja. Tähän suhteutettuna jokapäiväinen 8 tunnin aikataulutettu, muiden ihmisten kanssa sovittu ohjelma tuntuu jokseenkin ylivoimaiselta. Osallistuin viime viikolla työpaikkani työhyvinvointipäivään, jossa onneksi koin oloni tervetulleeksi ja sain kuulla, kuinka minua on kaivattu ja odotettu takaisin töihin. Jos oikein ymmärsin, niin paitsi jakamaan järjettömän suurta työkuormaa, niin myös ihan minua henkilökohtaisesti työkaverina ja osana yhteisöä. Hyvin vaikea käsittää, miksi kukaan kaipaisi näin synkkämielistä ja vaativaa ihmistä, mutta yritän uskoa. 

Nyt kun sairauslomaa on jäljellä enää alle kaksi viikkoa, kauhistelen, miten vähän olen saanut aikaiseksi. Kurkkua kuristaa, kun näen hyllyssä yli vuoden takaiset aikakauslehdet ja monta vuotta sitten saamani kirjat odottamassa lukemista, eteisen seinät odottamassa maalaamista, lattiat odottamassa pesemistä jne. Vaivoin jaksan imuroida kahden viikon välein. Äänikirjoja ja podcasteja pystyn kuuntelemaan vaikka useamman tunnin putkeen, mutta lukemiseen en kykene keskittymään puolta tuntia kauempaa, ja sen aloittaminen on valtavan vaikeaa. Puolessa tunnissa saan luettua muutaman sivun, siinä missä ihmiset keskimäärin lukevat moninkertaisesti. 

Paluuni kokoaikaiseen työhön tekee psykofyysisen fysioterapian jatkamisen mahdottomaksi, koska fysioterapeutti työskentelee vain virka-aikaan. Ehdin käydä siellä toisen kerran ja silloin oivalsin, kuinka vihainen olen keholleni ja mielelleni. On vaikeaa yrittää kuntoutua yhdessä sellaisen kanssa, jota vastaan tuntee käyvänsä jatkuvaa sotaa ja taistelua. Ne hetket, jolloin pystyn pitämään kehoani ja mieltäni ystävänäni, ovat helpompia elää. Varmaan siitä syystä seksi onkin ollut minulle viime aikoina yksi harvoista nautintoa tuottavista asioista. Kotona olen tehnyt muutaman kerran fysioterapeutin ohjaamia EFT-harjoitteita (Emotional Freedom Techniques) ja toissapäivänä sain tehtyä TRE-harjoituksen (Trauma and Tension Release Exercise) ensimmäistä kertaa itsenäisesti toukokuun ohjauskerran jälkeen. Lisäksi olen katsonut vagushermoon liittyviä Youtube-videoita ja pari TEDx-puhetta ahdistuksesta. Youtube ja netti ylipäätään vaan ovat niin täynnä kaikkea aiheeseen liittyvää, että helpompaa on olla edes avaamatta konetta. Yhdessä videossa paheksuttiin itsesäälissä vellomista ja huhhuh, kuinka nilkassani vihlaisi. Siinäpä vasta noidankehä: säälit itseäsi ja sitten säälit itseäsi, koska säälit itseäsi.

Olen edelleen harkinnut Instagram-tilini poistamista - etenkin sen yön jälkeen, jolloin erehdyin taas selaamaan puolitutun ”elän täydellistä, onnellista elämää ja olen täydellinen, onnellinen ihminen” -feediä. Tilini poistamisen sijaan päädyin kuitenkin lopettamaan monien ihmisten seuraamisen, esim. edellä mainitun sekä julkkisten ja ala-asteaikaisten koulukavereiden. Jätin jäljelle oikeat kaverini, ystäväni ja sukulaiseni sekä organisaatiotilit. En saa elämääni mitään myönteistä siitä, että seuraan jonkun Nata Salmelan tai Sanna Marinin virtuaalipersoonaa. En tarvitse enkä halua käyttää aikaani heidän virtuaalitodellisuutensa seuraamiseen, kun olisi tässä tämä oma livetodellisuuteni elettävänä. Toinen merkittävä nettitekoni on, että irtisanoin ainakin parikymmentä uutiskirjetilausta sähköpostistani ja peruin Mol.fi:n työpaikkahakuvahdin. Yritän karsia kaikkea ylimääräistä aivokuormitusta. Jos en ehdi ja jaksa lukea itse maksamiani Image-lehtiä, niin en varmaankaan tarvitse Trendi-lehden uutiskirjettä sähköpostiini. Jos haluan (lue: jos minulla olisi rahaa) ostaa suomalaista designia, niin voin etsiä sen sitten ajankohtaisesti netistä ilman, että saan Finnish Design Shopilta mainoksia joka viikko. Työpaikkaa tai ainakaan työnantajaa kun nyt en halua enkä jaksa vaihtaa, niin en halua kuluttaa aivokapasiteettiani ja aikaani potentiaalisten työpaikkojen selailuun.

Eva Wahlström totesi lokakuun Pirkka-lehdessä voivansa paremmin, kun ympäröi itsensä iloisilla ihmisillä ja kiitollisuudella. En jaksaisi enää törmätä yhteenkään tällaiseen toteamukseen. Kaikilla some-kanavilla, Tinderissä ja Herissä monet ihmiset korostavat ajattelevansa aina positiivisen kautta ja haluavansa olla tekemisissä vain positiivisten ihmisten kanssa tai käyttävät tunnisteita #goodvibesonly tai #positivevibesonly. Jos iloiset ihmiset kerääntyvät yhdessä iloiseen kasaan, niin mitä käy ei-niin-iloisille tai alunperin iloisille mutta elämän sittemmin murtamille? Kukin saa itse valita seuransa, eikä pakottaminen ole vaihtoehto, mutta tämä positiivisuuskupla viestii, että mielenterveysongelmista kärsivät saavat luvan pysyä omissa oloissaan. Se viesti ei ole positiivinen. Ilmiö muistuttaa nimbyä (not in my backyard) mutta vielä kokonaisvaltaisemmin: not in my life. En ole koskaan ajatellut haluavani ympäröidä itseäni vain iloisilla ihmisillä ja positiivisuudella - päin vastoin olen aina inhonnut jeesjees-tyyppejä, joita pidän ennen kaikkea epärealistisina, pinnallisina ja teennäisinä. Mutta olenkin synkkämielinen ja ammatikseni hakeutunut huonosti voivien ihmisten keskelle. Viimeistään veljeni kuoleman jälkeen lause ”kaikki järjestyy” on ollut minulle vain kaksi tyhjää sanaa. 

