Neuvola

Olen osittain tyytymätön ja pettynyt lastenneuvolaan. Terveydenhoitajamme on mukava ihminen ja osaa tarkastaa vauvan kehityksen ja terveyden ja hoitaa siihen liittyvät toimenpiteet, mutta mielestäni se ei riitä. THL:n sivuilla lukee lainsäädäntöön viitaten: Lastenneuvolassa seurataan ja edistetään lapsen fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista kasvua ja kehitystä sekä tuetaan vanhempia turvallisessa, lapsilähtöisessä kasvatuksessa ja lapsen hyvässä huolenpidossa sekä parisuhteen hoitamisessa. Neuvolassa pyritään havaitsemaan lapsiperheiden erityisen tuen tarpeet mahdollisimman varhain ja järjestämään tarkoituksenmukainen tuki ja apu. Kokemukseni perusteella tuo on aika liioiteltu kuvitelma. 

Terveydenhoitajamme ei ole kysynyt kertaakaan, miten meillä menee parisuhteessa, miten jaamme vastuuta vauvasta ja kodista, miten kiintymyssuhde vauvaan on kehittynyt ja miten voimme psyykkisesti. Edes mielenterveydestäni ei ole kysytty, vaikka terveydenhoitaja tietää taustani. On myös aivan järjetöntä, että vanhempia ei tavata erikseen. Jos esimerkiksi nainen olisi väkivaltainen miestä kohtaan, niin nainen tuskin kertoisi siitä neuvolassa yksin tai mies ollessaan neuvolassa naisen ja vauvan kanssa. Mielestäni tällaisia asioita ei voi jättää sattuman varaan — että jos isä joskus tuleekin neuvolaan kahdestaan vauvan kanssa ja jos hän ihan ilman aihepiirin puheeksi ottamista kertoo asiasta oma-aloitteisesti. Lähtökohtaisesti jokainen vanhempi haluaa varmasti antaa itsestään ja perheestään myönteisen kuvan neuvolassa, ennemmin kuin välttämättä rehellisen. 

Vanhempien terveys ja parisuhde, turvallinen ja tasapainoinen kotiympäristö ja vanhemman ja lapsen kiintymyssuhde vaikuttavat lapseen mitä suurimmassa määrin. Varhainen puuttuminen ja ongelmien ennaltaehkäisy edellyttää asioiden puheeksi ottamista ja oikeaan palveluun ohjaamista. Sen tehdäkseen terveydenhoitajan ei tarvitse olla pariterapeutti, sosiaalityöntekijä tai psykologi.

Ruokavalio

Puretaanpas tämä nyt osiin. Mitä kaikkia näkökulmia on ruokavaliovalintoihin?

- ekologisuus (ilmastonmuutoksen ehkäisy, luonnon monimuotoisuuden säilyminen)
- eläinten oikeudet
- hormonitoiminta
- terveellisyys (kenen mielestä, minkä koulukunnan mukaan)
- luonnollisuus vs. teollisesti tuotettu
- hinta eli mihin on varaa
- nautinto
- stressi (kuinka paljon ruokavalion noudattaminen aiheuttaa stressiä)
- painonhallinta
- suoliston hyvinvointi
- fyysinen kunto
- raskaus- ja imetysajan ruokavalio eli sikiön ja vauvan hyvinvointi

Mitenkähän vitussa näitä kaikkia voi ottaa yhtaikaa huomioon ja noudattaa?

En ole pystynyt vielä täysin noudattamaan makeuttamatonta (sokeri, makeutusaineet, hunaja) ja viljatonta (ei pseudoviljat) ruokavaliota, koska nykyisessä työssäni en aina pysty syömään säännöllisesti ja vapaavalintaisesti. Asiakastapaamisissa en kehtaa olla maistamatta, kun asiakas tarjoaa jotain itsetekemäänsä tai minua varten ostamaansa marjapiirakkaa. Kahden viikon ajan olen kuitenkin syönyt huomattavasti, varmaan 90% vähemmän viljaa ja lisättyä sokeria ym. makeutusaineita. Oloni on ollut kevyempi ja vatsavaivoja on ollut aiempaa vähemmän. On ollut ihmeellistä olla ja elää niin, etteivät keskivartalon olotilan ja suoliston toiminnan aistiminen viekään puolta tietoisuudestani. Toisaalta usein on vituttanut, kun en olekaan voinut ostaa suklaata tai syödä leipää yms.

