Kevät

On ihan turha sanoa ihmiselle, jonka perheenjäsen on tehnyt itsemurhan, että kaikki järjestyy. Tuo sanonta kuulostaa korvaani entistäkin absurdimmalta ja epärealistisemmalta. Kaikki ei todellakaan järjesty ja kuka vaan voi kuolla milloin vaan, joten älä vaivaudu puhumaan paskaa.

Olen helpottunut työpaikan vaihdosta, siitä että työstressini on laskenut puoleen. Huomaan kuitenkin, että heti kun työtehtäviä on alkanut kasautua uudessakin työssä, niin menen psyykkisesti paniikkiin siitä pelosta, että joutuisin taas samaan kuormitustilaan. Pelkään, että vittumainen mieleni saa minut stressaantumaan yhä pienemmästä työmäärästä. Tunnen myös suurta epäonnistumista siitä, etten kyennyt jatkamaan edellisessä työssäni, vaikka jotkut toiset pystyvät. Olen edelleen sitä mieltä, että edellinen työnantajani oli ja on täysin kusipäinen organisaatio, eivätkä sen johtajat välitä työntekijöiden ja asiakkaiden todellisesta hyvinvoinnista kaikista kermaisista puheistaan huolimatta. Jotkut kollegani kuitenkin pystyivät sivuuttamaan kaiken sen epäoikeudenmukaisuuden ja vääryyden ja keskittymään omaan asiakastyöhönsä kuin eläen jossakin kuplassa. Jos kykenisin sellaiseen, niin olisin voinut jatkaa entisessä työssäni. Toivon todella, että nykyinen työnantajani ei osoittaudu samanlaiseksi kuin edellinen.

Oli tosi paska järjestely, että jouduin palaamaan vielä lomalta takaisin entiseen työhöni, ennen kuin aloitin uudessa, ja hyppäsin suoraan edellisestä työstä uuteen ilman, että siinä välissä olisi ollut lomaa. Edes loman tai sairausloman jälkeen minulla ei ole ollut levännyt ja virkistynyt olo sitten viime syksyn. Viikon talvilomani ensimmäiset kolme päivää vatsavaivani olivat niin pahat, ettei lomailusta tullut mitään. Kahvilassa purskahdin itkuun siitä, että olin niin väsynyt kipuihin ja pettymyksiin.

Myös ensimmäinen päiväni uudessa työpaikassa oli todella tuskainen kuolemankipeän vatsani takia. Tänään jouduin jäämään kotiin, koska edelliset kolme päivää vatsavaivani ovat olleet aina lounaan jälkeen seuraavaan aamuun asti niin sietämättömiä, että jos olisin vielä neljännen päivän joutunut kestämään ja peittelemään sitä sosiaalisissa tilanteissa, olisin iltaan mennessä ihan ranteet auki -mielentilassa. Kipu toissailtana oli jotain aivan sanoinkuvaamatonta, mutta olin kavereiden kanssa teatterissa ja jouduin sinnittelemään. Sellainen on traumaattista. Sinä iltana päätin, etten enää koskaan sovi vapaa-ajalle mitään tapaamisia ja menoja muualle kuin omaan kotiini. Olen kirjaimellisesti traumatisoitunut kaikista niistä sadoista kerroista, kun olen joutunut peittelemään todellista olotilaani, ajatuksiani ja tunteitani ja esittämään, että kaikki on ok. Toissailtana ratkaisuni oli olla mahdollisimman paljon hiljaa ja osallistumatta keskusteluun, koska pääni oli täynnä vain negatiivisia ajatuksia ja tunteita ja jouduin keskittämään kaiken energiani pysyäkseni tajuissani sen vatsakivun kanssa. Hymyileminen oli lähes mahdotonta. Vaikka olen vaihtanut vähemmän kuormittavaan työhön, epäilen edelleen, olenko ylipäänsä työkykyinen.

