Lepo

Se oli kyllä yksi elämäni parhaita päätöksiä, että vähensin vuodenvaihteessa huomattavasti vapaa-ajan menojani. Tänä vuonna olen viettänyt varmaan eniten aikaa kotosalla ikinä. Viikonloppuisin olen esimerkiksi käynyt vain kampaajalla, kävelyllä ja puolisoni kanssa anopilla. Olen tavannut vähemmän kavereita, käynyt vähemmän ravintoloissa ja teattereissa. Sopivasti samaan aikaan olen kärsinyt raskausväsymyksestä ja -pahoinvoinnista, mikä on osaltaan estänyt tekemästä ja menemästä liikaa. Tämä kaikki yhteensä tarkoittaa sitä, että olen suorittanut vähemmän, varmaan vähiten koskaan elämässäni. Ja mikä parasta, en ole tuntenut siitä juurikaan huonoa omatuntoa. Vasta nyt olen päässyt siihen pisteeseen mieleni kanssa. Olen osannut levätä, olen sallinut itseni levätä. En tosin ole varma, olisinko pystynyt tähän ilman vauvaa vatsassani, hän on osaltaan pakottanut minut ottamaan rauhallisesti. Edes psykoterapiassa käymistä en ole kokenut suorittamisena. 

Oli pysäyttävää huomata, kuinka valtava ero entisen ja nykyisen työkuormitukseni välillä on, kun koin merkittävää työstressiä tänä vuonna ensimmäistä kertaa vasta 9. maaliskuuta, ja se kesti vain viikon verran. Kahdessa edellisessä työssäni olin samalla tavoin stressaantunut joka päivä, koko ajan. Tuntuu järkyttävältä, miten kestin sellaista 3,5 vuotta. Stressiä, joka ujuttautui myös iltoihin ja viikonloppuihin. Puolisonikin on ollut tosi helpottunut siitä, että vaihdoin työpaikkaa. Hirvittää, kuinka moni edellisissä työpaikoissani ja vastaavissa tehtävissä ympäri Suomen melkein tappaa itsensä työllä. Ja suututtaa, että sellaista annetaan tapahtua.

Aloitin tammikuussa uuden Kelan tukeman psykoterapian. Se on tuntunut tosi hyvältä, olen tosi tyytyväinen läytämääni terapeuttiin. Hän on aktiivinen ja suorapuheinen ja vaikuttaa ymmärtävän minua hyvin. Viime vuonna kävin muutaman kuukauden omakustanteisesti psykoterapeutilla, josta en kokenut saavani mitään hyötyä. Hän oli passiivinen, ja minulle jäi epäselväksi, mitä hän ajatteli siitä, mitä puhuin. Nykyinen terapeuttini myös toivoi suorapuheisuutta minulta, että sanon, mitä ajattelen hänen sanomisistaan. Juuri sellaisesta pidän, ollaan avoimia ja suorapuheisia puolin ja toisin. Huomaan kyllä, että näin alussa ainakin omalta osaltani terapiasuhteessa on väistämättä pientä varautuneisuutta, koska olemme yksinkertaisesti vieraita toisillemme, mutta se helpottaa kerta kerralta. Useimmiten ennen terapiaa esimerkiksi saman päivän aamuna ajatus terapiasta tuntuu raskaalta, mutta jokaisella kerralla ja jokaisen kerran jälkeen minusta on tuntunut tosi hyvältä. Oli se niin väärin, että jouduin odottamaan uutta terapiaa viisi vuotta Kelan idioottimaisen säännön takia. Ei somaattisista vaivoista kärsivälle sanota, että odota viisi vuotta, niin sitten saat hoitoa.

Muutoksia

Olen voinut nyt kolme viikkoa kokonaisvaltaisesti paremmin kuin moneen kuukauteen. Muutos tapahtui vain muutama päivä sen jälkeen, kun lääkäri oli taas diagnosoinut masennukseni ja ahdistukseni vaikeatasoiseksi (lievä-keskivaikea-vaikea) ja olin kärsinyt lähes tauotta sietämättömistä vatsavaivoista. Muutokselle en keksi muita kuin psyykkisiä syitä, vaikka myös suolistoni on voinut paremmin. Toki vaivoja on edelleen ollut joka päivä, ja kolmeen viikkoon on mahtunut myös huonompia hetkiä. Jälleen kerran suolisto voi paremmin, kun mieli voi paremmin ja toisin päin. Joulu on ahdistanut minua yllättäen vähemmän mitä lähemmäs sitä tullaan, ahdisti paljon enemmän syys-marraskuussa.

