Kaamos

Kuinka kauan ihmisen pitää jaksaa yrittää? Kuinka monta vastoinkäymistä, pettymystä ja epäonnistumista täytyy sietää? Kuinka kauan päivittäistä psyykkistä ja fyysistä kipua on kestettävä? Missä vaiheessa saa syyllisyyttä ja huonommuutta tuntematta vaan todeta, että tällainen olen eikä sille mitään voi? Käsitykseni mukaan ei koskaan, sillä silloinhan muuttuisi turhaksi, epäonnistuneeksi yksilöksi. Esimerkiksi Saksikäsi Purran mielestä vähäosaisimmilla ja heikoimmassa asemassa olevilla on mitä parhaimmat edellytykset ryhdistäytyä, parantaa tilannettaan ja korottaa tulotasoaan. Tekisi mieli kirjoittaa jotain, josta minua vastaan voisi nostaa syytteen kunnianloukkauksesta tai laittomasta uhkauksesta. Eikö Purraa vastaan voisi nostaa sellaisen vähäosaisten solvaamisesta ja uhkailusta? 

Kysyin työterveyslääkäriltäni joulun alla, että mitenköhän minun pitäisi tai kuvitellaan kuntoutuvan, kun määräaikaisen työkokeilun päättymisen jälkeen minulla ei ole ollut mitään tulevaisuudennäkymää työn suhteen eikä lääkitystä lukuun ottamatta mitään hoitoa tai kuntoutusta. Vointini on huonontunut merkittävästi viimeisen kahden kuukauden aikana sairauslomalla, mihin vaikutti melko ratkaisevasti se, että toivoa ja iloa luonut parisuhteeni päättyi siihen, että yhdeksän viikon tiiviin yhdessäolon jälkeen mies jätti minut tekstiviestillä noin viikko ennen joulua. Ainoa elämääni, arkeani ja mieltäni kasassa pitävä voima on lapseni. Se tuntuu kohtuuttomalta häntä kohtaan, koska hänen ei pitäisi joutua kuusivuotiaana kannattelemaan ketään. Edellä mainitun miehen ajattelemattomuuden, välinpitämättömyyden ja selkärangattomuuden takia lapseni kuitenkin oli se, joka joutui lohduttamaan minua itkiessäni jätetyksi tulemista, koska olin silloin hänen kanssaan kahdestaan kotona enkä kyennyt pidättämään reaktiotani viestiin. Lapseni ei empaattisena ihmisenä voinut olla reagoimatta, enkä minä kokenut järkeväksi valehdella hänelle itkuni syystä. 

Täytin uuden vuoden alkajaisiksi ahdistuneisuus- ja mielialakyselyt työterveyslääkärini pyynnöstä. Tulokset viittasivat taas vaikeaan ahdistuneisuuteen ja vaikeaan masennukseen. No shit, Sherlock. Viime aikoina olen alkanut kärsiä aiempaa vaikeammasta unettomuudesta, nukahtamisvaikeudesta ja heräilystä. Pystyn nukkumaan aamuun asti heräämättä vain, jos olen ottanut rauhoittavan lääkkeen yritettyäni ahdistuksen kourissa nukahtaa tunnin tai kaksi. Saattaisi kuvitella, että kun aamulla ei ole painetta herätä töihin, niin voisi nukahtaa rennosti, mutta ei. Lisäksi näen lähes joka yö varsin todentuntuisia, ahdistavia unia. Edes aiemmin toiminut rentoutusharjoitustallenne ei enää tepsi, kaikkien asioiden vaikuttavuudessa tuntuu olevan jokin uutuusmomentti. Väsymyksen, ahdistuksen ja ärtyneisyyden lisäksi liian vähäiset tai huonot yöunet lisäävät aina suolisto-oireitani. Raudan imeytymishäiriö ja univaikeudet lienee myös melko huono yhdistelmä.

Viime kirjoituksessani taas totesin, etten tunnista itsessäni pakko-oireista häiriötä, mutta sen jälkeen olen alkanut ajatella toisin. Kertonee julkisesta terveydenhuollosta jotakin, ettei diagnoosia ole selitetty minulle niin, että ymmärtäisin ja omaksuisin sen. Diagnostisissa kriteereissä kyllä todetaan, että häiriö voi liittyä pakkotoimintoihin TAI pakkoajatuksiin, mutta silti kaikki esimerkit liittyvät yleensä pakkotoimintoihin. Onhan minulla niitäkin ja ne pahenevat ahdistuneena tai stressaantuneena, mutta ne ovat niin lieviä, etteivät diagnoosikriteerit niiden perusteella mielestäni täyty. Jos kuitenkin tarkastellaan vain pakonomaista, fiksoituvaa ajatteluani, niin kai sitä voisi pakko-oireiseksikin kutsua. Toisaalta en ole ikinä ihan ymmärtänyt koko psykiatristen diagnoosien kavalkadia ja epäselväksi on jäänyt, ymmärtävätkö psykiatrian ammattilaisetkaan. Miksi vaativan persoonallisuuden, ahdistuneisuushäiriön ja masennuksen diagnoosit eivät riitä, jos pakkoajatukset aiheuttavat ahdistusta ja masennusta ja johtuvat oikeastaan vaativasta persoonallisuudesta? 

Kun viime aikoina olen päivän aikana vasta neljä tuntia hereillä oltuani kokenut suurta tuskaa havaitessani, että päivää on jäljellä vielä vähintään kaksi kolmasosaa, niin tulevan vuoden saati koko loppuelämän ajatteleminen on jokseenkin sietämättömän mahdotonta. En ole koskaan ymmärtänyt, miten itsemurhaa harkitsevaa voisi lohduttaa sen toteaminen, että ”oot niin nuori, sulla on vielä koko elämä edessä”. Juuri siksihän epätoivoinen ihminen kokee tarpeelliseksi kuolla, että koko elämän eläminen tuntuu mitä hirveimmältä ajatukselta. Koska olemassa oleminen tuntuu liian vaikealta. Jos joku läheisistäni vielä kuvittelee, ettei minun olisi tehnyt koskaan mieli kokeilla huumeita, niin voi veljet — kuinka kujalla voi ihminen ollakaan. Toki mieliteko haihtuu aina muutaman sekunnin kuluttua, kun muistutan itseäni siitä, mihin huumeidenkäyttö voi johtaa. Olisi kuitenkin kivempaa, jos sellaista mielitekoa ei tarvitsisi kokea alkuunkaan.

Olen hakenut neljän kuukauden aikana 50 työpaikkaa ja päässyt vain yhteen haastatteluun. Hakijoita on yleensä satoja per työpaikka ja jokaiseen valitaan sellainen henkilö, joka on tehnyt jo aiemmin tismalleen samaa työtä tai ollut vähintäänkin töissä samassa organisaatiossa. Monissa työpaikkailmoituksissa kriteerit on jo määritelty niin, että turhia toiveita on turha elätellä. Miksi hakea vaikkapa verotarkastajan tehtävää, kun ilmoituksessa edellytetään hakijalta näyttöä hyvästä suoriutumisesta verotarkastustehtävissä? Ainoa työhaastatteluni johti siihen, että työnantaja kehui minua vuolaasti mutta totesi sitten, että jäin toiselle sijalle, koska tehtävään valittiin henkilö, joka on tehnyt jo aiemmin tismalleen samaa työtä. Olen saanut näiden kuukausien aikana niin monta sähköpostiviestiä, joissa todetaan, että kiitos mielenkiinnostasi, mutta valitettavasti et ole tällä kertaa haastatteluun valittujen joukossa, etten enää jaksaisi edes avata viestejä. Toivoni on herännyt ties kuinka monta kertaa myös saadessani puhelun tuntemattomasta numerosta vain kuullakseni jostain mahtavasta lehtitarjouksesta. Viimeksi tänään. 

Jos olisin saanut yhteiskunnalta mahdollisuuden uudelleenkouluttautumiseen, olisin aloittanut koulutuksen eilen. Hain tukea hierojaksi kouluttautumiseen TE-toimistosta, Kelasta ja työeläkeyhtiöstä, mutta sitä ei myönnetty, koska valtiotieteiden maisterina minun pitäisi kyetä työllistymään muuhunkin tehtävään kuin tavanomaiseen sosiaalityöhön. Työllisyystilanteella ei vaikuta olevan tuon taivaallista merkitystä. Sain hierojakoulupaikan mutta jouduin siis perumaan sen. Koulutusmaksun olisin tietysti joutunut maksamaan itse, mutta olisin saanut siihen korotonta lainaa vanhemmiltani. Kun nyt olen kovaa vauhtia syöksymässä keskiluokasta alempaan kastiin, luin Auli Viitalan omaelämäkerrallisen kirjan Elämäni kansalaisena. Ehkä minustakin tulee vielä joskus osa-aikakolumnisti.

En käsitä, miten kukaan pitkäaikaistyötön kykenee palaamaan työelämään, kun jo nyt reilun kahden kuukauden sairausloman jälkeen koen olevani niin torjuttu, petetty, syrjään työnnetty ja ulkopuolinen kansalainen, että seuraavan työhakemuksen tekeminen saati työhaastattelusta suoriutuminen tuntuu aivan kohtuuttomalta ponnistukselta. Miten voisin jaksaa maskata 5 päivää viikossa 8 tuntia päivässä? Miten ihmeessä jaksaisin maskata edes tuntia, kun en ole viime aikoina jaksanut edes tekohymyillä kaupan myyjälle? Miten voisin ottaa työn vastaan, jos minut valittaisiin siihen teeskennellyn haastatteluperformanssin perusteella? Sellaisiin työpaikkoihin en tosin vaivaudu edes hakemaan, joiden ilmoituksissa hakijoiksi toivotaan iloista, positiivista ja nopeatempoisesta ja jatkuvasti muuttuvasta työympäristöstä innostuvaa tiimipelaajaa. Toisin sanoen niin kuin käsikirjoittaja Anna Brotkin itseään kuvailee, positiivista happy happy joy joy -tyyppiä, jota ei epävarmuus pelota. 

Jos jotain, niin fyysistä duunarityötä voisin kuvitella vielä jaksavani tai jopa siitä nauttivani, mutta ei minulle anneta siihen mahdollisuutta, koska kansalaisen on valittava loppuelämänsä ammatti viimeistään parikymppisenä ja pysyttävä siinä, jollei sitten ole onnistunut rikastumaan niin, että voi itse kustantaa uudelleenkouluttautumisensa. Mieluummin valtio kustantaa työttömyyspäivärahaa, sairauspäivärahaa, toimeentulotukea tai vaikka työkyvyttömyyseläkkeen kuin antaa mahdollisuuden uuteen uraan ja nousuun. Olenhan toki saanut ammatillista kuntoutusta ja psykiatrista hoitoa, mutta niiden laatu on ollut pääosin melkoista kuraa eikä pelkästään yksilön korjaaminen ratkaise tilannetta, jos myös ympäristö on rikki. Mitä hyötyä on lyhyestä yhteiskunnan kustantamasta työkokeilustakaan, kun ei se johda mihinkään jatkotyösuhteeseen tai edes jatkokoulutukseen? Saamieni tukien ja palvelujen vaikuttavuus ja lopputulos eivät näytä kovin imartelevilta. 

