Muutos

Minä: Anteeksi, että mä oon puhunu sulle välillä vihaisesti ja oon kiukkunen. Se johtuu siitä, että oon väsynyt ja huolissani asioista tai jokin harmittaa mua enkä jaksa olla kärsivällinen. Mua myös ärsyttää se, kun sä et aina tottele ja vastustat ja valitat.

Lapseni: Joo, saat anteeks. En mäkään jaksa usein olla kärsivällinen. Se tarkottaa sitä, ettei jaksa oottaa jotain tai että … Niin anteeks.

Minä: Mistä anteeks? Ei sun tarvitse pyytää anteeks. Sä oot vielä lapsi eikä sun tarvitsekaan olla aina kärsivällinen tai aina totella. 

Lapseni: Niin mut mun pitäis olla kyl enemmän tavallinen.

Minä: Miten niin? Sä oot just hyvä sellaisena, kuin olet. Ei sun tarvitse olla mitenkään tavallisempi, sä oot ihan tavallinen lapsi.

Lapseni: Niin, mut sit jos mä oisin tavallisempi niin mä oisin kyl aika erilainen.

Minä: Olet vaan oma itsesi. Vaikka mä puhun sulle välillä vihaisesti, niin se ei tarkoita, että sä olisit jotenkin huono. Mä rakastan sua koko ajan ja aina yhtä paljon kaikesta huolimatta. 

Lapseni: Joo, mä tiedän. 

Ruuhkaisella uimarannalla lapseni huusi minulle vedestä kummastuneena: ”Äiti, miks sä hymyilet?” Niin harvinaista hänelle on nähdä minun hymyilevän, että sitä täytyy ääneen ihmetellä. Joitakin viikkoja edellisen keskustelun jälkeen lapseni alkoi kutittaa minua lukiessani hänelle iltasatua. Aloin refleksinomaisesti nauraa, mistä hän nautti niin valtavasti, ettei meinannut malttaa millään lopettaa. Hän nauroi sydämensä kyllyydestä ja sanoi: ”Sun nauru kuulostaa niin kivalta, etten halua lopettaa!” Oli tietysti myös ihanaa nauraa ja ennen kaikkea nähdä lapseni ilo. Hetken tunsin itseni onnelliseksi, kunnes aloin miettiä, miten surullista on, kuinka harvinaista lapselleni on nähdä äitinsä nauravan tai edes hymyilevän. Haluaisin olla nauravainen äiti, mutta sellaiseksi ei voi tuosta noin vaan ryhtyä. Sellaiseksi synnytään ja kasvetaan, sellaisia ollaan tai ei olla. 

Kirjailija Hanna Kuuselan sanoin: ”Enää en muista, mistä silloin olin vihainen. Muisti on niin lyhyt, katkeruus pitkä.”  

On se kummallista, miten lukkoon läheisetkin ihmiset menevät mielenterveysongelmaisen seurassa. Miten jossakin pienessä tilassa röhnöttää virtahepo, jota kukaan ei ole näkevinään tai ainakaan sanallakaan mainitse. Tämä on minulle täysin käsittämätöntä. Ymmärrän vallan mainiosti tilanteen ahdistavuuden, mutta koen sen äityvän sitä ahdistavammaksi mitä sinnikkäämmin virtahevosta vaietaan. Ahdistavuutta nimenomaan vähentäisi havaintojen, ajatusten ja tunteiden sanottaminen ääneen. Masennuksen, ahdistuksen ja kipujen kourissa eniten kaipaisin näkyväksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi tulemista sekä rakastavaa kosketusta. Jostain syystä näissä tilanteissa saatankin sen sijaan saada tavanomaista lyhyemmän ja etäisemmän halauksen. Oletan sen johtuvan siitä, että hohkaan ympärilleni negatiivista energiaa, jonka ihmiset tulkitsevat niin, että en pidä heistä tai haluan olla omissa oloissani.

Päällimmäiseksi Hesarin toimittajan haastattelusta mieleeni jäi se, että hän ihmetteli, miten voin haluta ryhtyä hierojaksi, kun pidän ammatinvalinnassa ehkä tärkeimpänä asiana työn merkityksellisyyttä. Hämmennyin, miten kukaan voi edes ajatella, etteikö hieronta olisi merkityksellistä. No enää ei tarvitse kenenkään sitä pohtia, koska palaan sittenkin sosiaalityöhön, joskin eri asiakasryhmän pariin. Totesin, että 85 hylätyn työhakemuksen jälkeen minun on kai vaan hyväksyttävä kohtaloni ja kärsittävä tuomioni, kun menin kouluttautumaan alalle. Siis työskenneltävä sosiaalityöntekijänä koko se työura, mitä nyt työkykyä enää on jäljellä ja yrittää jaksaa ainakin muutama kuukausi kerrallaan, ennen kuin olen taas ihan loppu ja sairausloman tarpeessa. En usko jaksavani vuotta pidempään kerrallaan ilman sairauslomaa varsinkaan täyttä työaikaa, kun en ole ennenkään jaksanut eikä terveystilanteeni ole mitenkään kohentunut. Onhan se traagista tai tragikoomista, että jo kandidaatintutkintoa opiskellessa mietin psykiatriseen sairaalaan jouduttuani, että onkohan minusta sittenkään sosiaalityöntekijäksi. Ihan tosissani jo silloin selvittelin, miten voisin opiskella pintakäsittelyalan tutkinnon eli käytännössä ryhtyä maalariksi. Ystäväni totesi muutama viikko sitten, että olisihan sekin uravalinta saattanut mennä päin persettä — olisin voinut vaikka loukkaantua työssä fyysisesti tai saada jonkin rasitusvamman. Uudesta työpaikasta läheisille kertoessani sain onnittelujen lisäksi sellaisia kommentteja kuin ”mahtavaa” ja ”loistavaa” ja ”superhienoa” ja ”jeeee” ja ”wuhuu”. Ne olivat kieltämättä mukavia ja ihania viestejä, mutta en minä asiaan liittyen sen nimisiä tunteita tunne. Päin vastoin, päällimmäisenä minua hirvittää. 

En todellakaan haluaisi olla sairauslomalla mutta en myöskään täysiaikaisessa työssä enkä missään kovin kuormittavassa sellaisessa. Miksi osatyökykyisen on niin vaikeaa työllistyä työkykynsä mukaiseen työhön? Pelkään, miten paljon joudun istumaan asiakastapaamisissa ja palavereissa, koska suolistoni tulee siitä sietämättömän kipeäksi hyvin nopeasti. Pelkään, miten pystyn feikkaamaan pitkät työpäivät ahdistustani ja todellisia ajatuksiani ja tunteitani. Se väkisin hymyileminen ja kivun ja epämukavan olon peitteleminen on vastenmielisimpiä ja kuormittavimpia asioita, mitä tiedän. Pelkään, etten siedä keskeneräisyyttä ja epätäydellisyyttä ja asioiden toteuttamista typerästi ja mitä todennäköisimmin liiallista työmäärää ja hankalia asiakkaita ja mahdollisesti hankalia työtovereita tai esihenkilöä. Pelkään pimeitä ja kylmiä aamuja, jolloin en jaksaisi nousta sängystä ylös. Pelkään, että ahdistun ja kuormitun alta aikayksikön. Pelkään, että joudun kokemaan ties kuinka monennen kerran uupumisen ja epäonnistumisen, kaiken siihen liittyvän syyllisyyden ja häpeän.

Tunnen kuitenkin myös hieman kiinnostusta uutta työtä kohtaan ja motivaatiota tehdä jotakin merkityksellistä sekä huojennusta siitä, että taloudellinen tilanteeni kohenee ja pääsen täältä syrjäytyneisyydestä takaisin ns. kunnon kansalaisten keskiluokkaan. Lapseni voi taas ylpeästi kertoa äitinsä olevan töissä ja vieläpä niin merkityksellisessä työssä, eikä hänen kanssaan tarvitse jatkuvasti puhua siitä, miten kallista jokin on.