Olen viime viikkoina ajatellut, että minulle voisi tehdä hyvää lukea läpi kaikki blogitekstini näiden seitsemän vuoden ajalta. En kuitenkaan halua enkä uskalla tehdä sitä yksin. Haluaisin tehdä sen psykoterapeutin tuella, ketään muuta sopivaa tukihenkilöä en siihen pysty kuvittelemaan. Reilussa kolmessa vuodessa ehdinkin kirjoittaa taas paljon lisää. 

Sairausloma

Minähän punnerran viimeisillä voimillani viimeiseen asti, ennen kuin pystyn luovuttamaan ja antamaan itselleni armoa. Kun viime viikkoina olen ajatellut viikon päätteeksi, etten kykene töihin enää seuraavalla viikolla, ja seuraavan viikon alkajaisiksi, että kyllä vielä tämän viikon jaksan, niin tällä viikolla ajattelin maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona, että huomiseen en enää pysty. Jos työterveyshuoltoni tarjoaisi palvelua ilta-aikaan, niin olisin soittanut sinne jo maanantaina, että tarvitsen sairauslomaa. Joka aamu kuitenkin päätin vielä sinnitellä. Keskiviikkoiltana ajattelin, että jos en pian jää sairauslomalle, niin varmaan joko saan sydänkohtauksen tai ajan mielenhäiriössä autolla päin kalliota. Päätin soittaa torstaina heti aamukahdeksalta työterveyshuoltoon, mutta en sitten soittanutkaan. Ajattelin, että selvisinhän elossa eilisestäkin, selviän varmaan tästäkin päivästä. Kovin pitkälle ei eilisaamu kuitenkaan ehtinyt, kun romahdin työpaikalla. Tein pitkästä aikaa kilometrikorvaushakemusta netissä, kun järjestelmä ei suostunutkaan hyväksymään sitä, koska uuden sote-sopimuksen takia työsuhteeseeni oli merkitty tekninen muutos eli katkos elo-syyskuun vaihteeseen. Sitten vielä tajusin, että tästähän oli mainittu Teamsissä, mutta kappas vaan olin senkin unohtanut. Koin, että en kykene tähän vastoinkäymiseen, en kykene enää yhteenkään vastoinkäymiseen. Soitin itkien työterveyshoitajalleni, joka onneksi on vuorovaikutustaitoinen ja lämminsydäminen ihminen. Kesken puhelun huomasin, että työhuoneeni ovi ei ole kiinni vaan raollaan ja mietin, kuuliko joku vollotukseni. Hipsin työpaikalta vähin äänin, soitin esihenkilölleni ja ajoin itkien kotiin. En kyennyt enää edes ajattelemaan, mitä työtehtäviä kalenterissani olisi ensi viikolle ja kuka ne hoitaisi. En pystynyt enää ajattelemaan tätä hetkeä kauemmas.

Olen aina ajatellut, ettei minulla ole oikeutta valittaa voinnistani esimerkiksi niin kauan, kun nukun kaikesta huolimatta hyvin. No viimeisen viikon verran olen nukkunut huonosti ja nähnyt samankaltaisesti paljon ahdistavia, todentuntuisia painajaisia, kuin kevät-kesällä näin Venlafaxin-lääkkeen sivuoireena. Alkuviikosta näin unta, jossa kaksi ystävääni oli kuollut yllättäen ja vuorollaan molempien avomiehet tulivat kertomaan asiasta itkevien lastensa kanssa. Toinen ystävä oli kuollut auto-onnettomuudessa ja toinen sairauskohtaukseen. Unessa ihmettelin, miten näin voi tapahtua kahdelle ystävälleni lähes samaan aikaan. Eilen töistä kotiin saavuttuani menin lähes saman tien nukkumaan ja laitoin kellon herättämään kolmen tunnin päähän. Siinä ajassa ehdin herätä kahdesti painajaiseen. Ensimmäistä unta en muista mutta heräsin haukkoen happea. Toisessa unessa menetin puhekykyni ahdistuksen seurauksena, aloin sammaltaa kuin humalainen, vaikka olin täysin selvin päin. Viime yönä näin unta, jossa annoin vahingossa lapselleni mehun sijaan siideriä, olin kauhuissani tapahtuneesta ja ihmettelin, miksei kukaan paikalla olleista puuttunut asiaan. Mielestäni on suorastaan surkuhupaisaa, kuinka helposti näiden unien yhteys tosielämän mielenmaisemaani, ajatuksiini ja tunteisiini on nähtävissä.

Koska ärtyvän suolen oireyhtymä on niin lievän vaivan maineessa, niin en ole antanut itselleni lupaa pitää sitäkään tarpeeksi pätevänä syynä sairauslomalle. Kuluneen viikon aikana olen kokenut itseni taas päivittäin lähes toimintakyvyttömäksi sietämättömien suolistovaivojen takia. Huonosti nukkuminen tai liian niukat unet ovat aina vaikuttaneet suolistooni - niin kuin nyt suunnilleen kaikki mahdollinen - ja toisaalta vatsavaivat voivat herättää minut öisin, niin että noidankehä on taas valmis. Tarvittaessa otettava ahdistuslääke Xanor on ainoa, joka edes pariksi tunniksi voi vähän helpottaa vatsakipujani, mutta en halua ottaa sitä kuin korkeintaan pari kertaa viikossa. Vatsakipujen takia en usein myöskään fyysisesti kykene leikkimään ja tekemään asioita lapseni kanssa. Ennen avioeroa pystyin tarvittaessa pyytämään lapseni isää vahtimaan lasta vähän aikaa silloin, kun minun oli päästävä rentouttamaan vatsani selällä maaten. Lapseni isä kun oli melkein aina kotona vapaa-ajallaan. Eron jälkeen tällaista mahdollisuutta lapsen luota poistumiseen ei ole ollut luonapitovuorollani, ja pelkästään ajatus siitä ahdistaa ja lisää vatsaoireita. Ihan niin kuin tieto siitä, että laukussani on tarvittaessa ahdistukseen otettava lääke, ennaltaehkäisee ahdistuksen eskaloitumista - ja tieto siitä, että lääkettä ei ole, eskaloi ahdistusta. Mietin usein, kuinka moni sinnittelisi töissä sellaisten vatsakipujen kanssa kuin minä jo 10 vuotta olen tehnyt. Kummallista tai ei, vatsakipuni ovat vain pahentuneet näinä kahtena sairauslomapäivänä entisestään. Johtunee häpeän, epäonnistumisen ja syyllisyyden tunteista.

Aloin laskea Escitalopram-lääkkeeni annosta syyskuun alussa ja keskusteltuani asiasta työterveyshuollon psykiatrin kanssa lopetin lääkityksen kokonaan. 12 vuoden vihaisuuden ja suruttomuuden jälkeen en halua enää käyttää yhtään päivää elämästäni siihen, etten voi tuntea tunteita sellaisenaan, ja etten kykene itkemään. Vaikutus on jo nähtävissä: Viikon lääkkeettömyyden jälkeen olen taas alkanut liikuttua ja itkeä melko herkästi. Olisinkohan kyennyt eilen romahtamaan ja purskahtamaan itkuun ilman lääkkeettömyyttä? Ehkä olisin vain suuttunut ja puskenut vihan voimalla eteenpäin. 

