Muutoksia

Miten ihmeessä jotkut vanhemmat voivat ylläpitää kaupallista blogia äitiysloman tai vanhempainvapaan aikana vauvan ensimmäisten kuukausien jälkeen? Lapsihan vaatii huomiota ja vahtimista koko ajan ja kirjoittaminen edellyttää keskeytymätöntä keskittymisrauhaa. En saa edes aloitettua kirjoittamista, jos en tiedä voivani keskittyä siihen rauhassa vähintään tunnin ajan. Siksi tämä pitkä tauko. Sama koskee kirjojen lukemista — olen hidas lukemaan ja haluan ehtiä lukea kerralla sen verran, että pääsen tarinan imuun. Vartissa se ei onnistu, hädin tuskin ehdin tyhjentää aivoni muista asioista.

Kirjoitan tätä uudessa kodissamme. Olimme onnekkaita ja löysimme huhtikuussa erinomaisesti toiveitamme ja tarpeitamme vastaavan paritaloasunnon. Vuokranantaja oli niin joustava, että saimme muuttaa jo tyhjillään olevaan asuntoon rauhassa pitkin toukokuuta, mutta meidän ei tarvinnut maksaa vuokraa kuin vasta kesäkuusta alkaen. Ehdin asua Helsingissä kahdeksan vuotta, enkä usko palaavani asumaan sinne koskaan. Rakastan Helsinkiä valtavasti, mutta en halua enää asua siellä. Muutto liittyi tietysti myös lapsen saamiseen, mutta olisimme halunneet muuttaa joka tapauksessa. Lapsemme sopeutui muuttoon ongelmitta, mutta kissa oli ensimmäisinä päivinä odotetusti järkyttynyt. Viikossa hänkin sopeutui.

Palaset loksahtelivat kohdilleen yksi toisensa jälkeen. Toukokuun alussa sain uuden, ainakin paperilla toiveitani erinomaisesti vastaavan työpaikan. Jopa työsuhteen aloittaminen vasta elokuun alussa sopi työnantajalle hyvin. Ehdin lähettää hakemuksen vasta tähän yhteen paikkaan, ja haastattelijat tarjosivat työtä jo haastattelun päätteeksi. Muodollisesti pätevistä sosiaalityöntekijöistä on todellakin pulaa! Ei sillä, minulla on kyseiseen työhön hyvin soveltuva työkokemus ja paljon suosittelijoita. 

Kolmanneksi, lapsemme sai päivähoitopaikan pienestä kunnallisesta päiväkodista. Kävimme viime viikolla tutustumassa paikkaan ja lapsemme omahoitajaan, kaikki vaikutti hyvältä. Lapsemme täyttää vuoden samalla viikolla, kun aloittaa päivähoidon. Olen niin iloinen siitä, että hän pääsee varhaiskasvatukseen, jossa hän saa paljon enemmän ja erilaisia virikkeitä sosiaalisen, psyykkisen ja fyysisen kehityksensä tueksi, kuin pystyisin kotihoidossa tarjoamaan. Toki hän on vielä pieni ja kotihoidon virikkeellisyys riittäisi varmaan vielä kolmivuotiaaksi asti, mutta minusta on ihana ajatella, kuinka hän saa jo nyt tutustua muihin lapsiin ja hoitajiin ja kokea kaikenlaista hauskaa ja jännittävää. Ennen päiväkodin aloitusta äitini hoitaa lastamme kaksi viikkoa ja puolisoni on isyyslomalla toiset kaksi viikkoa.

Enää minun pitäisi hankkia auto, sitten olosuhteet alkavat olla kunnossa tätä seuraavaa suurta elämänmuutosta varten. Julkisilla kulkuvälineillä työmatkani kestäisi lähes kolme kertaa pidempään ja lapsen vieminen päiväkotiin olisi hankalaa ja hidasta. Auton valinta on täysin puolisoni harteilla: ostan sen, minkä hän sopivaksi ja hyväksi toteaa. Autoa on kallista ylläpitää, mutta ei julkinenkaan liikenne työmatkani suhteen halpaa ole. Ajaminen pelottaa ja hirvittää minua edelleen eikä sitä yhtään vähennä se, että kyydissä on maailmani keskipiste. Yritän lohduttautua sillä, että todennäköisesti harjoitus tekee mestarin ja rutiini saa ajamisen tuntumaan helpommalta ja vaarattomammalta. Näillä näkymin aion ajaa vain kodin, päiväkodin, työpaikan, terapiavastaanoton ja ruokakaupan väliä. Eiköhän siitä selvitä hengissä. Toistaiseksi täällä asuminen on onnistunut osaltani ihan hyvin ilman autoa ottaen huomioon, että puolisollani on auto eli sellainen kuitenkin on käytettävissä. 

Vatsavaivani eivät ole palanneet, vaikka olen syönyt mitä vaan, vehnääkin estoitta ja kahvia kolme kuppia päivässä siitä asti, kun lapsemme alkoi syödä soseita ja imetysmäärä väheni. Reagoin kyllä edelleen vatsallani ahdistaviin, hermostuttaviin ja epämukaviin tilanteisiin, mutta niitä on ollut suhteellisen vähän. Pelkään, että niitä tulee taas enemmän vastaan työelämässä, kun sosiaalisen kanssakäymisen määrä vieraiden ihmisten kanssa moninkertaistuu. Olen kummastellut, miksi olen viime aikoina usein valahtanut alakuloiseen, uupuneeseen, epäsosiaaliseen mielentilaan joutuessani puhumaan jonkun vieraan ihmisen kanssa tai jos sellainen tilanne on ollut edes potentiaalisesti lähellä. Esimerkiksi Helsingissä leikkipuiston vauva-aamun ohjatun osion jälkeen jotkut jäivät juttelemaan keskenään, mutta minä käperryin sohvan nurkkaan imettämään ja vältin katsekontaktia muihin tai puin lapselleni ulkovaatteet mahdollisimman pikaisesti ja pakenin paikalta.