Olen tässä kohta 10 kuukauden mittaisella sairauslomalla ajatellut kymmeniä kertoja vaatehuoneen laatikoissa lojuvia päiväkirjojani ja 10 vuoden blogitekstejäni. Sitä, kuinka voisin käydä ne läpi ja toteuttaa ikiaikaisen haaveeni kirjan kirjoittamisesta niiden pohjalta. Voisin mutta en saa aikaiseksi. Ja soimaan siitä itseäni harva se päivä. Nyt kun palaan töihin, mistään ylimääräisestä tavoitteellisesta tekemisestä on turha haaveillakaan. Tavoitteeni on pysyä hengissä ja työsuhteessa yli koeajan.

Hanna Kuusela sen sanoi fantastisessa kirjassaan Syytös: ”Ei auta kuin nousta maasta entistä vittumaisempana.”

Kesällä ja etenkin heinäkuun ihanilla helteillä voin vähän tavanomaista paremmin. Kesällä on helpompaa olla työelämän ulkopuolella, kun muutkin ihmiset lomailevat ja kavereita voi tavata päiväsaikaankin. Voi hetken kuvitella olevansa itsekin vaan kesälomalla eikä syrjäytynyt epäonnistuja. Rakastan kesää, aurinkoa ja lämpöä. Haaveilen siitä, että lapseni täysi-ikäistyttyä voisin asua Etelä- tai Keski-Euroopassa aina marraskuusta maaliskuuhun. Mutta tuskin minulla sellaiseen tulee olemaan taloudellisesti varaa.

Kuitenkin olen myös kärsinyt niin jäätävästä ahdistuksesta, että olen ollut vähällä soittaa psykiatriseen päivystykseen, kunnes olen muistanut, että eihän siellä kiinnostuta ihmisestä, ennen kuin hän on jo yrittänyt itsemurhaa tai vahingoittanut itseään tai toisia ulkoisesti ja vakavasti. Eräänä sunnuntaina jaksoin kestää oloani iltaseitsemään asti, kunnes otin lopulta bentson, kun ahdistuksen takia rintaani puristi sietämättömästi, vatsa ja hartiat olivat kipeät, minua pyörrytti ja oksetti ja tärisin enkä meinannut saada hengitettyä ja nielaistua. Olin jo yrittänyt taltuttaa ahdistusta tukistamalla itseäni ja puristamalla itseäni niin, että kynnet painautuivat ihooni. Mieleni teki viillellä, mutta sitä olen kyennyt vielä vastustamaan pysyvien jälkien takia. Jäihän siitä puristelustakin mustelmat mutta ne haihtuvat melko nopeasti. Ihon rikkominen raapimalla kävi mielessä, mutta siitäkin jäljet paranevat hitaasti jos lainkaan kokonaan enää tässä iässä. Kaikkien muiden ahdistuksen aiheiden lisäksi koin voimakasta tarvetta rangaista itseäni siitä, etten kyennyt kokemaan iloa ystävieni uudesta onnesta. Koin pelkkää kateutta. Minähän olen ihan paska ystävä. Miten se muka on minulta pois, jos he saavat jotakin, mistä minäkin haaveilen? Tarkemmin ajateltuna tunnen myös mustasukkaisuutta ja ulkopuolisuutta, koska enää vain yksi ystävistäni on sinkku. Kolme ystävääni ovat löytäneet rakkauden viime kuukausien aikana. Toisin sanoen vertaistukea, vertaisuuden kokemuksia on enää varsin vähän saatavissa sillä saralla. Kosminen yksinäisyyteni ja eksistentiaalinen ahdistukseni syvenivät entisestään. Kävin saunassakin siinä toivossa, että siellä olisi helpompi rentoutua. Ei ollut. 

Jos elämäni rakkaus ei olisi jättänyt minua, meillä olisi ollut tänään ensitapaamisemme kolmas vuosipäivä. Kirjoitin ikävän ja ahdistuksen puuskassa eräänä yönä runon, jonka julkaisin runoblogissani eilen. Tänä vuonna en kuitenkaan ole ottanut häneen yhteyttä ja yritän olla ottamattakaan. Ei siitä ole mitään hyötyä, koska hän kyllä olisi yhteydessä minuun, jos haluaisi palata yhteen. Minä olen tahtoni ilmaissut jo tarpeeksi monta kertaa, ja olisi kai lapsellista kääntää veistä haavassa. Joku voisi väittää, että itsensä ja tunteidensa ilmaiseminen taiteen keinoin helpottaa oloa. Ei helpottanut. Lopulta otin taas bentson, kun ajattelin etten selviä seuraavasta päivästä kahdestaan lapsen kanssa, jos en saa tarpeeksi unta. Ja sellainen ajatushan sitten vaan karkottaa unta entisestään. Bentsodiatsepiini onneksi toimii aina.

Keväällä ja kesällä kokeilin palata kahteen eri deittisovellukseen, mutten kestänyt siellä kuin pari viikkoa. Ihmisten määrä, swaippaamispäätökseen kasautuvat paineet, vastausten odottaminen ja ihmisten epähuomaavainen ja itsekeskeinen käytös ahdistivat minua niin jumalattomasti, että jopa yksinäisyys tuntui paremmalta vaihtoehdolta. Olen harkinnut monta kuukautta Tinderiinkin palaamista, mutta en yksinkertaisesti kykene siihen. Se on niin vastenmielinen areena. Pystyn kuvittelemaan kumppanin löytämisen enää vain yhteisen harrastuksen tms. spontaanin kohtaamisen tai yhteisten kavereiden kautta, vaikka tiedän monien löytäneen kumppanin Tinderistä. Jotkut jopa löytävät rakkauden samalta asuinalueelta. 

Henrika de Kermadec väitti: ”Vaikka elämä ei muutoksen myötä veisikään sinne, minne oli ajatellut, se avaa aina oven jonnekin. Ja aina voi palata tai valita uuden suunnan. Kenenkään ei tarvitse jäädä yhteen rooliin, eikä itsestään ole pakko rakentaa ehjää.” Sanoisin elämänkokemukseni perusteella, että ei itsestään pysty rakentamaan ehjää. Psykoterapeutti Philippa Perrykin vetää mutkat suoriksi ja väittää kirjassaan Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan (ja lapsesi kiittävät, että sinä luit) — sivumennen sanoen kenties maailman itsevarmin kirjan nimi —, että ”jos puemme pelkomme sanoiksi, se häviää”. Ai siis miten? Jälleen kerran ihmettelin, miten se minua auttaa, että niin hienosti osaan tunnistaa ja tunnustaa tunteeni. Olen kirjoittanut tunteistani ja ajatuksistani satoja jollen tuhansia sivuja ja puhunut niistä satoja jollen tuhansia tunteja. Eivät ole pelot ja muut negatiiviset ajatuskierteet ja tunteet hävinneet mihinkään. Maailma on ahne, itsekäs ja julma. Ihminen on ahne, itsekäs ja julma. Miten nämä asiat ja kokemukset katoavat sanomalla ne ääneen?

Eräs kaverini, joka ei tunne minua kovin hyvin, koska suhteemme perustuu lähinnä seksin harrastamiseen, kuvaili minua hiljattain näin: ”You give this impression to me that you know exactly what you want and are good at keeping boundaries and communicating in a straight way. I remember ages ago that I suggested once going for dinner and you were so straight about how that wasn’t in the realm of what you wanted to do with someone who is likely to not be here in the long run, it just seemed so mature and showed a level of self-understanding that I am not used to. I felt like I could take some notes from your book about clear communication. Also when we have spoken about the really personal difficult experiences in life, you seem to describe them in a way that you have clearly been through some super difficult times but come through it in a way that you are able to look at it calmly and have faced it, rather than bottled it up and let it overcome you.” Miten hyvä olenkaan näyttelemään ja peittelemään todellista persoonallisuuttani, ajatteluani, tunteitani ja vointiani?