Vaikka Kela kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti hyväksyisikin hakemuksen kolmannesta terapiavuodestani lähes kahden vuoden terapiatauon jälkeen, niin terapiaan meneminen ei olisi välttämättä järkevää. Jos ylipäätään onnistuisin sopivan terapeutin löytämään, niin voisin tavata häntä vain sen yhden vuoden eli kolmivuotisterapiajakson viimeisen vuoden, kunnes Kela vaatisi minua taas sinnittelemään ilman hoitoa viiden vuoden ajan. Joka kerta, kun sanon tai kirjoitan tämän, se tuntuu yhtä absurdilta ja epäinhimilliseltä. Kelan viesti on toisin sanoen: ”Koitahan pysyä hengissä, näkyillään taas viiden vuoden päästä - siis jos olet onnistunut pysymään hengissä!” Ilmeisesti Käypähoito-suositukset ja Kelan linjaukset saavat Suomen päättäjien mielestä olla melkoisen suuressa ristiriidassa keskenään. Kaiken kukkuraksi työterveyshuollon psykiatrini suhtautui varauksella siihen, että saisin Kelasta välttämättä enää kolmatta kolmivuotisterapiakautta ollenkaan. Jos en nyt hae kolmatta terapiavuotta, niin viisivuotisesta sinnittelykaudesta on jo kulunut kohta ensimmäiset kaksi vuotta, eli voisin mahdollisesti saada uuden kolmivuotisterapian reilun kolmen vuoden kuluttua. Työterveyshuollon psykiatria saan tavata enää kerran. Ehkä hän nyt, kun olen sairauslomalla, voisi kirjoittaa lähetteen erikoissairaanhoitoon niin, ettei se tulisi bumerangina takaisin saatesanoin ”liian terve”. 

Äitiyden ja vaikeiden mielenterveysongelmien yhdistelmä aiheuttaa sanoinkuvaamattoman suuria häpeän ja syyllisyyden tunteita. Kerroin eilen sairauslomastani ja sen syistä lapseni isälle tekstiviestitse, mikä tuntui todella vaikealta mutta välttämättömältä. Kerroin myös syyllisyyden tunteista ja siitä, ettei ihanan lapsemme seura helpota oloani vaan tuntuu raskaalta. Sanallisesti lapseni isä suhtautui asiaan kunnioittavasti ja ymmärtävästi, mutta tietysti ajattelen, että oikeasti hän katuu suuresti sitä, että meni tekemään lapsen näin mielivammaisen ihmisen kanssa. Hänellä kun kuulemma menee ihan hyvin. Kuten Olivia Rodrigo laulaa: ”Well good for you, I guess you moved on really easily”. 

Nyt minun on mahdotonta nähdä valoa tunnelin päässä. Näen vain sellaisen tulevaisuuskenaarion, jossa en kykene palaamaan enää nykyiseen työhöni, vaan jään työkyvyttömyyseläkkeelle tai joudun tekemään jotakin todella pienipalkkaista ja epämielekästä työtä. Taloudellisen tilanteeni heikkenemisen takia menetän asuntoni ja joudun muuttamaan takaisin johonkin masentavaan kerrostaloon. En koskaan saa kasaan rahoja matkustaakseni ystäväni ja lapseni kummisedän luo Brasiliaan. Kasvaessaan lapseni tajuaa, kuinka kelvoton äiti olen ja haluaa asua mieluummin isällään. Sitten lapseni isä sairastuu keuhkosyöpään tai -ahtaumaan tupakoinnin seurauksena ja kuolee. Vanhempani eivät enää ikääntymisensä takia pysty auttamaan lapsenhoidossa. Lopulta lapseni muuttaa asumaan veljeni luo Helsinkiin tai kummiensa luo Turkuun, kun en kykene hänestä enää huolehtimaan. Erikseen ei varmaan tarvitse mainita, etten koskaan saa toista lasta ja parisuhdetta.

Olen viimeisen puolen vuoden aikana kertonut elämästäni ja mielenterveysongelmistani kuudelle eri terveydenhuollon ammattilaiselle ja maanantaina on vuorossa seitsemäs. Koko elämäni aikana varmaan tuhannelle. Terveydenhuollossa on aivan sama työntekijöiden vaihtuvuuden ja resurssien niukkuuden ongelma kuin sosiaalipalveluissakin. En jaksaisi toistaa kaikkea paskaa enää yhdellekään uudelle ihmiselle, mutta sekin sairastavalta vaaditaan, jotta hän voisi edes ehkä mahdollisesti saada hoitoa. Minulta alkavat kohta voimat loppua, hoidon saaminen on niin kovan työn takana.

Taistelu

Kirjoitin viimeksi huhtikuussa. Toukokuussa olin kaksi viikkoa sairauslomalla sen jälkeen, kun olin tehnyt 10 päivää putkeen täysiä työpäiviä ja sairastunut flunssaan tuon työrupeaman jälkeisenä viikonloppuna. Silloin tapaamani työterveyslääkäri oli täysin vuorovaikutuskyvytön ja vaikutti siltä, ettei tiedä mielenterveydestä mitään. Hän käytti tunnin vastaanottoajasta vain vartin ja katsoi minua silmiin siitä yhteensä ehkä minuutin. 

Sairauslomalla ahdistukseni väheni ja masentuneisuuteni lisääntyi. Tyypilliseen tapaani ajattelin, että sairauslomalla jaksan ja ehdin tehdä kaikenlaista, kuten öljytä terassisohvani ja maalata asuntoni seiniä. Todellisuudessa en jaksanut muuta kuin käydä ostamassa maalit ja öljyn. Sain olla tyytyväinen, kun jaksoin pestä koneellisen pyykkiä ja käydä suihkussa sen lisäksi, että hoidin lapseni niinä päivinä, kun hän ei ollut isällään. Kaikki vähänkään työhön viittaava, kuten laskujen maksu tai sähköpostin tsekkaaminen, tuntui lähes ylitsepääsemättömän suurelta ponnistukselta. Lopetin Instagramin päivittämisen kokonaan ja vähensin Facebookissa viettämääni aikaa noin puoleen. Yhä saattaa mennä useita päiviä, etten käy somessa. Jotain hyvääkin Instagramista joskus kuitenkin löydän, kuten pari kuukautta sitten Himocast-podcastin. 

