Diagnoosit

Omakanta-palvelusta on nähtävissä terveystiedot vain vuodesta 2014 lähtien. Sen jälkeen olen saanut seuraavat psykiatriset diagnoosit:

F50.2 Bulimia nervosa 

F41.1 Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö

F41.2 Sekamuotoinen ahdistus- ja masennustila 

F34.1 Pitkäaikainen masennus

F33.10 Toistuvan masennuksen keskivaikea masennusjakso  ei somaattista oireyhtymää 

F32 Masennustila

F32.1 Keskivaikea masennus

Tuo ”ei somaattista oireyhtymää” on kyllä epärealistinen ilmaus, koska IBS-oireyhtymä on minun tapauksessani mitä suurimmassa määrin psykosomaattinen sairaus. Kyseisen diagnoosin antanut lääkäri tiesi tämän varsin hyvin. Yleistyneen ahdistuneisuushäiriön diagnoosin sain muistaakseni jo vuonna 2009, vaikka jälkikäteen arvioiden oireeni olisivat riittäneet diagnoosiin jo 2004. Olen usein miettinyt, sainko tosiaan ensimmäiset diagnoosini vasta 2009 hakeuduttuani YTHS:n vastaanotoille, vaikka olin jonkinlaisen hoidon piirissä jo keväästä 2004. Alaikäisenä terveydenhuollossa kiinnitettiin muistikuvieni mukaan huomiota lähinnä laihtumiseeni, ei niinkään pääni sisäiseen maailmaan. Mieleeni on jäänyt erityisesti kaksi lääkärikäyntiä ennen kuin täytin 18. Eräs lääkäri ehdotti tai ikään kuin antoi minulle luvan, että ”voit syödä vaikka joka päivä suklaapatukan, kyllä ne kuukautiset sitten palaa vähitellen”. Toinen lääkäri vähätteli arviotani siitä, että myös aivotyöhön kuten opiskeluun kuluu paljon energiaa. Hän sanoi, että ”et sinä opiskelemalla laihdu, painon saa nousemaan vähentämällä liikkumista”.

Tuntuu väärältä, että en ole tietääkseni koskaan saanut laihuushäiriö-diagnoosia, vaikka todellakin sairastin sitä monta vuotta ennen kuin syömishäiriöni muuttui bulimiaksi. Ehkä vielä 10-15 vuotta sitten terveydenhuollon ja psykiatrian ammattilaiset luulivat, että laihuushäiriö tarkoittaa sitä, että makaa sairaalassa luurankona saamassa ravintoliuosta suoraan suoneen. Nykyisen kriteeristön mukaan täytin aikoinaan kaikki muut anoreksia-diagnoosin kriteerit paitsi painon. Anorektikon painoindeksi saa olla korkeintaan 17,5 tai painon pitää olla vähintään 15 % alle pituuden mukaisen keskipainon. Pituuden mukaisesta keskipainosta en löydä luotettavaa tietoa, mutta painoindeksini oli alimmillaan 17,7.  Toisaalta jos potilaalla on tyypillisiä laihuushäiriön oireita, mutta jokin anoreksian diagnostisista kriteereistä puuttuu tai avainoireet esiintyvät lieväasteisina, niin diagnoosiksi tulee asettaa F50.1 Epätyypillinen laihuushäiriö. Tietääkseni en ole koskaan sellaista diagnoosia saanut. Ehkä minun pitäisi pyytää lapsuuden kotikunnastani kaikki terveystietoni, josko niistä selviäisi jotakin uutta ja ihmeellistä. YTHS:ltä pyysin ja sain tiedot kirjallisesti joitakin vuosia sitten, kun huomasin, ettei niitä ole Omakannassa.

Koskaan en ole tietääkseni saanut persoonallisuusdiagnoosia, vaikka sellaiseenkin olisi ollut aihetta. Kysykää vaikka ex-puolisoltani, heh. Mielestäni minulla on ollut yläasteiästä asti F60.5 Vaativa persoonallisuus. Vaikka sitä ei ole B-lausunnoissa mainittu, niin muiden asioiden muassa olen tarvinnut Kela-psykoterapiaa myös persoonallisuuteni, en vain mielenterveyshäiriöiden tai traumaattisten kokemusten takia. Vaativasta persoonallisuushäiriöstä kärsivällä (kyllä, nimenomaan kärsivällä) on korostunut järjestyksen, täydellisyyden ja kontrollin tarve joustavuuden, avoimuuden ja tehokkuuden kustannuksella. Vaativa persoona on ylitunnollinen ja joustamaton moraalisissa ja arvoihin liittyvissä asioissa, keskittyy korosteisesti yksityiskohtiin, sääntöihin ja aikatauluihin ja saattaa omistautua työlle harrastusten ja ystävyyssuhteiden kustannuksella. Vaativat piirteet johtavat usein uupumiseen varsinkin elämänmuutosten ja stressitilanteiden yhteydessä (tell me about it!). Muutokset työpaikalla tai tavallista tiukemmat aikataulut uuvuttavat herkästi vaativasta persoonallisuushäiriöstä kärsivän. Tästä saattaa seurata masennusta tai ahdistuneisuutta (jep). Mielenterveystalo.fi-sivustolla todetaan, että ihmisen vanhetessa saattaa käydä niin, että voimavarat eivät enää riitä täyttämään yliviritettyjä vaatimuksia, toisin kuin nuorempana. Tuota noin, jouduin jäämään töistä uupumuksen vuoksi kahden kuukauden sairauslomalle jo 28-vuotiaana — onko se vanha? Vaativille persoonille ovat usein helpoimpia sellaiset ympäristöt, jotka sallivat tai jopa tukevat sääntöihin suuntautuneisuutta ja täydellisyyden tavoittelua. Avioliittoni ei ollut sellainen ympäristö.

Mielenterveystalossa kerrotaan myös, että mikäli vaativat piirteet ovat altistaneet masennus- ja ahdistusoireilulle, työpaikalla voidaan tehdä tilannetta helpottavia muutoksia työnkuvaan ja joskus se onkin ainoa keino auttaa vaativasta persoonallisuushäiriöstä kärsivää työntekijää. Valitettavasti kuntatyönantajat käyttävät tällaisia ohjeistuksia vessapaperina. Lastensuojelussa burnout-sairausloman jälkeen odotetaan, että työntekijä joko jatkaa samalla höökillä kuin ennen tai vaihtoehtoisesti irtisanoutuu (kokemusta on). Ensimmäinen vaihtoehto johtaa tietysti ennen pitkää uuteen romahdukseen, mutta mitään toimenkuvan muutoksia ei ole tarjolla. Ja hei, kuka ikinä on vapaaehtoisesti kertonut työnantajalleen persoonallisuushäiriöstään? No, onneksi olen oppinut kuuntelemaan ja kunnioittamaan itseäni ajoissa ja irtisanouduin siitä uudesta tehtävästä, johon siirryin talvella. Pystyin jatkamaan töitä ilman sairauslomaa, kun päätin palata tuttuun työnkuvaan.

Psykoterapeuttisesta, erityisesti kognitiivisesta terapiasta saattaa myös olla vaativalle persoonalle apua, jos hän kykenee itse näkemään, että hänen toimintatapansa ovat poikkeavia ja vaikeuttavat sopeutumista. Onneksi kykenen — siitä kiitos paitsi itselleni ja terapeuteilleni niin myös ex-puolisolleni. Aion käyttää nykyisen Kela-terapiani 3. vuoden heti, kun koronatilanne hellittää ja terapiatapaamiset voidaan toteuttaa kasvokkain eikä etäyhteyksin. Hoitotahoni terveysasema vaatii nyt 1,5 vuoden jälkeen kontrollipuhelua lääkärin kanssa, jotta saan uusittua mielialalääkereseptini. Sitä varten minun piti täyttää tuhannetta kertaa elämässäni AUDIT-, BDI- ja BAI-kyselyt. Pelkään, että lääkäri ehdottaa lääkkeen vaihtoa, joka tuntuisi erittäin pelottavalta 12 vuoden jälkeen.

Jotkut pahoittivat mielensä blogitekstistäni, jossa kirjoitin läheisten reaktioista laihtumiseeni. Eräs huomautti, että minun pitäisi kertoa heti ja henkilökohtaisesti, jos tarvitsen apua. Ajatus on kaunis, mutta valitettavasti kukaan läheinen ei pysty tarjoamaan sitä apua, mitä tarvitsen. Tarvitsisin rauhoittavaa lääkitystä ahdistuskohtauksia varten, turvallisen ja toimivan parisuhteen sekä tietysti sen, että koronarajoituksista voitaisiin luopua. Rauhoittavaa lääkitystä en ole saanut edes yksityiseltä psykiatrilta. Edellä kuvatuilla spekseillä minulla on varmaan huippuhyvä markkina-arvo kumppaninmetsästyksessä. Korona jatkuu jatkumistaan eikä sille kukaan läheisistäni mahda mitään. Näillä mennään.

Ps. Parasta viikonlopussani oli ehdottomasti se, että pystyin itkemään ensimmäistä kertaa 3-4 kuukauteen. Siitä on kiittäminen Yle Areenasta katsomaani erittäin surullista ja hyvää elokuvaa 24 viikkoa. Elokuva laukaisi itkuni, mutta hetken päästä huomasin itkeväni ainakin tusinaa eri asiaa. Koko viikossani yksi parhaista asioista oli puolestaan se, että nauroin vedet silmissä ensimmäistä kertaa noin vuoteen. Siitä kiitos Netflixin Superstore-sarjan 2. jaksolle ja Glenn-hahmolle. Edellisen kerran muistan nauraneeni yhtä voimakkaasti viime keväänä lukiessani kirjaa Kaikkien menetysten äiti.

Töihinpaluu

Palaan työelämään ensi viikolla. On monella tapaa hyvä, että se ajoittuu kesään. Ehdin kerryttää täydet lomat ennen seuraavaa kesää, voin totutella uudestaan autolla ajoon helpoilla säillä ja valoisaan aikaan ja äitini pystyy hoitamaan lastamme kesälomallaan. Huonoa on se, että psykoterapeuttini on tietenkin lomalla juuri nyt. Olen aina kokenut muutokset ahdistavina ja pelottavina, ja tämä on muutos suurimmasta päästä. Puolivälissä äitiyslomaa, kun töihin paluuseen oli vielä pitkä aika, aloin jo osittain kaivata työelämää. Nyt, kun se on lähellä, hallitsevat tunteet siihen liittyen ovat ahdistus ja pelko. Mitä lähemmäs muutos tulee, sitä vaikeammalta ja epämukavammalta se tuntuu, vaikka yrittäisin ajatella niitä puolia, joita vielä muutama kuukausi sitten kaipasin. Se vähän helpottaa, että oletettavasti naisvaltaisella työpaikallani on joku muukin, joka on joskus palannut äitiysvapaalta töihin, kadottanut keskittymiskykynsä ikävöidessään lastaan ja yrittänyt selvitä töistään univelkaisena. Riippuu sitten persoonista ja työyhteisöstä, syntyykö vertaistuellista keskustelua. Tuntuu typerältä stressata tilanteesta, jonka on käynyt läpi suurin osa aikuisista ja selvinnyt siitä ihan hyvin. Ehkä epäonnistumiset ja vastoinkäymiset liittyen perheeseen ja lapseen korostuvat mielessäni, koska olen työskennellyt ja työskentelen jatkossakin niiden parissa? 

Epäonnistumisista puheen ollen: kyllä niin taas ärsyynnyin, kun unelmaansa elävä Saara Aalto hehkutti YLE Puheessa, miten hän ei ole koskaan ymmärtänyt epäonnistumisen käsitettä, koska ajattelee kaiken olevan osa sitä elämän matkaa, joka menee juuri niin kuin sen pitääkin mennä. Onkohan hän sitten sitä mieltä, ettei ole onnistumisiakaan? Jos on valoa, on myös pimeää. Se on sitten asia erikseen, mikä on epäonnistuminen ja mikä ei. Esimerkiksi sairastuminen ei ole. Enitenhän minä juuri sitä pelkään ja stressiä ja uupumista. Mutta onko uupumus sairaus? Uupumista voi pitää epäonnistumisena siinä mielessä, ettei ole onnistunut organisoimaan arkeaan omien voimavarojensa mukaisesti, vaan on arvioinut voimavaransa tai arjen vaatimustason väärin — tai on kyllä arvioinut oikein, mutta onnistumisen himossaan jättänyt asian huomiotta. Sopii kysyä, miksi olen ryhtynyt sosiaalityöntekijäksi, jos minulla on näin huono stressinsietokyky. Sopii kysyä myös, miksi julkisen sektorin sosiaalityö on organisoitu ja resursoitu niin, että siitä suoriutumiseen vaaditaan rautaista stressinsietokykyä? Toisinkin voisi olla. 