Philippa Perry sanoi kirjassaan myös jotain erittäin hyvin: ”Uskon, että me kaikki tarvitsemme jonkun ei-tuomitsevan, jolle puhua, jonka kanssa voimme olla täysin ja anteeksi pyytelemättä oma itsemme.” Niinpä. Sellaisen arjen kumppanin kun löytäisi joskus elämässään, sellaisen joka pysyy rinnalla ja jonka rinnalla pysymiseen voi luottaa niin, kuin omien vanhempien voi ollessaan alaikäinen. 

Soundtrack: Elefantti huonees (jambo)

Vuosi

Ensi viikolla tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun saimme lapsen — meille syntyi vauva, minusta tuli äiti ja me muutuimme vanhemmiksi. Kyllä olen moneen kertaan vuoden aikana miettinyt, millaista elämä olisi ollut, jos olisin tullut äidiksi esimerkiksi 10 vuotta nuorempana, saati alle täysi-ikäisenä. Miettinyt ja ollut suunnattoman tyytyväinen siitä, että en tullut. Ei sillä, että sellainen olisi ollut lähelläkään, sillä harrastin seksiä ensimmäisen kerran 21-vuotiaana ja olen naimisissa ensimmäisen seurustelukumppanini kanssa. Mutta onhan sitä joskus jotkut tulleet raskaaksi ekasta kerrastaan. 

Tuntuu hyvältä, että vaihdoimme osia puolisoni kanssa. Hän oli kaksi viikkoa isyyslomalla minun palattua töihin ja äitini hoidettua lastamme kolme viikkoa. Huomisesta alkaen olemme ensimmäistä kertaa vuoteen tasavertaisessa asemassa, kun puolisoni palaa töihin ja lapsemme aloittaa päivähoidon. En löydä itsestäni tippaakaan mustasukkaisuutta puolisoani kohtaan, mitä lapsemme hoitamiseen tulee. Olen kuullut ja lukenut äideistä ja kohdannutkin heitä, jotka omivat lapsen itselleen. Minulla on sellainen käsitys, että äidit yleensä ovat kovin pahoillaan, jos eivät satu näkemään esimerkiksi lapsensa ensiaskelia tai kuule hänen ensimmäistä lausettaan. Kun ajattelen, että lapsemme ottaisi ensimmäiset askeleensa (ilman tukea) esimerkiksi päiväkodissa, niin ei minua harmita yhtään. Olen vain iloinen, että hän on oppinut kävelemään ja odotan innolla, että näen sen pian itsekin. Mutta enhän ole mustasukkaista tyyppiä parisuhteessakaan. En ymmärrä, miten se on minulta pois, jos mieheni esimerkiksi kehuu tai vaikka halaa jotakuta toista naista tai nauraa jonkun toisen naisen hauskoille jutuille.

Odotan päivähoidon aloitusta ihan hyvillä mielin, koska lapsemme on niin sopeutuvainen ja yleensä hyväntuulinen. Hän kävi isänsä kanssa harjoittelemassa päiväkodissa muutaman kerran ja minäkin olin mukana kahdesti. Kaikki meni tosi hyvin, päiväkodin ruokakin maistui hänelle. Hän on ollut niin kiinnostunut leluista, hoitajista ja muista lapsista, että on hädin tuskin huomannut, kun isänsä on käynyt vessassa. Se minua jännittää eniten, että miten lapsi saa nukahdettua siellä päiväunille, kun on tottunut nukkumaan vaunuissa. Sekä se, miten hän reagoi herätessään, kun paikalla ei olekaan minä, isänsä tai isoäitinsä. Päiväunia ei ainakaan meidän päiväkodissa harjoiteltu etukäteen vanhemman kanssa.

Unikoulu jäi melko turhaksi touhuksi. Pari yötä ennen töihinpaluutani vauva nukkui ensimmäistä kertaa elämässään 7,5 tuntia putkeen, mutta aloitettuani työt hän heräili taas joka yö 1-3 tunnin välein. Tällä viikolla hän yllättäen nukkui neljänä yönä 4-5,5 tunnin pätkän ja viime yönä 6 tuntia. Ensimmäiset kolme viikkoa töissä odotin loukkaantuneena, että joku kysyisi, miten vauvamme nukkuu ja olenko väsynyt. Sitten luovutin ja mainitsin asiasta itse. Olin ajatellut, että töissä ihmiset osoittaisivat paljon enemmän kiinnostusta tilanteeseeni, olenhan työpaikkani ainoa äitiyslomalta uuteen työhön siirtynyt. Ehkä kaikilla on vaan niin paljon kaikkea omissa elämissään tai he eivät halua vaikuttaa yliuteliailta. Väsymystäni kuvaa parhaiten se, että voisin nukahtaa viidessä minuutissa milloin vaan, missä vaan. Ilman kahvia en varmaan pysyisi hereillä. Pääosin olen itse asiassa ollut töissä yllättävän pirteä, väsymys iskee yleensä vasta neljän jälkeen mutta kunnolla iskeekin. Ja lapsellahan ei ole viikonloppuja mitä uneen tulee, joka aamu herätään kuudelta.

Tuntuu vaikealta olla erossa lapsesta yli 9 tuntia päivässä. Yhteistä aikaa iltaisin ennen lapsen nukkumaanmenoa jää vain 3-4 tuntia. Jäisi vielä vähemmän, jos pitäisin kellokortin saldon nollilla, nyt se on 6,5 tuntia miinuksella — maksimiraja on 6 tuntia. Helvetin kiky-pidennys! Aion alkaa tehdä vuodenvaihteesta lähtien 80% työaikaa: käydä töissä viitenä päivänä viikossa mutta tehdä lyhyempiä päiviä. Onneksi siitä ei tarvitse vääntää työnantajan kanssa, sillä osittainen hoitovapaa on lakisääteinen oikeus. Kiitos Suomi! Lainsäädäntö todellakin kannustaa työntekoon kotiäitiyden sijaan, sillä kotihoidontuki on alle 500 euroa kuussa (netto), mutta jos tekee 80% työaikaa, niin Kela maksaa 120 euroa kuussa (netto) osittaista hoitorahaa. Eli voit valita pelkästään alle 500 euroa Kelasta tai 80% kuukausipalkan + Kelasta 120 euroa. 

Imetyksen suhteen töissä oleminen ei ole tuottanut ongelmia, koska rintojeni maidontuotanto on vähentynyt niin paljon, että voin olla 12 tuntia imettämättä ilman, että rinnat juurikaan edes turpoavat saati vuotavat. Toisen rinnan maidontuotanto on vähentynyt vielä enemmän, koska kun siitä ei meinaa tulla mitään, vauva puree nänniä ja sitten siitä ei ainakaan tule ja sekös saa hänet puremaan vielä lisää. Olen ylpeä itsestäni, että olen jaksanut imettää kokonaisen vuoden. Jatkan vielä syyskuun, jos maitoa vaan tulee.