Lapsemme on kasvanut niin, että tuntuu oudolta sanoa häntä enää vauvaksi, vaikka hän täytti vasta 9 kuukautta. Hän liikkuu edelleen vatsallaan peruuttamalla ja viisarina pyörimällä sekä istuallaan vähitellen pepulla eteenpäin hivuttautumalla. Mutta se ei yhtään hidasta menoa, ettei osaa ryömiä tai kontata eteenpäin! Hän on jo toista kuukautta noussut konttausasentoon mutta työntelee vaan peppuaan eestaas paikallaan. Hän jokeltelee paljon, toistelee tavuja ja päästelee kaikenlaisia ääniä, kirkuukin välillä. Syöminen sujuu ihan hyvin, mutta kokkareisesta soseesta hän ei pidä. Puuro on ollut hänen suosikkinsa alusta asti ja sitä hän saakin aamuin illoin jättiannoksen. Maidontuotantoni on vähentynyt merkittävästi ja toiseen rintaan sitä muodostuu nykyään paljon vähemmän kuin toiseen. Omalla vastuullanihan sekin on, maitoa tulee kysynnän mukaan. Öisin imetän edelleen aina, kun lapsi herää ja vaatii rintaa, mutta päivällä enää vain aamulla ennen ylös nousemista, kerran iltapäivällä ja illalla vauvaa nukuttaessa. Ehkä eniten vauvavuodessa minua on yllättänyt se, miten vähän nautin imettämisestä ja miten odotan sitä, että voisin jo lopettaa imetyksen kokonaan. Voi olla, että jälkikäteen sitten kaipaankin sitä.

Heh, muistan kuinka viime kesänä kauhistelin, miten ystäväni oli jaksanut herätä jo kahdeksan kuukautta joka yö alle kuuden tunnin välein. Olen aina ollut hyväuninen ja ennen lasta alle kuuden tunnin unet pilasivat päiväni. Pari viikkoa sitten lapsemme nukkui ensimmäistä kertaa joulukuun jälkeen viisi ja puoli tuntia putkeen. Niin on tapahtunut sen jälkeen kahdesti, mutta muina öinä hän heräilee edelleen 30 minuutin - 3 tunnin välein. Toissayönä hän heräsi yhteensä kymmenen kertaa ja joka kerta hänet oli otettava syliin. Hän nukahtaa yöunille yhä joka kerta tissi suussa, koska suoraan pinnasänkyyn nukuttaminen tarkoittaa noin puolentoista tunnin rutinaa ja itkua kaikesta lauleskelusta ja silittelystä huolimatta. Nukahtamisesta ei mielestäni kannata tehdä lapselle epämiellyttävää, pakon sävyttämää tilannetta ja mielikuvaa. Uskon, että lopetettuani imettämisen kokonaan lapsi sopeutuu tilanteeseen vähitellen eikä enää odota tissiä iltaisinkaan, niin että nukahtamisrutiinit muuttuvat luontevasti. Siirsimme unikoulun pitämistä toukokuulta muuton takia, mutta onhan tässä muitakin muutoksia tulossa peräjälkeen. Halusin, että unikoulun aikana minulla on mahdollisuus nukkua päivisin, jos ja kun yöt kuluvat valvoessa, joten päätimme odottaa puolisoni kesälomaa. No nyt hän on kesälomalla ja vietämme mökillä kaksi viikkoa, eikä siellä ole mielestäni järkeä pitää unikoulua, koska se ei ole lapsen tavanomainen nukkumisympäristö. Mökiltä palattuamme on enää kuukausi siihen, kun aloitan työt ja siitä kuukauden päästä lapsi aloittaa päivähoidon. Nehän ovat lapsen näkökulmasta vielä suurempia muutoksia kuin muutto! No, aiomme joka tapauksessa yrittää unikoulua parin viikon päästä, kun puolisoni on vielä kesälomalla. Itse asiassa minäkin olen nyt vuosilomalla, äitiyslomani päättyi jo pari viikkoa sitten.

Lapsemme on edelleen enimmäkseen iloinen ja nauravainen. Olemme ihmetelleet, mistä hän on sen perinyt! No ehkä se on vaikuttanut, että meillä on tapana hassutella paljon hänen kanssaan. Ihmeellistä, miten hyvä huumorintaju voi olla jo vauvalla. Hän vaikuttaa myös varsin voimakastahtoiselta tyypiltä. On mielenkiintoista huomata hänessä persoonallisia piirteitä ja tapoja, kuten tiettyjä äännähdyksiä ja liikkeitä tietyissä tilanteissa. Häkellyttävää, miten hän kehittyy kognitiivisesti koko ajan. Hän esimerkiksi pystyy jo vastustamaan kiusausta koskea johonkin kiellettyyn ja osaa kääntää huomionsa muualle, kun häntä kieltää lujasti ja johdonmukaisesti. Rutinaa se toki saa aikaan mutta ei enää itkua, jollei hän ole väsynyt tai muuten valmiiksi pahalla mielellä. Naisia lapsemme ei juurikaan vierasta mutta miehiin hän suhtautuu varauksella, niin kuin vauvat yleensä. Vierastaminen tuntuu minusta hyvältä: että me vanhemmat olemme lapselle erityisiä. Hän kuitenkin lämpenee vieraillekin ihmisille melko nopeasti, vierastaminen ei ole ongelmallista. Tuntuu myös hyvältä ja turvalliselta, että hän on kiintynyt isovanhempiinsa, että hänellä on muitakin tärkeitä ja läheisiä ihmisiä.

