Näytetään tekstit, joissa on tunniste ihmissuhteet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ihmissuhteet. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 18. tammikuuta 2026

A mislove story

Him: I’m so sorry about being so terrible at communicating, I severely lack your direct communication skills. The situation is someone I started seeing asked for something more serious with me recently, and asked to make things monogamous, and I decided to give it a go. I know I should’ve said this sooner, but I wasn’t sure for a while and honestly felt sad at the idea of closing the door on what we had. I really appreciate you both in terms of our intamacy and our friendship. But I think this could be a good path for me to try, I think some stability could be good for me. I really hope you are well and the new job is not weighing on you too much.


Me: What? I’ve always wanted to have something serious and monogamous with you and you’ve told me I’m exactly your type and you would absolutely want to be in a relationship with me if you wanted that in general but you don’t want that with anyone because you’re moving to America and you don’t really know what you want in life and don’t want to commit to a relationship. I can’t believe what I just read. I thought you were trustworthy but apparently you lied to me.


Him: I was avoidant before because I was worried I would upset you, but then I reasoned with myself and thought that was me being dumb again  I thought you told me that you would never date someone who was leaving the country. I asked you to dinner once and you said we don’t do that. I hate upsetting people and really didn’t mean to hear, it sounds like the communication wasn’t as good as I thought and I don’t understand somethings. I don’t think untrustworthy is fair but I am really sorry to hear that you are hurt.


Me: So your new girlfriend is moving to America with you? Ofc I’m not ok to have a relationship with someone who’s going to move abroad and stay there for who knows how many years but as I wrote you said that’s why you also don’t want to have a relationship in Finland. Apparently you do now which is very surprising.


Him: I am really confused and surprised. I am sorry for any part I played with bad understanding and not reading between the lines, but I’ve always thought that you were very clear from the beggining that anything more than sex dates was not on the cards for us. It is true that serious or monogamy were not things on my emotional radar at all, but after a bout of pretty bad depression, I met someone who after I laid out who and where I am in life, and they still said that they wanted try a deeper monogamous connection. I don’t know what it means but I have felt happier with steady and constant affection, and decided to give it a try. I thought your reaction would be more like the precedent of how I responded to you when you texted to say you had a boyfriend. I hate confrontation so much, I am sure I have made blunders here, but I genuinely had no intention of causing any pain or anger.


Me: You’ve always known my biggest dream is to have a serious relationship and that I didn’t want to have dinner with you because you had made clear you don’t want to be anyone’s boyfriend and I tried to protect myself because I’ve had so many disappointments in life falling for someone and then being rejected. You’ve told me about your depression and who and where you are in life and I’ve still been there for you and kept hoping maybe you fall in love with me so strongly that you decide to stay in Finland after all. You didn’t answer my question if your girlfriend is moving to America with you. How come stability is your goal all of a sudden when you’ve always higlighted that you can’t do stability now that you’re moving abroad and don’t know what happens there and after? I guess you just lied to me from the beginning and never even thought of me as a potential girlfriend. Life seems to be disappointments one after another for me. I’m so jealous someone else gets to have you after you told me I would be perfect for you if you ever wanted to have a relationship knowing that that is exactly what I dream of.


Him: I’ve frequently said to you, and also to my friends, that one of the things that impressed me most about you is how great you are communicating directly and clearly and cutting through fluff. Which is why I feel so surprised by this. Maybe I am especially ignorant and blind, but I never understood from our conversations that you were saying that you would want me to love you. I took the hard no and boundaries you set as a clear communication that you sought only casual benefits from our connection. You were very upfront about other partners and experiences, and when you texted to say you had started a relationship and wanted to stop our meetings as a result, whilst I was sad to hear that, I accepted that as it was fair given the basis of what we had established. All of this kept me in the understanding that we were casual only. It’s gutting because not a single part of me would want to cause you pain and distress. I really loved our meetings because they felt so clear and without unsaid thoughts. We’ve never argued about anything in all the time of knowing each other so I just don’t know how to feel now. You did say that you wanted a relationship but it was always, at least as I understood it, to my perspective that I wasn’t even a consideration to that. Things are very early stage but it is someone who has expressed an interest to move abroad and has no family, commitments or career ties to Finland. So it’s unsure and risky, but plausible, but of course perhaps just a setup for failure. Stability was not the goal, happiness was, and I guess I am now trying to see if stability is a route to it after it presented itself and made me feel pretty happy. I really like you, and maybe I am colossally fumbling this whole thing causing pain and problems through ignorance, but I can assure you I didn’t lie to you and would have approached things differently if I had known this would be a cause of disappointment and anger.


Me: Ofc I didn’t tell you I seriously like you. You made it very clear that you’re not staying in Finland. I have a 7-year-old child here so I’m not moving abroad. When we first met you said you’re probably moving to America in a year or so. I’ve twice had a relationship with someone who after a few months told me he’s not staying in Finland. I’m direct and clear but not stupid enough to make the same mistake three times. I’ve thought the minute you say you want stability and have decided to stay in Finland I’ll ask you to have a date with me. You never did. The hard no and boundaries I set between us were there to protect my soul that’s been hurt enough times already. I’ve been upfront about other partners because I’ve been hoping that would make you feel jealous and because I thought you were curious and it didn’t bother you because you weren’t interested in a relationship in general. Furthermore, as I recall you’re not even sure if you want to have kids or not or at least family life isn’t a current interest of yours. Again, I have a kid. Seems like your new girlfriend suits your situation way better than me when she’s childless and ready to move abroad. I did not want to have a relationship with a person that would leave me as soon as his employer bought him a ticket to America. I wanted to have a relationship with you. If I had told you that we couldn’t have kept on having just sex dates. At least for me we have to be on a same page and that’s what we were when you told me you don’t want to start a relationship with anyone when you’re leaving the country anytime now. You did say that if you wanted to have a relationship in Finland it would be with me. Now you have a relationship but it’s not with me. Anyway I sincerely hope you are happy. Thank you for our moments together. You’re a beautiful person. 


2 päivää myöhemmin:


Me: Did I write something stupid or offensive?


Him: I’m sorry, I’m a bit just taken aback that the connection in my life that I thought was probably the most straight forward and best communicated, actually had a lot unsaid. But me too, I had really great times with you, really enjoyed your company and have heaps of respect for you. I’m sorry all the misunderstanding took place.


Me: Well I hope you can understand my perspective and reasoning behind not telling you about my hopes of you changing your mind about moving abroad. I hope you would comment on my message. I’d really like to hear your view about our different life situations (vs you and your new girlfriend). Ofc I didn’t want to be an obstacle for you to fulfill your dream of living in America and be the only reason for you to stay here. It should’ve been your initiative if it was meant to be.


Seuraavana päivänä


Me: Ok, I’ll ask directly if that would be a better way to get answers: Can you understand my perspective and reasoning? What’s your view about our different life situations? Would you like to lose your dreams for a relationship? Do you find me fake and dishonest? I don’t think protecting my soul and mind is dishonesty.


Him: Respectfully I don’t want to answer these questions, they feel weighted in hurt feelings, I have taken in all you said from what you wrote and hear you, and don’t disregard your experiences at all, and hopefully I also explained my experience and perspective well enough.


Me: No you didn’t. I’m surprised you want to end this in bad feelings. I thought you’re a person who would like to clear the air before closing the case.


Him: What is this based on?


