Keho

Ikäväksi yllätyksekseni huomasin uudessa työssä aloitettuani, että kehoon liittyvä itsetuntoni romahti jälleen. Tutussa työyhteisössä ja tuttujen asiakkaiden kanssa minun ei tarvinnut miettiä, miltä näytän - päin vastoin keskityin yllättämään ihmiset kivoilla vaatteilla. Uudessa työyhteisössä ja uusien asiakkaiden parissa olen ollut sairaalloisen tietoinen kehoni jokaisesta muodosta ja mitasta. Jälleen huomaan vertailevani itseäni muihin ja tuntevani itseni huonommaksi. Yhdelle työpareistani mainitsin sopivassa yhteydessä, että painoin vain muutama vuosi sitten yli 20 kiloa nykyistä vähemmän, koska sairastin syömishäiriötä. Työparini totesi, että se on ns. kympin tyttöjen sairaus. Kehoitsetuntoni on tällä hetkellä asteikolla 0-10 neljä.

No miksen sitten harrasta yhtä paljon liikuntaa kuin ennen? Tottahan sitä lihoo ja läskistyy, jos ei urheile. Koska suolistosairauteni on tehnyt siitä yksiselitteisesti mahdotonta. Kun joka vitun ikinen asento ja liike sattuu, niin hikiliikunta on viimeinen asia, mihin tekee mieli ryhtyä. Viikko sitten lähdin pitkästä, pitkästä aikaa kävelylle (olen käynyt viime aikoina vain jumpissa) ja 15 minuutin jälkeen vatsaani sattui niin perkeleesti, että olin kuolla. Samalla tuntui, että ripuloin millä hetkellä hyvänsä. Päästyäni kotiin 40 minuutin kävelyn jälkeen olo helpotti maattuani lattialla noin tunnin. Vannoin, etten enää koskaan harrasta liikuntaa. Se on aika paljon sanottu ihmiseltä, joka rakastaa liikuntaa ja on aina harrastanut sitä paljon. Ekaa kertaa elämässäni olen viimeisen vuoden aikana harrastanut hikiliikuntaa keskimäärin korkeintaan kerran viikossa. No, en kuitenkaan kokonaan lopettanut sen kävelylenkin jälkeen, vaan kävin 1,5 tunnin jumpassa tällä viikolla. Pitkästä aikaa se tuntui fyysisesti hyvältä eli vatsani ei ollut juurikaan kipeä. Pystyin tekemään kunnolla jopa vatsalihasliikkeet. Mutta kun on tuhansia kertoja kärsinyt tuskaisesta olosta ja kivusta urheillessa tai vaikka vain hyötykävellessä bussipysäkiltä tai kaupasta kotiin, niin kynnys ottaa riski sen kokemisesta uudelleen, on aika korkea.

Sekin on ristiriitaista ja turhauttavaa, että ruoka ja herkut ovat ainoita asioita, joista saan nautintoa, mutta sitten kun lihon, koen inhoa kehoani kohtaan. Ongelma ei ole lihominen itsessään, vaan se, millaisia tunteita se minussa herättää. Haluaisin vain, että pitäisin itseäni hyvännäköisenä ja olisin tyytyväinen kehooni riippumatta siitä, että se on lihavampi kuin ennen. Vaatekokoni on muuttunut kolmessa vuodessa S:stä ja 36:sta L:ään ja 40:een. Se myös tarkoittaa, että minulla on mennyt aika hitosti rahaa kaikkien vaatteiden ostamiseen. Nyt jos laihtuisin, niin joutuisin taas ostamaan kaiken uusiksi.

