A mislove story

Him: I’m so sorry about being so terrible at communicating, I severely lack your direct communication skills. The situation is someone I started seeing asked for something more serious with me recently, and asked to make things monogamous, and I decided to give it a go. I know I should’ve said this sooner, but I wasn’t sure for a while and honestly felt sad at the idea of closing the door on what we had. I really appreciate you both in terms of our intamacy and our friendship. But I think this could be a good path for me to try, I think some stability could be good for me. I really hope you are well and the new job is not weighing on you too much.

Me: What? I’ve always wanted to have something serious and monogamous with you and you’ve told me I’m exactly your type and you would absolutely want to be in a relationship with me if you wanted that in general but you don’t want that with anyone because you’re moving to America and you don’t really know what you want in life and don’t want to commit to a relationship. I can’t believe what I just read. I thought you were trustworthy but apparently you lied to me.

Him: I was avoidant before because I was worried I would upset you, but then I reasoned with myself and thought that was me being dumb again  I thought you told me that you would never date someone who was leaving the country. I asked you to dinner once and you said we don’t do that. I hate upsetting people and really didn’t mean to hear, it sounds like the communication wasn’t as good as I thought and I don’t understand somethings. I don’t think untrustworthy is fair but I am really sorry to hear that you are hurt.

Me: So your new girlfriend is moving to America with you? Ofc I’m not ok to have a relationship with someone who’s going to move abroad and stay there for who knows how many years but as I wrote you said that’s why you also don’t want to have a relationship in Finland. Apparently you do now which is very surprising.

Him: I am really confused and surprised. I am sorry for any part I played with bad understanding and not reading between the lines, but I’ve always thought that you were very clear from the beggining that anything more than sex dates was not on the cards for us. It is true that serious or monogamy were not things on my emotional radar at all, but after a bout of pretty bad depression, I met someone who after I laid out who and where I am in life, and they still said that they wanted try a deeper monogamous connection. I don’t know what it means but I have felt happier with steady and constant affection, and decided to give it a try. I thought your reaction would be more like the precedent of how I responded to you when you texted to say you had a boyfriend. I hate confrontation so much, I am sure I have made blunders here, but I genuinely had no intention of causing any pain or anger.

Me: You’ve always known my biggest dream is to have a serious relationship and that I didn’t want to have dinner with you because you had made clear you don’t want to be anyone’s boyfriend and I tried to protect myself because I’ve had so many disappointments in life falling for someone and then being rejected. You’ve told me about your depression and who and where you are in life and I’ve still been there for you and kept hoping maybe you fall in love with me so strongly that you decide to stay in Finland after all. You didn’t answer my question if your girlfriend is moving to America with you. How come stability is your goal all of a sudden when you’ve always higlighted that you can’t do stability now that you’re moving abroad and don’t know what happens there and after? I guess you just lied to me from the beginning and never even thought of me as a potential girlfriend. Life seems to be disappointments one after another for me. I’m so jealous someone else gets to have you after you told me I would be perfect for you if you ever wanted to have a relationship knowing that that is exactly what I dream of.

Him: I’ve frequently said to you, and also to my friends, that one of the things that impressed me most about you is how great you are communicating directly and clearly and cutting through fluff. Which is why I feel so surprised by this. Maybe I am especially ignorant and blind, but I never understood from our conversations that you were saying that you would want me to love you. I took the hard no and boundaries you set as a clear communication that you sought only casual benefits from our connection. You were very upfront about other partners and experiences, and when you texted to say you had started a relationship and wanted to stop our meetings as a result, whilst I was sad to hear that, I accepted that as it was fair given the basis of what we had established. All of this kept me in the understanding that we were casual only. It’s gutting because not a single part of me would want to cause you pain and distress. I really loved our meetings because they felt so clear and without unsaid thoughts. We’ve never argued about anything in all the time of knowing each other so I just don’t know how to feel now. You did say that you wanted a relationship but it was always, at least as I understood it, to my perspective that I wasn’t even a consideration to that. Things are very early stage but it is someone who has expressed an interest to move abroad and has no family, commitments or career ties to Finland. So it’s unsure and risky, but plausible, but of course perhaps just a setup for failure. Stability was not the goal, happiness was, and I guess I am now trying to see if stability is a route to it after it presented itself and made me feel pretty happy. I really like you, and maybe I am colossally fumbling this whole thing causing pain and problems through ignorance, but I can assure you I didn’t lie to you and would have approached things differently if I had known this would be a cause of disappointment and anger.