Kirkko ja kaupunki -lehdessä kerrottiin, että psyykkisesti sairastuneiden vanhempien lapsista noin 20 prosenttia sairastuu itse ennen 10. ikävuottaan ja 60 prosenttia ennen kuin täyttää 25 vuotta. Nämä luvut ovat pyörineet mielessäni jo monta viikkoa. Lehdessä todetaan, että sairaus ei sinänsä tee kenestäkään huonoa vanhempaa, vaikka psyykkisesti sairaan ihmisen voi olla vaikea tarjota lapselleen tarpeeksi vakaata ja ennustettavaa kasvuympäristöä. Ööh, eikö hyvä vanhemmuus ole nimenomaan tarpeeksi vakaan ja ennustettavan kasvuympäristön tarjoamista lapselle? Jos se ei onnistu sairauden takia, niin eikö sairaus nimenomaan tee sairaasta huonon vanhemman? Onko huonoa vanhemmuutta vain tarkoituksellinen, sadistinen kaltoinkohtelu? Uskon totta kai, että 99 prosenttia vanhemmista tekee parhaansa, koska niin minäkin ja minun vanhempani. Mutta ei minun parhaani tarkoita välttämättä hyvää. Olen kyllä tarjonnut lapselleni vakaan ja ennustettavan kasvuympäristön, siis ennustettavasti ja vakaasti masentuneen ja ahdistuneen. Lehdessä viitattuun tutkimukseen olisi varmaan kannattanut lisätä sana myönteinen. 

Olen toistuvasti ihmetellyt, kuinka huonosti ystäväni tuntevat minut tai päättävät sivuuttaa tosiasiat, kun he kysyvät sekundaarista lapsettomuuttani tuskaillessani, olenko harkinnut hakeutumista hedelmöityshoitoihin itsellisenä naisena. Paitsi että olen kaikille kertonut, etten halua tehdä tarkoituksellisesti isätöntä lasta, niin en missään tapauksessa kykenisi näin sairaana kantamaan yksin vastuuta kahden lapsen hoidosta ja myönteistä kehitystä tukevasta kasvuympäristöstä. Toistaiseksi olen tarvinnut ja saanut paljon apua vanhemmiltani, mutta he ikääntyvät eikä heidän terveytensä ja toimintakykynsä jatkuvuuden varaan voi tietenkään enää laskea tällaista asiaa. 

Sitten vielä uusimmassa Kuukausiliittessä oli juttu, joka ei varmasti saa ketään ainakaan innostumaan lastenhankinnasta ja synnytystalkoista. Tieto lisää tuskaa ja heikentää väestöennustetta. Siinä lienee päivänselvä yhteys, että korkean koulutuksen länsimaissa syntyvyys on monin verroin pienempää kuin kehitysmaissa ja muissa paljon turvattomammissa ympäristöissä, vaikka jälkimmäisissä lastenhankinta lienee vielä järjettömämpää. Esim. Irakin väestö on parissakymmenessä vuodessa kaksinkertaistunut samaan aikaan, kun sieltä on paettu sotaa ja terroria. Kuukausiliitteen mukaan äidin raskauden aikainen ja lapsen varhaisvuosina kokema kova stressi ja kaltoinkohtelu ovat yhteydessä moniin sairauksiin myöhemmällä iällä ja isien lapsuudenaikaiset kaltoin­kohtelun kokemukset ovat yhteydessä heidän lastensa aivojen rakenteeseen jopa vuosikymmeniä myöhemmin. 

Life & Beth -sarjassa Bethin sisko sanoo hänelle, että joissain ihmisissä on hälytysmerkkejä (red flags) mutta Beth on kyllä varsinainen punainen planeetta. Sitten sisko vielä lisää: ”Siitä syystä kukaan ei tykkää susta.” Tämäkin jäi pyörimään mielessäni viikoiksi, eikä jätetyksi tuleminen yhtään sitä vähentänyt. En näe eroa sillä, onko kyseessä fiktiivinen komediasarja vai litteroitu tosielämä. Varmasti joku on ajatellut noin jostakusta, kun se on päätynyt käsikirjoitukseen — miksei joku siis minustakin. Avioeron jälkeen olen kokenut kuusi eroa parisuhteista, jotka ovat kestäneet vain 2-4 kuukautta. Puolet eli kolme eroista on olleet traumaattisia, kukin eri tavoin. Lisäksi tietysti on lyhyempiä tapailuja, jotka ovat myös herättäneet toivoa ja sitten pettymyksen. En saatana enää jaksa ainuttakaan uutta. Tulevaisuudenuskoani heikentää entisestään se tieto ja havainto, että Tinder-sukupolvet harvoin kykenevät sitoutumaan paria kuukautta pidempään suhteeseen, kun uuden ihastuksen euforia ja kirsikat kakun päältä ovat vain parin klikkauksen päässä odottelemassa. En fyysisesti kykene lataamaan Tinderiä tai mitään muutakaan deittisovellusta puhelimeeni enää kertaakaan, sormeni ja aivoni eivät kykene sellaiseen yhteistyöhön. Parisuhteiden päättyminen ja vointini heikkeneminen on saanut minut pelkäämään entistäkin enemmän myös harvojen ystävyyssuhteideni päättymistä. Siksi kirjoitin eräälle ystävälleni näin, kun ihmettelin, miten hän vieläkin jaksaa viestitellä kanssani:

Sano vaan jos mun kanssa on liian raskasta kommunikoida, en halua että koet olevasi mulle joku terapeutti. En mä halua muiden elämää myrkyttää toksisella mielelläni.

Ystäväni kysyi, miten suhtaudun ajatukseen siitä, etteivät kaikki ajatukseni ole totta. Ymmärrän oivalluksen teoriassa ja moni terapeutti on yrittänyt myydä sitä minullekin, mutta en pääse eteenpäin kysymyksestä, että kuka sitten määrittelee, mikä on totta ja millä perusteella. Periaatteessa kai voi ajatella koko maailman olevan kuvitelmaa. Miksi jonkun minulle antama kehu olisi todempi kuin itseruoskintani? Olen varsin vakuuttava, kun kerron itselleni läpimädästä maailmasta ja siitä, millainen paskakasa olen. Voisin varmaan periaatteessa päättää uskoa vain positiivisiin, optimistisiin ja itsemyötätuntoisiin ajatuksiin, tunteisiin ja tietoon, mutta käytännössä en ole sellaiseen kyennyt. Mitä myönteisiin ja toiveikkaisiin ajatuksiin ja tunteisiin tulee, niin ensin niitä pitäisi kai ilmaantua, ennen kuin voisi pohtia, uskoako vai ei. En vaan kykene ottamaan itseäni todesta, jos väkisin yritän sanoa itselleni jotakin kivaa. 

Kymmenisen vuotta sitten havaitsin olevani erittäin paikkaorientoitunut ihminen. Tai siis en tiedä, onko ilmiölle virallista termiä, mutta liitän tunnekokemukseni todella voimakkaasti paikkaan. Siksi minun on mahdotonta ymmärtää, miten joku voi esimerkiksi jatkaa asumista asunnossa, jossa on asunut väkivaltaisen puolisonsa tai vanhempansa kanssa, tai miten joku voi tehdä lastensuojelun kaltaista psyykkisesti kuormittavaa työtä etänä omasta kodistaan tai asua samassa kunnassa tai asuinalueella asiakkaidensa kanssa. Tästä syystä en missään nimessä voisi myöskään muuttaa lapsuudenkotiini, jossa veljeni kuoli itsemurhaan. Hänen haudallaan käyn aniharvoin — hädin tuskin kerran vuodessa — koska en halua muistella hänen kuolemaansa ja hautajaisiaan. Hauta tuo mieleeni vain kaikkea niihin liittyvää, surullista ja traumaattista, ei hyviä muistoja elävästä ihmisestä ja yhteisestä elämästä. Avioeron jälkeen minulle oli päivänselvää, että haluan muuttaa uuteen asuntoon riippumatta siitä, olisiko yhteisessä asunnossa asuminen ollut taloudellisesti tai muuten mahdollista. Avioeron jälkeen olen asunut samassa asunnossa lukuun ottamatta ensimmäisen puolen vuoden välivaihetta, mutta jokaisen lyhyen parisuhteen päättymisen jälkeen olisin halunnut muuttaa, jos se vain olisi vaivatonta ja mahdollista eikä minulla olisi lasta, jolle haluan tarjota mahdollisimman pysyvän asuinympäristön. Olen ollut vuosi vuodelta tarkempi siitä, milloin ja kenet suostun kutsumaan kotiini. Rakastan kotiani —  se on todella minun näköiseni ja mieleiseni — mutta en saa mitenkään pyyhittyä sen ilmakehästä ja seinistä kaikkia ikäviä ja kipeitä, päättyneisiin parisuhteisiin liittyviä muistoja. Onneksi lapseni ei ole joutunut kokemaan niistä kuin yhden. Jos olisi ollut hereillä, niin kaksi. Kuten eräs ystäväni totesi, suurin osa miehistä taitaa olla itsekkäitä paskoja. I hear you, sister. 

Sopivasti juuri tultuani taas jätetyksi elämäni rakkauden kotikaupungissa joku ajoi autolla väkijoukkoon tuhoisin seurauksin. Lähetin hänelle tekstiviestin ensimmäistä kertaa elokuun jälkeen kysyäkseni, että onhan hän ja hänen perheensä kunnossa. Hän kiitti viestistä ja sanoi arvostavansa sitä suuresti. Hän kertoi opiskelevansa uutta alaa ja aikovansa matkustaa keväällä Ranskaan muutaman kuukauden kurssille. Tähän viestiini hän ei enää vastannut mitään:

I’m so relieved to hear you and your family are ok. So thank you for replying. I can imagine you’d be a good cook. I’m still lonely and not doing well. But my son is happy and healthy. Maybe in about 12 years from now when he has grown up I can go to a culinary school to France with you.

Sain taas musertavan muistutuksen yksinäisyydestäni, kun pyörryin uimahallin suihkussa ja päädyin ambulanssiin pohtimaan, kenet voisin kutsua seuraamaan vointiani seuraavaksi kuudeksi tunniksi. Periaatteessa vaihtoehtona olivat äiti tai veli, mutta jälkimmäinen oli flunssassa. Olisin niin paljon mieluummin soittanut puolisolle ja kömpinyt hänen syliinsä. No, kaikilla ei ole kirjaimellisesti ainuttakaan läheistä — kai minun vaan pitäisi olla kiitollinen ja tyytyväinen. Äiti ei kuitenkaan korvaa puolisoa juuri millään mittapuulla. Kunpa olisin jollekulle se ihminen, jolle hän haluaa soittaa tai kirjoittaa ensimmäiseksi, oli sitten kyse isosta tai pienestä, myönteisestä tai kielteisestä asiasta. Olen joskus ollut ja siitä roolista on tuskallista luopua. Ambulanssissa maatessani ehdin myös ajatella, että tässäkö olisi tilaisuuteni — voisin vaan mennä kotiin, saada jonkin kohtauksen enkä enää koskaan herätä. Ajatus sai kuitenkin luvan väistyä, kun ensihoitajat vaativat minua soittamaan läheiselleni ambulanssissa ollessani. Ei elämästä pääse noin vaan livistämään.

