Valoa

Voin paremmin. Ihanaa pystyä sanomaan näin sen jälkeen, kun olen ollut niin syvissä vesissä, etten ole pystynyt näkemään valon pilkahdustakaan. Sen jälkeen, kun olen ollut varma, etten enää ikinä voi voida paremmin. 

On ollut musertavaa tajuta, etten todennäköisesti voi koskaan elää ilman mielialalääkitystä. Lääkkeettömyyskokeilun jälkeen olen joutunut toteamaan, ettei se ole enää vaihtoehto, jos haluan pysyä toimintakykyisenä tai edes elossa. Brintellix alkoi vaikuttaa muutamassa viikossa, ja ainakin toistaiseksi 15 mg vaikuttaa sopivalta annokselta. Alussa havaitsemani sivuvaikutukset, yöhikoilu ja makeanhimo, loppuivat parissa viikossa. Psyykkisen voinnin parantumisen myötä ruokahaluni on parantunut ja olen nukkunut paremmin. Himoitsen leipää ja suklaata. Nukahtaminen on välillä tuottanut edelleen vaikeuksia ja herään vähintään kahdesti yössä, mutta nukahdan nopeasti uudelleen. Töihin paluuni jälkeen eli viimeisten parin viikon aikana olen ottanut joinakin iltoina melatoniinia, parina iltana Ketipinoria ja joinakin iltoina en mitään. Eilen sunnuntaina, kun olin yksin ilman lastani, koin taas heti herättyäni ahdistusoireita enkä saanut enää unta, vaikka olisin voinut nukkua myöhempään. Noustuani ylös olo helpotti. Kiire ja siksi esimerkiksi aamut ovat edelleen vaikeita ja aiheuttavat minulle ahdistusta.

Toisaalta, Brintellixin kanssa olen taas siinä samassa tilanteessa kuin edellisen, pitkäaikaisen mielialalääkkeeni kanssa, etten liikutu juuri mistään. On ehdottoman myönteistä, etten ole pohjattoman surullinen ja epätoivon syövereissä, mutta ei kykenemättömyys liikuttua tai tuntea surua ja ikävää poista tarvetta kokea niitä. Liikuttua voi myös myönteisistä asioista. Kertaalleen olen viimeisen parin viikon aikana itkenyt ja kunnolla itkinkin, kun onnistuin taas kolaroimaan autoni. Itkin pettymystä itseeni ja taloudellisen tilanteeni tiukkenemista entisestään. Pettymystä itseeni, koska minähän en saisi tehdä virheitä. Taloudellisen tilanteen takia jouduin taas pyytämään rahaa vanhemmiltani, mikä tuntuu joka kerta epäonnistumiselta. Jälleen kerran itkeminen tuntui hyvältä, vaikka sinänsä oloni oli erittäin paska. 

Viime perjantaina teatterissa Miiko Toiviaisen monologinäytelmässä nauroin kunnolla ääneen ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen. Nauruherkkyyteeni saattoi vaikuttaa osittain se, etten lainkaan etukäteen tiennyt näytelmässä olevan mitään komediallisia elementtejä enkä siis osannut odottaa niitä. Muutamaa viikkoa aiemmin, ilman lääkitystä, en olisi nauranut.

Mielialalääkkeen lisäksi työterveyslääkärini määräsi minulle päivittäin otettavaksi pitkävaikutteista bentsodiatsepiinia tupla-annoksella verrattuna siihen lyhempivaikutteiseen, jota olen ottanut vain tarvittaessa. Lääkärin mielestä tarvittaessa ottamani annos 0,25 mg on niin pieni, että sitä voi verrata luontaistuotteeseen. Suhtauduin uuteen bentsodiatsepiiniin varauksella, mutta koska Brintellix ei ollut vielä ehtinyt vaikuttaa tarpeeksi ja sen annostus oli nykyistä pienempi, ja koska sairausloma läheni pelottavasti loppuaan, päätin kokeilla. Viisi päivää koin olevani kuin psyykkisesti puudutettu tai elävä kuollut. Totesin, että sellaisessa mielentilassa olen yhtä työkyvytön kuin sietämättömän ahdistuneena, joten lopetin kokeilun. Perehdyin tarkemmin bentsodiatsepiinin Käypä hoito -suosituksiin, ja tulkintani mukaan työterveyslääkärini ei noudattanut niitä. Hän oli vakuutellut minulle, ettei 0,5 mg:n annostukseen jää koukkuun, mutta kyllä minusta jo muutaman päivän jälkeen tuntui pelottavalta jättää lääke aamulla ottamatta. Lähetin lääkärille sähköpostiviestin, jossa totesin Käypä hoito -suositusten olevan ristiriidassa sen kanssa, mitä hän sanoi tapaamisellamme. Suositusten mukaan bentsodiatsepiinia käytetään ensisijaisesti vain tarvittaessa, päivittäistä käyttöä tulisi välttää riippuvuusriskin minimoimiseksi ja käyttö tulisi rajata korkeintaan 2-4 viikon ajaksi riippumatta annostuksesta. Lääkäri vastasi, ettei näe asiassa ristiriitaa, koska yksilöllisen lääkevasteen perusteella bentsodiatsepiinia voi käyttää pidempiä jaksoja ja koska niiden tarve toivon mukaan vähenee, kun mielialalääkkeeni vaste paranee. Sittemmin olen ottanut taas vain tarvittaessa lyhempivaikutteista Xanoria pienimmällä mahdollisella annostuksella. Edelleen se on toiminut ja riittänyt estämään ahdistuksen äitymisen ahdistuskohtaukseksi tai saamaan ahdistuskohtauksen hiipumaan.

Töissä olen toistaiseksi jaksanut olla ja suoriutua yhtä tehokkaasti kuin ennen sairauslomaanikin. Totta kai työn imu on valtava, kun on kutsumusammatissa. Työpaikalla ei mikään tietenkään ole muuttunut paremmaksi, mutta en sitä odottanutkaan kokemuksesta viisastuneena. Ensimmäiset työpäivät olivat ahdistavia ja vaikeita, mutta sitten oloni on ollut levollisempi. Se johtunee siitä, että a) työnkuvani on kaksi kuukautta tavallista kevyempi, b) siitä, että minulla ei ole ollut kuin pari asiakastapaamista, ja c) siitä, ettei kukaan tai mikään ole painostanut ja hengittänyt niskaani sen suhteen, mitä pitäisi saada tehdyksi missäkin ajassa. Asetan odotuksia itse itselleni aivan tarpeeksi ja sen paineen vielä jotenkuten kestän. Lisäksi tein ennen töihin paluutani päätöksen, että menen arkisin jatkossa aina nukkumaan yhtaikaa lapseni kanssa, silloin kun hän on luonani. Se on ihan elinehto jaksamiselleni etenkin nyt pimeään vuodenaikaan. Lapseni nukahtaa yleensä klo 21-21:40, joten mistään hurjan aikaisesta nukkumaan menosta ei edes ole kyse. Käytännössä siis huolehdin siitä, että minulla on edes teoriassa mahdollisuus nukkua 8 tuntia. 

Sosiaalinen kanssakäyminen työkavereiden kanssa on tukenut psyykkistä hyvinvointiani, vaikka häpeän ja huonommuuden tunteet jatkuvasti nostavatkin päätään. Ensimmäistä kertaa muuten joku täysin tilanteestani tietämätön kommentoi laihtumistani. Taukohuoneessa lounaalla kollega, joka oli nähnyt minut viimeksi alkuvuodesta, totesi yhtäkkiä ääneen, että ”sä oot laihtunut tosi paljon”. Vastasin vaan mahdollisimman neutraalilla äänensävyllä, että ”joo niin oon”. Hän ei kysynyt enempää, mutta jäin miettimään, mitä olisin vastannut, jos hän olisi kysynyt laihtumisen syytä. Olisin varmaan sanonut sen johtuvan sairaudesta, ja hän todennäköisesti olisi ajatellut jotakin fyysistä sairautta. Joka tapauksessa, hänen kommenttinsa ei millään tavoin loukannut tai tuntunut tungettelevalta. Otin sen välittämisen eleenä, tulkitsin sen huolen ilmaukseksi.

Eniten työkykyyni ovat viime viikkoina vaikuttaneet vatsavaivat. Työterveyslääkärini suosituksesta kokeilin myös uutta, ilman reseptiä saatavaa, kallista suolistolääke Gelsectania, mutta ei silläkään ollut oireisiini minkäänlaista vaikutusta. Odotettavissa on, että palattuani normaaliin työnkuvaani ne lisääntyvät entisestään yhtaikaa stressin kanssa. Viime keskiviikkona kärsin aamusta iltaan niin tuskallisesta olosta, että harkitsin sairauslomapäivää ja mietin taas, että jos ärtyvän suoliston oireyhtymä hyväksyttäisiin työkyvyttömyyden syyksi, niin en varmaan koskaan olisi töitä tehnytkään. Ihminen oppii sietämään paljon, puskin läpi senkin keskiviikon. 

Olen monesti urani aikana ajatellut, että jos sosiaalityön koulutukseen olisi soveltuvuustestit, niin mitä todennäköisimmin en olisi niitä koskaan läpäissyt. Sosiaalityön työpaikkailmoituksissa nimenomaan edellytetään hyvää paineensietokykyä, jota minulla ei ole ollut koskaan. Todellisuudessa työnantajilla ei tosin ole työntekijäpulasta johtuen varaa edellyttää juuri muuta kuin sijaispätevyyttä. Ja jos koulutukseen olisi vielä nykyistä vaikeampi päästä, niin varmaan työntekijäpula olisi nykyistäkin suurempi. Joka tapauksessa olen aina puhunut sen puolesta, että sosiaalityön koulutukseen nimenomaan pitäisi olla soveltuvuustestit siinä missä sosionomin tai vaikkapa varhaiskasvatuksen tai luokanopettajan koulutukseenkin on. Sopii ihmetellä, miten aikoinaan pääsin sosionomikoulutukseen. Useimmissa sosionomin tehtävissä ei tarvita yhtä lailla paineensietokykyä kuin viranomaissosiaalityössä, mutta ei minulla monia sosionomin ammattiinkaan soveltuvia ominaisuuksia ole. Eipä tarvitse ihmetellä, miksi keskeytin sen koulutuksen lyhyeen. Tiedostan sen vasta-argumentin sosiaalityön soveltuvuustesteille, että kyseessä on laaja-alainen yhteiskuntatieteellinen koulutus eikä mikään viranomaissosiaalityöntekijän ammattitutkinto. Mutta siitä päästäänkin toiseen asiaan, jonka puolesta olen aina puhunut eli erikoistumisen tarpeeseen jo opintojen aikana.

Tuntuu ehdottomasti hyvältä olla taas työkykyinen, mutta kaikista tärkeintä on se, että voin ja jaksan paremmin vanhempana. Oli hirveää pelätä työkykyni puolesta ja ihan oikeasti pitää todennäköisenä, etten enää koskaan pysty palaamaan työelämään, mutta vielä monin verroin hirveämpää oli kokea vanhemmuuden kykyjeni ja taitojeni heikkenevän ja pelätä, etten enää koskaan pysty olemaan sellainen vanhempi kuin haluaisin. Nyt taas huomaan olevani ihan hyvä äiti, riittävän hyvä. Ei kai lapseni siitä kovin pahasti vaurioitunut, että pari kuukautta en pystynyt olemaan. Onneksi hänellä oli sinäkin aikana korvaavia kokemuksia ihanien isovanhempiensa ja isänsä kanssa.

Mutta mikä siinä, että joutuu mahdollisesti käyttämään mielialalääkitystä koko aikuiselämänsä, on niin musertavaa? Tuntuisiko yhtä musertavalta ja häpeälliseltä joutua syömään elinkautista kilpirauhaslääkitystä tai sairastaa ykköstyypin diabetesta? Kysehän on vain omasta ja muiden (yhteiskunnan, yhteisöjen, läheisten) asenteesta ja suhtautumisesta asiaan. Jos mielialalääkitykseen suhtauduttaisiin yhtä neutraalisti kuin somaattisen sairauden lääkitykseen, niin eihän sen käyttäminen aiheuttaisi niin valtavaa häpeää. Jostain syystä aivokemian muokkaamista pidetään yleisesti varsin kyseenalaisena ja paheksuttavana, vaikka sen tarkoituksena on palauttaa ihmisen toimintakyky ja parantaa sairauksista siinä missä vaikkapa syöpälääkityksenkin.

Kuntoutus

Kuvittele, että kätesi murtuu, etkä voi siksi tehdä työtäsi. Kuvittele, että lääkäri kirjoittaa sinulle sairauslomaa ja pääset röntgenkuvaukseen, jossa murtuma todetaan. Menet kotiin ja yrität selvitä murtuneen käden ja kivun kanssa ilman minkäänlaista hoitoa. Kahden viikon päästä tapaat toisen lääkärin ja hän tiedustelee, onko työkykysi palannut. Kysymys on niin absurdi, ettet jaksaisi edes vastata. Lääkäri kirjoittaa sinulle kuukauden lisää sairauslomaa ja lähetteen siihen yksikköön, jossa murtuneita raajoja kipsataan. Hän suosittelee syömään kipulääkkeitä ja tekemään asioita, jotka vievät ajatukset pois murtuneesta kädestä. Hoitotakuuna luvataan, että saat kolme viikon kuluessa luunmurtumien hoitoklinikalta kirjeen, jossa joko todetaan sinun olevan jonossa tai ilmoitetaan ensimmäinen vastaanottoaika, joka saattaa olla esimerkiksi kolmen kuukauden kuluttua. Lääkärin kanssa sovitaan suunnitelmaksi, että kuukauden kuluttua joka tapauksessa palaat töihin joko osa-aikaisesti tai kevennettyyn työnkuvaan kokoaikaisesti. 