Me: Ofc I didn’t tell you I seriously like you. You made it very clear that you’re not staying in Finland. I have a 7-year-old child here so I’m not moving abroad. When we first met you said you’re probably moving to America in a year or so. I’ve twice had a relationship with someone who after a few months told me he’s not staying in Finland. I’m direct and clear but not stupid enough to make the same mistake three times. I’ve thought the minute you say you want stability and have decided to stay in Finland I’ll ask you to have a date with me. You never did. The hard no and boundaries I set between us were there to protect my soul that’s been hurt enough times already. I’ve been upfront about other partners because I’ve been hoping that would make you feel jealous and because I thought you were curious and it didn’t bother you because you weren’t interested in a relationship in general. Furthermore, as I recall you’re not even sure if you want to have kids or not or at least family life isn’t a current interest of yours. Again, I have a kid. Seems like your new girlfriend suits your situation way better than me when she’s childless and ready to move abroad. I did not want to have a relationship with a person that would leave me as soon as his employer bought him a ticket to America. I wanted to have a relationship with you. If I had told you that we couldn’t have kept on having just sex dates. At least for me we have to be on a same page and that’s what we were when you told me you don’t want to start a relationship with anyone when you’re leaving the country anytime now. You did say that if you wanted to have a relationship in Finland it would be with me. Now you have a relationship but it’s not with me. Anyway I sincerely hope you are happy. Thank you for our moments together. You’re a beautiful person. 

2 päivää myöhemmin:

Me: Did I write something stupid or offensive?

Him: I’m sorry, I’m a bit just taken aback that the connection in my life that I thought was probably the most straight forward and best communicated, actually had a lot unsaid. But me too, I had really great times with you, really enjoyed your company and have heaps of respect for you. I’m sorry all the misunderstanding took place.

Me: Well I hope you can understand my perspective and reasoning behind not telling you about my hopes of you changing your mind about moving abroad. I hope you would comment on my message. I’d really like to hear your view about our different life situations (vs you and your new girlfriend). Ofc I didn’t want to be an obstacle for you to fulfill your dream of living in America and be the only reason for you to stay here. It should’ve been your initiative if it was meant to be.

Seuraavana päivänä

Me: Ok, I’ll ask directly if that would be a better way to get answers: Can you understand my perspective and reasoning? What’s your view about our different life situations? Would you like to lose your dreams for a relationship? Do you find me fake and dishonest? I don’t think protecting my soul and mind is dishonesty.

Him: Respectfully I don’t want to answer these questions, they feel weighted in hurt feelings, I have taken in all you said from what you wrote and hear you, and don’t disregard your experiences at all, and hopefully I also explained my experience and perspective well enough.

Me: No you didn’t. I’m surprised you want to end this in bad feelings. I thought you’re a person who would like to clear the air before closing the case.

Him: What is this based on?

Me: That you won’t answer my questions. That you say questions that are weighted in hurt feelings are not worth answering. That you rather leave me hanging with questions unanswered and even claim that’s respectful. It’s not, it’s mean and arrogant. How can you say you don’t disregard my experiences when you do exactly that by not answering my questions.

4 päivää myöhemmin

Me: Actions talk louder than words so it feels I was meaningless to you after all. I guess we wouldn’t be compatible anyway because I like to talk things through and apparently you rather escape.

Ja sitten yksinäisyyden hiljaisuus.

Muutos

Minä: Anteeksi, että mä oon puhunu sulle välillä vihaisesti ja oon kiukkunen. Se johtuu siitä, että oon väsynyt ja huolissani asioista tai jokin harmittaa mua enkä jaksa olla kärsivällinen. Mua myös ärsyttää se, kun sä et aina tottele ja vastustat ja valitat.