Me: That you won’t answer my questions. That you say questions that are weighted in hurt feelings are not worth answering. That you rather leave me hanging with questions unanswered and even claim that’s respectful. It’s not, it’s mean and arrogant. How can you say you don’t disregard my experiences when you do exactly that by not answering my questions.


4 päivää myöhemmin


Me: Actions talk louder than words so it feels I was meaningless to you after all. I guess we wouldn’t be compatible anyway because I like to talk things through and apparently you rather escape.


Ja sitten yksinäisyyden hiljaisuus.

torstai 29. toukokuuta 2025

Ulkopuolisuus

”Ainoa syy, miksi useimmat eivät tiedä paljonkaan, on se, että he eivät välitä tietää. He ovat välinpitämättömiä. Välinpitämättömyys tiedosta on oudoin ja typerryttävin ihmisen ominaisuus.”


Stephen Fry 



Työelämän ulkopuolella oleminen pitkäaikaisesti on syventänyt masennustani ja yksinäisyyttäni. Tuntuu yhä vaikeammalta kuvitella itseni työelämään, vaikka haluaisin käydä töissä ja tehdä muutakin merkityksellistä kuin olla äiti. Haluaisin kuulua työyhteisöön. Kun sivusta seuraa ja lehdistä lukee juttuja siitä, miten sairas työkulttuuri nykyään monin paikoin on, en kuitenkaan voi olla pelkäämättä sinne palaamista.


”Te haluatte kenties tarjota ihmisille rauhallisen retriitin, jotta heidän voimansa riittäisivät jatkossakin ja he pystyisivät antamaan työssään yli voimavarojen, kuluttamaan yli kestokyvyn ja kestämään hirveitä parisuhteitaan, vapaata kasvatuslinjaansa, kantamaan liikaa kaikkea? Ajatus hengähdyksestä on kaunis, mutta oletko ollenkaan miettinyt, että joskus on hyvä antaa ihmisen ajaa päin seinää oikein urakalla ja huomata, etä suuntaa olisi muutettava?”


Marjo Niemi: Kuuleminen


Emilia Laatikainen kuvaa omaelämäkerrallisessa sarjakuvakirjassaan Ei ois susta uskonu, kuinka päihderiippuvainen turruttaa ja neutraloi tunteensa päihteillä ja kuinka sairaudesta toipuminen edellyttää sitä, että päihteen käytön lopettamisen myötä ihminen kohtaa tunteensa sellaisinaan. En tiedä, tarjotaanko päihderiippuvaisille sitten mitään psyykenlääkkeitä — ainakin päihdekuntoutuksessa usein jaetaan potilaille jotain lääkkeitä, mitä lie — mutta kovin päinvastaiselta kuulostaa siis päihderiippuvuuden kuin mielenterveysongelmien hoitologiikka. Siitä huolimatta, että päihderiippuvuuskin mielen sairaus, mielen ja kehon niin kuin esimerkiksi syömishäiriö. Minulle on määrätty vuosikymmenestä toiseen mielialalääkitys, joka nimenomaan turruttaa tunteitani ja siten pitää minut edes jotenkin toimintakykyisenä, kun taas ilman kyseistä lääkitystä tunteeni todistetusti moninkertaistuvat voimakkuudeltaan ja joutuisin kohtaamaan ne sellaisinaan. Kukaan psykiatrian ammattilainen ei ole koskaan ehdottanut minulle, että lopettaisin lääkityksen. Epäloogista. Keskeytin lääkityksen kerran ihan omasta aloitteestani enkä uskalla tehdä samaa toiste, vaikka ystäväni kyllä suositteli juuri kohtaamaan surun silmästä silmään sen sijaan, että annan sen muuttua vihaksi. Hänelle surun sureminen oli ainoa keino selvitä, elää ilman katkeruutta.


Laatikainen myös kirjoittaa sen, mitä olen pohtinut vuodesta toiseen puhuttuani lukuisten eri terapeuttien ja muiden ammattilaisten kanssa yhteensä ainakin 8 vuoden ajan: 


Mutta kun se puhuminen ei auta mitään. Puhun avoimesti kaikesta, mutta mitä hittoa sen jälkeen? Mitä pitäis tapahtua? Puhun, puhun ja puhun, mutta se ei helpota. Se ei auta mitään. En tiiä, mitä teen niillä asioilla tai tunteilla! Voin puhua niistä ikuisuuden, mutta se ei vie eteenpäin. Mitä mä teen kaikille mun tunteille?


Minua on aina kehuttu siitä, miten osaan kuvailla ja analysoida asioita, tilanteita, ajatuksia ja tunteita. Mitään hyötyä siitä ei kuitenkaan näytä olleen. Tai no ehkä se, että olen yhä elossa. Viimeisimmässä terapiassani terapeutti vain totesi, että ”ai sä ajattelet silleen, no sehän selittää sun kokemuksen”. Ei terapia saanut minua mitenkään muuttamaan ajatteluani. 


Lisäksi Laatikainen kuvaa, että hänestä ei tullut kokemustensa myötä ujoa vaan äärimmäisen varautunut. Juuri näin minäkin kuvailisin itseäni. En ole koskaan ollut ujo ja rohkeaksihan ihmiset minua yleensä kuvailevat, mutta elämän vastoinkäymisten myötä olen muuttunut varautuneeksi. Varautuneisuus saattaa joskus näyttää ujoudelta. Toisaalta se liittyy myös huonoon itsetuntoon. Pystyn helposti ja nopeasti ottamaan itsevarman roolin, maskaamaan olevani vaikka kuinka bitch ja boss, mikä välillä yllättää itsenikin. Yli-itsevarma käytös tosin saattaa varmaan herättää epäilyn esittämisestä — onhan tunnettu tosiasia, että esimerkiksi kovisroolia esittävillä kiusaajilla on pohjimmiltaan varsin heikko itsetunto. Ihmisiä kannustetaan löytämään syitä pahoinvointiinsa olosuhteistaan, ihmissuhdekokemuksistaan ja yhteiskunnallisista rakenteista sen sijaan, että syyttäisi itseään kaikesta, koska kaikki ei ole itsestä kiinni. Kuitenkin samaan aikaan paheksutaan sitä, jos syyttää muita ihmisiä ja olosuhteita ja vaaditaan ottamaan vastuu omasta tarinastaan. Hieman on hankalaa löytää kultainen keskitie näiden välistä.


Kysyin itseltäni tässä yhtenä päivänä: Muistatko, kun vielä parikymppisenä useat ystäväsi kehottivat soittamaan milloin vaan, jos koet olosi yksinäiseksi tai haluat seuraa? Miksei kukaan ole sanonut niin enää yli kymmeneen vuoteen? Eikö minun enää haluta tekevän niin, vai oletetaanko, että kun en tarttunut tarjoukseen silloin, niin en tule tarttumaan jatkossakaan? Jos minun ei haluta tekevän niin, johtuuko se minusta vai ystävieni elämäntilanteista?


Tunnen vihaa, kun ihmiset eivät reagoi Whatsapp-viesteihini mitenkään. Ymmärrän, ettei viesteihin pysty aina reagoimaan heti, mutta mielestäni jonkinlaisen vastauksen voi ihan kohtuudella odottaa saavansa parin vuorokauden kuluessa. Lukuun ottamatta niitä paria ystävää, jotka ovat pahoitelleet viivästyksiä mutta luvanneet vastata aina, niin että olen voinut luottaa siihen. Monilta en saa mitään reaktiota tai vastausta lainkaan, vaikka viesti on luettu. En tiedä, ärsyttääkö minua vähemmän vai enemmän ne, jotka eivät halua muiden näkevän, ovatko lukeneet viestin vai ei. Olen yrittänyt olla välittämättä ja vetämättä siitä johtopäätöksiä, mutta en vaan pääse tunteistani ja ajatuksistani yli enkä ympäri. Vai miltä sinusta tuntuisi, jos ystäväsi ei reagoisi mitenkään, kun olet kirjoittanut hänelle, että sinulla menee tosi huonosti? Olen odottanut jo kaksi kokonaista viikkoa. 