Totta kai kaipaan omaa aikaa ja vapautta. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka paljon rakastan lastani ja kuinka paljon nautin yhdessäolosta hänen kanssaan. Yksinolo on aina ollut minulle tärkeää. Olisihan varsin merkillistä, jos yhtäkkiä en enää tarvitsisikaan sitä. Olen edelleen muutakin kuin äiti, olen ensisijaisesti minä. Äitiys on tullut osaksi identiteettiäni — se ei ole kumonnut kaikkea, mitä olin sitä ennen. Siinähän kaiken muutoksen ydin on: ristiriitaisuus, vastakkaisten tarpeiden ja halujen päällekkäisyys. Alan kaivata lasta oltuani vasta muutaman tunnin erossa hänestä mutta samalla tiedän, että jos kiiruhtaisin saman tien hänen luokseen, niin hetken päästä alkaisin taas kaivata omaa aikaa. Siksi on järkevintä pyrkiä elämään hetkessä, kuunnella ja tiedostaa tunteensa ja tarpeensa, hyväksyä ne, ajatella pitkäjänteisesti isompaa kokonaisuutta ja toimia sen mukaan. Minulle lapsen saaminen on suurin toteutunut unelma ja parasta, mitä elämässäni on koskaan tapahtunut, mutta ymmärrän myös heitä, jotka eivät halua luopua lapsettomuuteen liittyvästä vapaudesta. 

Tammikuusta lähtien lapsemme on ollut kerran kuussa yön vanhempieni luona ja kaksi kertaa olen ollut lapsen kanssa heillä niin, että äitini on hoitanut yöheräämiset. Lisäksi hän on auttanut lapsenhoidossa päiväsaikaan lukuisia kertoja. Muuttoviikonloppuna lapsemme oli kaksi yötä vanhemmillani, mikä helpotti muuttamista huomattavasti ja saimme tietysti samalla kahdenkeskistä aikaa puolisoni kanssa. Monilla ei ole mahdollisuutta tällaiseen apuun, ja monilla ei ole edes puolisoa jakamassa vastuuta lapsesta ja kodista. En ymmärrä alkuunkaan, miten yksinhuoltajat ja suurperheiden äidit jaksavat. Varsinkin, jos heillä ei ole mahdollisuutta hoitoapuun. Voi kuinka monta kertaa olenkaan ajatellut, että onneksi en sairastunut synnytyksenjälkeiseen masennukseen, jota etukäteen pelkäsin. Ja että onneksi vauvamme on pysynyt täysin terveenä yhtä tammikuista nuhaa lukuun ottamatta. Arki ja elämä olisi ollut melkolailla toisenlaista, jos päävastuu vauvasta olisi kaatunut jonkun muun harteille ja kiintymyssuhteen muodostuminen minun ja vauvan välille olisi häiriintynyt, tai jos vauva olisi ollut paljon sairaana, kipeä ja itkuinen. Palaan alussa toteamaani: olemme olleet onnekkaita. 

Lokakuu

Olen tässä taas miettinyt, että kuinka paljon kipua ja huonoa oloa ihmisen pitää kestää. Monet vanhemmat kollegani tekevät ilmaista työtä eli ylitöitä ilman palkkaa. Ihan periaatteesta en ikinä aio lähteä sille linjalle, mutta en myöskään pystyisi. Viimeisen kuukauden ajan työkykyni on ollut noin 70-prosenttista, jaksaisin kuuden tunnin työpäivää. Se, että toiset jäävät iltamyöhään asti tekemään palkatonta työtä, kertoo paitsi siitä, että he eivät arvosta vapaa-aikaansa ja omaa arvoaan työntekijänä tarpeeksi, niin myös siitä, että he ovat hyvin työkykyisiä. Minua suututtaa suunnattomasti, etteivät esimiehet puutu siihen, että alaiset tekevät palkatonta työtä. Havaintojeni mukaan he suhtautuvat asiaan niin, että "omapahan on valintasi, ihan sama mulle". Sitten ihmetellään, kun ihmiset palavat loppuun kuin kynttilät. No olisikohan kannattanut puuttua ajoissa? Ei esimiehen tehtävä ole vain kytätä työsuorituksia ja kannustaa, vaan myös huolehtia alaistensa hyvinvoinnista siinä määrin, kuin voi. Jos työntekijät eivät ehdi tehdä vaadittuja työtehtäviä työajan puitteissa, niin olisikohan syytä palkata lisää työntekijöitä?!?!? Enkä nyt puhu vain lähiesimiehistä, vaan heidän esimiehistään ja heidän esimiestensä esimiehistä ja niistä, jotka päättävät asioista. Poliitikoista.

En tiedä, onko resistenssini vatsalääkkeeseeni kasvanut, vai mistä johtuu, että suolisto-oireeni ovat pahentuneet viimeisen kuukauden aikana. Toki työkuormitus ja -stressi ovat myös lisääntyneet elokuisen kesälomani jälkeen. Jälkikäteen muistan kesä- ja heinäkuun suhteellisen helppoina työn suhteen ja kokonaisvaltaisesti voin kevääseen ja tähän syksyyn nähden huomattavasti paremmin. Kävin taas kontrollikäynnillä työterveyslääkärillä viime viikolla ja masennuskyselyn perusteella masennukseni oli pahentunut lievän ja keskivaikean rajalta keskivaikean ja vaikean rajalle. Se on toki vain lomake ja suuntaa antava mittari, mutta tulos täsmää henkilökohtaisen kokemukseni kanssa. Toistaiseksi olen jaksanut olla aidosti läsnä ja hyväntuulinen asiakastapaamisissa, mutta lähes kaikki muu sosiaalinen kanssakäyminen tuntuu pakotetulta ja raskaalta. Aamuisin herääminen ja töihin lähteminen tuntuu raskaalta, mutta aamupäivisin olen suhteellisen energinen parin tunnin ajan. Lounaan jälkeen vatsaoireeni pahenevat, energiatasoni laskee ja masentavat ajatukset ja tunteet alkavat vallata mieleni. Työpäivän päättyessä olen jo aika lailla loppu.