Lapseni: Joo, saat anteeks. En mäkään jaksa usein olla kärsivällinen. Se tarkottaa sitä, ettei jaksa oottaa jotain tai että … Niin anteeks.

Minä: Mistä anteeks? Ei sun tarvitse pyytää anteeks. Sä oot vielä lapsi eikä sun tarvitsekaan olla aina kärsivällinen tai aina totella. 

Lapseni: Niin mut mun pitäis olla kyl enemmän tavallinen.

Minä: Miten niin? Sä oot just hyvä sellaisena, kuin olet. Ei sun tarvitse olla mitenkään tavallisempi, sä oot ihan tavallinen lapsi.

Lapseni: Niin, mut sit jos mä oisin tavallisempi niin mä oisin kyl aika erilainen.

Minä: Olet vaan oma itsesi. Vaikka mä puhun sulle välillä vihaisesti, niin se ei tarkoita, että sä olisit jotenkin huono. Mä rakastan sua koko ajan ja aina yhtä paljon kaikesta huolimatta. 

Lapseni: Joo, mä tiedän. 

Ruuhkaisella uimarannalla lapseni huusi minulle vedestä kummastuneena: ”Äiti, miks sä hymyilet?” Niin harvinaista hänelle on nähdä minun hymyilevän, että sitä täytyy ääneen ihmetellä. Joitakin viikkoja edellisen keskustelun jälkeen lapseni alkoi kutittaa minua lukiessani hänelle iltasatua. Aloin refleksinomaisesti nauraa, mistä hän nautti niin valtavasti, ettei meinannut malttaa millään lopettaa. Hän nauroi sydämensä kyllyydestä ja sanoi: ”Sun nauru kuulostaa niin kivalta, etten halua lopettaa!” Oli tietysti myös ihanaa nauraa ja ennen kaikkea nähdä lapseni ilo. Hetken tunsin itseni onnelliseksi, kunnes aloin miettiä, miten surullista on, kuinka harvinaista lapselleni on nähdä äitinsä nauravan tai edes hymyilevän. Haluaisin olla nauravainen äiti, mutta sellaiseksi ei voi tuosta noin vaan ryhtyä. Sellaiseksi synnytään ja kasvetaan, sellaisia ollaan tai ei olla. 

Kirjailija Hanna Kuuselan sanoin: ”Enää en muista, mistä silloin olin vihainen. Muisti on niin lyhyt, katkeruus pitkä.”  

On se kummallista, miten lukkoon läheisetkin ihmiset menevät mielenterveysongelmaisen seurassa. Miten jossakin pienessä tilassa röhnöttää virtahepo, jota kukaan ei ole näkevinään tai ainakaan sanallakaan mainitse. Tämä on minulle täysin käsittämätöntä. Ymmärrän vallan mainiosti tilanteen ahdistavuuden, mutta koen sen äityvän sitä ahdistavammaksi mitä sinnikkäämmin virtahevosta vaietaan. Ahdistavuutta nimenomaan vähentäisi havaintojen, ajatusten ja tunteiden sanottaminen ääneen. Masennuksen, ahdistuksen ja kipujen kourissa eniten kaipaisin näkyväksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi tulemista sekä rakastavaa kosketusta. Jostain syystä näissä tilanteissa saatankin sen sijaan saada tavanomaista lyhyemmän ja etäisemmän halauksen. Oletan sen johtuvan siitä, että hohkaan ympärilleni negatiivista energiaa, jonka ihmiset tulkitsevat niin, että en pidä heistä tai haluan olla omissa oloissani.