Miksi kirjallinen vuorovaikutus eroaa niin paljon kasvokkaisesta? Eihän kukaan kasvokkaisessakaan vuorovaikutuksessa olisi kuin ei olisi kuullutkaan, mitä toinen juuri sanoi? Miksi se on niin tavallista viestittelyssä? Siitä tulee valtavan yksinäinen, tyhmä ja arvoton olo: Eivät viestini ole edes reagoimisen saati kommentoimisen arvoisia tai ne ovat niin tyhmiä tai epämieluisia, että ne halutaan jättää lojumaan omaan paskaansa, mitättömyyteensä. Kun viestiin ei reagoida ryhmächatissä, se herättää ekstrahäpeää. Noin tuhat kertaa viikossa mieleni tekisi poistaa koko Whatsapp-sovellus tai heittää koko kännykkä roskiin. Se, että jotkut harvat ystäväni reagoivat jokaiseen viestiini kohtuullisessa ajassa, tuntuu vastapainoksi erityisen hyvältä ja saa minut päättelemään, että ehkä he ihan oikeasti välittävät minusta ja ovat kiinnostuneita ajatuksistani. Silloin harvoin, kun tapaan elämäni ihmisiä kasvokkain, yllätyn joka kerta, kuinka he sittenkään eivät vaikuta halveksivan ja vihaavan minua. Veljenikin halasi minua käsittämättömän rakastavasti siihen nähden, mitä luulen hänen minusta ajattelevan ja minua kohtaan tuntevan. Tajuaakohan kukaan ystävistäni, miten paljon ajattelen tätä kaikkea? Ajatteleeko kukaan muu?


”Vaikka kaikesta kivusta jää lopulta vain pieni jälki lihaan, mieleen nämä toistuvat ruhjonnat alkavat muodostaa arpikudosta, joka ei koskaan poistu.”


Marjo Niemi: Kuuleminen


Onko ihan tavallista kokea eläneensä näin monissa kokemusmaailmoissa lyhyen elämänsä aikana? Olen kai ollut koko ajan sama henkilö, yksilö ja persoona mutta koen eläneeni jo monta elämää. Välillä mieleeni nousee muistoja niin sanotuista aiemmista elämistä ja minun on vaikeaa uskoa ja käsittää, että olen sama henkilö kuin se, joka muistoissani esiintyy. Tästä herää kysymys, mitä kaikkea onkaan vielä luvassa ja tuntuuko tämäkin hetki joskus epätodellisen kaukaiselta ja kuin eri henkilön elämältä.


Kokemus erillisistä todellisuuksista ei edes aina edellytä eri elämänvaihetta, vaan hyvän seksin jälkeen tunnen olevani hetken ihan eri ihminen eri elämässä. Oloni on itsevarma, näytän mielestäni hyvältä, elämä tuntuu elämisen arvoiselta. Lapseni kanssa olemisen lisäksi elämä on tuntunut viime aikoina elämisen arvoiselta vain noina hetkinä. En ole koskaan käsittänyt, miten jotkut mieluummin masturboivat kuin näkevät vaivaa tavatakseen jonkun seksin merkeissä. Paljon mieluummin laittaudun ja matkustan, käytän kymmenkertaisesti aikaa jonkun tapaamiseen kuin masturboin. Sooloseksistä saamani nautinto on voimakkuudeltaan ja kestoltaan korkeintaan 10% siitä, mitä se voi olla toisen ihmisen kanssa. Minulta on myös kysytty useita kertoja, miksen alkaisi tehdä seksityötä, kun nautin seksistä, olen siinä monen mielestä hyvä, se on Suomessa laillista ja siitä voisi saada paljon rahaa. En ala.


Toisinaan minut valtaa aivan loputtoman syvä väsymys kesken päivän, vaikken ole tehnyt mitään ihmeellistä ja olen nukkunut kohtuullisen hyvin. Sellainen, että esimerkiksi omenan kuoriminen tuntuu ylitsepääsemättömän suurelta ponnistukselta ja pelkästään sen ajatteleminen uuvuttaa. Suolistovaivat liittyvät väsymykseen aina. Tuntuu todella raskaalta pettyä itseensä lähes päivittäin siinä, miten suuri kuilu on todellisuuden ja sen välillä, millaista seuraa haluaisin olla lapselleni. Ja sitten joku ehdottaa, että hakisin töihin päiväkotiin. Mitenköhän siitä suoriutuisin, en uskalla edes ajatella. Tulen todellakin yllättymään, jos lapseni ei sairastu koskaan masennukseen, ahdistuneisuushäiriöön tai johonkin muuhun vastaavaan vietettyään lapsuutensa minun kanssani. Hieman alkoi jo hirvittää, kun varhaiskasvatuksen opettaja kertoi lapseni olevan tehtävissä monin verroin huolellisempi ja perusteellisempi kuin ikätoverinsa ja totesi hänessä olevan ”perfektionistisia piirteitä”. Kuusivuotiaana!?! Perfektionistigeenit ja perfektionistiäiti tuskin johtavat ainakaan huolettomuuteen ja suurpiirteisyyteen. Toki tiedostan, että lapsestani voi periaatteessa tulla ihan minun vastakohtani ja onhan hänen isänsä monin tavoin juuri sitä. Siinäpä vasta kriisin aihe, en osaa kuvitellakaan. 


Luin ahmien myös Leea Lakan väitöskirjaan perustuvan tietokirjan Kapina pulpetissa, ja oivoi miten se saikaan minut itse asiansa lomassa palaamaan ulkopuolisuuden tunteeni alkulähteille yläasteelle. En vieläkään pysty ymmärtämään takarivin tyyppejä ja keskiverto-oppilaaseenkin koen vaikeuksia samastua. Miksei joku ole kiinnostunut oppimaan uusia asioita ja halua suoriutua parhain mahdollisin arvosanoin?   


”Tarkoitan vain tätä valtavirran loisketta ja koskenlaskua siinä, kuin pieni irtokynsi olen viuhtonut alas tätä perkeleen saatanan ränniä, vai olisiko kelkkamäki parempi kuva tälle liukkaudelle, laskulle syntymästä kuolemaan, vauhdikkaan liu’un aikana ihmisestä höylätään kaikki unelmat ja raha mitkä irti saadaan ja sitten sitä lumpsahdetaan johonkin jätteidenkäsittelylaitokseen… oih.”


Marjo Niemi: Kuuleminen


Miten tästä syöksykierteestä pääsee pois? Miten nämä rattaat saa pysähtymään? Miten tästä liimapaperista pääsee irti? Elämässä pitäisi aikuisena ilmeisesti vaan pärjätä yksin eikä yksilön pitäisi tarvita kumppania ollakseen onnellinen ihan vaan itsensä kanssa. En pärjää, en ole.