Kävi kuten pelkäsin: ärtyvän suoliston oireyhtymäni aktivoitui uudestaan siitä päivästä lähtien, kun menin töihin. Ruokavaliosta tässä ei voi olla kyse, koska siinä ei tapahtunut muutoksia äitiysloman loppuessa. Lakkasin noudattamasta FODMAP-ruokavaliota viime syksynä, kun vatsavaivani olivat mystisesti loppuneet lapsen syntymän myötä. En todellakaan aio aloittaa sitä uudestaan, kun sillä ei kerran selvästikään ole vaikutusta. Syitä oireiden aktivoitumiseen voivat siis olla päivärytmin muutos, liikunnan väheneminen ja psyykkisen kuormituksen lisääntyminen. En ollut etukäteen tullut ajatelleeksikaan, miten radikaalisti liikunnan ja ulkoilun määrä arjessani vähenee äitiysloman päätyttyä. Siihen on ollut vaikea sopeutua, kun olin tottunut käymään yleensä kaksi kertaa (vähintään kerran) vaunukävelyllä joka päivä ja lisäksi silloin tällöin jumpassa tai kuntosalilla tms. Onneksi minulla on töissä sentään sähköpöytä, niin että voin seistä osan päivästä. Tietysti olen myös ehtinyt lihoa näiden työviikkojen aikana ja vaikka yritän kovasti olla välittämättä siitä, niin valehtelisin, jos väittäisin, ettei se häiritse minua. Useina iltoina käyn töiden jälkeen vaunukävelyllä, mutta jos on jotain muuta sovittuna, niin en ehdi. Ja haluan, että arjessa on muutakin. Mitä psyykkiseen kuormitukseen tulee, niin en ole (vielä) stressaantunut mutta stressin pelkokin kuormittaa. Työelämässä joudun yhtäkkiä olemaan sosiaalisessa kanssakäymisessä muiden kanssa suurimman osan päivästä — huh, että se on psyykkisesti rankkaa, vaikkei mitään erityistä tapahtuisikaan ja vaikka viihtyisinkin useimpien ihmisten kanssa. Kuormittavaa on esimerkiksi se, miten paljon jatkuvasti mietin, mitä muut ajattelevat ja odottavat tai miten paljon pelkään väärinymmärretyksi tulemista. Tunteet noin ylipäätään.

Autolla ajamiseen liittyen olen positiivisesti yllättynyt, minähän suorastaan nautin siitä! Se tosin edellyttää, etten aja lainkaan valtateillä, koska pelkään liikaa kiihdytyskaistoja. Ajallisesti kiertoteiden käyttäminen ei kuitenkaan vaikuta, sillä valtateillä joutuisin matelemaan ruuhkassa, kun pienemmillä teillä nopeusrajoitukset ovat matalammat mutta ruuhkaa ei ole. Parasta ajamisessa on mahdollisuus kuunnella äänikirjoja, podcasteja ja musiikkia. Miten ihanaa onkaan olla pitkästä aikaa koukussa kirjaan! Voisin ajella vaikka kuinka paljon, kunhan saan samalla kuunnella jotakin mieluisaa.

Ristiriidat

Haluaisin kirjoittaa useammin, mutta en saa aikaiseksi. Olen keskittynyt viime aikoina mielenterveysasioista ja kehopositiivisuudesta kertovan Instagram-tilini päivittämiseen. Sain juuri tuhannennen seuraajan, mistä olen erittäin ylpeä. 

Minun on todella vaikeaa sietää ja hyväksyä elämän ja ihmisten, erityisesti itseni ristiriitaisuutta. Esimerkiksi sitä etten kykene ajattelemaan ja tuntemaan, niin kuin itse pidän järkevänä. Kannatan kehopositiivisuutta mutten kykene näkemään itseäni kauniina. Saarnaan siitä, kuinka jokainen on tarpeeksi hyvä omana itsenään, mutta sätin itseäni jatkuvasti ja koen olevani liian huono tai liian paljon tai liian vähän sitä ja tätä. Tiedän, että ihmisten vertaileminen aiheuttaa vain pahaa mieltä, mutta joka päivä saan itseni siitä kiinni.

Koen valtavaa ristiriitaa uudessa työssäni. On erittäin huojentavaa, etten enää kärsi ylikuormituksesta, stressistä ja jatkuvasta vitutuksesta työnantajaani kohtaan. Kuitenkin minua harmittaa, koska pidin enemmän edellisen työni sisällöstä. Siinä koin voivani auttaa asiakkaita sen sijaan, että vain arvioisin heitä. Pitkät asiakassuhteet lisäävät työn henkistä kuormittavuutta verrattuna lyhyisiin, mutta toisaalta ne tuntuvat paljon merkityksellisemmiltä ja tuottavat onnistumisen kokemuksia. Kaipaan sitä, että koin suurta intohimoa työtäni kohtaan ja sitä, että olin merkityksellinen henkilö asiakkaideni elämässä. Joo, kaikkea ei voi saada.

En käsitä, miten jotkut saavat säästettyä niin paljon rahaa. Minulla on haaveita, joiden todella toivon toteutuvan ja joiden toteuttaminen edellyttää paljon rahaa, mutta toisaalta pidän tärkeänä ja mielenterveyteni kannalta välttämättömänä, että nautin elämästä tässä ja nyt. En voi kituuttaa vuosikausia vain, jotta ehkä joskus saavutan jonkin tavoitteen tai unelman. Voi olla, että ehdin kuolla ennen sitä ja mitäs sitten - siinä meni elämä kivaa odotellessa. Ja elämästä nauttiminen todella maksaa. Haluaisin matkustaa kaukomaihin, mutta jos teen sen, en ikinä pysty ostamaan esimerkiksi omakotitaloa tai edes autoa tai rotukoiria. Jos haluaa jotain, jostain on luovuttava, ja niitä päätöksiä on helvetin vaikeaa tehdä. Lähimpänä tässä nyt on lapsen tekeminen, enkä ole edes uskaltanut laskea, miten paljon siihen menee rahaa. Millä kaikki pääkaupunkiseudulla elävät lapsiperheet oikein elävät? Ostan lähes kaiken alennuksesta tai käytettynä ja isommat ostokset osamaksulla, mutta silti palkka hujahtaa tililtä ennen seuraavaa. En todella tiedä, miten pärjäisin ilman luottokorttia ja miten saan koskaan maksettua luottovelan pois. Heinäkuussa olen 5 päivää palkattomalla lomalla, ja nyt jo ahdistaa ajatus palkkakuitista.

Sunnuntait ovat minulle edelleen erittäin ahdistavia, vaikka työ ei stressaa niin kuin edellinen. Vain perjantai-iltaisin en joudu tuskailemaan sitä, että kuinkahan suurta kärsimystä seuraavana aamuna on nousta ja lähteä töihin. Esimerkiksi viime keskiviikkona vatsani oli taas niin sekaisin, että jouduin käymään vessassa viisi kertaa ennen aamuyhtätoista. Yritä siinä nyt sitten työskennellä ja hymyillä. Toki minulla on viikonloppuisinkin poikkeuksetta sovittua tai suunniteltua ohjelmaa, mutta ainakin aamuisin on aikaa nukkua pidempään. 

Minulla on edelleen töissä 9,5 tuntia miinusta työaikasaldolla, vaikka maksimi on 6. Esimieheni ei ole vielä puuttunut siihen, mutta työaikoja seuraava sihteeri kysyi asiasta jo toukokuussa, kun miinusta oli 8 tuntia. Joka aamu pelkään, että esimieheni kysyy asiasta. Minulla ole hajuakaan siitä, miten hänelle vastaan. Ihan varmasti ainakin punastun ja tilanne on vaivaannuttava. Ja mikä pahinta, en vieläkään tiedä, miten saisin saldon nollille saati plussalle. Syksyllä osallistun itsemurhan kautta läheisensä menettäneiden vertaistukiryhmään, jonka tapaamisten takia joudun lähtemään töistä joka viikko yhtenä päivänä ennen neljää. Ja ennen kahdeksaa en kykene töihin raahautumaan, en sitten millään. Esimerkiksi viime keskiviikkona vatsavaivani olivat heti herätessä sellaiset, että vähemmästäkin olisi syytä pitää sairauslomapäivä, mutta en tiennyt, mitä ihmettä olisin sillä kertaa sanonut esimiehelleni sairastamisen syyksi. Olen helvetin huono valehtelemaan, mutta en haluaisi myöntää totuuttakaan. Minusta on todella vaikeaa kertoa hänelle, että minulla on pitkäaikaissairauksia, joiden takia joudun olemaan pois töistä vähintään päivän kuukaudessa. Olen jo pohtinut, että pyytäisin työaikani vähentämistä 80 prosenttiin, mutta ajatus palkan pienenemisestä hirvittää enkä pidä sitä reiluna, että sairauksien takia joutuisin supistamaan työaikaani ilman mitään kompensaatiota palkkaan. Kelan osa-aikaisella sairauspäivärahalla ei saa tehdä 80-prosenttista työaikaa, vaan maksimi on 60. Onneksi koeaikani sentään päättyy pian, eikä sen jälkeen tarvitse olla niin peloissaan siitä, miten mikäkin vaikuttaa työsuhteen jatkumiseen.

