Vuoden 2022 opetukset

Eron jälkeinen vanhemmuus

Opin viime vuonna, että pystyin sittenkin jättämään menneeseen parisuhteeseen liittyvät katkeruuden, vihan, pettymyksen ja surun tunteet taakseni. Nykyään pystyn kommunikoimaan lapseni isän kanssa ilman, että kaikki ne ikävät tunteet ja muistot palaavat mieleen ja kehoon. Pystyn puhumaan ikävistä muistoista ikään kuin kertoisin tarinaa, joka tapahtui jollekin toiselle. Olen äärimmäisen kiitollinen ja onnellinen siitä, että pystymme lapseni isän kanssa yhteisvanhemmuuteen, jossa kumpikin pyrkii ensisijaisesti lapsen edun mukaisiin ratkaisuihin, luottaa toisen vanhemmuuteen eikä puutu toisen tekemisiin turhaan. Vaikka emme sopineet yhteen pariskuntana, niin vanhemmuuteen ja lapsen kasvatukseen liittyvissä asioissa olemme pääsääntöisesti yksimielisiä. Kaikesta ei tarvitse olla yhtä mieltä - on vain hyvä asia, että lapsi oppii ja tottuu kohtaamaan erilaisia näkemyksiä ja muodostamaan sitä kautta omia mielipiteitään. Teen edelleen enemmän lapsen hoitoon liittyvää metatyötä kuin hänen isänsä, mutta olen täysin hyväksynyt sen enkä odota siihen muutosta. Käytännössä olisi aika mahdotonta jakaa kaikki tismalleen tasan. Sitä paitsi minä nyt vaan olen järjestelmällisempi ja kontrollintarpeisempi ihminen, joten sellaiseen liittyvät asiat luonnistuvat minulta helpommin. Helpotus ja kiitollisuus siitä, että voimme luottaa toistemme haluun auttaa ja joustaa lapsen tarpeen mukaan, on molemminpuolinen. 

Uni 

Opin, että 33 vuoden upeiden unenlahjojen jälkeen voi alkaa kärsiä univaikeuksista. Viime talvesta lähtien minulla on ollut usein vaikeuksia nukahtaa, olen heräillyt aiempaa useammin yöllä ja aamulla herättyäni minun on ollut usein mahdotonta nukahtaa uudelleen tai edes jatkaa lepäämistä heti leimahtavan ahdistuskohtauksen takia. Jostain syystä suolistovaivani ovat vaikuttaneet uneeni enemmän kuin aiemmin, vaikkeivät vaivat sinänsä ole lisääntyneet vaan pysyneet samanlaisina kuin ennenkin. Nukahtamisen apuna käytin aluksi rauhoittavaa lääkitystä ja melatoniinia, mutta melatoniinista en havainnut hyötyväni. Kesällä aloin kuunnella nukkumaan mennessä Lizzy Hillin Yoga Nidra 20 Minute Guided Meditation -videota, joka toimi tosi hyvin. Ainoa ikävä puoli videossa on, että se täytyy sammuttaa itse eli juuri, kun olen syvärentoutunut tai jopa nukahtanut, video päättyy ja Youtube alkaa soittaa mainoksia tai seuraavaa videota. Havahdun tai herään siihen, mutta onneksi yleensä olen jo niin syvässä rentoutuneisuuden tilassa, että sammutan vain puhelimen ja pystyn vaipumaan nopeasti uneen. Loppusyksystä opin tekemään saman meditaation ilman videota eli puhuen mielessäni Lizzy Hillin ohjeiden mukaisesti. Jos vatsakipuni, stressini tai ahdistukseni taso on sietämätön, video ei kuitenkaan auta. Silloin turvaudun rauhoittavaan lääkkeeseen. Mutta edelleenkään toleranssini sille ei ole kasvanut, sillä sama minimiannos toimii kuin aiemminkin. Pääsääntöisesti joka sunnuntai joudun ottamaan lääkettä, koska alkava työviikko ahdistaa, stressaa ja pelottaa niin paljon. 