Oireita

On tiettyjä oireita, joita minulla ilmenee, kun olen liian kuormittunut, stressaantunut, ahdistunut ja/tai masentunut. Ulkopuolisen nähtävissä on niistä tosin vain muutama: se, jos en jaksa laittautua aamuisin eli käyttää töissä kynsilakkaa ja ripsiväriä, se, jos katseeni harhailee tai jumittaa yhteen kohtaan ja tunnun välttelevän silmiin katsomista sekä yleinen ärtyisyys ja alakuloisuus. Haluaisin käyttää kynsilakkaa ja ripsiväriä, mutta harvoin jaksan, vaikka olisin nukkunut hyvin. Koen todella ahdistavaksi ja kiusalliseksi tilanteet, joissa en jostain syystä pysty katsomaan toista silmiin. Normaalisti pidän silmiin katsomista todella tärkeänä ja ainakin minun huomioni kiinnittää se, jos joku ei katso minua silmiin, kun puhun. Katseeni saattaa myös harhailla hassusti, mikä viestii siitä, että minulla on sisäisesti tosi levoton ja epävarma olo. Yleensä kykenen peittämään alakulon ja ärtymyksen sosiaalisissa tilanteissa esimerkiksi töissä, mutta jos en pysty, niin voin jo tosi huonosti.

Minulla ei ole varsinaista pakko-oireista häiriötä (OCD), mutta pakko-oireita ilmenee voidessani keskimääräistä huonommin. Hyvin konkreettisena todisteena siitä on, että asuntomme oven kahva katkesi eräänä päivänä sen seurauksena, että olen kiskonut ovea kiinni pakonomaisesti, vaikka tiedän sen olevan jo kiinni ja lukossa. Kerran sain ystäväperheen luona vesihanan jumittumaan, kun painoin sitä niin monta kertaa niin lujaa kiinni, vaikka kerta olisi riittänyt. En kehdannut sanoa, että minä olin sen takana, vaan annoin heidän ihmetellä asiaa. Lasten syyksi on helppo laittaa kaikki tuollainen. Hermostuneena saatan nyppiä kynsinauhojani ja pahimmillaan hinkata ihoni rikki jostain kohtaa. Pari vuotta sitten jonkinasteisessa pikkupsykoosissa raavin ison alueen ihoa käsivarrestani rikki, niin että tietyssä valossa siitä näkyy jälki vieläkin. Kesti aika kauan, että iho parani, niin että jouduin pitämään kauan pitkähihaisia paitoja, koska en keksinyt mitään uskottavaa tekoselitystä jäljelle. Pakko-oireita ei yleensä kai huomaa muut kuin puolisoni ja aiemmin lapsuudenperheeni. Yksin asuessani pakko-oireita oli paljon enemmän, ja ne liittyivät myös syömishäiriöön. Molemmat puolestaan liittyivät voimakkaaseen kontrollin tarpeeseen, jota en onneksi enää koe yhtä voimakkaasti.

Oireita, joita muut eivät huomaa on enemmän. En esimerkiksi ole jaksanut pestä hampaita aamuisin puoleentoista vuoteen kuin keskimäärin kerran viikossa. Ehkä jaksaisin, jos pystyisin pesemään ne minuutissa, mutta olen niin pikkutarkka, että hampaidenpesuun menee minulta yleensä noin 10 minuuttia. On vaan helpompi jättää ne kokonaan pesemättä. Iltaisin sentään pesen hampaat aina. Viime kuukausina olen aamuisin yrittänyt edes purskuttaa suun suuvedellä, mutta sekin usein jää. Toinen aamuihin liittyvä oire on se, jos en jaksa nousta syömään aamiaista, vaan painan herätyskellon torkkua niin kauan, ettei aamupalalle jää enää aikaa. Säännöllinen syöminen ja etenkin aamiainen olisi suolistoni hyvinvoinnin, monipuolisen ruokavalion ja myös painonhallinnan kannalta tärkeää. Yleensä aamiainen jää, jos joutuisin sitä varten nousemaan ennen seitsemää. Nukkumaan en kuitenkaan pääse ennen yhtätoista kuin erittäin harvoin. Olen iltaihminen, valvon mieluummin illalla myöhään kuin herään aamulla aikaisin. Illalla kukkumista haluan kuitenkin harrastaa vain omassa kodissa, en missään baarissa tms.

