Näytetään tekstit, joissa on tunniste ruokahalu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ruokahalu. Näytä kaikki tekstit

maanantai 22. helmikuuta 2021

Reaktio

Olen jokseenkin yllättynyt siitä, ettei kukaan niistä muutamista läheisistä, joita olen nähnyt marraskuun jälkeen sisätiloissa eli ilman toppavaatteita, ole kommentoinut sanallakaan laihtumistani, vaikka tietävät syömishäiriötaustastani ja elivät sitä aikaa kanssani. Laihduin joulu-tammikuussa 12 kiloa ja vaatekokoni pieneni yhdellä koolla. En ole kaivannut kehuja tai ihailua, sillä en ole tavoitellut laihtumista eikä minulla ole ollut tarvetta laihtua. Sitäkin suuremmalla syyllä asiasta huomauttaminen olisi ollut aiheellinen välittämisen ja huolen ilmaus. Arvelen, että laihtumiseni on ollut nähtävissä myös videopuheluissa ystävien kanssa, vaikka niissä ei näe koko vartaloa. Tämä hiljaisuus on saanut miettimään, kuinka paljon minun pitäisi laihtua, että joku puhuisi siitä ääneen. Työyhteisössä ymmärrän kyllä, ettei ulkonäön kommentoimista pidetä soveliaana, ellei kommentti ole yksiselitteisen myönteinen.


Laihduin, koska minulla ei ollut ruokahalua. Edellisessä tekstissä mainitsin, kuinka tunnistin masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön pahenemisen oireet. Yksi niistä oli ruokahaluttomuus. Edes suklaata ei tehnyt mieli, ja jos sitä kokeilinkin syödä, niin en saanut siitä mitään kiksejä. Huomasin ajattelevani samoin kuin ennen parisuhdetta, että vain itselle ruoan laittaminen tuntuu turhalta ja yksinäiseltä. Taaperoikäisen lapseni ruokavalio kun on sen verran valikoiva ja tylsä, että hänestä ei oikein saa nautinnonjakajaa äyriäispastaillalliselle. Kun koronan takia en ole halunnut käydä ravintoloissa tai kahviloissakaan, niin syöminen on tuntunut vain välttämättömältä toiminnalta vähimmäisenergiansaannin varmistamiseksi. 


Laihtumista edisti lisäksi se, että ensimmäistä kertaa sitten maaliskuun pystyin erilleen muuton myötä osallistumaan ryhmäliikuntaan eli harrastamaan muutakin kuin hyötyliikuntaa. Parisuhteessa etäjumppailu ei onnistunut, koska puolisoni oli lähes aina kotona eikä meillä ollut yhteisessä kodissa muuta jumppatilaa kuin olohuone. No kesällä kävin pari kertaa puistojumpassa mutta siinä kaikki. Vähitellen joulun jälkeen aloin nauttia liikunnasta. 


Lisäksi syöminen lisää aina riskiä suolistosairauteni oireiden lisääntymiselle. Kun psyykkinen vointini jo itsessään pahensi suolisto-oireita, niin ainoa keino vähentää niitä oli vähentää syömistä. Psyykkistä vointia kun ei ihan yhtä yksinkertaisesti muuteta. Hiilihydraatit ja suuret annoskoot lisäävät vatsavaivoja eniten, joten olen syönyt viime aikoina varsin proteiini- ja kasvispainotteisesti. Ympäristösyistä luovuin kokonaan punaisesta lihasta.


Ruokahaluni parani hieman, kun pahin erokriisi, masentava ja ahdistava joulukuu oli ohi. Masennusoireet hellittivät, ahdistuskohtaukset loppuivat ja hetkittäin nautin ruoasta.