Työkyky

Opin, että työuupumus ei vähene vaihtamalla työpaikkaa, jos työtehtävät pysyvät samankaltaisina. Minun kohdallani se tarkoittaa yksilökohtaista asiakastyötä. Lopulta sairausloman ja osasairausloman jälkeen tulin siihen tulokseen, että työelämässä jatkaakseni minulla on kaksi vaihtoehtoa: etsiä koulutustani ja osaamistani vastaavaa asiantuntijatyötä ilman yksilökohtaista asiakasvastuuta tai uudelleenkouluttautua jollekin toiselle alalle. Päätin kokeilla ensimmäistä vaihtoehtoa, mutta uuden työn etsiminen ja hakeminen, opettelu ja omaksuminen ja uuteen työyhteisöön tutustuminen vaativat taas sellaisia voimavaroja, joita minun on vaikea itsestäni löytää. Työkykykoordinaattorin pitäisi auttaa sopivan työn löytämisessä nykyisen organisaationi sisältä, mutta luottamukseni hänen vaikutusmahdollisuuksiinsa on varsin heikko - puolessa vuodessa hänestä ei ole ollut mitään apua. 

Olen etsinyt uudenlaisia työtehtäviä toistaiseksi vain lähialueilta Helsingin ulkopuolelta. Jos hakisin työtä Helsingistä tai Espoosta, niin työmatkani vähintään tuplaantuisi enkä halua käyttää omaa enkä potentiaalisesti yhteistä aikaa lapseni kanssa liikenneruuhkassa istumiseen jopa kaksi tuntia päivässä. Lisäksi istuminen on tuskaa silloin, kun vatsani on kipeä eli lähes koko ajan. Etätyö ei edelleenkään sovi minulle, tarvitsen psyykkisesti selkeän eron työn ja kodin välille ainakin tällä alalla. En halua pitkää työmatkaa mutta haluan työmatkan. Haluan kohdata kollegoja kasvotusten enkä vain Teamsin, sähköpostin ja puhelimen välityksellä. Haluan työyhteisön, epäviralliset keskustelut lounaalla ja käytävillä. Haluan pitää jokaisen neliömetrin kodistani vapaa-aikani käytössä enkä nähdä työpöytää olohuoneessani tai makuuhuoneessani. Jos minulla olisi varaa lukaaliin, jossa on neliömetrejä erilliselle työhuoneelle, niin sitten voisin tehdä etätöitä mahdollisesti enemmän. Suolistosairauteni kannalta välttämätön sähköpöytä jäisi todennäköisesti etätyössä itse kustannettavakseni, kun taas työpaikalla se kuuluu vakiovarustukseen. 

Niin että ei se ollutkaan ihan niin yksinkertaista, että sosiaalityöntekijäksi kouluttautuminen on järkevää varman työllistymisen takia riippumatta asuinpaikasta. En selvästikään ole ainoa, joka haluaa hakeutua pois asiakastyöstä. Kun yksilökohtaisen sosiaalityön paikkoihin on yleensä 0-3 hakijaa, niin hallinnollisiin asiantuntijatehtäviin hakijoita voi olla reippaasti yli 50. Sosiaalityöntekijän työllistyminen on varmaa vain, jos haluaa työskennellä kuntasektorilla ja tehdä yksilökohtaista asiakastyötä tai toimia asiakastyön esihenkilönä. Todennäköisesti riippumatta siitä, jatkanko nykyisessä vai siirrynkö johonkin toiseen organisaatioon, joudun luopumaan omasta työhuoneesta ja työskentelemään avokonttorissa, koska sellaisia ei ole nykyään tarjolla muille kuin asiakastyötä tekeville jos heillekään. 

Voi toki olla, että uupumustaipumukseni seuraa uusiinkiin työtehtäviin. Joka tapauksessa haluan katsoa sen kortin, koska olen tehnyt koko tähänastisen urani vain asiakastyötä. Triggeröidyn stressistä todella herkästi ja toleranssini kuormitukselle on ehkä pysyvästi matalampi kuin aiemmin ja kuin niiden, jotka eivät ole koskaan työuupuneet. Kolme työpäivää viikossa on tuntunut jo vuoden työkykyni maksimilta, sen jälkeen olen illalla aivan loppu ja viikon neljäs työpäivä on pelkkää pakotettua selviytymistä. Työuupumus on alkanut muuttua osaksi persoonallisuuttani samalla tapaa kuin krooninen kipu, ahdistuneisuus ja masentuneisuus. 