Tiedän vallan hyvin, ettei näistä asioista kuulu puhua ääneen tai kirjoittaa avoimesti, mutta juuri siksi teen niin. En ole koskaan ymmärtänyt teeskentelyn ja teennäisyyden tarvetta, sen verran autistia minussa on. Ahmin Ylen uuden ihanan dokumenttisarjan Kun saa rakastaa ja hetkellisesti pystyin pitkästä aikaa hetkellisesti näkemään valoisamman tulevaisuuden. Mutta en pysty mitenkään käsittämään, miten joku ei 80 ikävuoteen ja vuoteen 2024 mennessä ole kyennyt paljastamaan seksuaalista suuntautumistaan sisaruksilleen. Kaikissa suvuissa lienee erakkoja, joiden suuntautumista kukin pienessä mielessään spekuloi, minunkin suvussani. Miksei asioista voida puhua niiden oikeilla nimillä, sitä en ole koskaan voinut käsittää. Eikö asioista voitaisi puhua avoimesti ja suoraan sen sijaan, että maksetaan ulkopuoliselle terapeutille niiden kuuntelusta ja spekuloidaan hänen kanssaan, mitä muut niistä ajattelevat? 


”Jos asia kuitenkin on olemassa, tuleeko siitä sen vaarallisempi, jos sen lausuu ääneen turvallisessa ympäristössä? Normalisoituuko hirviö? Vai alkaako sitä elossa pitävä pimeys haihtua ja sen mukana se menettää voimiaan?” 


Marjo Niemi: Kuuleminen


Lukusuosituksia: Vahva (Eevi Sjöholm) ja Väsyneet naiset (Hanne Kettunen)


Podcast-suositus: Vegaaneista tykkään


”Mä oon itse lapseton ihminen ja mä mietin välillä, että miten hullua on, että kaikki ihmiset joilla on lapsia, ei ole jo jossain barrikadeilla, koska tässä puhutaan heidän lastensa, heidän kalleimpiensa tulevaisuudesta. Mä toivoisin, että jokainen ihminen tekisi Sitran Elämäntapatestin edes joskus, koska mun omalla kohdalla sillä on ollut todella iso vaikutus mun toimintaan.”


Jenni Rotonen



maanantai 21. huhtikuuta 2025

Toivottomuus

Hän kaipaa energiaa, jotain toimintaa nyt. Mutta samalla hän haluaisi degeneroitua meritähdeksi ja vajota merenpohjaan…


Miki Liukkonen kuvasi edellä oivallisesti korkean toimintakyvyn masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön ytimen teoksessaan Vierastila. Kokonaisuutena se on varsin paska kirja, mutta siinä on monia niin hyviä virkkeitä ja lauseita, että olen onnistunut rämpimään jo yli puolivälin. Se on Liukkosen lyhin teos. 

 

On raskasta kuunnella lähes joka päivä itseään käskemässä, toteamassa, kehottamassa tai kysymässä: Tapa ittes. Kipu lähtee kuolemalla. Lopeta syöminen. Ei kukaan halua elää sun kanssa. Olet liikaa. Olet liian vähän. Et ole tehnyt riittävästi. Olet menetetty tapaus. Et kelpaa tänne. Olet vitun ruma. Taas olet lihonut. Todellakin olisi laihtumisen varaa. Voisit lopettaa syömisen. Kukaan ei koskaan valinnut sua tänne, ei susta tuollainen pitänyt tulla. Olet vääränlainen, viallinen, niin paljon huonompi kuin muut. Kipu loppuu, jos tapat ittes. Ei kukaan rakasta sua ehdoitta. Olet ihan yksin, tulet aina olemaan. Painu vittuun. Olet vain taakaksi muille. Sua ei tarvita täällä. Kuolisit jo. Tajua nyt, ettei kukaan halua sua. Mitä sä täällä vieläkin teet? Miksi enää luottaisit mihinkään? Miksi kukaan haluaisi sut puolisokseen? Miksi olet vieläkin täällä? Miksi aina pilaat kaiken? Miksi aina aiheutat pettymyksen toisensa perään? Mikä on elämän tarkoitus? 


Yhtä huonosti, kuin minuun tehoaa neuvo ajatella, etteivät kaikki ajatukseni ole totta (kaikki ihmistoiminta perustuu ajatuksiin, mikä niistä sitten on otaksuttava todeksi ja mikä ei), minuun uppoaa neuvo puhua itselleni kuin ystävälle tai välttää sanomasta itselleni mitään, mitä en sanoisi ystävälle. Minä olen minä, ystäväni ovat ystäviäni — miten voisin pitää näitä asioita toistensa synonyymeina tai allegorioina. Ainoa toimiva vastalause itsevittuilulleni on se, että lapseni tarvitsee minua ja hänen biologisena äitinään olen kirjaimellisesti korvaamaton. Se on ainoa syy elää.


Kävin kaksi kertaa psykiatrilla työterveyshuollon lähetteellä. Ensimmäisellä kerralla hän sanoi, että minusta ei päällepäin huomaisi, että olen masentunut ja ahdistunut ja kärsin kivuista, jos en olisi kertonut. Samoin helmikuussa, kun tapasin veljeni kahvilassa, hän kysyi kuulumisiani ja totesi minun näyttävän hyvinvoivalta. Kerroin mätäneväni kotona sairauslomalla. Tilannettani tuskaillessani psykiatri myös totesi, että niin no onhan joillain vaikkapa diabetes eikä siihenkään ole mitään parantavaa hoitoa, vaan sen kanssa täytyy vaan oppia elämään. No olen tässä nyt opetellut jo 20 vuotta omien sairauksieni kanssa. Vissiin olen huono oppimaan. Ennen psykiatrin toista tapaamista täytin pitkät oirekyselylomakkeet. Toisella käynnillä psykiatri vaikutti empaattisemmalta ja ilmeisesti ymmärsi paremmin, miten huonosti voin. Lopuksi hän totesi: ”Toi sun katkeroituminen ja kyynistyminen vaikuttaa kyllä tosi pahalta, vaikka ihan realististahan se sun kokemusten perusteella on. Mut ilman toivoa paraneminen on aika mahdotonta.” Mistähän sitä toivoa sitten voi ostaa? Miten pystyisin taas näkemään ja tuntemaan toivoa? Mikä saisi minut uskomaan toivoon? Miten voisin taas omaksua sen? 


Miki Liukkonen, Vierastila: Sitä tulee tietoiseksi ympäristöstään, kaikesta, eikä mikään ole niin hirveää kuin tietoisuus, läsnäolo. Niin: hän ei voi käsittää tätä nykyajan trendiä, jossa ihmisiä kehotetaan tietoiseen läsnäoloon. Hän haluaa tiedostamatonta läsnäoloa. Kuka helvetti haluaa tietoista läsnäoloa?


Mitä pidempään sairauslomani a.k.a työttömyyteni kestää, sitä heikommaksi luottamukseni parempaan tulevaisuuteen käy. Kun kärsin kokopäiväahdistuskohtauksista ja kokopäivävatsakrampeista ihan vaan vapaalla ollessanikin, niin mitenköhän ihmeessä selviäisin työelämästä, jonka näen sivusta katsoen uuvuttavan ja murtavan pienestä ystäväpiiristänikin yhden toisensa jälkeen, kun se on ensin tehnyt sen toistuvasti minulle? Näen ympärilläni voittopuolisesti peiteltyä, piiloteltua kärsimystä. Sellainen on maailmankatsomukseni, aivoihini porautuneet synkänharmaat silmälasini.