Yksi psyykkisistä oireistani on huonomuistisuus. En tiedä, mitä koronatautiin liitetyllä aivosumulla varsinaisesti tarkoitetaan, mutta sanana se kuvaa hyvin tuntemuksiani. Minusta tuntuu harva se päivä, että aivoni tyhjenevät yhtäkkiä tai lakkaavat toimimasta, en yksinkertaisesti kykene vastaanottamaan ja käsittelemään tietoa, varsinkaan muistamaan sitä. Tiedonkäsittely myös edellyttää keskittymiskykyä, joka on ahdistuneena ja masentuneena varsin heikko.

Kävin toukokuussa Trauma and Tension Release Exercise eli TRE-yksilöohjauksessa ja pidin menetelmästä, mutta en ole saanut tehtyä sitä kertaakaan yksin kotona. Elokuussa, kun sairastuin erittäin kivuliaaseen nielutulehdukseen, johon en terveydenhuollon koronarajoitusten takia meinannut millään saada hoitoa, kehoni alkoi itsestään täristä aivan samalla tavalla kuin TRE-harjoituksessa. Arvelen sen liittyneen paitsi suunnattomaan kipuun niin myös energiavajeeseen, sillä en ollut kyennyt kurkkukivun takia syömään 26 tuntiin ja juonutkin olin vain kaksi lasia vettä. Tärinän takia sairaalan henkilökunnan oli vaikea uskoa, ettei minulla ollut kuumetta. Antibiooteilla lopulta paranin.

Kuten maaliskuussa pelkäsin, sain keväällä terveyskeskuksesta käskyn vaihtaa mielialalääkettä, jota olin syönyt 12 vuotta. Voi kunpa olisin hoksannut tallentaa terveyskeskuslääkärin puhelun. Hän ensin kyseli standardikysymyksiä liittyen mielenterveyteeni, ja kun mainitsin laihtuneeni 12 kiloa kolmessa kuukaudessa, hänen äänensävynsä muuttui kuin taikaiskusta ja kuulin, kuinka hänen kiinnostuksensa heräsi. Yhtäkkiä hän olikin valmis kutsumaan minut vastaanotolle koronasta huolimatta, koska halusi tarkistaa, ettei laihtuminen johdu jostakin somaattisesta sairaudesta, vaikka sanoin hänelle, että tiedän tasan tarkkaan, mistä laihtuminen johtuu ja miten sen olen saanut aikaan. Kävin verikokeissa ja vastaanotolla, jossa lääkäri teki perusterveystarkastuksen. Itsekseni kävin mittaamassa verenpaineeni, joka oli todella alhainen. Lääkäri sanoi konsultoivansa psykiatria, mutta minun ei häntä annettu tavata. Joitain päiviä myöhemmin sitten luin Omakannasta, mitä tämä erityisasiantuntija, joka ei ole koskaan minua tavannut ja joka on vain keskustellut terveyskeskuslääkärin kanssa, joka on tavannut minut kerran, tilanteestani lausui. Psykiatri päätti, etten ole erikoissairaanhoidon tarpeessa ja että minun täytyy vaihtaa mielialalääkitystäni. Häntä koipien välissä tein työtä käskettyä ja vaihdoin Escitalopramista Venlafaxiniin vain todetakseni heinäkuussa, että sivuvaikutusten takia en voinut käyttää sitä. Näin lähes joka yö kamalia, todentuntuisia painajaisia ja hikoilin lakanat märiksi. Heinäkuussa lopetin lääkityksen ja painajaiset ja yöhikoilu loppuivat kuin seinään. Elokuun alussa olin ensimmäistä kertaa 12 vuoteen kokonaiset kaksi viikkoa ilman mitään mielialalääkitystä. 

Toukokuussa etsin uutta psykoterapeuttia, mutta kohtuullisella etäisyydellä ei vaikuttanut olevan tarjolla kuin ryhmäpsykoterapiaa, joka ei minua todellakaan kiinnosta. Kysyin Kelasta, voinko edes saada enää kolmatta vuotta kuntoutuspsykoterapiaa, kun edellisen päättymisestä on jo pian 1,5 vuotta. Vastauksessa todettiin, että hakemukset käsitellään yksilöllisesti eikä mitään yleispätevää vastausta voida antaa. Kävin tutustumiskäynnillä sillä ainoalla löytämälläni terapeutilla, jolla oli vapautumassa paikka syksyllä ja jonka vastaanotto on tarpeeksi lähellä, mutta hän ei tuntunut ollenkaan sopivalta. Tuntui kohtuuttomalta, että hän laskutti pelkästä tutustumiskäynnistä täyden hinnan 80 euroa. Pessimistinä motivaationi etsiä terapeuttia on melko heikko, kun en pysty luottamaan siihen, että Kela suostuisi sitä vielä tukemaan. Terapeutin etsiminen vapaa-ajalla myös muistuttaa työtä, mikä tosiaan tuntuu erittäin kuormittavalta. Toukokuussa jätin omakustanteisen seksuaaliterapiani tauolle mutta jatkoin sitä elokuussa.

Palasin töihin, koska siellä tiesin saavani muuta ajateltavaa kuin oma paha oloni, ja koska kesäloma oli jo nurkan takana. Oikeastaan ainoa jatkuvasti ahdistava ajatus sairausloman aikana oli se, että pohdin lähes taukoamatta, palatako töihin kahden viikon sairausloman päättyessä vaiko ei. En kokenut työkykyni tai vointini mitenkään parantuneen, mutta halusin pois oman pääni sisältä. Töihin palattuani ahdistus ampaisi taas nousuun ja masentuneisuus väheni hiukan. Työtilanteeni oli onneksi poikkeuksellisen rauhallinen kesäkuussa niin, että sain edes yhden tuhannesosan rästitöistäni tehtyä. 

Kesäkuussa löysin ammattiliittoni kautta Kelan tukeman ammatillisen kuntoutuskurssin, joka kuulosti juuri minun tilanteeseeni sopivalta. Hakeuduin uudestaan työterveyshuoltoon, toiselle lääkärille. Hän oli kuin enkeli, yksi parhaista kohtaamistani lääkäreistä. Hän käytti tapaamiseen yli tunnin, ja vaikutti siltä, että hän todella vilpittömästi välitti voinnistani ja halusi auttaa parhaansa mukaan. Olin jo menettänyt toivoni sen suhteen, että kukaan neljän vuoden yrittämiseni jälkeen suostuisi kirjoittamaan minulle bentsodiatsepiinireseptiä, mutta hän teki sen muitta mutkitta. En ollut uskoa korviani. Vihdoinkin kanssani oltiin samaa mieltä siitä, että kokemuksen perusteella toimivaksi todetun lääkkeen käyttäminen reseptin mukaisesti on parempi vaihtoehto kuin lääkkeettömyys tai ei-toimivan lääkkeen käyttäminen. Sain Xanoria ja se toimi aivan yhtä täydellisesti kuin neljä vuotta sitten: täsmävaikutus, ei sivuoireita. Olen nyt käyttänyt sitä tarvittaessa kolmen kuukauden ajan enkä ole tarvinnut kuin yhden tabletin kerrallaan. Sain myös lääkärinlausunnon ammatillista kuntoutuskurssia varten. Tein oman hakemukseni sekä yhteisen hakemuksen esihenkilöni kanssa. Pessimistisyydestäni poiketen olin luottavainen sen suhteen, että Kela hyväksyisi hakemukseni, joten pettymys oli suuri, kun sain elokuussa kielteisen päätöksen. Tapasin saman hyvän työterveyslääkärin uudelleen ja hän korjasi lausuntoaan, minkä jälkeen Kela hyväksyi hakemukseni. Kurssi alkaa loppuvuonna. Keväällä otettujen verikokeideni tuloksista kukaan ei terveyskeskuksesta ilmoittanut mitään, mutta työterveyslääkärini tulkitsi tulokset ja totesi verenkuvani olevan poikkeuksellisen hyvä. 