Aion jatkaa tätä 90-prosenttista linjaa helmikuun loppuun ja välttää viljoja ja lisättyjä makeutusaineita tiukasti koko maaliskuun. Aloitan uudessa työssä maaliskuun alussa ja siinä pystyn olettaakseni syömään säännöllisesti ja kontrolloidusti. Vasta jos myönteiset vaikutukset jatkuvat maaliskuun loppuun asti, uskon, että viljat ja lisätyt makeutusaineet todella merkittävästi vaikuttavat suolistoni toimintaan. Niin monta kertaa jokin lääke tai ruokavaliomuutos on auttanut aluksi, mutta vaikutus on haihtunut ilmaan muutamassa viikossa tai kuukaudessa. Niin kuin kävi FODMAP-ruokavalion suhteen. Olen jo kuluneen kahden viikon aikana kuitenkin huomannut, että kun olen joutunut syömään viljatuotteita tai lisättyjä makeutusaineita, vatsavaivat ovat hetkellisesti lisääntyneet. Kahvia en pysty juomaan sen enempää kuin aiemminkaan, joten se on yksi niistä harvoista ravintoaineista, joiden vaikutuksen tunnistan yksiselitteisesti. Muita sellaisia ovat sipsit ja irtokarkit. Suklaa ei ole suolistolleni läheskään niin paha kuin muut karkit. Maaliskuun jälkeen aion alkaa syömään taas satunnaisesti lisättyjä makeutusaineita ja viljoja, vaikka niiden välttäminen olisikin parantanut vointiani. Totaalikieltäytyminen on minulle psyykkisesti liian rankkaa, joten 90-prosenttinen pidättäytyminen saa luvan riittää.

Olen ällistynyt siitä, missä kaikessa onkaan lisättyä sokeria. Kaupasta on vaikeaa löytää yhtään valmisruokaa ilman sitä. Jopa kalakeitossa, kasvissosekeitossa, pestossa, liemikuutioissa ja sienisalaatissa on sokeria. Sellaisissa ruoissa, joihin kellään ei niitä itse kokatessa tulisi mieleenkään laittaa sokeria. Ostin pussillisen suolattuja pähkinöitä enkä tajunnut katsoa ainesosaluetteloa, kun tyhmänä kuvittelin, että pussissa on vain pähkinöitä ja suolaa. Syödessäni vasta huomasin, että niihin oli lisätty jostain mystisestä syystä sokeria ja vehnää. Olen törmännyt vastaaviin tuotteisiin jo kymmeniä kertoja kahden viikon aikana. Joka ikisen tuotteen ainesosaluettelo pitäisi lukea ennen ostopäätöstä, mistään ei voi olettaa mitään. Olenkin tehnyt viime viikkoina aiempaa enemmän ruokaa alusta asti itse kasviksista, juureksista, maitotuotteista ja maustamattomista proteiininlähteistä. Uusi jokapäiväinen ruokalajini on chiansiemenjogurtti/-kookosvanukas. Käytän chiaa 2 rkl kerrallaan, mutta se ei ole aiheuttanut muutoksia suolistoni toimintaan. Uskon, että esim. valmiskalakeittoon lisätyn sokerin määrä on kuitenkin niin pieni, ettei sillä ole vaikutusta suolistoon, joten näillä näkymin palautan esimerkiksi sen ruokavaliooni maaliskuun jälkeen.

Missikisat tukevat vaarallista kauneusihannetta

Kirjoitin tämän mielipidekirjoituksen Helsingin Sanomiin vuonna 2009 ja se julkaistiin. Onneksi kauneusihanteet ovat vihdoin alkaneet vähitellen muuttua laveammiksi ja terveemmiksi. Toivottavasti siihen ei tule takapakkia.

18,5; 18,3; 18,0; 17,6; 16,8. Siinä Miss Suomi 2009 –kilpailusta poimittuja esimerkkejä aikuisen naisen ihanteellisesta painoindeksistä.