Näin hoidetaan mielenterveysongelmia ja psykosomatiikkaa Suomessa vuonna 2021. Käypä hoito -suosituksissa korostetaan, että mielenterveyden häiriöiden hoitamisessa varhainen hoitoon pääsy ja aktiivinen hoito-ote parantavat kuntoutumisen ennustetta. Lisäksi todetaan, että luottamuksellisen vuorovaikutussuhteen luominen ja psyykkinen tuki heti sairastumisen alussa on tärkeää. Todellisuudessa hoitoon pääsee useiden kuukausien viiveellä potilaan omasta aktiivisuudesta huolimatta, ja luottamuksellista vuorovaikutussuhdetta on mahdotonta luoda, kun hoitohenkilökunta vaihtuu koko ajan. Sain työterveyslääkäriltä ensin kahden viikon sairausloman ja sitten psykiatrilta kuukauden lisää. Tapasin myös tutun työterveyslääkärini uudestaan, ja häneltä kuulin mahdollisuudesta palata töihin niin, että työnkuva on kevennetty korkeintaan kahden kuukauden ajan sellaiseksi, että pystyn työskentelemään kokoaikaisesti ja saamaan täyttä palkkaa. Toinen vaihtoehto on osasairausloma, jolla työaika voi olla 40-60%, ja johon liittyvää palkan menetystä Kela kompensoi. Kolmas vaihtoehto on jatkaa kokoaikaista sairauslomaa, jolloin tuloni tippuvat merkittävästi, koska kahden kuukauden palkallisen sairausloman jakso on tullut täyteen. Jos jatkan sairauslomalla tai osasairauslomalla, niin joudun varmasti hakemaan lainanlyhennysvapaita asuntolainani maksuun. 

En osaa tällä hetkellä sanoa, mikä noista vaihtoehdoista on realistisin. Tiedän vain sen, että kuukauden kuluttua en pysty vielä palaamaan normaaliin kokoaikaiseen työnkuvaani - tai jos palaisin, niin yritys olisi tuhoon tuomittu ja muutamaa päivää myöhemmin joutuisin palaamaan sairauslomalle. Ajattelen, että työkykyni mittarina voi pitää esimerkiksi sitä, että jos koen edelleen mielenterveysongelmista kärsiviä asiakasvanhempia kohdatessani olevani ennemminkin vertaistukitapaamisessa kuin auttajan roolissa viranomaisena, niin en ole työkykyinen. Tai jos kiireen tuntu tai aikataulusta myöhästyminen aiheuttavat edelleen ahdistuskohtauksen, johon tarvitsen rauhoittavaa lääkitystä. Tai jos epäoikeudenmukainen kohtelu saa vihan leimahtamaan sisälläni niin, että kyyneleet nousevat silmiini. Vain joitakin esimerkkejä mainitakseni. Sitten on vielä sekin kysymys, voinko ylipäätään palata enää koskaan sosiaalityöhön ja lastensuojeluun. Pelkään kuollakseni, että joudun pian niiden asiakkaaksi itse. Olisin varmaan jo joutunut, jollei lapseni isä osallistuisi hänen hoitoonsa ja huoltoonsa nykyisessä määrin ja jolleivät vanhempani olisi auttaneet minua niin paljon. Mutta jos en palaa koulutustani vastaavaan työhön, niin minun pitäisi opiskella uusi ammatti, ja opiskelu todellakin vaatii voimavaroja. Varmasti tuloni myös tippuisivat paitsi opiskeluajaksi niin myös sen jälkeen uudessa ammatissa. Ainoa ammatti, jota tällä hetkellä voisin harkita, on fysioterapeutti. Heillä on keskimäärin yli 1000 euroa pienempi peruspalkka kuin lastensuojelun sosiaalityöntekijällä. Mitään vuorotyötä en voisi ikinä edes harkita, mikä karsii jo monta ammattia pois vaihtoehdoista. En haluaisi vaihtaa alaa, mutta en tiedä, onko minulla vaihtoehtoja. Kukaan tuskin haluaa luopua kutsumustyöstään. Ajattelen olevani onnekas voidessani kokea intohimoa työtäni kohtaan.

Työterveyshuollostani saa kolme psykiatrin tapaamista, viimeiseni oli viime viikolla. Ennen sitä tein psykiatrin pyynnöstä taas masennuskyselyn (BDI) ja sain tulokseksi 34 pistettä, mikä viittaa vaikeaan masennukseen. Psykiatri oli elokuussa ensitapaamisellamme todennut, että erikoissairaanhoitoon hänen ei ole mitään järkeä kirjoittaa lähetettä, koska sinne ei oteta työkykyisiä ihmisiä. Nyt kun olin menettänyt työkykyni, otaksuin olevani tarpeeksi sairas saadakseni hoitoa ja pyysin lähetettä uudestaan. Psykiatri totesi, että parin viikon sairausloma ei siihen riittäne. Lisäksi hän arveli, että lähete saatetaan hylätä siksi, että olin lopettanut mielialalääkitykseni. Purskahdin itkuun ja huudahdin psykiatrille, että hän ei voi olla tosissaan. Kysyin, eikö sillä ole mitään merkitystä, että olen jo aiemmin elämässäni sairastanut näiden samojen sairauksien vaikeita muotoja ja ollut myös pidemmällä sairauslomalla. Ymmärrän, että ensikertalaisen kohdalla seula voisi olla tiukempi ja haluttaisiin seurata pidempään, onko kyse ohimenevästä oireilusta avioeron jälkeen. Psykiatri vaikutti vähän säikähtävän reaktiotani ja lupautui sittenkin kirjoittamaan lähetteen psykiatrian poliklinikalle. Sitten hän kertoi lähetteen menevän siihen samaan yksikköön, jonka kanssa olen toistuvasti asioinut yhteistyökumppanin roolissa sosiaalityöntekijänä asiakasvanhempieni asioissa. Sanoin, että siitä ovesta en astu sisään potilaana. Psykiatri lupasi kirjoittaa lähetteen toiseen kuntaan mutta varoitteli, että jonot hoitoon ovat kuukausien mittaiset. Psykiatri edelleen suositteli, että kokeilisin vielä jotakin toista mielialalääkettä sellaisesta lääkeryhmästä, jota en ole vielä kokeillut. Psykiatri asetti diagnooseikseni vaikean masennuksen ja määrittämättömän syömishäiriön sekä tarkennukseksi yleistyneeseen ahdistuneisuushäiriöön, että kyse on pitkäaikaisesta elämänaikaisesta diagnoosista. Otin toisella tapaamisellamme puheeksi myös vaativan persoonallisuuden häiriön, mutta hänen mukaansa sellaista ei voi tutkia ja diagnosoida silloin, kun potilas sairastaa akuutisti jotakin muuta mielenterveyden häiriötä. 

Omakustanteisesti hakeuduin psykofyysiseen fysioterapiaan, jonka äitini netistä minulle hoitomuotoja etsimällä löysi. Fysioterapeutin ensitapaamisella sain sen harvinaisen kokemuksen, että työntekijä tai ylipäätään joku ymmärtää todella, mistä puhun ja mitä koen. Sain työterveyslääkäriltä Kela-lausunnon myös fysioterapiaa varten, mutta Kela korvaa 85 euron käyntimaksusta vain 8 euroa. Fysioterapeutti onneksi antaa hieman paljousalennusta, jos käyn vastaanotolla useita kertoja. Aion käydä, vanhempieni antaman taloudellisen tuen turvin. He ovat tukeneet minua avioeron jälkeen jo tuhansilla euroilla eikä loppua näy, kun tuloni todennäköisesti vain heikkenevät jatkossa. Onneksi sentään tämä omahoitomenetelmäni, kirjoittaminen on maksutonta. Tiedostan varsin kirkkaasti olevani hyväosainen, keskiluokkainen suomalainen enkä saisi valittaa, mutta totta kai pelkään elintasoni tippumista. 

Tiedustelin kahdelta ravitsemusterapeutilta, Leena Putkoselta ja Reijo Laatikaiselta, ovatko he työssään törmänneet siihen ilmiöön, että ärtyvän suolen oireyhtymä on täysin oireeton imetysaikana kuten minulla. Kysyin myös, onko IBS:n ja imetykseen liittyvien hormonimuutosten yhteyttä tutkittu. Heidän mukaansa raskausaikana monet naiset kokevat muutoksia IBS-oireissaan, mutta muutos voi olla mitä vaan: oireiden väheneminen tai loppuminen kokonaan, sairauden alkaminen tai oireiden paheneminen. Laatikainen on kohdannut myös naisia, joilla muutoksia on tapahtunut imetysaikana, Putkonen ei. Joillakin oireet eivät ole palanneet raskauden ja imetyksen jälkeen, toisin kuin minulla. Laatikainen arveli, että raskaus tai imetys voi vaikuttaa jollain lailla myös suolistobakteereihin tai suoliston pinnan immuuniaktiviteettiin. Tieteellisesti tutkittua, luotettavaa tietoa asiasta ei kuitenkaan ole. Naishormonien on Putkosen mukaan ajateltu olevan yksi selittävä tekijä, miksi oireyhtymää todetaan enemmän naisilla kuin miehillä, sillä naishormonit altistavat mm. kivun aistimiselle herkemmin. Jotain vatsakipujeni laadusta kertonee, että pari päivää sitten pyörryin saunassa niiden takia. Energiavajeesta tai nestehukasta ei voinut olla kyse, koska olin juuri syönyt ja juonut. Seisoin lattialla nojaten käsivarsilla ylälauteeseen kestääkseni kipua, kun minua alkoi oksettaa. Seuraavassa hetkessä havahduin istumasta lattialta selkä nojaten saunan oveen. Onneksi en kaatunut kiukaalle.

Kelan ja ammattijärjestöni ammatillisen kuntoutuksen ensimmäinen yksilökuntoutuspäivä oli viime viikolla. Olin käyttänyt pari tuntia aikaa ennakkokyselylomakkeiden täyttämiseen kotona viikkoa aiemmin, mikä oli minulle valtava ponnistus. Koin sen myös turhauttavaksi, koska kyselylomakkeissa kysyttiin paljolti samoja asioita, jotka olin jo hakemuksessani kertonut. Kuntoutuspäivänä minun piti tavata erikseen kolme eri ammattilaista - lääkäri, kuntoutusohjaaja ja fysioterapeutti - jotka kukin vuorollaan kyselivät samoja kysymyksiä. Jouduin selittämään päivän aikana samat asiat kolmelle eri ihmiselle peräkkäin. Suurimman osan näistä asioista olin kertonut jo kyselylomakkeissa. Ilmeni, että kolmesta työntekijästä vain yksi oli lukenut ennakkokyselylomakkeeni vastaukset, vaikka ne olivat kaikkien nähtävissä. Lääkäri olisi voinut luvallani myös tutustua etukäteen Kanta-merkintöihini, jotta minun ei olisi tarvinnut selittää jälleen asioita, jotka hän voi sieltä lukea. Fysioterapeutti käytti tunnin tapaamisajasta vain puolet ja siitäkin suurimman osan tuijotti minua hiljaa säälivällä ja ymmärtämättömällä katseella. Sitten hän suositteli minulle metsäkävelyjä mielenterveyden tueksi. En jaksanut edes vaivautua toteamaan, että kun koen yksinäisyyttä koko ajan ja kaikkialla, niin yksin keskellä metsää kokemus vain korostuu. Yksinäiset metsäkävelyt eivät ole lääke kosketuksen, kohtaamisen ja läheisyyden puutteeseen. Päivän päätteeksi nuo kolme ammattilaista sitten tapasivatkin minua vartin ajan yhdessä. Kysyin, miksi ihmeessä päivää ei toteutettu niin, että olisin tavannut heidät kaikki kerralla ja kertonut asiani kaikille yhtaikaa. Kukin olisi voinut omasta ammattiroolistaan käsin kysyä kysymyksiä ja käsitellä saamaansa tietoa ammattinsa mukaisella tavalla. Lääkäri vastasi, että Kela on määrännyt eri ammattilaisten tapaamiset järjestettäväksi erikseen yksilötapaamisina. Mitään järjellistä syytä tähän en keksi, jos ja kun asiakas itse ei kiellä avointa tiedonjakoa työryhmän kesken. Kuntoutuspäivään oli varattu kuusi tuntia, mutta käytännössä siitä puolet oli silkkaa luppoaikaa. Yhteistapaamisena koko homma olisi hoidettu tunnissa tai parissa. Odotukseni joulukuun neljän päivän ryhmäkuntoutusjakson suhteen ovat siis erittäin matalat. Pelkään, että siellä lähinnä puidaan järjestelmän puutteita ja luennoidaan hyvinvoinnin peruspilareista, kuten kehotetaan syömään terveellisesti, liikkumaan ja ajattelemaan positiivisesti. Jos näin, niin jättänen kurssin kesken. Sen tavoitteena tuskin on asiakkaan vitutuksen, toivottomuuden ja kyynisyyden lisääntyminen.

Pyysin työterveyslääkäriltäni lähetteen uusiin verikokeisiin, koska vielä puoli vuotta sitten laihtumiseni ei ollut vaikuttanut veriarvoihini mutta otaksuin, että se pikkuhiljaa alkaa vaikuttaa. Varsinkin kun olen vaan laihtunut lisää. Edelleen arvot olivat hyvät, mutta se selittynee sillä, että syön vitamiineja ja hivenaineita purkista. Rautakuuria työterveyslääkärini kuitenkin suositteli, koska rauta-arvoni olivat laskeneet, joskaan eivät anemian tasolle. Olisin saanut myös ajan ravitsemusterapeutille, mutta kieltäydyin siitä, koska en pysty keksimään, mitä hyötyä siitä olisi. En jaksa mennä kuulemaan, että joku selittää minulle kuin teinitytölle, kuinka painon saa nousemaan syömällä enemmän ja kaloripitoisempaa ruokaa. Kyse kun nyt ei ole tiedon puutteesta enkä sairasta ensimmäistä kertaa.