Psykiatri kirjoitti Kelaan lausunnon sairauslomani jatkamiseksi syyskuun loppuun asti ja Kela myönsi sen. Jatkan työnhakua koko ajan, mutta jos en saa sopivaa työtä sairauspäivärahan päättymiseen mennessä, niin en tiedä, millä taloudellisella tuella elätän itseni ja lapseni. Vaihtoehdot ovat kaiketi määräaikainen työkyvyttömyyseläke tai uusi hakemus Kevaan uudelleen kouluttautumisen tukemisesta. Jos irtisanoudun virastani, niin TE-toimisto voisi myöntää työttömyysetuutta opiskeluun, mutta irtisanoutuminen voi johtaa ensin etuuden karenssiin enkä tiedä, millä sen ajan eläisin. Ja irtisanoutuminen tarkoittaisi tietysti työterveyshuollosta luopumista. Kaikkiin tukihakemuksiin voin aina saada myös kielteisen päätöksen eli kaikki on joka tapauksessa epävarmaa. Työkyvyttömyyseläkettä en tietenkään haluaisi, vaan uudelleen kouluttautua hierojaksi ja työllistyä, jos en kerran valtiotieteiden maisterina nykyisessä työmarkkinatilanteessa työllisty.


Ystäväni kertoi, että kun hänen puolisonsa oli 3 viikkoa työmatkalla ja hän itse siitä ajasta suurimman osan sairaana ja etätöissä, niin hän oli tulla jo niin hulluksi itsensä kanssa kahdestaan kotona ajatuksissaan velloessa, että maksoi mielellään 300 euroa päästäkseen pidennetyksi viikonlopuksi ulkomaanmatkalle toisen ystävänsä kanssa. Eikä tällä ystävälläni edes ole ikinä ollut varsinaisia mielenterveysongelmia. Lienee turhaa kertoa, miltä tuntuukaan olla sairaana 6 kuukautta kotona ilman työtä ja puolisoa. Onneksi sentään saan olla lapseni kanssa reilu puolet ajasta.


Kuin pilaillakseen tai ärsyttääkseen Kela (siitä instituutiosta voi puhua kuin yksittäisestä henkilöstä, sillä sen viesteissä ei koskaan lue edes virkailijan etunimeä — vain Terveisin Kela) ehdotti minulle mielenterveysongelmista kärsivien Silmu-kuntoutuskurssille hakemista. Vastasin kysymällä a) Miksi Kela haluaa minun osallistuvan toisen kerran kuntoutuskurssille, vaikka olen jo osallistunut Kelan ja ammattijärjestöni yhteiseen monivaiheiseen kuntoutuskurssiin, joka oli niin huono tai huonosti minun tarpeisiini soveltuva, että jätin sen lopulta kesken käytyäni 2/3? b) Miksi Kela mieluummin kustantaa minulle sairauspäivärahaa tai mahdollisesti täysin turhaa kurssia kuin uuden ammatin opiskelua, jonka hakemuksen Kela aiemmin hylkäsi? Totesin, etten usko hyötyväni mitenkään Silmu-kurssista, kun olen jo käynyt kaksi pitkää Kelan psykoterapiaa, pitkiä hoitosuhteita psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa ja sen umpisurkean kuntoutuskurssin. Tähän viestiin Kela vastasi yhdellä lauseella: ”Ammatillisen kuntoutuksen vastuu on KEVALLA.”  


Miki Liukkonen, Vierastila: Se, että jokin tarkoittaa jotain, oli aina herättänyt Renissä epäilyn, että tuo jokin oli aina jotain muuta, kuin mitä sen annettiin ymmärtää olevan.


Työnantajallani ei ole edelleenkään tarjota minulle mitään muuta kuin asiakassosiaalityötä. Urapolkutukea se tarjoaa vain lähihoitajille tai muille alemman koulutustason hoitotyön tekijöille, jotka tarvitsevat jotain lisäkoulutusta edetäkseen urallaan tai voidakseen tehdä joitain toimenpiteitä, joihin peruskoulutus ei anna pätevyyttä. Työterveyshoitaja puolestaan ei selvästikään ole perehtynyt taustatietoihini ja tilanteeseeni alkuunkaan, kun hän ehdotti, että hakisin töitä päiväkodeista varhaiskasvatuksen avustajana tai hakeutuisin vammaissosiaalityöhön. Vastasin, että en viitsi edes vaivautua vastaamaan tuollaisiin ehdotuksiin.


Kävin myös tapaamassa TE-toimiston ammatinvalintapsykologia, koska sitä minulle TE-toimistosta suositeltiin. Tapaaminen oli vain samaa iänikuista voivottelua, että onpa typerää, kun alanvaihtoa ei tueta mistään, ja onpa harmi, kun kilpailevia hakijoita on työmarkkinoilla nyt niin paljon. Psykologi totesi, että palvelu on tarkoitettu niille, jotka eivät tiedä, mitä haluaisivat tai voisivat tehdä, ja jotka voivat saada tukea uudelleen kouluttautumiseen, tai joille muuhun työhön työllistyminen on helpompaa. En siis ollut kohderyhmää, mutta virkailijan mielestä kaikki ilmaiset palvelut kannattaa ottaa vastaan. Toisin sanoen sekä asiakkaan että työntekijän aikaa kannattaa tuhlata turhuuksiin.


En voi käsittää, miten jotkut eivät koe vastustamatonta tarvetta turruttaa mieltään ja sekoittaa päätään edes joskus elämänsä aikana. Tunnen ihmisiä, jotka omien sanojensa mukaan eivät ole koskaan olleet humalassa tai kokeilleet huumeiksi luokiteltavia aineita riippumatta traumaattisista kokemuksistaan. Aika rautaista. Onko kaikki tuntemukset tarkoitus sietää sellaisenaan? Nousuhumala on onnellisempia olotiloja, mitä tiedän, ja ilman tarvittaessa otettavaa rauhoittavaa lääkitystä (jota katukaupassa eli väärin käytettynä myydään huumeena) en ole vuosikausiin uskonut pysyväni hengissä. Lasku alkoholin käytöstä on tietysti yleensä liian iso sen hetkelliseen positiiviseen vaikutukseen nähden, mutta eihän ihminen sellaista jaksa aina ajatella päihtymistarpeen tai nousuhumalan aikana. Käytän alkoholia vain vähän krapulaoireiden, lihottavuuden, univaikutusten ja terveyshaittojen takia. Toleranssini on niin pieni, että tulen humalaan jo neljästä annoksesta. Mutta en pysty kuvittelemaan elämää kokonaan ilman sitä. Varsinkaan sitä, etten olisi koskaan humalaa kokenutkaan. Se kokemus kuuluu mielestäni yleissivistykseen yhteiskunnassa, jossa alkoholi näyttelee varsin merkittävää roolia. Jos se olisi laiton aine, tilanne olisi tietysti toinen. Yhtä lailla, jos kannabis olisi laillista, mielestäni kuuluisi yleissivistykseen kokeilla sitä. Lapseni läsnäollessa en juo pisaraakaan, se on periaatteeni ja periaatteistani koen suhteellisen helpoksi pitää kiinni. 