Oli kesä ja aurinko paistoi, hellettä pääsin karkuun ilmastoituun kotiini. Ja siltä istumalta aloin surra kesän lyhyyttä ja kauhulla odottaa syksyn pimeyttä ja talven kylmyyttä, kuinkas muutenkaan. Miten on edes mahdollista, että vuosi vuodelta joka syksy tuntuu entistäkin masentavammalta? Rannalla häpesin kuihtunutta kehoani ja vilkuilin jatkuvasti, tuijotetaanko minua ja jos, niin millaisin katsein. Joka kuukausi talvesta asti olen pelännyt, että kuukautiseni loppuvat kuten 17 vuotta sitten, mutta yllättävää kyllä niin ei ole käynyt. Eikä se voi johtua ehkäisystä, koska en käytä hormonivalmisteita vaan kuparikierukkaa.

Kesälomani täytin toiminnalla, jotta en ehtisi pysähtyä sairastamaan. Ensimmäiset viikot vietin lähinnä lapseni ja vanhempieni kanssa. Viimeisellä viikolla tein kuuden päivän sinkkureissun kotimaassa. En olisi vielä pari vuotta sitten autottomana ja ajamista pelkäävänä ihmisenä uskonut, kuinka paljon nykyään pidän ajamisesta, kun voin kuunnella yksin musiikkia, podcasteja tai äänikirjoja. Ensimmäiset neljä päivää pystyin nauttimaan reissusta, mutta viimeiset kaksi olivat liikaa. Liikaa erossa lapsestani ja liikaa yksin itseni kanssa. 

Itkin heinäkuussa ja elokuun alussa enemmän kuin yleensä kokonaisena vuotena. Olin aivan ymmälläni siitä, että liikutuin ensimmäistä kertaa yli 10 vuoteen herkästi, usein ja missä vaan. En tunnistanut itseäni, enhän minä itke. Saatoin itkeä vuolaasti esimerkiksi koko matkan töihin tai kotona lapseni seurassa. Tunsin ensimmäistä kertaa vuosiin puhdasta surua. Ikävöin veljeäni, kykenin tuntemaan sen tunteen ja itkemään sitä ulos. Kesti hetken oivaltaa, että itkun täytyi liittyä lääkitykseeni. Epäilykseni vahvistui, kun työterveyslääkärin määräyksestä aloin uudestaan käyttää Escitalopramia kahden viikon lääkkeettömän jaksoni jälkeen. Siihen loppuivat kyyneleet. Nyt olen käyttänyt lääkettä muutaman viikon annosta nostaen enkä ole itkenyt kertaakaan. Liikuttunut olen kahdesti mutta vain sen verran, että silmäni ovat kostuneet pariksi sekunniksi, minkä jälkeen tunne on haihtunut ja silmäni kuivuneet. Toistakymmentä vuotta olen ihmetellyt, miksi en kykene itkemään, ja pitänyt itseäni tunnevammaisena. Ulospäin olen varmaan vaikuttanut tunteettomalta ja kylmältä. Olen aina ajatellut, ettei Escitalopram ole aiheuttanut minulle mitään sivuvaikutuksia. No nyt selvisi, että onpa hyvinkin ja se ajatus saa hapen pakenemaan keuhkoistani. Vaikka itkin kesällä nimenomaan surun, ikävän ja sen sellaisten kielteisiksi miellettyjen tunteiden vallassa enkä kertaakaan onnesta, niin silti se tuntui jotenkin hyvältä. Se tuntui terveeltä ja normaalilta, vapauttavalta ja oikealta. Nyt meinaan saada ahdistuskohtauksen, kun mietin, miten elämäni ja ihmissuhteeni olisivat menneet ja mikä kaikki olisi ollut toisin, jos olisin nämä kaikki 12 vuotta kyennyt purkamaan tunteitani itkemällä.

High-functioning depression ja high-functioning anxiety kuvaavat kokemuksiani parhaiten, mutta sellaisia tautiluokituksia ei Suomessa ole — ei edes suomenkielisiä termejä. Vaikka Suomessa on varmasti tuhansia tällä tavalla masentuneita ja ahdistuneita, niin muistan kuulleeni aiheesta ensi kertaa vasta kuluvan vuoden alussa, kun Helsingin Sanomat kirjoitti Topi Varpukarista ja haastatteli aiheesta psykiatrian asiantuntijoita. Kovin montaa psykiatrian ammattilaista ei ole taidettu asiasta kouluttaa, koska toimintakykyisen ihmisen kärsimystä ei oteta tosissaan niin, että hänelle tarjottaisiin muutakin apua kuin lääkkeitä. Kympin tytöt ja pojat tuppaavat olemaan toimintakykyisiä, mutta sillä ei ole välttämättä mitään tekemistä heidän kokemuksensa ja sisäisen maailmansa kanssa. Tapasin elokuussa työterveyshuollon kautta psykiatrin, joka kertoi, että erikoissairaanhoidon piiriin pääsee nykyään vasta, kun on menettänyt työkyvyn. Samaan hengenvetoon hän lisäsi, ettei erikoissairaanhoidossa toisaalta ole tarjollakaan juuri muuta kuin perusterveydenhuollossa: lääkitys, psykoterapialausunto ja sairaanhoitajan tapaaminen kerran kuussa. Hesarin em. jutun kommenteissa osuvasti kerrotaan: ”Psykiatrian poliklinikalla kirjoilla ollessani kävin muutamissa vertaistukiryhmissä ja siellä kanssapotilaat opettivat seuraavaa: kannattaa vetää paria päivää ennen seuraavaa lääkäritapaamista kunnon kännit, koska alkoholi yhdistettynä mielialalääkkeisiin pahentaa oloa ja kun menee oikein huonovointisen näköisenä lääkärin pakeille, saa helpommin apua ja oireet otetaan vakavammin, kuin jos menet ns. normaalin näköisenä ja siistinä vastaanotolle selittämään asiallisesti miltä tuntuu.” Tuohon en sentään ole vielä turvautunut.