Merete Mazzarella kertoi 2012 ilmestyneessä kirjassaan tunteneensa kaikissa aiemmissa parisuhteissaan, että hänessä on puolia, joita mies ei ole halunnut, joista tämä joko on toivonut hänen hankkiutuvan eroon tai ei vain ole ollut kiinnostunut. Sitten, 65-vuotiaana uudessa avoliitossaan hän tunsi, että hänet on vihdoin hyväksytty ja otettu omaksi kaikkineen. Olen kokenut tismalleen samoin kaikissa tähänastisissa suhteissani. Miten jaksaisin toivoa saati uskoa tai jopa luottaa siihen, että noin 30 vuoden päästä unelmani toteutuu? Kuinka todennäköistä se on? Kuinka voisin luottaa todennäköisyyteen, kun olen taipuvainen katastrofiajatteluun eli pelkäämään epätodennäköistä? Katastrofiajattelua terveempää olisi tietysti sulkea silmät tai vähintään käyttää vaaleanpunaisia laseja. Kunpa pystyisin. Anna-Mari Kaskinen muotoili osuvasti yksinäisyyden ytimen ja parisuhteen kaipaamisen tuskan:

Ei kukaan meistä kanna tulta itsessään.

Ei kukaan omin voimin loista hämärään.

Jos liekkiä ei ole,

ei ole kynttilää.

Me loistamme,

kun toinen meidät sytyttää.

Olen asunut nykyisellä asuinpaikkakunnallani yli viisi vuotta ja yrittänyt toden teolla luoda verkostoa ja löytää uusia ystäviä kuntapolitiikasta, vanhempainyhdistyksestä ja lapseni kaveriperheistä, mutta mitään vastakaikua en ole saanut. Minusta on aivan käsittämätöntä ja helvetin outoa, että kun olen vuosien ajan kutsunut lukuisia lapseni päiväkotikavereita vanhempineen meille kylään ja lisäksi synttäreille sekä kerran pikkujouluihin, niin kukaan ei ole esittänyt vastavuoroisesti kutsua kyläillä heillä. Meille he ovat kyllä tulleet. Kerran olen kutsunut itse meidät kylään lapseni päiväkotikaverin luo, mutta sekään ei johtanut jatkotapaamisiin. Ehdotin samalle äidille tapaamista lasten kanssa sen jälkeen ainakin kolme kertaa vuoden aikana, mutta ne ajankohdat eivät kuulemma sopineet heille eikä hän ole koskaan ehdottanut vaihtoehtoista ajankohtaa. Monet vanhemmat eivät joko järjestä lapsilleen kaverisynttäreitä tai eivät kutsu vastavuoroisesti lastani synttäreille, vaikka heidän lapsensa on ollut hänen synttäreillään, tai he järjestävät synttärit mahdollisimman geneerisessä, persoonattomassa ympäristössä kuten sisäleikkipuistossa, jossa on hyvin helppo olla tekemättä sen suurempaa tuttavuutta ja kertomatta itsestään muille tuon taivaallista. Kaiken huippu on ollut se, ettei lapseni kanssa samassa harrastuksessa käyvän lapsen vanhemmat edes tervehdi minua kadulla, vaikka olemme nähneet toisemme harrastuksessa lukuisia kertoja ja he asuvat samalla asuinalueella eivätkä mitenkään voi olla tunnistamatta minua, jolleivät nyt sitten molemmat satu kärsimään harvinaisesta kasvosokeudesta. 

Sosiaalisesta mediasta poistumisen, parisuhteiden päättymisen ja työelämän ulkopuolelle joutumisen jälkeen kirjoista on tullut minulle yhä tärkeämpiä, kuin ystäviä. Toisen ihmisen kanssa juttelemisen sijaan kävelyllä, autossa, kahvilassa, ravintolassa ja ostoksilla voi kuunnella tai lukea kirjaa ja keskustella sen kanssa mielessään. Haluan myös omistaa enenevissä määrin kirjoja konkreettisina tavaroina, onhan ystävyyden jatkumisesta kiva saada todiste kotiin eikä menettää sitä heti keskustelun päätyttyä. Viime vuoden aikana luin 44 kirjaa. Ne eivät jätä minua. 

Sosiaalisesta mediasta poistumista en ole katunut päivääkään mutta en todellakaan osannut odottaa, että jo alle vuotta myöhemmin alan haaveilla älypuhelimesta luopumisesta. Se tosin liittyy oman käyttäytymiseni lisäksi lapseni käyttäytymiseen, koska en kirjaimellisesti voi sietää sitä, miten hän koukuttuu kaikkiin ruutuihin ja vaatii jatkuvasti saada käyttää puhelimellani joko Spotifyta, Youtubea, Googlea tai mobiilipelejä. Kesäisin niistä on paljon helpompi olla kiinnostumatta, kun ulkona on kaikkea kivaa tekemistä — siinä taas yksi syy lisää vihata kylmää ja pimeää vuodenaikaa. Pidän siitä, että lapseni on kiinnostunut musiikista ja haluaa kuunnella sitä, mutta en siitä, että sen kuuntelu ja valikoiminen loputtomasta valikoimasta altistaa nykyään Tiktokin kaltaiselle videovirralle ja ärsyketulvalle myös Youtubessa ja Spotifyssa. Tahdon takaisin cd-levyt ja walkmanit. Voi kuinka toivonkaan, ettei älypuhelinta olisi koskaan keksitty! Ja kuinka pelkään, että lapsenikin haluaa muutaman vuoden päästä sosiaaliseen mediaan. Haluaisin suojella hänen aivojaan, se ainakin lienee hyvää vanhemmuutta. Vai lieneekö, jos se eristää hänet kavereista ja potentiaalisista kavereista? Ihmiseläimen psyykkiset ja kognitiiviset säätelytaidot eivät vaan yksinkertaisesti sovi älypuhelimen kaltaisten laitteiden ja sosiaalisen median kaltaisten järjestelmien käyttämiseen.

Voisin nyt periaatteessa hakea uutta eli kolmatta psykoterapiajaksoa, kun olen istunut tuomioni eli selvinnyt hengissä Kelan viiden vuoden karenssista, mutta ajatukseni ja tunteeni sen suhteen eivät ole parissa kuukaudessa muuttuneet mihinkään. En uskalla laskea, miten monen ammattilaisen kanssa olen 20 vuoden aikana sairauksiani ja kokemuksiani käsitellyt. Satavarmasti vähintään reilusti yli sadan. Eikö se riitä yhteen elämään? Jos joskus irtisanoudun nykyiseltä työnantajaltani, niin pitkäaikainen työterveyslääkärinikin vaihtuu. En minä tosin häneenkään täysin tyytyväinen ole, koska hän tekee pelkästään etätöitä — HÄNKIN, mikä nykyajan lääkäreitä vaivaa — ja koska hänkin jostain syystä vähättelee suolistosairauteni vaikutusta työ- ja toimintakykyyni. Esimerkiksi jouluaaton iltana suolistoni oireili niin pahasti, että kipu teki minut täysin toimintakyvyttömäksi. Kukaan lääkäri ei ikinä ole kirjoittanut suolistosairauttani B-lausunnon lopputiivistelmään, joka lienee oleellisin. Taustateksteissä suolistosairaus mainitaan yleensä yhdessä lauseessa. Uusimman lausunnon lopputiivistelmä kuuluu näin:

Psyykkisen kuormituksen kestokyvyn heikentymisen vuoksi ei pysty jatkamaan omassa työssään. Tavoitteena on voinnin salliessa uudelleen kouluttautumisen kautta työllistyminen käytännönläheiseen työhön toiselle työalalle. Ajankohtaisesti psyykkisen voinnin heikentymisestä johtuva työkyvyttömyys kuitenkin vielä jatkuu.

Ps. Voi olla, että toistan itseäni blogiteksteissäni, sori siit.

Pps. Kirjoitin pari uutta runoa, ne löytyy runoblogistani.

Sairausloma

Minähän punnerran viimeisillä voimillani viimeiseen asti, ennen kuin pystyn luovuttamaan ja antamaan itselleni armoa. Kun viime viikkoina olen ajatellut viikon päätteeksi, etten kykene töihin enää seuraavalla viikolla, ja seuraavan viikon alkajaisiksi, että kyllä vielä tämän viikon jaksan, niin tällä viikolla ajattelin maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona, että huomiseen en enää pysty. Jos työterveyshuoltoni tarjoaisi palvelua ilta-aikaan, niin olisin soittanut sinne jo maanantaina, että tarvitsen sairauslomaa. Joka aamu kuitenkin päätin vielä sinnitellä. Keskiviikkoiltana ajattelin, että jos en pian jää sairauslomalle, niin varmaan joko saan sydänkohtauksen tai ajan mielenhäiriössä autolla päin kalliota. Päätin soittaa torstaina heti aamukahdeksalta työterveyshuoltoon, mutta en sitten soittanutkaan. Ajattelin, että selvisinhän elossa eilisestäkin, selviän varmaan tästäkin päivästä. Kovin pitkälle ei eilisaamu kuitenkaan ehtinyt, kun romahdin työpaikalla. Tein pitkästä aikaa kilometrikorvaushakemusta netissä, kun järjestelmä ei suostunutkaan hyväksymään sitä, koska uuden sote-sopimuksen takia työsuhteeseeni oli merkitty tekninen muutos eli katkos elo-syyskuun vaihteeseen. Sitten vielä tajusin, että tästähän oli mainittu Teamsissä, mutta kappas vaan olin senkin unohtanut. Koin, että en kykene tähän vastoinkäymiseen, en kykene enää yhteenkään vastoinkäymiseen. Soitin itkien työterveyshoitajalleni, joka onneksi on vuorovaikutustaitoinen ja lämminsydäminen ihminen. Kesken puhelun huomasin, että työhuoneeni ovi ei ole kiinni vaan raollaan ja mietin, kuuliko joku vollotukseni. Hipsin työpaikalta vähin äänin, soitin esihenkilölleni ja ajoin itkien kotiin. En kyennyt enää edes ajattelemaan, mitä työtehtäviä kalenterissani olisi ensi viikolle ja kuka ne hoitaisi. En pystynyt enää ajattelemaan tätä hetkeä kauemmas.

Olen aina ajatellut, ettei minulla ole oikeutta valittaa voinnistani esimerkiksi niin kauan, kun nukun kaikesta huolimatta hyvin. No viimeisen viikon verran olen nukkunut huonosti ja nähnyt samankaltaisesti paljon ahdistavia, todentuntuisia painajaisia, kuin kevät-kesällä näin Venlafaxin-lääkkeen sivuoireena. Alkuviikosta näin unta, jossa kaksi ystävääni oli kuollut yllättäen ja vuorollaan molempien avomiehet tulivat kertomaan asiasta itkevien lastensa kanssa. Toinen ystävä oli kuollut auto-onnettomuudessa ja toinen sairauskohtaukseen. Unessa ihmettelin, miten näin voi tapahtua kahdelle ystävälleni lähes samaan aikaan. Eilen töistä kotiin saavuttuani menin lähes saman tien nukkumaan ja laitoin kellon herättämään kolmen tunnin päähän. Siinä ajassa ehdin herätä kahdesti painajaiseen. Ensimmäistä unta en muista mutta heräsin haukkoen happea. Toisessa unessa menetin puhekykyni ahdistuksen seurauksena, aloin sammaltaa kuin humalainen, vaikka olin täysin selvin päin. Viime yönä näin unta, jossa annoin vahingossa lapselleni mehun sijaan siideriä, olin kauhuissani tapahtuneesta ja ihmettelin, miksei kukaan paikalla olleista puuttunut asiaan. Mielestäni on suorastaan surkuhupaisaa, kuinka helposti näiden unien yhteys tosielämän mielenmaisemaani, ajatuksiini ja tunteisiini on nähtävissä.

