Jottei huonoja uutisia olisi liian vähän, sain tietää tällä viikolla, että lähiesimieheni vaihtuu viimeistään kesäkuussa. Edellisestä työpaikasta lähdin paljolti huonon esimiehen takia ja nykyisessä työssäni esimies on ollut puolestaan tosi hyvä. Täytyy toivoa, että uusi esimies tulee toimistomme sisältä, koska meillä alaisilla ei todellakaan ole aikaa ja energiaa alkaa perehdyttää häntä työhömme. Virallisesti se ei toki olekaan meidän vastuulla, mutta tällä alalla perehdytystä ei yleensä joko ole lainkaan tai se kaatuu niiden niskaan, joille se ei oikeasti kuulu. Asiakastapauksiimme meidän täytyy uusi esimies joka tapauksessa perehdyttää, en tajua millä ajalla.
Kävin tällä viikolla neuvottelussa työterveyslääkärini ja lähiesimieheni kanssa. Tarkoituksena oli keskustella siitä, mitä työnantaja voisi tehdä sen eteen, että jaksaisin töissä paremmin ja voisin jatkaa siellä vielä pitkään. Neuvottelu kuuluu protokollaan, kun työntekijä on pitkähköllä sairauslomalla. Olihan se ihan hyvää keskustelua, mutta kuten tiesin etukäteen ja neuvottelussakin ääneen sanoin, niin ei lähiesimiehellä ja työterveyslääkärillä ole valtaa vaikuttaa työpaikan resursseihin ynnä muihin oikeasti olennaisiin asioihin. Esimiehenikin hiukan ärsyyntyi, kun lääkäri toisti jälleen, ettei voi kirjoittaa minulle lausuntoa säädettävää työpöytää varten, koska ylemmällä taholla säädetyt säännöt sen kieltävät. Säännöt, joissa ei ole mistään näkökulmasta mitään järkeä. Myönteistä neuvottelussa oli vain se, että esimieheni kehui minua, erityisesti kirjallisia taitojani. Hän oli käyttänyt tekemiäni dokumentteja malliesimerkkinä ohjeistaessaan kollegoitani. Kun palaan maanantaina töihin, joudun todella hillitsemään itseni, jotten marssi yksikköni johtajan ovelle ja sano hänelle suoria sanoja siitä, miten järjetön ja loukkaava hänen kieltonsa koskien rästiröitä on. Savu nousee korvista, kun ajattelenkin asiaa. Tiedän kyllä, että kielto syntyi siitä, että uudessa sosiaalihuoltolaissa todetaan, että muistiot asiakaskohtaamisista on kirjattava
viipymättä. Johtaja päätti tulkita, että
viipymättä tarkoittaa samaa tai seuraavaa päivää. Sosiaalialalla vaatimusten saneleminen ei vaikuta edellyttävän sitä, että niiden toteuttamiseksi järjestetään keinot.
Eilen kävi vielä ilmi, että sairauspäivärahahakemusten käsittelyaika Kelassa on 3-6 viikkoa enkä siis ehtinyt saada päätöstä ennen töihin paluuta. Minä ja esimieheni luulimme, että päätös tulee lääkärin tekemän lausunnon pohjalta, mutta eilen selvisi, että siihen täytyy lähettää liitteeksi vaikka mitä papereita. Palaan töihin nyt siis käytännössä riskillä ja riippuen siitä, milloin päätös tulee, saatan saada liikaa palkkaa toukokuulta ja joutua sitten maksamaan sitä takaisin. Kaikki on aina niin helvetin monimutkaista. Lääkärini olisi voinut ohjeistaa minua asiassa, jottei näin olisi käynyt. Onneksi osasairauspäivärahahakemukset yleensä hyväksytään Kelassa.
Sairausloman aikana keskittymiskykyni parani ja energiani alkoi taas riittää kiinnostumaan ja innostumaan asioista enemmän. Subjektiivisesta näkökulmasta merkittävin muutos parempaan on tapahtunut siinä, että olen ollut kotona yleensä hyvällä tuulella, kun puolisoni on ollut paikalla. Yksin fiilis on edelleen ahdistava, levoton ja masentunut. Minulla on ollut puolisoni kanssa tosi hauskaa, mikä on parantanut elämänlaatuani ja elämänhaluani. Olemme riidelleet ja kinastelleet paljon vähemmän kuin ennen sairauslomaani. Syy on ilmiselvä: en ole ollut stressaantunut ja uupunut töistä. Olen pystynyt hymyilemään, nauramaan ja nauttimaan luontevasti. Vaikka vatsani olisi ollut samaan aikaan kipeä. Tällä viimeisellä sairauslomaviikolla keskittymiskykyni on huonontunut ja oloni on ollut hetkittäin lamaantunut, hetkittäin rauhaton. Haluaisin taas mennä piiloon peiton alle ja nukahtaa, lakata ajattelemasta. Töihin paluu ahdistaa valtavasti, koska pelkään myönteisten muutosten haihtuvan kuin tuhka tuuleen. Pelkään palaavani samaan jamaan kuin ennen sairauslomaa. Ja pelkkä ajatus siitä, että joudun taas tekohymyilemään ja pidättelemään pierua jossain neuvottelussa, kun se vihdoinkin tulisi ulos ja oloni helpottuisi, tuntuu tuskalliselta.
Minka Kuustonen kertoi torstaina Helsingin Sanomissa olevansa aamuisin heti herätessään niin onnellinen, ettei malta iltaisin nukahtaa, kun odottaa niin innolla sitä, että pääsee keittämään aamupuuroa. Noin minäkin olen joskus tuntenut ja toivon vielä joskus tuntevani. Tuntevani intohimoa elämää ja esimerkiksi työtäni kohtaan. On erittäin surullista, jos joudun luopumaan kutsumustyöstäni siksi, että työelämän todellisuus tällä alalla vie toimintakyvyn.
Loppuun musiikkivinkki: Voisin kuunnella kerta toisensa perään Disturbedin versiota Simon & Garfunkelin biisistä Sound Of Silence. Mitä ikinä olen tekemässä, jos se tulee radiosta, keskeytän kaiken. Jähmetyn paikalleni ja kuuntelen silmät kiinni, tunnen musiikin koko kehossani. Virallinen musiikkivideo löytyy tästä: http://youtu.be/u9Dg-g7t2l4.