Koettuani taas muutaman täysin sietämättömän päivän jouduin toteamaan, ettei minulla taida sittenkään olla varaa lääkkeettömyyteen. Jos se on ainoa pelastusköysi, jonka avulla pysyn edes jotenkuten pinnalla, niin minun pakko tarttua siihen. Aloitin eilen Brintellix-lääkkeen pienimmällä mahdollisella annostuksella. Pelkään sivuoireita valtavasti, mutta se pelko on sentään paremmin siedettävissä sairauslomalla kuin töissä.

Poistin Facebook-tilini kokonaan viime viikolla. En enää kestänyt nähdä, kuinka ihmiset siellä hehkuttavat onnellista elämäänsä, mikä korostaa omaa epäonnistumistani ja toivottomuuttani. En enää kestänyt nähdä muistoja edellisvuosien julkaisuistani ja palata aikaan, jolloin asiat olivat paremmin tai ainakin kulissit pystyssä ja toivoa rinnassa. En enää jaksanut ideoida mielestäni hyviä julkaisuja ja odottaa kavereideni reagoimista niihin vain pettyäkseni toistuvasti, kun niihin ei reagoitu lainkaan tai tarpeeksi tai toivomallani tavalla. Inhoan sitä tunnetta, joka minut valtaa miettiessäni, että mitäköhän tuo ja tuo on julkaisuni nähtyään ajatellut, kun ei ole siihen reagoinut, tai mitä tuo ja tuo on peukullaan tarkoittanut. Miksi joku on kommentoinut ja joku ei. Haluan kokea, kuulla ja nähdä reaktiot heti niin kuin kasvokkaisessa kohtaamisessa tai yksityisviestinnässä. En halua huutaa bittiavaruuteen ja jäädä odottamaan kaikua. Tarvitsen ihmisiä lähelleni ja konkreettiseen elämääni, en hyväsydämisiä emojeja bittiavaruudessa. Lisäksi, en jaksa enkä halua verrata itseäni jatkuvasti muihin. Joku voi yrittää väittää muuta, mutta sitä ihminen somessa tekee, koska on ihminen. Minua oksettaa se henkilöbrändäys, jota some-aktiivisuus käytännössä on. Sitä myös minä tein, mutta en halua enää tehdä. Haluan elää tässä fyysisessä, konkreettisessa hetkessä ja todellisuudessa enkä virtuaalimaailmassa henkilönä, joka supistuu vain niiksi kuviksi ja kiinnostuksen kohteiksi, jotka hän somekavereilleen jakaa. 

Ahmin muutamassa päivässä Hanna Brotheruksen äänikirjan Ainoa kotini. Lukekaa se. En tiedä, millaisena se avautuu erilaisille ihmisille ja etenkin lapsettomille, mutta minusta tuntui kuin olisin monin paikoin kuunnellut omia ajatuksiani, omaa sisäistä puhettani - vaikka en ole taiteilija, tanssija tai viisikymppinen, ja vaikka minulla on vain yksi lapsi. Itkin vähän väliä kirjaa kuunnellessani. Se on pelottavan samastuttava ja surullinen mutta myös kielellisessä kauneudessaan koskettava. Hirvittää toki Brotheruksen puolesta, mitä hänen läheisensä suorasta puheesta ajattelevat, ja miten kirja on hänen ihmissuhteisiinsa vaikuttanut, mutta se ei liene lukijan pulma. Olen vain kiitollinen siitä, että hän kirjoitti sen kaiken auki ja julki. Odotan mielenkiinnolla Maria Veitolan yökyläilyä Brotheruksen luona.

Veljeni kuolemasta tulee tässä kuussa kuluneeksi viisi vuotta, mutta nyt minusta tuntuu kuin siitä olisi paljon vähemmän aikaa kuin edellisvuosina. Tuntuu kuin asia olisi yhtäkkiä aivan tuore, kuin haava olisi aikanaan pikaisesti ommeltu kiinni mutta nyt auennut ja tulehtunut. Kuin minut olisi heitetty yllättäen altaan syvään päätyyn uituani jo pitkän matkaa toiseen suuntaan. Tämä liittyy varmasti siihen, että lopetin 12-vuotisen tunteita turruttavan mielialalääkitykseni, sekä siihen, että olen nyt avioeron jälkeen aivan eri tavalla yksin kuin veljeni kuollessa. Epäilen, että myös lapseni kasvu vaikuttaa asiaan, koska jatkuvasti näen hänessä veljeni, ja koska toistuvasti mietin, millainen suhde heillä voisi nyt olla.

En voi elää enää suorittamalla, mutta en osaa muuta. En tiedä, miten muuten voi elää. Olen viallinen, vääränlainen tähän hulluun maailmaan. Hengitän vihaa, surua, häpeää ja syyllisyyttä - sisään, ulos, sisään, ulos. Kun ajattelen, millainen äiti minusta piti tulla, ja miten minun piti vanhempana opettaa lapselleni tunteiden käsittelyn tervettä mallia, henkeni salpautuu. Ilma on liian raskasta hengittää, hukun häpeään ja syyllisyyteen.

Sairausloma

Minähän punnerran viimeisillä voimillani viimeiseen asti, ennen kuin pystyn luovuttamaan ja antamaan itselleni armoa. Kun viime viikkoina olen ajatellut viikon päätteeksi, etten kykene töihin enää seuraavalla viikolla, ja seuraavan viikon alkajaisiksi, että kyllä vielä tämän viikon jaksan, niin tällä viikolla ajattelin maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona, että huomiseen en enää pysty. Jos työterveyshuoltoni tarjoaisi palvelua ilta-aikaan, niin olisin soittanut sinne jo maanantaina, että tarvitsen sairauslomaa. Joka aamu kuitenkin päätin vielä sinnitellä. Keskiviikkoiltana ajattelin, että jos en pian jää sairauslomalle, niin varmaan joko saan sydänkohtauksen tai ajan mielenhäiriössä autolla päin kalliota. Päätin soittaa torstaina heti aamukahdeksalta työterveyshuoltoon, mutta en sitten soittanutkaan. Ajattelin, että selvisinhän elossa eilisestäkin, selviän varmaan tästäkin päivästä. Kovin pitkälle ei eilisaamu kuitenkaan ehtinyt, kun romahdin työpaikalla. Tein pitkästä aikaa kilometrikorvaushakemusta netissä, kun järjestelmä ei suostunutkaan hyväksymään sitä, koska uuden sote-sopimuksen takia työsuhteeseeni oli merkitty tekninen muutos eli katkos elo-syyskuun vaihteeseen. Sitten vielä tajusin, että tästähän oli mainittu Teamsissä, mutta kappas vaan olin senkin unohtanut. Koin, että en kykene tähän vastoinkäymiseen, en kykene enää yhteenkään vastoinkäymiseen. Soitin itkien työterveyshoitajalleni, joka onneksi on vuorovaikutustaitoinen ja lämminsydäminen ihminen. Kesken puhelun huomasin, että työhuoneeni ovi ei ole kiinni vaan raollaan ja mietin, kuuliko joku vollotukseni. Hipsin työpaikalta vähin äänin, soitin esihenkilölleni ja ajoin itkien kotiin. En kyennyt enää edes ajattelemaan, mitä työtehtäviä kalenterissani olisi ensi viikolle ja kuka ne hoitaisi. En pystynyt enää ajattelemaan tätä hetkeä kauemmas.

Olen aina ajatellut, ettei minulla ole oikeutta valittaa voinnistani esimerkiksi niin kauan, kun nukun kaikesta huolimatta hyvin. No viimeisen viikon verran olen nukkunut huonosti ja nähnyt samankaltaisesti paljon ahdistavia, todentuntuisia painajaisia, kuin kevät-kesällä näin Venlafaxin-lääkkeen sivuoireena. Alkuviikosta näin unta, jossa kaksi ystävääni oli kuollut yllättäen ja vuorollaan molempien avomiehet tulivat kertomaan asiasta itkevien lastensa kanssa. Toinen ystävä oli kuollut auto-onnettomuudessa ja toinen sairauskohtaukseen. Unessa ihmettelin, miten näin voi tapahtua kahdelle ystävälleni lähes samaan aikaan. Eilen töistä kotiin saavuttuani menin lähes saman tien nukkumaan ja laitoin kellon herättämään kolmen tunnin päähän. Siinä ajassa ehdin herätä kahdesti painajaiseen. Ensimmäistä unta en muista mutta heräsin haukkoen happea. Toisessa unessa menetin puhekykyni ahdistuksen seurauksena, aloin sammaltaa kuin humalainen, vaikka olin täysin selvin päin. Viime yönä näin unta, jossa annoin vahingossa lapselleni mehun sijaan siideriä, olin kauhuissani tapahtuneesta ja ihmettelin, miksei kukaan paikalla olleista puuttunut asiaan. Mielestäni on suorastaan surkuhupaisaa, kuinka helposti näiden unien yhteys tosielämän mielenmaisemaani, ajatuksiini ja tunteisiini on nähtävissä.

Koska ärtyvän suolen oireyhtymä on niin lievän vaivan maineessa, niin en ole antanut itselleni lupaa pitää sitäkään tarpeeksi pätevänä syynä sairauslomalle. Kuluneen viikon aikana olen kokenut itseni taas päivittäin lähes toimintakyvyttömäksi sietämättömien suolistovaivojen takia. Huonosti nukkuminen tai liian niukat unet ovat aina vaikuttaneet suolistooni - niin kuin nyt suunnilleen kaikki mahdollinen - ja toisaalta vatsavaivat voivat herättää minut öisin, niin että noidankehä on taas valmis. Tarvittaessa otettava ahdistuslääke Xanor on ainoa, joka edes pariksi tunniksi voi vähän helpottaa vatsakipujani, mutta en halua ottaa sitä kuin korkeintaan pari kertaa viikossa. Vatsakipujen takia en usein myöskään fyysisesti kykene leikkimään ja tekemään asioita lapseni kanssa. Ennen avioeroa pystyin tarvittaessa pyytämään lapseni isää vahtimaan lasta vähän aikaa silloin, kun minun oli päästävä rentouttamaan vatsani selällä maaten. Lapseni isä kun oli melkein aina kotona vapaa-ajallaan. Eron jälkeen tällaista mahdollisuutta lapsen luota poistumiseen ei ole ollut luonapitovuorollani, ja pelkästään ajatus siitä ahdistaa ja lisää vatsaoireita. Ihan niin kuin tieto siitä, että laukussani on tarvittaessa ahdistukseen otettava lääke, ennaltaehkäisee ahdistuksen eskaloitumista - ja tieto siitä, että lääkettä ei ole, eskaloi ahdistusta. Mietin usein, kuinka moni sinnittelisi töissä sellaisten vatsakipujen kanssa kuin minä jo 10 vuotta olen tehnyt. Kummallista tai ei, vatsakipuni ovat vain pahentuneet näinä kahtena sairauslomapäivänä entisestään. Johtunee häpeän, epäonnistumisen ja syyllisyyden tunteista.

Aloin laskea Escitalopram-lääkkeeni annosta syyskuun alussa ja keskusteltuani asiasta työterveyshuollon psykiatrin kanssa lopetin lääkityksen kokonaan. 12 vuoden vihaisuuden ja suruttomuuden jälkeen en halua enää käyttää yhtään päivää elämästäni siihen, etten voi tuntea tunteita sellaisenaan, ja etten kykene itkemään. Vaikutus on jo nähtävissä: Viikon lääkkeettömyyden jälkeen olen taas alkanut liikuttua ja itkeä melko herkästi. Olisinkohan kyennyt eilen romahtamaan ja purskahtamaan itkuun ilman lääkkeettömyyttä? Ehkä olisin vain suuttunut ja puskenut vihan voimalla eteenpäin. 

Vaikka Kela kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti hyväksyisikin hakemuksen kolmannesta terapiavuodestani lähes kahden vuoden terapiatauon jälkeen, niin terapiaan meneminen ei olisi välttämättä järkevää. Jos ylipäätään onnistuisin sopivan terapeutin löytämään, niin voisin tavata häntä vain sen yhden vuoden eli kolmivuotisterapiajakson viimeisen vuoden, kunnes Kela vaatisi minua taas sinnittelemään ilman hoitoa viiden vuoden ajan. Joka kerta, kun sanon tai kirjoitan tämän, se tuntuu yhtä absurdilta ja epäinhimilliseltä. Kelan viesti on toisin sanoen: ”Koitahan pysyä hengissä, näkyillään taas viiden vuoden päästä - siis jos olet onnistunut pysymään hengissä!” Ilmeisesti Käypähoito-suositukset ja Kelan linjaukset saavat Suomen päättäjien mielestä olla melkoisen suuressa ristiriidassa keskenään. Kaiken kukkuraksi työterveyshuollon psykiatrini suhtautui varauksella siihen, että saisin Kelasta välttämättä enää kolmatta kolmivuotisterapiakautta ollenkaan. Jos en nyt hae kolmatta terapiavuotta, niin viisivuotisesta sinnittelykaudesta on jo kulunut kohta ensimmäiset kaksi vuotta, eli voisin mahdollisesti saada uuden kolmivuotisterapian reilun kolmen vuoden kuluttua. Työterveyshuollon psykiatria saan tavata enää kerran. Ehkä hän nyt, kun olen sairauslomalla, voisi kirjoittaa lähetteen erikoissairaanhoitoon niin, ettei se tulisi bumerangina takaisin saatesanoin ”liian terve”. 

Äitiyden ja vaikeiden mielenterveysongelmien yhdistelmä aiheuttaa sanoinkuvaamattoman suuria häpeän ja syyllisyyden tunteita. Kerroin eilen sairauslomastani ja sen syistä lapseni isälle tekstiviestitse, mikä tuntui todella vaikealta mutta välttämättömältä. Kerroin myös syyllisyyden tunteista ja siitä, ettei ihanan lapsemme seura helpota oloani vaan tuntuu raskaalta. Sanallisesti lapseni isä suhtautui asiaan kunnioittavasti ja ymmärtävästi, mutta tietysti ajattelen, että oikeasti hän katuu suuresti sitä, että meni tekemään lapsen näin mielivammaisen ihmisen kanssa. Hänellä kun kuulemma menee ihan hyvin. Kuten Olivia Rodrigo laulaa: ”Well good for you, I guess you moved on really easily”. 

