Vanhemmuus

- Äiti, mikä toi on?

- Se on mun lääke.

- Mikä lääke?

- No lääkettä otetaan yleensä, jos on jokin sairaus.

- Mikä sairaus sulla on?

- Sen nimi on masennus.

- Mikä se on?

- Tarkoitatko, että mitä se aiheuttaa?

- Joo, mitä se tekee?

- Se aiheuttaa pahan mielen tai siis että on usein paha mieli.

- Paraneeko se tolla lääkkeellä?

- No kyllä se ainakin vähän auttaa.

Jotkut varmaan tässä kohtaa miettivät, eikö minua huolestuta, että lapsi kertoo asiasta päiväkodissa. Kertokoon — ei se minua haittaa tai liikuta pätkääkään. En halua kasvattaa häntä salaisuuksien kulttuuriin, niin kuin aiemmat sukupolvet kasvatettiin. Lapsellani on oikeus kertoa kotielämästään päiväkodissa. 

Viisivuotias lapseni on tiennyt suolistosairaudestani (IBS) niin kauan, kuin pystyy muistamaan, mutta masennuksestani tulin kertoneeksi hänelle ensimmäistä kertaa muutama viikko sitten. Suolistosairaudestani hän tietää, että sen takia vatsani on usein tosi kipeä ja ettei sairaudesta voi parantua. Hän on tietenkin kysynyt, voiko se tarttua, ja puolivalheellisesti olen vastannut kieltävästi. Eihän se tartu niin kuin tartuntataudit, mutta alttius varmasti periytyy.

Esimerkiksi psykiatrian poliklinikan omahoitajani, jota tapaan pari tuntia kuussa ja joka ei ole tavannut lastani koskaan, ja ystäväni, jota tapaan harvakseltaan ja joka on tavannut lapseni näiden viiden vuoden aikana vain muutaman kerran, ovat kehuneet minua tosi hyväksi äidiksi. En tajua, millä perusteella. Olen masentunut ja ahdistunut, syömishäiriöinen, osatyökyvytön ja vaativasta persoonallisuudesta kärsivä äiti. Miten sellainen voisi olla hyvä? 

Lapseni on kyllä kehittynyt erinomaisesti, hänellä on ikäisekseen hyvät tunnesäätely- ja vuorovaikutustaidot ja olen aktiivinen vanhempi eli teen hänen kanssaan paljon kaikenlaista lähtökohtaisesti kivaa. Mutta ei lapseni hyvä kehitys ole vain minun ansiotani, ei alkuunkaan. Hänen elämässään on monta muutakin läheistä ja tärkeää aikuista, hän elää isänsä kanssa lähes puolet ajasta, viettää kolmena arkipäivänä viikosta noin 8 tuntia päiväkodissa ja isoäitinsä kanssa vähintään 8 tuntia viikossa. Lisäksi lapsellani on geenit ja ihan oma temperamenttinsa, joihin minulla sen enempää kuin muillakaan ei ole vaikutusvaltaa. Ehkä lapseni nyt vaan on hyvä tyyppi. Ei se minun ansiotani ole tai ei ainakaan yksin minun. 

Uskon lapseni valitettavasti muistavan vielä aikuisenakin, kuinka masentunut, ahdistunut ja fyysisesti kipeä olin hänen lapsuudessaan, mutta sen lisäksi toivon hänen muistavan ainakin iltarutiinimme. Ei sitä, kuinka television katselusta, yövaatteiden vaihtamisesta ja hampaidenpesusta riideltiin, vaan sen, kuinka joka ilta kerroin rakastavani häntä, toivotin hänelle hyvää yötä ja kerroin, millainen hän mielestäni on: ihana, rakas, tärkeä, avulias, reilu, fiksu, älykäs, nopea, vahva, rohkea, hauska, huumorintajuinen, sinnikäs, sisukas, mukava, kiva, kekseliäs ja nokkela. En koskaan ole halunnut sanoa täydellinen, koska se on minulle kirosana. 

Ongelmani sekä vanhempana että ihmisenä ylipäätään on se, että tiedän kyllä teoriassa, miten kannattaisi käyttäytyä ja hoitaa asiat, ja osaan ilmaista ajatukseni hienosti ja vakuuttavasti, mutta arjessa sairaalloisten tunteideni ja ajatusteni ottaessa vallan ei järkeilylle jää sijaa. Teorialla ja hienolla ulkokuvalla ei välttämättä ole mitään tekemistä arjen todellisuuden kanssa. Tiedän lapseni rakastavan minua mutten ole olleenkaan vakuuttunut siitä, tykkääkö hän minusta. Ajattelen olevani huonoa seuraa.

Masennus minussa toteaa usein, että on vain ajan kysymys, milloin lapseni ilmoittaa haluavansa elää suuremman osan ajasta isänsä kanssa. Mietin usein, miten lapseni kokee sen, miten muutun silmänräpäyksessä sosiaalisten tilanteiden ja kahdenkeskisen aikamme välillä. Sosiaalisissa tilanteissa pakottaudun hymyilemään ja piristymään, mutta kahden kesken en jaksa pinnistellä. Hän on aivan satavarmasti pannut muutoksen merkille, ja se herättää hänessä jonkinlaisia tunteita ja ajatuksia. Vielä en ole uskaltautunut kysymään asiasta suoraan. 

Asia ei ole ajankohtainen, mutta kamppailen jatkuvasti sen kanssa, onko näin sairaana ihan vastuutonta ja ristiriitaista haaveilla toisesta lapsesta. Edelleen haave liittyy ensisijaisesti siihen, että haluaisin lapselleni edes yhden sisaruksen ja että vauva-aika oli tähänastisen aikuiselämäni parasta aikaa. En ikinä lakkaa kaipaamasta imettämistä ja vauvan tuoksuttelua sekä sitä, kun suolistoni ei vuoteen oireillut lainkaan. Lapseni on ollut aika helppo tapaus — emme esimerkiksi sairastele kuin tosi harvoin eikä hänellä ole ilmennyt mitään neuropsykiatrisia erityispiirteitä. En tiedä, miten selviäisin siitä, jos toinen lapseni olisikin erityistarpeinen, sairas tai erityisen vaativa eikä minulla olisi enää edes vanhempiani tukenani. Yksin en ole lasta joka tapauksessa hankkimassa, koska se ei istu eettisiin periaatteisiini eikä minulla olisi voimavaroja huolehtia hänestä täysin yksin.

Kun suurin osa länsimaisista ihmisistä suomalaisen yhteiskunnan päättäjät mukaan lukien ei käytännössä välitä paskaakaan lasten ja nuorten tulevaisuudesta, niin miksi uskoisin parempaan tulevaisuuteen. Osallistuin valtioneuvoston kanslian tulevaisuusselontekoon keskustelemalla tulevaisuudesta muiden kanssa ja uskoni koki noin miljoonannen kolauksen, kun jälleen kerran joku viittasi tieteellisiin, ympäristön tilaa koskeviin tosiasioihin mielipiteinä. Jos nyt edes siitä voitaisiin ihmiskuntana olla yksimielisiä, että tieteelliset faktat eivät ole mielipideasioita, niin voisin ehkä mahdollisesti suhtautua tulevaisuuteen varovaisen optimistisesti. 

Vantaan kouluampuminen järkytti minua erittäin paljon, mutta on suorastaan surkuhupaisaa, miten kukaan voi väittää sen olleen yllättävä tapahtuma viimeisen vuosikymmenen kehityskulku huomioiden. Ilmeisesti jotkut ihmiset vaan kykenee elämään laput silmillä kuin ravihevoset eivätkä näe yhteyksiä aikuisten toiminnan ja nuorten pahoinvoinnin välillä. Se on varmaan hulvattoman huoletonta elämää. Kaikki tieto ja keinot on tiedossa lasten ja nuorten pahoinvoinnin vähentämiseksi ja maapallon pelastamiseksi, mutta ei aikuisia kiinnnostele tarpeeksi. Kiinnostavampaa monelle on esimerkiksi oman egon ja valta-aseman pönkittäminen, jonkun hömppäpömppäjulkkiksen somefiidin seuraaminen, sisäfilepihvillä herkutteleminen tai uusimman älypuhelinmallin ostaminen. Sellaista on länsimaalaisen, virheellisesti ihmiseksikin kutsutun tuholaishyönteisen elämä. 

Lopuksi vielä keskusteluni lapseni kanssa veljeni sairaudesta ja kuolemasta:

- Äiti, mihin sun veli kuolikaan?

- Hän kuoli sairauteen.

- Mihin sairauteen, oliko se syöpä?

- Ei, se ei ollut syöpä. Se oli sellainen mielen sairaus.

- Miten se vaikutti?

- Noh. Se aiheutti sellaista, että hänellä oli niin paha mieli koko ajan, ettei hän pystynyt enää elämään.

- Voiko se tarttua?

- Ei, se ei voi tarttua.

- Kävikö hän lääkärissä? Eikö siihen ollut lääkettä?

- Hän kävi lääkärissä, mutta siihen ei ollut sopivaa lääkettä.

Otan avosylin vastaan vinkit, miten korjata tilanne. Ensin kerroin sairastavani sellaista sairautta, joka aiheuttaa pahaa mieltä, ja sitten kerroin veljeni kuolleen sellaiseen. Vanhemmuuden ja patologisen avoimuuteni ja rehellisyyteni yhdistäminen on osoittautunut vaikeaksi. Saatan tarvita apua.

Kuntoutus

Kuvittele, että kätesi murtuu, etkä voi siksi tehdä työtäsi. Kuvittele, että lääkäri kirjoittaa sinulle sairauslomaa ja pääset röntgenkuvaukseen, jossa murtuma todetaan. Menet kotiin ja yrität selvitä murtuneen käden ja kivun kanssa ilman minkäänlaista hoitoa. Kahden viikon päästä tapaat toisen lääkärin ja hän tiedustelee, onko työkykysi palannut. Kysymys on niin absurdi, ettet jaksaisi edes vastata. Lääkäri kirjoittaa sinulle kuukauden lisää sairauslomaa ja lähetteen siihen yksikköön, jossa murtuneita raajoja kipsataan. Hän suosittelee syömään kipulääkkeitä ja tekemään asioita, jotka vievät ajatukset pois murtuneesta kädestä. Hoitotakuuna luvataan, että saat kolme viikon kuluessa luunmurtumien hoitoklinikalta kirjeen, jossa joko todetaan sinun olevan jonossa tai ilmoitetaan ensimmäinen vastaanottoaika, joka saattaa olla esimerkiksi kolmen kuukauden kuluttua. Lääkärin kanssa sovitaan suunnitelmaksi, että kuukauden kuluttua joka tapauksessa palaat töihin joko osa-aikaisesti tai kevennettyyn työnkuvaan kokoaikaisesti. 

Näin hoidetaan mielenterveysongelmia ja psykosomatiikkaa Suomessa vuonna 2021. Käypä hoito -suosituksissa korostetaan, että mielenterveyden häiriöiden hoitamisessa varhainen hoitoon pääsy ja aktiivinen hoito-ote parantavat kuntoutumisen ennustetta. Lisäksi todetaan, että luottamuksellisen vuorovaikutussuhteen luominen ja psyykkinen tuki heti sairastumisen alussa on tärkeää. Todellisuudessa hoitoon pääsee useiden kuukausien viiveellä potilaan omasta aktiivisuudesta huolimatta, ja luottamuksellista vuorovaikutussuhdetta on mahdotonta luoda, kun hoitohenkilökunta vaihtuu koko ajan. Sain työterveyslääkäriltä ensin kahden viikon sairausloman ja sitten psykiatrilta kuukauden lisää. Tapasin myös tutun työterveyslääkärini uudestaan, ja häneltä kuulin mahdollisuudesta palata töihin niin, että työnkuva on kevennetty korkeintaan kahden kuukauden ajan sellaiseksi, että pystyn työskentelemään kokoaikaisesti ja saamaan täyttä palkkaa. Toinen vaihtoehto on osasairausloma, jolla työaika voi olla 40-60%, ja johon liittyvää palkan menetystä Kela kompensoi. Kolmas vaihtoehto on jatkaa kokoaikaista sairauslomaa, jolloin tuloni tippuvat merkittävästi, koska kahden kuukauden palkallisen sairausloman jakso on tullut täyteen. Jos jatkan sairauslomalla tai osasairauslomalla, niin joudun varmasti hakemaan lainanlyhennysvapaita asuntolainani maksuun. 

