Tulevaisuus

Teflonpintani on kulunut ihan olemattomaksi. Työelämässä menestyminen tai edes pysyminen henkilökohtaisen elämän haasteiden ohella edellyttää niin valtavaa stressin- ja paineensietokykyä ja niin monen epäoikeudenmukaisuuden ja ylikävelemisen kokemuksen sietämistä, että herkälle ihmiselle se tuntuu mahdottomalta. Lähes päivittäin ajattelen, että nykyinen länsimainen yhteiskunta ei vaan ole minua varten. Mutta täällä elän ja tänne olen tehnyt jälkeläisen ja haaveilenpa vielä toisestakin. Ystäväni totesi kokevansa haastavissa tilanteissa hetkellistä uupumusta ja alakuloa, joka menee parissa tunnissa ohi. Tämä kuvaa hyvin normaalia, terveeseen mielenterveyteen kuuluvaa tunteiden ja olotilojen vaihtelua. Ero minun kokemukseeni on siinä, että kuolemantoiveet ja epätoivo eivät ole satunnaisia ja haihdu parissa tunnissa, vaan toistuvat päivittäin ja kestävät ikuisuuden. Elämänilon ja tulevaisuudenuskon hetket ovat poikkeuksia, vaikka sellaisia pitäisivät olla epätoivon ja onnettomuuden kokemukset.

Psykiatrinen hoitoni päättyi suunnitellusti kesällä. Loppulausunnossa terapeuttini toteaa, että hoidon tavoitteiksi määriteltiin työkyvyn ja työssä jaksamisen ylläpitäminen, murehtimiskäyttäytymisen vähentäminen, psykologisen joustavuuden lisääntyminen eli vaativuuden ja kontrollin tarpeen väheneminen sekä tunteiden tunnistamisen, kokemisen ja sallimisen vahvistuminen. Terapeutin mukaan työskentelimme paljon itsemyötätunnon ja itsevalidoinnin kanssa, mutta vaativuuteni ja itsekriittisyyteni on edelleen erittäin voimakasta. Hän kertoo meidän harjoitelleen tunteiden tunnistamista ja nimeämistä ahdistuksen ja vihan takaa sekä käsitelleen syömiseen ja omaan kehoon liittyviä vaikeuksia. Hän toteaa syömishäiriöoireiluni kuitenkin vahvistuneen hoidon aikana. Itse en ole havainnut siinä mitään muutoksia sen jälkeen, kun laihtumiseni pysähtyi kesällä 2021 ja kokoni on pysynyt samana siitä asti.

Terapeutti kertoo, että minä en koe hyötyneeni hoidosta, ja myöntää, ettei asetettuja tavoitteita saavutettu. Hänen mukaansa itsenäinen taitoharjoitteluni terapiakäyntien välillä on ollut koko hoitojakson hankalaa ja vaikka olen yrittänyt harjoitella, toistot ovat jääneet vähäisiksi. En varsinaisesti ymmärrä, mitä hän taitoharjoittelulla ja toistokerroilla tarkoittaa, koska hän vain kehotti minua sietämään pahaa oloa tai vaikkapa oksentamistarvetta ja olemaan itselleni armollisempi. Sitä yritin koko hoitojakson ajan ja siitä kerroin hänelle joka tapaamiskerralla. Jos hän tarkoittaa, etten esimerkiksi kokenut kylmäaltistuksesta mitään hyötyä, niin se on kyllä totta, mutta sen sijaan harjoitin ja harjoitan edelleen itselleni sopivampaa lämpöaltistusta kuten käymistä erittäin lämpimässä suihkussa. Aktiivisesti onnistuin esimerkiksi välttämään itseni punnitsemista, sitä en ole tehnyt taas varmaan melkein vuoteen.

Lopuksi terapeutti toteaa minun kärsivän yhä masennuksesta, ahdistuksesta ja voimakkaista toivottomuuden ja riittämättömyyden tunteista. Hän kirjoittaa, että soveltuvan työn lisäksi kaipaan parisuhdetta, tiiviitä ystävyyssuhteita ja kokemusta yhteenkuuluvuudesta muiden ihmisten kanssa. Mitään niistä ei ole saatavilla mistään terapiasta tai muusta psykiatrisesta hoidosta, vähiten apteekista. En oikein tiedä, kuka terapeutin lausunnosta hyötyy tai kenen siitä oletetaan hyötyvän. Minä en ainakaan. Hoidon päättyessä diagnoosini olivat suolistosairauden lisäksi toistuvan masennuksen keskivaikea masennusjakso (somaattinen oireyhtymä), yleistynyt ahdistuneisuushäiriö (yleistynyt tuskaisuus), vaativan persoonallisuuden häiriö ja määrittämätön pakko-oireinen häiriö. Viimeisintä en ole koskaan tunnistanut, koska pidän pakko-oireitani ahdistuksen ja vaativan persoonallisuuden oireina, en erillisenä sairautena. Lisäksi kärsin edelleen alhaisesta varastorauta-arvosta (ferritiini), koska sitä ei ole puolen vuodenkaan lääkekuurilla saatu nousemaan. Pelkästään mielialalääkkeeni maksaa vuodessa 420 euroa ja siihen päälle rautalääke 36 euroa kuussa. Julkisessa terveydenhuollossa tietysti laitetaan mieluummin asiakas maksamaan kalliit pillerit kuin myönnetään infuusiohoitoa eli suonensisäistä lääkitystä. Imeytymishäiriön juurisyy ei lääkäreitä tunnu kiinnostavan. 

Mielestäni lausunnon viimeinen lause kertoo kaiken olennaisen. Miten kukaan ikinä koskaan missään on onnistunut löytämään sopivan elämänkumppanin ja luomaan kuolemaan saakka kestävän, onnellisen parisuhteen? Varmaan se oli helpompaa sata vuotta sitten, kun elettiin yhtenäiskulttuurissa ja 70% kansasta työskenteli samalla elinkeinosektorilla eikä juuri kukaan kyseenalaistanut juuri mitään. Perusasetukseni on kyseenalaistaa kaikki, mikä on raskasta ja uuvuttavaa mutta minkä koen välttämättömäksi, ainoaksi mahdolliseksi tavaksi elää ja olla. 

