Lepo

Se oli kyllä yksi elämäni parhaita päätöksiä, että vähensin vuodenvaihteessa huomattavasti vapaa-ajan menojani. Tänä vuonna olen viettänyt varmaan eniten aikaa kotosalla ikinä. Viikonloppuisin olen esimerkiksi käynyt vain kampaajalla, kävelyllä ja puolisoni kanssa anopilla. Olen tavannut vähemmän kavereita, käynyt vähemmän ravintoloissa ja teattereissa. Sopivasti samaan aikaan olen kärsinyt raskausväsymyksestä ja -pahoinvoinnista, mikä on osaltaan estänyt tekemästä ja menemästä liikaa. Tämä kaikki yhteensä tarkoittaa sitä, että olen suorittanut vähemmän, varmaan vähiten koskaan elämässäni. Ja mikä parasta, en ole tuntenut siitä juurikaan huonoa omatuntoa. Vasta nyt olen päässyt siihen pisteeseen mieleni kanssa. Olen osannut levätä, olen sallinut itseni levätä. En tosin ole varma, olisinko pystynyt tähän ilman vauvaa vatsassani, hän on osaltaan pakottanut minut ottamaan rauhallisesti. Edes psykoterapiassa käymistä en ole kokenut suorittamisena. 

Oli pysäyttävää huomata, kuinka valtava ero entisen ja nykyisen työkuormitukseni välillä on, kun koin merkittävää työstressiä tänä vuonna ensimmäistä kertaa vasta 9. maaliskuuta, ja se kesti vain viikon verran. Kahdessa edellisessä työssäni olin samalla tavoin stressaantunut joka päivä, koko ajan. Tuntuu järkyttävältä, miten kestin sellaista 3,5 vuotta. Stressiä, joka ujuttautui myös iltoihin ja viikonloppuihin. Puolisonikin on ollut tosi helpottunut siitä, että vaihdoin työpaikkaa. Hirvittää, kuinka moni edellisissä työpaikoissani ja vastaavissa tehtävissä ympäri Suomen melkein tappaa itsensä työllä. Ja suututtaa, että sellaista annetaan tapahtua.

Aloitin tammikuussa uuden Kelan tukeman psykoterapian. Se on tuntunut tosi hyvältä, olen tosi tyytyväinen läytämääni terapeuttiin. Hän on aktiivinen ja suorapuheinen ja vaikuttaa ymmärtävän minua hyvin. Viime vuonna kävin muutaman kuukauden omakustanteisesti psykoterapeutilla, josta en kokenut saavani mitään hyötyä. Hän oli passiivinen, ja minulle jäi epäselväksi, mitä hän ajatteli siitä, mitä puhuin. Nykyinen terapeuttini myös toivoi suorapuheisuutta minulta, että sanon, mitä ajattelen hänen sanomisistaan. Juuri sellaisesta pidän, ollaan avoimia ja suorapuheisia puolin ja toisin. Huomaan kyllä, että näin alussa ainakin omalta osaltani terapiasuhteessa on väistämättä pientä varautuneisuutta, koska olemme yksinkertaisesti vieraita toisillemme, mutta se helpottaa kerta kerralta. Useimmiten ennen terapiaa esimerkiksi saman päivän aamuna ajatus terapiasta tuntuu raskaalta, mutta jokaisella kerralla ja jokaisen kerran jälkeen minusta on tuntunut tosi hyvältä. Oli se niin väärin, että jouduin odottamaan uutta terapiaa viisi vuotta Kelan idioottimaisen säännön takia. Ei somaattisista vaivoista kärsivälle sanota, että odota viisi vuotta, niin sitten saat hoitoa.

Fasadi

Mitä jos vaan hyväksyisin sen, että en välttämättä tule enää koskaan tästä laihtumaan? Että nämä vatsamakkarat, selluliitti ja paksut olkavarret ovat tulleet jäädäkseen. Että reiteni koskevat toisiaan ja peppuni on jotain muuta kuin kiinteä ja pyöreä. Että en enää koskaan tule käyttämään vaatteita kokoa 36/S ja että se on ihan ok. Olen nyt oman arvioni mukaan ollut syömishäiriöstä terve noin neljä vuotta, mutta sisäinen kriitikkoni ei ole vaiennut. Joka päivä kuuntelen, kun se haukkuu minua ja tekee selväksi, etten todellakaan kelpaa näin. 