Päällimmäiseksi Hesarin toimittajan haastattelusta mieleeni jäi se, että hän ihmetteli, miten voin haluta ryhtyä hierojaksi, kun pidän ammatinvalinnassa ehkä tärkeimpänä asiana työn merkityksellisyyttä. Hämmennyin, miten kukaan voi edes ajatella, etteikö hieronta olisi merkityksellistä. No enää ei tarvitse kenenkään sitä pohtia, koska palaan sittenkin sosiaalityöhön, joskin eri asiakasryhmän pariin. Totesin, että 85 hylätyn työhakemuksen jälkeen minun on kai vaan hyväksyttävä kohtaloni ja kärsittävä tuomioni, kun menin kouluttautumaan alalle. Siis työskenneltävä sosiaalityöntekijänä koko se työura, mitä nyt työkykyä enää on jäljellä ja yrittää jaksaa ainakin muutama kuukausi kerrallaan, ennen kuin olen taas ihan loppu ja sairausloman tarpeessa. En usko jaksavani vuotta pidempään kerrallaan ilman sairauslomaa varsinkaan täyttä työaikaa, kun en ole ennenkään jaksanut eikä terveystilanteeni ole mitenkään kohentunut. Onhan se traagista tai tragikoomista, että jo kandidaatintutkintoa opiskellessa mietin psykiatriseen sairaalaan jouduttuani, että onkohan minusta sittenkään sosiaalityöntekijäksi. Ihan tosissani jo silloin selvittelin, miten voisin opiskella pintakäsittelyalan tutkinnon eli käytännössä ryhtyä maalariksi. Ystäväni totesi muutama viikko sitten, että olisihan sekin uravalinta saattanut mennä päin persettä — olisin voinut vaikka loukkaantua työssä fyysisesti tai saada jonkin rasitusvamman. Uudesta työpaikasta läheisille kertoessani sain onnittelujen lisäksi sellaisia kommentteja kuin ”mahtavaa” ja ”loistavaa” ja ”superhienoa” ja ”jeeee” ja ”wuhuu”. Ne olivat kieltämättä mukavia ja ihania viestejä, mutta en minä asiaan liittyen sen nimisiä tunteita tunne. Päin vastoin, päällimmäisenä minua hirvittää. 

En todellakaan haluaisi olla sairauslomalla mutta en myöskään täysiaikaisessa työssä enkä missään kovin kuormittavassa sellaisessa. Miksi osatyökykyisen on niin vaikeaa työllistyä työkykynsä mukaiseen työhön? Pelkään, miten paljon joudun istumaan asiakastapaamisissa ja palavereissa, koska suolistoni tulee siitä sietämättömän kipeäksi hyvin nopeasti. Pelkään, miten pystyn feikkaamaan pitkät työpäivät ahdistustani ja todellisia ajatuksiani ja tunteitani. Se väkisin hymyileminen ja kivun ja epämukavan olon peitteleminen on vastenmielisimpiä ja kuormittavimpia asioita, mitä tiedän. Pelkään, etten siedä keskeneräisyyttä ja epätäydellisyyttä ja asioiden toteuttamista typerästi ja mitä todennäköisimmin liiallista työmäärää ja hankalia asiakkaita ja mahdollisesti hankalia työtovereita tai esihenkilöä. Pelkään pimeitä ja kylmiä aamuja, jolloin en jaksaisi nousta sängystä ylös. Pelkään, että ahdistun ja kuormitun alta aikayksikön. Pelkään, että joudun kokemaan ties kuinka monennen kerran uupumisen ja epäonnistumisen, kaiken siihen liittyvän syyllisyyden ja häpeän.

Tunnen kuitenkin myös hieman kiinnostusta uutta työtä kohtaan ja motivaatiota tehdä jotakin merkityksellistä sekä huojennusta siitä, että taloudellinen tilanteeni kohenee ja pääsen täältä syrjäytyneisyydestä takaisin ns. kunnon kansalaisten keskiluokkaan. Lapseni voi taas ylpeästi kertoa äitinsä olevan töissä ja vieläpä niin merkityksellisessä työssä, eikä hänen kanssaan tarvitse jatkuvasti puhua siitä, miten kallista jokin on.

Olen tässä kohta 10 kuukauden mittaisella sairauslomalla ajatellut kymmeniä kertoja vaatehuoneen laatikoissa lojuvia päiväkirjojani ja 10 vuoden blogitekstejäni. Sitä, kuinka voisin käydä ne läpi ja toteuttaa ikiaikaisen haaveeni kirjan kirjoittamisesta niiden pohjalta. Voisin mutta en saa aikaiseksi. Ja soimaan siitä itseäni harva se päivä. Nyt kun palaan töihin, mistään ylimääräisestä tavoitteellisesta tekemisestä on turha haaveillakaan. Tavoitteeni on pysyä hengissä ja työsuhteessa yli koeajan.