Sairastuin syömishäiriöön 15-vuotiaana. Vasta viime keväänä tajusin ongelmani ja hakeuduin hoitoon viiden vuoden kamppailemisen jälkeen. Nyt, kun vihdoin olen alkanut päästä eroon itseni jatkuvasta vertailemisesta muihin, silmiini osui Miss Suomi –ehdokkaiden mitat Helsingin Sanomissa 28.2.09. Tuntui kuin joku olisi iskenyt päin kasvojani. Olin systemaattisesti karttanut näkemästä ehdokkaiden kuvia, mutta numerot osoittautuivat vielä vaikuttavammiksi.

Painoindeksi ei luonnollisesti kerro suoraan ihmisen laihuudesta tai lihavuudesta, mutta kukaan 181 cm pitkä ei voi perustella 60 kg painoaan siroilla luillaan. Eikö missikisojen idea ole etsiä kauneusihanne? Kauneus jos mikä kiinnostaa nuoria tyttöjä ja naisia. Missien ja mallien vyötärön ja reisien ympärysmitat ovat kasvavien naisten silmissä kuin salainen resepti elämässä pärjäämisestä ja hyväksytyksi tulemisesta.

Miss Suomen valintakriteereissä mainitaan ikä, naimattomuus ja lapsettomuus. Jos kauneuskilpailujen järjestämiseen erikoistuneella Finnartist Oy:lla olisi vähänkään selkärankaa, se lisäisi listaan normaalin painoindeksin. Se ei kerro kaikkea, mutta antaisi itsetuntonsa kanssa kamppaileville nuorille selvän signaalin siitä, että kauneuden kriteerinä ei voida pitää ihon läpi loistavia kylkiluita.

Nimim. Pettynyt

Keho = geenit, sairaudet, liikunta, lepo ja ravinto

Oikea ranteeni kipeytyi ojentajaliikkeessä viitisen viikkoa sitten, enkä ole voinut treenata muuta kuin alavartaloa ja oman kehon painolla selkää ja vatsaa. Ensimmäiset pari viikkoa yritin olla välittämättä venähdyksestä ja jatkoin treenaamista tavanomaisesti, mutta koska kipu jatkui, jätin kaikki rannetta rasittavat liikkeet pois. Olen pitänyt rannetukea, mutta ei se juurikaan auta. En halua treenata toispuoleisesti vain vasenta puolta. Vituttaa ja inhottaa, kun en voi käydä jumpissa ja tehdä kokovartalotreeniä. Tuntuu, että käsilihakseni surkastuvat päivä päivältä, niiden rasvaprosentti kasvaa ja kiinteys häviää. Ranne kipeytyy myös pyöräillessä. Onneksi pystyin kuitenkin haravoimaan ja siivoamaan pihaa mökillä useamman tunnin viime viikolla.

Ruokahaluni on parantunut enkä ole oksentanut moneen viikkoon, sairausloma on auttanut. Ihmettelen, miten pystyin muutama vuosi sitten syömään niin paljon makeaa kerrallaan, ennen kuin oksensin. Nykyään lopetan luontaisesti esim. korkeintaan 100 gramman suklaa- tai karkkiannoksen tai kahden kakkuviipaleen jälkeen. Enempää ei tee mieli, enemmästä en nauti ja hyvä niin. Jos en miettisi terveyttä ja lihomista, niin voisin kyllä syödä suklaata, karkkia, leivonnaisia tai jäätelöä toisinaan kolmekin kertaa päivässä mutta en paljoa kerrallaan. Kun sairastin bulimiaa, saatoin käydä erikseen ostamassa esim. 6 kpl:n pakkauksen Mars-jäätelöpatukoita, syödä kaikki kerralla ja oksentaa. Nautin jokaisesta suupalasta, mutta oksennustarve tuli heti viimeisen nielaisun jälkeen.

Hitaasti ja rauhallisesti syöminen eli perusteellisesti pureskeleminen voisi jonkin verran vähentää suolisto-ongelmiani, mutta se on todella vaikeaa toteuttaa, koska olen aina syödessäni jollain tapaa hermostunut. Ajattelen sen johtuvan siitä, että syöminen ja ruoka yhdistyvät jossain syvällä mielessäni näihin asioihin: lihominen, mahdollinen epäterveellisyys, oksentaminen ja vatsavaivat. Tietoisin niistä on vatsavaivojen pelko. Samaan aikaan, kun vesi herahtaa kielelleni nähdessäni hyvää ruokaa ja haistaessani ihanat tuoksut, ajattelen: voi vittu, kohta sattuu ja turvottaa.