Usein ajattelen ennen kaverin tapaamista, että nyt sanon ääneen rehellisesti, miltä minusta tuntuu ja mitä ajattelen, mutta ikinä se ei toteudu. Sosiaalisissa tilanteissa muiden kuin puolisoni seurassa en koskaan ole aito itseni, vaan tsemppaan ja yritän olla "hyvää seuraa", koska pelkään niin saatanasti, että muuten ihmiset eivät halua enää tavata minua. Se on ristiriitainen ajatus, koska enhän itsekään hylkäisi toista siksi, että hän on aito ja vaikka sitten huonolla tuulella. Arvostan suorapuheisuutta ja pidän itseäni suorapuheisena, mutta silti en aina kykene siihen. Tänä kesänä uskalsin olla ensimmäistä kertaa huonolla tuulella viettäessäni aikaa ystäväni kanssa eräänä sunnuntaina. En tosin tiedä, huomasiko hän sitä tai mitä hän siitä ajatteli. 

Eilen ystäväni sanoi, että onpa tosi hienoa, että olen pärjännyt ilman rauhoittavaa lääkitystä ja puolet pienemmällä mielialalääkeannoksella. Vastasin hämilläni, että onko minulla muita vaihtoehtoja (!) Mitä ei-pärjääminen olisi tarkoittanut - sairauslomaa, osastohoitoa? Ystäväni sanoi myös, että vaikutin energiseltä ja hyvinvoivalta. Mitä vittua? Minuuttia ennen tapaamistamme olin kirjoittanut Facebookiin, että olisi taas pitänyt vaan jäädä kotiin, kun sairaudet pilaavat aina kaiken kivan. Vatsani oli todella kipeä ja oli tuskaa lähteä kaupungille siinä olotilassa. Ystäväni kommenttiin vastasin vain hämmentyneenä "aijaa, no kiva - niin säkin!" Eihän kukaan tiedä esimerkiksi siitä, jos minulla on itsetuhoisia ajatuksia, jos en itse niistä kerro. Ulospäin näyttää, että kaikki on ok.

Vaikka olen reilun vuoden ajan harrastanut kehoaktivismia ja levittänyt kehopositiivisuuden sanomaa Instagramissa (@recoveringbodyimage), kamppailen itsetuntoni, kehonkuvani ja kehoni hyväksymisen kanssa päivittäin. Vaikka puolisoni pitää minua hyvännäköisenä. Jotkut kun varmaan luulevat, että muiden mielipide on jotenkin ratkaiseva asia itsetunnon kannalta. Olen alkanut kaivata vertaisia, kohtalotovereita. Kukaan kavereistani ja tutuistani ei vaikuta olevan kovin kiinnostunut ja innostunut kehopositiivisuuden ja kehoaktivismin suhteen. En koskaan osallistunut syömishäiriöstä kärsivien vertaisryhmiin. Ilman Instagramin vertaistukiyhteisöä en varmasti olisi näinkään pitkällä kehopositiivisuuden omaksumisessa. Olen tosi kiitollinen, että olen löytänyt Instagramista mielenterveyttä ja itsetuntoa tukevia ihmisiä.

Liityin tänä kesänä Facebookiin siksi, että voisin olla tiiviimmin yhteydessä kavereihini ja serkkuihini ja kokea voimakkaampaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Olen joutunut pettymään. Eihän se niin mene. Tuohon em. postaukseenikaan ei tullut kuin yksi kommentti, ei mitään muita reaktioita. Tyhmäähän se oli muuta odottaa, kun muilla on satoja Facebook-kavereita ja ihan erilainen tapa käyttää sovellusta. Olen jakanut myös kehoaktivismiin liittyviä juttuja, mutta ei niihinkään ole tullut reaktioita kuin parilta kaverilta. Itse käytän sovellusta niin, että jos jonkun postauksen näen, niin myös reagoin siihen, jotta postaaja tietää, että olen nähnyt sen ja mahdollisesti mitä mieltä olen siitä. Eihän peukun tai reaktion klikkaaminen vie aikaa kuin sadasosasekunnin. Kuvittelin, että kaverini olisivat paljon aktiivisempia Facebookissa ja voisin siten olla mukana heidän elämässään enemmän. Voisin kai yhtä hyvin lähteä saman tien taas pois koko Facebookista, mutta haluan seurata ja osallistua Läskimyytinmurtajien ryhmään ja Sosiaalityön uraverkostoon.

En pysty enää näkemään tulevaisuuttani ilman psyykkisiä ja fyysisiä sairauksia. Niistä on tullut osa persoonallisuuttani. Se on helvetin pelottavaa. Siksi tarvitsen psykoterapiaa.