Ristikkäiset halut ja tarpeet, siitä tässä ahdistuksessa on kyse. Että aika ei riitä, elämä ei ehdi täyttää kaikkia toiveitani. Tätä kirjoittaessanikin mielessäni puhuu vuorotellen vaativa ja armoton sekä lempeä ja armollinen persoona. Ensimmäinen sanoo, että kaikki on sinun käsissäsi ja jos homma kusee, niin katso peiliin. Jälkimmäinen toteaa, että sellaista elämä on, ei se ole sinun vikasi tai kenenkään muunkaan. Omien voimavarojen ja arjen vaatimustason yhteensovittamisessa esimerkiksi on kyse myös vastaansanomattomista realiteeteista, kuten rahasta ja muiden ihmisten tarpeista. Minkäs minä sille voin, jos lapseni on huonouninen? Varmasti löytyy vastauksia siihen vauva.fi:n keskustelupalstalta, mutta sinne en ole koskaan eksynyt enkä eksy. Faktahan on se, että puolisoni lisäksi kukaan muu ei ole elänyt tämän yksilöllisen lapsen kanssa joka päivä alusta asti ja niin ollen kukaan muu ei voi sanoa, miten jokin asia olisi pitänyt toteuttaa. Varmasti emme ole tehneet kaikkea parhaalla mahdollisella tavalla, mutta ainakin tunnemme lapsemme parhaiten.

Aloitimme unikoulun vauvan kanssa puolisoni kesäloman puolivälissä kotiuduttuamme mökkireissulta, mutta jo ensimmäisen yön jälkeen vauvalle nousi lämpöä ja hän sairastui nuhaan, joka kesti kokonaisen viikon. Lämpö laski onneksi yhdessä illassa. Joko sairastuminen oli reaktio unikouluun tai sitten meillä kävi vain helvetin huono tuuri, sillä tätä ennen vauva oli sairastanut vain yhden nuhan tammikuussa. Pystyimme siis aloittamaan unikoulun uudestaan vasta, kun puolisoni lomaa oli jäljellä viisi päivää, minkä jälkeen yöheräämiset olivat taas kokonaan minun vastuullani. Unikoulun parina ensimmäisenä iltana nukuttamiseen meni yli tunti, vauva huutoitki ensimmäiset 30 minuuttia kunnes uuvahti. Vuorokausirytmi siirtyi kertaheitolla kaksi tuntia aikaisemmaksi, kun lapsi saatiin nukahtamaan ennen iltakymmentä ja hän heräsi ennen aamuseitsemää. Nyt unikoulua on takana kaksi viikkoa, mutta vauva on edelleen heräillyt 30 minuutin - 4 tunnin välein, useimmiten 2-3 tunnin. Toissayönä hän tosin nukkui 4 tuntia 45 minuuttia putkeen, mikä on pisin aika moneen kuukauteen. Uudestaan nukahtamisen vaikeustaso on vaihdellut suuresti: välillä hän on nukahtanut saman tien, kun hänet on vain käännetty kyljelleen, peitelty ja pidetty muutama sekunti kämmeniä hänen selällään. Toisinaan hän on saattanut jatkaa itkemistä ja sätkimistä vartin ajan. Eilisilta oli todella poikkeuksellinen, kun hän ensimmäisen kerran herättyään huutoitki kaksi tuntia. Poikkeuksellisesti otimme hänet syliin, ja siinä hän jossain vaiheessa rauhoittui mutta sänkyyn laskettaessa parahti itkemään uudestaan. Koska huuto kuulosti kipuitkulta eikä ottanut laantuakseen, annoimme vauvalle lopulta Buranan ja pian sen jälkeen hän viimein nukahti. Tänään tajusin, että hänelle on varmaankin puhkeamassa poskihampaita, mikä aiheuttaa kipua. Tänään hän söi huonommalla ruokahalulla kuin koskaan ja on jo muutamana päivänä tunkenut jatkuvasti sormiaan suuhunsa syödessään. Huomasin myös valkoista paistavan jo läpi hänen ikenistään. Makuuasennossa paine ja kipu ymmärrettävästi kasvavat. Sopii toivoa, että hampaat ehtivät puhjeta vielä kuluvan viikon aikana.

Minua kiinnostaa kovasti tutustua uusiin työkavereihin ja asiakkaisiin mutta samalla uuvuttaa jo etukäteen, kun ajattelen sitä sosiaalisen kanssakäymisen määrää ja paineita antaa itsestäni hyvä ensivaikutelma kaikille. Opiskelemaan hakeutuessani ja vielä opiskeluaikanakin mietin, onko introverttiys este sosiaalityöntekijänä toimimiselle. Yllätyksekseni olen huomannut, että meitä onkin täällä monta. Opiskelijana ajattelin, että sosiaalityöntekijän pitäisi olla tietynlainen enkä itse kokenut täyttäväni kaikkia niitä vaatimuksia. Ihmettelin kovasti, miten työssäkäyvillä sosiaalityöntekijöilläkin voi olla ongelmia esimerkiksi elämänhallinnassaan tai mielenterveydessään. Sitten siirryin työelämään ja kasvoin aikuiseksi ja ymmärsin, että sosiaalityöntekijätkin ovat vain ihmisiä.

Syksy

Ihmiset eivät tiedä tai tule edes ajatelleeksi, että taistelet pääsi ja kehosi sisällä joka päivä, jos olet toimintakykyinen ja jos he eivät huomaa sinussa muutoksia eli taistelun tuloksia. Muun muassa nämä asiat tekevät elämästä ja sosiaalisista suhteista mielenterveysongelmia ja vatsavaivoja sairastaessa helvetin vaikeaa. Ihmiset eivät näe sitä, kuinka lähellä olet toimintakyvyttömyyttä. Kun muut olettavat minun pystyvän johonkin asiaan, niin pakotan itseni suoriutumaan siitä. Olen todella huono sanomaan ei. Lukuisat kerrat olen sanonut ääneen ”kyllä” ja sekuntia myöhemmin itselleni, että ”miks vitussa mun piti taas suostua”. Vaikka olen 1,5 vuotta saarnannut somessa itsestä huolehtimisen ja itsemyötätunnon sanomaa, niin en vieläkään osaa sitä itse. Älä tee, niin kuin minä teen, tee niin kuin sanon. 

Pelkään kuin ruttoa sitä, että minun ajatellaan kerjäävän sääliä tai rypevän itsesäälissä. Siksi mieluummin jätän kertomatta tai näyttämättä, miten huonosti oikeasti voin sekä psyykkisesti että fyysisesti. Pettymyksen tuottaminen toiselle on minulle aivan hirvittävä ajatus. Siksi minkään sovitun tapaamisen tai menon peruminen on minulle lähestulkoon mahdotonta. Menen ja teen, vaikka hädin tuskin kykenen. Ystävien tapaamista en halua siksikään perua, koska tarvitsen koko ajan vahvistusta sille, että he edelleen haluavat olla ystäviäni. Pelkään menettäväni ystävän, tippuvani pois hänen elämästään, jos en tapaa häntä kasvotusten suhteellisen usein. Oma epäonnistuminen on sekin vaikea asia, mutta pettymyksen tuottaminen muille sitäkin raskaampaa. 

Luulin, että työpaikan vaihtaminen olisi ollut ratkaisu uupumukseen, mutta eihän suolistosairauteni ja mielenterveysongelmani työpaikasta ole kiinni. Sitä paitsi työmääräni on ollut syyskuun jälkeen aika suuri, eikä helpotusta näytä olevan juurikaan tulossa. Lisäksi nykyisessä työssäni on sellaisia turhautumisen aiheita, joita ei edellisessä ollut. Ei sillä, on nykyinen työni silti moninkertaisesti parempi vaihtoehto kuin edellinen, paljolti myös työnantajasta ja esimiehestä johtuen. 

Viimeiset kaksi viikkoa vatsani on taas ollut jumalattoman kipeä kirjaimellisesti koko ajan, heräämisestä nukkumaanmenoon. Se myös vähentää tosi paljon ruokahalua. Mitään en ollut tehnyt toisin, mutta jostain käsittämättömästä syystä eilen aamulla vatsavaivat hellittivät huomattavasti. Yhtäkkiä vatsa olikin rauhallinen ja kipu poissa. Iltapäivällä tilanne taas huononi, mutta tänä aamuna olo oli taas ihan hyvä. Psyykkisestikin on todella tärkeää, että saan välillä kokea edes hetken helpotuksen. Olisi vaan ihan helvetin kiva tietää, mikä vatsavaivoihin vaikuttaa, paitsi tietysti stressi ja muu psyykkinen. En keksi mitään selitystä tuolle torstaiaamun muutokselle. Kun elää vuosia sairauden kanssa, niin sille voi kehittyä mielessä ikään kuin oma persoona. Suolistosairauteni on kiduttaja, joka eilen sanoi: ”No hengähdä hetki, kohta jatketaan”. Onneksi ei vielä.

Jokapäiväiseen elämään vaikuttavat pitkäaikaissairaudet lannistavat toivon. Tiedän, että olisin hyvä esimerkiksi esimiehenä ja haluaisin jatkaa opintoja suorittamalla lapsi-, nuoriso- ja perhesosiaalityön erikoistumistutkinnon, mutta kun hädin tuskin selviän työstä, niin miten voisin jaksaa opiskella sen ohella. Voisin opiskella, jos tekisin puolikasta työaikaa, mutta sitten en pärjäisi taloudellisesti. Varsinkaan, kun yritän säästää omistusasuntoon, kaukomatkaan ja autoon. Sitä paitsi erikoistumiskoulutus itsessään maksaa 3500 euroa plus matkakulut lähiopetuspäiville eri yliopistoihin. 

Uupumusta ja stressiä on lisännyt valtavasti, että lapsen tekeminen ei osoittautunutkaan niin helpoksi, kuin etukäteen toivoin. Kun jätimme ehkäisyn keväällä pois, ajattelin, että tähän aikaan vuodesta tietäisin jo päivämäärän, jolloin jään äitiyslomalle. Vatsaani vääntää, rintaani puristaa ja kurkkuani kuristaa, kun ajattelen tulevaisuutta ilman omia lapsia. Lapsettomuus on ehdottomasti suurin pelkoni. Äitiys on ainoa asia, joka voisi tehdä elämästä minulle mielekkään ja merkityksellisen. Mielekkään ja merkityksellisen, vaikka sairauteni eivät koskaan paranisi. 

Pakopaikka

Olin puolisoni kanssa mökillä viime viikonloppuna, ja ensimmäistä kertaa ikinä olisin halunnut jäädä sinne asumaan. Aikuisten oikeesti, kirjaimellisesti. Aloin haaveilla eristäytyneestä elämästä ilman mitään ulkopuolisia paineita. Mökillä en ollut niin ahdistunut kuin muualla. Mökkiympäristö on ainoa paikka, jossa ainakin hetkellisesti unohdan, kuinka läski olen, enkä koe ulkonäköpaineita. Saattaa mennä melkein kokonainen päivä, etten katso peiliin. Kaupungissa joka kerta, kun näen itseni rakennusten ikkunoista, refleksinomaisesti sanon mielessäni: vittu miten ruma. Mökillä vatsani ei ollut niin kipeä kuin arkiympäristössäni, vaikka en todellakaan syönyt siellä mitenkään erityisen terveellisesti. Jälleen kerran muutos selittyy psyykkisillä syillä. Ja sillä, että mökillä nukuin joka vuorokausi ainakin 10 tuntia.

Tällä viikolla oivalsin, että eristäytymisen kaipuuni on seurausta siitä, että jouduin luopumaan lohduttavasta ajatuksesta kuoleman mahdollisuudesta, kun veljeni lopetti elämänsä. Vointini on huonontunut entisestään varmaan ainakin osittain siksi, ettei minulla ole ollut enää ajatusta, johon paeta. Viime aikoina huomaan alkaneeni alitajuisesti kehitellä uusia versioita siitä, mihin voisin paeta itseäni ja kaikkia ahdistavia ajatuksia ja tilanteita. Mökille eristäytymisen lisäksi lohdutan itseäni ajatuksella psykiatriseen sairaalaan joutumisesta tai kuolettavaan fyysiseen sairauteen sairastumisesta. 

Ikä

Täytän ensi vuonna 30 vuotta. Se on ennen kaikkea outoa ja hämmentävää, koska koen, että täytän pikemminkin 50. Tuntuu todella raskaalta ajatella, että elämää pitäisi jaksaa vielä mahdollisesti kaksi kertaa näin kauan. Sukuni on pitkäikäistä.

Kun täytin 20, tunsin itseni jo yli kolmikymppiseksi. Enkä nyt todellakaan tarkoita, että olisin jotenkin viisaampi tai parempi kuin ne, jotka kokevat itsensä sen ikäisiksi, kuin oikeasti ovat. Tämä on neutraali toteamus, en halua kuulostaa ylimieliseltä, koska en ole sitä.

Minulla on monenikäisiä ystäviä: kaikenikäisiä 21-vuotiaasta 63-vuotiaaseen. Ensimmäisen kerran ystävystyin yli 30-vuotiaan kanssa jo 15-vuotiaana. Ja kuten olen aiemmin tainnut jo kertoa, puolisoni on minua 17 vuotta vanhempi. En ole juuri koskaan kokenut seksuaalista tai romanttista vetoa omanikäisiini.