Onko maailmassa olemassa yhtään asiantuntijatyötä, jossa ei vaadittaisi korkeaa stressinsietokykyä? Tuskin ainakaan länsimaissa. Varmaan on kuitenkin ihan myönteistä ja toivoa herättävää, että edelleen huomaan haaveilevani väitöskirjan tekemisestä ja esihenkilötehtävistä, vaikka reaalimaailmassa ajattelen sellaisten asioiden olevan kaukana voimavarojeni yläpuolella. Lannistuneena ja surullisena ajattelen sitä kirkasotsaista nuorta naista, joka uskoi voivansa saavuttaa suuria saappaita työelämässä. 

Kela

Kelaa ei kiinnosta realiteetit eikä toimintansa kehittäminen. Jo aiemmin olen puhunut siitä järjettömästä psykoterapian viiden vuoden tauosta, jota Kela edellyttää täysin riippumatta asiakkaan terveydentilasta ja hoidon tarpeesta. Viime vuonna opin, että sama mentaliteetti koskee myös osasairauslomaa ja tukien katkaisemista. Kela myöntää osasairauslomaa korkeintaan 6 kuukautta täysin riippumatta siitä, onko asiakkaan työkyky sinä aikana kohentunut. Hain työterveyshuoltoni ja esihenkilöni tuella Kevasta osa-aikaista ja määräaikaista työkyvyttömyyseläkettä ja ammatillista kuntoutusta, mutta molemmat hakemukset hylättiin. Näin ollen ainoa mahdollisuuteni välttää 100% työaika oli siirtyä osittaiselle hoitovapaalle eli 80% työaikaan ja palkkaan. Osittaiseen hoitovapaaseen on lakisääteinen oikeus, mutta mitään taloudellista tukea siihen ei saa. 

Lienee sanomattakin selvää, että ilman vanhempieni taloudellista tukea en pystyisi jatkamaan asumista omistusrivitalokolmiossa viime vuonna alkaneen inflaation ja maaliskuisen asuntolainan koron tarkistuksen seurauksena. Lainani korot nousivat 263 euroa kuukaudessa. En selviytynyt aiemmistakaan asumiskustannuksistani itsenäisesti 80% palkallani, joten nyt tilanne alkaa olla sietämätön. Sähkösopimuksen osalta sentään olen turvassa vielä vajaan vuoden, koska onnekkaasti tein uuden kaksivuotisen sähkösopimuksen juuri ennen Ukrainen sodan alkamista. 

Kelan kyvyttömyydestä katsoa peiliin kertoo se, että kun keskeytin ammatillisen kuntoutuksen kesällä siksi, että kuntoutuksen toteutus oli luokattoman huonoa, niin Kela ei halunnut kuulla syitä keskeytykselle, palautettani ja kehittämisehdotuksiani. Kun vielä erikseen asiaa ihmettelin, niin Kelasta vastattiin, että palautetta tiedustellaan vain kuntoutuksen kokonaan suorittaneilta. Suorita, beibi, suorita! Ilmeisesti suoritus on tärkeämpää kuin se, onko siinä mitään järkeä, tai onko siitä mitään hyötyä ja iloa kenellekään. Verorahoja on tärkeää kuluttaa - ei niin väliä, mihin.

TMS

Kukaan, edes psykiatri ei ehdottanut minulle TMS-magneettistimulaatiohoitoa masennuksen hoitoon. Koska kyseistä hoitoa ei ilmeisesti saa edes hoidon piirissä ollessaan ilman, että sitä itse ehdottaa ja pyytää, niin tiedustelin mahdollisuutta päästä siihen. Sain viime kesänä lähetteen ja pääsin hoitoon 2 kuukauden jonotuksen jälkeen. Hoidossa ei pitänyt olla mitään erityisiä sivuvaikutuksia lukuun ottamatta hetkellistä päänsärkyä, mutta 3 viikon hoidon puolivälin jälkeen sain niin voimakkaita sivuoireita, että hoidosta vastaava lääkäri käski minun lopettaa hoidon saman tien. Makuaistini muuttui ja koin niin voimakasta väsymystä ja pelottavaa paineen tunnetta päässä, että olisin vain halunnut ummistaa silmäni koko ajan. Työnteosta, autolla ajamisesta tai lapsesta huolehtimisesta ei meinannut tulla mitään. 