Hyötyliikuntaa saan onneksi kohtuullisen paljon ihan sillä, että käytän vain julkisia kulkuvälineitä ja kävelen lyhyet matkat, mutta jumpassa olen jaksanut tai kyennyt käymään viime aikoina vain korkeintaan kerran viikossa. Eilen kävin jumpassa ensimmäistä kertaa yli viikkoon (Body Combatissa) mutta en pystynyt nauttimaan siitä yhtään, koska vatsaani sattui koko ajan. Vilkuilin jatkuvasti kelloa, että milloin tämä loppuu ja pääsen vessaan. Jos ja kun keskivartaloa ei pysty käyttämään kunnolla, niin koko treenin tehosta häviää puolet. En pystynyt tekemään mitään pomppimista tai hyppimistä vaativaa, jännittämään kunnolla vatsalihaksia ja kiertämään keskivartaloa. Kun vatsalihaksia ja kylkiä ei pysty jännittämään, niin myös selän tuki kärsii. Lähdin tunnilta erittäin masentuneena. Kotona makoilin iPadin kanssa, ja vasta pari tuntia jumpan jälkeen ilmaa tuli edes jonkin verran ulos. Silti illallisen jälkeen nukkumaan mennessä vatsani oli taas turvoksissa ja aamulla herätessä sama. Olen myös viime aikoina kokenut tosi usein kuvotusta, mikä johtuu varmaan sekä suolistosta että psyykestä. Kokonaisvaltaisesti huono olo on ehkä kuvaavin ilmaus. Ja ei, en ole raskaana - kuukautiseni alkoivat eilen ihan ajallaan.

Miten ihmeessä vuorokaudet muuttuivat paljon aiempaa lyhyemmiksi sen jälkeen, kun siirryin opinnoista työelämään? En käsitä, miten ehdin ja jaksoin tehdä vielä lukio- ja yliopistoaikoina niin paljon kaikkea vapaa-ajalla. Treenasin monta kertaa viikossa, tapasin kavereitani ja perheenjäseniäni useammin kuin nykyään, katsoin suunnilleen yhtä paljon telkkaria ja olin netissä suunnilleen yhtä paljon kuin nykyään, luin kirjoja ja lehtiä ja vielä lukioaikoina ompelin usein vaatteita itselleni. Tämä on ihan mahdoton yhtälö päässäni. Nykyäänkin tilaan lehtiä, mutta ehdin ja jaksan lukea ne parhaimmillaan kolmen kuukauden viiveellä: heinäkuun lehti on vielä lukematta, kun lokakuun lehti tipahtaa postiluukusta. Kirjoja en jaksa lukea juuri lainkaan, vaikka haluaisin. Samaa ehtimistä ja jaksamista ihmettelen sivustakatsojana, kun kaverini tai veljeni kertoo, kuinka käy edelleen työelämän ohella treffeillä, lukee, katsoo Netflixiä, treenaa monta kertaa viikossa, bilettää ja tapaa kavereitaan. Eräskin kertoi menevänsä aamuseitsemäksi työporukan sählytreeneihin ja vielä työpäivän jälkeen jumppaan. Yritä siinä nyt sitten tuntea itsesi energiseksi ja onnistuneeksi ihmisyksilöksi.

Ajankäyttö

Hain pari viikkoa sitten kaikki 14 päiväkirjaani varastosta vanhempieni luota. Olen tosi onnellinen siitä, että olen kirjoittanut päiväkirjaa ala-asteikäisestä lähtien ja että kaikki päiväkirjani ovat tallessa. Mikä aarreaitta! Varsinkin, kun en tosiaan muista paljonkaan yksittäisiä asioita ja tilanteita elämästäni ennen yläastetta. Kolmeen vuoteen en ole kirjoittanut päiväkirjaa, mutta saman asian on ajanut nyt vuoden verran tämä blogi. En ole vielä saanut aikaiseksi lukea päiväkirjojani, koska haluaisin tehdä sen kokonainen kirja kerrallaan rauhassa, kiireettä ja keskeytyksettä. Rauhassa syventyen ja eläytyen niihin kokemuksiin, tunteisiin ja ajatuksiin, jotka ovat olleet minulle joskus ajankohtaisia, voimakkaita ja tärkeitä. Osa on varmasti sitä edelleen. Hmm, milloinkohan sellainen pitkä, rauhallinen hetki olisi tarjolla..?

Meillä (minulla ja puolisollani) on jo kesän kaikki viikonloput yhtä lukuun ottamatta ohjelmoitu niin, että joka lauantaille ja sunnuntaille on ainakin jokin meno. Joitain lauantaita puolisoni on poikkeuksellisesti töissä voidakseen olla pidempään mökillä. Toisaalta täyteen buukattu kesä ahdistaa, mutta vielä ahdistavampaa minulle olisi päinvastainen tilanne. Kesä on lempivuodenaikani, ja minulla on aina pitkä lista asioita, jotka haluaisin tehdä tai mitä ylipäänsä voi tehdä vain kesällä. Ja kesä on helvetin lyhyt: kahdeksan viikonloppua plus elokuu, jonka olemme kokonaisuudessaan ulkomailla ja mökillä. Onneksi toukokuu oli tänä vuonna poikkeuksellisen lämmin, aurinkoinen ja sadeton. Tietysti rakkaan Suomen ei-niin-rakas ilmasto saattaa taas heittää paskaa niskaan ja muuttaa kesäsuunnitelmia ihmisen puolesta.