Viimeistään yläasteikäisenä koin, että sisälläni asuu keski-ikäinen mies. Se ei kyllä tunnu vanhenevan samaa tahtia reaaliajan kanssa: se on ollut viisikymppinen niin kauan, kuin muistan. Mitähän sille tapahtuu, jos ja kun täytän oikeasti 50? Ehkä sitten koen olevani sen ikäinen, kuin oikeasti olen. Tai sitten koenkin olevani 20-vuotias. Uskon, että elämä olisi paljon helpompaa, jos ei kokisi olevansa niin monta eri persoonaa.

Uusi vuosi

Oikeasti olen aivan kauhuissani töihin paluusta ja uuden työn aloittamisesta. Olen nyt viidettä viikkoa sairauslomalla ja palaan töihin loppiaisen jälkeen. Työterveyslääkärin puolen tunnin pituinen tapaaminen on ihan naurettava peruste sille, voiko ihminen palata töihin vai ei, kun kyse ei ole ulkoisesti havaittavasta fyysisestä esteestä. Jos suolistoni toiminnan ja siellä kiertävän kaasun määrän voisi nähdä katseella läpi ihon ja lihan ja päässäni vellovan ahdistuksen ja masennuksen, niin kenellekään ei olisi epäselvää, kuinka mahdotonta minun on jaksaa ja selvitä töissä. Mitä enemmän asiaa ajattelen, kaikki työt, ylipäänsä sitoutuminen siihen, että lähden aamulla johonkin julkiseen paikkaan, tuntuu yhä mahdottomammalta. En ole uskaltanut sanoa tätä ääneen kellekään. Työterveyslääkärille sanoin voivani vähän paremmin, koska en ole luonnollisesti samalla tapaa uupunut ja stressaantunut kuin töissä ollessa. Todellisuudessa koen vaan niin vahvasti, että minun täytyy mennä töihin eli ettei ole muita vaihtoehtoja, että sanon uskovani, että myös pystyn siihen.

Olen helvetin huono teeskentelemään, esittämään ja valehtelemaan varsinkaan pidemmän päälle. Työhaastatteluissa ja ylipäätään töissä se on kuitenkin välttämättömyys, jollei satu olemaan luonnostaan positiivinen Duracell-pupu. Olen tosi ahdistunut työhöntulotarkastuksesta, johon luonnollisesti joudun saatuani uuden työpaikan. Työhaastatteluissa en tietenkään ole kertonut sairauslomastani, mutta se on ollut vain asian kertomatta jättämämistä, koska ei kukaan ole terveydentilastani suoraan kysynyt. Jos haluan pitää saamani uuden työpaikan, työhöntulotarkastuksessa joudun valehtelemaan voinnistani paljon suoremmin. Erään kaverini puoliso menetti syksyllä uuden työpaikkansa kerrottuaan työhöntulotarkastuksessa lääkärille jääneensä edellisestä työpaikastaan sairauslomalle uupumuksen takia. Juuri tuon uupumuksen takia hän oli opiskellut uuden ammatin, mutta lääkärin mielestä hän ei ollut toisenlaisessa työssä uuvuttuaan enää sopiva suoriutumaan edes siitä uudesta ammatista. Työhaastattelussa menin vähän jäihin, kun esimies kysyi suoraan, millainen paineensietokyky minulla on. Ööh...

Nukuin viime yönä 12 tuntia eli klo 11:30 asti - en siksi, että minulla olisi ollut univajetta, vaan siksi, että olin niin uupunut kahden vuorokauden sietämättömien vatsavaivojen seurauksena. Pelkkä oleminen sairauslomalla on rankkaa näiden kipujen ja turvotuksen kanssa, saati sitten työskenteleminen ja pakkososiaalisuus tekohymyilemisineen kaikkineen. Join päivittäin kolme kuukautta Foreverin aloe vera -juomaa, jonka myyjä oli saanut siitä avun pitkäaikaisiin suolistovaivoihinsa, mutta minuun sillä ei ollut mitään vaikutusta. Paitsi että siihenkin meni yli sata euroa rahaa. Kävinpä joulukuussa kokeilemassa kraniosakraaliterapiaakin ja terapeutti kertoi suolistovaivojensa parantuneen kahdessa vuodessa Antioksidanttiklinikan lääkärin hoidossa, mutta siihen oli mennyt tuhansia euroja. Ei minulla ole ylimääräisiä tuhansia euroja. Pelkkä yksi kerta kraniosakraaliterapiaa maksoi 100 euroa. Kaiken lisäksi minun on tosi vaikea uskoa mihinkään ei-länsimaalaiseen-lääketieteeseen perustuvaan. Antioksidanttiklinikalta lähetetään ulostenäytteitä Jenkkeihin suolistobakteeriston analyysia varten ja tuloksen perusteella määrätään satojen eurojen luontaistuotteita, mutta virallisen länsimaalaisen lääketieteen mukaan ihmisen suolistibakteeristosta ei vielä tiedetä kuin pieni murto-osa eikä sen perusteella voida tehdä mitään johtopäätöksiä ja hoito-ohjeita. Olen ihan pyörällä päästäni. Syy voi olla missä vaan. Kaiken kukkuraksi pari päivää sitten ilmestyi uutinen, että jokin ihmisen vatsassa oleva kudosrypäs on tunnistettu itsenäiseksi elimekseen monivuotisen tutkimuksen tuloksena. Entä jos vaivani johtuvatkin siitä? Vasta nyt, kun elin on tunnistettu, voidaan alkaa tutkimaan sen funktiota ja vaikutuksia. Ehdin varmaan kuolla, ennen kuin ne tutkimukset valmistuvat. Olen yllättynyt, miten vähän sairausloma on vaikuttanut suolisto-oireisiini. Jos oireet syntyisivät vain psyykkisestä kuormituksesta, niin olisi niiden pitänyt vähentyä sairausloman aikana edes jonkin verran. Koko joulukuun aikana suolistoni oli suhteellisen oireeton vain kuutena päivänä. Ei oireeton, mutta oireita oli niin vähän, etteivät ne lannistaneet ja häirinneet tekemistä ja mielialaa. Käytän nykyään Olotila-sovellusta, jolla voi seurata vointia. Se on tehty tulehduksellista suolistosairautta sairastaville, mutta sopii osittain myös IBS-potilaille. Toisaalta, eihän sairausloma paljon vaikuttanut viime keväänäkään, vaan ratkaiseva muutos tuli bentsodiatsepiinilääkityksestä.

Lopetin bentsodiatsepiinin syömisen loppusyksystä, koska a) sen vaikutus oli laimentunut tosi paljon ja b) sitä ei saa syödä raskauden ja imetyksen aikana, eli olisin joka tapauksessa joutunut lopettamaan sen viimeistään keväällä. En tietenkään halua syödä voimakasta riippuvuutta aiheuttavaa lääkettä, jos siitä ei ole huomattavaa hyötyä. Varasin myös ajan psykiatrilleni, koska haluan lopettaa myös mielialalääkitykseni lapsenhankinnan takia. Psykiatrini sanoi aiemmin, että sitä saisi jatkaa raskaana ollessa, mutta lääkkeen tuoteselosteessa on pitkä lista riskejä liittyen raskauteen ja imetykseen. En halua mitään riskejä ja haluan lopettaa lääkityksen hyvissä ajoin ennen raskaaksi tuloa, jotta ehdin psyykkisesti sopeutua uuteen tilanteeseen. Tähän päälle vielä työpaikan vaihto, niin kuormitus on valmis. Työterveyslääkärini sanoi, että kannattaa miettiä tarkkaan, milloin alamme yrittää lasta, koska mielenterveysongelmat tuskin helpottavat, kun hormonitkin heittävät häränpyllyä. Ihan kuin en olisi tuota tiennyt! Annoin mennä toisesta korvasta ulos, etten olisi suuttunut hänelle. Totta kai mietimme asiaa, mutta eihän juuri kukaan voisi hankkia lapsia, jos elämän ja terveyden pitäisi olla täydellisessä tasapainossa.

Olen pitänyt taukoa blogin kirjoittamisesta, koska en halunnut kirjoittaa heti siitä, mitä lokakuussa tapahtui. Veljeni lopetti elämänsä. Se toki vaikutti osaltaan uupumukseeni ja työkyvyttömyyteeni, mutta olisin aika varmasti joutunut jäämään sairauslomalle muutenkin. En halua edelleenkään käsitellä veljeni kuolemaa täällä blogissa, puhun siitä mieluummin suoraan ystävieni, perheeni ja terapeuttini kanssa, vaikka ainakin osa heistä lukee myös tätä. Blogissa kirjoitan vain asioista, jotka koen voivani kertoa kaikille samalla tavalla. Sen voin sanoa, että kaipaan veljeäni valtavasti ja olen erittäin surullinen siitä, millaisen elämän hän sai ja mitä hän joutui (koki joutuvansa) tekemään itselleen. En ole vihainen tai katkera hänelle, vaan elämälle ja tälle paskalle maailmalle.

Voin vain toivoa, että tästä vuodesta tulee edellistä parempi.

Lokakuu

Olen tässä taas miettinyt, että kuinka paljon kipua ja huonoa oloa ihmisen pitää kestää. Monet vanhemmat kollegani tekevät ilmaista työtä eli ylitöitä ilman palkkaa. Ihan periaatteesta en ikinä aio lähteä sille linjalle, mutta en myöskään pystyisi. Viimeisen kuukauden ajan työkykyni on ollut noin 70-prosenttista, jaksaisin kuuden tunnin työpäivää. Se, että toiset jäävät iltamyöhään asti tekemään palkatonta työtä, kertoo paitsi siitä, että he eivät arvosta vapaa-aikaansa ja omaa arvoaan työntekijänä tarpeeksi, niin myös siitä, että he ovat hyvin työkykyisiä. Minua suututtaa suunnattomasti, etteivät esimiehet puutu siihen, että alaiset tekevät palkatonta työtä. Havaintojeni mukaan he suhtautuvat asiaan niin, että "omapahan on valintasi, ihan sama mulle". Sitten ihmetellään, kun ihmiset palavat loppuun kuin kynttilät. No olisikohan kannattanut puuttua ajoissa? Ei esimiehen tehtävä ole vain kytätä työsuorituksia ja kannustaa, vaan myös huolehtia alaistensa hyvinvoinnista siinä määrin, kuin voi. Jos työntekijät eivät ehdi tehdä vaadittuja työtehtäviä työajan puitteissa, niin olisikohan syytä palkata lisää työntekijöitä?!?!? Enkä nyt puhu vain lähiesimiehistä, vaan heidän esimiehistään ja heidän esimiestensä esimiehistä ja niistä, jotka päättävät asioista. Poliitikoista.

En tiedä, onko resistenssini vatsalääkkeeseeni kasvanut, vai mistä johtuu, että suolisto-oireeni ovat pahentuneet viimeisen kuukauden aikana. Toki työkuormitus ja -stressi ovat myös lisääntyneet elokuisen kesälomani jälkeen. Jälkikäteen muistan kesä- ja heinäkuun suhteellisen helppoina työn suhteen ja kokonaisvaltaisesti voin kevääseen ja tähän syksyyn nähden huomattavasti paremmin. Kävin taas kontrollikäynnillä työterveyslääkärillä viime viikolla ja masennuskyselyn perusteella masennukseni oli pahentunut lievän ja keskivaikean rajalta keskivaikean ja vaikean rajalle. Se on toki vain lomake ja suuntaa antava mittari, mutta tulos täsmää henkilökohtaisen kokemukseni kanssa. Toistaiseksi olen jaksanut olla aidosti läsnä ja hyväntuulinen asiakastapaamisissa, mutta lähes kaikki muu sosiaalinen kanssakäyminen tuntuu pakotetulta ja raskaalta. Aamuisin herääminen ja töihin lähteminen tuntuu raskaalta, mutta aamupäivisin olen suhteellisen energinen parin tunnin ajan. Lounaan jälkeen vatsaoireeni pahenevat, energiatasoni laskee ja masentavat ajatukset ja tunteet alkavat vallata mieleni. Työpäivän päättyessä olen jo aika lailla loppu.

Hyötyliikuntaa saan onneksi kohtuullisen paljon ihan sillä, että käytän vain julkisia kulkuvälineitä ja kävelen lyhyet matkat, mutta jumpassa olen jaksanut tai kyennyt käymään viime aikoina vain korkeintaan kerran viikossa. Eilen kävin jumpassa ensimmäistä kertaa yli viikkoon (Body Combatissa) mutta en pystynyt nauttimaan siitä yhtään, koska vatsaani sattui koko ajan. Vilkuilin jatkuvasti kelloa, että milloin tämä loppuu ja pääsen vessaan. Jos ja kun keskivartaloa ei pysty käyttämään kunnolla, niin koko treenin tehosta häviää puolet. En pystynyt tekemään mitään pomppimista tai hyppimistä vaativaa, jännittämään kunnolla vatsalihaksia ja kiertämään keskivartaloa. Kun vatsalihaksia ja kylkiä ei pysty jännittämään, niin myös selän tuki kärsii. Lähdin tunnilta erittäin masentuneena. Kotona makoilin iPadin kanssa, ja vasta pari tuntia jumpan jälkeen ilmaa tuli edes jonkin verran ulos. Silti illallisen jälkeen nukkumaan mennessä vatsani oli taas turvoksissa ja aamulla herätessä sama. Olen myös viime aikoina kokenut tosi usein kuvotusta, mikä johtuu varmaan sekä suolistosta että psyykestä. Kokonaisvaltaisesti huono olo on ehkä kuvaavin ilmaus. Ja ei, en ole raskaana - kuukautiseni alkoivat eilen ihan ajallaan.