HUS 

Psykiatrisen erikoissairaanhoidon arviointikriteerit vaikuttavat varsin sattumanvaraisilta ja epäjohdonmukaisilta. 1,5 vuotta sitten, kun olin parin kuukauden sairauslomalla ja työkyvytön, niin en ollut HUS:n mielestä tarpeeksi sairas päästäkseni erikoissairaanhoitoon. Kun viime vuonna olin osasairauslomalla eli osatyökykyinen ja oma-aloitteisesti hakeutunut TMS-hoitoon, niin yhtäkkiä yllättäen pääsinkin sen seurauksena erikoissairaanhoitoon eli aikuispsykiatrian poliklinikalle. TMS-hoidon keskeytyksen jälkeen minun piti tavata jälleen kerran arviointia tekevää psykiatrista sairaanhoitajaa muutaman kerran ja selittää elämäni sen miljoonannen kerran. Sairaanhoitajan kertomusten perusteella tapaamatta minua joku lääkäri hyväksyi minut mielialatyöryhmän asiakkaaksi eli kognitiivisen käyttäytymisterapian jaksolle. Senkin aloitusta odotin 2 kuukautta, ensikäynti oli helmikuussa. Hoitojakso kestää korkeintaan 1,5 vuotta. Koska olen virka-aikaisissa töissä ja poliklinikalla työskennellään vain virka-aikaan enkä halua käyttää joka viikko lapseni hoitovapaapäivää terapiassa käymiseen ja pyytää äitiäni hoitamaan häntä, niin terapiatapaamisia on vain noin joka toinen viikko. Ei kuulosta kovin tehokkaalta. Lisäksi minua suuresti kummastuttaa, miksi terapiaa antaa toimintaterapeutti. En ole koskaan ajatellut tarvitsevani toimintaterapiaa. Tapaamishuone on niin kolkko ja epämukava kuin kuvitella saattaa, istutaan koulutuoleilla pienen pöydän ääressä vastatusten kuin työhaastattelussa. 

Sota 

Opin, että elämääni kuuluu realistinen ja akuutti sodan pelko. Vielä reilu vuosi sitten en olisi osannut kuvitellakaan, että tällaistakin joudun elämäni aikana pelkäämään. Aihe vetää niin sanattomaksi, etten edes jaksa yrittää siitä enempää kirjoittaa.

Rakkaus

Opin, mitä palava rakastuminen, ehtymätön intohimo ja jumalallinen yhteys toiseen ihmiseen tarkoittaa. Siitä edellisessä kirjoituksessani enemmän. Sydämeen sattuu niin paljon, etten kykene tästä enempää avautumaan. Opin, että mielialalääkityksestäni huolimatta pystyn edelleen itkemään, kun tunnekokemus on tarpeeksi voimakas.

--------------------

Vuoden toisensa jälkeen päätän ihmetellen, miten olisin siitä selvinnyt ilman vanhempieni apua ja tukea. Se tuki ei ole loputon, joten todella toivon löytäväni rinnalleni toisen aikuisen jakamaan kanssani ilojen ja nautintojen lisäksi arjen haasteita, huolia ja taakkoja.

Työpaikka

Voin ilokseni todeta, että minulla on ollut kahden viikon ajan vähemmän suolistovaivoja. Toki yksittäisiä tuskan päiviä on ollut eikä täysin oireetonta päivää ole näkynyt, mutta muutos parempaan on kuitenkin selkeä. En keksi sille muuta syytä kuin Librax-lääkkeen, jota olen kuukauden verran syönyt. Ensimmäisten kahden viikon ajan se ei tuntunut auttavan, mutta sitten aloin huomata muutoksen. 12 vuoden kärsimyksen jälkeen on siis löytynyt ensimmäinen lääkevalmiste, joka ehkä auttaa minua edes jonkin verran. Ei sillä, onhan näitä parempia kausia ollut ennenkin, ja puhun nyt tosiaan kahdesta viikosta, en kuukausista saati vuosista. Että en nyt ole tässä IBS:n hautajaisia järjestämässä tai luule pystyväni taas ryhtymään vaikka mihin vain jälleen kerran pettyäkseni. Ihan jalat maassa seuraan tilannetta.

Ilokseni voin kuitenkin todeta myös, että mielialani on kohonnut jonkin verran suolisto-oireiden vähennyttyä ja tietenkin se puolestaan tukee suoliston parempaa toimintaa. Itsetuhoisia ajatuksia on ollut vähän vähemmän ja olen jaksanut kokoaikaista työtä yllättävän hyvin. Toisaalta suolistovaivojen väheneminen saattaa olla hetkellistä ja johtua kokoaikaiseen työhön palaamiseen liittyvistä onnistumisen ja merkityksellisyyden tunteista. Tunnen itseni taas tärkeäksi ja tuottavaksi ihmiseksi, tasavertaiseksi muiden kanssa. Sain myös huomata, että monet työtoverini ilahtuivat paluustani.