Ajattelin aiemmin, että biseksuaalina voin valita kumppanin poikkeuksellisen laajasta valikoimasta ihmisiä. Kriteeristö kuitenkin kapenee vuosi vuodelta. Tällä hetkellä voin kuvitella parisuhteen vain ihmisen kanssa, joka on a) vegaani tai suhtautuu myönteisesti vegaaniseen ruokavalioon ja pitää ympäristösuojelua erityisen tärkeänä (ennen vanhaan kaikilla oli keskenään sama sekaruokavalio eikä kukaan ajatellut sen vaikutuksia ympäristöön), b) jonka kanssa sovin seksuaalisesti yhteen (ennen vanhaan riitti penetraation ja lisääntymisen mahdollisuus), c) joka haluaa muuttaa asumaan yhteen minun ja lapseni kanssa meidän asuinpaikkakunnallemme (ennen vanhaan synnyttiin ja asuttiin suunnilleen samassa paikassa kehdosta hautaan), d) joka haluaa tehdä kanssani lapsen (ennen vanhaan 99% ihmisistä halusi lapsia), e) joka rakastaa minua sellaisena kuin olen ja jonka kanssa minun ei tarvitse kokea olevani jatkuvasti vääränlainen, f) joka tietää yli kolmikymppisenä, mitä elämältään haluaa (ennen vanhaan suunnilleen kaikki halusivat samaa, nykyään lähes kaikki vaan haahuilevat ja haluavat nauttia vapaudesta), g) jolle arkinen, fyysinen läheisyys on luontevaa ja tärkeää, h) joka ei ole väkivaltainen, sairaalloisen mustasukkainen, päihdeongelmainen tai tupakoitsija, i) joka harrastaa liikuntaa ja lähtökohtaisesti mieluummin kävelee kaksi kilometriä kuin ottaa sitä varten taksin ja j) jolla on feministinen maailmankuva, tiedostetusti ja julkilausutusti tai tiedostamatta ja julkilausumatta. Näistä kriteereistä en voi joustaa. Tarkoittaako se, että olen tuomittu elämään loppuelämäni yksin? Seksiä on helppo löytää, mutta haluan muutakin.

Ahdistun ajatuksesta ryhtyä jonkun toisen äidin lasten äitipuoleksi ja joutua tekemään hyvän ensivaikutelman paitsi potentiaaliseen kumppaniin, niin vielä hänen lapsiinsakin. Mietin, miten pitkään voin elätellä toivoa toisesta lapsesta. Ehkä vielä 7 vuotta, 43-vuotiaaksi. En todellakaan tiedä, miten selviän pettymyksestä, jos en koskaan saa toista lasta eikä lapseni koskaan saa sisarusta. Ajatus tekee minut pohjattoman surulliseksi. Mutta miksi ihmeessä kukaan haluaisi tehdä lapsen kanssani?

Maailman johtavan mielenterveystutkijan mukaan vain 15% mielenterveyskuntoutujista paranee nykyisellä hoidolla ja vain 33% paranisi, vaikka kaikki saisivat nykytietämyksen mukaan mahdollisimman tehokasta hoitoa. En yllättynyt tästä tiedosta. Mikään hoito ei muuta sitä tosiasiaa, että maailma, jossa masentunut ja ahdistunut elää, on vitun sairas ja sekaisin ja matkalla kohti tuhoa. ”Huomaa hyvä ja puhu itsellesi lempeämmin” ei tässä konkurssissa auta. Ainoa selviytymiskeino on sulkea silmänsä pahuudelta ja nauttia hetkestä ilman tunnontuskia ja itsereflektiota eli sepittää itselleen asioiden olevan ihan okei. Valitettavasti en pysty siihen. Lääkkeet tai sähköhoito (autocorrect ehdotti sähköjohtoa, se kaulan ympärillä toki ratkaisisi ongelman) tai magneettihoito voi joidenkin kohdalla toimia ratkaisevan hyvin, mutta kaikille niistä ei ole apua. Pysyn lääkkeiden avulla toimintakykyisenä, magneettihoito ei sopinut minulle voimakkaiden sivuoireiden takia ja sähköhoidon kriteerejä en täytä toimintakykyni takia. Psykedeelihoidoista toivon ratkaisua, mutta niiden laillistamiseen ja käypähoitosuosituksiin on varmaan vielä pitkä matka. 

”You cannot get through a single day without having an impact on the world around you. What you do makes a difference and you have to decide what kind of difference you want to make.” 

- Jane Goodall

Haaveeni on aina ollut pysyä samassa työpaikassa pitkään eli vähintään 10 vuotta ja mahdollisesti jopa eläkeikään asti. Arvostan sitoutumista suuresti, ja turvallisuuden ja jatkuvuuden tunne ovat mielenterveydelleni elintärkeitä. Silti, kun mietin ääneen, jaksanko missään ammatissa loppuikääni, haaveeni mitätöidään ja sanotaan, että voinhan vaihtaa työpaikkaa vaikka muutaman vuoden välein. Tiedän, että voin, mutta en haluaisi enkä tiedä, kuinka monta kertaa kykenen. Olen 11 vuoden aikana joutunut vaihtamaan työpaikkaa 7 kertaa eli olen ollut 8 eri työpaikassa. Voin kokemuksen perusteella kertoa, että työpaikan vaihtaminen on helvetin kuormittavaa. En tiedä, jaksanko ylipäätään työelämässä eläkeikään asti riippumatta siitä, olenko samassa työpaikassa vai vaihdanko välillä. Kun 36 ikävuoteen mennessä on ollut jo niin vaikeaa jaksaa, niin tuntuu hyvin vaikealta kuvitella, että jaksaisin vielä moninkertaisesti enemmän kuin tähän asti. Vuoden äitiysloma pois lukien olen ollut työelämässä vasta 10 vuotta ja siitäkään en ole tehnyt 100% työaikaa kuin vajaat kuusi vuotta, joiden aikana jo ehdin uupua ja pitää monen viikon sairauslomaa. Ja sen jälkeen monta kertaa uudestaan. Totta kai mietin, olisiko tarinani toisenlainen, jos olisin valinnut jonkin vähemmän kuormittavan ammatin kuin sosiaalityö. Miettiminen tuntuu kuitenkin absurdilta, koska sosiaalityö oli minulle intohimo ja kutsumus enkä ollut tarpeeksi kiinnostunut mistään muusta.

