Viha

Taas löydän itseni ihmettelemästä, milloin tämä kaikki viha sisältäni pääsee ulos. Vihan tunne on ongelmieni ytimessä. En pysty itkemään, koska suru sisälläni muuttuu vihaksi. Sairastan epäilemättä jälleen masennusta, masennuskyselyn pistemäärän mukaan keskivaikeaa. Ahdistuneisuushäiriöstä en koskaan ole parantunutkaan, nyt se vaan on pahentunut. Sain lääkäriltä reseptin uuteen mielialalääkkeeseen, mihin siirtyminen tuntuu 12 vuoden jälkeen helvetin pelottavalta. Olen nyt ohjeen mukaan syönyt puolikasta annosta pitkäaikaisesta masennuslääkkeestäni 5 päivää ja 9 päivän päästä siirryn uuteen lääkkeeseen. Sain myös uuden rauhoittavan lääkityksen ahdistuskohtauksia varten, mutta ensimmäisellä kokeilukerralla olin sen vaikutuksesta jonkinasteisessa horroksessa seuraavat 12 tuntia, joten sitäkään en uskalla toista kertaa kokeilla. En voi olla horroksessa töissä enkä kahdestaan taaperoikäisen lapseni kanssa ja iltaisin en uskalla ottaa lääkettä, kun pelkään, etten pääse aamulla ylös sängystä ja töihin. Tällä viikolla pyysin äitini luokseni yöksi, kun en uskaltanut olla yksin vastuussa lapsestani psyykkisesti näin huonovointisena. Kaikki keskustelutuki terveydenhuollosta on saatavilla edelleen vain puheluina. Olen koko ikäni kokenut puhelimessa puhumisen epämiellyttäväksi tavaksi kommunikoida, joten en koe saavani mitään apua siitä, että keskustelen tuntemattoman äänen kanssa puhelimessa vaikeista asioista, joista en kykene puhumaan edes läheisteni kanssa.

Mihin sitten tarvitsen rauhoittavaa lääkitystä, mitä ahdistuskohtaus käytännössä tarkoittaa? Rintaani puristaa, rintakehäni tuntuu painavalta ja ahtaalta, päätäni puristaa näkymätön vanne, puren hampaita yhteen enkä pysty rentouttamaan leukaperiäni, hengitän pinnallisesti ja pidätän hengitystä tahattomasti, en kykene hengittämään syvään, hengitysteitäni kihelmöi tai pistelee, jännitän hartioitani enkä pysty rentouttamaan niitä, vatsani on kipeä enkä pysty rentouttamaan sitä, vatsassani kiertää ja joudun käymään vessassa usein, ruokahaluni on tipotiessään ja syöminen aiheuttaa halua oksentaa, sykkeeni kohoaa ja kehoni luulee varmaan minun juoksevan pakoon jotakin, en pysty keskittymään muutamaa sekuntia pidempään, minulle tulee pakko-oireita ja olen erittäin kärttyinen ja lyhytpinnainen. Onko tässä tarpeeksi? Pakko-oireet liittyvät hanoihin, korkkeihin, kansiin, nappuloihin, vetoketjuihin, nappeihin, kännykkään, oviin, laatikoihin ja lukkoihin. Samat pakko-oireet häiritsivät edellisen masennusjaksoni ja ahdistuneisuushäiriöni vaikean jakson aikana. Tervetuloa takaisin.

Tiedän olevani työkyvyn rajoilla ja olen sen ääneen töissä ilmaissutkin. Se nyt ei vaan vaikuta yhtään esihenkilöäni tai edes sitä seuraavaa johtotasoa kiinnostavan. Tilanteeni on kuitenkin siinä mielessä monimutkainen, että minusta on ahdistavampaa olla yksin kotona kuin töissä, missä voin keskittyä muuhun kuin itseeni ja tilanteeseeni. Töissä voin sentään saada jonkinlaisia onnistumisen ja pätemisen kokemuksia. En missään tapauksessa halua ja jaksa vaihtaa taas työpaikkaa. Kaipaan nyt edes jotakin pysyvyyttä elämääni, kun puolen vuoden sisällä olen avioeronnut, hakenut ja kokeillut uutta työtehtävää mutta palannut takaisin entiseen, muuttanut yhteisestä asunnosta vuokra-asuntoon ja pian muutan ensimmäiseen omistusasuntooni. Seuraavaksi edessä on uuden psykoterapeutin etsiminen sekä toivottavasti koronatilanteen helpottuminen, mikä on ehdottomasti positiivinen asia, mutta iso muutos sekin. Voisiko tässä olla sauma alkaa kieltäytyä sovituista menoista silloin, kun psyykkinen tai fyysinen vointini vastustaa kalenterin mukaan elämistä? Sopii toivoa, tuskin siihen kykenen. Koronatilanteen muuttumisen myötä haaveilen myös deittailusta ja siinäpä taas yksi uusi asia, joka voi olla parhaimmillaan positiivinen mutta pahimmillaan erittäin negatiivinen. Jos jokin on elämässä varmaa, niin epävarmuus. 