Olen jo usean kuukauden ajan saanut päivittäin outoja jumittumiskohtauksia, jollaisia en ole ennen kokenut. Olen esimerkiksi töissä kirjoittamassa tai lukemassa jotain, kun yhtäkkiä pääni tyhjenee ihan totaalisesti ja jään ikään kuin kuuntelemaan ihmeissäni pääni sisäistä hiljaisuutta. Yritän saada kiinni siitä, mikä mielessäni oli ennen jumittumista, mutta menee kauan, ennen kuin psyykkinen lukko aukeaa. Ikään kuin joku pääni sisällä puhuva ihminen paiskaisi yhtäkkiä oven kiinni kesken lauseen, ja rynkytettyäni ovea jonkin aikaa, saan sen taas auki ja voin jatkaa keskustelua. En tiedä, onko tämä muille ymmärrettävä kuvaus, mutta juuri tuolta minusta tuntuu. Koen ne tilanteet aika pelottaviksi. Uskon, että kohtaukset johtuvat ylikuormituksesta ja masennuksesta. Viime viikolla sain sellaisen ahdistuskohtauksen töissä, että jouduin taas ottamaan rauhoittavia. Käteni alkoivat täristä, sain kuumia aaltoja, vatsani heitti volttia, päässäni soi pakkoajatuksia, tein pakkoliikkeitä ja pelkäsin joutuvani kohtaamaan muita ihmisiä. Päällimmäinen tunne oli ahdistava, kokonaisvaltainen pelko. En ikinä pärjäisi ilman rauhoittavia.

Minusta on tuntunut hankalalta jutella niitä näitä uusien työtoverieni kanssa. Haluaisin ihan ensin tietää heidän taustansa ja että he tietäisivät minun. En tarkoita työuraa, vaan henkilökohtaista elämää. Minua ahdistaa, että uudessa työyhteisössä ei tiedetä siitä, että menetin veljeni vain muutama kuukausi sitten. Edellisessä työpaikassani kaikki tiesivät siitä, ja se oli minusta helpottavaa. Vielä en ole löytänyt sopivaa hetkeä kertoa siitä kuin yhdelle tiimikaverilleni. Saisin vähän oudon maineen, jos yhtäkkiä lounaspöydässä toteaisin: "Mun veli teki syksyllä itsemurhan". Koska muut eivät tiedä siitä, oletan koko ajan, että heilläkin voi olla samankaltaisia suuria salaisuuksia, minkä vuoksi koen vaikeaksi lähestyä heitä ja jutella niitä näitä. Samalla tavoin on ahdistavaa joutua salaamaan psyykkisiä ongelmiaan. Oletus on, että kaikki työssäkäyvät ihmiset voivat hyvin ja ovat ennen kaikkea psyykkisesti terveitä. Varsinkin työssä, jossa on paljon mielenterveysongelmista kärsiviä asiakkaita. Heistä puhutaan "toisina" ikään kuin kukaan meistä ei voisi kuulua samaan kategoriaan. Se on ihan perseestä. Inhoan kaikkea salailua, jonka tarkoituksena on vain pitää yllä valheellista kulissia.

Olen aina tai ainakin koko aikuisikäni inhonnut small talkia yli kaiken. Minusta on miljoona kertaa miellyttävämpi vaihtoehto olla hiljaa kuin jauhaa paskaa ihan vain hiljaisuuden täyttämiseksi. Kun muut puhuvat vaikkapa säästä minuuttia kauemmin, niin minä poistun paikalta vähin äänin. En myöskään koe mitään merkitystä sellaisilla kaverisuhteilla, joissa ei puhuta avoimesti myös negatiivisista kokemuksista, ajatuksista ja tunteista. Aina kun joku kaveri sanoo, että hänelle kuuluu vain hyvää, niin vakuutan itselleni, että hän vaan ei kerro koko totuutta. Miten kukaan voisi tässä maailmassa voida hyvin ja olla onnellinen? Ihan absurdi ajatus.