Koska ärtyvän suolen oireyhtymä on niin lievän vaivan maineessa, niin en ole antanut itselleni lupaa pitää sitäkään tarpeeksi pätevänä syynä sairauslomalle. Kuluneen viikon aikana olen kokenut itseni taas päivittäin lähes toimintakyvyttömäksi sietämättömien suolistovaivojen takia. Huonosti nukkuminen tai liian niukat unet ovat aina vaikuttaneet suolistooni - niin kuin nyt suunnilleen kaikki mahdollinen - ja toisaalta vatsavaivat voivat herättää minut öisin, niin että noidankehä on taas valmis. Tarvittaessa otettava ahdistuslääke Xanor on ainoa, joka edes pariksi tunniksi voi vähän helpottaa vatsakipujani, mutta en halua ottaa sitä kuin korkeintaan pari kertaa viikossa. Vatsakipujen takia en usein myöskään fyysisesti kykene leikkimään ja tekemään asioita lapseni kanssa. Ennen avioeroa pystyin tarvittaessa pyytämään lapseni isää vahtimaan lasta vähän aikaa silloin, kun minun oli päästävä rentouttamaan vatsani selällä maaten. Lapseni isä kun oli melkein aina kotona vapaa-ajallaan. Eron jälkeen tällaista mahdollisuutta lapsen luota poistumiseen ei ole ollut luonapitovuorollani, ja pelkästään ajatus siitä ahdistaa ja lisää vatsaoireita. Ihan niin kuin tieto siitä, että laukussani on tarvittaessa ahdistukseen otettava lääke, ennaltaehkäisee ahdistuksen eskaloitumista - ja tieto siitä, että lääkettä ei ole, eskaloi ahdistusta. Mietin usein, kuinka moni sinnittelisi töissä sellaisten vatsakipujen kanssa kuin minä jo 10 vuotta olen tehnyt. Kummallista tai ei, vatsakipuni ovat vain pahentuneet näinä kahtena sairauslomapäivänä entisestään. Johtunee häpeän, epäonnistumisen ja syyllisyyden tunteista.

Aloin laskea Escitalopram-lääkkeeni annosta syyskuun alussa ja keskusteltuani asiasta työterveyshuollon psykiatrin kanssa lopetin lääkityksen kokonaan. 12 vuoden vihaisuuden ja suruttomuuden jälkeen en halua enää käyttää yhtään päivää elämästäni siihen, etten voi tuntea tunteita sellaisenaan, ja etten kykene itkemään. Vaikutus on jo nähtävissä: Viikon lääkkeettömyyden jälkeen olen taas alkanut liikuttua ja itkeä melko herkästi. Olisinkohan kyennyt eilen romahtamaan ja purskahtamaan itkuun ilman lääkkeettömyyttä? Ehkä olisin vain suuttunut ja puskenut vihan voimalla eteenpäin. 

Vaikka Kela kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti hyväksyisikin hakemuksen kolmannesta terapiavuodestani lähes kahden vuoden terapiatauon jälkeen, niin terapiaan meneminen ei olisi välttämättä järkevää. Jos ylipäätään onnistuisin sopivan terapeutin löytämään, niin voisin tavata häntä vain sen yhden vuoden eli kolmivuotisterapiajakson viimeisen vuoden, kunnes Kela vaatisi minua taas sinnittelemään ilman hoitoa viiden vuoden ajan. Joka kerta, kun sanon tai kirjoitan tämän, se tuntuu yhtä absurdilta ja epäinhimilliseltä. Kelan viesti on toisin sanoen: ”Koitahan pysyä hengissä, näkyillään taas viiden vuoden päästä - siis jos olet onnistunut pysymään hengissä!” Ilmeisesti Käypähoito-suositukset ja Kelan linjaukset saavat Suomen päättäjien mielestä olla melkoisen suuressa ristiriidassa keskenään. Kaiken kukkuraksi työterveyshuollon psykiatrini suhtautui varauksella siihen, että saisin Kelasta välttämättä enää kolmatta kolmivuotisterapiakautta ollenkaan. Jos en nyt hae kolmatta terapiavuotta, niin viisivuotisesta sinnittelykaudesta on jo kulunut kohta ensimmäiset kaksi vuotta, eli voisin mahdollisesti saada uuden kolmivuotisterapian reilun kolmen vuoden kuluttua. Työterveyshuollon psykiatria saan tavata enää kerran. Ehkä hän nyt, kun olen sairauslomalla, voisi kirjoittaa lähetteen erikoissairaanhoitoon niin, ettei se tulisi bumerangina takaisin saatesanoin ”liian terve”. 

Äitiyden ja vaikeiden mielenterveysongelmien yhdistelmä aiheuttaa sanoinkuvaamattoman suuria häpeän ja syyllisyyden tunteita. Kerroin eilen sairauslomastani ja sen syistä lapseni isälle tekstiviestitse, mikä tuntui todella vaikealta mutta välttämättömältä. Kerroin myös syyllisyyden tunteista ja siitä, ettei ihanan lapsemme seura helpota oloani vaan tuntuu raskaalta. Sanallisesti lapseni isä suhtautui asiaan kunnioittavasti ja ymmärtävästi, mutta tietysti ajattelen, että oikeasti hän katuu suuresti sitä, että meni tekemään lapsen näin mielivammaisen ihmisen kanssa. Hänellä kun kuulemma menee ihan hyvin. Kuten Olivia Rodrigo laulaa: ”Well good for you, I guess you moved on really easily”. 

Nyt minun on mahdotonta nähdä valoa tunnelin päässä. Näen vain sellaisen tulevaisuuskenaarion, jossa en kykene palaamaan enää nykyiseen työhöni, vaan jään työkyvyttömyyseläkkeelle tai joudun tekemään jotakin todella pienipalkkaista ja epämielekästä työtä. Taloudellisen tilanteeni heikkenemisen takia menetän asuntoni ja joudun muuttamaan takaisin johonkin masentavaan kerrostaloon. En koskaan saa kasaan rahoja matkustaakseni ystäväni ja lapseni kummisedän luo Brasiliaan. Kasvaessaan lapseni tajuaa, kuinka kelvoton äiti olen ja haluaa asua mieluummin isällään. Sitten lapseni isä sairastuu keuhkosyöpään tai -ahtaumaan tupakoinnin seurauksena ja kuolee. Vanhempani eivät enää ikääntymisensä takia pysty auttamaan lapsenhoidossa. Lopulta lapseni muuttaa asumaan veljeni luo Helsinkiin tai kummiensa luo Turkuun, kun en kykene hänestä enää huolehtimaan. Erikseen ei varmaan tarvitse mainita, etten koskaan saa toista lasta ja parisuhdetta.

Olen viimeisen puolen vuoden aikana kertonut elämästäni ja mielenterveysongelmistani kuudelle eri terveydenhuollon ammattilaiselle ja maanantaina on vuorossa seitsemäs. Koko elämäni aikana varmaan tuhannelle. Terveydenhuollossa on aivan sama työntekijöiden vaihtuvuuden ja resurssien niukkuuden ongelma kuin sosiaalipalveluissakin. En jaksaisi toistaa kaikkea paskaa enää yhdellekään uudelle ihmiselle, mutta sekin sairastavalta vaaditaan, jotta hän voisi edes ehkä mahdollisesti saada hoitoa. Minulta alkavat kohta voimat loppua, hoidon saaminen on niin kovan työn takana.

Uusi vuosi

Oikeasti olen aivan kauhuissani töihin paluusta ja uuden työn aloittamisesta. Olen nyt viidettä viikkoa sairauslomalla ja palaan töihin loppiaisen jälkeen. Työterveyslääkärin puolen tunnin pituinen tapaaminen on ihan naurettava peruste sille, voiko ihminen palata töihin vai ei, kun kyse ei ole ulkoisesti havaittavasta fyysisestä esteestä. Jos suolistoni toiminnan ja siellä kiertävän kaasun määrän voisi nähdä katseella läpi ihon ja lihan ja päässäni vellovan ahdistuksen ja masennuksen, niin kenellekään ei olisi epäselvää, kuinka mahdotonta minun on jaksaa ja selvitä töissä. Mitä enemmän asiaa ajattelen, kaikki työt, ylipäänsä sitoutuminen siihen, että lähden aamulla johonkin julkiseen paikkaan, tuntuu yhä mahdottomammalta. En ole uskaltanut sanoa tätä ääneen kellekään. Työterveyslääkärille sanoin voivani vähän paremmin, koska en ole luonnollisesti samalla tapaa uupunut ja stressaantunut kuin töissä ollessa. Todellisuudessa koen vaan niin vahvasti, että minun täytyy mennä töihin eli ettei ole muita vaihtoehtoja, että sanon uskovani, että myös pystyn siihen.

Olen helvetin huono teeskentelemään, esittämään ja valehtelemaan varsinkaan pidemmän päälle. Työhaastatteluissa ja ylipäätään töissä se on kuitenkin välttämättömyys, jollei satu olemaan luonnostaan positiivinen Duracell-pupu. Olen tosi ahdistunut työhöntulotarkastuksesta, johon luonnollisesti joudun saatuani uuden työpaikan. Työhaastatteluissa en tietenkään ole kertonut sairauslomastani, mutta se on ollut vain asian kertomatta jättämämistä, koska ei kukaan ole terveydentilastani suoraan kysynyt. Jos haluan pitää saamani uuden työpaikan, työhöntulotarkastuksessa joudun valehtelemaan voinnistani paljon suoremmin. Erään kaverini puoliso menetti syksyllä uuden työpaikkansa kerrottuaan työhöntulotarkastuksessa lääkärille jääneensä edellisestä työpaikastaan sairauslomalle uupumuksen takia. Juuri tuon uupumuksen takia hän oli opiskellut uuden ammatin, mutta lääkärin mielestä hän ei ollut toisenlaisessa työssä uuvuttuaan enää sopiva suoriutumaan edes siitä uudesta ammatista. Työhaastattelussa menin vähän jäihin, kun esimies kysyi suoraan, millainen paineensietokyky minulla on. Ööh...