Tunnistan saman kuvion tunne-elämässäni kuin edellisen masennusjaksoni aikana. Olen pettynyt edelliseen psykoterapeuttiini siinä määrin, etten halua jatkaa hänen kanssaan kolmatta vuotta, joka Kela-terapiastani on vielä käyttämättä. Voi tosin olla, ettei Kela myönnä kolmatta vuotta ilman viiden vuoden taukoa, ellen käytä samaa terapeuttia 1,5 vuoden tauon jälkeen. Ymmärtääkseni kolmen vuoden terapiatuen pitäisi koskea yhtenäistä terapiaprosessia, eikä se tietenkään ole yhtenäinen, jos terapeutti vaihtuu. Niin pätevä käsitys Kelalla on terapiasta ja mielenterveydestä. Järjestelmä ennen kaikkea! Inhimillisyys on Kelan näkökulmasta yliarvostettua. Luulin valinneeni kehopsykoterapeutin, mutta ei se kehoyhteys mitenkään näkynyt työskentelyssä. Käytännössä ärtyneen suolen oireyhtymässäni on kyse siitä, että suolistossani lymyilee vihan tunne. Olen käynyt yhteensä 5 vuotta psykoterapiassa ja sen lisäksi muussakin keskustelutuessa, mutta vielä en ole saanut minkäänlaista apua vihan tunteen käsittelyyn. Käytännössä olen puhunut ja maksua vastaan joku on kuunnellut. Itkemisen vaikeuteni on aina johtunut siitä, että tunnen vain vihaa, en surua. Mitään kehitystä tällä saralla ei ole 12 vuodessa tapahtunut.

Helsingin Sanomissa oli tänään mielettömän hyvä artikkeli vihan hallinnasta. Maria Akatemian psykologi Maria Lindroos puhui viisaasti:

”Viha on ihmisen tärkeä perustunne. Se syttyy silloin, kun koemme epäoikeudenmukaisuutta tai kun rajojamme ylitetään. Joskus vihan tunne syttyy itseä kohtaan. Silloin on saattanut itse ylittää omat rajansa tai on suuttunut siitä, ettei osaa puolustaa itseään. Usein viha syntyy siitä, että ohittaa toistuvasti omat tarpeensa, ja pienemmät ärsytyksen aiheet kasautuvat. Alla voi olla myös paljon erilaisia tunteita, kuten häpeää, avuttomuutta, ahdistusta tai pelkoa. Vihan tunne on niin sanotusti viimeinen pisara, joka voi aiheuttaa räjähdyksen. Joskus saattaa tuntua siltä, että jotkut kokevat vihaa toisia herkemmin. He saattavat olla herkistyneitä aistimaan ja tulkitsemaan ympäristön signaaleja toisinaan turhankin kielteisinä tai uhkaavina. 

Reagointiherkkyys voi liittyä esimerkiksi siihen, millaisessa ilmapiirissä on kasvanut. Joskus omia rajoja on rikottu niin pahasti, ettei niitä itse enää edes tunnista. Lapsesta saakka on myös saattanut tottua siihen, että omat tunteet tulee tukahduttaa. Tällöin ei opi arvostamaan niiden viestiä ja pelkää niiden ilmaisemista. Jos vanhemmat eivät ole auttaneet tunnistamaan ja säätelemään tunteita, voi oppia torjumaan niitä ja ajattelemaan, että tunteissa on jotain väärää, vaarallista tai haitallista.”