Miten ihmeessä vuorokaudet muuttuivat paljon aiempaa lyhyemmiksi sen jälkeen, kun siirryin opinnoista työelämään? En käsitä, miten ehdin ja jaksoin tehdä vielä lukio- ja yliopistoaikoina niin paljon kaikkea vapaa-ajalla. Treenasin monta kertaa viikossa, tapasin kavereitani ja perheenjäseniäni useammin kuin nykyään, katsoin suunnilleen yhtä paljon telkkaria ja olin netissä suunnilleen yhtä paljon kuin nykyään, luin kirjoja ja lehtiä ja vielä lukioaikoina ompelin usein vaatteita itselleni. Tämä on ihan mahdoton yhtälö päässäni. Nykyäänkin tilaan lehtiä, mutta ehdin ja jaksan lukea ne parhaimmillaan kolmen kuukauden viiveellä: heinäkuun lehti on vielä lukematta, kun lokakuun lehti tipahtaa postiluukusta. Kirjoja en jaksa lukea juuri lainkaan, vaikka haluaisin. Samaa ehtimistä ja jaksamista ihmettelen sivustakatsojana, kun kaverini tai veljeni kertoo, kuinka käy edelleen työelämän ohella treffeillä, lukee, katsoo Netflixiä, treenaa monta kertaa viikossa, bilettää ja tapaa kavereitaan. Eräskin kertoi menevänsä aamuseitsemäksi työporukan sählytreeneihin ja vielä työpäivän jälkeen jumppaan. Yritä siinä nyt sitten tuntea itsesi energiseksi ja onnistuneeksi ihmisyksilöksi.

Ammattirooli

Kävin katsomassa kaverini kanssa Anna Paavilaisen Play rape -monologin. Oli huippuhyvä. Se avasi oven moneen tabuaiheeseen, paljon laajemmin kuin vain teatterimaailmassa tai seksuaaliseen väkivaltaan liittyen.

Niin kuin näyttelijöiden maailmassa sanotaan, työpäivän päätteeksi ei saa jäädä rooli päälle. Näytelmässä koetut raskaat ja ahdistavat tunteet pitää osata jättää teatterin lavalle. Tämä oletus pätee mielestäni mihin vaan muuhunkin työhön, erityisen hyvin sosiaali- ja terveysalalle. Yhteiskunnassa vallitsee täysin järjetön vaatimus ja oletus, että ammatillinen minä on täysin irrallinen ns. oikeasta minästä, siitä joka tuntee ja aistii koko kehollaan ja imee vaikutteita itseensä. Jos niin olisi, olisimme robotteja. Sitä, että jää rooli päälle eli että työasiat pyörivät mielessä ja painavat sydämessä vapaa-ajalla, pidetään osaamattomuutena ja epäammatillisena. Sehän on vain inhimillistä!

Eräs kollegani, joka on vaihtamassa työpaikkaa, kertoi, kuinka hänen olonsa on keventynyt päivä päivältä työsuhteen pian päättyessä. Hän ei ollut työtä tehdessään tajunnutkaan, kuinka raskasta se on ollut. Hän kuvaili käsittäneensä, että on käynyt asiakkaiden kautta muutamassa vuodessa läpi mm. useita avioeroja, kuolemia ja pahoinpitelyjä ja ottaneensa vastaan lukuisia uhkauksia. Ihmiselämän karut puolet sarjatulena. Toki hän ja me kaikki olemme itse alamme ja työpaikkamme valinneet, mutta jos työn todellisuuden saisi kokea jo opiskeluaikana, niin eihän tälle alalle kukaan täysjärkinen haluaisi. Kun työn imuun sitten solahtaa ja asiakkaisiin ja työyhteisöön syntyy vastuuta sisältäviä vuorovaikutussuhteita, lähteminen onkin vaikeaa.

Eräs toinen kollegani kuuluu siihen sosiaalityöntekijöiden vähemmistöön, jonka ihon alle työ ei pääse. Havaintojeni mukaan heitä lienee vain muutama prosentti, korkeintaan 10 koko ammattikunnasta. Hän ei koe ylikuormitusta, turhautumista tai ahdistusta eikä valtavan työmäärän aiheuttamaa kaaosta. Hän itse kertoi. Ihmettelin asiaa monta päivää ja koin valtavaa huonommuutta suhteessa häneen. Jos kaikki sosiaalityöntekijät olisivat hänen kaltaisiaan, niin ilmapiiri alalla olisi aivan toisenlainen. Puhuin asiasta esimieheni kanssa ja hän totesi, että ihmiset ovat temperamentiltaan ja luonteeltaan erilaisia ja kyseisellä kollegallani on toki myös pitkä kokemus työelämästä. Kokemus sinänsä ei mielestäni selitä asiaa, koska monet kymmeniä vuosia samaa työtä tehneet kokevat asiat saman tapaan kuin minä. Esimieheni totesi myös, että kyseinen kollegani tekee työnsä aina minimivaatimuksen mukaan eikä pyri samaan tapaan täydellisyyteen, laaja-alaisuuteen ja yksityiskohtaisuuteen kuin minä. Kerta toisensa jälkeen hämmästyn elämässä sitä, kuinka erilaisia ihmiset voivat olla. Esimieheni vakuutti, etten ole yhtään huonompi kuin tuo kollegani, olemme vain erilaisia. Hän sanoi uskovansa minuun ja toivoi, että minäkin uskoisin itseeni yhtä lailla. Harmittaa tosi paljon, että esimieheni vaihtuu.

Paluu

Jottei huonoja uutisia olisi liian vähän, sain tietää tällä viikolla, että lähiesimieheni vaihtuu viimeistään kesäkuussa. Edellisestä työpaikasta lähdin paljolti huonon esimiehen takia ja nykyisessä työssäni esimies on ollut puolestaan tosi hyvä. Täytyy toivoa, että uusi esimies tulee toimistomme sisältä, koska meillä alaisilla ei todellakaan ole aikaa ja energiaa alkaa perehdyttää häntä työhömme. Virallisesti se ei toki olekaan meidän vastuulla, mutta tällä alalla perehdytystä ei yleensä joko ole lainkaan tai se kaatuu niiden niskaan, joille se ei oikeasti kuulu. Asiakastapauksiimme meidän täytyy uusi esimies joka tapauksessa perehdyttää, en tajua millä ajalla.

Kävin tällä viikolla neuvottelussa työterveyslääkärini ja lähiesimieheni kanssa. Tarkoituksena oli keskustella siitä, mitä työnantaja voisi tehdä sen eteen, että jaksaisin töissä paremmin ja voisin jatkaa siellä vielä pitkään. Neuvottelu kuuluu protokollaan, kun työntekijä on pitkähköllä sairauslomalla. Olihan se ihan hyvää keskustelua, mutta kuten tiesin etukäteen ja neuvottelussakin ääneen sanoin, niin ei lähiesimiehellä ja työterveyslääkärillä ole valtaa vaikuttaa työpaikan resursseihin ynnä muihin oikeasti olennaisiin asioihin. Esimiehenikin hiukan ärsyyntyi, kun lääkäri toisti jälleen, ettei voi kirjoittaa minulle lausuntoa säädettävää työpöytää varten, koska ylemmällä taholla säädetyt säännöt sen kieltävät. Säännöt, joissa ei ole mistään näkökulmasta mitään järkeä. Myönteistä neuvottelussa oli vain se, että esimieheni kehui minua, erityisesti kirjallisia taitojani. Hän oli käyttänyt tekemiäni dokumentteja malliesimerkkinä ohjeistaessaan kollegoitani. Kun palaan maanantaina töihin, joudun todella hillitsemään itseni, jotten marssi yksikköni johtajan ovelle ja sano hänelle suoria sanoja siitä, miten järjetön ja loukkaava hänen kieltonsa koskien rästiröitä on. Savu nousee korvista, kun ajattelenkin asiaa. Tiedän kyllä, että kielto syntyi siitä, että uudessa sosiaalihuoltolaissa todetaan, että muistiot asiakaskohtaamisista on kirjattava viipymättä. Johtaja päätti tulkita, että viipymättä tarkoittaa samaa tai seuraavaa päivää. Sosiaalialalla vaatimusten saneleminen ei vaikuta edellyttävän sitä, että niiden toteuttamiseksi järjestetään keinot.

Eilen kävi vielä ilmi, että sairauspäivärahahakemusten käsittelyaika Kelassa on 3-6 viikkoa enkä siis ehtinyt saada päätöstä ennen töihin paluuta. Minä ja esimieheni luulimme, että päätös tulee lääkärin tekemän lausunnon pohjalta, mutta eilen selvisi, että siihen täytyy lähettää liitteeksi vaikka mitä papereita. Palaan töihin nyt siis käytännössä riskillä ja riippuen siitä, milloin päätös tulee, saatan saada liikaa palkkaa toukokuulta ja joutua sitten maksamaan sitä takaisin. Kaikki on aina niin helvetin monimutkaista. Lääkärini olisi voinut ohjeistaa minua asiassa, jottei näin olisi käynyt. Onneksi osasairauspäivärahahakemukset yleensä hyväksytään Kelassa.

Sairausloman aikana keskittymiskykyni parani ja energiani alkoi taas riittää kiinnostumaan ja innostumaan asioista enemmän. Subjektiivisesta näkökulmasta merkittävin muutos parempaan on tapahtunut siinä, että olen ollut kotona yleensä hyvällä tuulella, kun puolisoni on ollut paikalla. Yksin fiilis on edelleen ahdistava, levoton ja masentunut. Minulla on ollut puolisoni kanssa tosi hauskaa, mikä on parantanut elämänlaatuani ja elämänhaluani. Olemme riidelleet ja kinastelleet paljon vähemmän kuin ennen sairauslomaani. Syy on ilmiselvä: en ole ollut stressaantunut ja uupunut töistä. Olen pystynyt hymyilemään, nauramaan ja nauttimaan luontevasti. Vaikka vatsani olisi ollut samaan aikaan kipeä. Tällä viimeisellä sairauslomaviikolla keskittymiskykyni on huonontunut ja oloni on ollut hetkittäin lamaantunut, hetkittäin rauhaton. Haluaisin taas mennä piiloon peiton alle ja nukahtaa, lakata ajattelemasta. Töihin paluu ahdistaa valtavasti, koska pelkään myönteisten muutosten haihtuvan kuin tuhka tuuleen. Pelkään palaavani samaan jamaan kuin ennen sairauslomaa. Ja pelkkä ajatus siitä, että joudun taas tekohymyilemään ja pidättelemään pierua jossain neuvottelussa, kun se vihdoinkin tulisi ulos ja oloni helpottuisi, tuntuu tuskalliselta.

Minka Kuustonen kertoi torstaina Helsingin Sanomissa olevansa aamuisin heti herätessään niin onnellinen, ettei malta iltaisin nukahtaa, kun odottaa niin  innolla sitä, että pääsee keittämään aamupuuroa. Noin minäkin olen joskus tuntenut ja toivon vielä joskus tuntevani. Tuntevani intohimoa elämää ja esimerkiksi työtäni kohtaan. On erittäin surullista, jos joudun luopumaan kutsumustyöstäni siksi, että työelämän todellisuus tällä alalla vie toimintakyvyn.

Loppuun musiikkivinkki: Voisin kuunnella kerta toisensa perään Disturbedin versiota Simon & Garfunkelin biisistä Sound Of Silence. Mitä ikinä olen tekemässä, jos se tulee radiosta, keskeytän kaiken. Jähmetyn paikalleni ja kuuntelen silmät kiinni, tunnen musiikin koko kehossani. Virallinen musiikkivideo löytyy tästä: http://youtu.be/u9Dg-g7t2l4.

Me ihmiset ja nykyaika

En kuvittele olevani mitenkään ainutlaatuinen, vaikka täällä blogissa korostan omia kokemuksiani. Tiedän, että suolistovaivoja on miljoonalla suomalaisella ja varmaan yhtä moni kokee stressiä ja uupumusta ja kaikki ihmiset ovat ainakin jossain vaiheessa elämäänsä tyytymättömiä ulkonäköönsä. Sekä naiset että miehet. Ajattelenkin aina kertoessani jollekulle ongelmistani ja kokemuksistani, että tunteekohan hänkin samoin tai onko hänellä samankaltaisia ongelmia. Kaikki eivät vain kerro niistä. Minusta olisi outoa kuunnella jonkun kertovan asioistaan jakamatta omia vastaavia kokemuksiani. Paitsi tietysti töissä.