Nukuin viime yönä 12 tuntia eli klo 11:30 asti - en siksi, että minulla olisi ollut univajetta, vaan siksi, että olin niin uupunut kahden vuorokauden sietämättömien vatsavaivojen seurauksena. Pelkkä oleminen sairauslomalla on rankkaa näiden kipujen ja turvotuksen kanssa, saati sitten työskenteleminen ja pakkososiaalisuus tekohymyilemisineen kaikkineen. Join päivittäin kolme kuukautta Foreverin aloe vera -juomaa, jonka myyjä oli saanut siitä avun pitkäaikaisiin suolistovaivoihinsa, mutta minuun sillä ei ollut mitään vaikutusta. Paitsi että siihenkin meni yli sata euroa rahaa. Kävinpä joulukuussa kokeilemassa kraniosakraaliterapiaakin ja terapeutti kertoi suolistovaivojensa parantuneen kahdessa vuodessa Antioksidanttiklinikan lääkärin hoidossa, mutta siihen oli mennyt tuhansia euroja. Ei minulla ole ylimääräisiä tuhansia euroja. Pelkkä yksi kerta kraniosakraaliterapiaa maksoi 100 euroa. Kaiken lisäksi minun on tosi vaikea uskoa mihinkään ei-länsimaalaiseen-lääketieteeseen perustuvaan. Antioksidanttiklinikalta lähetetään ulostenäytteitä Jenkkeihin suolistobakteeriston analyysia varten ja tuloksen perusteella määrätään satojen eurojen luontaistuotteita, mutta virallisen länsimaalaisen lääketieteen mukaan ihmisen suolistibakteeristosta ei vielä tiedetä kuin pieni murto-osa eikä sen perusteella voida tehdä mitään johtopäätöksiä ja hoito-ohjeita. Olen ihan pyörällä päästäni. Syy voi olla missä vaan. Kaiken kukkuraksi pari päivää sitten ilmestyi uutinen, että jokin ihmisen vatsassa oleva kudosrypäs on tunnistettu itsenäiseksi elimekseen monivuotisen tutkimuksen tuloksena. Entä jos vaivani johtuvatkin siitä? Vasta nyt, kun elin on tunnistettu, voidaan alkaa tutkimaan sen funktiota ja vaikutuksia. Ehdin varmaan kuolla, ennen kuin ne tutkimukset valmistuvat. Olen yllättynyt, miten vähän sairausloma on vaikuttanut suolisto-oireisiini. Jos oireet syntyisivät vain psyykkisestä kuormituksesta, niin olisi niiden pitänyt vähentyä sairausloman aikana edes jonkin verran. Koko joulukuun aikana suolistoni oli suhteellisen oireeton vain kuutena päivänä. Ei oireeton, mutta oireita oli niin vähän, etteivät ne lannistaneet ja häirinneet tekemistä ja mielialaa. Käytän nykyään Olotila-sovellusta, jolla voi seurata vointia. Se on tehty tulehduksellista suolistosairautta sairastaville, mutta sopii osittain myös IBS-potilaille. Toisaalta, eihän sairausloma paljon vaikuttanut viime keväänäkään, vaan ratkaiseva muutos tuli bentsodiatsepiinilääkityksestä.

Lopetin bentsodiatsepiinin syömisen loppusyksystä, koska a) sen vaikutus oli laimentunut tosi paljon ja b) sitä ei saa syödä raskauden ja imetyksen aikana, eli olisin joka tapauksessa joutunut lopettamaan sen viimeistään keväällä. En tietenkään halua syödä voimakasta riippuvuutta aiheuttavaa lääkettä, jos siitä ei ole huomattavaa hyötyä. Varasin myös ajan psykiatrilleni, koska haluan lopettaa myös mielialalääkitykseni lapsenhankinnan takia. Psykiatrini sanoi aiemmin, että sitä saisi jatkaa raskaana ollessa, mutta lääkkeen tuoteselosteessa on pitkä lista riskejä liittyen raskauteen ja imetykseen. En halua mitään riskejä ja haluan lopettaa lääkityksen hyvissä ajoin ennen raskaaksi tuloa, jotta ehdin psyykkisesti sopeutua uuteen tilanteeseen. Tähän päälle vielä työpaikan vaihto, niin kuormitus on valmis. Työterveyslääkärini sanoi, että kannattaa miettiä tarkkaan, milloin alamme yrittää lasta, koska mielenterveysongelmat tuskin helpottavat, kun hormonitkin heittävät häränpyllyä. Ihan kuin en olisi tuota tiennyt! Annoin mennä toisesta korvasta ulos, etten olisi suuttunut hänelle. Totta kai mietimme asiaa, mutta eihän juuri kukaan voisi hankkia lapsia, jos elämän ja terveyden pitäisi olla täydellisessä tasapainossa.

Olen pitänyt taukoa blogin kirjoittamisesta, koska en halunnut kirjoittaa heti siitä, mitä lokakuussa tapahtui. Veljeni lopetti elämänsä. Se toki vaikutti osaltaan uupumukseeni ja työkyvyttömyyteeni, mutta olisin aika varmasti joutunut jäämään sairauslomalle muutenkin. En halua edelleenkään käsitellä veljeni kuolemaa täällä blogissa, puhun siitä mieluummin suoraan ystävieni, perheeni ja terapeuttini kanssa, vaikka ainakin osa heistä lukee myös tätä. Blogissa kirjoitan vain asioista, jotka koen voivani kertoa kaikille samalla tavalla. Sen voin sanoa, että kaipaan veljeäni valtavasti ja olen erittäin surullinen siitä, millaisen elämän hän sai ja mitä hän joutui (koki joutuvansa) tekemään itselleen. En ole vihainen tai katkera hänelle, vaan elämälle ja tälle paskalle maailmalle.

Voin vain toivoa, että tästä vuodesta tulee edellistä parempi.

Lokakuu

Olen tässä taas miettinyt, että kuinka paljon kipua ja huonoa oloa ihmisen pitää kestää. Monet vanhemmat kollegani tekevät ilmaista työtä eli ylitöitä ilman palkkaa. Ihan periaatteesta en ikinä aio lähteä sille linjalle, mutta en myöskään pystyisi. Viimeisen kuukauden ajan työkykyni on ollut noin 70-prosenttista, jaksaisin kuuden tunnin työpäivää. Se, että toiset jäävät iltamyöhään asti tekemään palkatonta työtä, kertoo paitsi siitä, että he eivät arvosta vapaa-aikaansa ja omaa arvoaan työntekijänä tarpeeksi, niin myös siitä, että he ovat hyvin työkykyisiä. Minua suututtaa suunnattomasti, etteivät esimiehet puutu siihen, että alaiset tekevät palkatonta työtä. Havaintojeni mukaan he suhtautuvat asiaan niin, että "omapahan on valintasi, ihan sama mulle". Sitten ihmetellään, kun ihmiset palavat loppuun kuin kynttilät. No olisikohan kannattanut puuttua ajoissa? Ei esimiehen tehtävä ole vain kytätä työsuorituksia ja kannustaa, vaan myös huolehtia alaistensa hyvinvoinnista siinä määrin, kuin voi. Jos työntekijät eivät ehdi tehdä vaadittuja työtehtäviä työajan puitteissa, niin olisikohan syytä palkata lisää työntekijöitä?!?!? Enkä nyt puhu vain lähiesimiehistä, vaan heidän esimiehistään ja heidän esimiestensä esimiehistä ja niistä, jotka päättävät asioista. Poliitikoista.

En tiedä, onko resistenssini vatsalääkkeeseeni kasvanut, vai mistä johtuu, että suolisto-oireeni ovat pahentuneet viimeisen kuukauden aikana. Toki työkuormitus ja -stressi ovat myös lisääntyneet elokuisen kesälomani jälkeen. Jälkikäteen muistan kesä- ja heinäkuun suhteellisen helppoina työn suhteen ja kokonaisvaltaisesti voin kevääseen ja tähän syksyyn nähden huomattavasti paremmin. Kävin taas kontrollikäynnillä työterveyslääkärillä viime viikolla ja masennuskyselyn perusteella masennukseni oli pahentunut lievän ja keskivaikean rajalta keskivaikean ja vaikean rajalle. Se on toki vain lomake ja suuntaa antava mittari, mutta tulos täsmää henkilökohtaisen kokemukseni kanssa. Toistaiseksi olen jaksanut olla aidosti läsnä ja hyväntuulinen asiakastapaamisissa, mutta lähes kaikki muu sosiaalinen kanssakäyminen tuntuu pakotetulta ja raskaalta. Aamuisin herääminen ja töihin lähteminen tuntuu raskaalta, mutta aamupäivisin olen suhteellisen energinen parin tunnin ajan. Lounaan jälkeen vatsaoireeni pahenevat, energiatasoni laskee ja masentavat ajatukset ja tunteet alkavat vallata mieleni. Työpäivän päättyessä olen jo aika lailla loppu.

Hyötyliikuntaa saan onneksi kohtuullisen paljon ihan sillä, että käytän vain julkisia kulkuvälineitä ja kävelen lyhyet matkat, mutta jumpassa olen jaksanut tai kyennyt käymään viime aikoina vain korkeintaan kerran viikossa. Eilen kävin jumpassa ensimmäistä kertaa yli viikkoon (Body Combatissa) mutta en pystynyt nauttimaan siitä yhtään, koska vatsaani sattui koko ajan. Vilkuilin jatkuvasti kelloa, että milloin tämä loppuu ja pääsen vessaan. Jos ja kun keskivartaloa ei pysty käyttämään kunnolla, niin koko treenin tehosta häviää puolet. En pystynyt tekemään mitään pomppimista tai hyppimistä vaativaa, jännittämään kunnolla vatsalihaksia ja kiertämään keskivartaloa. Kun vatsalihaksia ja kylkiä ei pysty jännittämään, niin myös selän tuki kärsii. Lähdin tunnilta erittäin masentuneena. Kotona makoilin iPadin kanssa, ja vasta pari tuntia jumpan jälkeen ilmaa tuli edes jonkin verran ulos. Silti illallisen jälkeen nukkumaan mennessä vatsani oli taas turvoksissa ja aamulla herätessä sama. Olen myös viime aikoina kokenut tosi usein kuvotusta, mikä johtuu varmaan sekä suolistosta että psyykestä. Kokonaisvaltaisesti huono olo on ehkä kuvaavin ilmaus. Ja ei, en ole raskaana - kuukautiseni alkoivat eilen ihan ajallaan.

Miten ihmeessä vuorokaudet muuttuivat paljon aiempaa lyhyemmiksi sen jälkeen, kun siirryin opinnoista työelämään? En käsitä, miten ehdin ja jaksoin tehdä vielä lukio- ja yliopistoaikoina niin paljon kaikkea vapaa-ajalla. Treenasin monta kertaa viikossa, tapasin kavereitani ja perheenjäseniäni useammin kuin nykyään, katsoin suunnilleen yhtä paljon telkkaria ja olin netissä suunnilleen yhtä paljon kuin nykyään, luin kirjoja ja lehtiä ja vielä lukioaikoina ompelin usein vaatteita itselleni. Tämä on ihan mahdoton yhtälö päässäni. Nykyäänkin tilaan lehtiä, mutta ehdin ja jaksan lukea ne parhaimmillaan kolmen kuukauden viiveellä: heinäkuun lehti on vielä lukematta, kun lokakuun lehti tipahtaa postiluukusta. Kirjoja en jaksa lukea juuri lainkaan, vaikka haluaisin. Samaa ehtimistä ja jaksamista ihmettelen sivustakatsojana, kun kaverini tai veljeni kertoo, kuinka käy edelleen työelämän ohella treffeillä, lukee, katsoo Netflixiä, treenaa monta kertaa viikossa, bilettää ja tapaa kavereitaan. Eräskin kertoi menevänsä aamuseitsemäksi työporukan sählytreeneihin ja vielä työpäivän jälkeen jumppaan. Yritä siinä nyt sitten tuntea itsesi energiseksi ja onnistuneeksi ihmisyksilöksi.