Loukkaavinta ja musertavinta on kuulla kummastelua siitä, miksi voin psyykkisesti huonosti, vaikka minulla on ulkoisesti kaikki hyvin. Sellainen paljastaa täydellisen ymmärtämättömyyden psyykkisistä ongelmista ja ihmisyydestä ylipäätään. Ihmismieli ei ole looginen, eivätkä tunteet ja olotilat kulje johdonmukaisesti järjen kanssa samaa rataa. Juuri tämä ymmärtämättömyys luo valtavia häpeän ja syyllisyyden tunteita. Eihän masennuksessa ja ahdistuksessa ole mitään järkeä, se on juurikin jutun juoni! Olen eronnut ts. vapautunut huonosta parisuhteesta, minulla on terve lapsi ja läheisiä sekä vakituinen työ, asun mielekkäässä asunnossa ja olen asiallisissa väleissä lapseni isän kanssa. Tiedän tuon kaiken, ei oloni siitä tiedosta parane. Lähes joka päivä koen syyllisyyttä ja epäonnistumisen, kun en kykene olemaan henkisesti läsnä lapselleni ja iloitsemaan aidosti hänen kanssaan. Lehdissä kirjoitetaan ja päiväkodissa korostetaan, kuinka tärkeää on olla läsnä hetkessä lapsen kanssa. Mitä jos ei pysty, vaikka haluaisi ja tietää sen tärkeyden?

Kun olen kertonut avoimesti esihenkilölleni huonosta voinnistani, hän on kysynyt, mitä voisi tehdä työssä jaksamiseni edistämiseksi. Mieleni tekisi joka kerta sanoa, että ”vaihda mun pään tilalle joku toinen”. Kesäloman jälkeen työtilanteeni on ollut kohtuullisempi kuin esimerkiksi keväällä, mutta ei se ole vointiani parantanut. Rästiin jääneistä töistä mielessäni on kuva valtavasta vuoresta, jonka juurella seison pienenä ja heikkona. Jos työtilanteeni olisi huonompi, niin varmaan olisinkin jo ylittänyt kynnyksen jäädä sairauslomalle. Kynnys ei ylittynyt esimerkiksi viime viikolla, kun minua ahdisti työpäivän aikana niin, että oksetti. Suolistoni oireilee päivittäin, mutta sivuutan sen päivästä toiseen. Sinnittelen tuttuun tapaani töissä, vaikka kärsisin aamusta iltaan järkyttävistä vatsaoireista ja mieleni tekisi vain maata paikallaan ja yrittää nukkua. Ajattelen: Olen aina toiminut näin, olen aina ollut high-functioning tuskasta huolimatta, miksi toimisin toisin. Toimintakykyisenä soimaan itseäni jatkuvasti siitä, ettei tunteissani, mielialoissani ja ajatuksissani ole mitään järkeä, eivätkä ne ole oikeutettuja. Olenhan tähänkin asti jaksanut taistella ja puskea päivästä toiseen läpi harmaan kiven. 

Viimeiset puolisen vuotta olen lähes joka päivä harkinnut sairauslomalle jäämistä, mutta vain kaksi viikkoa kykenin antamaan itselleni luvan olla työkyvytön. Kesäloman jälkeen olen joka perjantai päättänyt, että seuraavaa viikkoa en enää jaksa. Joka maanantai olen päättänyt yrittää jaksaa vielä tämän viikon, päivän kerrallaan. Kun olen meinannut ottaa puhelimen käteen ja pyytää sairauslomaa, olen huomannut kalenteristani, että huomenna tai ensi viikolla töissä on jokin sellainen asiakastapaaminen tai palaveri, josta en (muka) voi mitenkään jäädä pois. Päivät ja viikot seuraavat toisiaan ja päässäni piiri pieni pyörii. Sairauslomista puhuttaessa usein sanotaan, että kyllä hommat hoituvat, vaikka yksi olisi hetken pelistä pois, ei poissaolo aiheuta mitään katastrofia. Mitä kuulen, on: Olet ihan turha tyyppi, oikeastaan sinua ei täällä tarvittaisikaan, sinusta on oikeastaan enemmän haittaa kuin hyötyä, mene pois. En halua kuulla sitä.

Olen melko varma, että vaativan persoonallisuuden häiriö altistaa voimakkaasti korkean toimintakyvyn masennukselle ja ahdistukselle. Kumpaakaan diagnoosia en ole koskaan saanut, joten miten olisinkaan voinut saada oikeanlaista hoitoa. BDI-masennuskyselyn ensimmäinen kysymys kartoittaa potilaan surullisuutta. Heti kättelyssä voi huomata, kuinka fakkiintuneita diagnoosikriteerit ovat. Entä jos suru ilmenee vihana? Masennus ei ole yhtä kuin surullisuus ja toimintakyvyttömyys. 

Niin kauan kuin muistan, olen sopinut ja suunnitellut elämääni tekemistä ja ohjelmaa nimenomaan pitääkseni itseni toimintakykyisenä, huijatakseni paitsi muita niin myös itseäni uskomaan, että kaikki on hyvin. Kun tuo tekeminen on toteutunut, olen katunut sen toteuttamista ja kaivannut pois, fantasioinut itseni kotiin sänkyyn peiton alle piiloon ja kysynyt itseltäni: Miksi tein tämän taas, miksi olen niin julma itseäni kohtaan. Lukemattomia kertoja olen miettinyt, että nyt pitäisi tuntua onnelliselta, tämähän on täydellistä, miksi tämä ei tunnu miltään. Omissa häissäni, synnytyssalissa, äitiyslomalla, lomamatkoilla, juhlissa. Suunnittelen, sovin ja teen asioita pysyäkseni elossa. Jos en tekisi, vaikka se onkin pakonomaista suorittamista, kokisin luovuttavani. Tavallaan ulkoistan mieleni elämästä, todellisista tilanteista. Katselen itseäni kärpäsenä katosta ja mietin, että nyt pitäisi olla onnellinen. Ajattelen ulkoistamisessa olevan kyse pakenemisesta. Ulospäin kaikki näyttää vain olevan hyvin, koska olen toimintakykyinen. Eihän psyykkisesti huonovointinen järjestä juhlia, sovi treffejä, hymyile kuvissa tai käy teatterissa! Kyllä järjestää, sopii, hymyilee ja käy.