Muutama viikko sitten siirryin taas uuteen työtehtävään joskin samalla työnantajalla ja tutussa työyhteisössä. Kuten aina, muutos jännitti etukäteen. Tiesin, että olisin katunut jälkikäteen, jos en olisi hakenut työtä. Silti en ole edelleenkään varma, oliko se hyvä vai huono valinta. Ensimmäiset viikot ovat olleet äärimmäisen stressin ja kuormituksen täyteisiä. Juuri kun alkoi helpottaa, hankin itselleni uuden psyykkisen kuormitustekijän. Sekä arki-iltaisin että sunnuntaisin olen jo ehtinyt harkita, että heittäisin hanskat tiskiin. Vaikka aiempikin työtehtäväni oli kuormittava, niin silti menin joka päivä mielelläni ja innoissani töihin enkä edes harkinnut työpaikan vaihtoa. Sunnuntaisin ei ahdistanut. Silloin työtä kuormittavampaa oli parisuhde ja kotielämä. Toistaiseksi olen kyennyt ajattelemaan, että alku on aina vaikein ja oppimisen myötä kuormitus vähenee. Täytyy sanoa, että nykyinen esihenkilöni ei ole tehnyt uuden omaksumista helpoksi. Se ei tosin sosiaalialalla ja julkisella sektorilla yllätä. Organisaation itse- ja yhteisöohjautuvuus on viety niin pitkälle, että uusi työntekijä saa itse perehdyttää itsensä. 


Samalla olen etsinyt omistusasuntoa, käynyt näytöissä, tehnyt ostotarjouksen ja asuntolainahakemuksia sekä käynyt lainaneuvotteluja. Huhhuh.

Stressaantuneena ruokahaluni on edelleen melko huono ja vatsavaivojen takia syöminen ei houkuta. Nyt ajattelen syöväni intuitiivisesti, vaikka se on osittain itsepetosta. Intuitiivista olisi syödä ennen kuin on hirveä nälkä. 

perjantai 6. toukokuuta 2016

Keho = geenit, sairaudet, liikunta, lepo ja ravinto

Oikea ranteeni kipeytyi ojentajaliikkeessä viitisen viikkoa sitten, enkä ole voinut treenata muuta kuin alavartaloa ja oman kehon painolla selkää ja vatsaa. Ensimmäiset pari viikkoa yritin olla välittämättä venähdyksestä ja jatkoin treenaamista tavanomaisesti, mutta koska kipu jatkui, jätin kaikki rannetta rasittavat liikkeet pois. Olen pitänyt rannetukea, mutta ei se juurikaan auta. En halua treenata toispuoleisesti vain vasenta puolta. Vituttaa ja inhottaa, kun en voi käydä jumpissa ja tehdä kokovartalotreeniä. Tuntuu, että käsilihakseni surkastuvat päivä päivältä, niiden rasvaprosentti kasvaa ja kiinteys häviää. Ranne kipeytyy myös pyöräillessä. Onneksi pystyin kuitenkin haravoimaan ja siivoamaan pihaa mökillä useamman tunnin viime viikolla.

Ruokahaluni on parantunut enkä ole oksentanut moneen viikkoon, sairausloma on auttanut. Ihmettelen, miten pystyin muutama vuosi sitten syömään niin paljon makeaa kerrallaan, ennen kuin oksensin. Nykyään lopetan luontaisesti esim. korkeintaan 100 gramman suklaa- tai karkkiannoksen tai kahden kakkuviipaleen jälkeen. Enempää ei tee mieli, enemmästä en nauti ja hyvä niin. Jos en miettisi terveyttä ja lihomista, niin voisin kyllä syödä suklaata, karkkia, leivonnaisia tai jäätelöä toisinaan kolmekin kertaa päivässä mutta en paljoa kerrallaan. Kun sairastin bulimiaa, saatoin käydä erikseen ostamassa esim. 6 kpl:n pakkauksen Mars-jäätelöpatukoita, syödä kaikki kerralla ja oksentaa. Nautin jokaisesta suupalasta, mutta oksennustarve tuli heti viimeisen nielaisun jälkeen.