Voi kun olisin kuullut tämän jo lapsena. Lapsuudessani en koskaan kuullut vihan tunteen olevan tärkeä ja hyvä, inhimillinen asia. Viha oli häpeällinen ja pelottava tunne. En syytä tästö ketään, totean vaan. Miten peruskoulussa ja lukiossa puhuttiin tunteista? Sain psykologiasta ylioppilaskirjoituksissa laudaturin, mutta mitä tiedän vihasta ja sen hallinnasta? Se pitää niellä ja tukahduttaa? Ennen äidiksi tuloa ajattelin, että halua opettaa lapselleni toisin. Nyt lapseni on taaperoikäinen enkä osaa käsitellä vihaa vielä itsekään. Miten ihmeessä osaisin näyttää hänelle mallia sen käsittelyssä? Toistaiseksi olen tyytynyt toteamaan hänen ollessa vihainen, että ”sinua suututtaa”. No sillä ei varmaan pitkälle pötkitä, jos äiti itse kokee valtavaa ahdistusta vihan tunteistaan. Psykoterapiassa minua on aina kehuttu siitä, että tunnistan ja tiedostan niin hienosti tunteitani, toimintamallejani ja niihin vaikuttavia asioita. Entä sitten? Tiedän osaavani tiedostaa ja analysoida, mutta se ei vielä riitä tunteiden kanssa elämiseen. En todellakaan pysty ymmärtämään, miten miljoonat alistetut ja raiskatut musliminaiset esimerkiksi pystyvät tukahduttamaan vihan tunteensa ja vain sietämään elämäänsä. Minulla on kaikki näennäisesti ja suhteellisesti hyvin ja silti voin huonosti.

Maria Lindroos toteaa Hesarin artikkelissa myös: ”Jos esimerkiksi vihan tunteet nousevat pintaan aina kiireen keskellä, kannattaa ennakoida tilanteita ja miettiä, miten kiireen voisi välttää.” Öö, vaihtamalla työpaikkaa ja alaa? Mutta jos ei koe saavansa tyydytystä mistään muusta työstä kuin siitä, mitä huonoissa työolosuhteissa tekee? Jos muussa työssä ei ole kiire, mutta koko ajan haikailee siihen työhön, jota kohtaan tuntee suurta intohimoa? Plus miinus nolla.

Voin kertoa, etteivät avioero ja kaikki siihen johtaneet kokemukset ainakaan vähennä vihan määrää sisälläni. Samaan aikaan minun pitäisi suhtautua ex-puolisooni myönteisesti tai vähintäänkin neutraalisti yhteisen lapsemme toisena vanhempana. Totta kai se edellyttää vihan nielemistä. Ei viha nielemällä haihdu, se on minussa edelleen! Kaiken lisäksi minulla ei ole aiempaa kokemusta parisuhde-eroista enkä tiedä, miten näistä tunteista selviää edes ilman yhteistä lasta ja välttämätöntä kommunikointia. Kai avioerostakin pitäisi tuntea surua, mutta tunnen vain vihaa ja katkeruutta. 

Yleensä en osta kirjoja, mutta lukematta ostin Heli Pruukin ja Terhi Ketola-Huttusen kirjan Vihainen nainen. En ole vielä sitä lukenut, mutta otsikko kuulosti minulta. Töissä muodostamme kahden ihanan kollegani kanssa epävirallisen ryhmittymän V-tiimi eli Vittumaiset Vittuuntuneet Ämmät. Ilman työyhteisöäni olisin ihan hukassa. Onneksi olen töistä löytänyt sielunsisaria siltä osin, mitä sosiaalityön epäkohtiin liittyvään vitutukseen ja vihaan tulee. 

Tänään, kun lapseni on isällään, mietin, tukahduttaisinko vihan tunteeni viiniin vai uuteen ahdistuslääkkeeseeni. Viiltely ei enää ole valikoimassani. Päädyin viiniin. En omista alkomittaria, mutta eiköhän se nyt värähtäisi ainakin 1 promilleen. Se helpotti oloa, vatsavaivat haihtuivat ja vitutus tuntuu enää päässä, ei kehossa. Tulkaa nyt sitten sanomaan, että alkoholi on saatanasta.

Yleensä blogitekstejäni kommentoidaan varsin niukasti, mutta nyt pyydän suoraan vastauksia kysymykseen: Miten te muut ihmiset selviätte vihan tunteiden kanssa?

Oireita

On tiettyjä oireita, joita minulla ilmenee, kun olen liian kuormittunut, stressaantunut, ahdistunut ja/tai masentunut. Ulkopuolisen nähtävissä on niistä tosin vain muutama: se, jos en jaksa laittautua aamuisin eli käyttää töissä kynsilakkaa ja ripsiväriä, se, jos katseeni harhailee tai jumittaa yhteen kohtaan ja tunnun välttelevän silmiin katsomista sekä yleinen ärtyisyys ja alakuloisuus. Haluaisin käyttää kynsilakkaa ja ripsiväriä, mutta harvoin jaksan, vaikka olisin nukkunut hyvin. Koen todella ahdistavaksi ja kiusalliseksi tilanteet, joissa en jostain syystä pysty katsomaan toista silmiin. Normaalisti pidän silmiin katsomista todella tärkeänä ja ainakin minun huomioni kiinnittää se, jos joku ei katso minua silmiin, kun puhun. Katseeni saattaa myös harhailla hassusti, mikä viestii siitä, että minulla on sisäisesti tosi levoton ja epävarma olo. Yleensä kykenen peittämään alakulon ja ärtymyksen sosiaalisissa tilanteissa esimerkiksi töissä, mutta jos en pysty, niin voin jo tosi huonosti.