Asiasta kukkaruukkuun. Olen katsonut Netflixistä puolisoni kanssa Better call Saul -sarjaa, jossa yksi roolihenkilö kärsii psyykkisestä sairaudesta, joka saa hänet kokemaan suunnatonta ahdistusta ja fyysistä kipua sähkölaitteiden lähellä. Hän itse kutsuu sitä sähköallergiaksi. Sarjassa hänen terapeuttinsa/psykiatrinsa neuvoi häntä sanomaan kohtauksen iskiessä ääneen asioita, joita hän näkee - esimerkiksi "valkoinen seinä, vihreä muki, musta kahvinkeitin". Minulla on ollut jo pitkään vastaavantyyppinen itsenirauhoittamiskeino, kuitenkin vähän erilainen. Luen ääneen kaiken tekstin, mitä näen - esimerkiksi kadulla kylttejä ja mainoksia. Kukaan ei ole minulle sitä ehdottanut, vaan olen alkanut tehdä sitä automaattisesti, luonnostaan, sen enempää ajattelematta. Se on tietyissä tilanteissa refleksin kaltainen tarve. Asioiden nimeäminen ei minulla toimi, kokeilin sitäkin.

Ajankäyttö

Hain pari viikkoa sitten kaikki 14 päiväkirjaani varastosta vanhempieni luota. Olen tosi onnellinen siitä, että olen kirjoittanut päiväkirjaa ala-asteikäisestä lähtien ja että kaikki päiväkirjani ovat tallessa. Mikä aarreaitta! Varsinkin, kun en tosiaan muista paljonkaan yksittäisiä asioita ja tilanteita elämästäni ennen yläastetta. Kolmeen vuoteen en ole kirjoittanut päiväkirjaa, mutta saman asian on ajanut nyt vuoden verran tämä blogi. En ole vielä saanut aikaiseksi lukea päiväkirjojani, koska haluaisin tehdä sen kokonainen kirja kerrallaan rauhassa, kiireettä ja keskeytyksettä. Rauhassa syventyen ja eläytyen niihin kokemuksiin, tunteisiin ja ajatuksiin, jotka ovat olleet minulle joskus ajankohtaisia, voimakkaita ja tärkeitä. Osa on varmasti sitä edelleen. Hmm, milloinkohan sellainen pitkä, rauhallinen hetki olisi tarjolla..?

Meillä (minulla ja puolisollani) on jo kesän kaikki viikonloput yhtä lukuun ottamatta ohjelmoitu niin, että joka lauantaille ja sunnuntaille on ainakin jokin meno. Joitain lauantaita puolisoni on poikkeuksellisesti töissä voidakseen olla pidempään mökillä. Toisaalta täyteen buukattu kesä ahdistaa, mutta vielä ahdistavampaa minulle olisi päinvastainen tilanne. Kesä on lempivuodenaikani, ja minulla on aina pitkä lista asioita, jotka haluaisin tehdä tai mitä ylipäänsä voi tehdä vain kesällä. Ja kesä on helvetin lyhyt: kahdeksan viikonloppua plus elokuu, jonka olemme kokonaisuudessaan ulkomailla ja mökillä. Onneksi toukokuu oli tänä vuonna poikkeuksellisen lämmin, aurinkoinen ja sadeton. Tietysti rakkaan Suomen ei-niin-rakas ilmasto saattaa taas heittää paskaa niskaan ja muuttaa kesäsuunnitelmia ihmisen puolesta.

Vaikka ulkona on valoisaa jo aamuyöstä, herääminen ja sängystä nouseminen on minulle edelleen erittäin vaikeaa. Pahimmillaan jouduin menemään yhtenä aamuna taksilla töihin, kun nukuin ties kuinka monetta kertaa pommiin ja heräsin 20 min ennen kokouksen alkua. Myöhästyin lopulta onneksi vain 10 min. Eräänä toisena yönä näin taas niin hirveitä painajaisia, että en pystynyt nousemaan herätyskellon soidessa. En varmasti suoriutuisi työstä, jossa työaika ei olisi joustava. Kun nukun pommiin, teen vain pakolliset aamutoimet. Annan kissallemme ruokaa ja vettä, pukeudun ja laitan ripsiväriä, otan lääkkeeni sokerittoman mehulasillisen kera ja petaan sängyn.

Paluu kokoaikatyöhön

Niin paljon asioita, joista haluaisin kirjoittaa, mutta aika ja energiani eivät riitä. On helpompi vain uppoutua selailemaan somea tai Youtubea, lukea lehtiä ja katsoa telkkaria. Tai nukkua. Olen huomannut, että hereillä ollessani ainoa tilanne, jossa pystyn olemaan rentona ja unohtamaan kaikki ikävät asiat niin fyysisesti kuin psyykkisestikin, on se, kun katson jotain hyvää tv-sarjaa. Hyvä tarkoittaa joko hauskaa tai jännittävää tai kumpaakin yhtaikaa. Nukkuessakaan en tosin ilmeisesti aina rentoudu ja ajattele kissanpentuja, koska edelleen olen nähnyt usein ahdistavia painajaisunia - selvästi enemmän nyt, kun olen palannut töihin, kuin sairausloman aikana. Viime aikoina vatsavaivani ovat onneksi yleensä helpottaneet aamuun mennessä, vaikkakin yön aikana saatan niihin herätä.

Ärtymyksestäni, masentuneisuudestani ja väsymyksestäni huomaa, että olen palannut sairauslomalta töihin, vaikka vain 60-prosenttiseen työaikaan eli reiluun 22 tuntiin viikossa. Osa-aikatyötä ei ole jäljellä enää kuin kaksi päivää, kesäkuun alusta jatkan täyttä työpäivää. Kestän ajatuksen vain sen avulla, että elokuussa vietän neljä viikkoa kesälomaa. Tämä 60-prosenttinen työaika ei ole sinänsä ajanut asiaansa, että asiakasmääräni on ollut 100-prosenttinen. Ei sillä, että siinä olisi mitään yllättävää, kun tietää nykyisen työelämän ja varsinkin julkisen sektorin työn pelisäännöt. Niistä puheenolleen, tässä hassunhauska juttu taas työpaikaltani: esimiehet ovat mainostaneet meille koko kevään, että saamme yhden (hei wau!) kesätyöntekijän, joka on meitä varten ihan ekstraresurssina eli voi tehdä meidän paperitöitä ja sen sellaista työkuorman helpottamiseksi. No, kappas vaan tällä viikolla ilmeni, että tämä "kesätyöntekijä" tulikin erään pois lähteneen työntekijän paikalle eli että hänellä on ihan oma asiakaskunta vastuullaan. Mitä vittua?!?