Olen pelkästään tämän vuoden aikana vannonut itselleni jo varmaan kymmenen kertaa, että alan pudottaa painoa eli puolitan syömisteni määrän ja alan treenata viisi kertaa viikossa. No, ei ole toteutunut se. Kuvittelin myös, että vähemmän syöminen ja enemmän treenaaminen olisi jotenkin helpompaa sairauslomalla mutta erehdyin. Ravitsemusterapeuttien ohjeen mukaisesti vähän kerrallaan ja useita kertoja päivässä syöminen on sekin osoittautunut varsin vaikeaksi toteuttaa. Etenkin illalla ennen nukkumaanmenoa olen aina tottunut syömään suhteellisen ison annoksen eli lämpimän ruoan ja jotain jälkkäriksi eikä sen muuttaminen ole helppoa. Illalla syöminen on aina ollut stressittömintä, koska sen jälkeen pääsen sänkyyn eikä tarvitse miettiä, missä joudun selviytymään vatsavaivoineni. Kamppailen jatkuvasti sen kanssa, miltä haluaisin näyttää ja kuinka kevyeksi haluaisin tuntea oloni ja mistä toisaalta nautin ja mitä elämässä arvostan. En vieläkään tiedä, kumpaa tietä minun pitäisi kulkea. Katson Fitnesspäiväkirjat-tv-sarjaa ja koen hyvin ristiriitaisia fiiliksiä: toisaalta ihailen sarjan naisten itsekuria ja elämätilannetta, toisaalta halveksin heidän ulkonäkökeskeisyyttään ja pikkumaisuuttaan. Päällimmäiseksi jää kuitenkin mieli oksentaa ja lakata syömästä. Ja sitten haen kaapista suklaata lohduttaakseni itseäni ja saadakseni ahdistavat ajatukset pois mielestäni.

Oikeasti haluaisin irtautua koko internetmaailmasta. Haluaisin kännykän, jolla voi vain soittaa ja lähettää tekstiviestejä ja tietokoneen, jolla voi vain kirjoittaa. Kuinka paljon yksinkertaisempaa ja rauhallisempaa elämä olisikaan ilman nettiä? Ainakin minua netin rajaton visuaalisten ärsykkeiden virta ja loputon ajatusten ja tunteiden viidakko koukuttaa. Elämä ja yhteiskunta eivät voisi olla näin hektisiä ilman nettiä. Äidilläni oli kirjeenvaihtotovereita Australiassa ja Etelä-Afrikassa asti ennen nettiä ja matkustaminenkin onnistui ihan hyvin ilman sitä. Olisin varmasti seesteisempi, jos jokaista vapaata hetkeä ei tarvitsisi täyttää jonkin ruudun tuijottamisella ja tiedon suohon uppoamisella. Niin, eihän minun varsinaisesti tarvitse, mutta nykylänsimaissa on aika lailla mahdotonta elää yhteiskuntakelpoista, niin sanottua normaalia elämää ilman nettiä. Ja kyllä, sillä perusteella minun ei tarvitsisi käyttää kaiken maailman sovelluksia kuten Pinterestiä, Instagramia, Listiä, Polyvorea ja Goodreadsia, mutta kuten sanoin, ne koukuttavat. Onneksi en sentään ole palannut Facebookiin. Jos poistan sovellukset kokonaan laitteistani, kaikki tietoni ja niihin tallentamani tekstit ja kuvat katoavat. Jos en poista, olen edelleen koukussa, enkä pysty olemaan käyttämättä niitä. On siinä ihmisellä ongelma. Ratkaisu olisi varmaan siis muuttaa johonkin kehitysmaahan, jossa nettiä ei ole yhteisön muillakaan jäsenillä. Kaikki on suhteellista; nettiä tuskin kaipaisi, jos sitä ei olisi muillakaan.

Kaisa Viljanen pohti tänään Helsingin Sanomissa: Maailmantuskaa on vaikea ottaa kahvipöydässä puheeksi, sillä siitä saa helposti tunteellisen ja lapsellisen höperön leiman. Aivan kuin monille nuoruudessa puhkeavan maailmanparannusvietin pitäisi mennä aikuisiällä ohi. Aikuisen oletetaan hyväksyvän maailman yhtä karskina kuin se on. Että siihen kuuluvat muun muassa nelivuotias jihadisti ja se, että ruokaa kaadetaan roskikseen, vaikka kulman takana jollakulla on nälkä. Olen monta kertaa päätynyt maailmantuskani kanssa samaan ratkaisuyritykseen kuin Viljanen eli alkanut tehdä vapaaehtoistyötä. Olen osallistunut Amnestyn, SPR:n ja Unicefin toimintaan ja tosissani halunnut niistä säännöllisen harrastuksen itselleni. Olen osallistunut Unicefin syysseminaariin ja Helsingin vapaaehtoisryhmään sekä myynyt Unicefin tuotteita Kampissa joulun alla. Kaksi kertaa olen osallistunut myös Amnestyn vuosittaiseen seminaariin ja kerran sateenkaariverkoston tapaamiseen, käynyt viikonloppukoulutuksen ryhtyäkseni koulutyöhön ja vetänyt kerran eräällä yläasteella oppitunnin ihmisoikeuksista kahden muun vapaaehtoisen kanssa. Aloitin myös joskus SPR:n ystävätoiminnan kurssin ryhtyäkseni jonkun yksinäisen ikääntyneen vapaaehtoisystäväksi mutta jätin kurssin kesken, koska en pystynyt sitoutumaan ystävätoimintaan. Opiskeluaikana kävin muutamia kertoja ulkoiluttamassa vanhainkodin asukkaita.

Joka kerta olen joutunut kokemaan karvaan pettymyksen ja raskaan epäonnistumisen tunteen, kun energiani ei ole riittänyt vapaaehtoistyöhön sitoutumiseen. Muutamassa kuukaudessa olen alkanut stressata osallistumisesta liikaa, uupunut ja joutunut vetäytymään vedoten elämäntilanteeseeni. Vaikkei se elämäntilanne ole ollut sen kummallisempi, kuin että minusta on tuntunut, että olen ollut stressaantunut ja kokenut, etteivät aikani ja energiani riitä kaikkeen: työhön, liikuntaan, kavereiden ja perheen tapaamiseen, teatteriharrastukseen, parisuhteeseen yms. Vapaaehtoistyöstä on ollut helpointa luopua.

Nyttemmin minua on alkanut häiritä myös jotkin Amnestyn ja SPR:n linjaukset toiminnassaan. En ole välttämättä kaikesta samaa mieltä heidän kanssaan. Unicefin liiveihin pukeutuisin mieluiten, koska lasten auttaminen on aina yhtä perusteltua. Unicefissa vapaaehtoisten ja palkollisten työntekijöiden työnjako on kokemukseni mukaan myös paremmin järjestetty kuin Ammestyssa. Haluaisin edesauttaa etenkin perhesuunnittelun ja seksuaaliterveyden paranemista kehitysmaissa. Hesyn pelastettujen lemmikkien hoitaminen olisi myös ihanaa, mutta toistaiseksi järjestö on leimattu mediassa työnantajana varsin epäinhimilliseksi ja ikäväksi. Voisin myös työskennellä palkollisena Unicefissa, mutta työpaikkoja on siellä harvoin auki ja työpaikkailmoituksissa on tosi suuret vaatimukset.

En kuvittele, että saisin aikaan mitään kovin merkittävää vapaaehtoistyöntekijänä, mutta niin kuin Viljanen totesi, tuntisin tekeväni edes jotain. Voisin elää itseni kanssa, ja maailma tuntuisi ehkä edes hitusen siedettävämmältä. Toistaiseksi tyydyn vain maksamaan Amnestyn jäsenmaksun, lahjoittamaan Unicefille 20 euroa kuukaudessa ja ostamaan joululahjaksi esimerkiksi rokotteita ja hyttysverkkoja kehitysmaiden lapsille. Onneksi sentään nälänhätä ja lapsikuolleisuus ovat huomattavasti vähentyneet viime vuosina.

Sairauslomakupla

Kesti kolmisen viikkoa, ennen kuin upposin henkisesti sairauslomalle enkä ajatellut enää juurikaan töitä ja työelämää. Olen nyt elänyt pari viikkoa siinä kuplassa ja kun sairausloman päättyminen alkaa häämöttää reilun kahden viikon päässä, tunnen, kuinka joku pääni sisällä alkaa tökkiä sitä neulalla. Onneksi neula on vielä toistaiseksi tylppä eikä puhkaise turvakuplaani.

Kuulin eilen työkavereiltani, että johtaja työpaikallani on pari viikkoa sitten sanellut lisää mahdottomia sääntöjä. Hän oli ilmoittanut, että rästitöitä ei saa enää kertyä ja kirjaukset asiakastapaamisista, neuvotteluista ja puheluista täytyy olla tehtynä viimeistään niitä seuraavana päivänä. Tähän mennessä rästiin jääneet kirjaukset on kirjattava kesäkuun loppuun mennessä kaiken normaalin työn ohella. Määräykseen sisältyy olettamus siitä, että me ruohonjuuritason työntekijät olisimme tähän asti jostain syystä lusmuilleet. Aivan kuin joka vitun ikinen työntekijä ei olisi muka halunnut tähänkin asti kirjata kaiken ajantasaisesti. Aivan kuin olisimme halunneet rästitöitä. Johtajan määräyksen toteuttaminen edellyttäisi asiakasmääriemme puolittamista, mitä ei tietenkään tule tapahtumaan. Eikä mitään muutakaan helpotusta. Raivon tunne, jonka tämä uutinen sai minussa aikaan ja saa varmasti vielä pitkään, on ääretön ja valtaa koko kehoni. Kirosanat eivät riitä kuvaamaan sitä. Käteni alkavat täristä, sieraimeni laajenevat, puren leukaperäni yhteen, sydämeni hakkaa lujempaa ja tuntuu, että pääni räjähtää. Eikä siinä vielä kaikki: ensi vuoden alusta meille tulee uusi aikaavievä työtehtävä, jonka suorittamiseen ei näillä näkymin ole saatavissa lisäresursseja. Hengitä syvään ja niele paska, joka naamallesi heitetään. Tervetuloa takaisin töihin. Miten ihmeessä työnantaja kuvittelee minun jaksavan siellä näiden muutosten jälkeen, jos en jaksanut ennen niitä? Jotta jaksaisin, työhön pitäisi tulla jotakin helpotusta - ei vittu päin vastoin!

Kelan sairauspäivärahaa voi saada osa-aikaisesti niin, että tekee töitä 40-60% normaalityöajasta ja on loput sairauslomalla. Sitä voi saada max 120 päivää, mutta työnantajani ei näillä näkymin suostu tekemään sopimusta siitä kuin yhdelle kuukaudelle eli toukokuun loppuun asti. Alan nyt vakavasti katsella vapaita työpaikkoja ja hakeutua johonkin selvästi vähemmän kuormittavaan työhön ja sellaiselle työnantajalle, joka välittää työntekijöistään enemmän. Nykyiselle työnantajalleni sen ei pitäisi tulla minkään tason yllätyksenä. Se on mielestäni vähintäänkin odotettavissa. Edelleen valtavasti harmittaa ja surettaa jättää asiakkaani, niin kuin lukuisat edeltäjäni ovat tehneet, mutta ei minusta ole heille paljon iloa, jos voin koko ajan huonosti ja lopulta menetän työkykyni lopullisesti. Niin kuin olen kaikille hokenut, toista ei voi auttaa, jos on itse avun tarpeessa. Niin kuin lentokoneessa, ensin on laitettava happinaamari itselle ja sitten vasta toisille. Tavoitteeni on nyt se, että aloittaisin uudessa työssä viimeistään vuodenvaihteessa.

Neulan tökkäisyt sairauslomakuplaani tarkoittavat välähdyksiä niistä tunteista, ajatuksista ja olotiloista, joita olen töissä joutunut kokemaan. Olen jo aivan paniikissa siihen todellisuuteen palaamisesta. Olen sairauslomalla osittain siksi, että työpaikkani on sairas. Niin kuin varmasti tuhannet muutkin suomalaiset. Se, että työtoverini ovat mukavia tyyppejä ja että minulla on hyvä esimies, ei tee työyhteisöstä ja -ilmapiiristä hyvää, kun kaikki työntekijät hierarkian kaikilla tasoilla ovat ylikuormittuneita, uupuneita ja stressaantuneita. Minun on ollut aina todella vaikea sietää kulisseja ja teennäisyyttä - tekohymyä, tekokiinnostusta, tekojaksamista ja tekotyytyväisyyttä. Työelämä on täynnä sitä, ainakin sosiaalialalla. En sovi siihen kuvioon.

Russ Harrisin kirja Onnellisuusansa vaikuttaa oikein hyvältä ja on täynnä totuuksia mielen toiminnasta. Niiden lukeminen vaan ei kovin paljon lohduta, kun ongelma on se, että 90% ihmisistä ja etenkin vallanpitäjistä eli rikkaista, johtajista ja poliitikoista eivät niistä tiedä tai eivät ole niitä sisäistäneet. Tulee vaan entistäkin enemmän musertunut tunne siitä, että maailma on paska enkä minä sitä pysty muuttamaan.