Sosiaalisissa tilanteissa hitaasti syöminen on kiusallista: kun kaikki muut ovat jo lopettaneet, en pysty enää nauttimaan ruoasta vaan kaikki huomioni keskittyy nolostumisen tunteeseen ja nopeammin syömiseen. Tuntuu, että kaikki tuijottavat. Seurauksena siitä saan tietysti vatsanväänteitä. Olen tähänkin asti ollut lähes poikkeuksetta muita hitaampi syömään. Tarkkailen seurassani syövien tahtia ja yritän tahdittaa omaa syömistäni heidän mukaansa, vaikka haluaisin syödä hitaammin. Keskusteleminen syödessä on sitä hankalampaa, mitä enemmän ihmisiä pöydässä on. Tuntuu, että aina kun haluaisi sanoa jotain, onkin ruokaa suussa ja joku muu ehtii väliin. Koen kauheita paineita syödä suun nopeasti tyhjäksi, että ehdin mukaan keskusteluun, ja silloin en ehdi pureskella kunnolla. Usein päädyn sitten vain olemaan hiljaa, jolloin minusta saa ihan väärän kuvan (hiljainen, epäsosiaalinen, välinpitämätön). Hitaammin syödessä ruoasta pystyisi myös nauttimaan enemmän, joskus huomattavastikin.

Näistä syistä käyn tosi harvoin työlounaalla kollegoiden kanssa. Jos poikkeuksellisesti käyn syömässä ruokalassa, menen eri pöytään ja esitän, etten muka huomannut, missä työkaverini istuvat. Oikeasti haluan syödä yksin. Joskus joku on huomannut minut ja tullut hakemaan muiden luo. Se on tietysti ystävällistä ja mukavaa sinänsä, mutta oikeasti ajattelen: voi paska.

Mikä kumma siinä on, että tunne ei kuuntele järkeä? Kävin tiistaina kaupassa kokeilemassa farkkusortseja ja koko loppupäivän tunsin itseni niin saatanan lihavaksi. Koko 40 oli tiukka, 38 ei mahtunut alkuunkaan. Mietin, onko se vain sovituskoppien ahtaudesta ja kaiken paljastavasta valosta kiinni vai näytänkö oikeasti siltä? Ajattelin: Enhän mä nyt helvetti näin läski voi olla? Enhän mä nyt voi vaan loputtomasti jatkaa levenemistä? Ei sillä että lättäpeppua haluaisin, mutta sitä tuskin tarvitsee pelätä. Ihmettelen, kuinka ristiriitaisia nykykauneusihanteet ovat: toisaalta ihaillaan treenattua, rasvatonta ja siroa kroppaa mutta toisaalta Kim Kardashianin tai Beyoncén jättipeput ja -reidet ovat kuuminta unelmaa. Vahvasti epäilen, että Kardashian ja Beyoncé ovat painoindeksillä ja rasvaprosentilla mitattuna lihavia. Eiväthän heidän kehonsa ole mitenkään treenattuja ja hoikkia, he ovat vain muodokkaita.

Yksi kesän parhaista puolista on se, että voin käyttää mekkoja ilman legginssejä tai edes sukkahousuja. Kahdesta syystä: rakastan mekkoja visuaalisesti ja ne eivät purista mahasta eli vatsavaivat häiritsevät hiukan vähemmän. Oi sitä euforiaa, kun eilen laitoin talvivaatteet laatikoihin ja otin toistakymmentä kesämekkoani esille! Samalla kuitenkin pelkäsin, etten ehkä mahdukaan enää niihin kaikkiin. Sortsitkin tuli vastaan ja niitä en toistaiseksi edes uskaltanut tarkemmin katsoa.