Mietin, mikä olisi sellainen ammatti, josta ei tulisi lainkaan stressiä ja jossa ei oikeastaan edes voisi ylikuormittua. Keksin yhden ja se on henkilökohtainen avustaja. Siinä työntekijällä on vain yksi asiakas eikä työstä tarvitse käsittääkseni tehdä mitään raportteja kellekään. Toki asiakkaita voisi olla muutamakin tai ainakin pari, jos toimisi osa-aikaisesti useamman ihmisen avustajana. Rästitöitä ei voi kertyä, koska työ on vain toisen kanssa tekemistä ja olemista, arjen elämistä. Se voi toki olla rankkaa henkisesti asiakkaasta riippuen. Henkilökohtaisena avustajana voisi saada palkkaa mm. teatterissa, ravintoloissa ja elokuvissa käymisestä, ruoanlaitosta, kirjojen lukemisesta ja kävelylenkeistä. Toki se olisi muiden mielestä korkeakoulutukseni hukkaan heittämistä, mutta tärkeintähän on oma hyvinvointini. Omasta näkökulmastani löydän kolme mahdollista estettä henkilökohtaisena avustajana työskentelemiseen: a) se olisi todennäköisesti vuorotyötä, b) palkka on huomattavasti huonompi kuin esimerkiksi nykyisessä työssäni ja c) suolistosairauteni saattaisi tehdä siinäkin työssä jaksamisen ja suoriutumisen mahdottomaksi. Pohdin myös sitä, että se, ettei työhön liittyisi kirjoittamista ja raportoimista minimoisi stressin, mutta toisaalta kirjoittamisessa olen tosi hyvä ja nautin siitä. Sosiaalityössä ongelma on ollut se, etten saisi kirjoittaa niin hyvin, kuin osaan ja haluaisin, koska aikaresurssi on rajallinen ja muistakin tehtävistä olisi suoriuduttava. Onkin herättänyt aika hämmentäviä ja ristiriitaisia tunteita, kun samassa keskustelussa esimieheni on kehunut kirjauksiani ja kehottanut minua kirjoittamaan niukemmin eli huonommin.

Aloin töihin palattuani pohtimaan jopa osatyökyvyttömyyseläkkeen mahdollisuutta. Eläke on harhaanjohtava termi tässä yhteydessä, koska sen myöntämistä arvioidaan joka vuosi uudestaan eli se myönnetään vain vuodeksi kerrallaan. Oletan, että ärtyvän suolen oireyhtymän (IBS) perusteella kukaan ei ole sitä edes hakenut tai ainakaan saanut, mutta masennuksen ja muiden mielenterveysongelmien perusteella tietenkin on. Olen tästä pohdinnastani kertonut ennen tätä postausta vain työterveyslääkärilleni ja yhdelle ystävälleni. Lääkäri suhtautui ajatukseen neutraalisti, jopa hieman kannustavasti sanoen, että voihan sitä hakea. Tietysti tuloni laskisivat, mikä tuntuu ylitsepääsemättömän masentavalta ja ahdistavalta, koska tähänkin asti kuukausipalkkani kuluu kuukaudessa tai korkeintaan pystyn säästämään johonkin ulkomaanmatkaan. Onneksi opintotuen perintä sentään loppuu heinäkuun jälkeen! Tiedän, että kuulostaa naurettavalta valittaa rahahuolista, kun saa toistaiseksi yli 2000 euroa kuussa käteen, mutta kyse on siitä, mihin elintasoon on tottunut. Olen täysin tietoinen niistä monista menoista, jotka eivät ole pakollisia ja joista voisin periaatteessa säästää, mutta olen hedonistinen ja kärsimätön ihminen nykyään.

Olen seurannut avoimia työpaikkoja mol.fi:stä jo pari kuukautta, mutta en ole läheskään täysillä mukana ajatuksessa vaihtaa työpaikkaa. Siihen on neljä syytä: a) en ole varma, jaksaisinko opetella taas uutta työtä ja sopeutua uuteen työympäristöön; b) haluaisin perehtyä ja tulla asiantuntijaksi nykyisessä työssäni, ennen kuin taas vaihdan, ja se vaatii mielestäni vähimmillään kahden vuoden kokemuksen; c) suolistosairauteni ei ole paranemassa eikä stressittömämpi työ välttämättä riitä vähentämään oireita, ja d) sairastan edelleen masennusta ja ahdistuneisuushäiriötä. Minusta tuntuu, että hakemalla uutta työtä ikään kuin huijaisin tulevaa työnantajaani. Saadakseni paikan antaisin tietysti hakemuksessa ja haastattelussa itsestäni reippaan ja hyvinvoivan kuvan parhaani mukaan, mutta pian aloitettuani työt todellisuus valkenisi työnantajalle. Mietin myös sitä, että vaikka nykyinen esimieheni varmasti suostuisi suosittelijakseni, niin kokisiko hän moraaliseksi velvollisuudekseen kertoa suositusta kysyvälle työnantajalle viimeaikaisista terveysongelmistani. Enhän minäkään työnantajana haluaisi palkata ihmistä, joka onkin muutaman työpäivän jälkeen naama norsunvitulla ja joutuu sairauslomalle tai hakee osatyökyvyttömyyseläkettä.

Sairausloman loppua kohden itsemurha-ajatukseni vähenivät ja BDI-masennuskyselynkin tulos oli muutaman pisteen myönteisempi kuin sairausloman alussa (joskin viittasi edelleen vaikeaan masennukseen), mutta jo nyt neljä viikkoa 60-prosenttista työaikaa tehneenä huomaan itsetuhoisten ajatusten lisääntyneen. Kyllä se nyt vaan on niin, ettei joka päivä itsemurhasta fantasioiva ihminen ole työkykyinen - varsinkaan, jos työ on luonteeltaan sosiaalista. Vielä en ole siinä pisteessä mutta pelkään pahoin, että kuukauden päästä tilanne on toinen, koska työnkuvaan ja työmäärään ei ole tulossa helpotusta, vaan vaatimukset ovat päin vastoin kasvaneet entisestään.

Näistä kesän työkuukausista on tulossa rankkoja myös siksi, että työtiimini on näillä näkymin ainakin kesäkuun ajan kahta työntekijää eli melkein kolmasosaa vajaa. Uuden sosiaalihuoltolain vaatimukset siitä, miten paljon hakijalla on oltava sosiaalityön opintoja suoritettuna voidakseen työskennellä sosiaalityöntekijänä edes määräaikaisesti, kohottavat ehkä sosiaalityön imagoa, mutta samalla työntekijöiden saatavuus on hankaloitunut entisestään. Julkisella sektorilla hakijoita ei ole ollut ennenkään tarpeeksi ja nyt vielä vähemmän. Mielestäni olisi ollut kohtuullista, että tiettyjä opintoja ei vaadittaisi, jos hakijalla on tietty vuosimäärä kokemusta sosiaalityöntekijänä. Varsinkin kun ottaa huomioon, että sosiaalityöntekijän ammatista oppii mielestäni 90% käytännön työssä ja 10% tutkintokoulutuksessa. Vielä kuluvan vuoden loppuun asti ne nykyiset työntekijät, jotka eivät täytä uuden lain vaatimuksia, saavat jatkaa työssään. Kato käy, kun vuosi vaihtuu. Kokeneetkin työntekijät joutuvat lähtemään, jos eivät täytä tiettyjä opintovaatimuksia, ja tilalle tuskin tulee yhtä kokeneita.

Paluu

Jottei huonoja uutisia olisi liian vähän, sain tietää tällä viikolla, että lähiesimieheni vaihtuu viimeistään kesäkuussa. Edellisestä työpaikasta lähdin paljolti huonon esimiehen takia ja nykyisessä työssäni esimies on ollut puolestaan tosi hyvä. Täytyy toivoa, että uusi esimies tulee toimistomme sisältä, koska meillä alaisilla ei todellakaan ole aikaa ja energiaa alkaa perehdyttää häntä työhömme. Virallisesti se ei toki olekaan meidän vastuulla, mutta tällä alalla perehdytystä ei yleensä joko ole lainkaan tai se kaatuu niiden niskaan, joille se ei oikeasti kuulu. Asiakastapauksiimme meidän täytyy uusi esimies joka tapauksessa perehdyttää, en tajua millä ajalla.