Hanna Kuusela sen sanoi fantastisessa kirjassaan Syytös: ”Ei auta kuin nousta maasta entistä vittumaisempana.”

Kesällä ja etenkin heinäkuun ihanilla helteillä voin vähän tavanomaista paremmin. Kesällä on helpompaa olla työelämän ulkopuolella, kun muutkin ihmiset lomailevat ja kavereita voi tavata päiväsaikaankin. Voi hetken kuvitella olevansa itsekin vaan kesälomalla eikä syrjäytynyt epäonnistuja. Rakastan kesää, aurinkoa ja lämpöä. Haaveilen siitä, että lapseni täysi-ikäistyttyä voisin asua Etelä- tai Keski-Euroopassa aina marraskuusta maaliskuuhun. Mutta tuskin minulla sellaiseen tulee olemaan taloudellisesti varaa.

Kuitenkin olen myös kärsinyt niin jäätävästä ahdistuksesta, että olen ollut vähällä soittaa psykiatriseen päivystykseen, kunnes olen muistanut, että eihän siellä kiinnostuta ihmisestä, ennen kuin hän on jo yrittänyt itsemurhaa tai vahingoittanut itseään tai toisia ulkoisesti ja vakavasti. Eräänä sunnuntaina jaksoin kestää oloani iltaseitsemään asti, kunnes otin lopulta bentson, kun ahdistuksen takia rintaani puristi sietämättömästi, vatsa ja hartiat olivat kipeät, minua pyörrytti ja oksetti ja tärisin enkä meinannut saada hengitettyä ja nielaistua. Olin jo yrittänyt taltuttaa ahdistusta tukistamalla itseäni ja puristamalla itseäni niin, että kynnet painautuivat ihooni. Mieleni teki viillellä, mutta sitä olen kyennyt vielä vastustamaan pysyvien jälkien takia. Jäihän siitä puristelustakin mustelmat mutta ne haihtuvat melko nopeasti. Ihon rikkominen raapimalla kävi mielessä, mutta siitäkin jäljet paranevat hitaasti jos lainkaan kokonaan enää tässä iässä. Kaikkien muiden ahdistuksen aiheiden lisäksi koin voimakasta tarvetta rangaista itseäni siitä, etten kyennyt kokemaan iloa ystävieni uudesta onnesta. Koin pelkkää kateutta. Minähän olen ihan paska ystävä. Miten se muka on minulta pois, jos he saavat jotakin, mistä minäkin haaveilen? Tarkemmin ajateltuna tunnen myös mustasukkaisuutta ja ulkopuolisuutta, koska enää vain yksi ystävistäni on sinkku. Kolme ystävääni ovat löytäneet rakkauden viime kuukausien aikana. Toisin sanoen vertaistukea, vertaisuuden kokemuksia on enää varsin vähän saatavissa sillä saralla. Kosminen yksinäisyyteni ja eksistentiaalinen ahdistukseni syvenivät entisestään. Kävin saunassakin siinä toivossa, että siellä olisi helpompi rentoutua. Ei ollut. 

Jos elämäni rakkaus ei olisi jättänyt minua, meillä olisi ollut tänään ensitapaamisemme kolmas vuosipäivä. Kirjoitin ikävän ja ahdistuksen puuskassa eräänä yönä runon, jonka julkaisin runoblogissani eilen. Tänä vuonna en kuitenkaan ole ottanut häneen yhteyttä ja yritän olla ottamattakaan. Ei siitä ole mitään hyötyä, koska hän kyllä olisi yhteydessä minuun, jos haluaisi palata yhteen. Minä olen tahtoni ilmaissut jo tarpeeksi monta kertaa, ja olisi kai lapsellista kääntää veistä haavassa. Joku voisi väittää, että itsensä ja tunteidensa ilmaiseminen taiteen keinoin helpottaa oloa. Ei helpottanut. Lopulta otin taas bentson, kun ajattelin etten selviä seuraavasta päivästä kahdestaan lapsen kanssa, jos en saa tarpeeksi unta. Ja sellainen ajatushan sitten vaan karkottaa unta entisestään. Bentsodiatsepiini onneksi toimii aina.