Olen nyt reilut kolme viikkoa syönyt taas maitohappobakteereita, ruoansulatusentsyymejä, melatoniinia ja piparminttuöljykapseleita, mutta mikään ei tunnu vaikuttavan vatsavaivoihini. Sen sijaan veljeni, jolla ei edes ole vatsavaivoja, kertoi, että jo yksi maitohappobakteeritabletti tasapainotti hänen suolistonsa toimintaa huomattavasti. Lisäksi olen syönyt useimpina aamuina kaurapuuroa. Syön myös Omega-3-kapseleita, D-vitamiinia, magnesiumia, sinkkiä ja kalsiumia. Unensaantini on helpottunut, joskin herään edelleen pari kertaa yössä ja uni saattaa olla vatsavaivojen ja ahdistavien unien takia heikkolaatuista. Sairausloman keskivaiheilla näin ikäviä unia vähemmän.

Kaikki kolme normaalia lyhyempää työpäivää, jotka olin töissä tällä viikolla, olivat suolistosairauteni takia tuskallisia. Se mitä etukäteen osasin pelätä, tapahtui jo heti toisena päivänä. Lähes tunnin tapaamisen ajan jouduin pidättelemään ilmaa suolistossa, kun ei sitä voinut uloskaan päästää. Kun sitten lopulta pääsin vessaan, niin eihän se tietenkään enää ulos tullut. Ja sama toistui seuraavana päivänä 1,5 tunnin neuvottelussa. Yritä siinä nyt sitten ottaa rennosti, jumalauta. Pidättäminen aiheuttaa suolistooni sellaisen ärtymyksen, ettei se helpota koko loppupäivänä tai välttämättä edes seuraavaan aamuun mennessä.

Keho, sen kanssa on elettävä alusta loppuun. Millaista on elämä jonkin sellaisen kanssa, joka pettää kerta toisensa jälkeen? Vittumaista.

Painoindeksi

Silmäni kostuivat, kun ajattelin muutama päivä sitten, kuinka paljon aikaa ja energiaa minulla ja ihmisillä yleensä kuluu tyytymättömyyteen omaa ulkonäköä kohtaan. Ja kuinka valtavasti ihmiset potevat sen takia pahaa mieltä. Kyllä väittäisin, että useimmat ihmiset ovat ulkonäöltään kuitenkin ihan ok.

Järkytyin suuresti, kun työterveyskyselystä ilmeni, että painoni lähentelee ylipainoa. Tunsin kiukkua, en itseäni vaan painoindeksijärjestelmää kohtaan. Olen 164 cm pitkä, painan 66 kg ja käytän vaatteita kokoa 38 ja M. Minulla on kohtuullisen hyvä kunto. Normaalipaino määritellään painoindeksijärjestelmässä asteikolle 18,5 - 24,9 ja minun indeksini on sen mukaan 24,5. Syömishäiriötä sairastaessani painoin samanpituisena alimmillaan 46 kg ja indeksini oli 17,1 eli lievä alipaino. Merkittävä alipaino alkaa vasta arvosta 16,9. Silloin tietysti ajattelin, että lievä alipaino on nössöjen sarja, ja yritin päästä valioliigaan eli alle 16,9.

Vyötäröni ympärysmitta on 77 cm ja naisilla raja-arvo on 80 cm. Yli 80 mutta alle 87 cm vyötärysmitta viittaa lievään terveyshaittaan ja sitä suurempi huomattavaan terveyshaittaan. Eli olen myös vyötärönympäryksen perusteella muka lähes raskaan sarjan ottelija. Kun vaatekoot alkavat 34:sta ja jatkuvat siitä ihan normikaupoissa 44:ään, niin vähän kyllä hämmentää, että  kokoa 38 käyttävä onkin jo kutakuinkin ylipainoinen ja vyötäröltään ylimittainen. Syömishäiriötä sairastaessani pidin kokoa 38 käyttäviä plösähtäneinä sohvaperunoina. Paranemiseen kuului ajattelun muutos, joka painoindeksin ja vyötärönympäryksen mukaan joutuukin nyt kyseenalaiseksi.