Nyt minun on mahdotonta nähdä valoa tunnelin päässä. Näen vain sellaisen tulevaisuuskenaarion, jossa en kykene palaamaan enää nykyiseen työhöni, vaan jään työkyvyttömyyseläkkeelle tai joudun tekemään jotakin todella pienipalkkaista ja epämielekästä työtä. Taloudellisen tilanteeni heikkenemisen takia menetän asuntoni ja joudun muuttamaan takaisin johonkin masentavaan kerrostaloon. En koskaan saa kasaan rahoja matkustaakseni ystäväni ja lapseni kummisedän luo Brasiliaan. Kasvaessaan lapseni tajuaa, kuinka kelvoton äiti olen ja haluaa asua mieluummin isällään. Sitten lapseni isä sairastuu keuhkosyöpään tai -ahtaumaan tupakoinnin seurauksena ja kuolee. Vanhempani eivät enää ikääntymisensä takia pysty auttamaan lapsenhoidossa. Lopulta lapseni muuttaa asumaan veljeni luo Helsinkiin tai kummiensa luo Turkuun, kun en kykene hänestä enää huolehtimaan. Erikseen ei varmaan tarvitse mainita, etten koskaan saa toista lasta ja parisuhdetta.

Olen viimeisen puolen vuoden aikana kertonut elämästäni ja mielenterveysongelmistani kuudelle eri terveydenhuollon ammattilaiselle ja maanantaina on vuorossa seitsemäs. Koko elämäni aikana varmaan tuhannelle. Terveydenhuollossa on aivan sama työntekijöiden vaihtuvuuden ja resurssien niukkuuden ongelma kuin sosiaalipalveluissakin. En jaksaisi toistaa kaikkea paskaa enää yhdellekään uudelle ihmiselle, mutta sekin sairastavalta vaaditaan, jotta hän voisi edes ehkä mahdollisesti saada hoitoa. Minulta alkavat kohta voimat loppua, hoidon saaminen on niin kovan työn takana.

Vuosi

Ensi viikolla tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun saimme lapsen — meille syntyi vauva, minusta tuli äiti ja me muutuimme vanhemmiksi. Kyllä olen moneen kertaan vuoden aikana miettinyt, millaista elämä olisi ollut, jos olisin tullut äidiksi esimerkiksi 10 vuotta nuorempana, saati alle täysi-ikäisenä. Miettinyt ja ollut suunnattoman tyytyväinen siitä, että en tullut. Ei sillä, että sellainen olisi ollut lähelläkään, sillä harrastin seksiä ensimmäisen kerran 21-vuotiaana ja olen naimisissa ensimmäisen seurustelukumppanini kanssa. Mutta onhan sitä joskus jotkut tulleet raskaaksi ekasta kerrastaan. 

Tuntuu hyvältä, että vaihdoimme osia puolisoni kanssa. Hän oli kaksi viikkoa isyyslomalla minun palattua töihin ja äitini hoidettua lastamme kolme viikkoa. Huomisesta alkaen olemme ensimmäistä kertaa vuoteen tasavertaisessa asemassa, kun puolisoni palaa töihin ja lapsemme aloittaa päivähoidon. En löydä itsestäni tippaakaan mustasukkaisuutta puolisoani kohtaan, mitä lapsemme hoitamiseen tulee. Olen kuullut ja lukenut äideistä ja kohdannutkin heitä, jotka omivat lapsen itselleen. Minulla on sellainen käsitys, että äidit yleensä ovat kovin pahoillaan, jos eivät satu näkemään esimerkiksi lapsensa ensiaskelia tai kuule hänen ensimmäistä lausettaan. Kun ajattelen, että lapsemme ottaisi ensimmäiset askeleensa (ilman tukea) esimerkiksi päiväkodissa, niin ei minua harmita yhtään. Olen vain iloinen, että hän on oppinut kävelemään ja odotan innolla, että näen sen pian itsekin. Mutta enhän ole mustasukkaista tyyppiä parisuhteessakaan. En ymmärrä, miten se on minulta pois, jos mieheni esimerkiksi kehuu tai vaikka halaa jotakuta toista naista tai nauraa jonkun toisen naisen hauskoille jutuille.

Odotan päivähoidon aloitusta ihan hyvillä mielin, koska lapsemme on niin sopeutuvainen ja yleensä hyväntuulinen. Hän kävi isänsä kanssa harjoittelemassa päiväkodissa muutaman kerran ja minäkin olin mukana kahdesti. Kaikki meni tosi hyvin, päiväkodin ruokakin maistui hänelle. Hän on ollut niin kiinnostunut leluista, hoitajista ja muista lapsista, että on hädin tuskin huomannut, kun isänsä on käynyt vessassa. Se minua jännittää eniten, että miten lapsi saa nukahdettua siellä päiväunille, kun on tottunut nukkumaan vaunuissa. Sekä se, miten hän reagoi herätessään, kun paikalla ei olekaan minä, isänsä tai isoäitinsä. Päiväunia ei ainakaan meidän päiväkodissa harjoiteltu etukäteen vanhemman kanssa.

Unikoulu jäi melko turhaksi touhuksi. Pari yötä ennen töihinpaluutani vauva nukkui ensimmäistä kertaa elämässään 7,5 tuntia putkeen, mutta aloitettuani työt hän heräili taas joka yö 1-3 tunnin välein. Tällä viikolla hän yllättäen nukkui neljänä yönä 4-5,5 tunnin pätkän ja viime yönä 6 tuntia. Ensimmäiset kolme viikkoa töissä odotin loukkaantuneena, että joku kysyisi, miten vauvamme nukkuu ja olenko väsynyt. Sitten luovutin ja mainitsin asiasta itse. Olin ajatellut, että töissä ihmiset osoittaisivat paljon enemmän kiinnostusta tilanteeseeni, olenhan työpaikkani ainoa äitiyslomalta uuteen työhön siirtynyt. Ehkä kaikilla on vaan niin paljon kaikkea omissa elämissään tai he eivät halua vaikuttaa yliuteliailta. Väsymystäni kuvaa parhaiten se, että voisin nukahtaa viidessä minuutissa milloin vaan, missä vaan. Ilman kahvia en varmaan pysyisi hereillä. Pääosin olen itse asiassa ollut töissä yllättävän pirteä, väsymys iskee yleensä vasta neljän jälkeen mutta kunnolla iskeekin. Ja lapsellahan ei ole viikonloppuja mitä uneen tulee, joka aamu herätään kuudelta.

Tuntuu vaikealta olla erossa lapsesta yli 9 tuntia päivässä. Yhteistä aikaa iltaisin ennen lapsen nukkumaanmenoa jää vain 3-4 tuntia. Jäisi vielä vähemmän, jos pitäisin kellokortin saldon nollilla, nyt se on 6,5 tuntia miinuksella — maksimiraja on 6 tuntia. Helvetin kiky-pidennys! Aion alkaa tehdä vuodenvaihteesta lähtien 80% työaikaa: käydä töissä viitenä päivänä viikossa mutta tehdä lyhyempiä päiviä. Onneksi siitä ei tarvitse vääntää työnantajan kanssa, sillä osittainen hoitovapaa on lakisääteinen oikeus. Kiitos Suomi! Lainsäädäntö todellakin kannustaa työntekoon kotiäitiyden sijaan, sillä kotihoidontuki on alle 500 euroa kuussa (netto), mutta jos tekee 80% työaikaa, niin Kela maksaa 120 euroa kuussa (netto) osittaista hoitorahaa. Eli voit valita pelkästään alle 500 euroa Kelasta tai 80% kuukausipalkan + Kelasta 120 euroa. 

Imetyksen suhteen töissä oleminen ei ole tuottanut ongelmia, koska rintojeni maidontuotanto on vähentynyt niin paljon, että voin olla 12 tuntia imettämättä ilman, että rinnat juurikaan edes turpoavat saati vuotavat. Toisen rinnan maidontuotanto on vähentynyt vielä enemmän, koska kun siitä ei meinaa tulla mitään, vauva puree nänniä ja sitten siitä ei ainakaan tule ja sekös saa hänet puremaan vielä lisää. Olen ylpeä itsestäni, että olen jaksanut imettää kokonaisen vuoden. Jatkan vielä syyskuun, jos maitoa vaan tulee.

Kävi kuten pelkäsin: ärtyvän suoliston oireyhtymäni aktivoitui uudestaan siitä päivästä lähtien, kun menin töihin. Ruokavaliosta tässä ei voi olla kyse, koska siinä ei tapahtunut muutoksia äitiysloman loppuessa. Lakkasin noudattamasta FODMAP-ruokavaliota viime syksynä, kun vatsavaivani olivat mystisesti loppuneet lapsen syntymän myötä. En todellakaan aio aloittaa sitä uudestaan, kun sillä ei kerran selvästikään ole vaikutusta. Syitä oireiden aktivoitumiseen voivat siis olla päivärytmin muutos, liikunnan väheneminen ja psyykkisen kuormituksen lisääntyminen. En ollut etukäteen tullut ajatelleeksikaan, miten radikaalisti liikunnan ja ulkoilun määrä arjessani vähenee äitiysloman päätyttyä. Siihen on ollut vaikea sopeutua, kun olin tottunut käymään yleensä kaksi kertaa (vähintään kerran) vaunukävelyllä joka päivä ja lisäksi silloin tällöin jumpassa tai kuntosalilla tms. Onneksi minulla on töissä sentään sähköpöytä, niin että voin seistä osan päivästä. Tietysti olen myös ehtinyt lihoa näiden työviikkojen aikana ja vaikka yritän kovasti olla välittämättä siitä, niin valehtelisin, jos väittäisin, ettei se häiritse minua. Useina iltoina käyn töiden jälkeen vaunukävelyllä, mutta jos on jotain muuta sovittuna, niin en ehdi. Ja haluan, että arjessa on muutakin. Mitä psyykkiseen kuormitukseen tulee, niin en ole (vielä) stressaantunut mutta stressin pelkokin kuormittaa. Työelämässä joudun yhtäkkiä olemaan sosiaalisessa kanssakäymisessä muiden kanssa suurimman osan päivästä — huh, että se on psyykkisesti rankkaa, vaikkei mitään erityistä tapahtuisikaan ja vaikka viihtyisinkin useimpien ihmisten kanssa. Kuormittavaa on esimerkiksi se, miten paljon jatkuvasti mietin, mitä muut ajattelevat ja odottavat tai miten paljon pelkään väärinymmärretyksi tulemista. Tunteet noin ylipäätään.

Autolla ajamiseen liittyen olen positiivisesti yllättynyt, minähän suorastaan nautin siitä! Se tosin edellyttää, etten aja lainkaan valtateillä, koska pelkään liikaa kiihdytyskaistoja. Ajallisesti kiertoteiden käyttäminen ei kuitenkaan vaikuta, sillä valtateillä joutuisin matelemaan ruuhkassa, kun pienemmillä teillä nopeusrajoitukset ovat matalammat mutta ruuhkaa ei ole. Parasta ajamisessa on mahdollisuus kuunnella äänikirjoja, podcasteja ja musiikkia. Miten ihanaa onkaan olla pitkästä aikaa koukussa kirjaan! Voisin ajella vaikka kuinka paljon, kunhan saan samalla kuunnella jotakin mieluisaa.

Loppusuora

Viimeinen raskauskolmannes vaikuttaa melko raskaalta sekä fyysisesti että psyykkisesti. Mitä synnytykseen tulee, niin minua ei ole koskaan lohduttanut se, kun joku sanoo, että tilastollisesti komplikaatiot on varsin epätodennäköisiä ja todennäköisesti kaikki menee hyvin. Ajattelen aina, että jollekin se epätodennäköinenkin tapahtuu, ja miksen se voisi olla juuri minä. Voin olla se yksi sadasta, tuhannesta tai sadasta tuhannesta. On elämässäni muitakin ei-niin-todennäköisiä asioita tapahtunut. Eniten minua lohduttaa synnytystä ajatellen se, että puolisoni on siellä mukana. Vaikka terveitä vauvoja syntyy Suomessa vuosittain kymmeniä tuhansia, pidän itseäni äärimmäisen onnekkaana, kun a) pystyin tulemaan raskaaksi, b) en saanut keskenmenoa ja c) vauva vaikuttaa ainakin rakenteellisesti terveeltä. En pidä mitään hyvää itsestäänselvyytenä.

Vain muutama päivä sen jälkeen, kun viimeksi kirjoitin tänne, kuinka hyvin voin, ja kuinka onnellinen olen, päätin lopettaa vähitellen mielialalääkkeeni loppuraskauden ajaksi. Neuvolalääkäri oli ohjeistanut lopettamaan lääkityksen, jos vointini sen sallii. Cipralexia/Escitalopramia saa syödä raskaana, mutta lääkäri sanoi, että jos tuntuu, ettei sille ole tarvetta, niin parempi ilman. No, kun olin voinut pari kuukautta ennennäkemättömän hyvin, tuumasin, että lääkitys on käynyt tarpeettomaksi. Söin kaksi viikkoa puolikasta annosta, ennen kuin lopetin lääkityksen kokonaan. Sitä seuraavina päivinä olin aivan sietämättömän ahdistunut, voin todella huonosti. Ahdistus tietysti vaikutti myös fyysiseen vointiini. Tieto siitä, että vauva kohdussani aistii olotilani, mielialani ja jopa tunteeni ja käytännössä kokee ne samat itse, tietysti pahensi ahdistusta entisestään. Kerroin tilanteesta terapeutilleni. Hän ei koskaan käske minua tekemään niin tai näin, mutta hänen kanssaan keskusteltuani päädyin siihen, että lääkitys on pienempi paha kuin se, että minä ja vauva olemme jatkuvasti ahdistuneita. Tutkimusten mukaan stressihormoni läpäisee istukan tehokkaasti. Jatkuva tai tiheään toistuva voimakas stressi voi altistaa kohtuvauvan pitkäaikaisillekin ongelmille. Stressi saattaa lisätä alttiutta esimerkiksi joillekin käytöshäiriöille tai psyykkisille ongelmille. Tiesin sen, etten halua viettää loppuraskauttani lähes toimintakyvyttömässä ahdistuksen tilassa. On tietysti mahdollista, että vointini olisi parantunut muutamassa päivässä tai viikossa, kun elimistöni olisi tottunut olemaan ilman lääkettä, mutta en pystynyt jäämään odottamaan, käykö niin vai ei. 