Päivät

Olen nyt ollut reilun kuukauden sairauslomalla. Aion ehdottaa esimiehelleni ja työterveyslääkärilleni, että tekisin töihin palattuani toistaiseksi 70% työaikaa eli kuusituntista työpäivää. En voi palata samaan tilanteeseen, jossa olin sairauslomalle jäädessäni tai joudun sellaiselle saman tien uudestaan. Eivät suolistosairauteni ja masennukseni ole mihinkään sillä haihtuneet, etten ole käynyt vähään aikaan töissä. Terapiassa ollaan vasta kartoitettu tilannettani, eikä varsinaista hoitavaa työskentelyä olla vielä ehditty aloittaa.

Sairausloman aikana vuorokausirytmini on muuttunut niin, että en meinaa saada iltaisin unta. Jostain syystä minua alkaa ahdistaa lähes aina nukkumaan mennessä - myös ennen sairauslomaa. Toisinaan vatsani on niin jumalattoman kipeä, etten pysty edes makaamaan, vaan ainoa siedettävä asento on seisominen nojaten käsillä pöytään. Ongelma on yleensä se, ettei suolistossani kiertävä tai jumittava ilma tule millään ulos. Suhteellisen usein käy myös niin, että vaikka ilma tulisi ulos, niin hyvä olo kestää vain muutaman minuutin, kunnes tunnen suolistossani taas valtavan ilmakuplan painavan jossakin mutkassa. Töissä ja muissa sosiaalisissa tilanteissa ilma sitten pyrkiikin sopivasti ulos juuri, kun sitä ei todellakaan voi ulos päästää.

Sairauslomalla olen usein nukahtanut vasta kahden aikoihin yöllä ja päässyt ylös aamukymmeneltä. Yhtenä päivänä nousin yhdeltätoista syömään aamiaista ja jatkoin nukkumista heti sen jälkeen. Uudestaan nousin herätyskelloon kolmelta iltapäivällä ehtiäkseni tapaamaan sovitusti kaveriani. Eräänä toisena päivänä kävin äitini kanssa museossa ja lounaalla ja sieltä kotiin päästyäni sain ripulikohtauksen, jonka jälkeen nukuin uupuneena kolme tuntia sikeästi, kunnes puolisoni herätti minut tultuaan töistä kotiin. Oletan, että edelleen siis tulee olemaan niitä päiviä, kun en vain yksinkertaisesti pysty lähtemään aamulla töihin tai joudun lähtemään kotiin kesken työpäivän. En viittaa unettomuuteen vaan suolisto-oireisiini.

Olen käynyt sairauslomalla jonkin verran kuntosalilla ja jumpissa, tavannut kavereita ja ystäviä, lukenut lehtiä ja kirjoja, viettänyt aikaa netissä ja sovelluksissa, katsonut tallentamiani tv-ohjelmia ja elokuvia, kirjoittanut tätä blogia, käynyt lääkärissä ja hammaslääkärissä ja psykoterapiassa ja hieronnassa, siivonnut ja laittanut ruokaa. Kavereiden ja ystävien sekä puolisoni kanssa olen käynyt mm. elokuvissa, kävelyllä ja syömässä tai kahvilla. Päivät kuluvat todella nopeasti ilman työssäkäyntiäkin.

Yhdessä hetkessä saatan ajatella valoisasti, että kaikki kääntyy parhain päin ja alkaa sujua hyvin palattuani töihin. Vain muutamaa minuuttia myöhemmin saatankin olla lähes varma, että mikään ei koskaan muutu ja kaikki on ihan yhtä raskasta ja tuskallista kuin viime aikoina. Fakta on joka tapauksessa se, että kukaan muu ei voi tietää, miltä minusta tuntuu ja kuinka paljon kärsin. Eivät edes muut masennuksesta ja IBS:stä tai muista vatsavaivoista kärsivät, koska oireet ja kokemus niistä ovat aina yksilöllisiä. Niin ollen kukaan ei voi myöskään väheksyä kokemustani. Toisaalta kellään ei ole velvollisuutta sen enempää arvostaa ja kunnioittaa sitä. Onneksi en syntynyt pariakymmentä vuotta aiemmin, koska vielä 90-luvulla ärtyvän suolen oireet kuitattiin lääkäreidenkin toimesta yleensä luulosairaudeksi ja mielenterveysongelmiinkin suhtauduttiin ikävämmin kuin nykyään. Voin valita vain, miten itse itseeni ja kokemuksiini suhtaudun. Väheksynkö vai kunnioitanko niitä.

Suolisto

Suolistosairauteni ja uupumukseni takia en ole pystynyt harrastamaan liikuntaa yli kuukauteen. Se jos mikä pahentaa masennusta. Liikunta yleensä helpottaa ilmavaivoja, mutta se ei paljon lohduta silloin, kun vatsa on niin kipeä, ettei pysty liikkumaan. Monet, monet kerrat olen tuskissani kävellyt bussipysäkiltä kotiin. Siis vajaan kilometrin kävely on tuntunut kidutukselta. Ja kun tekee mieli vain nukkumaan peiton alle piiloon ajatuksilta ja tunteilta, niin ei auta vaikka kuinka sanottaisiin, että olo paranee reippailemalla.

Ei voi olla terveellistä, että suolistossa muhii monta päivää kaasua, jonka kuuluisi tulla ulos. Suolistossani on nyt kolmatta päivää ilmatyyny, joka tekee olostani lievästi ilmaistuna tukalan. Voin vain kuvitella, mitä tuhoja kaasu suolistossa tekee. Aiemmin suolistoni rauhoittui ja tyhjeni kaasusta ainakin yön ja unen aikana tai viimeistään heti heräämisen jälkeen. Viime aikoina olen ollut kipeänä heti aamusta, yö ja nukkuminen ei ole auttanut lainkaan. Turvotus ja kipu tuntuvat maatessakin, mikään asento ei tuo helpotusta.

Minulla ei ole ollut kunnon ruokahalua viikkoihin. Se on uutta. En saa nautintoa edes suklaasta. Suklaasta! Mitään ei tee mieli. Ravintoloissa ja kahviloissa käyminen on ollut rakas harrastukseni, mutta viime viikkoina se on tuntunut vain rahan tuhlaukselta, koska koko jutun pointti on nautinto. Silti olen yrittänyt lohduttaa itseäni ja kohottaa mielialaani syömällä, mistä on seurannut vitutus ja pahimmassa tapauksessa oksennus. Sekään ei muuten ole tietääkseni ihan normaalia, että seitsemän tuntia sitten syöty ruoka tulee ylös suhteellisen tunnistettavana. Luulisi ruoan etenevän vatsalaukusta alle seitsemässä tunnissa. Mutta tällainen ruoansulatukseni usein on - tai sulamattomuus.

Tänään aloitin kokeilemaan maidotonta ruokavaliota, jos se auttaisi jotenkin. Muistaakseni olen sitäkin joskus kuutisen vuotta sitten kokeillut, laktoositonta ainakin. Maitotuotteet ovat minusta nautinnollisen ruoan perusraaka-aine eivätkä riisi-, kaura- tai kookosmaitotuotteet korvaa niitä maussa ja koostumuksessa lähellekään. Siksipä niitä ei ravintoloissa ja kahviloissakaan käytetä kasvisravintoloita ja raakaruokakahviloita lukuun ottamatta. Sellaisissa en juurikaan voi käydä, koska Fodmap-ruokavaliossa niin monet kasvikset, hedelmät ja esimerkiksi soija, linssit, pavut ja cashewpähkinät on kielletty. Tosin tuntuu vähän turhalta yrittää noudattaa Fodmap-dieettiäkään, kun vaikuttaa siltä, että kuulun siihen 30 prosenttiin IBS:ää rairastavista, jotka eivät tutkimusten mukaan hyödy siitäkään. Ainoasta tutkimusten mukaan IBS-oireita helpottavasta ruokavaliosta. No, nyt kun en saa juurikaan mielihyvää edes maitotuotteista, niin luulisi maidottoman dieetin noudattamisen olevan vituttamattomampaa.

Sairaus

Olin viikon sairauslomalla työuupumuksen, masennuksen, ahdistuksen ja suolistosairauteni takia. Alkuviikon stressasin koko ajan siitä, että työt kasaantuvat työpaikalla ja että sairauslomasta ei ole mitään hyötyä. Olin edelleen sitä mieltä, ettei se auta, mutta edellisenä perjantaina olin kohdannut seinän enkä nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin levätä edes viikko. Levätä pystyin kuitenkin vasta, kun olin keskiviikkoiltana vihdoin päättänyt, että pysyn sairauslomalla myös torstain ja perjantain. Koko keskiviikon arvoin, pitäisikö minun sittenkin palata töihin jo torstaina. Ratkaisevaa päätöksen suhteen oli se, kun ystäväni sanoi, että enhän voi tietää, onko sairauslomasta hyötyä, jos en pysy sillä edes viikkoa. Hän sanoi myös, että enköhän voi ihan hyvällä omallatunnolla olla viikon sairauslomalla, kun työterveyslääkärini olisi halunnut määrätä sitä kuusi viikkoa. Annoin periksi ja seuraavalla viikolla huomasin, että sairausloma teki hyvää, vaikka töitä oli tosiaan kertynyt. Olin jonkin verran energisempi ja positiivisempi.

Sairauslomaviikon torstaina kävin toista kertaa psykiatrilla. Olin täyttänyt paksun pinon hänen ensimmäisellä tapaamisella antamiaan lomakkeita ja testejä. Niiden ja keskustelumme perusteella hän oli sitä mieltä, että minun pitäisi jäädä sairauslomalle kolmeksi kuukaudeksi. Hän totesi, että pidemmällä sairauslomallahan minun ei tarvitsisi stressata kasaantuvista töistä, kun sijainen hoitaisi ne. Pärskähdin: Sijainen? Mikä sijainen, ei lastensuojelussa ole sijaisia! Yhtä ylityöllistetyt kollegat hoitavat poissaolevan töistä kaikkein akuuteimmat ja loput jäävät odottamaan hänen paluutaan. En suostunut psykiatrin ehdotukseen mutta lupasin harkita asiaa uudelleen kolmannella tapaamisellamme maaliskuussa.

Olen miettinyt paljon myös sitä, että jos jäisin useamman kuukauden sairauslomalle, niin satavarmasti sekä kollegani että asiakkaani arvaisivat poissaoloni liittyvän työuupumukseen. Jos kyse olisi fyysisestä sairaudesta tai tapaturmasta, siitä voisi kertoa avoimesti kelle tahansa. Ajatus siitä, että asiakkaani ajattelisivat minun olevan mielenterveysongelmainen ja liian heikko työtehtäviini, on sietämätön. Periaatteessa voisin valehdella sairausloman syyn tai mainita vain suolistosairauteni, mutta olen huono valehtelija - varsinkin, jos joku esittää tarkentavia kysymyksiä.

Sairauslomaviikon keskiviikkona kävin tutustumiskäynnillä psykoterapeutilla. Kelan vittumaisen ja järjenvastaisen säännön mukaan psykoterapiaan ei voi saada taloudellista tukea, ennen kuin edellisen terapian päättymisestä on kulunut viisi vuotta. Kelan näkemyksen mukaan on siis parempi, että sairaus kehittyy ja pahenee jopa vuosia, kuin että sitä alettaisiin hoitaa heti alkuun. Saan Kelan tukea uudestaan siis vasta vuoden 2018 alusta lähtien. Minulla ei ole varaa kustantaa terapiaa kuin kerran kuussa, eikä niin harvajaksoisesta terapiasta olisi mitään hyötyä. Inhoan suuresti rahan pyytämistä tai edes lainaamista, mutta tässä tilanteessa käännyin vanhempieni puoleen ja he lupasivat maksaa toisen käynnin kuussa. Alan siis käydä terapiassa joka toinen viikko. Valitsin miesterapeutin, koska haluan erilaisen terapeutin kuin viimeksi, vaikka se edellinen olikin hyvä. Sekä työterveyslääkärini että psykiatrini ovat myös miehiä.

Luulisi varmaan, että kokemusasiantuntija osaisi ohjeistaa muita masentuneen kohtaamisessa. Minä en valitettavasti tiedä, miten minuun pitäisi suhtautua, miten minua pitäisi kohdella, miten ja mitä minulle pitäisi sanoa. Sen tiedän - ja olen monelta muultakin kokemusasiantuntijalta kuullut, että syyllistäminen on pahinta, mitä masentuneelle tai millä tahansa tavalla mielenterveydeltään järkkyneelle voi sanoa. Jos ei diagnoosina ole narsistinen persoonallisuushäiriö, niin jokainen mielenterveysongelmainen tiedostaa olevansa taakka muille. Sitä ei tarvitse heille kenenkään kertoa. Siitähän monet itsemurhatkin johtuvat, että ihminen ajattelee olevansa muiden onnellisuuden esteenä.

Monet kokemusasiantuntijat kehuvat vertaistukea. Tänä talvena olen ensimmäistä kertaa ikinä ajatellut, että voisin kokeilla ja hyötyäkin siitä. En kuitenkaan uskaltaisi mennä mihinkään vertaistukiryhmään työni takia. Olisi katastrofaalista törmätä siellä johonkuhun asiakkaaseeni tai asiakkaani tuttuun tai edes kollegani asiakkaan tuttuun. En voi ottaa sellaista riskiä.