Puhu suoraan, kiitos

Vaikka se on saanut aikaan paheksuntaa ja konflikteja, olen edelleen sitä mieltä, että suorapuheisuus on paras tapa toimia. Monet erehtyvät ajattelemaan, että suorapuheisuus tarkoittaisi sitä, että päästää suustaan kaiken harkitsematta ulos. Suorapuheinenkin voi valita sanansa ja äänensävynsä tarkkaan ja ilmaista itseään tarpeellisen korrektisti.

Ongelma suorapuheisuudesta voi muodostua siksi, etteivät ihmiset ole tottuneet siihen. Lähes poikkeuksetta suorapuheisuutta kuitenkin arvostetaan ja ihmiset ovat ainakin jälkeenpäin kiitollisia siitä, että jokin asia sanottiin heille suoraan. Vastaavasti usein törmää siihen, että joku on vihainen tai loukkaantunut siitä, että jotain EI sanottu suoraan. Se, ettei puhu suoraan, johtaa helposti myös siihen, että valehtelee tai jättää jotain olennaista sanomatta.

Minulla on vielä kehittymistä siinä, että osaisin aina arvioida etukäteen oikein, kenelle ja milloin mistäkin asiasta voi sanoa suoraan. En tietenkään tarkoita suoraan puhumisella vain keskustelukumppaniin liittyviä asioita eli asioita, jotka voivat loukata. Suorapuheisuus on läheistä sukua avoimuudelle ja rehellisyydelle, joita myös pidän parhaina tapoina toimia. Avoimuus ei tietenkään tarkoita sitä, että kertoo kaikille kaiken. Joskus vaikuttaa siltä, että oman mielipiteen sanominen suoraan oudosti häiritsee keskustelukumppania, vaikkei se liittyisi mitenkään häneen. Siitä tulee vaikutelma, että toisen on vaikea hyväksyä eriäviä näkemyksiä ja hän haluaisi kuulla vain omaa mielipidettään tai maailmankuvaansa tukevia kommentteja.

Myönnän, että itsekin häpeällisen usein koen epämiellyttäviä tunteita ja jopa loukkaannun jonkun toisen suorapuheisuudesta. Jälleen kerran tullaan tähän: ihminen on mitä suurimmassa määrin ristiriitainen. Sitä minun on ollut aina vaikea hyväksyä niin muissa kuin itsessänikin. Ristiriitaisuus kun ei sovi täydellisyyteen. Suorapuheisuudesta heräävät epämiellyttävät tunteet syntyvät primitiivisesti, järjen vastaisesti. Olen siis eri mieltä tunteideni kanssa. Naamastani saattaa näkyä, että jotain ei ollut kiva kuulla, mutta ajattelen ja sanon ääneenkin, että arvostan sitä, että toinen sen sanoi.

Inhoan teeskentelyä ja esittämistä. Jos vaikkapa paitani on sinusta ruma ja kysyn, mitä mieltä olet siitä, niin älä missään nimessä sano sitä kivaksi. Se, että joku on eri mieltä toisen kanssa, ei ole lähtökohtaisesti loukkaavaa. Silti useimmat ihmiset eivät jostain kumman syystä kehtaa olla rehellisiä. Teeskentely on sukua ylimielisyydelle, jota en voi sietää tippaakaan. Ylimielisyys puolestaan sotketaan usein virheellisesti hyvään itsetuntoon, vaikka ne ovat kaksi aivan eri asiaa. Ylimielinen voi olla narsistinen, mutta myös nimenomaan epävarma itsestään. Epävarmuuden voi verhota ylimielisyyteen, useimmiten varmaankin tiedostamatta.

Olen tavallaan odottanut koko aikuisikäni, tapahtuuko joskus tai kohtaanko joskus jotain sellaista, mikä saa minut muuttamaan mieltäni suorapuheisuudesta. Toki siitä aiheutuvien konfliktitilanteiden takia muutos on toisinaan käynyt mielessä mutta mennyt aika nopeasti ohi. Jatkan siis ainakin toistaiseksi näin!

Intro vs ekstro

Helsingin Sanomissa oli viime viikolla juttu ekstroverteistä ihmisistä. Siinä kuvailtiin luonteenpiirteitä Linus Jonkmanin määritelmän mukaan seuraavasti: 

Ekstrovertti pitää toiminnasta ja seikkailusta, on seurahakuinen ja tutustuu helposti ihmisiin, nauttii huomiosta ja haluaa erottua joukosta, reagoi nopeasti, on optimistinen ja luottaa omiin kykyihinsä sekä tulee levottomaksi yksinolosta. Introvertti puolestaan viihtyy pitkiä aikoja yksin, haluaa analysoida ja pohtia asioita eikä hätiköi, on itsenäinen, nauttii omasta rauhasta eikä ihmisjoukoista, keskittyy yksityiskohtiin ja ei tylsisty helposti vaan on kärsivällinen.