Hitaasti ja rauhallisesti syöminen eli perusteellisesti pureskeleminen voisi jonkin verran vähentää suolisto-ongelmiani, mutta se on todella vaikeaa toteuttaa, koska olen aina syödessäni jollain tapaa hermostunut. Ajattelen sen johtuvan siitä, että syöminen ja ruoka yhdistyvät jossain syvällä mielessäni näihin asioihin: lihominen, mahdollinen epäterveellisyys, oksentaminen ja vatsavaivat. Tietoisin niistä on vatsavaivojen pelko. Samaan aikaan, kun vesi herahtaa kielelleni nähdessäni hyvää ruokaa ja haistaessani ihanat tuoksut, ajattelen: voi vittu, kohta sattuu ja turvottaa.

Sosiaalisissa tilanteissa hitaasti syöminen on kiusallista: kun kaikki muut ovat jo lopettaneet, en pysty enää nauttimaan ruoasta vaan kaikki huomioni keskittyy nolostumisen tunteeseen ja nopeammin syömiseen. Tuntuu, että kaikki tuijottavat. Seurauksena siitä saan tietysti vatsanväänteitä. Olen tähänkin asti ollut lähes poikkeuksetta muita hitaampi syömään. Tarkkailen seurassani syövien tahtia ja yritän tahdittaa omaa syömistäni heidän mukaansa, vaikka haluaisin syödä hitaammin. Keskusteleminen syödessä on sitä hankalampaa, mitä enemmän ihmisiä pöydässä on. Tuntuu, että aina kun haluaisi sanoa jotain, onkin ruokaa suussa ja joku muu ehtii väliin. Koen kauheita paineita syödä suun nopeasti tyhjäksi, että ehdin mukaan keskusteluun, ja silloin en ehdi pureskella kunnolla. Usein päädyn sitten vain olemaan hiljaa, jolloin minusta saa ihan väärän kuvan (hiljainen, epäsosiaalinen, välinpitämätön). Hitaammin syödessä ruoasta pystyisi myös nauttimaan enemmän, joskus huomattavastikin.

Näistä syistä käyn tosi harvoin työlounaalla kollegoiden kanssa. Jos poikkeuksellisesti käyn syömässä ruokalassa, menen eri pöytään ja esitän, etten muka huomannut, missä työkaverini istuvat. Oikeasti haluan syödä yksin. Joskus joku on huomannut minut ja tullut hakemaan muiden luo. Se on tietysti ystävällistä ja mukavaa sinänsä, mutta oikeasti ajattelen: voi paska.

Mikä kumma siinä on, että tunne ei kuuntele järkeä? Kävin tiistaina kaupassa kokeilemassa farkkusortseja ja koko loppupäivän tunsin itseni niin saatanan lihavaksi. Koko 40 oli tiukka, 38 ei mahtunut alkuunkaan. Mietin, onko se vain sovituskoppien ahtaudesta ja kaiken paljastavasta valosta kiinni vai näytänkö oikeasti siltä? Ajattelin: Enhän mä nyt helvetti näin läski voi olla? Enhän mä nyt voi vaan loputtomasti jatkaa levenemistä? Ei sillä että lättäpeppua haluaisin, mutta sitä tuskin tarvitsee pelätä. Ihmettelen, kuinka ristiriitaisia nykykauneusihanteet ovat: toisaalta ihaillaan treenattua, rasvatonta ja siroa kroppaa mutta toisaalta Kim Kardashianin tai Beyoncén jättipeput ja -reidet ovat kuuminta unelmaa. Vahvasti epäilen, että Kardashian ja Beyoncé ovat painoindeksillä ja rasvaprosentilla mitattuna lihavia. Eiväthän heidän kehonsa ole mitenkään treenattuja ja hoikkia, he ovat vain muodokkaita.

Yksi kesän parhaista puolista on se, että voin käyttää mekkoja ilman legginssejä tai edes sukkahousuja. Kahdesta syystä: rakastan mekkoja visuaalisesti ja ne eivät purista mahasta eli vatsavaivat häiritsevät hiukan vähemmän. Oi sitä euforiaa, kun eilen laitoin talvivaatteet laatikoihin ja otin toistakymmentä kesämekkoani esille! Samalla kuitenkin pelkäsin, etten ehkä mahdukaan enää niihin kaikkiin. Sortsitkin tuli vastaan ja niitä en toistaiseksi edes uskaltanut tarkemmin katsoa.