Ainoita lääkkeettömiä ahdistuksen ja masentuneisuuden vähentämiskeinoja minulle ovat tänä vuonna olleet lämmin suihku, seksi ja musiikin kuuntelu sekä ne harvat hetket lapseni kanssa, kun olen kyennyt olemaan henkisesti läsnä ja iloitsemaan hänen kanssaan. Yksi sellainen hetki oli heinäkuussa, kun yhdessä keinuimme ulkona ja lauloimme Antti Tuiskun kappaletta Keinutaan.

Otsikoin tekstin taisteluksi, koska se kuvastaa parhaiten kokemustani elämästä: taistelu itseä vastaan, taistelu diagnooseista ja hoidosta, taistelu jaksamisen ja uupumisen välillä. Lapsuuden jälkeen elämä ei ole ollut minulle ihanaa seikkailua ja aikuisuuden vapautta vaan ennen kaikkea selviytymistaistelu.

Viha

Taas löydän itseni ihmettelemästä, milloin tämä kaikki viha sisältäni pääsee ulos. Vihan tunne on ongelmieni ytimessä. En pysty itkemään, koska suru sisälläni muuttuu vihaksi. Sairastan epäilemättä jälleen masennusta, masennuskyselyn pistemäärän mukaan keskivaikeaa. Ahdistuneisuushäiriöstä en koskaan ole parantunutkaan, nyt se vaan on pahentunut. Sain lääkäriltä reseptin uuteen mielialalääkkeeseen, mihin siirtyminen tuntuu 12 vuoden jälkeen helvetin pelottavalta. Olen nyt ohjeen mukaan syönyt puolikasta annosta pitkäaikaisesta masennuslääkkeestäni 5 päivää ja 9 päivän päästä siirryn uuteen lääkkeeseen. Sain myös uuden rauhoittavan lääkityksen ahdistuskohtauksia varten, mutta ensimmäisellä kokeilukerralla olin sen vaikutuksesta jonkinasteisessa horroksessa seuraavat 12 tuntia, joten sitäkään en uskalla toista kertaa kokeilla. En voi olla horroksessa töissä enkä kahdestaan taaperoikäisen lapseni kanssa ja iltaisin en uskalla ottaa lääkettä, kun pelkään, etten pääse aamulla ylös sängystä ja töihin. Tällä viikolla pyysin äitini luokseni yöksi, kun en uskaltanut olla yksin vastuussa lapsestani psyykkisesti näin huonovointisena. Kaikki keskustelutuki terveydenhuollosta on saatavilla edelleen vain puheluina. Olen koko ikäni kokenut puhelimessa puhumisen epämiellyttäväksi tavaksi kommunikoida, joten en koe saavani mitään apua siitä, että keskustelen tuntemattoman äänen kanssa puhelimessa vaikeista asioista, joista en kykene puhumaan edes läheisteni kanssa.

Mihin sitten tarvitsen rauhoittavaa lääkitystä, mitä ahdistuskohtaus käytännössä tarkoittaa? Rintaani puristaa, rintakehäni tuntuu painavalta ja ahtaalta, päätäni puristaa näkymätön vanne, puren hampaita yhteen enkä pysty rentouttamaan leukaperiäni, hengitän pinnallisesti ja pidätän hengitystä tahattomasti, en kykene hengittämään syvään, hengitysteitäni kihelmöi tai pistelee, jännitän hartioitani enkä pysty rentouttamaan niitä, vatsani on kipeä enkä pysty rentouttamaan sitä, vatsassani kiertää ja joudun käymään vessassa usein, ruokahaluni on tipotiessään ja syöminen aiheuttaa halua oksentaa, sykkeeni kohoaa ja kehoni luulee varmaan minun juoksevan pakoon jotakin, en pysty keskittymään muutamaa sekuntia pidempään, minulle tulee pakko-oireita ja olen erittäin kärttyinen ja lyhytpinnainen. Onko tässä tarpeeksi? Pakko-oireet liittyvät hanoihin, korkkeihin, kansiin, nappuloihin, vetoketjuihin, nappeihin, kännykkään, oviin, laatikoihin ja lukkoihin. Samat pakko-oireet häiritsivät edellisen masennusjaksoni ja ahdistuneisuushäiriöni vaikean jakson aikana. Tervetuloa takaisin.

Tiedän olevani työkyvyn rajoilla ja olen sen ääneen töissä ilmaissutkin. Se nyt ei vaan vaikuta yhtään esihenkilöäni tai edes sitä seuraavaa johtotasoa kiinnostavan. Tilanteeni on kuitenkin siinä mielessä monimutkainen, että minusta on ahdistavampaa olla yksin kotona kuin töissä, missä voin keskittyä muuhun kuin itseeni ja tilanteeseeni. Töissä voin sentään saada jonkinlaisia onnistumisen ja pätemisen kokemuksia. En missään tapauksessa halua ja jaksa vaihtaa taas työpaikkaa. Kaipaan nyt edes jotakin pysyvyyttä elämääni, kun puolen vuoden sisällä olen avioeronnut, hakenut ja kokeillut uutta työtehtävää mutta palannut takaisin entiseen, muuttanut yhteisestä asunnosta vuokra-asuntoon ja pian muutan ensimmäiseen omistusasuntooni. Seuraavaksi edessä on uuden psykoterapeutin etsiminen sekä toivottavasti koronatilanteen helpottuminen, mikä on ehdottomasti positiivinen asia, mutta iso muutos sekin. Voisiko tässä olla sauma alkaa kieltäytyä sovituista menoista silloin, kun psyykkinen tai fyysinen vointini vastustaa kalenterin mukaan elämistä? Sopii toivoa, tuskin siihen kykenen. Koronatilanteen muuttumisen myötä haaveilen myös deittailusta ja siinäpä taas yksi uusi asia, joka voi olla parhaimmillaan positiivinen mutta pahimmillaan erittäin negatiivinen. Jos jokin on elämässä varmaa, niin epävarmuus. 

Tunnistan saman kuvion tunne-elämässäni kuin edellisen masennusjaksoni aikana. Olen pettynyt edelliseen psykoterapeuttiini siinä määrin, etten halua jatkaa hänen kanssaan kolmatta vuotta, joka Kela-terapiastani on vielä käyttämättä. Voi tosin olla, ettei Kela myönnä kolmatta vuotta ilman viiden vuoden taukoa, ellen käytä samaa terapeuttia 1,5 vuoden tauon jälkeen. Ymmärtääkseni kolmen vuoden terapiatuen pitäisi koskea yhtenäistä terapiaprosessia, eikä se tietenkään ole yhtenäinen, jos terapeutti vaihtuu. Niin pätevä käsitys Kelalla on terapiasta ja mielenterveydestä. Järjestelmä ennen kaikkea! Inhimillisyys on Kelan näkökulmasta yliarvostettua. Luulin valinneeni kehopsykoterapeutin, mutta ei se kehoyhteys mitenkään näkynyt työskentelyssä. Käytännössä ärtyneen suolen oireyhtymässäni on kyse siitä, että suolistossani lymyilee vihan tunne. Olen käynyt yhteensä 5 vuotta psykoterapiassa ja sen lisäksi muussakin keskustelutuessa, mutta vielä en ole saanut minkäänlaista apua vihan tunteen käsittelyyn. Käytännössä olen puhunut ja maksua vastaan joku on kuunnellut. Itkemisen vaikeuteni on aina johtunut siitä, että tunnen vain vihaa, en surua. Mitään kehitystä tällä saralla ei ole 12 vuodessa tapahtunut.