Introvertin määritelmän jokainen piirre sopii minuun. Jos siis pitäisi valita noista jompikumpi, niin ehdottomasti minua kuvaa paremmin sana introvertti kuin ekstrovertti. Sekin, että en voi sietää yliekstroverttejä ihmisiä, kertoo siitä. Todella ekstrovertit ihmiset vaikuttavat mielestäni yksinkertaisesti tyhmiltä, ajattelemattomilta ja itserakkailta. Niin kuin se vanhempi nainen Hesarin jutussa. Jutun nuorempi haastateltava vaikutti sen sijaan fiksulta ja aikaansaavalta, hän oli minun makuuni sopivasti ekstrovertti. 

Nautin kuitenkin myös huomiosta ja mielelläni erotun joukosta. Olen avoin ja suorapuheinen. Ekstroverttina voi pitää myös sitä ominaisuuttani, että nautin juhlien ja tapahtumien järjestämisestä. Esimerkiksi työpaikalla vaikutan varmaan monen mielestä enemmän ekstrovertiltä kuin introvertiltä. Introverttiys ei tietenkään tarkoita sitä, ettei ihmisellä olisi lainkaan vapaaehtoisia ihmissuhteita tai että hän haluaisi viettää koko elämänsä linnoittaituneena kotiinsa. Sellainen kuulostaa pikemminkin syvältä masennukselta tai autismilta.

Muutokset

Muutos on aina aiheuttanut minulle ahdistusta. Riippumatta siitä, onko se myönteinen, neutraali vai kielteinen. Muutos on aina hyppy tuntemattomaan. Esimerkiksi parisuhteen aloittaminen ja yhteen muuttaminen olivat juuri sitä, mistä olin vuosia haaveillut, mutta silti sain niistäkin aikaan hirveän ahdistuksen. Pelkäsin, että entä jos tämä ei onnistukaan, entä jos en pystykään hallitsemaan uutta tilannetta. Epäonnistumisen pelko.

Tänä viikonloppuna minulla on ollut outo, ahdistunut olo. Vasta eilen illalla tajusin, että se johtuu tietenkin siitä, että aloitan huomenna uudessa työpaikassa. En osannut heti nimetä syytä, koska olen itse nimenomaan halunnut vaihtaa työpaikkaa ja pidän muutosta myönteisenä. Mutta muutos mikä muutos: uusi, erilainen, vieras ympäristö. Potentiaaliset olosuhteet epäonnistumiseen. Edellisessä työpaikassani olin jo ehtinyt oppia työn ja omaksua tietynlaisen roolin työyhteisössä sekä itselleni luontevan tavan työskennellä. Huomenna se kaikki alkaa alusta. Osa minusta on aivan innoissaan ja tuntee kutkuttavaa, myönteistä jännitystä, osa on huolissaan. Rentominä ja huoliminä, kummallakin on tehtävänsä, mutta toivoisin, ettei jälkimmäinen pääsisi koskaan niskan päälle.

Tänään puolisoni totesi, että vaikuttaa siltä, kuin keksimällä keksisin itselleni syitä stressata. Kysyin, näytänkö stressaantuneena, ahdistuneena tai huolestuneena jotenkin onnelliselta. Yleisesti ottaen olen onnellinen mutta sitä vähemmän, mitä enemmän minulla on huolia. Kyllä jos voisin päättää, niin olisin stressaantumatta, ahdistumatta ja turhista huolestumatta. Se nyt vaan on valitettavasti niin, etten voi kontrolloida sitä, mitä kaikkia ajatuksia ja tuntemuksia päässäni poksahtelee. Puolisoni kehotti kehittämään myönteisemmän asenteen. Olen kehitellyt, aika monta vuotta. Itse asiassa ilman miestäni olisin vielä huomattavasti kauempana tavoitteesta. Arvostan suoraa puhetta, vaikka se kuulemishetkellä sattuisi. Aivotoimintaansa ihminen ei koskaan voi täysin - tai siis läheskään täysin hallita, mutta yrittämisestä ei todennäköisesti ole ainakaan haittaa.

Tämä kaikki liittyy hetkessä elämisen taitoon. Tässä hetkessä on harvoin mitään ahdistavaa tai huolestuttavaa. Stressin aiheuttaa menneen ja tulevan miettiminen. Eikä siihen tarvita edes mitään varsinaista muutosta: tuntematon on jokainen huominen, jokainen hetki.