Vaikka ulkona on valoisaa jo aamuyöstä, herääminen ja sängystä nouseminen on minulle edelleen erittäin vaikeaa. Pahimmillaan jouduin menemään yhtenä aamuna taksilla töihin, kun nukuin ties kuinka monetta kertaa pommiin ja heräsin 20 min ennen kokouksen alkua. Myöhästyin lopulta onneksi vain 10 min. Eräänä toisena yönä näin taas niin hirveitä painajaisia, että en pystynyt nousemaan herätyskellon soidessa. En varmasti suoriutuisi työstä, jossa työaika ei olisi joustava. Kun nukun pommiin, teen vain pakolliset aamutoimet. Annan kissallemme ruokaa ja vettä, pukeudun ja laitan ripsiväriä, otan lääkkeeni sokerittoman mehulasillisen kera ja petaan sängyn.

Me ihmiset ja nykyaika

En kuvittele olevani mitenkään ainutlaatuinen, vaikka täällä blogissa korostan omia kokemuksiani. Tiedän, että suolistovaivoja on miljoonalla suomalaisella ja varmaan yhtä moni kokee stressiä ja uupumusta ja kaikki ihmiset ovat ainakin jossain vaiheessa elämäänsä tyytymättömiä ulkonäköönsä. Sekä naiset että miehet. Ajattelenkin aina kertoessani jollekulle ongelmistani ja kokemuksistani, että tunteekohan hänkin samoin tai onko hänellä samankaltaisia ongelmia. Kaikki eivät vain kerro niistä. Minusta olisi outoa kuunnella jonkun kertovan asioistaan jakamatta omia vastaavia kokemuksiani. Paitsi tietysti töissä.

Olen pelkästään tämän vuoden aikana vannonut itselleni jo varmaan kymmenen kertaa, että alan pudottaa painoa eli puolitan syömisteni määrän ja alan treenata viisi kertaa viikossa. No, ei ole toteutunut se. Kuvittelin myös, että vähemmän syöminen ja enemmän treenaaminen olisi jotenkin helpompaa sairauslomalla mutta erehdyin. Ravitsemusterapeuttien ohjeen mukaisesti vähän kerrallaan ja useita kertoja päivässä syöminen on sekin osoittautunut varsin vaikeaksi toteuttaa. Etenkin illalla ennen nukkumaanmenoa olen aina tottunut syömään suhteellisen ison annoksen eli lämpimän ruoan ja jotain jälkkäriksi eikä sen muuttaminen ole helppoa. Illalla syöminen on aina ollut stressittömintä, koska sen jälkeen pääsen sänkyyn eikä tarvitse miettiä, missä joudun selviytymään vatsavaivoineni. Kamppailen jatkuvasti sen kanssa, miltä haluaisin näyttää ja kuinka kevyeksi haluaisin tuntea oloni ja mistä toisaalta nautin ja mitä elämässä arvostan. En vieläkään tiedä, kumpaa tietä minun pitäisi kulkea. Katson Fitnesspäiväkirjat-tv-sarjaa ja koen hyvin ristiriitaisia fiiliksiä: toisaalta ihailen sarjan naisten itsekuria ja elämätilannetta, toisaalta halveksin heidän ulkonäkökeskeisyyttään ja pikkumaisuuttaan. Päällimmäiseksi jää kuitenkin mieli oksentaa ja lakata syömästä. Ja sitten haen kaapista suklaata lohduttaakseni itseäni ja saadakseni ahdistavat ajatukset pois mielestäni.

Oikeasti haluaisin irtautua koko internetmaailmasta. Haluaisin kännykän, jolla voi vain soittaa ja lähettää tekstiviestejä ja tietokoneen, jolla voi vain kirjoittaa. Kuinka paljon yksinkertaisempaa ja rauhallisempaa elämä olisikaan ilman nettiä? Ainakin minua netin rajaton visuaalisten ärsykkeiden virta ja loputon ajatusten ja tunteiden viidakko koukuttaa. Elämä ja yhteiskunta eivät voisi olla näin hektisiä ilman nettiä. Äidilläni oli kirjeenvaihtotovereita Australiassa ja Etelä-Afrikassa asti ennen nettiä ja matkustaminenkin onnistui ihan hyvin ilman sitä. Olisin varmasti seesteisempi, jos jokaista vapaata hetkeä ei tarvitsisi täyttää jonkin ruudun tuijottamisella ja tiedon suohon uppoamisella. Niin, eihän minun varsinaisesti tarvitse, mutta nykylänsimaissa on aika lailla mahdotonta elää yhteiskuntakelpoista, niin sanottua normaalia elämää ilman nettiä. Ja kyllä, sillä perusteella minun ei tarvitsisi käyttää kaiken maailman sovelluksia kuten Pinterestiä, Instagramia, Listiä, Polyvorea ja Goodreadsia, mutta kuten sanoin, ne koukuttavat. Onneksi en sentään ole palannut Facebookiin. Jos poistan sovellukset kokonaan laitteistani, kaikki tietoni ja niihin tallentamani tekstit ja kuvat katoavat. Jos en poista, olen edelleen koukussa, enkä pysty olemaan käyttämättä niitä. On siinä ihmisellä ongelma. Ratkaisu olisi varmaan siis muuttaa johonkin kehitysmaahan, jossa nettiä ei ole yhteisön muillakaan jäsenillä. Kaikki on suhteellista; nettiä tuskin kaipaisi, jos sitä ei olisi muillakaan.