Voinnin muutoksen takana ovat myönteiset yllätykset ja omat valintani. Valitsin vihdoin ja viimein pitkän itkun jälkeen perua erään reissun tapaamaan kavereitani Keski-Suomeen. Se tuntui epäonnistumiselta mutta samalla helpottavalta, koska tiesin, ettei viikonloppuna olekaan erityistä ohjelmaa, vaan saan aikaa levätä ja tehdä asioita spontaanisti. Psykologini kysyi osuvasti, että missä koin epäonnistuneeni. Jaksamisessa. Hullua, tiedän. 

Päätin myös luopua jokasunnuntaisesta anopilla vierailusta eli käydä siellä jatkossa vain joka toinen viikko. Yksi kokonainen vapaapäivä jollekin, mille itse juuri sillä viikolla sen haluan omistaa, on iso tekijä hyvinvoinnin kannalta. Sitä paitsi tiedän, ettei anoppini halua minun käyvän hänen luonaan vain velvollisuudesta, jos tekisin mieluummin muuta. Ja joka toinen viikkokin on paljon. 

Suurin osa sovituista menoistani oli joulukuuhun mennessä syksyn osalta ohi, ja tein vakaan päätöksen olla kalenteroimatta elämääni yhtä paljon enää koskaan. On tehnyt niin hyvää ehtiä käydä ryhmäliikuntatunneilla kaksi kertaa viikossa ja myös nauttia liikunnasta, kun vatsa ei ole niin kipeä ja olo tukala. Ja on tuntunut niin hyvältä huomata, ettei kalenterissa ole merkintöjä kuin parille päivälle viikossa. PAITSI että tammikuussa aloitan psykoterapian ja helmikuusta lähtien käyn siellä kahdesti viikossa. Eikä siitä saisi tulla suorittamista. 

Vaikka vertaistukiryhmässä käyminen on ollut varmasti ihan hyväksi, niin kyllä minua helpotti myös ajatus siitä, että ryhmätapaamisista on taukoa koko joulukuun ajan. Se vapautti kalenteristani yhden illan viikossa, ja psyykkisesti ryhmässä käyminen on ollut raskasta - kuten arvata saattaa. Tammikuussa ryhmätapaamiset vielä jatkuvat, ja sen aikaa käyn psykoterapiassa vain kerran viikossa.

Vapaa-ajan ohjelmaan liittyy tietysti myös rahatilanne. Faktahan on se, että olen elänyt yli varojeni jo pitkään. Luottorajani tuli marraskuussa vastaan, ja pakotti minut toteamaan, etten voi jatkaa ravintoloissa ja kulttuuririennoissa ravaamista entiseen malliin. Olisinhan minä sen tiennyt jo aiemmin, jos olisin vaivautunut laskemaan tulojeni ja menojeni suhteen, mutta etsin nautintoja enkä jaksanut välittää asiasta niin kauan, kun pystyin elämään tarpeen mukaan luotolla. Marraskuussa irtisanoin lehtitilaukseni, sillä säästän jo parisataa vuodessa. Ensi vuonna voin ilmoittaa verottajalle tämän vuoden työmatkakuluni, ja saan niistä osan takaisin. Varmaan vasta veronpalautuksina tai seuraavan vuoden pienempänä veroprosenttina, mutta edes silloin.

Työtilanteen suhteen aloin olla melkoisen stressaantunut marraskuussa, kun parin projektin deadlinet lähestyivät. Siihen liittyen stressi putosi harteilta saman tien, kun sain tietää yhteistyökumppanini hankkineen projektiin lisäaikaa. Juuri sitä ennen olin saanut toisen projektin valmiiksi. Marraskuusta lähtien olen pystynyt tekemään etätöitä vähintään yhtenä päivänä viikossa, mikä on myös vaikuttanut myönteisesti jaksamiseeni. Jatkossa aion huolehtia siitä, että voin tehdä etätöitä vähintään kaksi päivää kuussa. Olennaisinta etätyössä on se, että aikaa ei kulu työmatkoihin, ja että minun ei tarvitse olla sosiaalinen. Yleensä olen saanut työskenneltyä kotona ahkerasti, vaikka sänky on lähellä ja nukkuminen lempipuuhaani. Marraskuussa sain esimieheltäni yllätyksenä henkilökohtaisen rahallisen bonuksen erinomaisesta työsuorituksesta, mikä ilahdutti erittäin paljon ja kohensi mielialaa. Tuntuihan palkkio toisaalta hassulta, kun kellokorttini on ollut koko ajan miinuksella (suurimman osan aikaa yli sallitun rajan), ja kun vain viikkoa ennen palkkiota työterveyslääkäri suositteli minulle sairauslomaa. Tiedän kuitenkin ansainneeni palkkion, sitä en kiellä. Marraskuun lopulta lähtien sekin ajatus on auttanut jaksamaan, että tiedossa on useita vapaapäiviä (itsenäisyyspäivä, joulu, uusivuosi). Kesäloman jälkeen kun on monta kuukautta ilman yhtään arkipyhää. 