Hesarissa oli uutinen tutkimuksesta, jossa todettiin, että kohtuullinenkin alkoholin kulutus jättää jälkensä aivoihin ja myös vain vähän alkoholia käyttäneillä oli aivomuutoksia kolme kertaa todennäköisemmin kuin absolutisteilla. Tämä tieto tuskin tekee kovinkaan monesta absolutistia, kun eihän juuri kukaan käyttäisi alkoholia alkuunkaan, jollei sillä olisi jonkinlaisia vaikutuksia aivoihin. Se on koko homman juju — on ihan paskapuhetta, että monikin joisi viiniä tai olutta ihan pelkästään sen hyvän maun vuoksi. Yhtä hyvin voisi juoda sitten vaikka mehua, maistuuhan sekin hyvältä. Jokainen täysjärkinen aikuinen ymmärtänee, että mikäli jokin aine vaikuttaa aivoihin, kuten alkoholia käyttävä ihminen sen toivoo tekevän, niin ne vaikutukset saattavat olla myös kauaskantoisia. Toisaalta tutkija totesi uutisen lopussa, että jos juominen pysyy pienenä ja kohtuullisena, siitä ei todennäköisesti ole merkittävää haittaa.


Ei liene varsinaisesti tarpeellista rankata ystäviä paremmuusjärjestykseen, mutta asia nyt vaan on niin, että minulla on paras ystävä, vaikken itsekään ymmärrä, miksi juuri hän. En saa häneltä läheskään sellaista vastakaikua kuin toivoisin enkä varmasti ole hänen paras ystävänsä ja hän on sitä paitsi tosi erilainen kuin minä. Olen miettinyt, onko kyse siitä, että olisin ihastunut tai rakastunut häneen, mutta en ole. Tämä on mysteeri. Ehkä kyse onkin siitä, että haluaisin olla hänen kaltaisensa. Hän on minua älykkäämpi, terveempi ja itsevarmempi. Toisaalta hänellä on erilaiset unelmat ja erilainen elämäntyyli — en minä unelmoi lapsettomasta kaupunkielämästä. Haluaisin olla jonkun paras ystävä. Se korostuu, kun ei ole kumppania. Onnekseni olen saanut viime vuosina kaksi uutta ystävää töiden kautta. Lähinnä kommunikoimme viestein, tapaamme harvakseltaan. Tunnistin itseni White Lotus -sarjan kolmen ystävyksen riidasta: ”When you know someone long enough you start to see certain patterns. It’s like the source of your disappointment changes but the constant is that you’re always disappointed.” Kerroin tästä ystävälleni ja hän vain tuumasi, ettei ole ajatellut niin minusta. Se vain vahvisti arvaustani, koska hän ei kiistänyt itse asiaa.


Eräs ystäväni kehui minua viestissään kauniiksi, huumorintajuiseksi, nokkelaksi keskustelijaksi, hyväksi pukeutujaksi ja aivan ihanaksi ihmiseksi — kuulemma vain muutamia hyviä ominaisuuksia mainitakseen. Hänen mielestään minun ei tarvitsisi olla koskaan epävarma itsestäni, koska olen todennäköisesti jokaisessa huoneessa sen huoneen älykkäin ja kyvykkäin tunnistaen samalla oman kapasiteettini ja ollen riittävän nöyrä tunnistaakseni, milloin tarvitsen apua, ja pyytääkseni sitä. Enpä muista koskaan kuulleeni näin upeaa ylistystä. Ystäväni arveli, että muut eivät vaan ole koskaan uskaltaneet sanoa, mitä ajattelevat, koska minussa on tietty päättäväinen kuumottavuus, ja koska he olettavat, että minä tiedän tämän kaiken jo, koska olen niin kuumottava bosslady. Tunnistan itsessäni kuumottavuuden ja olen aina pelännyt sen näyttäytyvän ylimielisyytenä, kohtuuttomuutena ja kylmyytenä — toisin sanoen juuri niinä ominaisuuksina, joita muissa ihmisissä inhoan. Ystävälleni kuumottavuuteni ei kuulemma ole välittynyt sellaisena ollenkaan, mutta hän arveli, että ehkä jotkut muut, jotka eivät kykene ajattelemaan yhtään syvällisemmin, tulkitsevat sen vain pinnan tai kokemansa ensireaktion perusteella, eikä heidän tulkinnoillaan ole väliä. Olen toivonut kuumottavuuden näyttäytyvän rehellisyytenä ja suorapuheisuutena, uskollisuutena arvoilleni ja periaatteilleni sekä rohkeutena haastaa ja kyseenalaistaa erilaisia näkemyksiä. Minusta on kuitenkin vaikeaa kokea itseni ihanaksi ja huumorintajuiseksi ihmiseksi, kun olen niin vaativa, synkkä ja vihainen koko ajan. En todellakaan usko olevani erityisen nokkela keskustelija tai älykäs ja kyvykäs, tiedän paljon nokkelampia ja älykkäämpiä ja ennen kaikkea kyvykkäämpiä. Mutta tuntuuhan se hyvältä, että edes joku ajattelee minusta niin edes päihtyneenä. Kauneus ja pukeutumistyyli ovat tietysti kivoja mutta ei niin merkityksellisiä asioita. Eipä niistä ole näyttänyt pariutumisen kannalta olevan paljon hyötyä. Pidän tietysti itse pukeutumistyyliäni hyvänä, kun olen sen itse valinnut. Kauniina en itseäni pidä, se on tainnut jo tulla selväksi. On toki joitakin yksittäisiä hetkiä, jolloin yllätyn peilikuvastani — yksi sellainen oli hyvän seksin jälkeinen hetki mukavan ihmisen seurassa, joten olen miettinyt hormonitoiminnan vaikuttavan merkittävästi siihen, miten aivot tulkitsevat näköaistimuksia. Erään toisen henkilön seurassa huonomman seksin jälkeinen tulkintani peilikuvastani oli varsin toisenlainen, kun seksikumppanini ihmetteli, miksen käy plastiikkakirurgilla. 


Miki Liukkonen, Vierastila: Ei omia ajatuksiaan kannattanut koskaan tuoda julki, ei ainakaan siinä muodossa, jossa ne todella muhivat jossain mielen perukoilla. Sama pätee myös ulkoisen elämään. ’Ole oma itsesi’, ’rakasta itseäsi sellaisena kuin olet’ ja läpäti lässynlää — kuulkaa: kaikki nuo lauseet, nuo rohkaisusta räikeänkeltaiseen kaapuun puetut järjettömyydet, ovat yhtä tyhjän kanssa. ’Ole oma itsesi’ on yhtä kuin ole oma itsesi tavalla, jolla Ne haluavat sinun olevan oma itsesi. Älä haudo omintakeisia mielipiteitä, äläkä missään nimessä ole röyhkeä, pysy ruodussasi, vittu.


Vanhemmuus on mystinen juttu: Yhtaikaa pidän sitä maailman merkityksellisempänä ja ihanimpana asiana enkä voisi kuvitella lapsetonta elämää, mutta toisaalta ihmettelen, miten kukaan koskaan on uskaltanut hankkia lapsia ottaen huomioon kaikki siihen liittyvät riskit ja huolet kuten pelon lapsen menettämisestä. Onnellisuuden tuntemuksia olen kokenut ollessani lapseni kanssa, ystävieni seurassa tai elämäni rakkauden kanssa, liikuntaa harrastaessani (erityisesti tilanteissa joissa en näe itseäni peilistä) ja nousuhumalassa. Ehkä kaikkein syvintä onnellisuutta ikinä olen kokenut erinäisissä ihokontakteissa, lapseni ja muiden rakkaitteni kanssa. Maaret Kallio tiivisti sinkkuuden synkkyyden ja surkeuden hyvin Sari Valton haastattelussa mielenrauhasta ja selitti samalla, miksi psykoterapia ei todellakaan aina auta tai ainakaan riitä: 