Sairauslomakupla

Kesti kolmisen viikkoa, ennen kuin upposin henkisesti sairauslomalle enkä ajatellut enää juurikaan töitä ja työelämää. Olen nyt elänyt pari viikkoa siinä kuplassa ja kun sairausloman päättyminen alkaa häämöttää reilun kahden viikon päässä, tunnen, kuinka joku pääni sisällä alkaa tökkiä sitä neulalla. Onneksi neula on vielä toistaiseksi tylppä eikä puhkaise turvakuplaani.

Kuulin eilen työkavereiltani, että johtaja työpaikallani on pari viikkoa sitten sanellut lisää mahdottomia sääntöjä. Hän oli ilmoittanut, että rästitöitä ei saa enää kertyä ja kirjaukset asiakastapaamisista, neuvotteluista ja puheluista täytyy olla tehtynä viimeistään niitä seuraavana päivänä. Tähän mennessä rästiin jääneet kirjaukset on kirjattava kesäkuun loppuun mennessä kaiken normaalin työn ohella. Määräykseen sisältyy olettamus siitä, että me ruohonjuuritason työntekijät olisimme tähän asti jostain syystä lusmuilleet. Aivan kuin joka vitun ikinen työntekijä ei olisi muka halunnut tähänkin asti kirjata kaiken ajantasaisesti. Aivan kuin olisimme halunneet rästitöitä. Johtajan määräyksen toteuttaminen edellyttäisi asiakasmääriemme puolittamista, mitä ei tietenkään tule tapahtumaan. Eikä mitään muutakaan helpotusta. Raivon tunne, jonka tämä uutinen sai minussa aikaan ja saa varmasti vielä pitkään, on ääretön ja valtaa koko kehoni. Kirosanat eivät riitä kuvaamaan sitä. Käteni alkavat täristä, sieraimeni laajenevat, puren leukaperäni yhteen, sydämeni hakkaa lujempaa ja tuntuu, että pääni räjähtää. Eikä siinä vielä kaikki: ensi vuoden alusta meille tulee uusi aikaavievä työtehtävä, jonka suorittamiseen ei näillä näkymin ole saatavissa lisäresursseja. Hengitä syvään ja niele paska, joka naamallesi heitetään. Tervetuloa takaisin töihin. Miten ihmeessä työnantaja kuvittelee minun jaksavan siellä näiden muutosten jälkeen, jos en jaksanut ennen niitä? Jotta jaksaisin, työhön pitäisi tulla jotakin helpotusta - ei vittu päin vastoin!

Kelan sairauspäivärahaa voi saada osa-aikaisesti niin, että tekee töitä 40-60% normaalityöajasta ja on loput sairauslomalla. Sitä voi saada max 120 päivää, mutta työnantajani ei näillä näkymin suostu tekemään sopimusta siitä kuin yhdelle kuukaudelle eli toukokuun loppuun asti. Alan nyt vakavasti katsella vapaita työpaikkoja ja hakeutua johonkin selvästi vähemmän kuormittavaan työhön ja sellaiselle työnantajalle, joka välittää työntekijöistään enemmän. Nykyiselle työnantajalleni sen ei pitäisi tulla minkään tason yllätyksenä. Se on mielestäni vähintäänkin odotettavissa. Edelleen valtavasti harmittaa ja surettaa jättää asiakkaani, niin kuin lukuisat edeltäjäni ovat tehneet, mutta ei minusta ole heille paljon iloa, jos voin koko ajan huonosti ja lopulta menetän työkykyni lopullisesti. Niin kuin olen kaikille hokenut, toista ei voi auttaa, jos on itse avun tarpeessa. Niin kuin lentokoneessa, ensin on laitettava happinaamari itselle ja sitten vasta toisille. Tavoitteeni on nyt se, että aloittaisin uudessa työssä viimeistään vuodenvaihteessa.