Päätin olla sittenkin hakematta unelmatyöpaikkaa, joka mol.fi:ssä oli haussa. Hakuaika päättyi tänään. Joka päivä olen asiaa pohtinut ja joka päivä olen tullut varmemmaksi siitä, etten halua luopua nykyisistä asiakkaistani ja että haluan tulla nykyisen työni asiantuntijaksi, ennen kuin vaihdan uuteen. Kun ajan myötä minun ja asiakkaideni välille on alkanut vihdoin muodostua luottamuksellinen suhde, työhön tulee valtavasti lisää mielekkyyttä ja merkitystä. Minusta tulee asiakkaalle henkilökohtaisella tasolla tärkeä, eikä vain joku joka vuosi vaihtuva viranomainen, joka tekee päätöksiä papereiden perusteella. Ilmeisesti sitä vaan pitää jaksaa kärsivällisesti odottaa, koska resurssit eivät riitä asiakkaiden tapaamiseen tarpeeksi usein.

Lisäksi yksikköni uusi johtaja on lähestulkoon luvannut, että kaikkien sosiaalityöntekijöiden palkkoja korotetaan lähiaikoina. Se on tietysti vähän pakko, kun muilla työnantajilla palkat ovat vastaavissa tehtävissä korkeammat, eikä lähes kukaan uuden lain puitteissa tarpeeksi pätevä hae meille töihin. Ulkopuolisen silmissä päätökseni olla hakematta uutta duunia kaiken uupumuksen ja ahdistuksen jälkeen on varmaan tyhmä, mutta seison sen takana sataprosenttisesti. Työpaikan vaihtaminen ei yksinkertaisesti tunnu tällä hetkellä hyvältä ja oikealta ratkaisulta. En pysty enkä halua toimia vastoin intuitiotani.

Tänään tuli taas puhelimessa täyslaidallinen vittua ja saatanaa ja perkelettä ja paskaa eräältä asiakkaalta. Ja apinakin kuulemma olen. Hänen mielestään syyllinen hänen huumeiden käyttöönsä olen minä. En ahdistunut puhelusta, päin vastoin. Tunsin mielihyvää oikeassa olemisesta ja siitä, että jos jatkan tässä työssä vielä pitkään, hän ja/tai hänen läheisensä kiittää minua vielä joku päivä. Hänen kielenkäyttönsä lähinnä nauratti, tuntui kuin olisin keskellä sketsiä. Ja yksi asia, mikä nykyisessä työssäni toimii hyvin ja tekee työstä mielekästä, on asiakasasioiden jakaminen työtovereiden kanssa. Tuokin puhelu olisi voinut jäädä vaivaamaan, jos en olisi voinut käydä kertomassa ja keskustelemassa siitä kollegojeni kanssa vielä samana päivänä.

Paluu kokoaikatyöhön

Niin paljon asioita, joista haluaisin kirjoittaa, mutta aika ja energiani eivät riitä. On helpompi vain uppoutua selailemaan somea tai Youtubea, lukea lehtiä ja katsoa telkkaria. Tai nukkua. Olen huomannut, että hereillä ollessani ainoa tilanne, jossa pystyn olemaan rentona ja unohtamaan kaikki ikävät asiat niin fyysisesti kuin psyykkisestikin, on se, kun katson jotain hyvää tv-sarjaa. Hyvä tarkoittaa joko hauskaa tai jännittävää tai kumpaakin yhtaikaa. Nukkuessakaan en tosin ilmeisesti aina rentoudu ja ajattele kissanpentuja, koska edelleen olen nähnyt usein ahdistavia painajaisunia - selvästi enemmän nyt, kun olen palannut töihin, kuin sairausloman aikana. Viime aikoina vatsavaivani ovat onneksi yleensä helpottaneet aamuun mennessä, vaikkakin yön aikana saatan niihin herätä.