Paluu

Jottei huonoja uutisia olisi liian vähän, sain tietää tällä viikolla, että lähiesimieheni vaihtuu viimeistään kesäkuussa. Edellisestä työpaikasta lähdin paljolti huonon esimiehen takia ja nykyisessä työssäni esimies on ollut puolestaan tosi hyvä. Täytyy toivoa, että uusi esimies tulee toimistomme sisältä, koska meillä alaisilla ei todellakaan ole aikaa ja energiaa alkaa perehdyttää häntä työhömme. Virallisesti se ei toki olekaan meidän vastuulla, mutta tällä alalla perehdytystä ei yleensä joko ole lainkaan tai se kaatuu niiden niskaan, joille se ei oikeasti kuulu. Asiakastapauksiimme meidän täytyy uusi esimies joka tapauksessa perehdyttää, en tajua millä ajalla.

Kävin tällä viikolla neuvottelussa työterveyslääkärini ja lähiesimieheni kanssa. Tarkoituksena oli keskustella siitä, mitä työnantaja voisi tehdä sen eteen, että jaksaisin töissä paremmin ja voisin jatkaa siellä vielä pitkään. Neuvottelu kuuluu protokollaan, kun työntekijä on pitkähköllä sairauslomalla. Olihan se ihan hyvää keskustelua, mutta kuten tiesin etukäteen ja neuvottelussakin ääneen sanoin, niin ei lähiesimiehellä ja työterveyslääkärillä ole valtaa vaikuttaa työpaikan resursseihin ynnä muihin oikeasti olennaisiin asioihin. Esimiehenikin hiukan ärsyyntyi, kun lääkäri toisti jälleen, ettei voi kirjoittaa minulle lausuntoa säädettävää työpöytää varten, koska ylemmällä taholla säädetyt säännöt sen kieltävät. Säännöt, joissa ei ole mistään näkökulmasta mitään järkeä. Myönteistä neuvottelussa oli vain se, että esimieheni kehui minua, erityisesti kirjallisia taitojani. Hän oli käyttänyt tekemiäni dokumentteja malliesimerkkinä ohjeistaessaan kollegoitani. Kun palaan maanantaina töihin, joudun todella hillitsemään itseni, jotten marssi yksikköni johtajan ovelle ja sano hänelle suoria sanoja siitä, miten järjetön ja loukkaava hänen kieltonsa koskien rästiröitä on. Savu nousee korvista, kun ajattelenkin asiaa. Tiedän kyllä, että kielto syntyi siitä, että uudessa sosiaalihuoltolaissa todetaan, että muistiot asiakaskohtaamisista on kirjattava viipymättä. Johtaja päätti tulkita, että viipymättä tarkoittaa samaa tai seuraavaa päivää. Sosiaalialalla vaatimusten saneleminen ei vaikuta edellyttävän sitä, että niiden toteuttamiseksi järjestetään keinot.

Eilen kävi vielä ilmi, että sairauspäivärahahakemusten käsittelyaika Kelassa on 3-6 viikkoa enkä siis ehtinyt saada päätöstä ennen töihin paluuta. Minä ja esimieheni luulimme, että päätös tulee lääkärin tekemän lausunnon pohjalta, mutta eilen selvisi, että siihen täytyy lähettää liitteeksi vaikka mitä papereita. Palaan töihin nyt siis käytännössä riskillä ja riippuen siitä, milloin päätös tulee, saatan saada liikaa palkkaa toukokuulta ja joutua sitten maksamaan sitä takaisin. Kaikki on aina niin helvetin monimutkaista. Lääkärini olisi voinut ohjeistaa minua asiassa, jottei näin olisi käynyt. Onneksi osasairauspäivärahahakemukset yleensä hyväksytään Kelassa.

Sairausloman aikana keskittymiskykyni parani ja energiani alkoi taas riittää kiinnostumaan ja innostumaan asioista enemmän. Subjektiivisesta näkökulmasta merkittävin muutos parempaan on tapahtunut siinä, että olen ollut kotona yleensä hyvällä tuulella, kun puolisoni on ollut paikalla. Yksin fiilis on edelleen ahdistava, levoton ja masentunut. Minulla on ollut puolisoni kanssa tosi hauskaa, mikä on parantanut elämänlaatuani ja elämänhaluani. Olemme riidelleet ja kinastelleet paljon vähemmän kuin ennen sairauslomaani. Syy on ilmiselvä: en ole ollut stressaantunut ja uupunut töistä. Olen pystynyt hymyilemään, nauramaan ja nauttimaan luontevasti. Vaikka vatsani olisi ollut samaan aikaan kipeä. Tällä viimeisellä sairauslomaviikolla keskittymiskykyni on huonontunut ja oloni on ollut hetkittäin lamaantunut, hetkittäin rauhaton. Haluaisin taas mennä piiloon peiton alle ja nukahtaa, lakata ajattelemasta. Töihin paluu ahdistaa valtavasti, koska pelkään myönteisten muutosten haihtuvan kuin tuhka tuuleen. Pelkään palaavani samaan jamaan kuin ennen sairauslomaa. Ja pelkkä ajatus siitä, että joudun taas tekohymyilemään ja pidättelemään pierua jossain neuvottelussa, kun se vihdoinkin tulisi ulos ja oloni helpottuisi, tuntuu tuskalliselta.

Minka Kuustonen kertoi torstaina Helsingin Sanomissa olevansa aamuisin heti herätessään niin onnellinen, ettei malta iltaisin nukahtaa, kun odottaa niin  innolla sitä, että pääsee keittämään aamupuuroa. Noin minäkin olen joskus tuntenut ja toivon vielä joskus tuntevani. Tuntevani intohimoa elämää ja esimerkiksi työtäni kohtaan. On erittäin surullista, jos joudun luopumaan kutsumustyöstäni siksi, että työelämän todellisuus tällä alalla vie toimintakyvyn.

Loppuun musiikkivinkki: Voisin kuunnella kerta toisensa perään Disturbedin versiota Simon & Garfunkelin biisistä Sound Of Silence. Mitä ikinä olen tekemässä, jos se tulee radiosta, keskeytän kaiken. Jähmetyn paikalleni ja kuuntelen silmät kiinni, tunnen musiikin koko kehossani. Virallinen musiikkivideo löytyy tästä: http://youtu.be/u9Dg-g7t2l4.

Minä ja maailma

Usein minut valtaa musertava viha ja suru siitä, millainen maailma on. Miksi vitussa raha jakautuu niin kuin jakautuu? Unelmoin yhteiskunnasta, jossa olisi tarpeeksi työntekijöitä jokaisella työpaikalla. Niin, ettei kenenkään tarvitsisi uupua työelämässä ja asiakkaiden saaman palvelun laatu ei kärsisi ainakaan työntekijöiden kuormituksen takia. Vielä parempi, jos asiakkaalle voitaisiin aina järjestää sellaista palvelua, mitä hän todellisuudessa tarvitsee, ja siinä aikataulussa, jossa siitä on hänelle eniten hyötyä.

Tänään työterveyslääkärini, jota olen tavannut melkein kymmenen kertaa viimeisen puolen vuoden aikana, kysyi, ovatko vatsavaivani alkaneet masennuksen myötä. Purin hammasta ja vastasin mahdollisimman rauhallisesti: ei, olen kärsinyt niistä viimeiset kaksitoista vuotta ja sain IBS-diagnoosin kahdeksan vuotta sitten. Sitten lääkäri kysyi, olenko huomannut, että vatsaoireet pahenisivat ollessani psyykkisesti kuormittunut. Ei jumalauta, ajattelin ja vastasin: kyllä, nimenomaan. Ilman suolistosairauttani olisin tuskin sairastunut psyykkisesti. Olemme puhuneet vatsavaivoistani joka kerta, kun olemme tavanneet, joten olisin odottanut hänen olevan hieman paremmin kartalla. Tuntuu aika epämiellyttävältä luottaa hoitoni sellaisen ihmisen käsiin, joka ei edes muista perusongelmiani tai ehdi palauttaa niitä mieleensä ennen tapaamistamme. Kaiken lisäksi minun pitäisi mennä asiakkaaksi julkiselle psykiatrian klinikalle, jossa tiedän psykiatrien vaihtuvan jopa useita kertoja vuodessa ja jossa saatan törmätä asiakkaisiini. Yksityiset psykiatriapalvelut pitäisi kustantaa itse, eikä minulla ole sellaiseen varaa.

Tulokseni masennuskysely BDI:stä oli tänään sama kuin muutama viikko sitten edellisellä työterveyslääkärin tapaamisella, eli viittasi vaikeaan/vakavaan masennukseen. Hauskat nuo termit - onko olemassa helppoa tai hilpeää masennusta? BDI ei tosin kerro muutoksista arjen jaksamisessa. Tietenkään en ole enää sillä tavoin stressaantunut ja uupunut kuin ennen sairauslomaa ja sen ensimmäisillä viikoilla ja olen jaksanut olla esimerkiksi sosiaalisempi. Toisaalta BDI on siitä hyvä, että siitä ilmenee, ettei stressin vähentyminen ja sairausloma-arjessa jaksamisen kohentuminen muuta välttämättä mielialaa ja tunne- ja ajatusmaailmaa. Ydinasia on mielestäni se, että vaikka ihminen voisi paljonkin paremmin sairauslomalla, niin töihin palattua hänen vointinsa todennäköisesti romahtaa uudelleen, jos mikään ei ole työssä muuttunut ja ihminen kärsii edelleen samoista sairauksista kuin ennen sairauslomaa. Tästä syystä aion palata töihin ensin vain osa-aikaisesti.

Lääkärissä käydessä tulin taas toivoneeksi, että saisin sydänkohtauksen tai aivoinfarktin tai jotain muuta vastaavaa. Se on myös tapa ajatella itsetuhoisesti. Lääkärin tuolissa istuessani kuvittelin, kuinka menettäisin yhtäkkiä tajuntani ja kaatuisin elottomana lattialle. Kaikki kärsimys olisi ohi ja voisin syntyä uudelleen vaikkapa kotikissaksi mukavaan perheeseen. Itsemurhaa pidetään itsekkäänä enkä läheisteni takia halua tehdä sitä, mutta jos olisin niin onnekas, että saisin jonkin tappavan sairauden tai kohtauksen, pääsisin täältä pois ilman, että kukaan voisi katkeroitua minua kohtaan. Pelkään tekeväni itsemurhan enkä luota itseeni, vaikka olen päättänyt, etten sitä tee. Siksi en käy yksin ulkoilemassa enkä lähde yksin millekään lomareissulle, vaikka haluaisin.