Viime viikkoina olen voinut paremmin, mutta se keskiraskauden onni ja euforia ei ole palannut. Suolistovaivat ovat tehneet olostani välillä sietämättömän tukalan. Monina päivinä on tuntunut, että energiani loppuu ihan kokonaan iltakuuteen mennessä. On ollut myös hyviä päiviä - enkä taaskaan tiedä, mistä syystä suolistovaivoja on toisina päivinä enemmän kuin toisina. FODMAP-ruokavaliota en ole raskauden aikana noudattanut kovin tarkasti. Toukokuussa närästystä ei jostain syystä ollut juuri lainkaan, mutta nyt se on palannut ja alkaa usein jo lounaan jälkeen. Onneksi Rennie toimii hyvin eikä vaahtoudu suussa niin kuin jotkut muut närästyslääkkeet. Lämmin sää on lisännyt jalka- ja käsiturvotusta, mutta muuten olen nauttinut paljon auringosta, lämmöstä ja valosta. Iltapäivisin tulee voimakas tarve nostaa jalat koholle istuallaan tai makuullaan, välillä kävely sattuu jalkoihin ilman kenkiäkin. Minulla on myös jatkuvasti jano mutta samaan aikaan pissahädän tunne, kun kohtu painaa virtsarakkoa, mikä välillä ihan sattuu. Jäin toissapäivänä kesälomalle, jolta jatkan suoraan äitiyslomalle. Tuntuu ihan epätodelliselta, etten ole menossa töihin ainakaan vuoteen. Tuskin olisin jaksanutkaan olla töissä äitiyslomaan asti. 

Raskaus on tehnyt tosi hyvää kehonkuvalleni. On tuntunut ihanalta ja helpottavalta, että alkuraskauden jälkeen olen vain rakastanut kehoani. Itsekriitikkoni on pysynyt hiljempaa kuin koskaan varmaan pariinkymmeneen vuoteen. En ole tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, etten ole harrastanut juurikaan hikiliikuntaa, tai että olen syönyt jotain lähtökohtaisesti epäterveellistä. Olen vain ollut tyytyväinen kaikkeen liikkumiseeni ja siihen, kuinka monipuolisesti olen syönyt. Yllätyksekseni en ole pariin kuukauteen ollut edes huolissani siitä, miten kehoni ja painoni palautuvat raskaudesta. Olen vain ollut positiivisesti yllättynyt ja iloinen siitä, kuinka vähän painoni on noussut raskauden aikana, etten ole varsinaisesti lihonut. Tähän mennessä painoni on noussut 9 kiloa. Normaali, terve raskaudenaikainen painonnousu on 10-15 kiloa. Alaston vauvamasuni on mielestäni valtavan söpö, rakastan katsella sitä peilistä.

Lähes joka päivä lävitseni humahtaa valtava tunneryöppy, jota on vaikea kuvailla. Siinä on sekaisin pelkoa, onnea, jännitystä, rakkautta ja varmaan lukuisia muita tunteita, joita en osaa tunnistaa tai sanoittaa. Enpä ole koskaan rakastanut ketään, ennen kuin olen edes tavannut hänet! Eikö olekin hassua, että en ole tavannut häntä, mutta olen elänyt hänen kanssaan koko ajan jo yli puoli vuotta? Vaikka raskausaika on mennyt nopeasti ja totaalinen elämänmuutos pelottaakin, niin en malttaisi millään odottaa, että hän syntyisi jo. Hyvin olen myös pystynyt torjumaan mediasta ja muualta sinkoilevat vaatimukset liittyen raskausajan äitiyteen. Luin juuri raskausviikosta 30, että ”jatka vauvalle juttelemista ja laulamista”. Huonon omantunnon tuntemisen sijaan minua nauratti. No en ole kyllä vielä jutellut hänelle mitään enkä varsinkaan laulanut! Varmasti se olisi hyvä, mutta itseltäni se nyt vaan ei luonnistu enkä usko väkisintekemisen olevan hyväksi. Ihailen kyllä heitä, joille laulaminen on luontevaa, ja jotka ovat siinä lahjakkaita. Vatsalle puhumisen ideaa en rehellisesti sanottuna ole edes ymmärtänyt, koska eihän vauva ääneni kuullessaan voi tunnistaa, kenelle puhun. Minulle luontevaa ja tarpeellista on ollut esimerkiksi raskauspäiväkirjan kirjoittaminen, mitä moni muu ei tee (raskauspäiväkirja on erikseen ja yksityinen, se ei ole tämä blogi).

Jälleen täytynee todeta lopuksi, että kertoessani vaivoistani ja ahdistuksistani yms. tarkoitukseni ei ole valittaa. Kukaan ei vaan tunnu puhuvan siitä, millaisia oireita raskauteen liittyy. Olen saanut sellaisen vaikutelman, että juuri kellään muulla - tutuilla ja tuntemattomilla - ei ole ollut mahdollisen alkupahoinvoinnin jälkeen mitään epämukavuuksia lukuun ottamatta viimeisten viikkojen tukaluutta vatsan koon takia. Kun ihmiset - varsinkin vähemmän tutut kuten työtoverit - kysyvät, miten raskauteni on mennyt, tai miten olen voinut, niin tuntuu mahdottomalta sanoa mitään negatiivista. Kysymykseen kuuluu vaan vastata, että ”ihan hyvin”, jos vauva kerran on elossa ja (saatavilla olevan tiedon mukaan) terve. Kaikki muu tuntuu valittamiselta. Äitiydestä ja vanhemmuudesta on viime vuosina saanut mediassa ja kaveriporukoissa vihdoin kertoa myös vaikeita ja epämiellyttäviä puolia, mutta minulla on vahva vaikutelma, että sama ilmiö ei ulotu raskauteen. Jos jostain epämiellyttävästä oireesta erehtyy kertomaan, niin se pitää tehdä puoliksi vitsaillen. Kun olen vointiani kysyttäessä rehellisesti maininnut muutamasta epämukavuudesta, niin minulle on lähes poikkeuksetta todettu, että kaikki vaivat unohtuvat vauvan syntymän jälkeen, synnytyskipukin. Se voi olla ihan totta ainakin joidenkin kohdalla, mutta minä elän nyt ja koen asiat nyt. Vain menneisyys ja nykyhetki ovat todellisia. Haluan kertoa avoimesti ja yksityiskohtaisesti, millaista on ollut olla raskaana. Yhdenlaisen kertomuksen - tiedostan, että jokaisen ihmisen jokainen raskaus on yksilöllinen. 

On muuten ollut mukavaa olla raskausvatsan turvin suojassa joidenkin miesten limaisilta katseilta ja ahdistavilta kommenteilta julkisilla paikoilla. Välillä on käynyt niinkin, että ensin joku on hymyillyt minulle mutta huomatessaan vatsani kääntänyt katseensa pettyneenä pois. 

IBS

Olen nyt syönyt reilut viisi viikkoa ihan mitä vaan, eivätkä vatsavaivani ole lisääntyneet tai edes muuttuneet mitenkään. Olen syönyt jopa ruisleipää ekaa kertaa kolmeen vuoteen. Luovuin kaikista ruokavaliorajoituksista helmi-maaliskuun vaihteessa, koska niistä ei ole ollut mitään hyötyä. Noudatin 2,5 vuotta FODMAP-ruokavaliota, joka on tutkitusti toimivin apu ärtyvän suolen oireyhtymään (IBS), mutta se ei vähentänyt oireitani. Helmikuun ajan yritin noudattaa sokeritonta ja viljatonta ruokavaliota, mutta se oli ensinnäkin helvetin vaikeaa, ja toisekseen en uskonut sen auttavan. Neljännellä viikolla söin keskiviikkona päivällä kaksi palaa ruisleipää ja illalla viipaleen pullaa, mutta seuraavana päivänä vatsani oli vähiten kipeä koko viikolla. Saman viikon sunnuntaina söin vadelmahillotäytteisen sokerimunkin, eikä siitä tullut mitään oireita. Kyllä noista olisi pitänyt tulla selkeitä oireita, jos ne olisivat merkittävä syy ongelmiini. Ja se jatkuva vitutus siitä, etten saanut syödä herkkuja, oli omiaan lisäämään ahdistusta ja sen myötä vatsavaivoja.

Summasummarum, sokerittoman ja viljattoman ruokavalion tulos olisi ollut plus miinus nolla. Totesin, että kun rajoitukset eivät ole 2,5 vuodessa auttaneet, niin ei niitä ole mitään järkeä noudattaa ja turhaan stressata siitä, mitä voi syödä ja juoda. Edelleen kahvi, kuplavedet, irtokarkit ja sipsit ovat ainoat, joiden olen huomannut selvästi lisäävän oireita. Yhden ison kupillisen kahvia kerran päivässä, muutaman irtokarkin tai minipussin sipsejä kerrallaan vatsani sietää onneksi ihan hyvin.

Kävin maaliskuussa monen vuoden tauon jälkeen gastroenterologilla (130€/20min, ugh) jotta saisin lähetteen tutkimukseen, jossa selvitetään ulosteensiirtomenetelmän soveltuvuutta ärtyvän suolen oireyhtymän hoitoon. Sopivasti tutkimukseen olikin saatu juuri edellisellä viikolla tarpeeksi potilaita, eikä enempää oteta. Lääkäri lohdutti minua sillä, että tutkimuksessa kuitenkin vain puolet potilaista saa todellisuudessa siirteen, puolet ei. Toivottavasti tutkimus etenee nopeasti ja ulosteensiirrosta tulee toimiva hoitomuoto. Lääkäri kyseli vielä, mitä kaikkea olen kokeillut oireiden vähentämiseksi ja tarkisti koneelta, mitkä kaikki tutkimukset minulle on tehty. Lopputuloksena hän totesi, että mitään muuta selitystä oireilleni ei tosiaan ole kuin IBS.

Maaliskuun ajan kokeilin piparminttuöljykapseleita, joita gastroenterologi suositteli kokeilemaan. Ei mitään vaikutusta. Seuraavaksi aion kokeilla uutta Detoxner-kuuria, joka on juuri tullut apteekkimyyntiin. Jos se ei auta, niin sitten kokeilen tätä homeopatiakeskus Arnican hoito-ohjelmaa: http://homeopaatti.com/itsehoito/artyvan-suolen-hoito Toivottavasti ei mene taas rahat hukkaan.

Keho

Ikäväksi yllätyksekseni huomasin uudessa työssä aloitettuani, että kehoon liittyvä itsetuntoni romahti jälleen. Tutussa työyhteisössä ja tuttujen asiakkaiden kanssa minun ei tarvinnut miettiä, miltä näytän - päin vastoin keskityin yllättämään ihmiset kivoilla vaatteilla. Uudessa työyhteisössä ja uusien asiakkaiden parissa olen ollut sairaalloisen tietoinen kehoni jokaisesta muodosta ja mitasta. Jälleen huomaan vertailevani itseäni muihin ja tuntevani itseni huonommaksi. Yhdelle työpareistani mainitsin sopivassa yhteydessä, että painoin vain muutama vuosi sitten yli 20 kiloa nykyistä vähemmän, koska sairastin syömishäiriötä. Työparini totesi, että se on ns. kympin tyttöjen sairaus. Kehoitsetuntoni on tällä hetkellä asteikolla 0-10 neljä.

No miksen sitten harrasta yhtä paljon liikuntaa kuin ennen? Tottahan sitä lihoo ja läskistyy, jos ei urheile. Koska suolistosairauteni on tehnyt siitä yksiselitteisesti mahdotonta. Kun joka vitun ikinen asento ja liike sattuu, niin hikiliikunta on viimeinen asia, mihin tekee mieli ryhtyä. Viikko sitten lähdin pitkästä, pitkästä aikaa kävelylle (olen käynyt viime aikoina vain jumpissa) ja 15 minuutin jälkeen vatsaani sattui niin perkeleesti, että olin kuolla. Samalla tuntui, että ripuloin millä hetkellä hyvänsä. Päästyäni kotiin 40 minuutin kävelyn jälkeen olo helpotti maattuani lattialla noin tunnin. Vannoin, etten enää koskaan harrasta liikuntaa. Se on aika paljon sanottu ihmiseltä, joka rakastaa liikuntaa ja on aina harrastanut sitä paljon. Ekaa kertaa elämässäni olen viimeisen vuoden aikana harrastanut hikiliikuntaa keskimäärin korkeintaan kerran viikossa. No, en kuitenkaan kokonaan lopettanut sen kävelylenkin jälkeen, vaan kävin 1,5 tunnin jumpassa tällä viikolla. Pitkästä aikaa se tuntui fyysisesti hyvältä eli vatsani ei ollut juurikaan kipeä. Pystyin tekemään kunnolla jopa vatsalihasliikkeet. Mutta kun on tuhansia kertoja kärsinyt tuskaisesta olosta ja kivusta urheillessa tai vaikka vain hyötykävellessä bussipysäkiltä tai kaupasta kotiin, niin kynnys ottaa riski sen kokemisesta uudelleen, on aika korkea.