Neulan tökkäisyt sairauslomakuplaani tarkoittavat välähdyksiä niistä tunteista, ajatuksista ja olotiloista, joita olen töissä joutunut kokemaan. Olen jo aivan paniikissa siihen todellisuuteen palaamisesta. Olen sairauslomalla osittain siksi, että työpaikkani on sairas. Niin kuin varmasti tuhannet muutkin suomalaiset. Se, että työtoverini ovat mukavia tyyppejä ja että minulla on hyvä esimies, ei tee työyhteisöstä ja -ilmapiiristä hyvää, kun kaikki työntekijät hierarkian kaikilla tasoilla ovat ylikuormittuneita, uupuneita ja stressaantuneita. Minun on ollut aina todella vaikea sietää kulisseja ja teennäisyyttä - tekohymyä, tekokiinnostusta, tekojaksamista ja tekotyytyväisyyttä. Työelämä on täynnä sitä, ainakin sosiaalialalla. En sovi siihen kuvioon.

Russ Harrisin kirja Onnellisuusansa vaikuttaa oikein hyvältä ja on täynnä totuuksia mielen toiminnasta. Niiden lukeminen vaan ei kovin paljon lohduta, kun ongelma on se, että 90% ihmisistä ja etenkin vallanpitäjistä eli rikkaista, johtajista ja poliitikoista eivät niistä tiedä tai eivät ole niitä sisäistäneet. Tulee vaan entistäkin enemmän musertunut tunne siitä, että maailma on paska enkä minä sitä pysty muuttamaan.

Sisäinen maailma

Jos osaisin piirtää tai kävisin taideterapiassa, niin kuvaisin viimeistä 12 vuotta vastatuulena. Tuntuu kuin olisin tarponut jatkuvasti vastatuulessa tai soisessa maastossa. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miltä elämäni näyttää ulospäin, mitä olen suorittanut ja saavuttanut ja millainen elintaso minulla on. Millään ulkoisella tai materiaalisella tai saavutuksella ei ole merkitystä onnellisuuden ja hyvinvoinnin kannalta, jos ihminen kärsii psykosomaattisista oireista. Olennaista ovat ihmisen yksilöllinen kokemus, ajattelu ja tunteet. Siksi esimerkiksi köyhät, nälkiintyneet kehitysmaiden ihmiset saattavat vaikuttaa iloisilta ja onnellisilta.

Suossa tarpominen uuvuttaa ja tällä hetkellä koen, etten jaksa enää samaan tahtiin. Voin elää mutta vointini ehdoilla, en ainakaan toistaiseksi enää sen, miten pitäisi. Johtoajatukseni on ollut se, että on jaksettava, koska pitää. No, minusta tuntuu, että kuolen nuorena, jos jatkan niin. En halua romahtaa. Ihmettelen, mihin ne kaikki taidot ja kyvyt, jotka opin edellisen psykoterapian myötä, ovat kadonneet tai piiloutuneet. Toisessa kuvassa, jonka piirtäisin kuvaamaan kokemuksiani, jos osaisin, olisi kaksi minää. Toinen maassa lytyssä ja toinen seisomassa jalka hänen päällään, polkemassa häntä ja hänen itsetuntoaan. Positiivinen järkiminä maantasalla ja negatiivinen tunneminä voitolla.

Jos jotain olen elämässä oppinut, niin sen että suoritukset ja ulospäin näyttäytyvä vaikutelma ihmisestä eivät yleensä kerro mitään hänen sisäisestä maailmastaan. Valmistuin maisteriksi kiitettävin arvosanoin neljässä ja puolessa vuodessa, vaikka voin helvetin huonosti suurimman osan ajasta. Voi kuulostaa rehvastelulta, mutta niin se vaan meni. Päättelen siitä, että jos olisin voinut hyvin, niin olisin valmistunut jopa kolmessa vuodessa.

Jotta töihin paluussani olisi järkeä, täytyisi tapahtua merkittäviä muutoksia verrattuna tilanteeseen, jossa jäin sairauslomalle. Muutoksia pääni sisällä, muutoksia suolistossani ja muutoksia työssäni. On tosi vaikea uskoa, että niitä tapahtuu 7 viikossa, ainakaan kaikissa kolmessa ja ainakaan pysyviä.