Kaisa Viljanen pohti tänään Helsingin Sanomissa: Maailmantuskaa on vaikea ottaa kahvipöydässä puheeksi, sillä siitä saa helposti tunteellisen ja lapsellisen höperön leiman. Aivan kuin monille nuoruudessa puhkeavan maailmanparannusvietin pitäisi mennä aikuisiällä ohi. Aikuisen oletetaan hyväksyvän maailman yhtä karskina kuin se on. Että siihen kuuluvat muun muassa nelivuotias jihadisti ja se, että ruokaa kaadetaan roskikseen, vaikka kulman takana jollakulla on nälkä. Olen monta kertaa päätynyt maailmantuskani kanssa samaan ratkaisuyritykseen kuin Viljanen eli alkanut tehdä vapaaehtoistyötä. Olen osallistunut Amnestyn, SPR:n ja Unicefin toimintaan ja tosissani halunnut niistä säännöllisen harrastuksen itselleni. Olen osallistunut Unicefin syysseminaariin ja Helsingin vapaaehtoisryhmään sekä myynyt Unicefin tuotteita Kampissa joulun alla. Kaksi kertaa olen osallistunut myös Amnestyn vuosittaiseen seminaariin ja kerran sateenkaariverkoston tapaamiseen, käynyt viikonloppukoulutuksen ryhtyäkseni koulutyöhön ja vetänyt kerran eräällä yläasteella oppitunnin ihmisoikeuksista kahden muun vapaaehtoisen kanssa. Aloitin myös joskus SPR:n ystävätoiminnan kurssin ryhtyäkseni jonkun yksinäisen ikääntyneen vapaaehtoisystäväksi mutta jätin kurssin kesken, koska en pystynyt sitoutumaan ystävätoimintaan. Opiskeluaikana kävin muutamia kertoja ulkoiluttamassa vanhainkodin asukkaita.

Joka kerta olen joutunut kokemaan karvaan pettymyksen ja raskaan epäonnistumisen tunteen, kun energiani ei ole riittänyt vapaaehtoistyöhön sitoutumiseen. Muutamassa kuukaudessa olen alkanut stressata osallistumisesta liikaa, uupunut ja joutunut vetäytymään vedoten elämäntilanteeseeni. Vaikkei se elämäntilanne ole ollut sen kummallisempi, kuin että minusta on tuntunut, että olen ollut stressaantunut ja kokenut, etteivät aikani ja energiani riitä kaikkeen: työhön, liikuntaan, kavereiden ja perheen tapaamiseen, teatteriharrastukseen, parisuhteeseen yms. Vapaaehtoistyöstä on ollut helpointa luopua.

Nyttemmin minua on alkanut häiritä myös jotkin Amnestyn ja SPR:n linjaukset toiminnassaan. En ole välttämättä kaikesta samaa mieltä heidän kanssaan. Unicefin liiveihin pukeutuisin mieluiten, koska lasten auttaminen on aina yhtä perusteltua. Unicefissa vapaaehtoisten ja palkollisten työntekijöiden työnjako on kokemukseni mukaan myös paremmin järjestetty kuin Ammestyssa. Haluaisin edesauttaa etenkin perhesuunnittelun ja seksuaaliterveyden paranemista kehitysmaissa. Hesyn pelastettujen lemmikkien hoitaminen olisi myös ihanaa, mutta toistaiseksi järjestö on leimattu mediassa työnantajana varsin epäinhimilliseksi ja ikäväksi. Voisin myös työskennellä palkollisena Unicefissa, mutta työpaikkoja on siellä harvoin auki ja työpaikkailmoituksissa on tosi suuret vaatimukset.

En kuvittele, että saisin aikaan mitään kovin merkittävää vapaaehtoistyöntekijänä, mutta niin kuin Viljanen totesi, tuntisin tekeväni edes jotain. Voisin elää itseni kanssa, ja maailma tuntuisi ehkä edes hitusen siedettävämmältä. Toistaiseksi tyydyn vain maksamaan Amnestyn jäsenmaksun, lahjoittamaan Unicefille 20 euroa kuukaudessa ja ostamaan joululahjaksi esimerkiksi rokotteita ja hyttysverkkoja kehitysmaiden lapsille. Onneksi sentään nälänhätä ja lapsikuolleisuus ovat huomattavasti vähentyneet viime vuosina.

Ajankäyttö

Toisaalta haluaisin treenata viisi kertaa viikossa, toisaalta tavata usein kavereita ja käydä erilaisissa paikoissa. Usein työpäivät venyvät ja vaikkeivät venyisikään, niin olen työpäivän jälkeen yleensä henkisesti uupunut. Aika ja energia ovat rajallisia resursseja, ja tosiasioista on turha valittaa, tiedänhän minä sen. Mutta tunnetasolla stressaan ja kiukuttelen kellolle.

On ollut pakko tehdä valintoja, priorisoida. Viikossa on seitsemän päivää, hereillä oloa yleensä 16-18 tuntia päivässä, 112-126 tuntia viikossa. Vähintään 45 tuntia viikosta menee töissä työmatkat mukaan lukien, yleensä enemmän. Jäljelle jää siis korkeintaan 67-81 tuntia vapaa-aikaa yöunien lisäksi. Enpä ole tätä muuten koskaan ennen tullut laskeneeksi, harva varmaan on.

Mihin tämä kullanarvoinen vapaa-aikani sitten kuluu, kun ei se tunnu mihinkään riittävän? Olen lähes poikkeuksetta laittanut kaverien tapaamiset ja taideharrastuksen treenamisen edelle. Näytelmän voi nähdä vain rajallisen ajan, kun taas kuntosali ja lenkkipolut ovat käytettävissä loputtomasti. Toki maksan salikortista mutta hinnan siedän, jos vähintään neljä kertaa kuussa sitä käytän. Ajatuksenjuoksuni on joskus aika dramaattista ja usein punnitsenkin tekemisiäni siitä näkökulmasta, että kumpaa vaihtoehdoista katuisin kuolinvuoteellani enemmän. Esimerkiksi ihmissuhteiden vai treenaamisen laiminlyömistä. Vastaus on päivänselvä, ihmissuhteet menevät ehdottomasti treenaamisen edelle. Hyötyliikuntaa saan kuitenkin joka päivä. Taiteesta ajattelen, että siitä voi aina oppia jotain uutta ja se voi olla terapeuttista. Siksi kokisin jääväni enemmästä tai tärkeämmästä paitsi valitsemalla treenaamisen. Jos ja kun valita täytyy.