Sekin on ristiriitaista ja turhauttavaa, että ruoka ja herkut ovat ainoita asioita, joista saan nautintoa, mutta sitten kun lihon, koen inhoa kehoani kohtaan. Ongelma ei ole lihominen itsessään, vaan se, millaisia tunteita se minussa herättää. Haluaisin vain, että pitäisin itseäni hyvännäköisenä ja olisin tyytyväinen kehooni riippumatta siitä, että se on lihavampi kuin ennen. Vaatekokoni on muuttunut kolmessa vuodessa S:stä ja 36:sta L:ään ja 40:een. Se myös tarkoittaa, että minulla on mennyt aika hitosti rahaa kaikkien vaatteiden ostamiseen. Nyt jos laihtuisin, niin joutuisin taas ostamaan kaiken uusiksi.

Ruokavalio

Puretaanpas tämä nyt osiin. Mitä kaikkia näkökulmia on ruokavaliovalintoihin?

- ekologisuus (ilmastonmuutoksen ehkäisy, luonnon monimuotoisuuden säilyminen)
- eläinten oikeudet
- hormonitoiminta
- terveellisyys (kenen mielestä, minkä koulukunnan mukaan)
- luonnollisuus vs. teollisesti tuotettu
- hinta eli mihin on varaa
- nautinto
- stressi (kuinka paljon ruokavalion noudattaminen aiheuttaa stressiä)
- painonhallinta
- suoliston hyvinvointi
- fyysinen kunto
- raskaus- ja imetysajan ruokavalio eli sikiön ja vauvan hyvinvointi

Mitenkähän vitussa näitä kaikkia voi ottaa yhtaikaa huomioon ja noudattaa?

En ole pystynyt vielä täysin noudattamaan makeuttamatonta (sokeri, makeutusaineet, hunaja) ja viljatonta (ei pseudoviljat) ruokavaliota, koska nykyisessä työssäni en aina pysty syömään säännöllisesti ja vapaavalintaisesti. Asiakastapaamisissa en kehtaa olla maistamatta, kun asiakas tarjoaa jotain itsetekemäänsä tai minua varten ostamaansa marjapiirakkaa. Kahden viikon ajan olen kuitenkin syönyt huomattavasti, varmaan 90% vähemmän viljaa ja lisättyä sokeria ym. makeutusaineita. Oloni on ollut kevyempi ja vatsavaivoja on ollut aiempaa vähemmän. On ollut ihmeellistä olla ja elää niin, etteivät keskivartalon olotilan ja suoliston toiminnan aistiminen viekään puolta tietoisuudestani. Toisaalta usein on vituttanut, kun en olekaan voinut ostaa suklaata tai syödä leipää yms.

Aion jatkaa tätä 90-prosenttista linjaa helmikuun loppuun ja välttää viljoja ja lisättyjä makeutusaineita tiukasti koko maaliskuun. Aloitan uudessa työssä maaliskuun alussa ja siinä pystyn olettaakseni syömään säännöllisesti ja kontrolloidusti. Vasta jos myönteiset vaikutukset jatkuvat maaliskuun loppuun asti, uskon, että viljat ja lisätyt makeutusaineet todella merkittävästi vaikuttavat suolistoni toimintaan. Niin monta kertaa jokin lääke tai ruokavaliomuutos on auttanut aluksi, mutta vaikutus on haihtunut ilmaan muutamassa viikossa tai kuukaudessa. Niin kuin kävi FODMAP-ruokavalion suhteen. Olen jo kuluneen kahden viikon aikana kuitenkin huomannut, että kun olen joutunut syömään viljatuotteita tai lisättyjä makeutusaineita, vatsavaivat ovat hetkellisesti lisääntyneet. Kahvia en pysty juomaan sen enempää kuin aiemminkaan, joten se on yksi niistä harvoista ravintoaineista, joiden vaikutuksen tunnistan yksiselitteisesti. Muita sellaisia ovat sipsit ja irtokarkit. Suklaa ei ole suolistolleni läheskään niin paha kuin muut karkit. Maaliskuun jälkeen aion alkaa syömään taas satunnaisesti lisättyjä makeutusaineita ja viljoja, vaikka niiden välttäminen olisikin parantanut vointiani. Totaalikieltäytyminen on minulle psyykkisesti liian rankkaa, joten 90-prosenttinen pidättäytyminen saa luvan riittää.

Olen ällistynyt siitä, missä kaikessa onkaan lisättyä sokeria. Kaupasta on vaikeaa löytää yhtään valmisruokaa ilman sitä. Jopa kalakeitossa, kasvissosekeitossa, pestossa, liemikuutioissa ja sienisalaatissa on sokeria. Sellaisissa ruoissa, joihin kellään ei niitä itse kokatessa tulisi mieleenkään laittaa sokeria. Ostin pussillisen suolattuja pähkinöitä enkä tajunnut katsoa ainesosaluetteloa, kun tyhmänä kuvittelin, että pussissa on vain pähkinöitä ja suolaa. Syödessäni vasta huomasin, että niihin oli lisätty jostain mystisestä syystä sokeria ja vehnää. Olen törmännyt vastaaviin tuotteisiin jo kymmeniä kertoja kahden viikon aikana. Joka ikisen tuotteen ainesosaluettelo pitäisi lukea ennen ostopäätöstä, mistään ei voi olettaa mitään. Olenkin tehnyt viime viikkoina aiempaa enemmän ruokaa alusta asti itse kasviksista, juureksista, maitotuotteista ja maustamattomista proteiininlähteistä. Uusi jokapäiväinen ruokalajini on chiansiemenjogurtti/-kookosvanukas. Käytän chiaa 2 rkl kerrallaan, mutta se ei ole aiheuttanut muutoksia suolistoni toimintaan. Uskon, että esim. valmiskalakeittoon lisätyn sokerin määrä on kuitenkin niin pieni, ettei sillä ole vaikutusta suolistoon, joten näillä näkymin palautan esimerkiksi sen ruokavaliooni maaliskuun jälkeen.

Eliminaatiodieetti

Aion jättää ruokavaliostani vain viljat ja sokerin pois, koska maidottomuutta kokeilin jo viime keväänä ja ravitsemusterapeutinkin mielestä kolmessa viikossa olisi pitänyt huomata tuloksia, jos niitä oli tullakseen. Ravitsemusterapeutti teki minulle kauhean eliminaatioruokavalion, jota en todellakaan pysty ja halua noudattaa päivääkään. Riippuu ihan keneltä kysyy, toisten ravitsemusterapeuttien mukaan esim. kookosrasva on pahasta, toisten mielestä hyvästä.

Alunperin ravitsemusterapeutin kanssa oli puhetta viljattomasta ja sokerittomasta ruokavaliosta, mutta sitten hän halusikin eliminoida suunnilleen kaiken muun paitsi vaalean lihan, merenelävät, kananmunat, marjat ja kasvikset. En pysty käsittämään, miten siinä voi olla mitään järkeä. Hänen mielestään riisikin on melkein yhtä huono kuin viljat! Yritin maanantaiaamuna syödä aamiaiseksi munakasta avokadolla ja miniluumutomaateilla, mutta meinasin ihan kirjaimellisesti oksentaa. Olen aina syönyt aamuisin viljaa jossakin muodossa, ja tuntuu ihan mahdottomalta muuttaa sitä. Olen nyt sitten syönyt kuluneen viikon riisi-/maissikakkuja (joissa on myös kvinoaa/amaranttia/pellavansiemeniä/chiaa) jotka käyvät leivästä. Kaipa maissikin on saatanasta, mutta olen niin kova ahdistumaan, masentumaan ja stressaamaan noista kaikista rajoitteista, että suolistoni ärtyy jo ihan ajatuksista ja tunteista. Ravitsemusterapeuttikin korosti, että tarkoitus ei ole aiheuttaa uudella ruokavaliolla psyykkistä kuormitusta.

Perusviljoista (ei riisi, maissi yms.) ja sokerista koen pystyväni jotenkuten luopumaan, mutta se riittää. Jos ei tästä ole apua vatsavaivoihin, niin seuraavaksi kokeilen kaikki-käy-dieettiä. Sittenpähän näkisin, kuinka paljon pelkkä ruokavaliosta stressaaminen aiheuttaa niitä oireita. Ravitsemusterapeutti sanoi myös, että minulla saattaa olla erityisen kipuherkkä suolisto, mihin ei pysty ruokavaliolla vaikuttamaan. Joka tapauksessa - siis vaikka päättäisin syödä mitä vaan - söisin edelleen terveellisesti ja monipuolisesti, niin kuin olen koko elämäni tehnyt. Tätä taustaa vasten en keksi suolistosairauteni syntymissyyksi muuta kuin syömishäiriön, joka myös alkoi vähän ennen ärtyvän suoliston oireyhtymää.

Ruoka ja syöminen on yksi niitä hyvin harvoja asioita, joista pystyn nauttimaan päivittäin, ja siksi siitä nipistäminen tuntuu niin vaikealta. Sehän tässä vasta onkin paradoksaalista, että sama asia tuottaa nautintoa ja tuskaa. Koska eliminaatiodieetissä kyse on kuitenkin vain yhdestä kuukaudesta, niin tunnen itseni tosi huonoksi ihmiseksi, kun en pysty siihen. Te muut varmaan ajattelette, että olen ihan luuseri ja minulla on itsekuri- ja asenneongelma. "Ja nyt se vielä velloo itsesäälissä..."

Ruokavalio

Pitäisi varmaan osata olla toiveikas ja samalla tunteeton. Olen nyt päättänyt sittenkin kokeilla jättää pois ruokavaliostani ainakin maitotuotteet (lukuunottamatta voita ja joitain juustoja), sokerin ja viljat. Se on auttanut monia suolistovaivoista kärsiviä. Siitä asti, kun aloin parantua syömishäiriöistä, olen suhtautunut ruokaan paitsi ravintona niin ennen kaikkea nautinnon lähteenä, mutta jos joudun luopumaan sokerista, maitotuotteista ja viljoista, niin minun on muutettava koko suhtautumiseni ruokaan ihan perinpohjaisesti. Kaikkialla pitäisi olla sitten omat eväät enkä voisi enää käydä kahviloissa ja ravintoloissa mieli ja suu auki. Ajatuskin noin suppeasta ruokavaliosta tuntuu tosi ankealta ja vaikealta, mutta en kestä näitä vatsavaivoja eikä mikään muukaan ole vielä auttanut. Noin radikaalia ruokavaliomuutosta en ole vielä kokeillut, muutaman viikon maitotuotetaukoa kyllä. FODMAP-ruokavaliota ei tietenkään pysty noudattamaan samaan aikaan, koska muuten ravintovalikoima olisi vieläkin suppeampi.

Luin haastattelun eräästä ravitsemusterapeutista, jonka omat vatsavaivat ja muut terveysongelmat olivat vähentyneet merkittävästi viljasta, maitotuotteista ja sokerista luopumisen myötä. Otin yhteyttä häneen ja päätin ostaa häneltä ravitsemusterapiapalvelua, jotta saan varmasti tarpeeksi ravintoaineita uudesta ruokavaliosta. Hän suositteli, että alkaisin myös käydä uudestaan hermoratahieronnassa. Pidän nyt kolme päivää kirjaa syömisistäni, juomisistani, liikkumisistani, unestani ja mielialastani, minkä jälkeen ravitsemusterapeutti laatii minulle uuden ruokavalio-ohjeistuksen. Minun pitänee myös alkaa tehdä enemmän itse välipaloja ja ruokia. Lista on loputon, kun alan miettiä, mistä kaikista ruoka-aineista ja ruoista joudun luopumaan. FODMAP-ruokavaliota en ole noudattanut pilkuntarkasti ensimmäisten kahden kuukauden jälkeen, mutta tätä viljatonta, maidotonta ja sokeritonta ruokavaliota pitää kuulemma noudattaa ilman mitään hairahduksia kahden vuoden ajan, ennen kuin voi sanoa, onko sillä vaikutusta. En ihan ymmärrä, miten suoliston tervehtyminen voi niin kauan kestää, mutta uskottava se kai on. Joka tapauksessa prioriteettini on se, että vatsavaivani vähenisivät ja voisin nauttia elämästä.

Uusi vuosi

Oikeasti olen aivan kauhuissani töihin paluusta ja uuden työn aloittamisesta. Olen nyt viidettä viikkoa sairauslomalla ja palaan töihin loppiaisen jälkeen. Työterveyslääkärin puolen tunnin pituinen tapaaminen on ihan naurettava peruste sille, voiko ihminen palata töihin vai ei, kun kyse ei ole ulkoisesti havaittavasta fyysisestä esteestä. Jos suolistoni toiminnan ja siellä kiertävän kaasun määrän voisi nähdä katseella läpi ihon ja lihan ja päässäni vellovan ahdistuksen ja masennuksen, niin kenellekään ei olisi epäselvää, kuinka mahdotonta minun on jaksaa ja selvitä töissä. Mitä enemmän asiaa ajattelen, kaikki työt, ylipäänsä sitoutuminen siihen, että lähden aamulla johonkin julkiseen paikkaan, tuntuu yhä mahdottomammalta. En ole uskaltanut sanoa tätä ääneen kellekään. Työterveyslääkärille sanoin voivani vähän paremmin, koska en ole luonnollisesti samalla tapaa uupunut ja stressaantunut kuin töissä ollessa. Todellisuudessa koen vaan niin vahvasti, että minun täytyy mennä töihin eli ettei ole muita vaihtoehtoja, että sanon uskovani, että myös pystyn siihen.