Suomalaisista nuorista 20% on painoindeksillä mitattuna ylipainoisia ja 5% lihavia. Ylipainoisiin lasketaan siis myös ne, jotka ylittävät juuri ja juuri lievän ylipainon rajan. En kyllä nyt yhtään ihmettele, että nuoret tytöt laihduttavat, jos tyhmät aikuiset ovat ilmoittaneet, että terveen näköinen, kokoa 38 käyttävä ihminen on ylipainoinen. Se on kirosana. Eihän ketään kiinnosta, onko se lievää vai vakavaa - ylipaino mikä ylipaino.

Tämä asia on pyörinyt päässäni ja suututtanut minua nyt jo toista viikkoa. Jumalauta, en taatusti paina yhtään liikaa! Työterveyskyselyssä kehotettiin katsomaan vähän, mitä syön ja liikkumaan enemmän. Mitä vittua? Halutaanko minusta taas syömishäiriöinen. En varmasti laihduta. Sille tielle en enää lähde. Olen hyvä näin ja aion nauttia ruoasta jatkossakin. Elämässä on ihan tarpeeksi huolta, murhetta ja stressiä ilman, että sitä luomalla luo itselleen painon tai ulkonäön suhteen. Haluan näyttää hyvältä ja panostan ulkonäkööni, mutta nykyään nautin laittautumisesta kokematta epävarmuutta tai stressiä. En halua lihoa, koska tämänkokoisena koen oloni hyväksi, pidän itseäni nättinä ja olen terve. Liikuntaa harrastan, koska nautin siitä ja jotta en lihoisi liikaa ja jotta pysyisin terveenä ja eläisin pitkään.

Viime viikolla satuin lukemaan kesän 2014 Kauneus & terveys -lehteä, jonka alastonkuva-juttusarjassa suunnilleen ikäiseni nainen hämmästeli, kuinka lääkäri oli huomauttanut hänelle työhöntulotarkastuksessa ylipainosta. Hän oli tosi liikunnallinen ja söi monipuolisesti, käytti kuvasta päätellen vaatteita kokoa 38, ei missään määrin lihava. Hän totesi lehdessä jättäneensä lääkärin kommentin omaan arvoonsa. Mikä sattuma, että löysin jutun juuri, kun sama aihe pyöri omassa mielessäni!

Ja paria päivää myöhemmin bongasin Bloglovin'ista jutun tästä Anastasia Amourin Facebook-kuvasta: 

https://www.facebook.com/AnastasiaAmour/photos/a.230039860514836.1073741828.229166043935551/443675022484651/

Aivan jäätävän hyvä kansi! Allekirjoitan! 

Vanhemmuus

Vauvakuume on itse asiassa harhaanjohtava ilmaus. Haaveilen lapsista, en pelkästään vauva-ajasta. Yhtä ihanalta ja kiinnostavalta tuntuu ajatus oman leikki-ikäisen, kouluikäisen ja murrosikäisen kanssa elämisestä.

Paitsi lasten terveys, minua huolettaa aika ja uni. Miten aika riittää kaikkeen, kun ei se tunnu riittävän ilman lapsiakaan? Miten ehdin saada tarpeeksi unta, kun se tuntuu jäävän liian vähiin, vaikkei kukaan ole herättämässä öisin ja viikonloppuaamuisin? Koirankin me aiomme hankkia ja jonkun pitäisi sekin ulkoiluttaa useamman kerran päivässä. Jos lasten kanssa menee yhtä aikaa aikaisin nukkumaan, itselle ja kahdenkeskiselle ajalle puolison kanssa ei jää aikaa lainkaan. 

Osaratkaisu on se, että olen päättänyt jo aikaa sitten, että otan vastaan apua. Siksi en halua koskaan muuttaa kovin kauas vanhemmistani ja veljistäni. Joskus joku muu kuin me vanhemmat voi viedä lapset harrastuksiin ja ottaa heidät yökylään. Päätimme kihlattuni kanssa jo suhteen alkuvaiheessa, että pidämme kiinni siitä, että meille jää kahdenkeskistä aikaa myös silloin, kun meillä on lapsia. Se ei ole pois lapsilta, päinvastoin. Pois lapsilta on se, että vanhemmat vieraantuvat toisistaan ja päätyvät eroon. Me aiotaan pitää huolta rakkaudestamme. Se edellyttää, että järjestämme myös omaa aikaa kummallekin.