Koskettaminen on semmoinen, joka meidän mielelle kertoo kehon kautta, että kaikki on ihan hyvin. Ja jos ajatellaan, että meillä on vaikka vauva, joka itkee, niin ei siihen riitä, että menee sanomaan kehdon viereen, että nyt on hyvä ajatella, että asut Suomessa, tilanne on aivan hyvä, ei ole mitään vaaratekijöitä läsnä, sinulla on turvallinen kiintymyssuhde. Tämä ei auta yhtään mitään, vaan vauva otetaan syliin, vauvaa vähän keinutellaan, sille ehkä hyräillään tai taputetaan peppua ja tulee röyhtäys ja niin edespäin. Eli tämä kehon muistaminen myös toisten kanssa. Psykoterapeuttina se ei ole niin kehollista tietenkään suhteessa toiseen, mutta ei aina tarvitakaan psykoterapiaa, läheskään aina. Mutta me kaikki tarvitaan läheisiä. Ja voidaanko me pyytää vaikka, että hei, halaatko sinä minua vähän aikaa? Tai katsotaanko vaan rauhallisesti vaikka auringonlaskua tai järvenpintaa tai telkkua vierekkäin. Ja se hengitys tasaantuu toisen hengityksen tahdissa. Eli rauhallinen toinen, ei vain neuvoin ja sanoin — ne on usein aika merkityksettömiä — vaan kehollisesti ja olemuksellisesti, on hyvin ratkaisevaa.


Ystäväni totesi, että onneksi vain pieni osa ihmisistä on tolvanoita. Se lienee mielipidekysymys ja mielipiteeni on erilainen — Kun esim. suurin osa yhdysvaltalaisista on äänestänyt presidentikseen Trumpin ja suomalaisista hallitukseen Perussuomalaiset ja Kokoomuksen ja parin ihmisen auto-onnettomuus länsimaissa saa moninkertaisesti mediatilaa verrattuna ympäristökriisiin ja vuositolkulla kestäneisiin nälänhätiin ja sotiin ja ihmiskunta on yhteistuumin tuhoamassa ilmastoa ja luontoa elinkelvottomaksi ja esim. Suomen ja koko maailman vuosittainen ylikulutuspäivä oli huhtikuun alussa eli luonnonvarat on tältä vuodelta jo käytetty, niin päättelen suurimman osan ihmiskunnasta olevan tolvanoita. Lienee turhaa tavoitella ihmislajin evolutiivisen voittokulun jatkumista tällä menolla. Tuli lunta tupaan ja jäitä porstuaan ja vietiin tuhkatkin pesästä. Leo Straniuksen viisaat sanat Vegaaneista tykkään -podcastissä: Me kerrotaan itsellemme ja lapsillemme satuja. Ajattelen, että se on hirvittävä karhunpalvelus, koska nykytiedon valossa me tiedetään esimerkiksi tosi hyvin, että eläinperäisen ruoan syöminen ei tee hyvää ilmastolle, ei eläimille eikä meidän omalle terveydelle. Me tiedetään myös se tosi hyvin, että miten vaikeaa ruokatottumuksia on muuttaa ja miten pitkäjänteistä työtä se vaatii. Silloin jos me totutetaan ja opetetaan meidän lapset syömään sitä eläinperäistä ruokaa tässä maailman ajassa tämän tiedon valossa, niin miten julmaa se on lapsia kohtaan siinä maailmassa, jossa on päivänselvää, että siitä eläinperäisestä tuotannosta pitää kuitenkin luopua.


Ja vielä lopuksi yksi Miki Liukkosen huomio: Mutta ihmiset luottivat häneen, niin kuin ihmiset aina luottavat mieluummin siihen, joka puhuu pelkkää paskaa kuin siihen, joka puhuu totta, sillä totuuden puhuminen jos mikä on epäilyttävää.

maanantai 3. maaliskuuta 2025

100

Sata ajatustani satavuotiaan lapsuudennaapurini (kutsuttakoon häntä tässä vaikkapa Erikiksi) hautajaisissa:


  1. Erikiä ei enää ole.
  2. Veljeäni ei enää ole.
  3. Kunpa edesmennyt veljeni olisi täällä.
  4. Veljeni hautajaisista on kulunut yli 8 vuotta.
  5. Minulla on niin ikävä veljeäni.
  6. Millaisen elämän veljeni olisi elänyt, jos hänkin olisi saanut elää satavuotiaaksi?
  7. Mitäköhän Erik ajatteli veljeni itsemurhasta?
  8. Olikohan Erikillä koskaan itsetuhoisia ajatuksia?
  9. Veikö hän salaisuuksia mukanaan hautaan? 
  10. Mitä jos hän olisikin kuollut taistellessaan toisessa maailmansodassa?
  11. Miltäköhän hänen vaimostaan tuntuu nyt ja mitä vaimo ajattelee heidän yhteisestä elämästään? 
  12. Miltähän hänen lapsistaan, lapsenlapsistaan, lapsenlapsenlapsistaan ja lapsenlapsenlapsenlapsistaan tuntuu nyt?
  13. Kateus siitä, että joillakin on ollut 50 vuotta elämästään isovanhemmat.
  14. Kateus siitä, että jotkut ovat saaneet tuntea isovanhempansa tai jopa isoisovanhempansa edes lapsena.
  15. Vanhempani ajattelevat nyt varmaan paitsi veljeni niin omien vanhempiensa elämää ja hautajaisia.
  16. Mitenköhän monet hautajaiset Ukrainan ja Venäjän sotilaille onkaan tähän mennessä pidetty?
  17. Mitäköhän Putin ajattelee kaikista sodan uhreista ja heidän läheisistään? 
  18. Mitäköhän venäläiset sotilaat ajattelevat tappaessaan ukrainalaisia?
  19. Miten saatanan turhaa ja järjetöntä on sota.
  20. Tuleekohan Suomeenkin kohta sota?
  21. Joudunko vielä hautaamaan toisenkin veljeni, jos Venäjä hyökkää Suomeen ja hän joutuu rintamalle?
  22. Miten onnekkaita toisaalta olemmekaan saadessamme elää nykyaikana ja Suomessa verrattuna Erikin nuoruuteen tai vaikkapa Ukrainaan tällä hetkellä. 
  23. Miten epäonnekkaalta silti tuntuukaan elää nykyaikana.
  24. Mitä ihmiskunta muka on oppinut historiasta? 
  25. Jotkut valtionpäämiehet eivät selvästikään mitään.
  26. Miksi ihmiset täällä itkevät niin vähän tai huomaamattomasti?
  27. Hävettää itkeä näin paljon, enemmän kuin Erikin perhe ja lähisukulaiset.
  28. Kaikki varmaan ihmettelevät, miksi vollotan näin, vaikka perheeni oli vain Erikin naapuri.
  29. Ihan typerää joutua tuntemaan häpeää hautajaisissa itkemisestä.
  30. Itkeminenhän on mitä luonnollisin reaktio ihmisen kuolemaan.
  31. Miksi ihmeessä suomalaisissa hautajaisissa aina pyritään pidättämään tai vähintäänkin hillitsemään luonnollisia reaktioita? 
  32. Jos ja kun joskus järjestän hautajaiset, niin haluan, että kaikki saavat häpeilemättä purkaa tunteitaan avoimesti. 
  33. Miten se tehdään, sanonko aluksi kaikkien edessä: Täällä ei sitten tarvitse yrittää hillitä itkuaan tai muita reaktioitaan, sellaista ei tänään tarvitse miettiä — tämä on kaikille turvallinen tila.
  34. Jos nämä ihmiset tietäisivät, mikä kaikki minua itkettää nyt ja miten harvoin onnistun itkemään, niin eivät he ihmettelisi ollenkaan.
  35. Mitä muut täällä olivat tietävät minusta ja perheestäni?
  36. No mutta onhan kaikilla muillakin täällä kaikenlaisia surun ja pettymyksen aiheita elämässään ja muistoja muiden läheistensä hautajaisista.
  37. Kaikki varmaan ihmettelevät, miksei minulla ole puolisoa ja missä lapseni isä on.
  38. Luuleekohan joku, että lapseni isä on kuollut ja siksi näin vollotan?
  39. Suru siitä, että minulla ei ole puolisoa tukemassa, kun vanhempani kuolevat.
  40. Kuka minua lohduttaa, kun vanhempani kuolevat?
  41. Pettymys siitä, että minulla ei ole puolisoa.
  42. Tekisi mieli halata uudestaan Erikin puolisoa.
  43. Toivottavasti hän ei joudu kokemaan yksinäisyyttä.
  44. Kuinkahan kauan hän jaksaa vielä elää?
  45. Haluaakohan hän enää elää?
  46. Ymmärrän hyvin, jos hän ei enää haluaisi elää.
  47. Mielikuva hautajaisistani hamassa tulevaisuudessa niin, että minua olisikin saattamassa elämäni rakkaus.
  48. Mielikuva hautajaisistani hamassa tulevaisuudessa niin, ettei minua ole saattamassa puoliso vaan ainoastaan ainoa lapseni.
  49. Mielikuva siitä, että olisin täällä näissä hautajaisissa lapseni isän kanssa, niin että emme olisikaan koskaan eronneet.
  50. Mielikuva siitä, että olisin täällä näissä hautajaisissa viimeisimmän seurustelukumppanini kanssa, jos hän ei olisi jättänyt minua.
  51. Mielikuva siitä, että olisin täällä näissä hautajaisissa elämäni rakkauden kanssa, jos hän ei olisi jättänyt minua.
  52. Ketkä ystävistäni tulisivat nyt hautajaisiini?
  53. Tulisivatko nekin, jotka eivät ole pitäneet yhteyttä vuosiin, vaikka minä olen osaltani yrittänyt ylläpitää ystävyyttä mutta uupunut sitten sen yksipuoleisuuteen?
  54. Täällä ei taida olla Erikin lasten saati lastenlasten ystäviä laisinkaan. 
  55. Haluaisin, että läheisimmät ystäväni, jotka ovat tavanneet vanhempani, tulisivat heidän hautajaisiinsa.
  56. Täällä on niin monta ydinperhettä — eikö Erikin lapsenlapsista kukaan ole vielä eronnut?
  57. Miten nämä pariskunnat ovat pysyneet yhdessä ja ovatko he aidosti onnellisia parisuhteissaan?
  58. Millainen parisuhde Erikillä ja hänen vaimollaan oli?
  59. Millaista on elää yhdessä saman ihmisen kanssa 80 vuotta?
  60. Mielikuva elämäni rakkauden hautajaisista niin, että olemme eläneet vuosikymmeniä yhdessä.
  61. Mielikuva elämäni rakkauden hautajaisista niin, ettei tieto hänen kuolemastaan ole saavuttanut minua.
  62. Mielikuva isästäni äitini hautajaisissa.
  63. Mielikuva äidistäni isäni hautajaisissa.
  64. Mielikuva elossa olevasta veljestäni vanhempiemme hautajaisissa.
  65. Kuvitelma edesmenneestä veljestäni vanhempiemme hautajaisissa.
  66. Jos tuonpuoleinen on olemassa, ovatko veljeni ja Erik jo kohdanneet siellä toisensa?
  67. Saisinpa minäkin jo kuolla.
  68. Miksi näihin hautajaisiin on kutsuttu niin vähän ihmisiä?
  69. Kiitollisuus siitä, että meidät kutsuttiin.
  70. Kiitollisuus siitä, että sain tuntea Erikin. 
  71. Mitä jos minullakin on vielä 64 vuotta elämää jäljellä?
  72. Voisivatko minunkin vanhempani elää satavuotiaiksi?
  73. Haluan toimia vanhempieni omaishoitajana, jos se joskus on tarpeen. 
  74. Onneksi Erikin perheestä kukaan ei sairastunut ja joutunut jäämään pois hautajaisista.
  75. Mitä jos vainajan puoliso tai lapsi on niin sairaana, ettei pysty osallistumaan hautajaisiin — voiko hautajaisia siirtää?
  76. Olisi pitänyt ottaa nenäliina kukanlaskuun.
  77. Kaikki tuijottavat minua.
  78. Kehoni ei pidä tästä itkun pidättelystä, olen aivan jännittynyt ja jumissa.
  79. Miksi joudun pidättelemään itkuani nyt, kun se kerrankin purkautuu?
  80. En halua erottua joukosta. 
  81. Liikutus siitä, että Erikin miespuolinen lapsenlapsi itkee niin, ettei pysty puhumaan.
  82. Ihmetys siitä, että miehen vaimo pystyy puhumaan liikuttumatta.
  83. Huomaan, kuinka edessäni olevalla rivillä istuva noin 12-vuotias tyttö pidättelee itkuaan.
  84. Voi kunpa hänen ei tarvitsisi pidätellä.
  85. Sanon mielessäni hänelle: Älä piilota tunteitasi, älä pidättele itkuasi.
  86. Jos hän nyt oppii sen, niin kuinka vaikeaa siitä onkaan oppia pois.
  87. Häpeä ei ole luonnonlaki, häpeä opitaan. 
  88. Miten erilainen tunnelma olikaan edellisissä hautajaisissa, joissa olin.
  89. Miten outoa, että me kaikki täällä olevat tunsimme Erikin mutta emme tunne toisiamme?
  90. Miten voisimmekaan tuntea kaikki toisemme?
  91. Mielikuva siitä hetkestä, kun Erikin vaimo joutui kuulemaan miehensä kuolemasta.
  92. Mielikuva siitä, kun Erikin lapset joutuivat kuulemaan isänsä kuolemasta.
  93. Mitäköhän Erik ajatteli elämänsä viimeisenä hetkenä?
  94. Hän kuoli satavuotiaana ja silti olemme surullisia.
  95. Uskovatko nämä kaikki ihmiset täällä Jumalaan ja Jeesukseen, oikeasti?
  96. Raamattu on aikuisten satukirja — miten jotkut voivat rakentaa koko elämänsä sen ympärille?
  97. Miten ja missä uskonnottomia hautajaisia järjestetään?
  98. Kuka lapseni isän hautajaiset järjestää, jos hän kuolee ennen kuin lapsemme ehtii aikuiseksi ja jos hänen ainoa sisaruksensa kuolee ennen sitä? 
  99. Millaiset hautajaiset minulle järjestetään?
  100. Jos jumala onkin olemassa, niin hän on kyllä maailmankaikkeuden sadistisin psykopaatti. Ei siksi, että lapsuudennaapurini sai elää ilmeisesti varsin hyvinvoivana ja onnellisena satavuotiaaksi, vaan siksi, että suurin osa hänen sisaruksistaan kuoli pikkulapsina ja vanhempansakin alle viisikymppisinä. Niin kuin niin monet muutkin, sodissa esimerkiksi. Miten voi levittää armon sanomaa ja samalla antaa lasten kitua ja kuolla? Sekö on armeliasta? Ketä kohtaan?