Osallistuin tänä vuonna poikkeuksellisesti yhdessä ex-puolisoni kanssa lapsemme neuvolatarkastukseen, kun aiempina vuosina olen osallistunut yksin ex-puolisoni työesteiden takia. Täytin lomakkeen, jossa kysyttiin muun muassa sairauksistamme, ja rehellisesti merkitsin siihen omani. Vastaanotolla lapsemme ja ex-puolisoni läsnä ollessa terveydenhoitaja sitten kävi lomaketta läpi ja otti puheeksi sairauteni. Totesin nolona, että en ole näistä ex-puolisolleni puhunut moneen vuoteen enkä haluaisi näistä myöskään lapsemme kuullen keskustella. Terveydenhoitaja pahoitteli, että nämä nyt pitää tässä yhdessä käydä läpi. Hän kysyi, olenko jossain hoidossa ja mitä itse toivoisin, jotta paranisin. Kerroin, että hoitoni päättyi juuri kesällä ja kaikki mahdolliset hoitomuodot on jo kokeiltu. Siihen terveydenhoitaja totesi: ”Niin että olet siis vähän niin kuin toivoton tapaus?” Hämmennyin ja totesin, että no niin olen saanut ymmärtää. Sanoin, että toivoisin löytäväni itselleni sopivan työn, mutta se tuntuu kovin vaikealta, kun hakijoita per paikka on monta sataa enkä ole toistaiseksi päässyt edes työhaastatteluun. Ex-puolisoni onneksi ymmärsi tilanteen kiusallisuuden ja keskittyi ihastelemaan lapsemme tekemiä tehtäviä, mutta ei niin pienessä huoneessa kukaan voi olla kuulematta toisten puhetta. Sairauksistani päästyään terveydenhoitaja alkoi puhua lapsemme painosta, joka on tilastollisesti kasvanut pituuteen nähden liian nopeaan tahtiin. Terveydenhoitaja totesi, että tästä on puhuttava salakavalasti lapsen ollessa paikalla, mutta voin kertoa, että lapsemme on kyllä sen verran älykäs ja nokkela, että ihan satavarmasti kuunteli ja tajusi, mistä on kyse. Terveydenhoitaja on ollut aina sydämmellinen ja ihana tyyppi, joten tämä viimeisin tapaaminen oli yllättävä täystyrmäys.

Vaikka lääkityksessäni ei ole tapahtunut mitään muutoksia, olen kesän jälkeen pystynyt itkemään monta kertaa. Syyskuussa itkin kahden viikon sisällä neljä kertaa ja yksi niistä tarkoitti käytännössä koko työpäivän aikaista itkun pidättelyä. Tauolla kävin vessassa itkemässä, mutta se ei hillinnyt itkuimpulssia tauon jälkeenkään. Useimmat itkuistani ovat liittyneet kokemukseeni ja pelkooni vanhemmuudessa epäonnistumiseen tai pelkoon siitä, että orastava parisuhde kariutuu taas. Aikataulusta myöhästyminen ja asioiden unohtaminen on ollut minulle aina sietämätöntä ja esimerkiksi ne ovat saaneet minut itkemään tänä syksynä useita kertoja.

Yhtenä päivänä muistin lapseni hakuajan päiväkodista väärin ja olin hakemassa häntä puoli tuntia myöhässä. Soimasin itseäni, miten voin tehdä tällaisen virheen, ja pelkäsin lapseni olevan pettynyt ja vihainen. Onneksi aurinko vielä paistoi ja lapset olivat jo pihalla, niin että pystyin piilottamaan itkuiset silmäni aurinkolasien taa. Aistin opettajan kuitenkin huomaavan kasvoistani, etten ollut tavanomaisessa tekoreippaassa moodissani. Autossa sitten kerroin lapselleni itkeneeni siksi, että pelkäsin hänen olevan pettynyt ja vihainen minulle. Hän lohdutti ja vakuutti, ettei myöhästymiseni haitannut häntä. Tunsin itseni huonoksi äidiksi, kun eskari-ikäinen lapseni joutui lohduttamaan minua. Näin sitä siirretään huonoja toimintatapoja sukupolvelta toiselle. Mietin, kuinka ristiriitaista ja vastuutonta minun on haaveilla toisesta lapsesta, kun hädin tuskin suoriudun yhdenkään vanhemmuudesta.

Työpäivän aikaiset itkuimpulssini ovat puolestaan liittyneet siihen, kuinka merkityksettömäksi koen kaiken yhdentekevän paskanjauhamisen, kun samaan aikaan tapahtuu niin paljon pahaa — Suomen hallitus kusee heikompiosaisten muroihin ja maapallo tuhoutuu. Hieman ihmettelin, kun sen sovinistifasistisalaliittoteoreetikkoilmastodenialistikonservatiivin uudelleenvalinta USA:n presidentiksi ei ole vielä saanut minua kyyneliin. Varmaan sen selittää vanha tuttu, ylivoimainen vihan tunne.

Seksillä on esimerkiksi erään brittitutkimuksen mukaan selvät yhteydet ihmisten hyvin­vointiin ja sikäli kuin seksittömyys yhdistyy rakkaudettomuuteen, merkitys on iso. No shit Sherlock. Pystyn nauttimaan paljonkin rakkaudettomasta seksistä, mutta se ei millään tavalla vähennä rakkauden kaipuutani. Tutkimuksessa seksittömien todettiin kokevan muita vähemmän onnellisuutta ja elämän merkityksellisyyttä ja he olivat hermostuneempia ja yksinäisempiä. Talk about me. Olen harrastanut lähes koko sinkkuuteni ajan paljon seksiä ja saan siitä hetkellistä mielihyvää — se on yksi niistä harvoista tilanteista, joissa kykenen elämään hetkessä. Mutta hetkellisellä mielihyvällä ei ole mitään tekemistä onnellisuuden ja elämäntyytyväisyyden kanssa. Onnellisuus ja elämäntyytyväisyys edellyttää kokemusta yhteenkuuluvuudesta ja kokemusta siitä, että on joka hetki hyväksytty ja rakastettu juuri sellaisena kuin on. Olen kokenut sen aikuiselämäni aikana vain kerran parin kuukauden ajan, jonka sain kunnian viettää elämäni rakkauden kanssa vain tullakseni sitten jätetyksi.