Helsingin Sanomissa oli tänään mielettömän hyvä artikkeli vihan hallinnasta. Maria Akatemian psykologi Maria Lindroos puhui viisaasti:

”Viha on ihmisen tärkeä perustunne. Se syttyy silloin, kun koemme epäoikeudenmukaisuutta tai kun rajojamme ylitetään. Joskus vihan tunne syttyy itseä kohtaan. Silloin on saattanut itse ylittää omat rajansa tai on suuttunut siitä, ettei osaa puolustaa itseään. Usein viha syntyy siitä, että ohittaa toistuvasti omat tarpeensa, ja pienemmät ärsytyksen aiheet kasautuvat. Alla voi olla myös paljon erilaisia tunteita, kuten häpeää, avuttomuutta, ahdistusta tai pelkoa. Vihan tunne on niin sanotusti viimeinen pisara, joka voi aiheuttaa räjähdyksen. Joskus saattaa tuntua siltä, että jotkut kokevat vihaa toisia herkemmin. He saattavat olla herkistyneitä aistimaan ja tulkitsemaan ympäristön signaaleja toisinaan turhankin kielteisinä tai uhkaavina. 

Reagointiherkkyys voi liittyä esimerkiksi siihen, millaisessa ilmapiirissä on kasvanut. Joskus omia rajoja on rikottu niin pahasti, ettei niitä itse enää edes tunnista. Lapsesta saakka on myös saattanut tottua siihen, että omat tunteet tulee tukahduttaa. Tällöin ei opi arvostamaan niiden viestiä ja pelkää niiden ilmaisemista. Jos vanhemmat eivät ole auttaneet tunnistamaan ja säätelemään tunteita, voi oppia torjumaan niitä ja ajattelemaan, että tunteissa on jotain väärää, vaarallista tai haitallista.”

Voi kun olisin kuullut tämän jo lapsena. Lapsuudessani en koskaan kuullut vihan tunteen olevan tärkeä ja hyvä, inhimillinen asia. Viha oli häpeällinen ja pelottava tunne. En syytä tästö ketään, totean vaan. Miten peruskoulussa ja lukiossa puhuttiin tunteista? Sain psykologiasta ylioppilaskirjoituksissa laudaturin, mutta mitä tiedän vihasta ja sen hallinnasta? Se pitää niellä ja tukahduttaa? Ennen äidiksi tuloa ajattelin, että halua opettaa lapselleni toisin. Nyt lapseni on taaperoikäinen enkä osaa käsitellä vihaa vielä itsekään. Miten ihmeessä osaisin näyttää hänelle mallia sen käsittelyssä? Toistaiseksi olen tyytynyt toteamaan hänen ollessa vihainen, että ”sinua suututtaa”. No sillä ei varmaan pitkälle pötkitä, jos äiti itse kokee valtavaa ahdistusta vihan tunteistaan. Psykoterapiassa minua on aina kehuttu siitä, että tunnistan ja tiedostan niin hienosti tunteitani, toimintamallejani ja niihin vaikuttavia asioita. Entä sitten? Tiedän osaavani tiedostaa ja analysoida, mutta se ei vielä riitä tunteiden kanssa elämiseen. En todellakaan pysty ymmärtämään, miten miljoonat alistetut ja raiskatut musliminaiset esimerkiksi pystyvät tukahduttamaan vihan tunteensa ja vain sietämään elämäänsä. Minulla on kaikki näennäisesti ja suhteellisesti hyvin ja silti voin huonosti.

Maria Lindroos toteaa Hesarin artikkelissa myös: ”Jos esimerkiksi vihan tunteet nousevat pintaan aina kiireen keskellä, kannattaa ennakoida tilanteita ja miettiä, miten kiireen voisi välttää.” Öö, vaihtamalla työpaikkaa ja alaa? Mutta jos ei koe saavansa tyydytystä mistään muusta työstä kuin siitä, mitä huonoissa työolosuhteissa tekee? Jos muussa työssä ei ole kiire, mutta koko ajan haikailee siihen työhön, jota kohtaan tuntee suurta intohimoa? Plus miinus nolla.

Voin kertoa, etteivät avioero ja kaikki siihen johtaneet kokemukset ainakaan vähennä vihan määrää sisälläni. Samaan aikaan minun pitäisi suhtautua ex-puolisooni myönteisesti tai vähintäänkin neutraalisti yhteisen lapsemme toisena vanhempana. Totta kai se edellyttää vihan nielemistä. Ei viha nielemällä haihdu, se on minussa edelleen! Kaiken lisäksi minulla ei ole aiempaa kokemusta parisuhde-eroista enkä tiedä, miten näistä tunteista selviää edes ilman yhteistä lasta ja välttämätöntä kommunikointia. Kai avioerostakin pitäisi tuntea surua, mutta tunnen vain vihaa ja katkeruutta. 

Yleensä en osta kirjoja, mutta lukematta ostin Heli Pruukin ja Terhi Ketola-Huttusen kirjan Vihainen nainen. En ole vielä sitä lukenut, mutta otsikko kuulosti minulta. Töissä muodostamme kahden ihanan kollegani kanssa epävirallisen ryhmittymän V-tiimi eli Vittumaiset Vittuuntuneet Ämmät. Ilman työyhteisöäni olisin ihan hukassa. Onneksi olen töistä löytänyt sielunsisaria siltä osin, mitä sosiaalityön epäkohtiin liittyvään vitutukseen ja vihaan tulee. 

Tänään, kun lapseni on isällään, mietin, tukahduttaisinko vihan tunteeni viiniin vai uuteen ahdistuslääkkeeseeni. Viiltely ei enää ole valikoimassani. Päädyin viiniin. En omista alkomittaria, mutta eiköhän se nyt värähtäisi ainakin 1 promilleen. Se helpotti oloa, vatsavaivat haihtuivat ja vitutus tuntuu enää päässä, ei kehossa. Tulkaa nyt sitten sanomaan, että alkoholi on saatanasta.

Yleensä blogitekstejäni kommentoidaan varsin niukasti, mutta nyt pyydän suoraan vastauksia kysymykseen: Miten te muut ihmiset selviätte vihan tunteiden kanssa?