Toistaiseksi minua ärsyttää ja harmittaa, ettei aika riitä kaikkien kiinnostavien tv-sarjojen ja leffojen katsomiseen ja kirjojen ja lehtien lukemiseen, mutta olen aina ajatellut, että sellaisista on enemmän kuin helppo luopua, kun tilalle tulee jotain niin ihanaa ja tärkeää kuin lapsi.

Sydämeni jättää aina lyönnin välistä ja tunnen palan kurkussani, kun ajattelen, että mitä jos emme pystykään saamaan lapsia. Haluaisin nimenomaan olla raskaana, tuntea lapsen kasvavan sisälläni ja seurata sen kehittymistä yhdeksän kuukauden ajan, synnyttää ja pitää vastasyntynyttä sylissäni, huolehtia hänestä hänen elämänsä alusta asti. Kokea sen kaiken yhdessä puolisoni kanssa. Mutta jos olisikin niin, ettemme pystyisi saamaan lapsia, niin lapsettomaksi en suostuisi jäämään. Toisten onni voi olla se, että on olemassa onnettomia lapsia, jotka tarvitsevat uuden kodin.

Joku joskus sanoi lehtihaastattelussa, ettei hanki lapsia, koska maailmassa on jo liikaa ihmisiä. Voiko olla mitään järjettömämpää ja surullisempaa? Väite on peitetarina ihmisille, jotka eivät kehtaa sanoa, etteivät yksinkertaisesti halua omia lapsia, koska monet pitävät sitä itsekkäänä (minä en). Se, että kehitysmaissa on liikaa ihmisiä eikä siellä käytetä ehkäisyä, ei ole länsimaalaisten vika eikä tarkoita sitä, että länsimaissa pitäisi pienentää perheiden jo ennestään pientä lapsilukua. 

Jos halutaan ajatella asiaa yhteiskunnan kannalta, niin vauva on mitä todennäköisimmin tuleva veronmaksaja ja työntekijä. Lasten hankkiminen ei ole itsekästä vaan luonnollista, monella tapaa myös järkevää ja hyödyllistä. Toivottavasti kukaan ei kuitenkaan tee lapsia siksi, vaan koska haluaa, tunteiden tasolla. En haluaisi olla sellaisen ihmisen lapsi, joka on hankkinut minut, koska se on järkevää tai koska tuntee sen olevan hänen velvollisuutensa tai jonkun toisen toive.

Mukavuudenhalu, suolistosairaus ja syömishäiriö

Katsoin tänään realityohjelman Etelänapamantereen halki kävelevistä australialaisista. Kaksi miestä hiihti vetäen 160 kilon varustepulkkia. Rakkoja kantapäissä, paleltumia sisäreisissä, turvonneet varpaat ja typötyhjä vatsa. Nykyään en yhtään pysty ymmärtämään sellaista. Että joku haluaa ihan vapaaehtoisesti, omilla rahoillaan, omalla vapaa-ajallaan tehdä jotain äärimmäisen epämukavaa, tuskallista, rankkaa.

Vielä 16-20-vuotiaana haaveilin pitkistä vaelluksista mäkisessä maastossa ja sadattelin, ettei minulla ollut ketään kaveria, kenen kanssa lähteä. Silloin haaveiluani motivoi, ei ajatus hienoista maisemista ja tunnelmallisista nuotioillallisista, vaan anorektinen mieli. Mietin sydän sykkien, kuinka paljon vaelluksella kuluisi kaloreita ja kuinka kokonaisvaltaisesti se kiinteyttäisi kehoa, päästä varpaisiin. Keskellä metsää olisin myös ollut rauhassa läheisteni huolestuneilta kommenteilta ja kaukana riivaavista mieliteoista, suklaasta ja jäätelöstä, paksuista juustoviipaleista leivällä, ravintoloista ja ruokakaupoista. Metsävaellusta en ole vieläkään kokenut, eikä enää kiinnosta - tai vielä uudestaan, ehkä myöhemmin. Vaellus pitkin mielen vuoristoja jatkui pitkään ja nyt, laaksossa, minusta on tullut erilainen. Patikoimaan lähteminen muistuttaisi minua menneestä, palauttaisi mieleen ahdistavat ajatukset ja tunteet. Niin ainakin luulen, ja vielä en ole valmis ottamaan riskiä. Olen vahvempi koko ajan, mutta en niin vahva, ettenkö pelkäisi uudestaan sairastumista. Vasta sitten olen valmis juoksemaan, kun tiedän ja uskon, etten voi enää sairastua.