En osaa tällä hetkellä sanoa, mikä noista vaihtoehdoista on realistisin. Tiedän vain sen, että kuukauden kuluttua en pysty vielä palaamaan normaaliin kokoaikaiseen työnkuvaani - tai jos palaisin, niin yritys olisi tuhoon tuomittu ja muutamaa päivää myöhemmin joutuisin palaamaan sairauslomalle. Ajattelen, että työkykyni mittarina voi pitää esimerkiksi sitä, että jos koen edelleen mielenterveysongelmista kärsiviä asiakasvanhempia kohdatessani olevani ennemminkin vertaistukitapaamisessa kuin auttajan roolissa viranomaisena, niin en ole työkykyinen. Tai jos kiireen tuntu tai aikataulusta myöhästyminen aiheuttavat edelleen ahdistuskohtauksen, johon tarvitsen rauhoittavaa lääkitystä. Tai jos epäoikeudenmukainen kohtelu saa vihan leimahtamaan sisälläni niin, että kyyneleet nousevat silmiini. Vain joitakin esimerkkejä mainitakseni. Sitten on vielä sekin kysymys, voinko ylipäätään palata enää koskaan sosiaalityöhön ja lastensuojeluun. Pelkään kuollakseni, että joudun pian niiden asiakkaaksi itse. Olisin varmaan jo joutunut, jollei lapseni isä osallistuisi hänen hoitoonsa ja huoltoonsa nykyisessä määrin ja jolleivät vanhempani olisi auttaneet minua niin paljon. Mutta jos en palaa koulutustani vastaavaan työhön, niin minun pitäisi opiskella uusi ammatti, ja opiskelu todellakin vaatii voimavaroja. Varmasti tuloni myös tippuisivat paitsi opiskeluajaksi niin myös sen jälkeen uudessa ammatissa. Ainoa ammatti, jota tällä hetkellä voisin harkita, on fysioterapeutti. Heillä on keskimäärin yli 1000 euroa pienempi peruspalkka kuin lastensuojelun sosiaalityöntekijällä. Mitään vuorotyötä en voisi ikinä edes harkita, mikä karsii jo monta ammattia pois vaihtoehdoista. En haluaisi vaihtaa alaa, mutta en tiedä, onko minulla vaihtoehtoja. Kukaan tuskin haluaa luopua kutsumustyöstään. Ajattelen olevani onnekas voidessani kokea intohimoa työtäni kohtaan.

Työterveyshuollostani saa kolme psykiatrin tapaamista, viimeiseni oli viime viikolla. Ennen sitä tein psykiatrin pyynnöstä taas masennuskyselyn (BDI) ja sain tulokseksi 34 pistettä, mikä viittaa vaikeaan masennukseen. Psykiatri oli elokuussa ensitapaamisellamme todennut, että erikoissairaanhoitoon hänen ei ole mitään järkeä kirjoittaa lähetettä, koska sinne ei oteta työkykyisiä ihmisiä. Nyt kun olin menettänyt työkykyni, otaksuin olevani tarpeeksi sairas saadakseni hoitoa ja pyysin lähetettä uudestaan. Psykiatri totesi, että parin viikon sairausloma ei siihen riittäne. Lisäksi hän arveli, että lähete saatetaan hylätä siksi, että olin lopettanut mielialalääkitykseni. Purskahdin itkuun ja huudahdin psykiatrille, että hän ei voi olla tosissaan. Kysyin, eikö sillä ole mitään merkitystä, että olen jo aiemmin elämässäni sairastanut näiden samojen sairauksien vaikeita muotoja ja ollut myös pidemmällä sairauslomalla. Ymmärrän, että ensikertalaisen kohdalla seula voisi olla tiukempi ja haluttaisiin seurata pidempään, onko kyse ohimenevästä oireilusta avioeron jälkeen. Psykiatri vaikutti vähän säikähtävän reaktiotani ja lupautui sittenkin kirjoittamaan lähetteen psykiatrian poliklinikalle. Sitten hän kertoi lähetteen menevän siihen samaan yksikköön, jonka kanssa olen toistuvasti asioinut yhteistyökumppanin roolissa sosiaalityöntekijänä asiakasvanhempieni asioissa. Sanoin, että siitä ovesta en astu sisään potilaana. Psykiatri lupasi kirjoittaa lähetteen toiseen kuntaan mutta varoitteli, että jonot hoitoon ovat kuukausien mittaiset. Psykiatri edelleen suositteli, että kokeilisin vielä jotakin toista mielialalääkettä sellaisesta lääkeryhmästä, jota en ole vielä kokeillut. Psykiatri asetti diagnooseikseni vaikean masennuksen ja määrittämättömän syömishäiriön sekä tarkennukseksi yleistyneeseen ahdistuneisuushäiriöön, että kyse on pitkäaikaisesta elämänaikaisesta diagnoosista. Otin toisella tapaamisellamme puheeksi myös vaativan persoonallisuuden häiriön, mutta hänen mukaansa sellaista ei voi tutkia ja diagnosoida silloin, kun potilas sairastaa akuutisti jotakin muuta mielenterveyden häiriötä. 

Omakustanteisesti hakeuduin psykofyysiseen fysioterapiaan, jonka äitini netistä minulle hoitomuotoja etsimällä löysi. Fysioterapeutin ensitapaamisella sain sen harvinaisen kokemuksen, että työntekijä tai ylipäätään joku ymmärtää todella, mistä puhun ja mitä koen. Sain työterveyslääkäriltä Kela-lausunnon myös fysioterapiaa varten, mutta Kela korvaa 85 euron käyntimaksusta vain 8 euroa. Fysioterapeutti onneksi antaa hieman paljousalennusta, jos käyn vastaanotolla useita kertoja. Aion käydä, vanhempieni antaman taloudellisen tuen turvin. He ovat tukeneet minua avioeron jälkeen jo tuhansilla euroilla eikä loppua näy, kun tuloni todennäköisesti vain heikkenevät jatkossa. Onneksi sentään tämä omahoitomenetelmäni, kirjoittaminen on maksutonta. Tiedostan varsin kirkkaasti olevani hyväosainen, keskiluokkainen suomalainen enkä saisi valittaa, mutta totta kai pelkään elintasoni tippumista. 

Tiedustelin kahdelta ravitsemusterapeutilta, Leena Putkoselta ja Reijo Laatikaiselta, ovatko he työssään törmänneet siihen ilmiöön, että ärtyvän suolen oireyhtymä on täysin oireeton imetysaikana kuten minulla. Kysyin myös, onko IBS:n ja imetykseen liittyvien hormonimuutosten yhteyttä tutkittu. Heidän mukaansa raskausaikana monet naiset kokevat muutoksia IBS-oireissaan, mutta muutos voi olla mitä vaan: oireiden väheneminen tai loppuminen kokonaan, sairauden alkaminen tai oireiden paheneminen. Laatikainen on kohdannut myös naisia, joilla muutoksia on tapahtunut imetysaikana, Putkonen ei. Joillakin oireet eivät ole palanneet raskauden ja imetyksen jälkeen, toisin kuin minulla. Laatikainen arveli, että raskaus tai imetys voi vaikuttaa jollain lailla myös suolistobakteereihin tai suoliston pinnan immuuniaktiviteettiin. Tieteellisesti tutkittua, luotettavaa tietoa asiasta ei kuitenkaan ole. Naishormonien on Putkosen mukaan ajateltu olevan yksi selittävä tekijä, miksi oireyhtymää todetaan enemmän naisilla kuin miehillä, sillä naishormonit altistavat mm. kivun aistimiselle herkemmin. Jotain vatsakipujeni laadusta kertonee, että pari päivää sitten pyörryin saunassa niiden takia. Energiavajeesta tai nestehukasta ei voinut olla kyse, koska olin juuri syönyt ja juonut. Seisoin lattialla nojaten käsivarsilla ylälauteeseen kestääkseni kipua, kun minua alkoi oksettaa. Seuraavassa hetkessä havahduin istumasta lattialta selkä nojaten saunan oveen. Onneksi en kaatunut kiukaalle.

Kelan ja ammattijärjestöni ammatillisen kuntoutuksen ensimmäinen yksilökuntoutuspäivä oli viime viikolla. Olin käyttänyt pari tuntia aikaa ennakkokyselylomakkeiden täyttämiseen kotona viikkoa aiemmin, mikä oli minulle valtava ponnistus. Koin sen myös turhauttavaksi, koska kyselylomakkeissa kysyttiin paljolti samoja asioita, jotka olin jo hakemuksessani kertonut. Kuntoutuspäivänä minun piti tavata erikseen kolme eri ammattilaista - lääkäri, kuntoutusohjaaja ja fysioterapeutti - jotka kukin vuorollaan kyselivät samoja kysymyksiä. Jouduin selittämään päivän aikana samat asiat kolmelle eri ihmiselle peräkkäin. Suurimman osan näistä asioista olin kertonut jo kyselylomakkeissa. Ilmeni, että kolmesta työntekijästä vain yksi oli lukenut ennakkokyselylomakkeeni vastaukset, vaikka ne olivat kaikkien nähtävissä. Lääkäri olisi voinut luvallani myös tutustua etukäteen Kanta-merkintöihini, jotta minun ei olisi tarvinnut selittää jälleen asioita, jotka hän voi sieltä lukea. Fysioterapeutti käytti tunnin tapaamisajasta vain puolet ja siitäkin suurimman osan tuijotti minua hiljaa säälivällä ja ymmärtämättömällä katseella. Sitten hän suositteli minulle metsäkävelyjä mielenterveyden tueksi. En jaksanut edes vaivautua toteamaan, että kun koen yksinäisyyttä koko ajan ja kaikkialla, niin yksin keskellä metsää kokemus vain korostuu. Yksinäiset metsäkävelyt eivät ole lääke kosketuksen, kohtaamisen ja läheisyyden puutteeseen. Päivän päätteeksi nuo kolme ammattilaista sitten tapasivatkin minua vartin ajan yhdessä. Kysyin, miksi ihmeessä päivää ei toteutettu niin, että olisin tavannut heidät kaikki kerralla ja kertonut asiani kaikille yhtaikaa. Kukin olisi voinut omasta ammattiroolistaan käsin kysyä kysymyksiä ja käsitellä saamaansa tietoa ammattinsa mukaisella tavalla. Lääkäri vastasi, että Kela on määrännyt eri ammattilaisten tapaamiset järjestettäväksi erikseen yksilötapaamisina. Mitään järjellistä syytä tähän en keksi, jos ja kun asiakas itse ei kiellä avointa tiedonjakoa työryhmän kesken. Kuntoutuspäivään oli varattu kuusi tuntia, mutta käytännössä siitä puolet oli silkkaa luppoaikaa. Yhteistapaamisena koko homma olisi hoidettu tunnissa tai parissa. Odotukseni joulukuun neljän päivän ryhmäkuntoutusjakson suhteen ovat siis erittäin matalat. Pelkään, että siellä lähinnä puidaan järjestelmän puutteita ja luennoidaan hyvinvoinnin peruspilareista, kuten kehotetaan syömään terveellisesti, liikkumaan ja ajattelemaan positiivisesti. Jos näin, niin jättänen kurssin kesken. Sen tavoitteena tuskin on asiakkaan vitutuksen, toivottomuuden ja kyynisyyden lisääntyminen.

Pyysin työterveyslääkäriltäni lähetteen uusiin verikokeisiin, koska vielä puoli vuotta sitten laihtumiseni ei ollut vaikuttanut veriarvoihini mutta otaksuin, että se pikkuhiljaa alkaa vaikuttaa. Varsinkin kun olen vaan laihtunut lisää. Edelleen arvot olivat hyvät, mutta se selittynee sillä, että syön vitamiineja ja hivenaineita purkista. Rautakuuria työterveyslääkärini kuitenkin suositteli, koska rauta-arvoni olivat laskeneet, joskaan eivät anemian tasolle. Olisin saanut myös ajan ravitsemusterapeutille, mutta kieltäydyin siitä, koska en pysty keksimään, mitä hyötyä siitä olisi. En jaksa mennä kuulemaan, että joku selittää minulle kuin teinitytölle, kuinka painon saa nousemaan syömällä enemmän ja kaloripitoisempaa ruokaa. Kyse kun nyt ei ole tiedon puutteesta enkä sairasta ensimmäistä kertaa.