On minulla yksi ikäväkin uutinen! Oli melkoisen masentavaa saada vakuutusyhtiöltä toissapäivänä kirje, jossa todetaan, ettei minulle voida myöntää sairauskuluvakuutusta, jota olin hakenut. Olen sairastanut liikaa, minulla on liikaa pitkäaikaissairauksia. Ei sillä, enpä minä terveeksi ole oloani tuntenutkaan sitten yläasteen, lukuun ottamatta näitä satunnaisia muutamien viikkojen hyviä jaksoja.

Kolme viikkoa parempaa vointia on minulle jo pitkä aika. Kokemuksen perusteella toki tiedän, että hyvää seuraa huono, mutta ihan hyvin olen kyennyt nauttimaan viime viikoista siitä huolimatta. Voin vain toivoa, että tekemäni valinnat kantavat hedelmää pidemmän aikaa. Ja että kykenen pysymään valinnoissani.

Nähdään ensi vuonna!

Ajankäyttö

Toisaalta haluaisin treenata viisi kertaa viikossa, toisaalta tavata usein kavereita ja käydä erilaisissa paikoissa. Usein työpäivät venyvät ja vaikkeivät venyisikään, niin olen työpäivän jälkeen yleensä henkisesti uupunut. Aika ja energia ovat rajallisia resursseja, ja tosiasioista on turha valittaa, tiedänhän minä sen. Mutta tunnetasolla stressaan ja kiukuttelen kellolle.

On ollut pakko tehdä valintoja, priorisoida. Viikossa on seitsemän päivää, hereillä oloa yleensä 16-18 tuntia päivässä, 112-126 tuntia viikossa. Vähintään 45 tuntia viikosta menee töissä työmatkat mukaan lukien, yleensä enemmän. Jäljelle jää siis korkeintaan 67-81 tuntia vapaa-aikaa yöunien lisäksi. Enpä ole tätä muuten koskaan ennen tullut laskeneeksi, harva varmaan on.

Mihin tämä kullanarvoinen vapaa-aikani sitten kuluu, kun ei se tunnu mihinkään riittävän? Olen lähes poikkeuksetta laittanut kaverien tapaamiset ja taideharrastuksen treenamisen edelle. Näytelmän voi nähdä vain rajallisen ajan, kun taas kuntosali ja lenkkipolut ovat käytettävissä loputtomasti. Toki maksan salikortista mutta hinnan siedän, jos vähintään neljä kertaa kuussa sitä käytän. Ajatuksenjuoksuni on joskus aika dramaattista ja usein punnitsenkin tekemisiäni siitä näkökulmasta, että kumpaa vaihtoehdoista katuisin kuolinvuoteellani enemmän. Esimerkiksi ihmissuhteiden vai treenaamisen laiminlyömistä. Vastaus on päivänselvä, ihmissuhteet menevät ehdottomasti treenaamisen edelle. Hyötyliikuntaa saan kuitenkin joka päivä. Taiteesta ajattelen, että siitä voi aina oppia jotain uutta ja se voi olla terapeuttista. Siksi kokisin jääväni enemmästä tai tärkeämmästä paitsi valitsemalla treenaamisen. Jos ja kun valita täytyy.

Cityshoppari ja Groupon ovat kaupunkilöytöretkeilijälle kuin taivaanlahjoja. Ilman niitä en olisi käynyt varmaan puolessakaan niistä ravintoloista ja kahviloista, joissa olen käynyt. Ei olisi todellakaan ollut varaa. Olen muutamia kertoja kirjoittanut arvosteluja paikoista, lähinnä ravintoloista, Yelpiin ja Tripadvisoriin, aiemmin vain eat.fiin. Mutta siihenkään ei aika riitä sitä tahtia, kun olisi kirjoitettavaa.

Venyttely on asia, jota kaipaan. Vuosia venyttelin vähintään kerran viikossa, pitkiä venytyksiä lempimusiikkiani kuunnellen. Nykyään saan varattua sille aikaa vain kerran kuussa jos sitäkään. En välitä siitä, mikä venytysten kestosuositus sattuu milloinkin minkäkin fysioterapeutin tai lääkärin mielestä olemaan. Pitkät venytykset ja samalla musiikin kuuntelu on erittäin meditatiivista ja nautinnollista. En katso kelloa, vaan kuuntelen kehoani. Venytellessä pystyn poikkeuksellisesti olemaan ajattelematta, rentoutumaan. Keskittymään musiikkiin ja kehoni tuntemuksiin. Usein venyttelyn jälkeen voisinkin nukahtaa.