Olen helvetin huono teeskentelemään, esittämään ja valehtelemaan varsinkaan pidemmän päälle. Työhaastatteluissa ja ylipäätään töissä se on kuitenkin välttämättömyys, jollei satu olemaan luonnostaan positiivinen Duracell-pupu. Olen tosi ahdistunut työhöntulotarkastuksesta, johon luonnollisesti joudun saatuani uuden työpaikan. Työhaastatteluissa en tietenkään ole kertonut sairauslomastani, mutta se on ollut vain asian kertomatta jättämämistä, koska ei kukaan ole terveydentilastani suoraan kysynyt. Jos haluan pitää saamani uuden työpaikan, työhöntulotarkastuksessa joudun valehtelemaan voinnistani paljon suoremmin. Erään kaverini puoliso menetti syksyllä uuden työpaikkansa kerrottuaan työhöntulotarkastuksessa lääkärille jääneensä edellisestä työpaikastaan sairauslomalle uupumuksen takia. Juuri tuon uupumuksen takia hän oli opiskellut uuden ammatin, mutta lääkärin mielestä hän ei ollut toisenlaisessa työssä uuvuttuaan enää sopiva suoriutumaan edes siitä uudesta ammatista. Työhaastattelussa menin vähän jäihin, kun esimies kysyi suoraan, millainen paineensietokyky minulla on. Ööh...

Nukuin viime yönä 12 tuntia eli klo 11:30 asti - en siksi, että minulla olisi ollut univajetta, vaan siksi, että olin niin uupunut kahden vuorokauden sietämättömien vatsavaivojen seurauksena. Pelkkä oleminen sairauslomalla on rankkaa näiden kipujen ja turvotuksen kanssa, saati sitten työskenteleminen ja pakkososiaalisuus tekohymyilemisineen kaikkineen. Join päivittäin kolme kuukautta Foreverin aloe vera -juomaa, jonka myyjä oli saanut siitä avun pitkäaikaisiin suolistovaivoihinsa, mutta minuun sillä ei ollut mitään vaikutusta. Paitsi että siihenkin meni yli sata euroa rahaa. Kävinpä joulukuussa kokeilemassa kraniosakraaliterapiaakin ja terapeutti kertoi suolistovaivojensa parantuneen kahdessa vuodessa Antioksidanttiklinikan lääkärin hoidossa, mutta siihen oli mennyt tuhansia euroja. Ei minulla ole ylimääräisiä tuhansia euroja. Pelkkä yksi kerta kraniosakraaliterapiaa maksoi 100 euroa. Kaiken lisäksi minun on tosi vaikea uskoa mihinkään ei-länsimaalaiseen-lääketieteeseen perustuvaan. Antioksidanttiklinikalta lähetetään ulostenäytteitä Jenkkeihin suolistobakteeriston analyysia varten ja tuloksen perusteella määrätään satojen eurojen luontaistuotteita, mutta virallisen länsimaalaisen lääketieteen mukaan ihmisen suolistibakteeristosta ei vielä tiedetä kuin pieni murto-osa eikä sen perusteella voida tehdä mitään johtopäätöksiä ja hoito-ohjeita. Olen ihan pyörällä päästäni. Syy voi olla missä vaan. Kaiken kukkuraksi pari päivää sitten ilmestyi uutinen, että jokin ihmisen vatsassa oleva kudosrypäs on tunnistettu itsenäiseksi elimekseen monivuotisen tutkimuksen tuloksena. Entä jos vaivani johtuvatkin siitä? Vasta nyt, kun elin on tunnistettu, voidaan alkaa tutkimaan sen funktiota ja vaikutuksia. Ehdin varmaan kuolla, ennen kuin ne tutkimukset valmistuvat. Olen yllättynyt, miten vähän sairausloma on vaikuttanut suolisto-oireisiini. Jos oireet syntyisivät vain psyykkisestä kuormituksesta, niin olisi niiden pitänyt vähentyä sairausloman aikana edes jonkin verran. Koko joulukuun aikana suolistoni oli suhteellisen oireeton vain kuutena päivänä. Ei oireeton, mutta oireita oli niin vähän, etteivät ne lannistaneet ja häirinneet tekemistä ja mielialaa. Käytän nykyään Olotila-sovellusta, jolla voi seurata vointia. Se on tehty tulehduksellista suolistosairautta sairastaville, mutta sopii osittain myös IBS-potilaille. Toisaalta, eihän sairausloma paljon vaikuttanut viime keväänäkään, vaan ratkaiseva muutos tuli bentsodiatsepiinilääkityksestä.

Lopetin bentsodiatsepiinin syömisen loppusyksystä, koska a) sen vaikutus oli laimentunut tosi paljon ja b) sitä ei saa syödä raskauden ja imetyksen aikana, eli olisin joka tapauksessa joutunut lopettamaan sen viimeistään keväällä. En tietenkään halua syödä voimakasta riippuvuutta aiheuttavaa lääkettä, jos siitä ei ole huomattavaa hyötyä. Varasin myös ajan psykiatrilleni, koska haluan lopettaa myös mielialalääkitykseni lapsenhankinnan takia. Psykiatrini sanoi aiemmin, että sitä saisi jatkaa raskaana ollessa, mutta lääkkeen tuoteselosteessa on pitkä lista riskejä liittyen raskauteen ja imetykseen. En halua mitään riskejä ja haluan lopettaa lääkityksen hyvissä ajoin ennen raskaaksi tuloa, jotta ehdin psyykkisesti sopeutua uuteen tilanteeseen. Tähän päälle vielä työpaikan vaihto, niin kuormitus on valmis. Työterveyslääkärini sanoi, että kannattaa miettiä tarkkaan, milloin alamme yrittää lasta, koska mielenterveysongelmat tuskin helpottavat, kun hormonitkin heittävät häränpyllyä. Ihan kuin en olisi tuota tiennyt! Annoin mennä toisesta korvasta ulos, etten olisi suuttunut hänelle. Totta kai mietimme asiaa, mutta eihän juuri kukaan voisi hankkia lapsia, jos elämän ja terveyden pitäisi olla täydellisessä tasapainossa.

Olen pitänyt taukoa blogin kirjoittamisesta, koska en halunnut kirjoittaa heti siitä, mitä lokakuussa tapahtui. Veljeni lopetti elämänsä. Se toki vaikutti osaltaan uupumukseeni ja työkyvyttömyyteeni, mutta olisin aika varmasti joutunut jäämään sairauslomalle muutenkin. En halua edelleenkään käsitellä veljeni kuolemaa täällä blogissa, puhun siitä mieluummin suoraan ystävieni, perheeni ja terapeuttini kanssa, vaikka ainakin osa heistä lukee myös tätä. Blogissa kirjoitan vain asioista, jotka koen voivani kertoa kaikille samalla tavalla. Sen voin sanoa, että kaipaan veljeäni valtavasti ja olen erittäin surullinen siitä, millaisen elämän hän sai ja mitä hän joutui (koki joutuvansa) tekemään itselleen. En ole vihainen tai katkera hänelle, vaan elämälle ja tälle paskalle maailmalle.

Voin vain toivoa, että tästä vuodesta tulee edellistä parempi.

Parempaa

Olen voinut nyt reilun kuukauden ajan paremmin kuin edelliset yhdeksän kuukautta. Ero sairauslomaa edeltäviin viikkoihin on valtava. Olen pystynyt keskittymään, hymyilemään ja nauttimaan. Tulokseni masennuskysely BDI:stä ovat laskeneet toukokuusta heinäkuuhun 36 pisteestä 18:aan eli vaikeasta masennuksesta keskivaikean masennuksen alarajalle. Suurin syy tähän on Librax, joka on vähentänyt suolistovaivojani noin puoleen siitä, mitä ne ovat pahimmillaan olleet. Sairauslomaa edeltävät viikot ovat mielessäni pelkkää sumua ja tuskaa. Tuntuu tietysti aika katkeralta, että vasta nyt 12 vuoden sairastamisen jälkeen sain kuulla Libraxista, vaikka se on ollut markkinoilla vuosikymmeniä. Olen kuitenkin ollut tekemisissä lääkäreiden kanssa joka vuosi. Työterveyslääkärini mukaan Libraxkaan ei toimi kaikilla.

Libraxia saa käyttää kerrallaan vain korkeintaan 8–12 viikkoa riippuvuuden ehkäisemiseksi ja se pitää lopettaa vähitellen vieroitusoireiden välttämiseksi. Työterveyslääkärini mukaan viikon tauko kerrallaan riittää ja sitten lääkettä voi taas syödä sen 12 viikkoa ennen seuraavaa viikon taukoa. Se on kolmiolääke eli sen kanssa ei voi juoda alkoholia eikä ajaa autoa ja se aiheuttaa väsymystä. Otan kuitenkin sata kertaa mieluummin väsymyksen kuin jatkuvan kivun, turvotuksen, kuvotuksen yms. Kun olen juonut alkoholia ja jättänyt siksi Libraxin ottamatta, niin vatsavaivat ovatkin olleet heti taas kamalat. Riippuvuuden riski suurenee annoksen suurenemisen ja hoidon keston pitenemisen myötä, joten olisi tietysti hyvä, jos joskus voin luopua siitä. Olen nyt syönyt Libraxia reilut kahdeksan viikkoa.

Aloitin kesäkuussa psykiatrian poliklinikan arviossa työterveyslääkärin lähetteellä tarkoituksena saada keskusteluapua ja konsultaatiota mahdollisesta mielialalääkkeen vaihtamisesta. Psykoterapeuttini on kesälomalla eri aikaan kuin minä, joten terapiassa tulee 8 viikon tauko. Poliklinikalta ei kuulemma mitään säännöllistä keskusteluapua saa arviointijakson jälkeen, joten minun täytyy odottaa se 1,5 vuotta pääsemistä uudestaan Kela-terapiaan. Jos sitten olen vielä sen tarpeessa. Minun on kyllä hyvin vaikea kuvitella, etten olisi. 

Aiomme alkaa hankkia lasta vuoden kuluttua. Siihen liittyen olen jo alkanut ahdistella itseäni pohtimalla lääkkeiden vs. lääkkeettömyyden vaikutuksia sikiöön. Libraxin käyttöä ei suositella raskauden eikä imetyksen yhteydessä, ja pari viikkoa sitten luin Hesarista, että tutkimusten mukaan mielialalääkkeidenkin käyttö raskauden aikana vaikuttaa vauvan aivotoimintaan. Ei niin, että siitä tulee nero. Toisaalta tutkimusten mukaan myös äidin raskaudenaikainen masennus ja ahdistus yms. voivat aiheuttaa lapselle myöhemmin käytöshäiriöitä ja tarkkaavaisuusongelmia yms. Näistäkö minun (tai siis meidän) pitää valita? Eihän minulla ole hajuakaan siitä, miten raskaus vaikuttaa psyykkeeseeni ja ärtyvän suolen oireyhtymääni. Voi olla, että olen koko 9 kuukautta onneni kukkuloilla tai yhtä hyvin saatan kärsiä hirveästä ahdistuksesta, masennuksesta ja pelkotiloista. 

Toinen ajatteluuni, itsetuntooni ja mielialaani vaikuttanut tekijä on ollut viime viikkoina Instagramin, Pinterestin ja Twitterin #bodypositivity-liike. Bongasin sen joskus kesäkuun puolivälissä. Ja tietysti Girls-sarjan 5. tuotantokausi! Mainitsin muutamalle puolitutulle kesäkuussa, että painoin muutama vuosi sitten 20 kiloa vähemmän kuin nyt, ja he olivat aivan ihmeissään. Samoin ystäväni, johon tutustuin vajaat kolme vuotta sitten, oli vaikea uskoa sitä todeksi. En kuulemma ole vieläkään lihava. Se on ihanaa kuulla mutta yleensä vaikeaa uskoa, kun ääni päässä ivaa, että eihän ihminen voi olla tulematta lihavaksi, jos lihoo 20 kiloa. #bodypositivity on auttanut minua kuitenkin uskomaan ja ajattelemaan, että olen hyvä ja hyvännäköinen tällaisena.

Fyysinen hyvinvointi

Ranteeni parani tasan kolme viikkoa sitten, mutta viime viikolla se alkoi taas vihoitella polkupyöräillessäni. Polkupyöräily on ihanaa! Oi jos asuisimme läpi-vuoden-lämpimässä ilmastossa, niin pyöräilisin aina. Tosin pyöräilykin on toisinaan vatsavaivojen takia liian tuskallista. On ollut ihanaa treenata käsiä, rintalihaksia ja olkapäitä ja käydä taas jumpissa ranteen parannuttua. Tunnen kehoni jälleen kokonaiseksi, tasapainoisemmaksi ja voimakkaammaksi, vaikka edelleen enimmäkseen inhoan sitä.

Olen syönyt muutaman viikon työterveyslääkäriltä reseptillä saamaani suoliston lihasten rentoutumista edistävää Librax-kolmiolääkettä pari kertaa päivässä. En toki varmaksi tiedä, johtuuko se lääkkeestä, mutta vatsavaivat ovat hiukan vähentyneet. Ajattelen, että ennen hyvät vatsalihakseni ovat heikentyneet ja piiloutuneet rasvamassan alle osittain siksi, että suoliston kipuillessa ja vatsan ollessa turvoksissa vatsalihaksia ja keskivartaloa on vaikeaa ja usein mahdotonta jännittää ja hallita. Se tekee monista liikuntalajeista ja liikkeistä hankalia, tehottomia ja kivuliaita. Lihakset ja koordinaatio kehittyvät vain, jos lihaksia pystyy jännittämään ja hallitsemaan. Kipu on siedettävämpää, kun vatsa on mahdollisimman rentona. Toisaalta liikunta liikuttaa myös suolikaasuja eteenpäin ja ulos suolistosta.

Vatsani pömpöttää nykyään koko ajan niin, että tekisi mieli pukeutua kaapuun. En yhtään ihmettele, jos joku luulee minun olevan raskaana. En ole. Olen vain turvonnut läski. Kyllä, haluaisin käyttää ihania farkkuja ja muita housuja ja shortseja! Moneen vuoteen en ole pystynyt pitämään kuin legginsejä, sukkahousuja, trikoohameita ja mekkoja. Kaikki alaosat, joissa ei ole joustavaa vyötäröä, sattuvat, puristavat ja ahdistavat sietämättömästi. Tiukoissa, joustamattomasta kankaasta tehdyissä housuissa on myös hankala piereskellä. Vatsakipu ja turvotus ulottuvat usein rinnasta jalkoväliin asti, koko keskivartalo on poissa pelistä. Monilla ihmisillä ärtyvän suolen oireyhtymään liittyy myös pahoinvoinnin ja kuvotuksen tunne. Siitä olen kärsinyt vasta pari vuotta ja yleensä se ilmenee ainakin pari kertaa viikossa. Tässä yhteydessä tarkoitan suolistosta peräisin olevaa kuvotuksen tunnetta, en bulimista, psyykkisestä ahdistuksesta johtuvaa oksettavaa oloa.