Koettuani taas muutaman täysin sietämättömän päivän jouduin toteamaan, ettei minulla taida sittenkään olla varaa lääkkeettömyyteen. Jos se on ainoa pelastusköysi, jonka avulla pysyn edes jotenkuten pinnalla, niin minun pakko tarttua siihen. Aloitin eilen Brintellix-lääkkeen pienimmällä mahdollisella annostuksella. Pelkään sivuoireita valtavasti, mutta se pelko on sentään paremmin siedettävissä sairauslomalla kuin töissä.

Poistin Facebook-tilini kokonaan viime viikolla. En enää kestänyt nähdä, kuinka ihmiset siellä hehkuttavat onnellista elämäänsä, mikä korostaa omaa epäonnistumistani ja toivottomuuttani. En enää kestänyt nähdä muistoja edellisvuosien julkaisuistani ja palata aikaan, jolloin asiat olivat paremmin tai ainakin kulissit pystyssä ja toivoa rinnassa. En enää jaksanut ideoida mielestäni hyviä julkaisuja ja odottaa kavereideni reagoimista niihin vain pettyäkseni toistuvasti, kun niihin ei reagoitu lainkaan tai tarpeeksi tai toivomallani tavalla. Inhoan sitä tunnetta, joka minut valtaa miettiessäni, että mitäköhän tuo ja tuo on julkaisuni nähtyään ajatellut, kun ei ole siihen reagoinut, tai mitä tuo ja tuo on peukullaan tarkoittanut. Miksi joku on kommentoinut ja joku ei. Haluan kokea, kuulla ja nähdä reaktiot heti niin kuin kasvokkaisessa kohtaamisessa tai yksityisviestinnässä. En halua huutaa bittiavaruuteen ja jäädä odottamaan kaikua. Tarvitsen ihmisiä lähelleni ja konkreettiseen elämääni, en hyväsydämisiä emojeja bittiavaruudessa. Lisäksi, en jaksa enkä halua verrata itseäni jatkuvasti muihin. Joku voi yrittää väittää muuta, mutta sitä ihminen somessa tekee, koska on ihminen. Minua oksettaa se henkilöbrändäys, jota some-aktiivisuus käytännössä on. Sitä myös minä tein, mutta en halua enää tehdä. Haluan elää tässä fyysisessä, konkreettisessa hetkessä ja todellisuudessa enkä virtuaalimaailmassa henkilönä, joka supistuu vain niiksi kuviksi ja kiinnostuksen kohteiksi, jotka hän somekavereilleen jakaa. 

Ahmin muutamassa päivässä Hanna Brotheruksen äänikirjan Ainoa kotini. Lukekaa se. En tiedä, millaisena se avautuu erilaisille ihmisille ja etenkin lapsettomille, mutta minusta tuntui kuin olisin monin paikoin kuunnellut omia ajatuksiani, omaa sisäistä puhettani - vaikka en ole taiteilija, tanssija tai viisikymppinen, ja vaikka minulla on vain yksi lapsi. Itkin vähän väliä kirjaa kuunnellessani. Se on pelottavan samastuttava ja surullinen mutta myös kielellisessä kauneudessaan koskettava. Hirvittää toki Brotheruksen puolesta, mitä hänen läheisensä suorasta puheesta ajattelevat, ja miten kirja on hänen ihmissuhteisiinsa vaikuttanut, mutta se ei liene lukijan pulma. Olen vain kiitollinen siitä, että hän kirjoitti sen kaiken auki ja julki. Odotan mielenkiinnolla Maria Veitolan yökyläilyä Brotheruksen luona.

Veljeni kuolemasta tulee tässä kuussa kuluneeksi viisi vuotta, mutta nyt minusta tuntuu kuin siitä olisi paljon vähemmän aikaa kuin edellisvuosina. Tuntuu kuin asia olisi yhtäkkiä aivan tuore, kuin haava olisi aikanaan pikaisesti ommeltu kiinni mutta nyt auennut ja tulehtunut. Kuin minut olisi heitetty yllättäen altaan syvään päätyyn uituani jo pitkän matkaa toiseen suuntaan. Tämä liittyy varmasti siihen, että lopetin 12-vuotisen tunteita turruttavan mielialalääkitykseni, sekä siihen, että olen nyt avioeron jälkeen aivan eri tavalla yksin kuin veljeni kuollessa. Epäilen, että myös lapseni kasvu vaikuttaa asiaan, koska jatkuvasti näen hänessä veljeni, ja koska toistuvasti mietin, millainen suhde heillä voisi nyt olla.

En voi elää enää suorittamalla, mutta en osaa muuta. En tiedä, miten muuten voi elää. Olen viallinen, vääränlainen tähän hulluun maailmaan. Hengitän vihaa, surua, häpeää ja syyllisyyttä - sisään, ulos, sisään, ulos. Kun ajattelen, millainen äiti minusta piti tulla, ja miten minun piti vanhempana opettaa lapselleni tunteiden käsittelyn tervettä mallia, henkeni salpautuu. Ilma on liian raskasta hengittää, hukun häpeään ja syyllisyyteen.

Sairausloma

Minähän punnerran viimeisillä voimillani viimeiseen asti, ennen kuin pystyn luovuttamaan ja antamaan itselleni armoa. Kun viime viikkoina olen ajatellut viikon päätteeksi, etten kykene töihin enää seuraavalla viikolla, ja seuraavan viikon alkajaisiksi, että kyllä vielä tämän viikon jaksan, niin tällä viikolla ajattelin maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona, että huomiseen en enää pysty. Jos työterveyshuoltoni tarjoaisi palvelua ilta-aikaan, niin olisin soittanut sinne jo maanantaina, että tarvitsen sairauslomaa. Joka aamu kuitenkin päätin vielä sinnitellä. Keskiviikkoiltana ajattelin, että jos en pian jää sairauslomalle, niin varmaan joko saan sydänkohtauksen tai ajan mielenhäiriössä autolla päin kalliota. Päätin soittaa torstaina heti aamukahdeksalta työterveyshuoltoon, mutta en sitten soittanutkaan. Ajattelin, että selvisinhän elossa eilisestäkin, selviän varmaan tästäkin päivästä. Kovin pitkälle ei eilisaamu kuitenkaan ehtinyt, kun romahdin työpaikalla. Tein pitkästä aikaa kilometrikorvaushakemusta netissä, kun järjestelmä ei suostunutkaan hyväksymään sitä, koska uuden sote-sopimuksen takia työsuhteeseeni oli merkitty tekninen muutos eli katkos elo-syyskuun vaihteeseen. Sitten vielä tajusin, että tästähän oli mainittu Teamsissä, mutta kappas vaan olin senkin unohtanut. Koin, että en kykene tähän vastoinkäymiseen, en kykene enää yhteenkään vastoinkäymiseen. Soitin itkien työterveyshoitajalleni, joka onneksi on vuorovaikutustaitoinen ja lämminsydäminen ihminen. Kesken puhelun huomasin, että työhuoneeni ovi ei ole kiinni vaan raollaan ja mietin, kuuliko joku vollotukseni. Hipsin työpaikalta vähin äänin, soitin esihenkilölleni ja ajoin itkien kotiin. En kyennyt enää edes ajattelemaan, mitä työtehtäviä kalenterissani olisi ensi viikolle ja kuka ne hoitaisi. En pystynyt enää ajattelemaan tätä hetkeä kauemmas.

Olen aina ajatellut, ettei minulla ole oikeutta valittaa voinnistani esimerkiksi niin kauan, kun nukun kaikesta huolimatta hyvin. No viimeisen viikon verran olen nukkunut huonosti ja nähnyt samankaltaisesti paljon ahdistavia, todentuntuisia painajaisia, kuin kevät-kesällä näin Venlafaxin-lääkkeen sivuoireena. Alkuviikosta näin unta, jossa kaksi ystävääni oli kuollut yllättäen ja vuorollaan molempien avomiehet tulivat kertomaan asiasta itkevien lastensa kanssa. Toinen ystävä oli kuollut auto-onnettomuudessa ja toinen sairauskohtaukseen. Unessa ihmettelin, miten näin voi tapahtua kahdelle ystävälleni lähes samaan aikaan. Eilen töistä kotiin saavuttuani menin lähes saman tien nukkumaan ja laitoin kellon herättämään kolmen tunnin päähän. Siinä ajassa ehdin herätä kahdesti painajaiseen. Ensimmäistä unta en muista mutta heräsin haukkoen happea. Toisessa unessa menetin puhekykyni ahdistuksen seurauksena, aloin sammaltaa kuin humalainen, vaikka olin täysin selvin päin. Viime yönä näin unta, jossa annoin vahingossa lapselleni mehun sijaan siideriä, olin kauhuissani tapahtuneesta ja ihmettelin, miksei kukaan paikalla olleista puuttunut asiaan. Mielestäni on suorastaan surkuhupaisaa, kuinka helposti näiden unien yhteys tosielämän mielenmaisemaani, ajatuksiini ja tunteisiini on nähtävissä.

Koska ärtyvän suolen oireyhtymä on niin lievän vaivan maineessa, niin en ole antanut itselleni lupaa pitää sitäkään tarpeeksi pätevänä syynä sairauslomalle. Kuluneen viikon aikana olen kokenut itseni taas päivittäin lähes toimintakyvyttömäksi sietämättömien suolistovaivojen takia. Huonosti nukkuminen tai liian niukat unet ovat aina vaikuttaneet suolistooni - niin kuin nyt suunnilleen kaikki mahdollinen - ja toisaalta vatsavaivat voivat herättää minut öisin, niin että noidankehä on taas valmis. Tarvittaessa otettava ahdistuslääke Xanor on ainoa, joka edes pariksi tunniksi voi vähän helpottaa vatsakipujani, mutta en halua ottaa sitä kuin korkeintaan pari kertaa viikossa. Vatsakipujen takia en usein myöskään fyysisesti kykene leikkimään ja tekemään asioita lapseni kanssa. Ennen avioeroa pystyin tarvittaessa pyytämään lapseni isää vahtimaan lasta vähän aikaa silloin, kun minun oli päästävä rentouttamaan vatsani selällä maaten. Lapseni isä kun oli melkein aina kotona vapaa-ajallaan. Eron jälkeen tällaista mahdollisuutta lapsen luota poistumiseen ei ole ollut luonapitovuorollani, ja pelkästään ajatus siitä ahdistaa ja lisää vatsaoireita. Ihan niin kuin tieto siitä, että laukussani on tarvittaessa ahdistukseen otettava lääke, ennaltaehkäisee ahdistuksen eskaloitumista - ja tieto siitä, että lääkettä ei ole, eskaloi ahdistusta. Mietin usein, kuinka moni sinnittelisi töissä sellaisten vatsakipujen kanssa kuin minä jo 10 vuotta olen tehnyt. Kummallista tai ei, vatsakipuni ovat vain pahentuneet näinä kahtena sairauslomapäivänä entisestään. Johtunee häpeän, epäonnistumisen ja syyllisyyden tunteista.

Aloin laskea Escitalopram-lääkkeeni annosta syyskuun alussa ja keskusteltuani asiasta työterveyshuollon psykiatrin kanssa lopetin lääkityksen kokonaan. 12 vuoden vihaisuuden ja suruttomuuden jälkeen en halua enää käyttää yhtään päivää elämästäni siihen, etten voi tuntea tunteita sellaisenaan, ja etten kykene itkemään. Vaikutus on jo nähtävissä: Viikon lääkkeettömyyden jälkeen olen taas alkanut liikuttua ja itkeä melko herkästi. Olisinkohan kyennyt eilen romahtamaan ja purskahtamaan itkuun ilman lääkkeettömyyttä? Ehkä olisin vain suuttunut ja puskenut vihan voimalla eteenpäin. 