Viimeksi kirjoitin, kuinka minun tekisi mieli kirjoittaa hänelle viesti ensikohtaamisemme toisena vuosipäivänä, mutta ettei se kannata. Tein sen silti, koska en kyennyt hillitsemään itseäni. Kysyin, mitä hänelle kuuluu ja kerroin toivovani, että hän on terve ja onnellinen. Kului monta päivää, ennen kuin hän vastasi varsin geneerisesti olevansa terve ja suhteellisen onnellinen. Niinä päivinä en kyennyt keskittymään mihinkään, ajattelin vain häntä ja tarkistelin puhelintani jatkuvasti. Ei mainintaa uudesta parisuhteesta, ei uutta profiilikuvaa. Hän kysyi minun kuulumisiani— amerikkalaista kohteliaisuutta eikä mitään henkilökohtaista, ajattelen. Vastasin kertomalla, että ikävöin häntä joka päivä. Hän luki viestin muttei reagoinut mitenkään, minkä tulkitsin tietysti niin, että hän ei ikävöi minua. Ajattelin ja ikävöin häntä koko kesän vielä enemmän kuin muulloin — varmaankin siksi, että kesä ja etenkin loma on aikaa, jolloin ihmiset viettävät erityisen paljon aikaa kumppaneidensa kanssa, matkustavat ja liikkuvat yhdessä. En vieläkään pysty ymmärtämään, miten hän pystyi jättämään taakseen sen maagisen yhteyden, joka meillä oli. Ymmärtäisin, jos kokemus ei olisi ollut molemminpuolinen, mutta edelleen uskon hänen olleen rehellinen siitä, että se oli.

Palasin Tinderiin ensimmäistä kertaa tänä vuonna elokuun alussa. En innoissani vaan pakon sanelemana mutta valmiiksi turhautuneena ja uupuneena siihen maailmaan. Ajattelin, ettei ole olemassa muita realistisia vaihtoehtoja, jollen halua viettää loppuelämääni yksin. Tapasin kuudesti henkilön, joka olisi ollut minulle periaatteessa eli paperilla täydellinen, mutta johon en tuntenut minkäänlaista romanttista tai seksuaalista vetovoimaa. Juuri kun olin taas kerran pettynyt ja menettänyt toivoni, sain yhteydenoton tyypiltä, jonka olin tavannut ensimmäisen kerran sattumalta kaverini kanssa baarissa jo keväällä. Nyt olemme seurustelleet kuukauden ja yritän luottaa suhteen tulevaisuuteen. Se on kuitenkin kaikkien aiempien kokemusteni takia erittäin vaikeaa ja mieleni pyrkii jatkuvasti vakuuttamaan, ettei tästäkään mitään tule eikä hän ole niin kiinnostunut minusta kuin minä hänestä.

Olen ihmetellyt viime aikoina, miksi maskaamisesta puhutaan vain autismikirjon ja ADHD:n yhteydessä. En edelleenkään usko, että minulla olisi autismikirjon häiriötä ja ADHD:ta kukaan ei ole minulla koskaan edes epäillyt. Silti koen kyllä joutuneeni maskaamaan sosiaalisissa tilanteissa viimeiset 20 vuotta. Suurin osa ihmisistä pyrkii muokkaamaan käytöstään sosiaaliseen tilanteeseen sopivaksi ja roolista toiseen hypätään usein luonnostaan. Maskaamisessa on kyse siitä, että jotkut joutuvat harjoittelemaan, matkimaan ja pinnistelemään noudattaakseen sosiaalisten tilanteiden normeja sekä samalla peittelemään piirteitään, jotteivät erottuisi muista ja tulisivat hyväksytyiksi. Maskaaminen on raskas keino selviytyä sosiaalisissa tilanteissa, joissa erityisyyttä ei ymmärretä. Haasteita voi olla esimerkiksi katsekontaktin luomisessa sekä ilmeillä ja eleillä viestimisessä. Maskatessa omasta olemuksesta ja käyttäytymisestä joutuu olemaan jatkuvasti tietoinen ja seuraamaan toisten reaktioita miettien, hyväksyvätkö he minut. Maskaaminen voi pahentaa tyytymättömyyttä itseä kohtaan, koska jatkuva jonkin toisen esittäminen heikentää omaa minäkuvaa entisestään. Mielestäni maskaaminen voi liittyä ihan yhtä lailla masennukseen ja ahdistukseen kuin autismikirjoon tai ADHD:hen. Ihan samoin myös sosiaalisesti epätoivottua alakuloisuutta ja ahdistusta joutuu peittelemään ja pinnistelemään antaakseen itsestään pystyvän ja pirteän vaikutelman. Vain erittäin harvoin koen esimerkiksi nauravani aidosti sielustani asti. Useimmiten nauraminen on vain esittämistä kohteliaisuuden vuoksi, hyvän tunnelman ylläpitämiseksi ja odotusten täyttämiseksi.

Toisekseen olen ihmetellyt, miksi mediassa puhutaan vain suhdeliukuportaista ja urakehityksestä eikä laajemmin menestyksen liukuportaista. Siitähän kapitalistisessa ja individualistisessa nykyajassa on ennen kaikkea kyse. Parisuhteen liukuportailla tarkoitetaan sitä, että suhteen kuuluu edetä deittailusta ihastumiseen, ihastumisesta seurusteluun, seurustelusta rakastumiseen, rakastumisesta yhteen muuttamiseen, yhteiselosta naimisiin menoon ja naimisiinmenosta lasten hankkimiseen. Urakehityksen liukuportaita minun tuskin tarvitsee kenellekään selittää, mutta mainittakoon, että taloudellinen menestys on kiinteä osa sitä. Menestysportaiksi kutsuisin näitä molempia yhdistettynä, koska vasta se tekee länsimaisella mittapuulla yksilöstä elämässään onnistuneen ja menestyneen. Joka ei tähän komboon kykene, tulee tuntemaan sen nahoissaan.