Cityshoppari ja Groupon ovat kaupunkilöytöretkeilijälle kuin taivaanlahjoja. Ilman niitä en olisi käynyt varmaan puolessakaan niistä ravintoloista ja kahviloista, joissa olen käynyt. Ei olisi todellakaan ollut varaa. Olen muutamia kertoja kirjoittanut arvosteluja paikoista, lähinnä ravintoloista, Yelpiin ja Tripadvisoriin, aiemmin vain eat.fiin. Mutta siihenkään ei aika riitä sitä tahtia, kun olisi kirjoitettavaa.

Venyttely on asia, jota kaipaan. Vuosia venyttelin vähintään kerran viikossa, pitkiä venytyksiä lempimusiikkiani kuunnellen. Nykyään saan varattua sille aikaa vain kerran kuussa jos sitäkään. En välitä siitä, mikä venytysten kestosuositus sattuu milloinkin minkäkin fysioterapeutin tai lääkärin mielestä olemaan. Pitkät venytykset ja samalla musiikin kuuntelu on erittäin meditatiivista ja nautinnollista. En katso kelloa, vaan kuuntelen kehoani. Venytellessä pystyn poikkeuksellisesti olemaan ajattelematta, rentoutumaan. Keskittymään musiikkiin ja kehoni tuntemuksiin. Usein venyttelyn jälkeen voisinkin nukahtaa.

Turhaa?

Olen yllätyksekseni pystynyt pitämään sellaisiakin asioita hyödyllisinä, joiden olisin aiemmin ajatellut olleen turhaa. En olekaan saanut (sisäisiä) itkupotkuraivareita siitä, että jokin päättyi toisella tavalla kuin ajattelin. Olen esimerkiksi kirjoittanut kaksi mielipidekirjoitusta, joita en puolisoni kanssa keskusteltuani olekaan lähettänyt eteenpäin tai olen kirjoittanut töissä päätöksiä, joita ei olisikaan tarvinnut tehdä tai jotka tein väärin. Olen huomannut ajattelevani, että kaikesta oppii, kaikki kehittää, mikään ei ole täysin turhaa. 

Elämä on rajallinen ja siksi aiemmin ajattelin, että hetkeäkään ei saisi heittää hukkaan. Jos jokin vaikutti turhalta, ajattelin tuhlanneeni elämää, olleeni epätehokas, epäonnistuneeni. 

On joka kerta yhtä jännää huomata itsessään muutoksia, jotka tapahtuvat vaivihkaa. Toivottavasti tämä muutos pysyy ja pystyn ajattelemaan jatkossakin näin myönteisesti.

Parisuhde

Uskon tietäväni, mitkä ovat onnellisen parisuhteen edellytykset. Realistiset edellytykset. Yli 10 vuotta naimisissa ollut serkkuni kertoi, että heidän parisuhteensa onnistumisen kannalta olennaisinta on olleet kaksi asiaa: joustavuus ja molemminpuolinen kunnioittaminen. Eräs ystäväni puolestaan totesi, että hänen toistaiseksi noin 15 vuotta kestäneen parisuhteensa onnellisuus on paljolti seurausta siitä, että hänellä ja hänen puolisollaan on aina ollut sekä omia että yhteisiä harrastuksia ja mielenkiinnon kohteita. Näihin lisäisin vielä oman havaintoni yleisesti onnellisen elämän edellytyksistä: on osattava nauraa itselle. Jos ihminen ottaa itsensä liian vakavasti, suhtautuu yleensä toisiin samanlailla ja ikään kuin tukehduttaa ihmiset ympärillään. Itselle nauraminen ei puolestaan onnistu, jos  ihmisellä on kovin huono itsetunto. Huono itsetunto kertoo siitä, ettei ihminen rakasta itseään tarpeeksi. Toista ei voi rakastaa terveellä tavalla rakastamatta ensin itseään - ei liian paljon eikä liian vähän.

Olen monta kertaa reilun kahden vuoden parisuhteeni aikana miettinyt, mikä jossain hankalassa tilanteessa mättää tai millä siitä päästäisiin yli. Kutakuinkin joka kerta olen päätynyt serkkuni antamaan neuvoon. Jos kunnioitan toista ja joustan ja jos puolisoni tekee samoin, suunnilleen kaikesta selvitään. Mutta kaikki mainitsemani onnellisen parisuhteen edellytykset koskevat molempia osapuolia tasavertaisesti. Parisuhde ei toimi, jos minä joustan aina enemmän, jos puolisoni kunnioittaa minun heikkouksiani ja outouksiani mutta minä en hänen, jos minulla on omia juttuja mutta puolisollani ei tai jos puolisollani on hyvä itsetunto ja hän osaa nauraa itselleen mutta minä en. Tietenkin on tilanteita ja kausia, jolloin toinen on enemmän jotain ja toinen vähemmän, mutta pidemmän päälle kokonaisuuden pitäisi olla tasavertainen. 

Itse asiassa niissä parisuhteissa, jotka ovat minun silmiini näyttäneet ainakin ulospäin onnellisilta, puolisoilla on ollut tapana vitsailla myös toistensa kustannuksella, hyväntahtoisesti. Ne pariskunnat ovat olleet jo iäkkäitä, yli 40 vuoden liittoja, joten uskon sen ominaisuuden yleensä syntyvän vasta ajan kanssa. Niillä pariskunnilla on myös ollut elämä lasten muutettua omilleen, uusi kahdenkeskinen elämä.

Ainakin toistaiseksi ajattelen, että ainoa syy eroon omassa parisuhteessani voisi olla se, jos minusta tuntuisi, ettemme ole pariskunta vaan vain kavereita tai vain vanhempia. Jos meitä yhdistäisi vain yhteinen asunto ja yhteiset lapset ja ehkä jotkin yhteiset mielenkiinnon kohteet. Sen välttämiseksi tarvitaan yhteisiä haaveita ja suunnitelmia, läheisyyttä, kosketusta, romantiikkaa, intohimoa ja rakkautta. Molempien aloitteesta.