Vaikka Kela kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti hyväksyisikin hakemuksen kolmannesta terapiavuodestani lähes kahden vuoden terapiatauon jälkeen, niin terapiaan meneminen ei olisi välttämättä järkevää. Jos ylipäätään onnistuisin sopivan terapeutin löytämään, niin voisin tavata häntä vain sen yhden vuoden eli kolmivuotisterapiajakson viimeisen vuoden, kunnes Kela vaatisi minua taas sinnittelemään ilman hoitoa viiden vuoden ajan. Joka kerta, kun sanon tai kirjoitan tämän, se tuntuu yhtä absurdilta ja epäinhimilliseltä. Kelan viesti on toisin sanoen: ”Koitahan pysyä hengissä, näkyillään taas viiden vuoden päästä - siis jos olet onnistunut pysymään hengissä!” Ilmeisesti Käypähoito-suositukset ja Kelan linjaukset saavat Suomen päättäjien mielestä olla melkoisen suuressa ristiriidassa keskenään. Kaiken kukkuraksi työterveyshuollon psykiatrini suhtautui varauksella siihen, että saisin Kelasta välttämättä enää kolmatta kolmivuotisterapiakautta ollenkaan. Jos en nyt hae kolmatta terapiavuotta, niin viisivuotisesta sinnittelykaudesta on jo kulunut kohta ensimmäiset kaksi vuotta, eli voisin mahdollisesti saada uuden kolmivuotisterapian reilun kolmen vuoden kuluttua. Työterveyshuollon psykiatria saan tavata enää kerran. Ehkä hän nyt, kun olen sairauslomalla, voisi kirjoittaa lähetteen erikoissairaanhoitoon niin, ettei se tulisi bumerangina takaisin saatesanoin ”liian terve”. 

Äitiyden ja vaikeiden mielenterveysongelmien yhdistelmä aiheuttaa sanoinkuvaamattoman suuria häpeän ja syyllisyyden tunteita. Kerroin eilen sairauslomastani ja sen syistä lapseni isälle tekstiviestitse, mikä tuntui todella vaikealta mutta välttämättömältä. Kerroin myös syyllisyyden tunteista ja siitä, ettei ihanan lapsemme seura helpota oloani vaan tuntuu raskaalta. Sanallisesti lapseni isä suhtautui asiaan kunnioittavasti ja ymmärtävästi, mutta tietysti ajattelen, että oikeasti hän katuu suuresti sitä, että meni tekemään lapsen näin mielivammaisen ihmisen kanssa. Hänellä kun kuulemma menee ihan hyvin. Kuten Olivia Rodrigo laulaa: ”Well good for you, I guess you moved on really easily”. 

Nyt minun on mahdotonta nähdä valoa tunnelin päässä. Näen vain sellaisen tulevaisuuskenaarion, jossa en kykene palaamaan enää nykyiseen työhöni, vaan jään työkyvyttömyyseläkkeelle tai joudun tekemään jotakin todella pienipalkkaista ja epämielekästä työtä. Taloudellisen tilanteeni heikkenemisen takia menetän asuntoni ja joudun muuttamaan takaisin johonkin masentavaan kerrostaloon. En koskaan saa kasaan rahoja matkustaakseni ystäväni ja lapseni kummisedän luo Brasiliaan. Kasvaessaan lapseni tajuaa, kuinka kelvoton äiti olen ja haluaa asua mieluummin isällään. Sitten lapseni isä sairastuu keuhkosyöpään tai -ahtaumaan tupakoinnin seurauksena ja kuolee. Vanhempani eivät enää ikääntymisensä takia pysty auttamaan lapsenhoidossa. Lopulta lapseni muuttaa asumaan veljeni luo Helsinkiin tai kummiensa luo Turkuun, kun en kykene hänestä enää huolehtimaan. Erikseen ei varmaan tarvitse mainita, etten koskaan saa toista lasta ja parisuhdetta.

Olen viimeisen puolen vuoden aikana kertonut elämästäni ja mielenterveysongelmistani kuudelle eri terveydenhuollon ammattilaiselle ja maanantaina on vuorossa seitsemäs. Koko elämäni aikana varmaan tuhannelle. Terveydenhuollossa on aivan sama työntekijöiden vaihtuvuuden ja resurssien niukkuuden ongelma kuin sosiaalipalveluissakin. En jaksaisi toistaa kaikkea paskaa enää yhdellekään uudelle ihmiselle, mutta sekin sairastavalta vaaditaan, jotta hän voisi edes ehkä mahdollisesti saada hoitoa. Minulta alkavat kohta voimat loppua, hoidon saaminen on niin kovan työn takana.

Diagnoosit

Omakanta-palvelusta on nähtävissä terveystiedot vain vuodesta 2014 lähtien. Sen jälkeen olen saanut seuraavat psykiatriset diagnoosit:

F50.2 Bulimia nervosa 

F41.1 Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö

F41.2 Sekamuotoinen ahdistus- ja masennustila 

F34.1 Pitkäaikainen masennus

F33.10 Toistuvan masennuksen keskivaikea masennusjakso  ei somaattista oireyhtymää 

F32 Masennustila

F32.1 Keskivaikea masennus

Tuo ”ei somaattista oireyhtymää” on kyllä epärealistinen ilmaus, koska IBS-oireyhtymä on minun tapauksessani mitä suurimmassa määrin psykosomaattinen sairaus. Kyseisen diagnoosin antanut lääkäri tiesi tämän varsin hyvin. Yleistyneen ahdistuneisuushäiriön diagnoosin sain muistaakseni jo vuonna 2009, vaikka jälkikäteen arvioiden oireeni olisivat riittäneet diagnoosiin jo 2004. Olen usein miettinyt, sainko tosiaan ensimmäiset diagnoosini vasta 2009 hakeuduttuani YTHS:n vastaanotoille, vaikka olin jonkinlaisen hoidon piirissä jo keväästä 2004. Alaikäisenä terveydenhuollossa kiinnitettiin muistikuvieni mukaan huomiota lähinnä laihtumiseeni, ei niinkään pääni sisäiseen maailmaan. Mieleeni on jäänyt erityisesti kaksi lääkärikäyntiä ennen kuin täytin 18. Eräs lääkäri ehdotti tai ikään kuin antoi minulle luvan, että ”voit syödä vaikka joka päivä suklaapatukan, kyllä ne kuukautiset sitten palaa vähitellen”. Toinen lääkäri vähätteli arviotani siitä, että myös aivotyöhön kuten opiskeluun kuluu paljon energiaa. Hän sanoi, että ”et sinä opiskelemalla laihdu, painon saa nousemaan vähentämällä liikkumista”.

Tuntuu väärältä, että en ole tietääkseni koskaan saanut laihuushäiriö-diagnoosia, vaikka todellakin sairastin sitä monta vuotta ennen kuin syömishäiriöni muuttui bulimiaksi. Ehkä vielä 10-15 vuotta sitten terveydenhuollon ja psykiatrian ammattilaiset luulivat, että laihuushäiriö tarkoittaa sitä, että makaa sairaalassa luurankona saamassa ravintoliuosta suoraan suoneen. Nykyisen kriteeristön mukaan täytin aikoinaan kaikki muut anoreksia-diagnoosin kriteerit paitsi painon. Anorektikon painoindeksi saa olla korkeintaan 17,5 tai painon pitää olla vähintään 15 % alle pituuden mukaisen keskipainon. Pituuden mukaisesta keskipainosta en löydä luotettavaa tietoa, mutta painoindeksini oli alimmillaan 17,7.  Toisaalta jos potilaalla on tyypillisiä laihuushäiriön oireita, mutta jokin anoreksian diagnostisista kriteereistä puuttuu tai avainoireet esiintyvät lieväasteisina, niin diagnoosiksi tulee asettaa F50.1 Epätyypillinen laihuushäiriö. Tietääkseni en ole koskaan sellaista diagnoosia saanut. Ehkä minun pitäisi pyytää lapsuuden kotikunnastani kaikki terveystietoni, josko niistä selviäisi jotakin uutta ja ihmeellistä. YTHS:ltä pyysin ja sain tiedot kirjallisesti joitakin vuosia sitten, kun huomasin, ettei niitä ole Omakannassa.

Koskaan en ole tietääkseni saanut persoonallisuusdiagnoosia, vaikka sellaiseenkin olisi ollut aihetta. Kysykää vaikka ex-puolisoltani, heh. Mielestäni minulla on ollut yläasteiästä asti F60.5 Vaativa persoonallisuus. Vaikka sitä ei ole B-lausunnoissa mainittu, niin muiden asioiden muassa olen tarvinnut Kela-psykoterapiaa myös persoonallisuuteni, en vain mielenterveyshäiriöiden tai traumaattisten kokemusten takia. Vaativasta persoonallisuushäiriöstä kärsivällä (kyllä, nimenomaan kärsivällä) on korostunut järjestyksen, täydellisyyden ja kontrollin tarve joustavuuden, avoimuuden ja tehokkuuden kustannuksella. Vaativa persoona on ylitunnollinen ja joustamaton moraalisissa ja arvoihin liittyvissä asioissa, keskittyy korosteisesti yksityiskohtiin, sääntöihin ja aikatauluihin ja saattaa omistautua työlle harrastusten ja ystävyyssuhteiden kustannuksella. Vaativat piirteet johtavat usein uupumiseen varsinkin elämänmuutosten ja stressitilanteiden yhteydessä (tell me about it!). Muutokset työpaikalla tai tavallista tiukemmat aikataulut uuvuttavat herkästi vaativasta persoonallisuushäiriöstä kärsivän. Tästä saattaa seurata masennusta tai ahdistuneisuutta (jep). Mielenterveystalo.fi-sivustolla todetaan, että ihmisen vanhetessa saattaa käydä niin, että voimavarat eivät enää riitä täyttämään yliviritettyjä vaatimuksia, toisin kuin nuorempana. Tuota noin, jouduin jäämään töistä uupumuksen vuoksi kahden kuukauden sairauslomalle jo 28-vuotiaana — onko se vanha? Vaativille persoonille ovat usein helpoimpia sellaiset ympäristöt, jotka sallivat tai jopa tukevat sääntöihin suuntautuneisuutta ja täydellisyyden tavoittelua. Avioliittoni ei ollut sellainen ympäristö.

Mielenterveystalossa kerrotaan myös, että mikäli vaativat piirteet ovat altistaneet masennus- ja ahdistusoireilulle, työpaikalla voidaan tehdä tilannetta helpottavia muutoksia työnkuvaan ja joskus se onkin ainoa keino auttaa vaativasta persoonallisuushäiriöstä kärsivää työntekijää. Valitettavasti kuntatyönantajat käyttävät tällaisia ohjeistuksia vessapaperina. Lastensuojelussa burnout-sairausloman jälkeen odotetaan, että työntekijä joko jatkaa samalla höökillä kuin ennen tai vaihtoehtoisesti irtisanoutuu (kokemusta on). Ensimmäinen vaihtoehto johtaa tietysti ennen pitkää uuteen romahdukseen, mutta mitään toimenkuvan muutoksia ei ole tarjolla. Ja hei, kuka ikinä on vapaaehtoisesti kertonut työnantajalleen persoonallisuushäiriöstään? No, onneksi olen oppinut kuuntelemaan ja kunnioittamaan itseäni ajoissa ja irtisanouduin siitä uudesta tehtävästä, johon siirryin talvella. Pystyin jatkamaan töitä ilman sairauslomaa, kun päätin palata tuttuun työnkuvaan.

Psykoterapeuttisesta, erityisesti kognitiivisesta terapiasta saattaa myös olla vaativalle persoonalle apua, jos hän kykenee itse näkemään, että hänen toimintatapansa ovat poikkeavia ja vaikeuttavat sopeutumista. Onneksi kykenen — siitä kiitos paitsi itselleni ja terapeuteilleni niin myös ex-puolisolleni. Aion käyttää nykyisen Kela-terapiani 3. vuoden heti, kun koronatilanne hellittää ja terapiatapaamiset voidaan toteuttaa kasvokkain eikä etäyhteyksin. Hoitotahoni terveysasema vaatii nyt 1,5 vuoden jälkeen kontrollipuhelua lääkärin kanssa, jotta saan uusittua mielialalääkereseptini. Sitä varten minun piti täyttää tuhannetta kertaa elämässäni AUDIT-, BDI- ja BAI-kyselyt. Pelkään, että lääkäri ehdottaa lääkkeen vaihtoa, joka tuntuisi erittäin pelottavalta 12 vuoden jälkeen.