Minulla ei ole varsinaista pakko-oireista häiriötä (OCD), mutta pakko-oireita ilmenee voidessani keskimääräistä huonommin. Hyvin konkreettisena todisteena siitä on, että asuntomme oven kahva katkesi eräänä päivänä sen seurauksena, että olen kiskonut ovea kiinni pakonomaisesti, vaikka tiedän sen olevan jo kiinni ja lukossa. Kerran sain ystäväperheen luona vesihanan jumittumaan, kun painoin sitä niin monta kertaa niin lujaa kiinni, vaikka kerta olisi riittänyt. En kehdannut sanoa, että minä olin sen takana, vaan annoin heidän ihmetellä asiaa. Lasten syyksi on helppo laittaa kaikki tuollainen. Hermostuneena saatan nyppiä kynsinauhojani ja pahimmillaan hinkata ihoni rikki jostain kohtaa. Pari vuotta sitten jonkinasteisessa pikkupsykoosissa raavin ison alueen ihoa käsivarrestani rikki, niin että tietyssä valossa siitä näkyy jälki vieläkin. Kesti aika kauan, että iho parani, niin että jouduin pitämään kauan pitkähihaisia paitoja, koska en keksinyt mitään uskottavaa tekoselitystä jäljelle. Pakko-oireita ei yleensä kai huomaa muut kuin puolisoni ja aiemmin lapsuudenperheeni. Yksin asuessani pakko-oireita oli paljon enemmän, ja ne liittyivät myös syömishäiriöön. Molemmat puolestaan liittyivät voimakkaaseen kontrollin tarpeeseen, jota en onneksi enää koe yhtä voimakkaasti.

Oireita, joita muut eivät huomaa on enemmän. En esimerkiksi ole jaksanut pestä hampaita aamuisin puoleentoista vuoteen kuin keskimäärin kerran viikossa. Ehkä jaksaisin, jos pystyisin pesemään ne minuutissa, mutta olen niin pikkutarkka, että hampaidenpesuun menee minulta yleensä noin 10 minuuttia. On vaan helpompi jättää ne kokonaan pesemättä. Iltaisin sentään pesen hampaat aina. Viime kuukausina olen aamuisin yrittänyt edes purskuttaa suun suuvedellä, mutta sekin usein jää. Toinen aamuihin liittyvä oire on se, jos en jaksa nousta syömään aamiaista, vaan painan herätyskellon torkkua niin kauan, ettei aamupalalle jää enää aikaa. Säännöllinen syöminen ja etenkin aamiainen olisi suolistoni hyvinvoinnin, monipuolisen ruokavalion ja myös painonhallinnan kannalta tärkeää. Yleensä aamiainen jää, jos joutuisin sitä varten nousemaan ennen seitsemää. Nukkumaan en kuitenkaan pääse ennen yhtätoista kuin erittäin harvoin. Olen iltaihminen, valvon mieluummin illalla myöhään kuin herään aamulla aikaisin. Illalla kukkumista haluan kuitenkin harrastaa vain omassa kodissa, en missään baarissa tms.

Yhden oireen on ehkä joku ohikulkija tai ihminen ikkunan takana huomannut. Vääntelen naamaani eli irvistelen ja ilmeilen sekä ääntelen ja puhun itsekseni, enimmäkseen kiroilen ja haukun itseäni. Kuulostaa varmaan aika hullulta, mutta se voi johtua siitä, että ehkä olen. Kun voin paremmin ja koen oloni tasapainoiseksi, vähemmän ahdistuneeksi ja levottomaksi, tarve itsekseen puhumiselle ja ilmeilylle häviää kokonaan. Silloin oire tuntuu epätodelliselta, kaukaiselta ja hullulta, mutta kun se taas aktivoituu, en pysty hallitsemaan ja hillitsemään sitä.