Olen nyt reilut kolme viikkoa syönyt taas maitohappobakteereita, ruoansulatusentsyymejä, melatoniinia ja piparminttuöljykapseleita, mutta mikään ei tunnu vaikuttavan vatsavaivoihini. Sen sijaan veljeni, jolla ei edes ole vatsavaivoja, kertoi, että jo yksi maitohappobakteeritabletti tasapainotti hänen suolistonsa toimintaa huomattavasti. Lisäksi olen syönyt useimpina aamuina kaurapuuroa. Syön myös Omega-3-kapseleita, D-vitamiinia, magnesiumia, sinkkiä ja kalsiumia. Unensaantini on helpottunut, joskin herään edelleen pari kertaa yössä ja uni saattaa olla vatsavaivojen ja ahdistavien unien takia heikkolaatuista. Sairausloman keskivaiheilla näin ikäviä unia vähemmän.

Kaikki kolme normaalia lyhyempää työpäivää, jotka olin töissä tällä viikolla, olivat suolistosairauteni takia tuskallisia. Se mitä etukäteen osasin pelätä, tapahtui jo heti toisena päivänä. Lähes tunnin tapaamisen ajan jouduin pidättelemään ilmaa suolistossa, kun ei sitä voinut uloskaan päästää. Kun sitten lopulta pääsin vessaan, niin eihän se tietenkään enää ulos tullut. Ja sama toistui seuraavana päivänä 1,5 tunnin neuvottelussa. Yritä siinä nyt sitten ottaa rennosti, jumalauta. Pidättäminen aiheuttaa suolistooni sellaisen ärtymyksen, ettei se helpota koko loppupäivänä tai välttämättä edes seuraavaan aamuun mennessä.

Keho, sen kanssa on elettävä alusta loppuun. Millaista on elämä jonkin sellaisen kanssa, joka pettää kerta toisensa jälkeen? Vittumaista.

torstai 10. maaliskuuta 2016

Suolisto

Suolistosairauteni ja uupumukseni takia en ole pystynyt harrastamaan liikuntaa yli kuukauteen. Se jos mikä pahentaa masennusta. Liikunta yleensä helpottaa ilmavaivoja, mutta se ei paljon lohduta silloin, kun vatsa on niin kipeä, ettei pysty liikkumaan. Monet, monet kerrat olen tuskissani kävellyt bussipysäkiltä kotiin. Siis vajaan kilometrin kävely on tuntunut kidutukselta. Ja kun tekee mieli vain nukkumaan peiton alle piiloon ajatuksilta ja tunteilta, niin ei auta vaikka kuinka sanottaisiin, että olo paranee reippailemalla.

Ei voi olla terveellistä, että suolistossa muhii monta päivää kaasua, jonka kuuluisi tulla ulos. Suolistossani on nyt kolmatta päivää ilmatyyny, joka tekee olostani lievästi ilmaistuna tukalan. Voin vain kuvitella, mitä tuhoja kaasu suolistossa tekee. Aiemmin suolistoni rauhoittui ja tyhjeni kaasusta ainakin yön ja unen aikana tai viimeistään heti heräämisen jälkeen. Viime aikoina olen ollut kipeänä heti aamusta, yö ja nukkuminen ei ole auttanut lainkaan. Turvotus ja kipu tuntuvat maatessakin, mikään asento ei tuo helpotusta.

Minulla ei ole ollut kunnon ruokahalua viikkoihin. Se on uutta. En saa nautintoa edes suklaasta. Suklaasta! Mitään ei tee mieli. Ravintoloissa ja kahviloissa käyminen on ollut rakas harrastukseni, mutta viime viikkoina se on tuntunut vain rahan tuhlaukselta, koska koko jutun pointti on nautinto. Silti olen yrittänyt lohduttaa itseäni ja kohottaa mielialaani syömällä, mistä on seurannut vitutus ja pahimmassa tapauksessa oksennus. Sekään ei muuten ole tietääkseni ihan normaalia, että seitsemän tuntia sitten syöty ruoka tulee ylös suhteellisen tunnistettavana. Luulisi ruoan etenevän vatsalaukusta alle seitsemässä tunnissa. Mutta tällainen ruoansulatukseni usein on - tai sulamattomuus.