Elämästä ei selviä ilman teflonpintaa. Tyypillisesti pinta kuluu käytettäessä, mutta elämässä sellaiseen ei ole varaa. Kuluminen ei vahvista, se heikentää. Mikä ei tapa, vituttaa.

”Rakkaudessahan on keskeistä se, että on se tunne, että joku ihminen hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Sellaiset ihmiset, jotka jäävät ilman seksiä ja rakkautta, eivät voi saada tätä tunnetta, koska he eivät usko, että kukaan voi heitä hyväksyä.” 

- Osmo Kontula

Työelämä

Ei olisi pitänyt olla senkään vertaa optimistinen, kuin mitä olin työpaikkaa vaihtaessani. Olisi pitänyt vaan jatkaa sairauslomaa vuodenvaihteessa ja pysyä samassa työpaikassa samalla työnantajalla niin, että olisin päässyt Kelan kuntoutustuelle. Olin liian tunnollinen ja velvollisuudentuntoinen työnantajaa ja yhteiskuntaa kohtaan, ja pelkäsin liikaa epäonnistumisen tunnetta ja luuserin leimaa. Elämä on liian raskasta näin. Jotain kertonee sekin, että minulla on edelleen työaikasaldo 8 tuntia miinuksella. Esimies ei ole vielä puuttunut siihen onneksi mitenkään. En vieläkään tiedä, mitä sanon, jos hän huomauttaa siitä.

Talvella aloitan uuden Kela-psykoterapian kahdesti viikossa, ja haluaisin voida keskittyä siihen rauhassa. Ajatus työssä käymisestä samaan aikaan tuntuu hankalalta. Pelkään, että psykoterapiastakin tulee taas suorittamista. No, eihän se tietysti poissuljettu vaihtoehto ole, että jäisin talvella uudestaan sairauslomalle, jos vointini ei kohene. Tai niin kuin toivon, äitiyslomalle. Pelkästään kaikkien vatsarohtojen kokeileminen työn ohessa tuntuu stressaavalta, koska niiden vaikutuksia ei voi etukäteen tietää ja ne voivat pahimmillaan pahentaa oireita ainakin aluksi. Lopetin omakustanteisen psykoterapian toissaviikolla, koska olisin joka tapauksessa joutunut vaihtamaan terapeuttia vuodenvaihteessa, koska kyseinen terapeutti ei ota asiakkaita iltaisin ja viikonloppuisin, enkä voi nykyisessä työssäni olla joka viikko pois toimistolta virka-aikaan. Eikä siitä psykoterapiasta ollut edes mitään hyötyä, kun minulla oli varaa käydä siellä vain joka toinen viikko. Ihan yhtä tyhjän kanssa.

Paineensietokyky, sitä tarvitaan paljon nykyajan työelämässä melkein missä vaan ammatissa mutta erityisen paljon sosiaalityössä ja yrittäjänä. Jo yliopistoon hakiessani yhdeksän vuotta sitten ihmettelin, ettei sosiaalityön opintoihin ollut muuta seulaa kuin kirjallinen pääsykoe. Kukaan ei ollut kiinnostunut siitä, millaiset psyykkiset ja sosiaaliset edellytykset hakijoilla on suoriutua ja jaksaa sosiaalityön todellisuudessa. En varmaan olisi päässyt läpi psykologisista testeistä. Kirjallisten kokeiden perusteella ei voi päätellä mitään hakijan psyykkisestä ja sosiaalisesta soveltuvuudesta ammattiin. Ja se kyllä näkyi opiskelijoissa ja näkyy myös työpaikoilla.

Olen aina haaveillut yrittäjyydestä, ja minulla on vaikka kuinka monta yritysideaa. On ollut musertavaa joutua toteamaan, että psyykkisten ongelmieni ja suolistosairauteni takia en voi edes harkita yrittäjäksi ryhtymistä. Yrittäjyys edellyttää varmasti vieläkin parempaa paineensietokykyä kuin sosiaalityö. Kauhulla odotan sitä kateuden ja epäonnistumisen tunnetta, kun joku muu perustaa jonkun niistä yrityksistä, jotka olen keksinyt ja joista olen haaveillut. Enkä tarkoita, että ehtii perustaa ennen minua, koska en usko, että voimavarani ja ominaisuuteni niin radikaalisti muuttuvat, että yrittäjyys koskaan mahdollistuisi.

Me ihmiset ja nykyaika

En kuvittele olevani mitenkään ainutlaatuinen, vaikka täällä blogissa korostan omia kokemuksiani. Tiedän, että suolistovaivoja on miljoonalla suomalaisella ja varmaan yhtä moni kokee stressiä ja uupumusta ja kaikki ihmiset ovat ainakin jossain vaiheessa elämäänsä tyytymättömiä ulkonäköönsä. Sekä naiset että miehet. Ajattelenkin aina kertoessani jollekulle ongelmistani ja kokemuksistani, että tunteekohan hänkin samoin tai onko hänellä samankaltaisia ongelmia. Kaikki eivät vain kerro niistä. Minusta olisi outoa kuunnella jonkun kertovan asioistaan jakamatta omia vastaavia kokemuksiani. Paitsi tietysti töissä.

Olen pelkästään tämän vuoden aikana vannonut itselleni jo varmaan kymmenen kertaa, että alan pudottaa painoa eli puolitan syömisteni määrän ja alan treenata viisi kertaa viikossa. No, ei ole toteutunut se. Kuvittelin myös, että vähemmän syöminen ja enemmän treenaaminen olisi jotenkin helpompaa sairauslomalla mutta erehdyin. Ravitsemusterapeuttien ohjeen mukaisesti vähän kerrallaan ja useita kertoja päivässä syöminen on sekin osoittautunut varsin vaikeaksi toteuttaa. Etenkin illalla ennen nukkumaanmenoa olen aina tottunut syömään suhteellisen ison annoksen eli lämpimän ruoan ja jotain jälkkäriksi eikä sen muuttaminen ole helppoa. Illalla syöminen on aina ollut stressittömintä, koska sen jälkeen pääsen sänkyyn eikä tarvitse miettiä, missä joudun selviytymään vatsavaivoineni. Kamppailen jatkuvasti sen kanssa, miltä haluaisin näyttää ja kuinka kevyeksi haluaisin tuntea oloni ja mistä toisaalta nautin ja mitä elämässä arvostan. En vieläkään tiedä, kumpaa tietä minun pitäisi kulkea. Katson Fitnesspäiväkirjat-tv-sarjaa ja koen hyvin ristiriitaisia fiiliksiä: toisaalta ihailen sarjan naisten itsekuria ja elämätilannetta, toisaalta halveksin heidän ulkonäkökeskeisyyttään ja pikkumaisuuttaan. Päällimmäiseksi jää kuitenkin mieli oksentaa ja lakata syömästä. Ja sitten haen kaapista suklaata lohduttaakseni itseäni ja saadakseni ahdistavat ajatukset pois mielestäni.