Toki jotkin sairaudet ovat suhteellisen itseaiheutettuja ja esimerkiksi keuhkosyöpään kuoleminen voi olla hidastettu ja ei-psyykkiseen-sairauteen-liittyvä itsemurha. Tupakoidessa kun tappaa koko ajan omaa terveyttään. Maksasairauksiin kuoleminen on sekin usein tavallaan itsemurha, mutta siihen liittyy kyllä myös psyykkinen sairaus. En ole kyllä koskaan ymmärtänyt, miksei tupakkariippuvuutta pidetä päihderiippuvuutena ja diagnosoida lääketieteellisesti riippuvuussairaudeksi. Tupakka on ihan yhtä vähän ravintoa ja ihan yhtä lailla myrkkyä kuin alkoholi ja huumeet tai huumeina käytetyt lääkkeet yms. Minulle on joskus selitetty, että päihderiippuvuus tarkoittaa riippuvuutta päihtymyksen tunteeseen ja tupakka ei sitä kriteeriä täytä. Mutta miksi kukaan tupakoisi, jos ei siitä saisi rauhoittavaa tai muuten hyvää fiilistä? Jos ei jonkinasteisen päihtymyksen, niin minkä takia tupakkaa poltetaan? Ajattelen, että ottaen huomioon sen kaikki huonot puolet pahasta hajusta lähtien, siitä täytyy saada aika helvetin hyvät kiksit, että haluaa polttaa ja että lopettaminen on monille niin vaikeaa. Moni sanoo olevansa riippuvainen tupakointiin liittyvistä sosiaalisista tilanteista kuten tupakkatauoista, mutta kyllä jutella voi kahvikupinkin ääressä. Tupakkapäihtymys ei toki ole siten ulkoapäin havaittavissa kuin humala tai huumepäihtymys, mutta vieroitusoireita polttamisen lopettamisesta tulee ihan selvästi. Eikä huumeidenkaan vaikutusta aina huomaa, sillä yllättävän paljon on ihmisiä, jotka käyvät töissä huumeiden vaikutuksen alaisena eikä kukaan huomaa mitään.

Niin että Nestori Syrjälän installaatiossa Helsingin taidemuseo HAMissa on aika osuva teksti: If you want to fix me you have to first fix the whole world. Siitähän mielenterveysongelmissa on pikälti kyse.

Sairausloma

Jäin viikko sitten kuukauden sairauslomalle. Päivää ennen sovittua psykiatrin kolmatta tapaamista tunnustin tosiasian ja totesin, etten ole työkykyinen. Minulla ei ollut enää muuta vaihtoehtoa kuin sairausloma. Helmikuussa pitämäni viikon sairausloma auttoi jaksamaan töissä reilun viikon verran paremmin, kunnes vointini taas romahti. En voi jatkaa niin, että olen viikon sairauslomalla ja puolitoista viikkoa töissä, viikon sairauslomalla ja puolitoista viikkoa töissä, viikon sairauslomalla ja puolitoista viikkoa töissä jne.

Toissapäivänä koin ensimmäistä kertaa kuukausiin fyysisesti hyvää oloa ja tunsin itseni hoikaksi. Se kesti tunnin verran. Kävin kuntosalilla ja liikunta sai ilman tulemaan ulos suolistostani. Treenaamisen jälkeen luonnollisesti söin, ja mitäs siitä seuraa - vatsavaivoja. Se hyvän olon tunne ja tyytyväisyys omaan kehoon, tunne siitä, että suolistoni on yhteistyössä kanssani, että olemme samalla puolella, ettei se taistele minua vastaan - se oli jotain aivan fantastista. Vatsavaivojen palattua mietin jälleen kerran, onko se joillekin ihmisille tavanomaisin olotila, voivatko jotkut niin hyvin 90% ajasta. Tai edes puolet. Minulle se on suotu pariksi tunniksi puolessa vuodessa. Vähän meinaa katkeroittaa.

Kun aloin parantua syömishäiriöstä, tunsin helpotusta ja vapautta siitä, että saatoin viimein syödä huoletta kaikenlaista ilman jatkuvaa kontrollia ja seurausten pohtimista. Annoin itselleni luvan lihoa ja nauttia ruoasta täysillä. Pystyin ottamaan vastaan jonkun yllättäen tarjoaman suklaakonvehdin ajattelematta sitä sen kummemmin ja sen tuottamatta karmeita, kielteisiä tunteita. No, olen lihonut 20 kiloa alimmasta painostani kasvamatta tietenkään yhtään pituutta ja huomaan jonkun pitkästä aikaa sättivän minua pääni sisällä. Enkö osaa päätellä, että jos painan 20 kiloa enemmän kuin muutama vuosi sitten enkä silloinkaan ollut vielä somaattisen sairaalahoidon tarpeessa, niin se tarkoittaa, että olen nyt läski? Varmaan senkin takia ruokahaluni on ollut viime kuukausina olematon, että jokin päässäni on jarruttanut ja yrittänyt viestiä, etten saisi enää syödä huolettomasti. Huolettomalla en tarkoita sitä, ettenkö olisi aina ja edelleen huolehtinut ruokavalioni monipuolisuudesta ja terveellisyydestä. Tarkoitan huolettomuutta lihomisen ja ruoan kaloripitoisuuden suhteen.

Eilen kävin ravitsemusterapeutilla IBS:n (Irritable Bowel Syndrome) takia ja sain häneltä ihan kokeilukelpoisia vinkkejä, vaikka etukäteen ajattelin, ettei hänellä voi olla minulle mitään uutta annettavaa 12 vuoden sairastamisen jälkeen. Hän kehotti kokeilemaan lyhyempiä ateriavälejä ja pienempiä annoksia sekä syömään maitohappobakteereja päivittäin. Olen syönyt niitä vain parin kuukauden kuurin noin kerran vuodessa. Ilokseni hän kertoi, että vaikka olisin maidolle yliherkkä, niin juustoja saatan hyvinkin voida syödä. Se on yleistä. Siitä yllätyin, ettei hän kritisoinut vähäistä veden juomistani ja viime päivinä joka päivä syömiäni korvapuusteja, jotka leivoin itse. Ateriavälien lyhentäminen ei ole minulle ihan helppo juttu, koska syöminen aiheuttaa vatsavaivoja, minkä takia tekisi mieli syödä mahdollisimman harvoin. Aion kuitenkin tehdä parhaani ja yrittää tosissaan. Ymmärrän kyllä logiikan siinä, että suolisto ärsyyntyy sitä vähemmän mitä pienempiä annoksia sinne tunkee käsiteltäväksi kerrallaan.

Parasta sairauslomassa on tähän asti ollut se, että olen pystynyt harrastamaan liikuntaa eli käymään salilla ja jumpissa. Viikonloppuna kävin myös kaverin kanssa kävelylenkillä. Toinen myönteisesti vaikuttava asia on ollut keskittymiskyvyn paraneminen sen verran, että olen pystynyt uppoutumaan kirjojen lukemiseen. Luen tällä hetkellä Lena Dunhamin kirjaa Not That Kind Of Girl englannin kielellä. Ensimmäinen kirjani 2,5 vuoteen! Kaapeissa odottaa varmaan ainakin 10 ostettua ja saatua kirjaa lukematta. Eilen aloitin myös värittämään aikuisten värityskirjaa, jonka ostin jo viime alkusyksystä, mutta jota en ole jaksanut ja ehtinyt edes avata. Tiesin, että värityskirjat ovat "mun juttu" mutta niin kuin kirjojen lukemistakaan, en halunnut aloittaa värittämistä kiireessä ja väsyneenä, koska silloin en voisi rentoutua ja nauttia. Värityskirjassa lukee, että aikuisten värityskirjat ovat helppo ja hyvä keino rauhoittua ja rentoutua kiireen keskellä, mutta minä en pysty sellaiseen. Olen tunteiltani pitkälti mustavalkoinen joko-tai-ihminen. Psyykkisesti jäykkä, niin kuin psykiatrini sanoi. Uuden psykoterapiani päätavoitteena onkin, että minusta tulisi psyykkisesti joustavampi, mikä kohentaisi vointiani ja mielialaani. Voi kuinka kateellinen olenkaan ihmisille, jotka ovat psyykkisesti joustavia luonnostaan! Maailma olisi varmaan aika helvetin paljon parempi paikka, jos kaikki olisivat sellaisia.

Tänään työterveyslääkärini kirjoitti minulle kolme viikkoa lisää sairauslomaa, huhtikuun loppuun asti. Masennustestin tulos oli vain kasvanut edellisestä eli vointini huonontunut. Esimieheni oli ilmoittanut työterveyshuoltoon toivovansa neuvottelua, jossa keskusteltaisiin tilanteestani ja tarpeistani sekä tietysti työnantajan mahdollisuuksista vastata niihin. Lääkäri korosti, että neuvottelun tavoitteena on auttaa minua ja mahdollistaa työsuhteeni jatkuminen. Olen viime päivinä miettinyt, että kuusituntiset työpäivät voisivat olla minulle sairausloman jälkeen optimaalinen vaihtoehto. Se tarkoittaisi pienempää palkkaa ja joistakin asiakkaista luopumista, mitä en kumpaakaan lähtökohtaisesti haluaisi. Yksi tarpeeni on ollut sähköpöytä jo pari vuotta, mutta jostain helvetin huonosta syystä työnantajani suostuu ostamaan niitä vain selkävaivoista kärsiville. Ei vaivoja ennaltaehkäisevästi eikä mitään muita kuin selkävaivoja varten. Esimiehenikään puuttuminen asiaan ei auttanut. Suolistovaivoista pitää työnantajani mielestä vain kärsiä ja lopettaa valittaminen. Se kustantaa mieluummin satojen eurojen sairauslomapäiviä kuin ostaa muutaman satasen kertamenona sähköpöydän, joka voisi ennaltaehkäistä sairausloman tarvetta.

Minut valtaa jo nyt pakokauhu, kun ajattelen paluuta töihin, vaikka juuri sitä haluan - pystyä palaamaan. Valitettavasti olen melkolailla korvaamaton. Jos meillä työnhekijöillä olisi kaikissa asiakkuuksissa työparit - mikä olisi sekä työntekijän ja työnantajan että asiakkaan etu - mitään sairauslomani ajalle sovittuja tapaamisia ja neuvotteluja ja muita töitä ei olisi tarvinnut perua tai siirtää. Työpari tuntisi kaikki asiakkaat ja kaikki samat tapaamiset olisivat myös hänen kalenterissaan. Hän vain joutuisi hoitamaan ne toistaiseksi yksin, kun normaalisti tekisimme ne yhdessä. Todellisuudessa lähes kaikki työt vain kasautuvat sairauslomani aikana eikä kukaan hoida tapaamisia ja neuvotteluja, vaan ne joudutaan perumaan ja odottamaan uutta tapaamisajankohtaa paluuni jälkeen. Tästä voidaan päätellä, että palattuani joutunen tekemään muutaman kuukauden 12-tuntisia työpäiviä. Hurraa! Onnittelut työnantajalle hyvästä varautumisesta työntekijän sairastumiseen. Kun laissa määrätään työtehtävistä ja velvollisuuksista, siinä voitaisiin määrätä myös kuntia järjestämään niiden hoitamiseen vaadittavat resurssit.

Sairaus

Olin viikon sairauslomalla työuupumuksen, masennuksen, ahdistuksen ja suolistosairauteni takia. Alkuviikon stressasin koko ajan siitä, että työt kasaantuvat työpaikalla ja että sairauslomasta ei ole mitään hyötyä. Olin edelleen sitä mieltä, ettei se auta, mutta edellisenä perjantaina olin kohdannut seinän enkä nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin levätä edes viikko. Levätä pystyin kuitenkin vasta, kun olin keskiviikkoiltana vihdoin päättänyt, että pysyn sairauslomalla myös torstain ja perjantain. Koko keskiviikon arvoin, pitäisikö minun sittenkin palata töihin jo torstaina. Ratkaisevaa päätöksen suhteen oli se, kun ystäväni sanoi, että enhän voi tietää, onko sairauslomasta hyötyä, jos en pysy sillä edes viikkoa. Hän sanoi myös, että enköhän voi ihan hyvällä omallatunnolla olla viikon sairauslomalla, kun työterveyslääkärini olisi halunnut määrätä sitä kuusi viikkoa. Annoin periksi ja seuraavalla viikolla huomasin, että sairausloma teki hyvää, vaikka töitä oli tosiaan kertynyt. Olin jonkin verran energisempi ja positiivisempi.