Aloittamani terapia ei vastaa ollenkaan sitä, mitä koen tarvitsevani. En tarkoita tällä terapeuttiani tai terapiasuuntausta vaan terapian määrää. Jotta mitään muutoksia parempaan voisi tapahtua, tarvitsisin terapiaa kahdesti viikossa. Se maksaisi 660 euroa kuussa, mihin minulla ei todellakaan ole varaa tai edes puoleen tuosta. Kaiken lisäksi sairausloman mahdollisesti pitkittyessä palkkani laskee tai jään jopa Kelan sairauspäivärahalle.

Joka päivä mietin asioita ja tunnen tunteita, joista haluaisin puhua terapeutin kanssa. Kun tapaamistemme välissä on kaksi viikkoa, olen kuin painekattila tapaamisen vihdoin koittaessa. Koen, että jokainen niistä 45 minuutista on käytettävä tehokkaasti ja hyödyllisesti - mikä ei tietenkään ole hyvä lähtökohta eikä edes mitattavissa. 45 minuuttia! Se on aivan säälittävä aika, eihän siinä ehdi vaihtaa kuin pari sanaa. Jotta terapiasta voisi olla mitään hyötyä, ensin terapeutin pitäisi oppia tuntemaan minut ja minun luottamaan häneen. Ei sellaista tapahdu edes vuodessa, kun aikaa on 1,5 tuntia per kuukausi.

Syömishäiriö

Syömishäiriö on aina oire jostakin. Hakeuduin hoitoon seitsemän vuotta sitten ahdistuksen ja masennuksen takia mutta se, mikä minut sai hakemaan apua, oli syömishäiriö. Halusin opiskella ja saada uusia kavereita ja löytää seurustelukumppanin. Tajusin, etten onnistu omin avuin. Toki sain tukea niiltä läheisiltä, jotka huomasivat ongelmani tai joille olin siitä puhunutkin, mutta läheisten tuki ei koskaan riitä sairaudesta paranemiseen. Olin ahdistunut, masentunut, pakko-oireinen, pelokas, estynyt ja epätoivoinen. Minulla oli helvetin huono itsetunto. Hyvin pian sairastumisen jälkeen huomasin, että mielenterveyshäiriöt ovat sosiaalisia sairauksia.

Kulissi on tärkeä niin kauan, kun uskoo paranevansa. Niin kauan kun jaksaa uskoa. On helpompaa luoda suhteita ja ylläpitää jo olemassaolevia, kun ulkokuvaa itsestä ei tarvitse muuttaa sairauden ja voinnin mukaan. Kun usko toipumiseen, kulissin todeksi tulemiseen loppuu, millään ei ole enää väliä. Toisaalta silloinkaan en vaivautunut kaikille kertomaan, koska en ollut kertonut sairaudesta tai sen vakavuudesta alunperinkään tai koska olin luullut parantuneeni jo aiemmin enkä jaksanut päivittää tilannetta. On helpompaa olla hiljaa, kertomiseen menee valtavasti voimia. Onneksi oli paikka, jossa olin luvannut itselleni, että jaksan kertoa. Psykoterapia oli parantumiseni edellytys.

Eräs mielenterveysongelmista kärsivä asiakkaani sanoi minulle pari viikkoa sitten, että et varmaan tiedä masennuksesta ja sen hoidosta mitään. Voi kuule kun tietäisit, ajattelin ja sanoin, ettei henkilökohtainen elämäni kuulu hänelle. Tiedän, että masennus on aina oire jostakin ja että masennuksen hoidon on aina oltava yksilöllistä. Minua auttoivat eri asiat kuin veljeäni. Paranin noin kahdeksassa vuodessa sairastumisesta, veljeni on matkalla vielä 13 vuoden jälkeenkin. Voi vain kuvitella, kuinka monimutkaiseksi sairaus ehtii muuttua siinä ajassa.

Olen varma, että lähes kaikkiin mielenterveyshäiriöihin ja mielen sairauksiin liittyy masennusta ja ahdistusta. Esimerkiksi syömishäiriö on yleensä oire masennuksesta. Masennuksesta paraneminen edellyttää masennuksen syiden löytämistä ja hyväksymistä tai muuttamista.