Jotkut pahoittivat mielensä blogitekstistäni, jossa kirjoitin läheisten reaktioista laihtumiseeni. Eräs huomautti, että minun pitäisi kertoa heti ja henkilökohtaisesti, jos tarvitsen apua. Ajatus on kaunis, mutta valitettavasti kukaan läheinen ei pysty tarjoamaan sitä apua, mitä tarvitsen. Tarvitsisin rauhoittavaa lääkitystä ahdistuskohtauksia varten, turvallisen ja toimivan parisuhteen sekä tietysti sen, että koronarajoituksista voitaisiin luopua. Rauhoittavaa lääkitystä en ole saanut edes yksityiseltä psykiatrilta. Edellä kuvatuilla spekseillä minulla on varmaan huippuhyvä markkina-arvo kumppaninmetsästyksessä. Korona jatkuu jatkumistaan eikä sille kukaan läheisistäni mahda mitään. Näillä mennään.

Ps. Parasta viikonlopussani oli ehdottomasti se, että pystyin itkemään ensimmäistä kertaa 3-4 kuukauteen. Siitä on kiittäminen Yle Areenasta katsomaani erittäin surullista ja hyvää elokuvaa 24 viikkoa. Elokuva laukaisi itkuni, mutta hetken päästä huomasin itkeväni ainakin tusinaa eri asiaa. Koko viikossani yksi parhaista asioista oli puolestaan se, että nauroin vedet silmissä ensimmäistä kertaa noin vuoteen. Siitä kiitos Netflixin Superstore-sarjan 2. jaksolle ja Glenn-hahmolle. Edellisen kerran muistan nauraneeni yhtä voimakkaasti viime keväänä lukiessani kirjaa Kaikkien menetysten äiti.

Vuosi

Ensi viikolla tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun saimme lapsen — meille syntyi vauva, minusta tuli äiti ja me muutuimme vanhemmiksi. Kyllä olen moneen kertaan vuoden aikana miettinyt, millaista elämä olisi ollut, jos olisin tullut äidiksi esimerkiksi 10 vuotta nuorempana, saati alle täysi-ikäisenä. Miettinyt ja ollut suunnattoman tyytyväinen siitä, että en tullut. Ei sillä, että sellainen olisi ollut lähelläkään, sillä harrastin seksiä ensimmäisen kerran 21-vuotiaana ja olen naimisissa ensimmäisen seurustelukumppanini kanssa. Mutta onhan sitä joskus jotkut tulleet raskaaksi ekasta kerrastaan. 

Tuntuu hyvältä, että vaihdoimme osia puolisoni kanssa. Hän oli kaksi viikkoa isyyslomalla minun palattua töihin ja äitini hoidettua lastamme kolme viikkoa. Huomisesta alkaen olemme ensimmäistä kertaa vuoteen tasavertaisessa asemassa, kun puolisoni palaa töihin ja lapsemme aloittaa päivähoidon. En löydä itsestäni tippaakaan mustasukkaisuutta puolisoani kohtaan, mitä lapsemme hoitamiseen tulee. Olen kuullut ja lukenut äideistä ja kohdannutkin heitä, jotka omivat lapsen itselleen. Minulla on sellainen käsitys, että äidit yleensä ovat kovin pahoillaan, jos eivät satu näkemään esimerkiksi lapsensa ensiaskelia tai kuule hänen ensimmäistä lausettaan. Kun ajattelen, että lapsemme ottaisi ensimmäiset askeleensa (ilman tukea) esimerkiksi päiväkodissa, niin ei minua harmita yhtään. Olen vain iloinen, että hän on oppinut kävelemään ja odotan innolla, että näen sen pian itsekin. Mutta enhän ole mustasukkaista tyyppiä parisuhteessakaan. En ymmärrä, miten se on minulta pois, jos mieheni esimerkiksi kehuu tai vaikka halaa jotakuta toista naista tai nauraa jonkun toisen naisen hauskoille jutuille.

Odotan päivähoidon aloitusta ihan hyvillä mielin, koska lapsemme on niin sopeutuvainen ja yleensä hyväntuulinen. Hän kävi isänsä kanssa harjoittelemassa päiväkodissa muutaman kerran ja minäkin olin mukana kahdesti. Kaikki meni tosi hyvin, päiväkodin ruokakin maistui hänelle. Hän on ollut niin kiinnostunut leluista, hoitajista ja muista lapsista, että on hädin tuskin huomannut, kun isänsä on käynyt vessassa. Se minua jännittää eniten, että miten lapsi saa nukahdettua siellä päiväunille, kun on tottunut nukkumaan vaunuissa. Sekä se, miten hän reagoi herätessään, kun paikalla ei olekaan minä, isänsä tai isoäitinsä. Päiväunia ei ainakaan meidän päiväkodissa harjoiteltu etukäteen vanhemman kanssa.

Unikoulu jäi melko turhaksi touhuksi. Pari yötä ennen töihinpaluutani vauva nukkui ensimmäistä kertaa elämässään 7,5 tuntia putkeen, mutta aloitettuani työt hän heräili taas joka yö 1-3 tunnin välein. Tällä viikolla hän yllättäen nukkui neljänä yönä 4-5,5 tunnin pätkän ja viime yönä 6 tuntia. Ensimmäiset kolme viikkoa töissä odotin loukkaantuneena, että joku kysyisi, miten vauvamme nukkuu ja olenko väsynyt. Sitten luovutin ja mainitsin asiasta itse. Olin ajatellut, että töissä ihmiset osoittaisivat paljon enemmän kiinnostusta tilanteeseeni, olenhan työpaikkani ainoa äitiyslomalta uuteen työhön siirtynyt. Ehkä kaikilla on vaan niin paljon kaikkea omissa elämissään tai he eivät halua vaikuttaa yliuteliailta. Väsymystäni kuvaa parhaiten se, että voisin nukahtaa viidessä minuutissa milloin vaan, missä vaan. Ilman kahvia en varmaan pysyisi hereillä. Pääosin olen itse asiassa ollut töissä yllättävän pirteä, väsymys iskee yleensä vasta neljän jälkeen mutta kunnolla iskeekin. Ja lapsellahan ei ole viikonloppuja mitä uneen tulee, joka aamu herätään kuudelta.

Tuntuu vaikealta olla erossa lapsesta yli 9 tuntia päivässä. Yhteistä aikaa iltaisin ennen lapsen nukkumaanmenoa jää vain 3-4 tuntia. Jäisi vielä vähemmän, jos pitäisin kellokortin saldon nollilla, nyt se on 6,5 tuntia miinuksella — maksimiraja on 6 tuntia. Helvetin kiky-pidennys! Aion alkaa tehdä vuodenvaihteesta lähtien 80% työaikaa: käydä töissä viitenä päivänä viikossa mutta tehdä lyhyempiä päiviä. Onneksi siitä ei tarvitse vääntää työnantajan kanssa, sillä osittainen hoitovapaa on lakisääteinen oikeus. Kiitos Suomi! Lainsäädäntö todellakin kannustaa työntekoon kotiäitiyden sijaan, sillä kotihoidontuki on alle 500 euroa kuussa (netto), mutta jos tekee 80% työaikaa, niin Kela maksaa 120 euroa kuussa (netto) osittaista hoitorahaa. Eli voit valita pelkästään alle 500 euroa Kelasta tai 80% kuukausipalkan + Kelasta 120 euroa. 

Imetyksen suhteen töissä oleminen ei ole tuottanut ongelmia, koska rintojeni maidontuotanto on vähentynyt niin paljon, että voin olla 12 tuntia imettämättä ilman, että rinnat juurikaan edes turpoavat saati vuotavat. Toisen rinnan maidontuotanto on vähentynyt vielä enemmän, koska kun siitä ei meinaa tulla mitään, vauva puree nänniä ja sitten siitä ei ainakaan tule ja sekös saa hänet puremaan vielä lisää. Olen ylpeä itsestäni, että olen jaksanut imettää kokonaisen vuoden. Jatkan vielä syyskuun, jos maitoa vaan tulee.

Kävi kuten pelkäsin: ärtyvän suoliston oireyhtymäni aktivoitui uudestaan siitä päivästä lähtien, kun menin töihin. Ruokavaliosta tässä ei voi olla kyse, koska siinä ei tapahtunut muutoksia äitiysloman loppuessa. Lakkasin noudattamasta FODMAP-ruokavaliota viime syksynä, kun vatsavaivani olivat mystisesti loppuneet lapsen syntymän myötä. En todellakaan aio aloittaa sitä uudestaan, kun sillä ei kerran selvästikään ole vaikutusta. Syitä oireiden aktivoitumiseen voivat siis olla päivärytmin muutos, liikunnan väheneminen ja psyykkisen kuormituksen lisääntyminen. En ollut etukäteen tullut ajatelleeksikaan, miten radikaalisti liikunnan ja ulkoilun määrä arjessani vähenee äitiysloman päätyttyä. Siihen on ollut vaikea sopeutua, kun olin tottunut käymään yleensä kaksi kertaa (vähintään kerran) vaunukävelyllä joka päivä ja lisäksi silloin tällöin jumpassa tai kuntosalilla tms. Onneksi minulla on töissä sentään sähköpöytä, niin että voin seistä osan päivästä. Tietysti olen myös ehtinyt lihoa näiden työviikkojen aikana ja vaikka yritän kovasti olla välittämättä siitä, niin valehtelisin, jos väittäisin, ettei se häiritse minua. Useina iltoina käyn töiden jälkeen vaunukävelyllä, mutta jos on jotain muuta sovittuna, niin en ehdi. Ja haluan, että arjessa on muutakin. Mitä psyykkiseen kuormitukseen tulee, niin en ole (vielä) stressaantunut mutta stressin pelkokin kuormittaa. Työelämässä joudun yhtäkkiä olemaan sosiaalisessa kanssakäymisessä muiden kanssa suurimman osan päivästä — huh, että se on psyykkisesti rankkaa, vaikkei mitään erityistä tapahtuisikaan ja vaikka viihtyisinkin useimpien ihmisten kanssa. Kuormittavaa on esimerkiksi se, miten paljon jatkuvasti mietin, mitä muut ajattelevat ja odottavat tai miten paljon pelkään väärinymmärretyksi tulemista. Tunteet noin ylipäätään.

Autolla ajamiseen liittyen olen positiivisesti yllättynyt, minähän suorastaan nautin siitä! Se tosin edellyttää, etten aja lainkaan valtateillä, koska pelkään liikaa kiihdytyskaistoja. Ajallisesti kiertoteiden käyttäminen ei kuitenkaan vaikuta, sillä valtateillä joutuisin matelemaan ruuhkassa, kun pienemmillä teillä nopeusrajoitukset ovat matalammat mutta ruuhkaa ei ole. Parasta ajamisessa on mahdollisuus kuunnella äänikirjoja, podcasteja ja musiikkia. Miten ihanaa onkaan olla pitkästä aikaa koukussa kirjaan! Voisin ajella vaikka kuinka paljon, kunhan saan samalla kuunnella jotakin mieluisaa.

5/9 kk, 550 g, 30 cm

Tuntuu uskomattomalta olla nyt siinä tilanteessa, josta olen haaveillut koko ikäni, siitä asti kun aloin leikkiä nukeilla. Oma vauva, omassa vatsassa. Pelkään monia asioita, mutta ainakin suurin tai yksi suurimmista peloistani, lapsettomuus, näyttää olleen turha. Nyt, kun raskaus on edennyt yli puolivälin, voin myös todeta, että monet raskauteen liittyvistä peloistani eivät ole toteutuneet: keskenmeno, synnytykseen asti jatkuva voimakas raskauspahoinvointi, parisuhdeongelmat, akne, ummetus, ylimääräiset raskauskilot. Osa noista voi toki vielä toteutua, ja edessä on muita pelkoja, esimerkiksi sellainen pikkujuttu kuin synnytys. Se pelko on käynyt toteen, että kasvava kohtu pahentaa IBS-vaivojani. Alaselkäkivut ovat myös jo alkaneet, vaikkei vatsani vielä kovin suuri ole. Raskauskiloista mainittakoon, että ehkä alkuraskauden pahoinvointi hillitsi painonnousua, mutta toisaalta se myös esti harrastamasta hikiliikuntaa. Raskausaikana kielletyistä ruoka-aineista eniten kaipaan sushia (raaka kala, merilevä, inkivääri), graavilohta, fetaa ja viiniä. Edessä kuiva kesä.