Sairauslomaviikon torstaina kävin toista kertaa psykiatrilla. Olin täyttänyt paksun pinon hänen ensimmäisellä tapaamisella antamiaan lomakkeita ja testejä. Niiden ja keskustelumme perusteella hän oli sitä mieltä, että minun pitäisi jäädä sairauslomalle kolmeksi kuukaudeksi. Hän totesi, että pidemmällä sairauslomallahan minun ei tarvitsisi stressata kasaantuvista töistä, kun sijainen hoitaisi ne. Pärskähdin: Sijainen? Mikä sijainen, ei lastensuojelussa ole sijaisia! Yhtä ylityöllistetyt kollegat hoitavat poissaolevan töistä kaikkein akuuteimmat ja loput jäävät odottamaan hänen paluutaan. En suostunut psykiatrin ehdotukseen mutta lupasin harkita asiaa uudelleen kolmannella tapaamisellamme maaliskuussa.

Olen miettinyt paljon myös sitä, että jos jäisin useamman kuukauden sairauslomalle, niin satavarmasti sekä kollegani että asiakkaani arvaisivat poissaoloni liittyvän työuupumukseen. Jos kyse olisi fyysisestä sairaudesta tai tapaturmasta, siitä voisi kertoa avoimesti kelle tahansa. Ajatus siitä, että asiakkaani ajattelisivat minun olevan mielenterveysongelmainen ja liian heikko työtehtäviini, on sietämätön. Periaatteessa voisin valehdella sairausloman syyn tai mainita vain suolistosairauteni, mutta olen huono valehtelija - varsinkin, jos joku esittää tarkentavia kysymyksiä.

Sairauslomaviikon keskiviikkona kävin tutustumiskäynnillä psykoterapeutilla. Kelan vittumaisen ja järjenvastaisen säännön mukaan psykoterapiaan ei voi saada taloudellista tukea, ennen kuin edellisen terapian päättymisestä on kulunut viisi vuotta. Kelan näkemyksen mukaan on siis parempi, että sairaus kehittyy ja pahenee jopa vuosia, kuin että sitä alettaisiin hoitaa heti alkuun. Saan Kelan tukea uudestaan siis vasta vuoden 2018 alusta lähtien. Minulla ei ole varaa kustantaa terapiaa kuin kerran kuussa, eikä niin harvajaksoisesta terapiasta olisi mitään hyötyä. Inhoan suuresti rahan pyytämistä tai edes lainaamista, mutta tässä tilanteessa käännyin vanhempieni puoleen ja he lupasivat maksaa toisen käynnin kuussa. Alan siis käydä terapiassa joka toinen viikko. Valitsin miesterapeutin, koska haluan erilaisen terapeutin kuin viimeksi, vaikka se edellinen olikin hyvä. Sekä työterveyslääkärini että psykiatrini ovat myös miehiä.

Luulisi varmaan, että kokemusasiantuntija osaisi ohjeistaa muita masentuneen kohtaamisessa. Minä en valitettavasti tiedä, miten minuun pitäisi suhtautua, miten minua pitäisi kohdella, miten ja mitä minulle pitäisi sanoa. Sen tiedän - ja olen monelta muultakin kokemusasiantuntijalta kuullut, että syyllistäminen on pahinta, mitä masentuneelle tai millä tahansa tavalla mielenterveydeltään järkkyneelle voi sanoa. Jos ei diagnoosina ole narsistinen persoonallisuushäiriö, niin jokainen mielenterveysongelmainen tiedostaa olevansa taakka muille. Sitä ei tarvitse heille kenenkään kertoa. Siitähän monet itsemurhatkin johtuvat, että ihminen ajattelee olevansa muiden onnellisuuden esteenä.

Monet kokemusasiantuntijat kehuvat vertaistukea. Tänä talvena olen ensimmäistä kertaa ikinä ajatellut, että voisin kokeilla ja hyötyäkin siitä. En kuitenkaan uskaltaisi mennä mihinkään vertaistukiryhmään työni takia. Olisi katastrofaalista törmätä siellä johonkuhun asiakkaaseeni tai asiakkaani tuttuun tai edes kollegani asiakkaan tuttuun. En voi ottaa sellaista riskiä.

Olen pitkään miettinyt, pitäisikö minun kertoa suolistosairaudestani esimiehelleni. Parille kollegalle olen siitä maininnut. Olen ajatellut, ettei omista sairauksista ja muista henkilökohtaisista ja
intiimeistä asioista kuulu ja kannata kertoa esimiehelle esimerkiksi siksi, että voisi olla yt-tilanteessa sen seurauksena huonossa asemassa. No, julkisen sektorin sosiaalialan töissä ei pahemmin yt-neuvotteluja esiinny. Silti minua mietityttää se, miten sairaudesta kertominen vaikuttaisi suhteeseemme esimiehenä ja alaisena. Haluaisin tietää, miten muut työpaikallani ja vastaavissa työpaikoissa ovat toimineet. Riippuu tietysti myös esimiehestä, kenelle tuntuisi luontevalta kertoa ja kenelle ei. Olen suhteellisen tyytyväinen esimieheeni ja hän varmaan ottaisi tiedon ihan hyvin vastaan. Syy siihen, että haluaisin kertoa hänelle, on se, että en missään nimessä halua, että hän tai kukaan muukaan kuvittelee, että minulla on ihan samat voimavarat kuin muillakin, mutta en vain kestä stressiä ja työmäärää. Haluaisin kaikkien tietävän, että minä olen käytännössä joka päivä töissä sairaana. Suolistosairauteni takia kaikki tuntuu moninkertaisesti työläämmältä ja koen olevani jaksamiseni äärirajoilla. Varmasti jaksaisin ja pystyisin keskittymään asioihin paljon paremmin ja kestäisin ja kykenisin käsittelemään stressiä enemmän ilman jatkuvaa kipua, turvotusta, kuvotusta, tukalaa oloa ja vessassa ravaamista. Oli se sitten emotionaalista tai kognitiivista stressiä. Mielenterveysongelmista tuskin kuitenkaan kerron kellekään esimiehelle koskaan.

Mielekkäästi irti masennuksesta?

Virallisen masennustestin BDI:n mukaan masennukseni on edennyt kolmessa kuukaudessa lievästä vakavaksi. Työterveyslääkärini yritti suorastaan puhua minut ympäri sairausloman ottamiseksi, mutta en edelleenkään usko, että siitä olisi hyötyä - päinvastoin. Eristäytyisin kotiin, synkistelisin omissa ajatuksissani ja stressaisin tekemättömistä töistä ja asiakkaiden tilanteista. Kohdatessani sairausloman aikana kertyneen työmäärän ja asiakkaiden mutkistuneet tilanteet kaatuisin kuolleena maahan.

Sain lähetteen kolmeen psykiatrin tapaamiseen. Tavoitteena on päästä uudestaan psykoterapiaan. Tarvitsisin varmaan myös ravitsemusterapiaa suolistosairauteni takia. Puremalihashierontaan ja purentakiskojen tekemistä varten varasin jo ajat hierojalle ja hammaslääkärille. Kaikkeen, mitä teen, joudun pakottamaan itseni, kaikki on valtavaa ponnistelua. Joka päivä tuntuu olevan vaikeampaa nousta ylös sängystä ja mennä töihin. Tiedän, että työkaverit ja asiakkaat ovat alkaneet huomata, etten ole oma itseni. Tai kuka se sitten ikinä onkaan ollut, se aiempi intohimoisesti ja huumorilla asioihin suhtautuva minä.

Uskon BDI-testin antavan hyvin osviittaa siitä, missä tilassa ihminen on, mutta siinä on pari outoutta. Uneen ja nukkumiseen liittyen testissä kysytään vain, onko sinulla vaikeuksia nukahtaa tai pysyä unessa. Yhtä hyvin masennuksen merkkinä voi olla se, että haluaisi ja voisi nukkua koko ajan ja vaikeuksia on heräämisessä ja ylös nousemisessa. Toisekseen testissä kysytään, oletko laihtunut viime aikoina ja kuinka paljon. Usein masennus vie ruokahalun, mutta yhtä hyvin masentunut ihminen saattaa syödä pahaan oloonsa, niin että lihoo. Eikä masentuneena jaksa välttämättä harrastaa liikuntaa entiseen tapaan.

Aloin lukea eilen Mark Williamsin, John Teasdalen, Zindel Segalin ja Jon Kabat-Zinnin tekemää kirjaa Mielekkäästi irti masennuksesta - tietoisen läsnäolon menetelmä. Ensimmäinen kirjani yli kahteen vuoteen, ensimmäinen jonka luen. Jospa se tästä alkaisi uudestaan, kirjojen lukeminen. Onhan se ihan eri juttu kuin lehtien ja nettijuttujen lukeminen, ja aiemmin nautin kirjoista suuresti. Kirjat vaativat aikaa, keskittymiskykyä ja kärsivällisyyttä. Mielekkäästi irti masennuksesta -kirjasta saa vertaistukea: monien masentuneiden kuvaukset ajatuksistaan, tunteistaan ja olostaan vastaavat omiani.

Jokainen masennusjakso kasvattaa masennuksen uusiutumisen mahdollisuutta 16 prosentilla. No, ainakaan en ole yksin ongelmani kanssa: Yhdysvalloissa 10 miljoonaa ihmistä käyttää lääkärin määräämiä masennuslääkkeitä. Ja lisäksi on varmasti paljon niitä, jotka eivät edes hae apua pahaan oloonsa. Silti minä ja lähes kaikki muut masentuneet esittävät itselleen ja lääkärilleen kysymyksen, miksi juuri minä. Synkkä mieli tuntee häpeää, syyllisyyttä ja kateutta. Tiedän jopa kanssani samaa henkisesti raskasta työtä tekeviä ihmisiä, jotka ovat vaan aina hilpeitä. En voi uskoa, että he jaksaisivat jatkuvasti esittää ja näytellä. Heillä täytyy olla jokin sellainen geeni, jota minulla ja monilla muilla ei ole.

Häpeä, syyllisyys ja kateus johtavat helposti itsesääliin tai ainakin näyttävät siltä ulospäin. Vihaan itsesääliä mutta arvostan empatiaa paitsi muita niin myös itseä kohtaan. En halua velloa itsesäälissä enkä halua kenenkään ajattelevan, että teen niin. Kuten em. kirjassa todetaan, masentunut yrittää kaikin voimin kieltää negatiiviset tunteet ja ajatukset itseltään, mutta se vain pahentaa vointia.

Minua pelottaa kamalasti, että sairastun psyykkisesti myös äidiksi tultuani. Olen synkimpinä hetkinä ajatellut, ettei minun pitäisi edes tehdä lapsia psyykkisten ongelmieni takia. Tiedän, että minusta tulisi hyvä äiti, mutta eihän kukaan voi olla sitä psyykkisesti sairaana. Äidiksi tultuani en vaan enää voi, en saa sairastua.

Ps. Tutkimusten mukaan mindfulness-harjoitteiden ja kognitiivisen terapian yhdistelmällä on saatu masennuksen uusiutumisriski pienenemään.