Oikeasti haluaisin irtautua koko internetmaailmasta. Haluaisin kännykän, jolla voi vain soittaa ja lähettää tekstiviestejä ja tietokoneen, jolla voi vain kirjoittaa. Kuinka paljon yksinkertaisempaa ja rauhallisempaa elämä olisikaan ilman nettiä? Ainakin minua netin rajaton visuaalisten ärsykkeiden virta ja loputon ajatusten ja tunteiden viidakko koukuttaa. Elämä ja yhteiskunta eivät voisi olla näin hektisiä ilman nettiä. Äidilläni oli kirjeenvaihtotovereita Australiassa ja Etelä-Afrikassa asti ennen nettiä ja matkustaminenkin onnistui ihan hyvin ilman sitä. Olisin varmasti seesteisempi, jos jokaista vapaata hetkeä ei tarvitsisi täyttää jonkin ruudun tuijottamisella ja tiedon suohon uppoamisella. Niin, eihän minun varsinaisesti tarvitse, mutta nykylänsimaissa on aika lailla mahdotonta elää yhteiskuntakelpoista, niin sanottua normaalia elämää ilman nettiä. Ja kyllä, sillä perusteella minun ei tarvitsisi käyttää kaiken maailman sovelluksia kuten Pinterestiä, Instagramia, Listiä, Polyvorea ja Goodreadsia, mutta kuten sanoin, ne koukuttavat. Onneksi en sentään ole palannut Facebookiin. Jos poistan sovellukset kokonaan laitteistani, kaikki tietoni ja niihin tallentamani tekstit ja kuvat katoavat. Jos en poista, olen edelleen koukussa, enkä pysty olemaan käyttämättä niitä. On siinä ihmisellä ongelma. Ratkaisu olisi varmaan siis muuttaa johonkin kehitysmaahan, jossa nettiä ei ole yhteisön muillakaan jäsenillä. Kaikki on suhteellista; nettiä tuskin kaipaisi, jos sitä ei olisi muillakaan.

Kaisa Viljanen pohti tänään Helsingin Sanomissa: Maailmantuskaa on vaikea ottaa kahvipöydässä puheeksi, sillä siitä saa helposti tunteellisen ja lapsellisen höperön leiman. Aivan kuin monille nuoruudessa puhkeavan maailmanparannusvietin pitäisi mennä aikuisiällä ohi. Aikuisen oletetaan hyväksyvän maailman yhtä karskina kuin se on. Että siihen kuuluvat muun muassa nelivuotias jihadisti ja se, että ruokaa kaadetaan roskikseen, vaikka kulman takana jollakulla on nälkä. Olen monta kertaa päätynyt maailmantuskani kanssa samaan ratkaisuyritykseen kuin Viljanen eli alkanut tehdä vapaaehtoistyötä. Olen osallistunut Amnestyn, SPR:n ja Unicefin toimintaan ja tosissani halunnut niistä säännöllisen harrastuksen itselleni. Olen osallistunut Unicefin syysseminaariin ja Helsingin vapaaehtoisryhmään sekä myynyt Unicefin tuotteita Kampissa joulun alla. Kaksi kertaa olen osallistunut myös Amnestyn vuosittaiseen seminaariin ja kerran sateenkaariverkoston tapaamiseen, käynyt viikonloppukoulutuksen ryhtyäkseni koulutyöhön ja vetänyt kerran eräällä yläasteella oppitunnin ihmisoikeuksista kahden muun vapaaehtoisen kanssa. Aloitin myös joskus SPR:n ystävätoiminnan kurssin ryhtyäkseni jonkun yksinäisen ikääntyneen vapaaehtoisystäväksi mutta jätin kurssin kesken, koska en pystynyt sitoutumaan ystävätoimintaan. Opiskeluaikana kävin muutamia kertoja ulkoiluttamassa vanhainkodin asukkaita.

Joka kerta olen joutunut kokemaan karvaan pettymyksen ja raskaan epäonnistumisen tunteen, kun energiani ei ole riittänyt vapaaehtoistyöhön sitoutumiseen. Muutamassa kuukaudessa olen alkanut stressata osallistumisesta liikaa, uupunut ja joutunut vetäytymään vedoten elämäntilanteeseeni. Vaikkei se elämäntilanne ole ollut sen kummallisempi, kuin että minusta on tuntunut, että olen ollut stressaantunut ja kokenut, etteivät aikani ja energiani riitä kaikkeen: työhön, liikuntaan, kavereiden ja perheen tapaamiseen, teatteriharrastukseen, parisuhteeseen yms. Vapaaehtoistyöstä on ollut helpointa luopua.

Nyttemmin minua on alkanut häiritä myös jotkin Amnestyn ja SPR:n linjaukset toiminnassaan. En ole välttämättä kaikesta samaa mieltä heidän kanssaan. Unicefin liiveihin pukeutuisin mieluiten, koska lasten auttaminen on aina yhtä perusteltua. Unicefissa vapaaehtoisten ja palkollisten työntekijöiden työnjako on kokemukseni mukaan myös paremmin järjestetty kuin Ammestyssa. Haluaisin edesauttaa etenkin perhesuunnittelun ja seksuaaliterveyden paranemista kehitysmaissa. Hesyn pelastettujen lemmikkien hoitaminen olisi myös ihanaa, mutta toistaiseksi järjestö on leimattu mediassa työnantajana varsin epäinhimilliseksi ja ikäväksi. Voisin myös työskennellä palkollisena Unicefissa, mutta työpaikkoja on siellä harvoin auki ja työpaikkailmoituksissa on tosi suuret vaatimukset.