Tapasin toukokuussa sukulaistytön, joka sairastaa vaikeaa anoreksiaa. Kun näin hänen puhuvan vanhempiensa kanssa, minut yllätti itku. Yhtäkkiä tunsin niin voimakkaasti sen, mitä tunsin sairastaessani itse ja asuessani vielä vanhempieni luona. Se valtava syyllisyyden ja epäonnistumisen kokemus, suru ja huono omatunto, itseviha ja pakkoajatukset. Se, ettei halunnut aiheuttaa huolta mutta ei voinut mitään sille, että aiheutti. Onneksi minulla oli päässä aurinkolasit, joiden taakse pystyin kyyneleeni piilottamaan. Etukäteen ajattelin voivani luontevasti keskustella sukulaistyttöni kanssa parantuneen ihmisen roolista käsin, mutta hänen lähellään olin yhtäkkiä aivan lukossa. Pystyin niin samaistumaan siihen tunteeseen, että kukaan ei ymmärrä, vaikka kaikki yrittävät. Pelkäsin sanovani jotain, mikä vain pahentaa hänen oloaan - saa hänet tuntemaan vieläkin suurempaa syyllisyyttä tai ulkopuolisuutta.

Mitä FODMAP-ruokavaliota noudattaessani eniten kaipaan?

Kasvikset ja kasviproteiinit:

* sipulit
* valkosipuli
* artisokat
* parsa
* linssit
* punajuuri
* parsakaali
* sienet
* varsiselleri

Hedelmät ja marjat:

* mango
* nektariini
* persikka
* päärynä
* persimon
* avokado
* mustaherukka
* hedelmämehut

Viljat:

* vehnä (esim. leipä, murot, pastat, nuudelit, mannaryyni, bulgur, couscous, keksit ja leivonnaiset jne.)
* ruis

Muut:

* pehmeät juustot (paitsi feta ja vuohenjuusto)
* pesto
* balsamiviinietikka
* pistaasi-, hassel- ja cashewpähkinät sekä mantelit

FODMAP eli Fermentable, Oligo-, Di-, Mono-saccharides and Polyols (päivitetty kirjoitus)

FODMAP-yhdisteiden välttäminen ruokavaliossa perustuu siihen, että normaalisti ruoka imeytyy ohutsuolessa, mutta jostain tuntemattomasta syystä FODMAP-yhdisteet eivät sitä tee, vaan kulkeutuvat paksusuoleen, jossa ne saavat aikaan ripulia, ilmavaivoja, turvotusta ja suoliston venymisestä johtuvaa kipua.

Kopioin tähän Leena Putkosen Superhyvää suolistolle! Herkkävatsaisen elämä kuntoon -kirjasta listan ruoka-aineista, joita FODMAP-ruokavaliossa saa käyttää ja joita ei saa käyttää ainakaan satunnaisia, pieniä määriä enempää. Tarkoituksena on antaa lukijoilleni kuvaa siitä, miten FODMAP-ruokavalio vaikuttaa arkeen. Lista perustuu Australian Monashin yliopiston tutkimuksiin. Olen myös ladannut Monashin Low FODMAP Diet -applikaation kännykkääni ja tablettiini.

1. VÄLTÄ

Kasvikset ja kasviproteiinit:

* sipulit
* valkosipuli
* artisokat
* parsa
* keräkaali
* purjo
* okra
* sokeriherne
* punasikuri
* pavut ja kikherneet
* linssit
* punajuuri
* ruusukaali
* kukkakaali
* parsakaali
* soijatuotteet lo. soijakastike
* avokado
* sienet
* bataatti
* maissintähkä
* myskikurpitsa
* varsiselleri

Hedelmät ja marjat:

* omena
* aprikoosi
* mango
* nektariini
* persikka
* päärynä
* persimon
* luumu
* vesimeloni
* kirsikka
* taateli
* tuore viikuna
* avokado
* greippi
* ruusukaali
* litsi eli kiinanluumu
* boysenmarja
* karhunvatukka
* kookoshiutale
* mustaherukka
* kuivatut hedelmät
* hedelmämehut

Viljat:

* vehnä (esim. leipä, murot, pastat, nuudelit, mannaryyni, bulgur, couscous, keksit ja leivonnaiset jne.)
* ruis
* ohra
* amarantti
* speltti

Juomat:

* kaurajuoma
* kookosjuoma
* pavuista tehty soijajuoma
* riisijuoma
* vahva kamomilla-, chai-, oolong-, yrtti-, voikukka-, fenkoli- ja musta tee
* makeat viinit
* olut
* siideri
* rommi
* hiilihapolliset juomat

Muut:

* laktoosi
* pehmeät juustot (paitsi feta ja vuohenjuusto)
* hunaja
* ketsuppi
* tahini
* pesto
* balsamiviinietikka
* pistaasi-, hassel- ja cashewpähkinät sekä mantelit
* kaikki -oli -loppuiset sokerialkoholit sekä fruktoosi (sorbitoli, mannitoli, xylitoli...)

2.  SAA NAUTTIA

Kasvikset ja kasviproteiinit:

Keitetyt vihannekset voivat olla vatsaystävällisempiä.

* peruna
* riisi
* nauris
* lanttu
* rucola
* lehtikaali ja -salaatti
* chili
* merilevä
* sinimailanen
* bambunversot
* pavunidut
* paprika
* paksoi
* porkkana
* tomaatti, kirsikka- ja luumutomaatti
* ruohosipuli
* kevät- ja kesäsipulin sekä purjon vihreä osa
* kurkku
* munakoiso
* endiivi
* inkivääri
* vihreät pavut
* puna- ja keräkaali
* retiisi ja retikka
* vesikastanja
* oliivi
* kapris
* palsternakka
* suolakurkku (ilman sokeria)
* mukulaselleri
* merilevä
* pinaatti
* mangoldi
* kurpitsa ja kesäkurpitsa
* yrtit
* tofu
* tempeh
* quorn

sekä pieniä annoksia kerrallaan:

* artisokansydämet (0,5 dl)
* bataatti (1,25 dl)
* herneet (0,5 dl)
* aurinkokuivattu tomaatti (4 kpl)
* fenkoli (2 dl)
* kukkakaali (1,25 dl)
* parsakaali (1,25 dl)
* punajuuri (2 viipaletta)
* puolikas maissintähkä
* myskikurpitsa (0,25 dl)
* ruusukaali (6 kpl)
* savoijinkaali (1,25 dl)
* sokeriherne (5 palkoa)
* spagettikurpitsa (1,25 dl)
* tankoparsa (3 kpl)
* varsiselleri (5 cm:n pala)
* kikherne, tölkissä vedessä (1,25 dl)
* keitetyt linssit (1,25 dl)

Hedelmät ja marjat:

Hedelmien ja marjojen määrää pitää rajoittaa per annos, esim. yksi hedelmä; noin puoli lasillista sopivaa mehua; noin desilitra marjoja.

* banaani
* cantaloupe- ja hunajameloni
* papaija
* klementiini
* kiivi
* sitruuna
* lime
* mandariini
* appelsiini
* passionhedelmä
* viinirypäleet
* ananas
* mansikka
* mustikka
* vadelma
* raparperi
* karpalo
* puolukka
* tyrni

sekä pieniä annoksia kerrallaan:

* avokado (2 rkl)
* granaattiomena (0,5 dl siemeniä ja puolikas pieni hedelmä)
* puolikas greippi
* kirsikat (3 kpl)
* kookospähkinä (1,25 dl)
* yksi tuore viikuna
* gojimarja (1 rkl)
* kookoslastut (0,5 dl)
* rusinat (1 rkl)
* kuivatut banaanilastut (10 kpl)
* kuivatut karpalot (1 rkl)
* yksi pala kuivattua ananasta

Viljat:

* kaura
* speltti hapanleivässä
* hirssi
* durra
* kvinoa
* tattari
* teff
* gluteenittomat tuotteet
* riisi
* maissi

Juomat:

* kaakao
* valkoinen, vihreä ja piparminttutee
* tummapaahtoinen kahvi
* viini
* olut
* viski
* vodka
* gini
* kookosmaito (metallitölkki)
* mantelijuoma
* hamppujuoma
* soijaproteiinista tehty soijajuoma

Muut:

* viinietikka
* öljy, voi ja margariini (fodmapit eivät liukene rasvaan)
* majoneesi
* kovat eli höylättävät juustot
* feta
* vuohenjuusto
* liha ja kana
* kala ja merenelävät
* kananmuna
* tumma suklaa
* barbeque-, hapanimelä-, kala-, osteri- ja Worchestershirenkastike
* misotahna
* maapähkinävoi
* sinappi
* wasabi
* saksan-, macadamia-, pekaani- ja maapähkinä
* auringonkukan-, seesamin-, pinjan-, chian-, kurpitsan- ja unikonsiemen

sekä pieniä annoksia kerrallaan:

* ricotta (2 rkl)
* halloumi (2 viipaletta)
* manteli (10 kpl)
* hasselpähkinä (10 kpl)
* meloninsiemen (2 rkl)
* appelsiinimehu (2 dl)
* karpalomehu (2 dl)
* laimea yrttitee (1,75 dl)

Päivät

Olen nyt ollut reilun kuukauden sairauslomalla. Aion ehdottaa esimiehelleni ja työterveyslääkärilleni, että tekisin töihin palattuani toistaiseksi 70% työaikaa eli kuusituntista työpäivää. En voi palata samaan tilanteeseen, jossa olin sairauslomalle jäädessäni tai joudun sellaiselle saman tien uudestaan. Eivät suolistosairauteni ja masennukseni ole mihinkään sillä haihtuneet, etten ole käynyt vähään aikaan töissä. Terapiassa ollaan vasta kartoitettu tilannettani, eikä varsinaista hoitavaa työskentelyä olla vielä ehditty aloittaa.

Sairausloman aikana vuorokausirytmini on muuttunut niin, että en meinaa saada iltaisin unta. Jostain syystä minua alkaa ahdistaa lähes aina nukkumaan mennessä - myös ennen sairauslomaa. Toisinaan vatsani on niin jumalattoman kipeä, etten pysty edes makaamaan, vaan ainoa siedettävä asento on seisominen nojaten käsillä pöytään. Ongelma on yleensä se, ettei suolistossani kiertävä tai jumittava ilma tule millään ulos. Suhteellisen usein käy myös niin, että vaikka ilma tulisi ulos, niin hyvä olo kestää vain muutaman minuutin, kunnes tunnen suolistossani taas valtavan ilmakuplan painavan jossakin mutkassa. Töissä ja muissa sosiaalisissa tilanteissa ilma sitten pyrkiikin sopivasti ulos juuri, kun sitä ei todellakaan voi ulos päästää.

Sairauslomalla olen usein nukahtanut vasta kahden aikoihin yöllä ja päässyt ylös aamukymmeneltä. Yhtenä päivänä nousin yhdeltätoista syömään aamiaista ja jatkoin nukkumista heti sen jälkeen. Uudestaan nousin herätyskelloon kolmelta iltapäivällä ehtiäkseni tapaamaan sovitusti kaveriani. Eräänä toisena päivänä kävin äitini kanssa museossa ja lounaalla ja sieltä kotiin päästyäni sain ripulikohtauksen, jonka jälkeen nukuin uupuneena kolme tuntia sikeästi, kunnes puolisoni herätti minut tultuaan töistä kotiin. Oletan, että edelleen siis tulee olemaan niitä päiviä, kun en vain yksinkertaisesti pysty lähtemään aamulla töihin tai joudun lähtemään kotiin kesken työpäivän. En viittaa unettomuuteen vaan suolisto-oireisiini.

Olen käynyt sairauslomalla jonkin verran kuntosalilla ja jumpissa, tavannut kavereita ja ystäviä, lukenut lehtiä ja kirjoja, viettänyt aikaa netissä ja sovelluksissa, katsonut tallentamiani tv-ohjelmia ja elokuvia, kirjoittanut tätä blogia, käynyt lääkärissä ja hammaslääkärissä ja psykoterapiassa ja hieronnassa, siivonnut ja laittanut ruokaa. Kavereiden ja ystävien sekä puolisoni kanssa olen käynyt mm. elokuvissa, kävelyllä ja syömässä tai kahvilla. Päivät kuluvat todella nopeasti ilman työssäkäyntiäkin.

Yhdessä hetkessä saatan ajatella valoisasti, että kaikki kääntyy parhain päin ja alkaa sujua hyvin palattuani töihin. Vain muutamaa minuuttia myöhemmin saatankin olla lähes varma, että mikään ei koskaan muutu ja kaikki on ihan yhtä raskasta ja tuskallista kuin viime aikoina. Fakta on joka tapauksessa se, että kukaan muu ei voi tietää, miltä minusta tuntuu ja kuinka paljon kärsin. Eivät edes muut masennuksesta ja IBS:stä tai muista vatsavaivoista kärsivät, koska oireet ja kokemus niistä ovat aina yksilöllisiä. Niin ollen kukaan ei voi myöskään väheksyä kokemustani. Toisaalta kellään ei ole velvollisuutta sen enempää arvostaa ja kunnioittaa sitä. Onneksi en syntynyt pariakymmentä vuotta aiemmin, koska vielä 90-luvulla ärtyvän suolen oireet kuitattiin lääkäreidenkin toimesta yleensä luulosairaudeksi ja mielenterveysongelmiinkin suhtauduttiin ikävämmin kuin nykyään. Voin valita vain, miten itse itseeni ja kokemuksiini suhtaudun. Väheksynkö vai kunnioitanko niitä.