Paljon hyvää on tapahtunut viime kirjoitukseni jälkeen. Rakenneultrassa oli kaikki hyvin, ja vauva voisi jo selvitä hengissä. Toivottavasti hän kuitenkin pysyy kiltisti kohdussa vähintään heinäkuuhun asti. Meidän täytyy käydä heinäkuun alussa ylimääräisessä ultrassa, koska istukka on tällä hetkellä kohdunsuun edessä. Todennäköisesti se liikkuu ylemmäs kohdun kasvaessa, mutta Naistenklinikalla on vuosittain pari tapausta, että istukka ei liiku pois kohdunsuulta, ja siksi synnytys tehdään sektiolla 2-3 viikkoa ennen laskettua aikaa. Heinäkuun ultrassa varmistetaan, mikä istukan tilanne on silloin. Vauvan kehitykseen tai minun vointiini se ei vaikuta. En edes ajattele tuota vastoinkäymisenä tai huonona uutisena, koska minulle ei ole tärkeää synnyttää alateitse. Rakenneultrassa olisi voinut selvittää lapsen sukupuolen, mutta emme halunneet tietää sitä. Jännittävää! 

Olen myös tuntenut vauvan liikkeitä noin kahden viikon ajan. Viikon verran aiemmin aloin tuntea jotain pientä, mutta sitä ei vielä erottanut ilmavaivoista. Sitten tuntemukset voimistuivat ja vakuutuin siitä, että ne ovat vauvan liikkeitä, koska en ollut tuntenut ennen samanlaisia muljahduksia, ne tuntuivat vatsan etuosassa ja sopivalla korkeudella navan alapuolella. Suolisto on alkanut siirtyä kohdun työntämänä ylemmäs. On ihanaa tuntea vauvan liikkeet, ikään kuin hän kommunikoisi kanssani. Tosin maanantain neuvolakäynnin (3. terveydenhoitajan tapaaminen) jälkeen olen ollut hieman hysteerinen aamuisin, ennen kuin tunnen päivän ensimmäiset potkut. Terveydenhoitaja nimittäin sanoi, että jos päivän aikana ei tunne yhtään liikettä, pitää maata tunti rauhassa, ja jos senkään aikana ei tunne mitään, pitää juoda lasillinen mehua ja maata vielä toinen tunti kuulostellen. Jos liikkeitä ei tunne, on syytä huolestua ja soittaa synnytyssairaalan päivystykseen. Onneksi olen tuntenut liikkeitä joka päivä jo aamupäivällä. Eniten niitä tuntuu kuitenkin selällään tai kyljellään maatessani.

Ensimmäistä kertaa lapsuuden jälkeen tuntuu, että elämässäni on onnellisuuden pohjavire. Aina ennen olen kokenut onnea vain hetkissä, kun elämäni pohjavireenä on ollut masennus, ahdistus ja synkkyys. Minusta on aina ollut ihmeellistä, miten kaukaiselta hyvä olo tuntuu, kun voin pahoin, ja miten kaukaiselta masennus ja ahdistus tuntuu, kun voin hyvin, vaikka oikeasti muutoksesta olisi vain viikkoja tai korkeintaan kuukausia. Sisäinen kriitikkoni on toki muistanut huomauttaa, että onnen tunteet ovat vain raskaushormonien aikaansaama huijaus, ja ne kyllä romahtavat ryminällä, kunhan vauva on syntynyt. Onneksi ainakin toistaiseksi olen kyennyt viittaamaan kintaalla noille ajatuksille ja luottamaan onnen jatkuvuuteen. Tällä hetkellä ajattelen, että raskaan vauva-arjenkin, univajeen ja muun sellaisen aikana onnellisuuden pohjavire elämässä voi jatkua. Jää nähtäväksi.

Nyt kun töitä ennen kesä- ja äitiyslomaa on jäljellä vain alle kaksi kuukautta, minulla on jo toinen jalka työelämän ulkopuolella. En jaksa välittää työasioista niin paljon kuin ennen, koska en varmaan ole palaamassa samaan työhön äitiysloman jälkeen.

Viikko 15

Olen niin väsynyt raskauspahoinvointiin. Kuvittele olevasi vatsataudissa kolmatta kuukautta putkeen melkein joka päivä. Kuvittele, että lisäksi vatsassasi kiertää, se on turvoksissa ja siihen sattuu joka päivä. Kuvittele, että näistä oireista huolimatta teet töitä 7-8 tuntia päivässä ja vietät julkisissa liikennevälineissä 2-2,5 tuntia päivässä. Kuvittele, että tämän kaiken lisäksi taistelet lähes joka hetki masentavia ajatuksia ja tunteita vastaan, yrität pysyä positiivisena tai edes neutraalina. En kerjää sääliä - kuvailen vaan elämääni. Raskauden alussa olin toiveikas, että ehkä raskaus muuttaa elimistöäni niin, että ärtyvän suolen oireyhtymän (IBS) oireet vähenevät merkittävästi. Ne eivät ole muuttuneet miksikään. Sen sijaan päivittäisten vatsavaivojen lisäksi olen kärsinyt pahoinvoinnista. Ja se, että tiedän useimpien muidenkin naisten kärsivän raskauspahoinvoinnista, ei helpota oloani. Tällä viikolla oksensin yhtenä päivänä kolme kertaa ja toisena heti aamulla herättyäni, vaikka vatsani oli typötyhjä. Sisäinen kriitikkoni sanoo, että ”älä valita, itse halusit raskaaksi”. Niin halusin, haluan lapsen. Ei kukaan halua pahoinvointia, huonoa oloa, pelkoja ja uupumusta.

Aloin selata eilen äitiysvaatteita Zalandosta, mutta hetken päästä se alkoi tuntua pahalta, kun mieleni muisti muistuttaa minua siitä, että vauvahan saattaa kuolla tai raskaus voidaan joutua keskeyttämään, ennen kuin vatsa on ehtinyt kummemmin kasvaakaan. Ei se ollutkaan niin yksinkertaista, että kun ensimmäiset kolme kuukautta on kulunut ilman komplikaatioita ja ensimmäisessä ultrassa kaikki kohdussa on hyvin, niin pystyisin iloitsemaan täysin rinnoin. Kohtukuolema tapahtuu Suomessa noin 170 vauvalle vuodessa, eli kuolleena syntyy keskimäärin 3 lasta jokaista 1000 elävänä syntynyttä lasta kohti. Se voi tapahtua milloin vaan raskausviikon 20 jälkeen, tai kun vauva painaa yli 500 grammaa, sitä ennen puhutaan keskenmenosta. Onneksi minulla ei sentään ole kohtukuoleman useimpia riskitekijöitä: yli 35 vuoden ikä, tupakointi, ylipaino, kohonnut verenpaine ja diabetes. Olen kyllä painoindeksin mukaan vähän ylipainoinen, mutta kai riskiksi lasketaan vasta suurempi ylipaino. Tosin myös raskausmyrkytys ja yliaikainen eli yli 42 viikon raskaus on riski, mutta raskausmyrkytystä voidaan hoitaa, ja voinhan kai pyytää synnytyksen käynnistämistä viikon 40 jälkeen.

Kun raskaudesta puhuu jonkun ei-niin-läheisen tutun kuten työkaverin kanssa, niin ei siinä voi ilmaista mitään kielteisiä tunteita ja ajatuksia kuten pelkoja. Pahoinvoinnista voi sentään mainita, mutta sitäkin pitää vähätellä, enkä halua mainita suolistosairaudestani. Ärsyttää, että vatsavaivat koetaan - siis myös minä koen - edelleen yleisyydestään huolimatta häpeällisiksi, eikä niistä kehdata puhua yhtä avoimesti kuin monista muista fyysisistä vaivoista. Kuitenkin kaikki sairaudet, niin fyysiset kuin psyykkisestikin, on ihan yhtä vähän eli ei lainkaan ihmisen itsensä vallassa tai syytä. No, lukuun ottamatta ehkä tupakoinnista johtuvia sairastumisia, jos ja kun tupakointia ei virallisesti pidetä samanlaisena riippuvuussairautena kuin päihteiden väärinkäyttöä. Olen aina ihmetellyt, miksei tupakkaa lasketa päihteiden kategoriaan. Vaikuttaahan sekin mieleen, miksi muuten kukaan käyttäisi sitä.

Tuntuu erittäin epämukavalta, kuinka kehoni julkinen kommentointi on ilmeisesti muuttunut viime viikkoina hyväksyttäväksi käytökseksi. Työpaikalla jo kaksi ihmistä on todennut vauvamahani näkyvän, vaikka se ei ole vielä kasvanut. He ovat vieläpä väittäneet vastaan, kun olen sen heille kertonut. Vatsani on ollut ihan samankokoinen ja -mallinen kuin ennenkin. Turvotusta minulla on ollut joka päivä koko kuluneen vuoden, kun olen ollut töissä nykyisessä työpaikassani. Varmaan 90 prosentilla naisista on alavatsapömppö ja istuessa vatsamakkaroita. Vain harvan vatsa on alaosasta yhtä litteä kuin yläosasta. Eihän kenenkään vatsan kokoa ja muotoa saa kommentoida, ei oikeastaan edes katsoa. Miten siitä tulee joidenkin mielestä hyväksyttyä suunnilleen heti, kun ihminen on kertonut olevansa raskaana? Sitäpaitsi esikoisen kohdalla raskausvatsa ei yleensä ala kasvaa kovin aikaisin. Näiden itse lapsia saaneiden työkaverieni olisi pitänyt se mielestäni tietää. Minulle ei ikinä tulisi mieleenkään kommentoida toisen vatsaa, ennen kuin raskaus näkyy erittäin selvästi - enkä kyllä koe tarvetta kommentoida sitä silloinkaan. Olen kuullut, että kun vatsa on selvästi kasvanut, niin jopa täysin vieraat ihmiset voivat katsoa oikeudekseen koskettaa sitä! Sellaisessa tilanteessa löisin varmaan refleksinä tunkeilijaa naamaan. Minulla on muutenkin - varmaan introvertille luonteelle tyypillisesti - suuri oman reviirin tarve. En tykkää olla kovin lähellä vieraita ihmisiä ja inhoan ihmistungosta. Jopa Helsingin kokoisen kaupungin väkimäärä ahdistaa usein. Sitä en pidä pahana, jos joku oikeasti läheinen ihminen, kuten ystäväni haluaa koskettaa vauvamahaani. Niin olen itsekin tehnyt, kun ystäväni on ollut raskaana, mutta tietysti ensin kysynyt lupaa.

Hassua kyllä, työkaverini kommenttia seuraavana päivänä eli tänään huomasin vauvamahani kasvaneen. Kävin kuntosalilla ja näin kolmen-neljän viikon tauon jälkeen itseni kokovartalopeilistä ihonmyötäisissä vaatteissa. Kotona meillä ei ole peilejä kuin lavuaarien yläpuolella vessassa ja kylppärissä. Salilla totesin, että vatsani ei todellakaan näyttänyt samalta edellisellä kerralla. Huomasin myös, etten pysty enää vetämään vatsaa sisään niin kuin ennen. Tällä kertaa kyse ei ollut ilmavaivoista johtuvasta turvotuksesta. Olen silti edelleen sitä mieltä, ettei ihmisten pitäisi havaita mitään muutosta vatsassani työpaikalla, koska siellä en käytä koskaan ihonmyötäisiä vaatteita. Työpaikan vessojen peileistä olen nähnyt ylävartaloni lantioon asti ja väljiin vaatteisiin pukeutuneena en ole huomannut eroa aiempaan.

Tuntuu mahtavalta, että vatsa kasvaa. Vielä kun tuntisin, missä kohtaa vauva on. Vielä kaksi viikkoa sitten neuvolassa se oli lantion korkeudella eli alhaalla. Kai vatsan kasvaminen tarkoittaa, että kohtu on alkanut kasvaa yläviistoon, ja vauva on nyt lantion yläpuolella. Seuraavalla viikolla raskaudesta on kulunut jo 40 prosenttia!