En kuvittele, että saisin aikaan mitään kovin merkittävää vapaaehtoistyöntekijänä, mutta niin kuin Viljanen totesi, tuntisin tekeväni edes jotain. Voisin elää itseni kanssa, ja maailma tuntuisi ehkä edes hitusen siedettävämmältä. Toistaiseksi tyydyn vain maksamaan Amnestyn jäsenmaksun, lahjoittamaan Unicefille 20 euroa kuukaudessa ja ostamaan joululahjaksi esimerkiksi rokotteita ja hyttysverkkoja kehitysmaiden lapsille. Onneksi sentään nälänhätä ja lapsikuolleisuus ovat huomattavasti vähentyneet viime vuosina.

Pakko

Pakko selviytyä. Pakko onnistua. Pakko suoriutua, menestyä, jaksaa. Nämä ajatukset soivat päässäni tunnista, päivästä, viikosta toiseen. Päähäni pälkähtää yhä useammin yhä pelottavampia ja hämmentävämpiä ajatuksia. Olen taas huomannut etääntyväni tiloista, hetkistä joissa olen. Katseeni lasittuu ja äänet ympärilläni puuroutuvat, kaikkoavat. Ikään kuin ympärilleni laskeutuisi näkymätön kupu. Unohtelen asioita, en pysty rentoutumaan, ajatukseni harhailevat, minun on vaikea keskittyä. Pääni on niin täynnä asioita, ettei se pysty käsittelemään kaikkea ja ajatukseni sotkeutuvat ja jäävät toistensa alle. Purskahdin hallitsemattomaan itkuun juna-asemalla, kun myöhästyin vaihtojunasta. Kun mokasin taas. Ei hyvinvoiva, aikuinen ihminen tee niin. Ja huomaan taas jatkuvasti purevani leukia yhteen kuin viimeistä päivää. Tuttuja oireita, valitettavan tuttuja.

Haluaisin hymyillä ja nauraa, haluaisin olla läsnä. Olen aina halunnut ja haluan tehdä töitä. Koko opiskeluajan odotin työelämään pääsemistä ja nyt, kun olen töissä, se onkin tällaista, mahdotonta. Ainoat syyt, jotka hyväksyn itselleni työstä poissaolon perusteeksi, ovat sairaus, raskaus tai äitiys. En ota sairauslomaa, jos olen flunssassa. Puren hammasta ja valitan, mutta sinnittelen töissä suolistovaivoistani huolimatta.

Tapaan esimieheni huomenna ja aion kertoa tilanteesta. Rästitöitä on niin paljon, että voisin jakaa ne vaikka kymmenelle ihmiselle ja kaikille riittäisi hommaa. Tarvitsisin uutena työntekijänä vielä paljon tiedollista ja henkistä tukea, mutta eihän siihen ole kellään aikaa eikä minulla aikaa kysyä ja kuunnella. Ilman puolisoni patistusta en varmasti olisi menossa puhumaan esimiehelleni, kun se on minusta epäonnistumisen myöntämistä. Yksin olisin vaan tehnyt niin kuin ennenkin, puskenut eteenpäin niin kauan, että törmään seinään. Minulla on nyt kaksi vaihtoehtoa, joko kerron inhimillisyydestäni esimiehelleni tai odotan romahdusta ja todella pitkää sairauslomaa diagnoosilla työuupumus. Olen 26-vuotias, ei tämän ikäisenä kuulu uupua.

Itkeminen

En itkenyt neljään vuoteen. Jouduttuani toista kertaa psykiatriseen sairaalaan 2013 jokin pato murtui ja itkin silmät päästäni. Tuntui äärimmäisen ahdistavalta, että minua itketti harva se päivä, mutta kyyneliä ei vaan tullut. Itkun tilalla oli viha, möykky. Viha elämää ja maailmaa kohtaan. Johonkin se oli pakko purkaa, purin sen itseeni. Kun kykenin taas itkemään, en enää kokenut tarvetta viillellä itseäni. Itku helpottaa paljon enemmän. 

Nykyään itken lähinnä silloin, kun loukkaannun tai pelkään menettäväni jotain. Kun jokin tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta tai kun koen epäonnistuneeni. Viimeksi itkin, kun minusta tuntui, ettei puolisoni kunnioittanut tunteitani. Sitä ennen itkin matkalla Australiasta kotiin, kun ajattelin, etten välttämättä enää koskaan tapaa australialaisia ystäviäni. He ovat noin 75-vuotiaita ja toinen fyysisesti melko huonossa kunnossa.

Itkemistä helpottaa toisen läheisyys. Yksin ollessani kyyneleet tuntuvat paljon raskaammilta ja tunne paljon epätoivoisemmalta. Puolisoni on tosi hyvä lohduttamaan. Minua tukee tieto siitä, että hän ei ole koskaan ollut valmis luovuttamaan, niin kuin minä olen ollut. Ja hän on sentään elänyt 17 vuotta enemmän kuin minä. Siihen mahtuu jo monta vastoinkäymistä.

Itsemurhayritysteni jälkeen minussa on vahvistunut ajatus, että haluan kuolla onnellisena. Toisin kuin olisin kuollut, jos olisin yrityksissäni onnistunut. Hämmennyn ja ehkä myös vähän pelästyn, kun onnellisimmissa hetkissä huomaan nykyään ajattelevani, että nyt olisi hyvä kuolla. Se ei ole itsemurha-ajatus, koska en ajattele aiheuttavani kuolemaa itse enkä toivo kuolemaa. Toivon vain, että sitten kun joskus toivottavasti vasta tosi vanhana kuolen, olen onnellinen.

Muutokset

Muutos on aina aiheuttanut minulle ahdistusta. Riippumatta siitä, onko se myönteinen, neutraali vai kielteinen. Muutos on aina hyppy tuntemattomaan. Esimerkiksi parisuhteen aloittaminen ja yhteen muuttaminen olivat juuri sitä, mistä olin vuosia haaveillut, mutta silti sain niistäkin aikaan hirveän ahdistuksen. Pelkäsin, että entä jos tämä ei onnistukaan, entä jos en pystykään hallitsemaan uutta tilannetta. Epäonnistumisen pelko.