Tänään aloitin kokeilemaan maidotonta ruokavaliota, jos se auttaisi jotenkin. Muistaakseni olen sitäkin joskus kuutisen vuotta sitten kokeillut, laktoositonta ainakin. Maitotuotteet ovat minusta nautinnollisen ruoan perusraaka-aine eivätkä riisi-, kaura- tai kookosmaitotuotteet korvaa niitä maussa ja koostumuksessa lähellekään. Siksipä niitä ei ravintoloissa ja kahviloissakaan käytetä kasvisravintoloita ja raakaruokakahviloita lukuun ottamatta. Sellaisissa en juurikaan voi käydä, koska Fodmap-ruokavaliossa niin monet kasvikset, hedelmät ja esimerkiksi soija, linssit, pavut ja cashewpähkinät on kielletty. Tosin tuntuu vähän turhalta yrittää noudattaa Fodmap-dieettiäkään, kun vaikuttaa siltä, että kuulun siihen 30 prosenttiin IBS:ää rairastavista, jotka eivät tutkimusten mukaan hyödy siitäkään. Ainoasta tutkimusten mukaan IBS-oireita helpottavasta ruokavaliosta. No, nyt kun en saa juurikaan mielihyvää edes maitotuotteista, niin luulisi maidottoman dieetin noudattamisen olevan vituttamattomampaa.

maanantai 7. joulukuuta 2015

Mitä kuuluu?

Viimeiset kolme viikkoa ovat olleet todella vaikeita, eikä sitä mielestäni pelkän kaamoksen syyksi voi lukea. Kykyni vastaanottaa, sietää ja hyväksyä vastoinkäymisiä on supistunut päivä päivältä. Viimeisen viikon aikana en ole pystynyt hymyilemään töissä kertaakaan aidosti, pakon edessä olen toki tekohymyillyt. Tekohymyileminen käy todella raskaaksi. Kun kadotin lempikaulakoruni tällä viikolla, menin kohtuuttomasti pois tolaltani. Keskittymiskykyni on supistunut 30 minuuttiin kerrallaan. Ja yllätys, yllätys suolistoni huutaa ja raivoaa niin, että tekisi mieli ottaa jotain elimistön tuntoaistin tappavaa lääkettä. Tämä kaikki yhdessä laskee työkykyäni huomattavasti.

Olen yrittänyt jo useamman viikon nousta aikaisin ja mennä töihin ennen kahdeksaa, mutta joka aamu olen epäonnistunut. Epäonnistuminen käy todella raskaaksi. En vain ole pystynyt nousemaan. Aiemmin syksyllä nousin useinkin innoissani malttamattomana tarttumaan töihin. Olen vajonnut viime viikkojen aikana siihen pisteeseen, että mielessäni takoo kaikesta ajatus: "pieleen se menee kuitenkin" tai "ei se onnistu kuitenkaan." Vielä viikko sitten vakuuttelin itselleni, että uupumukseni johtuu syystalven pimeydestä ja ankeasta säästä, mutta ei sitä enää vain sillä voi selittää. Olen masentunut. Taas. Enkä sano sitä kevyin perustein, niin kuin että esimerkiksi vituttaa. Masennus on sairaus.