Yhden oireen on ehkä joku ohikulkija tai ihminen ikkunan takana huomannut. Vääntelen naamaani eli irvistelen ja ilmeilen sekä ääntelen ja puhun itsekseni, enimmäkseen kiroilen ja haukun itseäni. Kuulostaa varmaan aika hullulta, mutta se voi johtua siitä, että ehkä olen. Kun voin paremmin ja koen oloni tasapainoiseksi, vähemmän ahdistuneeksi ja levottomaksi, tarve itsekseen puhumiselle ja ilmeilylle häviää kokonaan. Silloin oire tuntuu epätodelliselta, kaukaiselta ja hullulta, mutta kun se taas aktivoituu, en pysty hallitsemaan ja hillitsemään sitä.

Jotkut ovat huomanneet sen, että olen saanut viime viikkoina usein leukakramppeja, ja joillekin olen siitä kertonutkin. Syön magnesiumia, mutta se ei ilmeisesti noita kramppeja ehkäise. Leukani saattavat jumittua niin, että puren hampaita lujaa yhteen enkä saa avattua suutani. Leukalihasten jännittymisen voi tuntea kädellä. Kerran kramppi tuli kollegan kanssa jutellessani, ja jouduin vastailemaan vain "mm", "mm-m" suu kiinni, kunnes kramppi meni ohi. Kerran se tuli kokouksessa ja jouduin kertomaan kaikille, mikä minua vaivaa, kun puheeni oli epäselvää ja leukani vapisi puhuessani. Hieromalla leukalihaksia kramppi menee ohi. Kiusallinen vaiva tämäkin, mutta en voi purentakiskoja alkaa käyttää töissä.

Viimeinen mieleeni tuleva oire liittyy lähinnä masennukseen. Silloin on asiat tosi huonosti, jos en jaksa puhua, vaikka minulla olisi sanottavaa tai kysyttävää. Onneksi tätä ei kovin usein tapahdu, mutta jos tapahtuukin, kukaan muu sitä tuskin huomaa. Yleisesti ottaen mitä enemmän on ihmisiä, sitä epämukavammaksi koen oloni ja vetäydyn. Jos saan itse päättää, olen kerrallaan korkeintaan neljän ihmisen seurassa. Sellaista kokonaisuutta pystyy vielä jotenkin kontrolloimaan. Jos ihmisiä on enemmän, keskustelun pitäisi mennä mielestäni niin, että jokaisella on vuorollaan puheenvuoro. Käytännössä se ei tietenkään ole mahdollista, ja niinpä mieleni tekee häipyä paikalta. En siedä sitä, että viidellä ihmisellä on samaan aikaan sanottavaa kuin itselläni ja puheenvuorosta joutuu kilpailemaan. Minusta on myös todella ahdistavaa, jos en pysty näkemään kerralla kaikkien kuulijoiden ilmeitä, katseita ja reaktioita siihen, mitä sanon tai joku muu sanoo. Olen ehkä vähän asperger.

Syksy 2017

Jos elämäni menee niin kuin toivon, ja niin kuin olemme puolisoni kanssa suunnitelleet, olen ensi syksynä raskaana. Usein ajattelen, että miten voin sosiaalialan ammattilaisena ajatella, että on lapselle hyväksi syntyä näin mielenterveysongelmaisen ihmisen lapseksi.

Kaikki raskauteen ja lapseen liittyvä on niin epävarmaa. En tiedä, pystynkö tulemaan raskaaksi ja jos pystyn, niin kauanko sitä pitää yrittää, ennen kuin tärppää. En tiedä, miten raskaus vaikuttaa suolistosairauteeni ja mielenterveyteeni. Sen tiedän, että joudun lopettamaan vatsalääkkeen syömisen, koska bentsodiatsepiinin käyttö olisi sikiölle haitallista. En tiedä, miten lääkkeen lopetus vaikuttaa, kun olen ehtinyt käyttää sitä jo vuoden. Saattaa olla, että olen koko raskauden ajan hormonien ansiosta onneni kukkuloilla tai että masennun ja ahdistun sairaalakuntoon. Miten puolisoni suhtautuu siihen, miten raskaus minuun vaikuttaa? Miten raskaus ja lapsi vaikuttaa parisuhteeseemme? Totta kai olemme spekuloineet asiaa, mutta se on vain spekulointia. Ihan varmasti raskaus ja vanhemmuus vaikuttavat jotenkin suunnilleen kaikkeen elämässämme ja itsessämme. Ja viimeisenä muttei suinkaan vähäisimpänä, en tiedä, millaisen lapsen saamme. Voi jopa olla, että saan keskenmenon tai että joudun tekemään abortin, jos lapsesta olisi tulossa liian vaikeasti vammainen.