Tänä viikonloppuna minulla on ollut outo, ahdistunut olo. Vasta eilen illalla tajusin, että se johtuu tietenkin siitä, että aloitan huomenna uudessa työpaikassa. En osannut heti nimetä syytä, koska olen itse nimenomaan halunnut vaihtaa työpaikkaa ja pidän muutosta myönteisenä. Mutta muutos mikä muutos: uusi, erilainen, vieras ympäristö. Potentiaaliset olosuhteet epäonnistumiseen. Edellisessä työpaikassani olin jo ehtinyt oppia työn ja omaksua tietynlaisen roolin työyhteisössä sekä itselleni luontevan tavan työskennellä. Huomenna se kaikki alkaa alusta. Osa minusta on aivan innoissaan ja tuntee kutkuttavaa, myönteistä jännitystä, osa on huolissaan. Rentominä ja huoliminä, kummallakin on tehtävänsä, mutta toivoisin, ettei jälkimmäinen pääsisi koskaan niskan päälle.

Tänään puolisoni totesi, että vaikuttaa siltä, kuin keksimällä keksisin itselleni syitä stressata. Kysyin, näytänkö stressaantuneena, ahdistuneena tai huolestuneena jotenkin onnelliselta. Yleisesti ottaen olen onnellinen mutta sitä vähemmän, mitä enemmän minulla on huolia. Kyllä jos voisin päättää, niin olisin stressaantumatta, ahdistumatta ja turhista huolestumatta. Se nyt vaan on valitettavasti niin, etten voi kontrolloida sitä, mitä kaikkia ajatuksia ja tuntemuksia päässäni poksahtelee. Puolisoni kehotti kehittämään myönteisemmän asenteen. Olen kehitellyt, aika monta vuotta. Itse asiassa ilman miestäni olisin vielä huomattavasti kauempana tavoitteesta. Arvostan suoraa puhetta, vaikka se kuulemishetkellä sattuisi. Aivotoimintaansa ihminen ei koskaan voi täysin - tai siis läheskään täysin hallita, mutta yrittämisestä ei todennäköisesti ole ainakaan haittaa.

Tämä kaikki liittyy hetkessä elämisen taitoon. Tässä hetkessä on harvoin mitään ahdistavaa tai huolestuttavaa. Stressin aiheuttaa menneen ja tulevan miettiminen. Eikä siihen tarvita edes mitään varsinaista muutosta: tuntematon on jokainen huominen, jokainen hetki.

Nuoruuteni

Heikkoutta on yleensä vaikea myöntää. Mieleltään sairas yleensä mieltää olevansa heikko. Näin jälkikäteen se tuntuu tyhmältä, yrittää ylläpitää jotain illuusiota. Sitä on perfektionismi. Ja kuitenkaan kukaan muu ei odota sinulta täydellisyyttä kuin sinä ja sinun kaltaisesi, toiset perfektionistit. Subjektiivisen kokemukseni perusteella perfektionisti vaatii tai vähintäänkin hartaasti toivoo täydellisyyttä myös muilta ihmisiltä. Niin tein. Ihan niin kuin toista ei voi rakastaa rakastamatta ensin itseään, epätäydellisyyttä ei siedä muissa, ennen kuin sitä sietää itsessään.

Muutettuani pois lapsuudenkodistani pian lukion jälkeen jouduin myöntämään jotain ensimmäistä kertaa. Mutta voi kuinka pieni se askel vasta olikaan. Vanhempieni luona haaveilin siitä, että saisin vapaasti liikkua ja syödä tai olla syömättä, ilman valvontaa. Ilman äitini yliluonnollisen tarkkaa katsetta ja tiukkaa seurantaa olisin pitänyt huolen siitä, että olisin jossain vaiheessa mennyt sairaalakuntoon. Silloin olin äidille vihainen, nyt kiitollinen. Missään vaiheessa en halunnut pahoittaa äidin mieltä, mikä myös hillitsi sairauttani - rakkaus. Siinä toki epäonnistuin lahjakkaasti, pahoitin mielen jos toisenkin. Vain muutaman kuukauden ehdin asua yksin, kunnes en enää pystynyt pakenemaan todellisuutta. Ratkaiseva hetki oli se, kun löysin itseni oksentamasta ja huomasin, ettei se ollutkaan niin vaikeaa ja inhottavaa. Myönsin, että jotain on vialla, mutta olin vielä noin viiden vuoden päässä paranemisesta.

Muutettuani muutaman kuukauden päästä toiseen kaupunkiin sairauteni paheni niin paljon, että jouduin ottamaan toisen askeleen. Hakeuduin hoitoon. Kiitos opiskelijaterveydenhuollolle, minut otettiin heti tosissaan ja pääsin puolen vuoden kuluttua psykoterapiaan.

Jäin koukkuun oksentamiseen ja vähitellen huomasin, että se mahdollisti herkuttelemisen. Anoreksia muuttui pikkuhiljaa bulimiaksi. Monta kertaa viiden vuoden paranemismatkan aikana luulin jo päässeeni perille. Elin jaksoissa, hyvää seurasi huono ja toisin päin. Välillä pääsin eroon oksentamisesta, mutta sitten se taas salakavalasti palasi. Oli pakko saada heikkous pois minusta, oksentaa virhe ulos. Todistaa itselleni, etten ole menettänyt itsekuria. Laihaksi kutsuminen oli minulle mitä suurin kehu. Olin varma, että ne jotka sanoivat minua laihaksi, olivat kateellisia ja tyytymättömiä itseensä. Luulin heitä lihaviksi. Luulin normaalipainoisia lihaviksi. Halusin olla paitsi laiha niin myös lihaksikas, mutta jos niistä olisi pitänyt valita, olisin valinnut edellisen.

Askel kohti syömishäiriöstä paranemista oli sekin, että myönsin olevani biseksuaali. Olin huomannut, että pidin vain naisellisista, muodokkaista naisista. Laiha ei ole naisellinen. Tajusin, että haluan olla sellainen, mitä itsekin pidän haluttavana. Katsoin laihoja naisia kateellisena, normaalipainoisia ihastuneena. 

Tänään kävin katsomassa balettia. Katsoin ballerinoja, en kateellisena enkä ihastuneena. Ihmettelin, miten joku jaksaa sellaista elämää, helvetillistä treeniä ja tiukkaa ruokavaliota.