Kävin tällä viikolla neuvottelussa työterveyslääkärini ja lähiesimieheni kanssa. Tarkoituksena oli keskustella siitä, mitä työnantaja voisi tehdä sen eteen, että jaksaisin töissä paremmin ja voisin jatkaa siellä vielä pitkään. Neuvottelu kuuluu protokollaan, kun työntekijä on pitkähköllä sairauslomalla. Olihan se ihan hyvää keskustelua, mutta kuten tiesin etukäteen ja neuvottelussakin ääneen sanoin, niin ei lähiesimiehellä ja työterveyslääkärillä ole valtaa vaikuttaa työpaikan resursseihin ynnä muihin oikeasti olennaisiin asioihin. Esimiehenikin hiukan ärsyyntyi, kun lääkäri toisti jälleen, ettei voi kirjoittaa minulle lausuntoa säädettävää työpöytää varten, koska ylemmällä taholla säädetyt säännöt sen kieltävät. Säännöt, joissa ei ole mistään näkökulmasta mitään järkeä. Myönteistä neuvottelussa oli vain se, että esimieheni kehui minua, erityisesti kirjallisia taitojani. Hän oli käyttänyt tekemiäni dokumentteja malliesimerkkinä ohjeistaessaan kollegoitani. Kun palaan maanantaina töihin, joudun todella hillitsemään itseni, jotten marssi yksikköni johtajan ovelle ja sano hänelle suoria sanoja siitä, miten järjetön ja loukkaava hänen kieltonsa koskien rästiröitä on. Savu nousee korvista, kun ajattelenkin asiaa. Tiedän kyllä, että kielto syntyi siitä, että uudessa sosiaalihuoltolaissa todetaan, että muistiot asiakaskohtaamisista on kirjattava viipymättä. Johtaja päätti tulkita, että viipymättä tarkoittaa samaa tai seuraavaa päivää. Sosiaalialalla vaatimusten saneleminen ei vaikuta edellyttävän sitä, että niiden toteuttamiseksi järjestetään keinot.

Eilen kävi vielä ilmi, että sairauspäivärahahakemusten käsittelyaika Kelassa on 3-6 viikkoa enkä siis ehtinyt saada päätöstä ennen töihin paluuta. Minä ja esimieheni luulimme, että päätös tulee lääkärin tekemän lausunnon pohjalta, mutta eilen selvisi, että siihen täytyy lähettää liitteeksi vaikka mitä papereita. Palaan töihin nyt siis käytännössä riskillä ja riippuen siitä, milloin päätös tulee, saatan saada liikaa palkkaa toukokuulta ja joutua sitten maksamaan sitä takaisin. Kaikki on aina niin helvetin monimutkaista. Lääkärini olisi voinut ohjeistaa minua asiassa, jottei näin olisi käynyt. Onneksi osasairauspäivärahahakemukset yleensä hyväksytään Kelassa.

Sairausloman aikana keskittymiskykyni parani ja energiani alkoi taas riittää kiinnostumaan ja innostumaan asioista enemmän. Subjektiivisesta näkökulmasta merkittävin muutos parempaan on tapahtunut siinä, että olen ollut kotona yleensä hyvällä tuulella, kun puolisoni on ollut paikalla. Yksin fiilis on edelleen ahdistava, levoton ja masentunut. Minulla on ollut puolisoni kanssa tosi hauskaa, mikä on parantanut elämänlaatuani ja elämänhaluani. Olemme riidelleet ja kinastelleet paljon vähemmän kuin ennen sairauslomaani. Syy on ilmiselvä: en ole ollut stressaantunut ja uupunut töistä. Olen pystynyt hymyilemään, nauramaan ja nauttimaan luontevasti. Vaikka vatsani olisi ollut samaan aikaan kipeä. Tällä viimeisellä sairauslomaviikolla keskittymiskykyni on huonontunut ja oloni on ollut hetkittäin lamaantunut, hetkittäin rauhaton. Haluaisin taas mennä piiloon peiton alle ja nukahtaa, lakata ajattelemasta. Töihin paluu ahdistaa valtavasti, koska pelkään myönteisten muutosten haihtuvan kuin tuhka tuuleen. Pelkään palaavani samaan jamaan kuin ennen sairauslomaa. Ja pelkkä ajatus siitä, että joudun taas tekohymyilemään ja pidättelemään pierua jossain neuvottelussa, kun se vihdoinkin tulisi ulos ja oloni helpottuisi, tuntuu tuskalliselta.

Minka Kuustonen kertoi torstaina Helsingin Sanomissa olevansa aamuisin heti herätessään niin onnellinen, ettei malta iltaisin nukahtaa, kun odottaa niin  innolla sitä, että pääsee keittämään aamupuuroa. Noin minäkin olen joskus tuntenut ja toivon vielä joskus tuntevani. Tuntevani intohimoa elämää ja esimerkiksi työtäni kohtaan. On erittäin surullista, jos joudun luopumaan kutsumustyöstäni siksi, että työelämän todellisuus tällä alalla vie toimintakyvyn.

Loppuun musiikkivinkki: Voisin kuunnella kerta toisensa perään Disturbedin versiota Simon & Garfunkelin biisistä Sound Of Silence. Mitä ikinä olen tekemässä, jos se tulee radiosta, keskeytän kaiken. Jähmetyn paikalleni ja kuuntelen silmät kiinni, tunnen musiikin koko kehossani. Virallinen musiikkivideo löytyy tästä: http://youtu.be/u9Dg-g7t2l4.

Minä ja maailma

Usein minut valtaa musertava viha ja suru siitä, millainen maailma on. Miksi vitussa raha jakautuu niin kuin jakautuu? Unelmoin yhteiskunnasta, jossa olisi tarpeeksi työntekijöitä jokaisella työpaikalla. Niin, ettei kenenkään tarvitsisi uupua työelämässä ja asiakkaiden saaman palvelun laatu ei kärsisi ainakaan työntekijöiden kuormituksen takia. Vielä parempi, jos asiakkaalle voitaisiin aina järjestää sellaista palvelua, mitä hän todellisuudessa tarvitsee, ja siinä aikataulussa, jossa siitä on hänelle eniten hyötyä.

Tänään työterveyslääkärini, jota olen tavannut melkein kymmenen kertaa viimeisen puolen vuoden aikana, kysyi, ovatko vatsavaivani alkaneet masennuksen myötä. Purin hammasta ja vastasin mahdollisimman rauhallisesti: ei, olen kärsinyt niistä viimeiset kaksitoista vuotta ja sain IBS-diagnoosin kahdeksan vuotta sitten. Sitten lääkäri kysyi, olenko huomannut, että vatsaoireet pahenisivat ollessani psyykkisesti kuormittunut. Ei jumalauta, ajattelin ja vastasin: kyllä, nimenomaan. Ilman suolistosairauttani olisin tuskin sairastunut psyykkisesti. Olemme puhuneet vatsavaivoistani joka kerta, kun olemme tavanneet, joten olisin odottanut hänen olevan hieman paremmin kartalla. Tuntuu aika epämiellyttävältä luottaa hoitoni sellaisen ihmisen käsiin, joka ei edes muista perusongelmiani tai ehdi palauttaa niitä mieleensä ennen tapaamistamme. Kaiken lisäksi minun pitäisi mennä asiakkaaksi julkiselle psykiatrian klinikalle, jossa tiedän psykiatrien vaihtuvan jopa useita kertoja vuodessa ja jossa saatan törmätä asiakkaisiini. Yksityiset psykiatriapalvelut pitäisi kustantaa itse, eikä minulla ole sellaiseen varaa.

Tulokseni masennuskysely BDI:stä oli tänään sama kuin muutama viikko sitten edellisellä työterveyslääkärin tapaamisella, eli viittasi vaikeaan/vakavaan masennukseen. Hauskat nuo termit - onko olemassa helppoa tai hilpeää masennusta? BDI ei tosin kerro muutoksista arjen jaksamisessa. Tietenkään en ole enää sillä tavoin stressaantunut ja uupunut kuin ennen sairauslomaa ja sen ensimmäisillä viikoilla ja olen jaksanut olla esimerkiksi sosiaalisempi. Toisaalta BDI on siitä hyvä, että siitä ilmenee, ettei stressin vähentyminen ja sairausloma-arjessa jaksamisen kohentuminen muuta välttämättä mielialaa ja tunne- ja ajatusmaailmaa. Ydinasia on mielestäni se, että vaikka ihminen voisi paljonkin paremmin sairauslomalla, niin töihin palattua hänen vointinsa todennäköisesti romahtaa uudelleen, jos mikään ei ole työssä muuttunut ja ihminen kärsii edelleen samoista sairauksista kuin ennen sairauslomaa. Tästä syystä aion palata töihin ensin vain osa-aikaisesti.