Minua ihan kiukuttaa jo etukäteen, kun olen seurannut vierestä, kuinka ystäväni, jolla ei ole koskaan ollut mielenterveysongelmia tai somaattisia sairauksia, raskaus ja ensimmäiset kuukaudet vauvan kanssa ovat sujuneet kuin vettä vaan. Tai sellaisen kuvan hän ainakin minulle on antanut. Kiukuttaa siksi, että olen vauvakuumeen kourissa kateellinen vauvasta mutta myös etukäteen kateellinen siitä, että hänen pienellä perheellään menee niin hyvin, kun taas meillä ei varmaan tule menemään. Siksi, että minä olen tällainen. Siksi, että minulla on sekä fyysinen että psyykkinen sairaus. Niin kuin kaikessa muussakin, pelkään epäonnistumista äitiydessä.

Johtaminen

Avoimuuteen vastaaminen sulkeutuneisuudella on mielestäni sietämätöntä. Ja toisin päin: toinen kertoo itsestään ja ajatuksistaan avoimesti muttei osoita lainkaan kiinnostusta kuulijaa kohtaan. Jätän tutustumisen lyhyeen, jos avoimuuteni ei saa vastakaikua tai jos toinen on kiinnostunut vain saamastaan huomiosta. Se, että kerron itsestäni tarkoittaa, että haluan kuulla myös sinusta. Ja se, että kysyn ja kuuntelen, sisältää oletuksen siitä, että haluan myös minua kuunneltavan.

Toisaalta ihmiset ovat erilaisia eri kokoonpanoissa, halut ja tarkoitukset menee ristiin. Töissä vetäytyvä ja rauhallinen ihminen saattaa olla kavereiden seurassa hauska ja äänekäs, kotona määräilevä ja itsekäs. Töissä johtajana toimiva voikin olla kotona aikaansaamaton ja alistuva, kaveriporukassa epävarma tai ilman kavereita kokonaan. 

Minua harmittaa nähdä ihmisiä väärissä ammateissa. Joku saattaisi olla ihana lastentarhanopettaja mutta laskeekin palkkoja toimistossa. Lapsia saattaa sitten olla kasvattamassa ihminen, joka sopisi paremmin arkistonhoitajaksi. Erityisesti hyvistä esimiehistä on pulaa alalla kuin alalla. On turhauttavaa nähdä ihmisiä, jotka eivät halua tai uskalla hakea esimiesasemaan, vaikka heillä olisi siihen kaikki edellytykset. Niin monella johtajalla on noussut kusi päähän, että jotkut eivät halua ottaa sitä riskiä. 

Päämääräni on työskennellä esimiehenä. Johtajuus on luonnistunut minulta ala-asteikäisestä asti. Sairauteni aikana ominaisuus oli piilossa, mutta nyt voidessani paremmin olen löytänyt johtajuuteni uudelleen. Työelämässä olin alkuun tietysti epävarma, mutta päästyäni sisälle työhön ja työyhteisöön löysin taas johtajan itsestäni. Pelkään minäkin, että valta sokaisee; niin on varmaan moni niistäkin pelännyt, joista on loppujen lopuksi tullut vallan väärinkäyttäjiä. Tai ehkä pelko on liian vahva ilmaus, mutta ainakin tiedostaneet riskin. Tietysti ajattelen, ettei minulle käy niin, etten sokaistu, ettei minusta tule kusipää. Muuta kai en tässä vaiheessa voi.