Ärtymyksestäni, masentuneisuudestani ja väsymyksestäni huomaa, että olen palannut sairauslomalta töihin, vaikka vain 60-prosenttiseen työaikaan eli reiluun 22 tuntiin viikossa. Osa-aikatyötä ei ole jäljellä enää kuin kaksi päivää, kesäkuun alusta jatkan täyttä työpäivää. Kestän ajatuksen vain sen avulla, että elokuussa vietän neljä viikkoa kesälomaa. Tämä 60-prosenttinen työaika ei ole sinänsä ajanut asiaansa, että asiakasmääräni on ollut 100-prosenttinen. Ei sillä, että siinä olisi mitään yllättävää, kun tietää nykyisen työelämän ja varsinkin julkisen sektorin työn pelisäännöt. Niistä puheenolleen, tässä hassunhauska juttu taas työpaikaltani: esimiehet ovat mainostaneet meille koko kevään, että saamme yhden (hei wau!) kesätyöntekijän, joka on meitä varten ihan ekstraresurssina eli voi tehdä meidän paperitöitä ja sen sellaista työkuorman helpottamiseksi. No, kappas vaan tällä viikolla ilmeni, että tämä "kesätyöntekijä" tulikin erään pois lähteneen työntekijän paikalle eli että hänellä on ihan oma asiakaskunta vastuullaan. Mitä vittua?!?

Mietin, mikä olisi sellainen ammatti, josta ei tulisi lainkaan stressiä ja jossa ei oikeastaan edes voisi ylikuormittua. Keksin yhden ja se on henkilökohtainen avustaja. Siinä työntekijällä on vain yksi asiakas eikä työstä tarvitse käsittääkseni tehdä mitään raportteja kellekään. Toki asiakkaita voisi olla muutamakin tai ainakin pari, jos toimisi osa-aikaisesti useamman ihmisen avustajana. Rästitöitä ei voi kertyä, koska työ on vain toisen kanssa tekemistä ja olemista, arjen elämistä. Se voi toki olla rankkaa henkisesti asiakkaasta riippuen. Henkilökohtaisena avustajana voisi saada palkkaa mm. teatterissa, ravintoloissa ja elokuvissa käymisestä, ruoanlaitosta, kirjojen lukemisesta ja kävelylenkeistä. Toki se olisi muiden mielestä korkeakoulutukseni hukkaan heittämistä, mutta tärkeintähän on oma hyvinvointini. Omasta näkökulmastani löydän kolme mahdollista estettä henkilökohtaisena avustajana työskentelemiseen: a) se olisi todennäköisesti vuorotyötä, b) palkka on huomattavasti huonompi kuin esimerkiksi nykyisessä työssäni ja c) suolistosairauteni saattaisi tehdä siinäkin työssä jaksamisen ja suoriutumisen mahdottomaksi. Pohdin myös sitä, että se, ettei työhön liittyisi kirjoittamista ja raportoimista minimoisi stressin, mutta toisaalta kirjoittamisessa olen tosi hyvä ja nautin siitä. Sosiaalityössä ongelma on ollut se, etten saisi kirjoittaa niin hyvin, kuin osaan ja haluaisin, koska aikaresurssi on rajallinen ja muistakin tehtävistä olisi suoriuduttava. Onkin herättänyt aika hämmentäviä ja ristiriitaisia tunteita, kun samassa keskustelussa esimieheni on kehunut kirjauksiani ja kehottanut minua kirjoittamaan niukemmin eli huonommin.

Aloin töihin palattuani pohtimaan jopa osatyökyvyttömyyseläkkeen mahdollisuutta. Eläke on harhaanjohtava termi tässä yhteydessä, koska sen myöntämistä arvioidaan joka vuosi uudestaan eli se myönnetään vain vuodeksi kerrallaan. Oletan, että ärtyvän suolen oireyhtymän (IBS) perusteella kukaan ei ole sitä edes hakenut tai ainakaan saanut, mutta masennuksen ja muiden mielenterveysongelmien perusteella tietenkin on. Olen tästä pohdinnastani kertonut ennen tätä postausta vain työterveyslääkärilleni ja yhdelle ystävälleni. Lääkäri suhtautui ajatukseen neutraalisti, jopa hieman kannustavasti sanoen, että voihan sitä hakea. Tietysti tuloni laskisivat, mikä tuntuu ylitsepääsemättömän masentavalta ja ahdistavalta, koska tähänkin asti kuukausipalkkani kuluu kuukaudessa tai korkeintaan pystyn säästämään johonkin ulkomaanmatkaan. Onneksi opintotuen perintä sentään loppuu heinäkuun jälkeen! Tiedän, että kuulostaa naurettavalta valittaa rahahuolista, kun saa toistaiseksi yli 2000 euroa kuussa käteen, mutta kyse on siitä, mihin elintasoon on tottunut. Olen täysin tietoinen niistä monista menoista, jotka eivät ole pakollisia ja joista voisin periaatteessa säästää, mutta olen hedonistinen ja kärsimätön ihminen nykyään.