Lääkärissä käydessä tulin taas toivoneeksi, että saisin sydänkohtauksen tai aivoinfarktin tai jotain muuta vastaavaa. Se on myös tapa ajatella itsetuhoisesti. Lääkärin tuolissa istuessani kuvittelin, kuinka menettäisin yhtäkkiä tajuntani ja kaatuisin elottomana lattialle. Kaikki kärsimys olisi ohi ja voisin syntyä uudelleen vaikkapa kotikissaksi mukavaan perheeseen. Itsemurhaa pidetään itsekkäänä enkä läheisteni takia halua tehdä sitä, mutta jos olisin niin onnekas, että saisin jonkin tappavan sairauden tai kohtauksen, pääsisin täältä pois ilman, että kukaan voisi katkeroitua minua kohtaan. Pelkään tekeväni itsemurhan enkä luota itseeni, vaikka olen päättänyt, etten sitä tee. Siksi en käy yksin ulkoilemassa enkä lähde yksin millekään lomareissulle, vaikka haluaisin.

Toki jotkin sairaudet ovat suhteellisen itseaiheutettuja ja esimerkiksi keuhkosyöpään kuoleminen voi olla hidastettu ja ei-psyykkiseen-sairauteen-liittyvä itsemurha. Tupakoidessa kun tappaa koko ajan omaa terveyttään. Maksasairauksiin kuoleminen on sekin usein tavallaan itsemurha, mutta siihen liittyy kyllä myös psyykkinen sairaus. En ole kyllä koskaan ymmärtänyt, miksei tupakkariippuvuutta pidetä päihderiippuvuutena ja diagnosoida lääketieteellisesti riippuvuussairaudeksi. Tupakka on ihan yhtä vähän ravintoa ja ihan yhtä lailla myrkkyä kuin alkoholi ja huumeet tai huumeina käytetyt lääkkeet yms. Minulle on joskus selitetty, että päihderiippuvuus tarkoittaa riippuvuutta päihtymyksen tunteeseen ja tupakka ei sitä kriteeriä täytä. Mutta miksi kukaan tupakoisi, jos ei siitä saisi rauhoittavaa tai muuten hyvää fiilistä? Jos ei jonkinasteisen päihtymyksen, niin minkä takia tupakkaa poltetaan? Ajattelen, että ottaen huomioon sen kaikki huonot puolet pahasta hajusta lähtien, siitä täytyy saada aika helvetin hyvät kiksit, että haluaa polttaa ja että lopettaminen on monille niin vaikeaa. Moni sanoo olevansa riippuvainen tupakointiin liittyvistä sosiaalisista tilanteista kuten tupakkatauoista, mutta kyllä jutella voi kahvikupinkin ääressä. Tupakkapäihtymys ei toki ole siten ulkoapäin havaittavissa kuin humala tai huumepäihtymys, mutta vieroitusoireita polttamisen lopettamisesta tulee ihan selvästi. Eikä huumeidenkaan vaikutusta aina huomaa, sillä yllättävän paljon on ihmisiä, jotka käyvät töissä huumeiden vaikutuksen alaisena eikä kukaan huomaa mitään.

Niin että Nestori Syrjälän installaatiossa Helsingin taidemuseo HAMissa on aika osuva teksti: If you want to fix me you have to first fix the whole world. Siitähän mielenterveysongelmissa on pikälti kyse.

Päivät

Olen nyt ollut reilun kuukauden sairauslomalla. Aion ehdottaa esimiehelleni ja työterveyslääkärilleni, että tekisin töihin palattuani toistaiseksi 70% työaikaa eli kuusituntista työpäivää. En voi palata samaan tilanteeseen, jossa olin sairauslomalle jäädessäni tai joudun sellaiselle saman tien uudestaan. Eivät suolistosairauteni ja masennukseni ole mihinkään sillä haihtuneet, etten ole käynyt vähään aikaan töissä. Terapiassa ollaan vasta kartoitettu tilannettani, eikä varsinaista hoitavaa työskentelyä olla vielä ehditty aloittaa.

Sairausloman aikana vuorokausirytmini on muuttunut niin, että en meinaa saada iltaisin unta. Jostain syystä minua alkaa ahdistaa lähes aina nukkumaan mennessä - myös ennen sairauslomaa. Toisinaan vatsani on niin jumalattoman kipeä, etten pysty edes makaamaan, vaan ainoa siedettävä asento on seisominen nojaten käsillä pöytään. Ongelma on yleensä se, ettei suolistossani kiertävä tai jumittava ilma tule millään ulos. Suhteellisen usein käy myös niin, että vaikka ilma tulisi ulos, niin hyvä olo kestää vain muutaman minuutin, kunnes tunnen suolistossani taas valtavan ilmakuplan painavan jossakin mutkassa. Töissä ja muissa sosiaalisissa tilanteissa ilma sitten pyrkiikin sopivasti ulos juuri, kun sitä ei todellakaan voi ulos päästää.

Sairauslomalla olen usein nukahtanut vasta kahden aikoihin yöllä ja päässyt ylös aamukymmeneltä. Yhtenä päivänä nousin yhdeltätoista syömään aamiaista ja jatkoin nukkumista heti sen jälkeen. Uudestaan nousin herätyskelloon kolmelta iltapäivällä ehtiäkseni tapaamaan sovitusti kaveriani. Eräänä toisena päivänä kävin äitini kanssa museossa ja lounaalla ja sieltä kotiin päästyäni sain ripulikohtauksen, jonka jälkeen nukuin uupuneena kolme tuntia sikeästi, kunnes puolisoni herätti minut tultuaan töistä kotiin. Oletan, että edelleen siis tulee olemaan niitä päiviä, kun en vain yksinkertaisesti pysty lähtemään aamulla töihin tai joudun lähtemään kotiin kesken työpäivän. En viittaa unettomuuteen vaan suolisto-oireisiini.

Olen käynyt sairauslomalla jonkin verran kuntosalilla ja jumpissa, tavannut kavereita ja ystäviä, lukenut lehtiä ja kirjoja, viettänyt aikaa netissä ja sovelluksissa, katsonut tallentamiani tv-ohjelmia ja elokuvia, kirjoittanut tätä blogia, käynyt lääkärissä ja hammaslääkärissä ja psykoterapiassa ja hieronnassa, siivonnut ja laittanut ruokaa. Kavereiden ja ystävien sekä puolisoni kanssa olen käynyt mm. elokuvissa, kävelyllä ja syömässä tai kahvilla. Päivät kuluvat todella nopeasti ilman työssäkäyntiäkin.

Yhdessä hetkessä saatan ajatella valoisasti, että kaikki kääntyy parhain päin ja alkaa sujua hyvin palattuani töihin. Vain muutamaa minuuttia myöhemmin saatankin olla lähes varma, että mikään ei koskaan muutu ja kaikki on ihan yhtä raskasta ja tuskallista kuin viime aikoina. Fakta on joka tapauksessa se, että kukaan muu ei voi tietää, miltä minusta tuntuu ja kuinka paljon kärsin. Eivät edes muut masennuksesta ja IBS:stä tai muista vatsavaivoista kärsivät, koska oireet ja kokemus niistä ovat aina yksilöllisiä. Niin ollen kukaan ei voi myöskään väheksyä kokemustani. Toisaalta kellään ei ole velvollisuutta sen enempää arvostaa ja kunnioittaa sitä. Onneksi en syntynyt pariakymmentä vuotta aiemmin, koska vielä 90-luvulla ärtyvän suolen oireet kuitattiin lääkäreidenkin toimesta yleensä luulosairaudeksi ja mielenterveysongelmiinkin suhtauduttiin ikävämmin kuin nykyään. Voin valita vain, miten itse itseeni ja kokemuksiini suhtaudun. Väheksynkö vai kunnioitanko niitä.