Jotkut ovat huomanneet sen, että olen saanut viime viikkoina usein leukakramppeja, ja joillekin olen siitä kertonutkin. Syön magnesiumia, mutta se ei ilmeisesti noita kramppeja ehkäise. Leukani saattavat jumittua niin, että puren hampaita lujaa yhteen enkä saa avattua suutani. Leukalihasten jännittymisen voi tuntea kädellä. Kerran kramppi tuli kollegan kanssa jutellessani, ja jouduin vastailemaan vain "mm", "mm-m" suu kiinni, kunnes kramppi meni ohi. Kerran se tuli kokouksessa ja jouduin kertomaan kaikille, mikä minua vaivaa, kun puheeni oli epäselvää ja leukani vapisi puhuessani. Hieromalla leukalihaksia kramppi menee ohi. Kiusallinen vaiva tämäkin, mutta en voi purentakiskoja alkaa käyttää töissä.

Viimeinen mieleeni tuleva oire liittyy lähinnä masennukseen. Silloin on asiat tosi huonosti, jos en jaksa puhua, vaikka minulla olisi sanottavaa tai kysyttävää. Onneksi tätä ei kovin usein tapahdu, mutta jos tapahtuukin, kukaan muu sitä tuskin huomaa. Yleisesti ottaen mitä enemmän on ihmisiä, sitä epämukavammaksi koen oloni ja vetäydyn. Jos saan itse päättää, olen kerrallaan korkeintaan neljän ihmisen seurassa. Sellaista kokonaisuutta pystyy vielä jotenkin kontrolloimaan. Jos ihmisiä on enemmän, keskustelun pitäisi mennä mielestäni niin, että jokaisella on vuorollaan puheenvuoro. Käytännössä se ei tietenkään ole mahdollista, ja niinpä mieleni tekee häipyä paikalta. En siedä sitä, että viidellä ihmisellä on samaan aikaan sanottavaa kuin itselläni ja puheenvuorosta joutuu kilpailemaan. Minusta on myös todella ahdistavaa, jos en pysty näkemään kerralla kaikkien kuulijoiden ilmeitä, katseita ja reaktioita siihen, mitä sanon tai joku muu sanoo. Olen ehkä vähän asperger.

Syömishäiriö

Syömishäiriö on aina oire jostakin. Hakeuduin hoitoon seitsemän vuotta sitten ahdistuksen ja masennuksen takia mutta se, mikä minut sai hakemaan apua, oli syömishäiriö. Halusin opiskella ja saada uusia kavereita ja löytää seurustelukumppanin. Tajusin, etten onnistu omin avuin. Toki sain tukea niiltä läheisiltä, jotka huomasivat ongelmani tai joille olin siitä puhunutkin, mutta läheisten tuki ei koskaan riitä sairaudesta paranemiseen. Olin ahdistunut, masentunut, pakko-oireinen, pelokas, estynyt ja epätoivoinen. Minulla oli helvetin huono itsetunto. Hyvin pian sairastumisen jälkeen huomasin, että mielenterveyshäiriöt ovat sosiaalisia sairauksia.

Kulissi on tärkeä niin kauan, kun uskoo paranevansa. Niin kauan kun jaksaa uskoa. On helpompaa luoda suhteita ja ylläpitää jo olemassaolevia, kun ulkokuvaa itsestä ei tarvitse muuttaa sairauden ja voinnin mukaan. Kun usko toipumiseen, kulissin todeksi tulemiseen loppuu, millään ei ole enää väliä. Toisaalta silloinkaan en vaivautunut kaikille kertomaan, koska en ollut kertonut sairaudesta tai sen vakavuudesta alunperinkään tai koska olin luullut parantuneeni jo aiemmin enkä jaksanut päivittää tilannetta. On helpompaa olla hiljaa, kertomiseen menee valtavasti voimia. Onneksi oli paikka, jossa olin luvannut itselleni, että jaksan kertoa. Psykoterapia oli parantumiseni edellytys.

Eräs mielenterveysongelmista kärsivä asiakkaani sanoi minulle pari viikkoa sitten, että et varmaan tiedä masennuksesta ja sen hoidosta mitään. Voi kuule kun tietäisit, ajattelin ja sanoin, ettei henkilökohtainen elämäni kuulu hänelle. Tiedän, että masennus on aina oire jostakin ja että masennuksen hoidon on aina oltava yksilöllistä. Minua auttoivat eri asiat kuin veljeäni. Paranin noin kahdeksassa vuodessa sairastumisesta, veljeni on matkalla vielä 13 vuoden jälkeenkin. Voi vain kuvitella, kuinka monimutkaiseksi sairaus ehtii muuttua siinä ajassa.

Olen varma, että lähes kaikkiin mielenterveyshäiriöihin ja mielen sairauksiin liittyy masennusta ja ahdistusta. Esimerkiksi syömishäiriö on yleensä oire masennuksesta. Masennuksesta paraneminen edellyttää masennuksen syiden löytämistä ja hyväksymistä tai muuttamista.