Vanhemmuus

Vauvakuume on itse asiassa harhaanjohtava ilmaus. Haaveilen lapsista, en pelkästään vauva-ajasta. Yhtä ihanalta ja kiinnostavalta tuntuu ajatus oman leikki-ikäisen, kouluikäisen ja murrosikäisen kanssa elämisestä.

Paitsi lasten terveys, minua huolettaa aika ja uni. Miten aika riittää kaikkeen, kun ei se tunnu riittävän ilman lapsiakaan? Miten ehdin saada tarpeeksi unta, kun se tuntuu jäävän liian vähiin, vaikkei kukaan ole herättämässä öisin ja viikonloppuaamuisin? Koirankin me aiomme hankkia ja jonkun pitäisi sekin ulkoiluttaa useamman kerran päivässä. Jos lasten kanssa menee yhtä aikaa aikaisin nukkumaan, itselle ja kahdenkeskiselle ajalle puolison kanssa ei jää aikaa lainkaan. 

Osaratkaisu on se, että olen päättänyt jo aikaa sitten, että otan vastaan apua. Siksi en halua koskaan muuttaa kovin kauas vanhemmistani ja veljistäni. Joskus joku muu kuin me vanhemmat voi viedä lapset harrastuksiin ja ottaa heidät yökylään. Päätimme kihlattuni kanssa jo suhteen alkuvaiheessa, että pidämme kiinni siitä, että meille jää kahdenkeskistä aikaa myös silloin, kun meillä on lapsia. Se ei ole pois lapsilta, päinvastoin. Pois lapsilta on se, että vanhemmat vieraantuvat toisistaan ja päätyvät eroon. Me aiotaan pitää huolta rakkaudestamme. Se edellyttää, että järjestämme myös omaa aikaa kummallekin.

Toistaiseksi minua ärsyttää ja harmittaa, ettei aika riitä kaikkien kiinnostavien tv-sarjojen ja leffojen katsomiseen ja kirjojen ja lehtien lukemiseen, mutta olen aina ajatellut, että sellaisista on enemmän kuin helppo luopua, kun tilalle tulee jotain niin ihanaa ja tärkeää kuin lapsi.

Sydämeni jättää aina lyönnin välistä ja tunnen palan kurkussani, kun ajattelen, että mitä jos emme pystykään saamaan lapsia. Haluaisin nimenomaan olla raskaana, tuntea lapsen kasvavan sisälläni ja seurata sen kehittymistä yhdeksän kuukauden ajan, synnyttää ja pitää vastasyntynyttä sylissäni, huolehtia hänestä hänen elämänsä alusta asti. Kokea sen kaiken yhdessä puolisoni kanssa. Mutta jos olisikin niin, ettemme pystyisi saamaan lapsia, niin lapsettomaksi en suostuisi jäämään. Toisten onni voi olla se, että on olemassa onnettomia lapsia, jotka tarvitsevat uuden kodin.

Joku joskus sanoi lehtihaastattelussa, ettei hanki lapsia, koska maailmassa on jo liikaa ihmisiä. Voiko olla mitään järjettömämpää ja surullisempaa? Väite on peitetarina ihmisille, jotka eivät kehtaa sanoa, etteivät yksinkertaisesti halua omia lapsia, koska monet pitävät sitä itsekkäänä (minä en). Se, että kehitysmaissa on liikaa ihmisiä eikä siellä käytetä ehkäisyä, ei ole länsimaalaisten vika eikä tarkoita sitä, että länsimaissa pitäisi pienentää perheiden jo ennestään pientä lapsilukua. 

Jos halutaan ajatella asiaa yhteiskunnan kannalta, niin vauva on mitä todennäköisimmin tuleva veronmaksaja ja työntekijä. Lasten hankkiminen ei ole itsekästä vaan luonnollista, monella tapaa myös järkevää ja hyödyllistä. Toivottavasti kukaan ei kuitenkaan tee lapsia siksi, vaan koska haluaa, tunteiden tasolla. En haluaisi olla sellaisen ihmisen lapsi, joka on hankkinut minut, koska se on järkevää tai koska tuntee sen olevan hänen velvollisuutensa tai jonkun toisen toive.

Uneton yö

En saanut unta, liikaa ajatuksia. Olen kaivannut musiikkia ja kirjoittamista, mutta koskaan niille ei riitä aikaa. Unettomat yöt, nehän on täynnä aikaa. Tehokkuutta, ei kannata käyttää yötä hukkaan. En ymmärrä niitä, jotka kauhistelevat, kuinka paljon elämästä kuluu nukkumiseen. Uni on yksi niistä asioista, joista en ole valmis luopumaan. Paitsi lapsen vuoksi, se nyt on selvä.

Mitä ajatuksia? Mietin tulevaisuutta, lähellä ja kaukana. Katastrofiajattelu on minulle tyypillistä, ja mikäs sille suotuisampi kasvuympäristö kuin uneton yö. Ajatukset ovat vaarallisimpia korvien välissä. Kirjoitin päiväkirjaa viitisentoista vuotta, pariuduttuani se jäi. Ajankäytön priorisointi, se on keskiluokkaisen elämän haastavimpia tehtäviä. Päätin alkaa kirjoittaa taas.

Musiikki, jotenkin sekin on jäänyt. Nautin eilen siivotessani kuunnellen pitkästä aikaa levyjäni. Siivoaminen on aliarvostettua, mielestäni terapeuttista. Nyt huomaan jo huolestuvani seuraavasta yöstä, saanko unta. Ricky-Tick Big Band ja Tolu tai Bo Kaspers Orkester ja Cif voisivat rauhoittaa. Palaan vielä sänkyyn, jospa uni yllättäisi.