Juuri ja juuri selviän läpi työpäivän. Vapaa-ajalle minulla ei riitä voimia lähes lainkaan. Kuntosalille saatan vielä lähteä mielelläni, mutta henkisesti uupuneena energiaa ei meinaa riittää kunnon treeniin. Jaksan 30-45 minuuttia. Haluan tavata kavereitani, mutta normaalisti minulle tyypillinen aloitteellisuus tuntuu pakonomaiselta. Edelleen jostain käsittämättömästä syystä minun on lähes mahdotonta ymmärtää, miksi joku haluaa olla ystäväni. Tämä kuulostaa oksettavan itsesääliseltä ruikutukselta, tiedän. Koska olen aina ollut useimpia muita aloitteellisempi yhteydenpidossa, minulle on muodostunut käsitys, että jos en tekisi aloitteita, niin minulla ei olisi ystäviä. Harva mielestäni ilmaisee kiintymystään tai kiinnostustaan minua kohtaan yhtä voimakkaasti, kuin ajattelen itse ilmaisevani. Enkä minä voi sellaista vaatiakaan, haluan ennen kaikkea että ihmiset ovat omia itsejään. Jokin minussa kuitenkin ajattelee, että kaverit huokaisisivat helpotuksesta, jos en tekisikään aloitetta ja he pääsisivät minusta eroon. Jatkuvasti epäilen ihmisten vilpittömyyttä ja aitoutta. Varmaan se johtuu ainakin osittain työstäni, jossa törmään epärehellisyyteen harva se päivä. Olen myös miettinyt, voiko alitajunnassani edelleen vaikuttaa se pettymys, kun hyvä ystäväni 9. luokan alkaessa ei yhtäkkiä enää ollutkaan kaverini, vaan olin hänelle kesän jälkeen kuin ilmaa. En koskaan saanut tietää syytä siihen. Yläasteella ja lukiossa minua syrjittiin, koska olin tiukkis ja pikkuvanha. Minulla myös oli itselläni koulukaveri, jonka kanssa en oikeasti olisi halunnut hengata.

Viime viikkoina olen lamaantunut, kun joku on kysynyt "miten menee" tai "mitä kuuluu." Enimmäkseen huonoa, olisi rehellinen vastaus. Vaikka olen suorapuheinen ja suorastaan suorapuheisuuden puolestapuhuja, niin joissain tilanteissa ei vain pysty. Helpointa on vastata "ihan hyvää" tai "ihan ok." Todennäköisesti moni kuulee äänensävystä, ettei se taida olla ihan totta, mutta harva jos kukaan sitä ääneen vaivautuu kyseenalaistamaan. Töissä vastasin ensin rehellisesti yhdelle kollegalle noin viikko sitten, mutta kun hän sitten kyseli samaa seuraavina päivinä uudestaan, niin totesin, että parempi vaan valehdella. Ei hän kuitenkaan voi tilanteeseeni tai vointiini mitenkään vaikuttaa. Rehellisesti vastaaminenhan olisi käytännössä työilmapiirin saastuttamista negatiivisuudella. Jos et jaksa hymyillä, niin häivy kotiisi yrmyilemään - niinhän se menee.

Viime viikkoina olen tuntenut enimmäkseen turhautumista, pettymystä, pelkoa, ärtymystä, uupumusta, lamaantuneisuutta, levottomuutta, kiukkua ja suuttumusta sekä tietysti sietämättömiä vatsavaivoja. Olen lohtusyönyt ja toisaalta ruokahaluni on ollut huono. Aidosti olen nauranut vain puolisoni ja anoppini kanssa. Vain puolisoni seurassa olen tuntenut vilpittömän hyvää oloa ja onnen hetkiä. Kun tuntee enemmän kielteisiä kuin myönteisiä tunteita, kaikki ei ole kunnossa.

Työelämä on todella jotain muuta kuin odotin. Eikä se siitä sairauslomalla miksikään muutu. Työssäni minua masentaa ja stressaa mahdoton työmäärä, jatkuva epävarmuus ja eri osapuolilta tulevat ristiriitaiset paineet, odotukset ja vaatimukset. En voi koskaan tietää, miten jokin päätökseni käytännössä kehenkin ja mihinkin vaikuttaa. Koskaan en voi miellyttää kaikkia. Kuukausi toisensa perään vastaan mitä kuuluu -kysymykseen, että edelleen on hirveä stressi ja ylikuormitus. Kuukausi toisensa jälkeen, mitä - seuraavat 40 vuotta?