Hyvä olo

Se oli kertakaikkisen ihmeellinen tunne. Kahden kuukauden sietämättömät vatsakipuni helpottivat keskiviikkona 31.5. jostain tuntemattomasta syystä. Elämäni pisimmän tauon jälkeen pystyin taas harrastamaan hikiliikuntaa. Ostin saman tien jäsenyyden kuntokeskukseen (olin ehtinyt irtisanoa edellisen) ja kävin jumpassa/salilla viitenä päivänä peräkkäin. Se ihmeellinen tunne oli elämänilo. Tuntui oudolta ja ihanalta ajatella, että elämä onkin ihan kivaa, ja huomata, ettei mieleen ja kehoon koko ajan satu. 

Viikon se kesti, kuherruskuukausi hyvän olon kanssa. Sitten se laimeni eikä ole palannut. Vatsavaivojen määrä ja siedettävyys ovat vaihdelleet, mutta ne kevään kivut ovat pysyneet poissa tai ainakin kestäneet vain päivän-pari kerrallaan. Joinakin päivinä suolistoni ei ole ollut heti aamulla herätessä kipeä. Se, että olen pystynyt harrastamaan liikuntaa, on parantanut sekä psyykkistä että fyysistä vointiani. Kaiken kaikkiaan voin siis paremmin kuin maalis-toukokuussa, mutta hyväksi en vointiani edelleenkään kuvailisi.

En tosiaan tiedä, miksi se tapahtui juuri 31.5., mutta keksin ainakin neljä asiaa, jotka saattoivat vaikuttaa. Helmikuussa puolitin mielialalääkitykseni annostuksen raskaaksitulosuunnitelman takia, maaliskuussa aloitin uudessa työssä, huhtikuussa lopetin ehkäisylääkityksen ja maaliskuusta toukokuuhun söin mitä vaan eli helmi-maaliskuun vaihteessa lopetin FODMAP-ruokavalion. Ehkä jokin näistä tai kaikki vaikuttivat. Se on erittäin paska juttu, ettei minulla ole enää toimivaa rauhoittavaa lääkitystä. Raskaaksitulosuunnitelman takia en voi käyttää Xanoria, ja sallittu Oxamin ei ohjeenmukaisella annostuksella vaikuta lainkaan. 

Palasin FODMAP-ruokavalioon kesäkuun alussa, enkä uskalla enää luopua siitä. Voi olla, että sillä on pitkälti vain lumevaikutusta, koska en ole huomannut saavani erityisiä oireita, jos syön vähän jotakin ruokavaliossa kiellettyä ruoka-ainetta - mutta ihan sama. Tarvitsen kokemuksen siitä, että minulla on jokin hoito tähän sairauteen, oli se sitten lumetta tai ei.

Pakopaikka

Olin puolisoni kanssa mökillä viime viikonloppuna, ja ensimmäistä kertaa ikinä olisin halunnut jäädä sinne asumaan. Aikuisten oikeesti, kirjaimellisesti. Aloin haaveilla eristäytyneestä elämästä ilman mitään ulkopuolisia paineita. Mökillä en ollut niin ahdistunut kuin muualla. Mökkiympäristö on ainoa paikka, jossa ainakin hetkellisesti unohdan, kuinka läski olen, enkä koe ulkonäköpaineita. Saattaa mennä melkein kokonainen päivä, etten katso peiliin. Kaupungissa joka kerta, kun näen itseni rakennusten ikkunoista, refleksinomaisesti sanon mielessäni: vittu miten ruma. Mökillä vatsani ei ollut niin kipeä kuin arkiympäristössäni, vaikka en todellakaan syönyt siellä mitenkään erityisen terveellisesti. Jälleen kerran muutos selittyy psyykkisillä syillä. Ja sillä, että mökillä nukuin joka vuorokausi ainakin 10 tuntia.

Tällä viikolla oivalsin, että eristäytymisen kaipuuni on seurausta siitä, että jouduin luopumaan lohduttavasta ajatuksesta kuoleman mahdollisuudesta, kun veljeni lopetti elämänsä. Vointini on huonontunut entisestään varmaan ainakin osittain siksi, ettei minulla ole ollut enää ajatusta, johon paeta. Viime aikoina huomaan alkaneeni alitajuisesti kehitellä uusia versioita siitä, mihin voisin paeta itseäni ja kaikkia ahdistavia ajatuksia ja tilanteita. Mökille eristäytymisen lisäksi lohdutan itseäni ajatuksella psykiatriseen sairaalaan joutumisesta tai kuolettavaan fyysiseen sairauteen sairastumisesta. 

Hukassa

Tuntuu, että katoan itseltäni. Olin ennen intohimoinen, aktiivinen ja sosiaalinen. Mitä syvemmälle ahdistukseen ja masennukseen vajoan ja mitä pahemmin suolistosairauteni minua invalidisoi, sitä kokonaisvaltaisemmin ne määrittävät persoonallisuuttani. Mietin, millainen olisin nyt, kohta kolmekymppisenä, jos en sairastaisi näitä helvetillisiä tauteja. Ainoa asia, johon vielä jaksan suhtautua intohimoisesti, on unelma ja suunnitelma äitiydestä, omasta lapsesta. Jos senkin suhteen tulee mutkia matkaan, en tiedä, mitä merkitystä jaksan enää nähdä näin tuskallisessa elämässä. Mutta muita vaihtoehtoja ei ole kuin elää niin kauan, kuin kohtalo määrää. En edes muista, milloin olisin viimeksi ajatellut, että elämä on ihanaa. Ehkä helmikuussa kerran, kun olin poikkeuksellisen humalassa. Mutta laskuhumala sitten toikin taas itsetuhoiset ajatukset tullessaan, niin kuin aina. 

Olen aina harrastanut liikuntaa, mutta huhtikuun aikana en ole vatsavaivojen takia pystynyt tekemään muuta kuin käymään harvakseltaan alle tunnin kävelyillä. Lihakset surkastuu, liikkuvuus heikkenee, keho menee jumiin ja läski lisääntyy. Anorektikkona halusin nimenomaan, että kaikki huomaavat, kuinka laiha ja lihaksikas olen. Nyt haluaisin vain piilottaa läskin, ruman kehoni säkkimäisiin vaatteisiin. Ja turvonnut vatsani näyttää varmaan usein siltä, kuin olisin raskaana. Kun vatsa on kipeä ja turvonnut, melkein kaikki vaatteet tuntuvat puristavilta ja epämiellyttäviltä. Näistä syistä en juuri koskaan käytä ihonmyötäisiä yläosia enkä koskaan muita alaosia kuin legginssejä tai sukkahousuja.

Mietin, voivatko viime viikkojen sietämättömät vatsakivut johtua siitä, että lopetin FODMAP-ruokavalion. Mielestäni se ei kuitenkaan ole loogista, koska ehdin syödä jo maaliskuun ajan kaikenlaista, eikä silloin tapahtunut muutoksia. Optimistisesti ajattelin, että rajoitteista luopuminen vähentäisi stressiä ja lisäisi nautintoa, mutta ei se ainakaan ahdistukseen ole vaikuttanut. Olen toistanut tämän miljoona kertaa, mutta kun tässä se ongelman ydin on: ahdistus lisää vatsavaivoja ja vatsavaivat lisäävät ahdistusta. Olen noidankehässä, josta en pääse mitenkään ulos. Yrttijuoma ei ole vaikuttanut suolistooni mitenkään, olen sitä juonut jo melkein kaksi viikkoa.

Sitten on näitä vittumaisia käsittämättömyyksiä: kuluvan viikon maanantaina vatsani ei yllättäen ollutkaan kipeä, kunnes illalla kävelylenkillä se alkoi krampata ja kotiin päästyäni turposi kuin ilmapallo. En keksi mitään selitystä sille, miksi vatsani voi aamusta iltakuuteen hyvin kahden viikon helvetillisten vaivojen jälkeen. Sunnuntaina olin muun muassa juonut lasillisen punaviiniä ja syönyt 100 grammaa pähkinäsuklaata. Maanantaiaamuna join kupillisen kahvia niin kuin aina. Se, että vaivat palasivat illalla, selittyy ainakin osittain jälleen kerran psyykkisillä syillä, koska pelkäsin ihan vitusti juuri sitä, sitä että vaivat palaavat. Pelko aiheuttaa ahdistusta ja ahdistus vatsavaivoja. Kymmenisen tuntia sain tuntea oloni fyysisesti hyväksi. Kymmenisen tuntia kahden viikon jälkeen. Ja tiistaina vaivat jatkuivat jälleen ihan hirveinä. Viime viikolla oksensin pitkästä aikaa kolme kertaa siinä toivossa, että se helpottaisi oloa. Ei helpottanut. Eilen vatsavaivat helpottivat illalla, kun join viiniä. Se joskus auttaa, mikä varmaan perustuu alkoholin rentouttavaan vaikutukseen.

Usein mietin, helpottaisiko ammatin vaihtaminen ahdistusta ja masennusta. Olen kyynistynyt sosiaalityön kokemuksen myötä jo nyt, vajaan neljän vuoden aikana. Lähtökohtaisesti ajattelen, ettei ihmisiin voi luottaa, että kenen tahansa hymyn takana voi piillä vaikka mitä kamalia kokemuksia tai tekoja ja että myönteiset muutokset elämässä eivät kauan kestä. Toki on ihan totta, ettei ihmisten ajatuksia voi tietää eikä muutosten kestävyydestä etukäteen tiedä, mutta olisi varmaan mielenterveyden kannalta parempi ajatella toisin. Optimismi ja positiivisuushan eivät perustu realismiin, vaan onnelliseen illuusioon todellisuudesta. Kuvailisin itseäni pessimistiseksi realistiksi. 

Voi kuinka minua suututtaakaan nämä Inka Kallénit sun muut, jotka väittävät, että ihminen voi aina ihan itse valita oman mielentilansa. Jos voisi, niin maailmassa ei olisi mielenterveysongelmia. Tunnen kielteiset tunteet volyymilla 100 ja myönteiset volyymilla 20. Onko se minun vikani, onko se minun valintani?

IBS

Olen nyt syönyt reilut viisi viikkoa ihan mitä vaan, eivätkä vatsavaivani ole lisääntyneet tai edes muuttuneet mitenkään. Olen syönyt jopa ruisleipää ekaa kertaa kolmeen vuoteen. Luovuin kaikista ruokavaliorajoituksista helmi-maaliskuun vaihteessa, koska niistä ei ole ollut mitään hyötyä. Noudatin 2,5 vuotta FODMAP-ruokavaliota, joka on tutkitusti toimivin apu ärtyvän suolen oireyhtymään (IBS), mutta se ei vähentänyt oireitani. Helmikuun ajan yritin noudattaa sokeritonta ja viljatonta ruokavaliota, mutta se oli ensinnäkin helvetin vaikeaa, ja toisekseen en uskonut sen auttavan. Neljännellä viikolla söin keskiviikkona päivällä kaksi palaa ruisleipää ja illalla viipaleen pullaa, mutta seuraavana päivänä vatsani oli vähiten kipeä koko viikolla. Saman viikon sunnuntaina söin vadelmahillotäytteisen sokerimunkin, eikä siitä tullut mitään oireita. Kyllä noista olisi pitänyt tulla selkeitä oireita, jos ne olisivat merkittävä syy ongelmiini. Ja se jatkuva vitutus siitä, etten saanut syödä herkkuja, oli omiaan lisäämään ahdistusta ja sen myötä vatsavaivoja.

Summasummarum, sokerittoman ja viljattoman ruokavalion tulos olisi ollut plus miinus nolla. Totesin, että kun rajoitukset eivät ole 2,5 vuodessa auttaneet, niin ei niitä ole mitään järkeä noudattaa ja turhaan stressata siitä, mitä voi syödä ja juoda. Edelleen kahvi, kuplavedet, irtokarkit ja sipsit ovat ainoat, joiden olen huomannut selvästi lisäävän oireita. Yhden ison kupillisen kahvia kerran päivässä, muutaman irtokarkin tai minipussin sipsejä kerrallaan vatsani sietää onneksi ihan hyvin.