On toinenkin syy, syy mukavuudenhaluun. Sairastuttuani anoreksian lisäksi suolistosairauteen - joka pahensi anoreksiaa - aloin vältellä kaikkia epämukavia paikkoja. Paikkoja, joissa ei ole vessaa, vessoja joissa ei ole tilaa maata lattialla jalat seinää vasten ylöspäin, kovia suoraselkäisiä penkkejä, paikkoja joissa ei ole juomavettä saatavilla. Puhun suolistosairaudesta, koska diagnoosin oikeaa nimeä käyttäessäni minusta tuntuu, etteivät ihmiset ota sitä tarpeeksi vakavasti. Oireyhtymä vs. sairaus -   sairaus kuulostaa pahemmalta. Ja kyllä jos ihminen joka päivä kärsii jostain oireesta, niin on kyse sairaudesta. Varsinkin kun siihen ei ole parannuskeinoa. Arvata saattaa, että hieman ahdistaa jo maaliskuinen matka Australiaan: yli vuorokausi lentokoneessa ja lentokentillä.

Nykyään minua ei ihan oikeasti kiinnosta, kuinka paljon painan. Se tuntuu ihmeelliseltä sen jälkeen, kun sadan gramman pudotus oli päivän paras ja merkittävin ja sadan gramman nousu merkittävin ja pahin asia. Vielä muutama vuosi sitten en meinannut saada unta, kun soimasin itseäni ja mietin, kuinka varmistaisin, että pääsen siitä sadasta grammasta seuraavan päivän aikana eroon. Pitää syödä vähemmän, oksentaa enemmän, istua vähemmän, liikkua enemmän. Vatsamakkarat olivat yksi vastenmielisimmistä asioista, mitä pystyin omaan elämääni kuvittelemaan. Vatsamakkara kyykkyasennossa oli merkki epäonnistumisesta, huonosta ihmisestä. Treffeillä Morrison'sissa söin hampurilaisannoksen, kävin oksentamassa sen ravintolan vessanpyttyyn ja palasin hymyillen seuralaiseni luo mentholpastilli suussa.

Ei sillä etteikö normaalipainoisuus olisi minulle nykyään tärkeä asia. Normaali, ei ali. Kesti todella kauan, ennen kuin alipainoiset ihmiset eivät enää herättäneet minussa kateutta. Alipaino oli minulle yhtä kuin itsekuri. Nykyään huomaan suuttuvani, kun joku normaalipainoinen kertoo olevansa laihdutuskuurilla. Ennen suutuin kateudesta, nykyään siitä, että sellainen tuntuu loukkaavalta. Ylen Korkki kiinni -ohjelmassa hoikka mies kertoi yrittävänsä pudottaa rasvaprosenttiaan huomattavasti. Ajattelin, että onneksi hänen lapsensa on vasta vauvaikäinen, koska teinitytön mieli voisi sairastua isän idioottimaisesta esimerkistä. Alkoholista luopumisessa ei mielestäni ole mitään kritisoitavaa, mutta motiivi hänen kohdallaan vaikutti varsin omituiselta. Normaalipainoisuus on erittäin tärkeää, mutta ei ulkonäön vaan terveyden takia. Normaalipainoisuudella tarkoitan sitä, ettei ihminen ole lihava eikä laiha, en mitään tiettyä kilomäärää. Ja terve ihminen on yleensä sairasta paremman näköinen.

Vaelluksessa harrastuksena ei toki ole mitään sairasta. Paitsi ehkä Etelänapamantereella siinä hullussa aikataulussa, jolla australialaiskaksikko matkansa taittoi. Liikunta on edelleen yksi elämäni tärkeimmistä asioista, mutta nykyään nautin siitä hyvän olon tunteen, suolistovaivojen vähenemisen ja hyvän kunnon ylläpitämisen takia. Niin ja itse asiassa myös siksi, että ruoka maistuu paremmalta liikunnan jälkeen.