Olen pitkään miettinyt, pitäisikö minun kertoa suolistosairaudestani esimiehelleni. Parille kollegalle olen siitä maininnut. Olen ajatellut, ettei omista sairauksista ja muista henkilökohtaisista ja
intiimeistä asioista kuulu ja kannata kertoa esimiehelle esimerkiksi siksi, että voisi olla yt-tilanteessa sen seurauksena huonossa asemassa. No, julkisen sektorin sosiaalialan töissä ei pahemmin yt-neuvotteluja esiinny. Silti minua mietityttää se, miten sairaudesta kertominen vaikuttaisi suhteeseemme esimiehenä ja alaisena. Haluaisin tietää, miten muut työpaikallani ja vastaavissa työpaikoissa ovat toimineet. Riippuu tietysti myös esimiehestä, kenelle tuntuisi luontevalta kertoa ja kenelle ei. Olen suhteellisen tyytyväinen esimieheeni ja hän varmaan ottaisi tiedon ihan hyvin vastaan. Syy siihen, että haluaisin kertoa hänelle, on se, että en missään nimessä halua, että hän tai kukaan muukaan kuvittelee, että minulla on ihan samat voimavarat kuin muillakin, mutta en vain kestä stressiä ja työmäärää. Haluaisin kaikkien tietävän, että minä olen käytännössä joka päivä töissä sairaana. Suolistosairauteni takia kaikki tuntuu moninkertaisesti työläämmältä ja koen olevani jaksamiseni äärirajoilla. Varmasti jaksaisin ja pystyisin keskittymään asioihin paljon paremmin ja kestäisin ja kykenisin käsittelemään stressiä enemmän ilman jatkuvaa kipua, turvotusta, kuvotusta, tukalaa oloa ja vessassa ravaamista. Oli se sitten emotionaalista tai kognitiivista stressiä. Mielenterveysongelmista tuskin kuitenkaan kerron kellekään esimiehelle koskaan.

Oireita

Joulukuussa meni yli kaksi viikkoa putkeen, etten harrastanut muuta liikuntaa kuin hyötykävelyä. Olen aina rakastanut liikuntaa, mutta joulukuussa olin liian väsynyt ja vatsani on ollut jatkuvasti niin kipeä, etten ole töiden jälkeen pystynyt muuhun kuin nukkumiseen ja telkkarin katsomiseen, ellen ole sopinut tapaamisia kavereiden kanssa. Kahtena päivänä jouduin jäämään sairauslomalle, vaikka kynnykseni siihen on tosi korkea. Olen myös huomannut, että liikkumattomuus ja vatsavaivat vähentävät ruokahalua. Vaikka liikunta olisi mieluista, niin liikkumaan lähtemisen kynnys nousee sitä korkeammalle mitä kauemmin on liikkumatta. Se on jännä juttu. Onko ihminen aina ollut pohjimmiltaan laiska eläin?

Olen oksentanut viime viikkoina muutamia kertoja, mikä myös väsyttää eikä auta vatsavaivoihin kuin hetkellisesti. Hetkeä myöhemmin vaikutus on päinvastainen. Inhoan oksentamista, mutta kun tarpeeksi ahdistaa, niin minulle tulee pakottava tarve tehdä se. Valitettavasti kynnys oksentaa madaltuu sen jälkeen, kun siihen on sortunut pitkän tauon jälkeen. Ihan niin kuin käy varmaan tupakoimisen suhteen tupakoijille tai alkoholin suhteen alkoholiongelmaisille.

Hampaani ovat jo vaurioituneet bruksismin ja aiemmin tiheän oksentamisen takia. Bruksismikin on oire psyykkisestä kuormituksesta ja huonovointisuudesta. Niinä ajanjaksoina, kun olen ollut huomattavasti vähemmän stressaantunut, ahdistunut tai masentunut, purentaongelma on merkittävästi vähentynyt. Viimeksi varmaan kesälomalla. Nyt taas puren hampaita yhteen tai narskutan niitä vastakkain sekä hereillä että unissani. Totta kai pyrin olemaan tekemättä sitä, mutta ajatuksissani en sitä huomaa. Minun pitäisi teettää uudestaan purentakiskot, mutta niidenkin hinnaksi tulee hammaslääkärikäynteineen ainakin 250 euroa. Aina, kun ehtii ajatella, että nyt ei ole pitkään aikaan isoja rahanmenoja, niin niitä ilmestyy kuitenkin jostain.

Muutama viikko sitten olin puolisoni kanssa viettämässä iltaa läheisen ystävämme luona hänen uudessa asunnossaan. Olin sinä iltana niin onnellinen kuin mahdollista, meillä oli niin kivaa yhdessä. Nautin sydämeni pohjasta, nauroin ja hymyilin aidosti monen viikon edestä. Enkä ollut juonut kuin lasillisen viiniä. Sitten se oli ohi ja tuli seuraava päivä ja seuraava ilta. Kun puolisoni oli illan pikkujouluissa, niin yksinäisyydessäni vaivuin taas synkkyyteen. Alkuviikon jaksoin töissä yllättävän hyvin, mutta keskiviikosta eteenpäin oli todella vaikeaa. Palkkapäivää edeltävät päivät ovat aina ahdistavia, kun rahat on loppu. Pahinta tietysti, jos ne ajoittuvat vielä viikonloppuun, kun olisi kaikenlaista kivaa rahanmenoa.

Noin vuoden ajan olen nähnyt jatkuvasti, vähintään viikoittain erittäin ahdistavia ja todentuntuisia unia. Joskus ne ovat ihan vaan todentuntuisia, jostakin mahdollisimman arkisesta tilanteesta, niin etten myöhemmin oikeasti tiedä, onko jokin asia oikeasti tapahtunut vai ei. Ahdistavia toisista unista tekee se, että niissä ei ole mitään hirviöitä tai vastaavia, vaan oikeasti olemassa olevia minulle tuttuja ihmisiä. Unet ovat niin realistisia, että ne voisivat kaikessa kauheudessaan periaatteessa olla totta. Olen nähnyt monta kertaa viimeisen vuoden aikana esimerkiksi unta, jossa minut raiskataan. Kerran näin myös unta, jossa puolisoni jätti minut, ja herätessäni en heti tiennyt, oliko niin tapahtunut oikeasti, koska puolisoni oli lähtenyt jo töihin. Heräsin siihen, että itkin hysteerisesti. Muutama viikko sitten heräsin maanantaiaamuna unesta, jossa olin asiakkaani huumekämpässä ja hän piti leipäveistä kaulallani. Siitä oli oikein kiva aloittaa uusi työviikko.

Olen myös valitettavasti huomannut ajattelevani itsetuhoisesti viimeisten viikkojen aikana. Mieleeni on tullut ajatuksia siitä, kuinka helpottavaa olisi viiltää itseä tai hukuttautua. En ole halunnut käydä yksin kävelyllä missään rannan, meren tai järven lähellä, koska en halua ajatella niitä ajatuksia ja tuntea niitä tunteita, mitä se saa aikaan, ajatuksen hukuttautumisesta. Korostan, että tällaiset ajatukset ja tunteet eivät tarkoita sitä, että oikeasti tekisin mitään itselleni. Mieleen hiipivistä ajatuksista ja tunteista on pitkä matka tekoihin.

Olen myös huomannut ajattelussani saman kuvion kuin silloin, kun olen aiemmin joutunut psykiatriseen osastohoitoon. Näen maailman tuhoontuomittuna planeettana, jossa ihmiset tappavat ja raiskaavat toisiaan ja pakenevat todellisuutta päihteisiin. Maailman, jota kukaan ei-supervoimilla-varustettu ihminen ei kestä. Superihmisiäkin on, olen huomannut. Näen Isis-uutiset ja hallituksen leikkauslistat, koen työelämän kohtuuttomat paineet ja huomaan ihmisten välisen kilpailun ja pahantahtoisuuden. Ajattelen, että tällainen maailma ei yksinkertaisesti ole minua varten.

Pimeys. Suomen ilmaston kylmyys ja syksyn ja talven pimeys vaikuttavat voimakkaasti mielentilaani ja jaksamiseeni. En ole koskaan halunnut muuttaa ulkomaille, koska koen itseni vahvasti suomalaiseksi enkä kykenisi elämään vieraassa kulttuurissa ja kieliympäristössä. Ekaa kertaa tänä vuonna olen puolivakavasti miettinyt, että voisinko pelastaa mielenterveyteni muuttamalla aurinkoiseen ja lämpimään ilmastoon. Tiedän kyllä kokemuksesta, ettei itseään voi paeta. Mutta varmasti se ainakin aavistuksen helpottaisi.

Mitä kuuluu?

Viimeiset kolme viikkoa ovat olleet todella vaikeita, eikä sitä mielestäni pelkän kaamoksen syyksi voi lukea. Kykyni vastaanottaa, sietää ja hyväksyä vastoinkäymisiä on supistunut päivä päivältä. Viimeisen viikon aikana en ole pystynyt hymyilemään töissä kertaakaan aidosti, pakon edessä olen toki tekohymyillyt. Tekohymyileminen käy todella raskaaksi. Kun kadotin lempikaulakoruni tällä viikolla, menin kohtuuttomasti pois tolaltani. Keskittymiskykyni on supistunut 30 minuuttiin kerrallaan. Ja yllätys, yllätys suolistoni huutaa ja raivoaa niin, että tekisi mieli ottaa jotain elimistön tuntoaistin tappavaa lääkettä. Tämä kaikki yhdessä laskee työkykyäni huomattavasti.

Olen yrittänyt jo useamman viikon nousta aikaisin ja mennä töihin ennen kahdeksaa, mutta joka aamu olen epäonnistunut. Epäonnistuminen käy todella raskaaksi. En vain ole pystynyt nousemaan. Aiemmin syksyllä nousin useinkin innoissani malttamattomana tarttumaan töihin. Olen vajonnut viime viikkojen aikana siihen pisteeseen, että mielessäni takoo kaikesta ajatus: "pieleen se menee kuitenkin" tai "ei se onnistu kuitenkaan." Vielä viikko sitten vakuuttelin itselleni, että uupumukseni johtuu syystalven pimeydestä ja ankeasta säästä, mutta ei sitä enää vain sillä voi selittää. Olen masentunut. Taas. Enkä sano sitä kevyin perustein, niin kuin että esimerkiksi vituttaa. Masennus on sairaus.

Juuri ja juuri selviän läpi työpäivän. Vapaa-ajalle minulla ei riitä voimia lähes lainkaan. Kuntosalille saatan vielä lähteä mielelläni, mutta henkisesti uupuneena energiaa ei meinaa riittää kunnon treeniin. Jaksan 30-45 minuuttia. Haluan tavata kavereitani, mutta normaalisti minulle tyypillinen aloitteellisuus tuntuu pakonomaiselta. Edelleen jostain käsittämättömästä syystä minun on lähes mahdotonta ymmärtää, miksi joku haluaa olla ystäväni. Tämä kuulostaa oksettavan itsesääliseltä ruikutukselta, tiedän. Koska olen aina ollut useimpia muita aloitteellisempi yhteydenpidossa, minulle on muodostunut käsitys, että jos en tekisi aloitteita, niin minulla ei olisi ystäviä. Harva mielestäni ilmaisee kiintymystään tai kiinnostustaan minua kohtaan yhtä voimakkaasti, kuin ajattelen itse ilmaisevani. Enkä minä voi sellaista vaatiakaan, haluan ennen kaikkea että ihmiset ovat omia itsejään. Jokin minussa kuitenkin ajattelee, että kaverit huokaisisivat helpotuksesta, jos en tekisikään aloitetta ja he pääsisivät minusta eroon. Jatkuvasti epäilen ihmisten vilpittömyyttä ja aitoutta. Varmaan se johtuu ainakin osittain työstäni, jossa törmään epärehellisyyteen harva se päivä. Olen myös miettinyt, voiko alitajunnassani edelleen vaikuttaa se pettymys, kun hyvä ystäväni 9. luokan alkaessa ei yhtäkkiä enää ollutkaan kaverini, vaan olin hänelle kesän jälkeen kuin ilmaa. En koskaan saanut tietää syytä siihen. Yläasteella ja lukiossa minua syrjittiin, koska olin tiukkis ja pikkuvanha. Minulla myös oli itselläni koulukaveri, jonka kanssa en oikeasti olisi halunnut hengata.

Viime viikkoina olen lamaantunut, kun joku on kysynyt "miten menee" tai "mitä kuuluu." Enimmäkseen huonoa, olisi rehellinen vastaus. Vaikka olen suorapuheinen ja suorastaan suorapuheisuuden puolestapuhuja, niin joissain tilanteissa ei vain pysty. Helpointa on vastata "ihan hyvää" tai "ihan ok." Todennäköisesti moni kuulee äänensävystä, ettei se taida olla ihan totta, mutta harva jos kukaan sitä ääneen vaivautuu kyseenalaistamaan. Töissä vastasin ensin rehellisesti yhdelle kollegalle noin viikko sitten, mutta kun hän sitten kyseli samaa seuraavina päivinä uudestaan, niin totesin, että parempi vaan valehdella. Ei hän kuitenkaan voi tilanteeseeni tai vointiini mitenkään vaikuttaa. Rehellisesti vastaaminenhan olisi käytännössä työilmapiirin saastuttamista negatiivisuudella. Jos et jaksa hymyillä, niin häivy kotiisi yrmyilemään - niinhän se menee.