Olen seurannut avoimia työpaikkoja mol.fi:stä jo pari kuukautta, mutta en ole läheskään täysillä mukana ajatuksessa vaihtaa työpaikkaa. Siihen on neljä syytä: a) en ole varma, jaksaisinko opetella taas uutta työtä ja sopeutua uuteen työympäristöön; b) haluaisin perehtyä ja tulla asiantuntijaksi nykyisessä työssäni, ennen kuin taas vaihdan, ja se vaatii mielestäni vähimmillään kahden vuoden kokemuksen; c) suolistosairauteni ei ole paranemassa eikä stressittömämpi työ välttämättä riitä vähentämään oireita, ja d) sairastan edelleen masennusta ja ahdistuneisuushäiriötä. Minusta tuntuu, että hakemalla uutta työtä ikään kuin huijaisin tulevaa työnantajaani. Saadakseni paikan antaisin tietysti hakemuksessa ja haastattelussa itsestäni reippaan ja hyvinvoivan kuvan parhaani mukaan, mutta pian aloitettuani työt todellisuus valkenisi työnantajalle. Mietin myös sitä, että vaikka nykyinen esimieheni varmasti suostuisi suosittelijakseni, niin kokisiko hän moraaliseksi velvollisuudekseen kertoa suositusta kysyvälle työnantajalle viimeaikaisista terveysongelmistani. Enhän minäkään työnantajana haluaisi palkata ihmistä, joka onkin muutaman työpäivän jälkeen naama norsunvitulla ja joutuu sairauslomalle tai hakee osatyökyvyttömyyseläkettä.

Sairausloman loppua kohden itsemurha-ajatukseni vähenivät ja BDI-masennuskyselynkin tulos oli muutaman pisteen myönteisempi kuin sairausloman alussa (joskin viittasi edelleen vaikeaan masennukseen), mutta jo nyt neljä viikkoa 60-prosenttista työaikaa tehneenä huomaan itsetuhoisten ajatusten lisääntyneen. Kyllä se nyt vaan on niin, ettei joka päivä itsemurhasta fantasioiva ihminen ole työkykyinen - varsinkaan, jos työ on luonteeltaan sosiaalista. Vielä en ole siinä pisteessä mutta pelkään pahoin, että kuukauden päästä tilanne on toinen, koska työnkuvaan ja työmäärään ei ole tulossa helpotusta, vaan vaatimukset ovat päin vastoin kasvaneet entisestään.

Näistä kesän työkuukausista on tulossa rankkoja myös siksi, että työtiimini on näillä näkymin ainakin kesäkuun ajan kahta työntekijää eli melkein kolmasosaa vajaa. Uuden sosiaalihuoltolain vaatimukset siitä, miten paljon hakijalla on oltava sosiaalityön opintoja suoritettuna voidakseen työskennellä sosiaalityöntekijänä edes määräaikaisesti, kohottavat ehkä sosiaalityön imagoa, mutta samalla työntekijöiden saatavuus on hankaloitunut entisestään. Julkisella sektorilla hakijoita ei ole ollut ennenkään tarpeeksi ja nyt vielä vähemmän. Mielestäni olisi ollut kohtuullista, että tiettyjä opintoja ei vaadittaisi, jos hakijalla on tietty vuosimäärä kokemusta sosiaalityöntekijänä. Varsinkin kun ottaa huomioon, että sosiaalityöntekijän ammatista oppii mielestäni 90% käytännön työssä ja 10% tutkintokoulutuksessa. Vielä kuluvan vuoden loppuun asti ne nykyiset työntekijät, jotka eivät täytä uuden lain vaatimuksia, saavat jatkaa työssään. Kato käy, kun vuosi vaihtuu. Kokeneetkin työntekijät joutuvat lähtemään, jos eivät täytä tiettyjä opintovaatimuksia, ja tilalle tuskin tulee yhtä kokeneita.