Kävin maaliskuussa monen vuoden tauon jälkeen gastroenterologilla (130€/20min, ugh) jotta saisin lähetteen tutkimukseen, jossa selvitetään ulosteensiirtomenetelmän soveltuvuutta ärtyvän suolen oireyhtymän hoitoon. Sopivasti tutkimukseen olikin saatu juuri edellisellä viikolla tarpeeksi potilaita, eikä enempää oteta. Lääkäri lohdutti minua sillä, että tutkimuksessa kuitenkin vain puolet potilaista saa todellisuudessa siirteen, puolet ei. Toivottavasti tutkimus etenee nopeasti ja ulosteensiirrosta tulee toimiva hoitomuoto. Lääkäri kyseli vielä, mitä kaikkea olen kokeillut oireiden vähentämiseksi ja tarkisti koneelta, mitkä kaikki tutkimukset minulle on tehty. Lopputuloksena hän totesi, että mitään muuta selitystä oireilleni ei tosiaan ole kuin IBS.

Maaliskuun ajan kokeilin piparminttuöljykapseleita, joita gastroenterologi suositteli kokeilemaan. Ei mitään vaikutusta. Seuraavaksi aion kokeilla uutta Detoxner-kuuria, joka on juuri tullut apteekkimyyntiin. Jos se ei auta, niin sitten kokeilen tätä homeopatiakeskus Arnican hoito-ohjelmaa: http://homeopaatti.com/itsehoito/artyvan-suolen-hoito Toivottavasti ei mene taas rahat hukkaan.

Keho

Ikäväksi yllätyksekseni huomasin uudessa työssä aloitettuani, että kehoon liittyvä itsetuntoni romahti jälleen. Tutussa työyhteisössä ja tuttujen asiakkaiden kanssa minun ei tarvinnut miettiä, miltä näytän - päin vastoin keskityin yllättämään ihmiset kivoilla vaatteilla. Uudessa työyhteisössä ja uusien asiakkaiden parissa olen ollut sairaalloisen tietoinen kehoni jokaisesta muodosta ja mitasta. Jälleen huomaan vertailevani itseäni muihin ja tuntevani itseni huonommaksi. Yhdelle työpareistani mainitsin sopivassa yhteydessä, että painoin vain muutama vuosi sitten yli 20 kiloa nykyistä vähemmän, koska sairastin syömishäiriötä. Työparini totesi, että se on ns. kympin tyttöjen sairaus. Kehoitsetuntoni on tällä hetkellä asteikolla 0-10 neljä.

No miksen sitten harrasta yhtä paljon liikuntaa kuin ennen? Tottahan sitä lihoo ja läskistyy, jos ei urheile. Koska suolistosairauteni on tehnyt siitä yksiselitteisesti mahdotonta. Kun joka vitun ikinen asento ja liike sattuu, niin hikiliikunta on viimeinen asia, mihin tekee mieli ryhtyä. Viikko sitten lähdin pitkästä, pitkästä aikaa kävelylle (olen käynyt viime aikoina vain jumpissa) ja 15 minuutin jälkeen vatsaani sattui niin perkeleesti, että olin kuolla. Samalla tuntui, että ripuloin millä hetkellä hyvänsä. Päästyäni kotiin 40 minuutin kävelyn jälkeen olo helpotti maattuani lattialla noin tunnin. Vannoin, etten enää koskaan harrasta liikuntaa. Se on aika paljon sanottu ihmiseltä, joka rakastaa liikuntaa ja on aina harrastanut sitä paljon. Ekaa kertaa elämässäni olen viimeisen vuoden aikana harrastanut hikiliikuntaa keskimäärin korkeintaan kerran viikossa. No, en kuitenkaan kokonaan lopettanut sen kävelylenkin jälkeen, vaan kävin 1,5 tunnin jumpassa tällä viikolla. Pitkästä aikaa se tuntui fyysisesti hyvältä eli vatsani ei ollut juurikaan kipeä. Pystyin tekemään kunnolla jopa vatsalihasliikkeet. Mutta kun on tuhansia kertoja kärsinyt tuskaisesta olosta ja kivusta urheillessa tai vaikka vain hyötykävellessä bussipysäkiltä tai kaupasta kotiin, niin kynnys ottaa riski sen kokemisesta uudelleen, on aika korkea.

Sekin on ristiriitaista ja turhauttavaa, että ruoka ja herkut ovat ainoita asioita, joista saan nautintoa, mutta sitten kun lihon, koen inhoa kehoani kohtaan. Ongelma ei ole lihominen itsessään, vaan se, millaisia tunteita se minussa herättää. Haluaisin vain, että pitäisin itseäni hyvännäköisenä ja olisin tyytyväinen kehooni riippumatta siitä, että se on lihavampi kuin ennen. Vaatekokoni on muuttunut kolmessa vuodessa S:stä ja 36:sta L:ään ja 40:een. Se myös tarkoittaa, että minulla on mennyt aika hitosti rahaa kaikkien vaatteiden ostamiseen. Nyt jos laihtuisin, niin joutuisin taas ostamaan kaiken uusiksi.

Kevät

On ihan turha sanoa ihmiselle, jonka perheenjäsen on tehnyt itsemurhan, että kaikki järjestyy. Tuo sanonta kuulostaa korvaani entistäkin absurdimmalta ja epärealistisemmalta. Kaikki ei todellakaan järjesty ja kuka vaan voi kuolla milloin vaan, joten älä vaivaudu puhumaan paskaa.

Olen helpottunut työpaikan vaihdosta, siitä että työstressini on laskenut puoleen. Huomaan kuitenkin, että heti kun työtehtäviä on alkanut kasautua uudessakin työssä, niin menen psyykkisesti paniikkiin siitä pelosta, että joutuisin taas samaan kuormitustilaan. Pelkään, että vittumainen mieleni saa minut stressaantumaan yhä pienemmästä työmäärästä. Tunnen myös suurta epäonnistumista siitä, etten kyennyt jatkamaan edellisessä työssäni, vaikka jotkut toiset pystyvät. Olen edelleen sitä mieltä, että edellinen työnantajani oli ja on täysin kusipäinen organisaatio, eivätkä sen johtajat välitä työntekijöiden ja asiakkaiden todellisesta hyvinvoinnista kaikista kermaisista puheistaan huolimatta. Jotkut kollegani kuitenkin pystyivät sivuuttamaan kaiken sen epäoikeudenmukaisuuden ja vääryyden ja keskittymään omaan asiakastyöhönsä kuin eläen jossakin kuplassa. Jos kykenisin sellaiseen, niin olisin voinut jatkaa entisessä työssäni. Toivon todella, että nykyinen työnantajani ei osoittaudu samanlaiseksi kuin edellinen.

Oli tosi paska järjestely, että jouduin palaamaan vielä lomalta takaisin entiseen työhöni, ennen kuin aloitin uudessa, ja hyppäsin suoraan edellisestä työstä uuteen ilman, että siinä välissä olisi ollut lomaa. Edes loman tai sairausloman jälkeen minulla ei ole ollut levännyt ja virkistynyt olo sitten viime syksyn. Viikon talvilomani ensimmäiset kolme päivää vatsavaivani olivat niin pahat, ettei lomailusta tullut mitään. Kahvilassa purskahdin itkuun siitä, että olin niin väsynyt kipuihin ja pettymyksiin.

Myös ensimmäinen päiväni uudessa työpaikassa oli todella tuskainen kuolemankipeän vatsani takia. Tänään jouduin jäämään kotiin, koska edelliset kolme päivää vatsavaivani ovat olleet aina lounaan jälkeen seuraavaan aamuun asti niin sietämättömiä, että jos olisin vielä neljännen päivän joutunut kestämään ja peittelemään sitä sosiaalisissa tilanteissa, olisin iltaan mennessä ihan ranteet auki -mielentilassa. Kipu toissailtana oli jotain aivan sanoinkuvaamatonta, mutta olin kavereiden kanssa teatterissa ja jouduin sinnittelemään. Sellainen on traumaattista. Sinä iltana päätin, etten enää koskaan sovi vapaa-ajalle mitään tapaamisia ja menoja muualle kuin omaan kotiini. Olen kirjaimellisesti traumatisoitunut kaikista niistä sadoista kerroista, kun olen joutunut peittelemään todellista olotilaani, ajatuksiani ja tunteitani ja esittämään, että kaikki on ok. Toissailtana ratkaisuni oli olla mahdollisimman paljon hiljaa ja osallistumatta keskusteluun, koska pääni oli täynnä vain negatiivisia ajatuksia ja tunteita ja jouduin keskittämään kaiken energiani pysyäkseni tajuissani sen vatsakivun kanssa. Hymyileminen oli lähes mahdotonta. Vaikka olen vaihtanut vähemmän kuormittavaan työhön, epäilen edelleen, olenko ylipäänsä työkykyinen.

Olen jo usean kuukauden ajan saanut päivittäin outoja jumittumiskohtauksia, jollaisia en ole ennen kokenut. Olen esimerkiksi töissä kirjoittamassa tai lukemassa jotain, kun yhtäkkiä pääni tyhjenee ihan totaalisesti ja jään ikään kuin kuuntelemaan ihmeissäni pääni sisäistä hiljaisuutta. Yritän saada kiinni siitä, mikä mielessäni oli ennen jumittumista, mutta menee kauan, ennen kuin psyykkinen lukko aukeaa. Ikään kuin joku pääni sisällä puhuva ihminen paiskaisi yhtäkkiä oven kiinni kesken lauseen, ja rynkytettyäni ovea jonkin aikaa, saan sen taas auki ja voin jatkaa keskustelua. En tiedä, onko tämä muille ymmärrettävä kuvaus, mutta juuri tuolta minusta tuntuu. Koen ne tilanteet aika pelottaviksi. Uskon, että kohtaukset johtuvat ylikuormituksesta ja masennuksesta. Viime viikolla sain sellaisen ahdistuskohtauksen töissä, että jouduin taas ottamaan rauhoittavia. Käteni alkoivat täristä, sain kuumia aaltoja, vatsani heitti volttia, päässäni soi pakkoajatuksia, tein pakkoliikkeitä ja pelkäsin joutuvani kohtaamaan muita ihmisiä. Päällimmäinen tunne oli ahdistava, kokonaisvaltainen pelko. En ikinä pärjäisi ilman rauhoittavia.

Minusta on tuntunut hankalalta jutella niitä näitä uusien työtoverieni kanssa. Haluaisin ihan ensin tietää heidän taustansa ja että he tietäisivät minun. En tarkoita työuraa, vaan henkilökohtaista elämää. Minua ahdistaa, että uudessa työyhteisössä ei tiedetä siitä, että menetin veljeni vain muutama kuukausi sitten. Edellisessä työpaikassani kaikki tiesivät siitä, ja se oli minusta helpottavaa. Vielä en ole löytänyt sopivaa hetkeä kertoa siitä kuin yhdelle tiimikaverilleni. Saisin vähän oudon maineen, jos yhtäkkiä lounaspöydässä toteaisin: "Mun veli teki syksyllä itsemurhan". Koska muut eivät tiedä siitä, oletan koko ajan, että heilläkin voi olla samankaltaisia suuria salaisuuksia, minkä vuoksi koen vaikeaksi lähestyä heitä ja jutella niitä näitä. Samalla tavoin on ahdistavaa joutua salaamaan psyykkisiä ongelmiaan. Oletus on, että kaikki työssäkäyvät ihmiset voivat hyvin ja ovat ennen kaikkea psyykkisesti terveitä. Varsinkin työssä, jossa on paljon mielenterveysongelmista kärsiviä asiakkaita. Heistä puhutaan "toisina" ikään kuin kukaan meistä ei voisi kuulua samaan kategoriaan. Se on ihan perseestä. Inhoan kaikkea salailua, jonka tarkoituksena on vain pitää yllä valheellista kulissia.

Olen aina tai ainakin koko aikuisikäni inhonnut small talkia yli kaiken. Minusta on miljoona kertaa miellyttävämpi vaihtoehto olla hiljaa kuin jauhaa paskaa ihan vain hiljaisuuden täyttämiseksi. Kun muut puhuvat vaikkapa säästä minuuttia kauemmin, niin minä poistun paikalta vähin äänin. En myöskään koe mitään merkitystä sellaisilla kaverisuhteilla, joissa ei puhuta avoimesti myös negatiivisista kokemuksista, ajatuksista ja tunteista. Aina kun joku kaveri sanoo, että hänelle kuuluu vain hyvää, niin vakuutan itselleni, että hän vaan ei kerro koko totuutta. Miten kukaan voisi tässä maailmassa voida hyvin ja olla onnellinen? Ihan absurdi ajatus.