Viime viikkoina olen tuntenut enimmäkseen turhautumista, pettymystä, pelkoa, ärtymystä, uupumusta, lamaantuneisuutta, levottomuutta, kiukkua ja suuttumusta sekä tietysti sietämättömiä vatsavaivoja. Olen lohtusyönyt ja toisaalta ruokahaluni on ollut huono. Aidosti olen nauranut vain puolisoni ja anoppini kanssa. Vain puolisoni seurassa olen tuntenut vilpittömän hyvää oloa ja onnen hetkiä. Kun tuntee enemmän kielteisiä kuin myönteisiä tunteita, kaikki ei ole kunnossa.

Työelämä on todella jotain muuta kuin odotin. Eikä se siitä sairauslomalla miksikään muutu. Työssäni minua masentaa ja stressaa mahdoton työmäärä, jatkuva epävarmuus ja eri osapuolilta tulevat ristiriitaiset paineet, odotukset ja vaatimukset. En voi koskaan tietää, miten jokin päätökseni käytännössä kehenkin ja mihinkin vaikuttaa. Koskaan en voi miellyttää kaikkia. Kuukausi toisensa perään vastaan mitä kuuluu -kysymykseen, että edelleen on hirveä stressi ja ylikuormitus. Kuukausi toisensa jälkeen, mitä - seuraavat 40 vuotta?

Musertava työelämä

Viime aikoina mieleni on tehnyt käydä siilipuolustukseen. Käpertyä kippuraan piikit pystyssä. Ainoa mitä ympäristöstä haluaisin ja tarvitsisin viereeni olisi puolisoni.

Tunnen oloni päivä päivältä kykenemättömämmäksi vastaamaan työelämän absurdeihin ja epäinhimillisiin vaatimuksiin. Koen asetettujen tavoitteiden ja päämäärien lipuvan koko ajan kauemmas. Minä en pysty tähän. Enkä tosi asiassa ymmärrä, kuinka kukaan pystyy. Seuraan epäuskoisena kollegojani ja toisaalta tiedän itsekin esittäväni hyvinvoivaa ja iloista. Ehkä kaikki muutkin tekevät niin. Heikkoutta ei saa näyttää. Jos niin erehtyy tekemään, niin ennen poistumista näyttämöltä on vähintäänkin naurahdettava loppukevennykseksi: äh, liioittelin vaan, enhän minä oikeasti.

Mutta mitkä ovat vaihtoehtoni? Tuntuu aivan helvetin pahalta, että joutuisin vaihtamaan alaa - en siksi, että kokisin valinneeni itselleni sopimattoman ammatin. Olen työssäni hyvä, olen kiinnostunut ja motivoitunut siitä, alallani on hyvä työllisyystilanne, palkka ei ole matalimmasta päästä (joskin vaatimustasoon nähden kohtuuttoman pieni) ja etenemismahdollisuuksiakin on. Mutta tämä kaikki kaatuu sen alle, että työnantajan ja lainsäätäjän asettamat toimintaedellytykset ja työskentelymahdollisuudet eivät kohtaa ihmisen rajallisuuden kanssa.

Taloudellisen tiedotustoimiston eli suomalaisen teollisuuden ja elinkeinoelämän tiedotustoimiston mukaan kaikissa ammateissa tarvitaan nykyään ja tulevaisuudessa...

...yhteistyötaitoja                                                  

...tietoteknistä osaamista

...kielitaitoa

...esiintymistaitoja

...jatkuvaa oman osaamisen kehittämistä

...luovuutta ja ongelmanratkaisukykyä

...joustavuutta ja pitkäjänteisyyttä

...oma-aloitteisuutta ja nopeaa omaksumiskykyä

...rohkeutta kohdata muutoksia.

Tämän kaiken voisi tiivistää sanoihin: Ole täydellinen versio ihmisestä. Lista on musertava. En pysty enää vastaanottamaan yhtään uutta, absurdia vaatimusta. Tuijotan katse tyhjänä työhuoneen ikkunasta ulos. Tunnen olevani umpikujassa. Ei olisi koskaan pitänyt kouluttautua tähän ammattiin. Se oli puoli itsemurhaa. En suosittele.

Asiakaspalvelu

En voi sietää välinpitämättömyydestä johtuvaa huonoa asiakaspalvelua. Aina kun kohtaan sellaista, mieleni tekisi pitää työntekijälle puolen tunnin puhuttelu. On minullakin huonoja päiviä enkä aina ole töissä parhaimmillani, mutta koskaan se ei johdu välinpitämättömyydestä. Se voi johtua ylikuormittumisesta, stressistä tai henkilökohtaisen elämän tapahtumista. Kaikkia näitä ei voi täysin välttää, joten jos ei ole aivan poikkeuksellisen vahva ihminen, niin joskus huono päivä näkyy päälle päin. Mielestäni on ihan ok ja suotavaa, että työntekijä sanoo asiakkaalle tai työtovereille ääneen, jos tiedostaa toimivansa säästöliekillä. En halua, että asiakkaani tai kollegani ajattelisivat koskaan, että suhtaudun heihin tai työhöni välinpitämättömästi. Minulla on korkea työmoraali. Se on lähtökohtaisesti hyvä asia, kunhan ei kuohu yli. 

Pakko

Pakko selviytyä. Pakko onnistua. Pakko suoriutua, menestyä, jaksaa. Nämä ajatukset soivat päässäni tunnista, päivästä, viikosta toiseen. Päähäni pälkähtää yhä useammin yhä pelottavampia ja hämmentävämpiä ajatuksia. Olen taas huomannut etääntyväni tiloista, hetkistä joissa olen. Katseeni lasittuu ja äänet ympärilläni puuroutuvat, kaikkoavat. Ikään kuin ympärilleni laskeutuisi näkymätön kupu. Unohtelen asioita, en pysty rentoutumaan, ajatukseni harhailevat, minun on vaikea keskittyä. Pääni on niin täynnä asioita, ettei se pysty käsittelemään kaikkea ja ajatukseni sotkeutuvat ja jäävät toistensa alle. Purskahdin hallitsemattomaan itkuun juna-asemalla, kun myöhästyin vaihtojunasta. Kun mokasin taas. Ei hyvinvoiva, aikuinen ihminen tee niin. Ja huomaan taas jatkuvasti purevani leukia yhteen kuin viimeistä päivää. Tuttuja oireita, valitettavan tuttuja.

Haluaisin hymyillä ja nauraa, haluaisin olla läsnä. Olen aina halunnut ja haluan tehdä töitä. Koko opiskeluajan odotin työelämään pääsemistä ja nyt, kun olen töissä, se onkin tällaista, mahdotonta. Ainoat syyt, jotka hyväksyn itselleni työstä poissaolon perusteeksi, ovat sairaus, raskaus tai äitiys. En ota sairauslomaa, jos olen flunssassa. Puren hammasta ja valitan, mutta sinnittelen töissä suolistovaivoistani huolimatta.

Tapaan esimieheni huomenna ja aion kertoa tilanteesta. Rästitöitä on niin paljon, että voisin jakaa ne vaikka kymmenelle ihmiselle ja kaikille riittäisi hommaa. Tarvitsisin uutena työntekijänä vielä paljon tiedollista ja henkistä tukea, mutta eihän siihen ole kellään aikaa eikä minulla aikaa kysyä ja kuunnella. Ilman puolisoni patistusta en varmasti olisi menossa puhumaan esimiehelleni, kun se on minusta epäonnistumisen myöntämistä. Yksin olisin vaan tehnyt niin kuin ennenkin, puskenut eteenpäin niin kauan, että törmään seinään. Minulla on nyt kaksi vaihtoehtoa, joko kerron inhimillisyydestäni esimiehelleni tai odotan romahdusta ja todella pitkää sairauslomaa diagnoosilla työuupumus. Olen 26-vuotias, ei tämän ikäisenä kuulu uupua.

Työ

Miksi hakeuduin työhön, joka aiheuttaa ensisijaisesti loputtoman riittämättömyyden tunteen ja sietämättömän stressin? Ammatin valitsin oikein, sitä en epäile. Ongelma on siinä, että nykyisessä työssäni en pysty toteuttamaan ammattiani, niin kuin haluaisin ja niin kuin koen oikeaksi. Eikä varmasti kukaan kollegoistanikaan. Haluaisin työn, joka ei vie minusta kaikkia mehuja niin, että olen aivan loppu vapaa-ajalla. Työn, jossa stressi ei seuraa kotiin. Haluan tehdä sosiaalityötä, mutta haluan tehdä sen hyvin. Rakastan ammattiani ja tiedän olevani siinä erittäin hyvä. Olisi mielestäni ihan kohtuullista, että minulle ja kollegoilleni annettaisiin mahdollisuus tehdä työmme hyvin - ammattietiikan, asiakkaan tarpeen ja hyvän hallinnon mukaisesti. Paitsi meidän mielenterveytemme, niin totta kai myös asiakkaiden takia. Sydämestäni kouraisee joka kerta, kun en voi työmääräni takia auttaa asiakasta niin nopeasti ja niin hyvin kuin hän tarvitsisi.

Mikä olisikaan huonompi suolistosairauteni kannalta kuin ylikuormittava työ? Miksi teen itselleni näin? Olen tehnyt tämän niin monta kertaa, haukannut liian ison palan. Ajatellut, että kyllä minä jaksan, olen vahvempi nyt. Tulin lomalta kaksi viikkoa sitten enkä ole vielä ehtinyt esimerkiksi lukea lomanaikaisia sähköposteja ja käydä läpi kirjepostia. En varmaan ehdi vielä ensi viikollakaan. Onneksi sentään pystyin lomalla rentoutumaan. Ja kuinka paljon iloisempi olinkaan! Melkein kuin eri ihminen. Kuten arvata saattaa, suolistoni ei lomalla oireillut läheskään niin paljon kuin yleensä. Voin vakuuttaa, että moni ottaisi sairauslomaa sellaisissa oireissa, mitä minulla on lähes päivittäin. Viimeiset kaksi viikkoa olen ollut myös flunssassa. Viikko sitten kollegani totesikin, että eikö sinun kannattaisi lähteä kotiin lepäämään ja paranemaan, kun yskin ja niistin. Vastasin hänelle, että kyllä varmaan mutta jonkun nämä työtkin on tehtävä eikä täällä näy sijaisia.

Joka aamu katson kollegoitani sivusta ja kysyn heiltä mielessäni: miten sinä tästä selviät? Jotkut ovat tehneet tätä työtä tässä työpaikassa vuosikymmeniä. En minä ymmärrä. Mottoni ja jatkuva tavoitteeni on elää vapaa-ajalla hetkessä, mutta en pysty siihen, jos koen ahdistavia työhön liittyviä tunteita ja mieleeni tunkeutuu jatkuvasti muistutuksia siitä, mikä työtehtävä jäi eilen, toissapäivänä tai sitä edellisenä tekemättä; mitä pitää muistaa tehdä maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona. Kirjoitan asioita ylös sunnuntaina. Kun tapaan kaveria, huomaan katseeni lasittuvan kesken keskustelun, koska en pysty keskittymään, kun työajatukset ja -tunteet tunkeutuvat mieleeni. Ja kun työpuhelin työajalla soi, puristan silmäni kiinni ja puhallan ulos, ajattelen: ei, taas joku pyytää jotain, taas yksi tehtävä lisää. 

Kaikesta tästä huolimatta haaveilen yrittäjyydestä, liikuntapainotteisen päiväkodin perustamisesta. Yrittäjyyteen suhtaudun eri tavalla kuin nykyiseen työhöni ja ainakin toistaiseksi olen vielä siinä toivossa, että johtajana voin delegoida tehtäviä ja mitoittaa työni haluamallani tavalla. Osaltaan minua huojentaa ajatus siitä, etten olisi firman kanssa yksin. Haluan perustaa sen kahdestaan varhaiskasvatuksen ammattilaisen kanssa. Toteuttaisin unelmani vaikka heti, jos olisi pääomaa ja yrityskumppani.

Koskaan minulta ei pääse unohtumaan, miten suurta vastuuta kannan asiakkaistani, miten kauaskantoisia vaikutuksia on sanoillani, eleilläni, päätöksilläni ja sillä, etten pysty vastaamaan asiakkaiden tarpeisiin. Alkaa pyörryttää, kun ajattelen työni ja tekemättömän työni vaikutuksia. Tässä työssä tehdään ja kirjoitetaan valtavia, mahdollisesti asiakkaan koko loppuelämään vaikuttavia päätöksiä ja lausuntoja. Joudun tekemään sellaisia aivan liian vähin taustatiedoin ja valmisteluin, aivan liian nopeasti. Täysin vastoin ammattietiikkaani. Vastuu on työssäni raskain elementti, mutta hei - jonkun se on kannettava.