Keväällä ja kesällä kokeilin palata kahteen eri deittisovellukseen, mutten kestänyt siellä kuin pari viikkoa. Ihmisten määrä, swaippaamispäätökseen kasautuvat paineet, vastausten odottaminen ja ihmisten epähuomaavainen ja itsekeskeinen käytös ahdistivat minua niin jumalattomasti, että jopa yksinäisyys tuntui paremmalta vaihtoehdolta. Olen harkinnut monta kuukautta Tinderiinkin palaamista, mutta en yksinkertaisesti kykene siihen. Se on niin vastenmielinen areena. Pystyn kuvittelemaan kumppanin löytämisen enää vain yhteisen harrastuksen tms. spontaanin kohtaamisen tai yhteisten kavereiden kautta, vaikka tiedän monien löytäneen kumppanin Tinderistä. Jotkut jopa löytävät rakkauden samalta asuinalueelta. 

Henrika de Kermadec väitti: ”Vaikka elämä ei muutoksen myötä veisikään sinne, minne oli ajatellut, se avaa aina oven jonnekin. Ja aina voi palata tai valita uuden suunnan. Kenenkään ei tarvitse jäädä yhteen rooliin, eikä itsestään ole pakko rakentaa ehjää.” Sanoisin elämänkokemukseni perusteella, että ei itsestään pysty rakentamaan ehjää. Psykoterapeutti Philippa Perrykin vetää mutkat suoriksi ja väittää kirjassaan Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan (ja lapsesi kiittävät, että sinä luit) — sivumennen sanoen kenties maailman itsevarmin kirjan nimi —, että ”jos puemme pelkomme sanoiksi, se häviää”. Ai siis miten? Jälleen kerran ihmettelin, miten se minua auttaa, että niin hienosti osaan tunnistaa ja tunnustaa tunteeni. Olen kirjoittanut tunteistani ja ajatuksistani satoja jollen tuhansia sivuja ja puhunut niistä satoja jollen tuhansia tunteja. Eivät ole pelot ja muut negatiiviset ajatuskierteet ja tunteet hävinneet mihinkään. Maailma on ahne, itsekäs ja julma. Ihminen on ahne, itsekäs ja julma. Miten nämä asiat ja kokemukset katoavat sanomalla ne ääneen?

Eräs kaverini, joka ei tunne minua kovin hyvin, koska suhteemme perustuu lähinnä seksin harrastamiseen, kuvaili minua hiljattain näin: ”You give this impression to me that you know exactly what you want and are good at keeping boundaries and communicating in a straight way. I remember ages ago that I suggested once going for dinner and you were so straight about how that wasn’t in the realm of what you wanted to do with someone who is likely to not be here in the long run, it just seemed so mature and showed a level of self-understanding that I am not used to. I felt like I could take some notes from your book about clear communication. Also when we have spoken about the really personal difficult experiences in life, you seem to describe them in a way that you have clearly been through some super difficult times but come through it in a way that you are able to look at it calmly and have faced it, rather than bottled it up and let it overcome you.” Miten hyvä olenkaan näyttelemään ja peittelemään todellista persoonallisuuttani, ajatteluani, tunteitani ja vointiani?

Philippa Perry sanoi kirjassaan myös jotain erittäin hyvin: ”Uskon, että me kaikki tarvitsemme jonkun ei-tuomitsevan, jolle puhua, jonka kanssa voimme olla täysin ja anteeksi pyytelemättä oma itsemme.” Niinpä. Sellaisen arjen kumppanin kun löytäisi joskus elämässään, sellaisen joka pysyy rinnalla ja jonka rinnalla pysymiseen voi luottaa niin, kuin omien vanhempien voi ollessaan alaikäinen. 

Soundtrack: Elefantti huonees (jambo)

Syömishäiriö

Ensinnäkin diagnoosi ja termi syömishäiriö on varsin kapea ja harhaanjohtava, koska häiriöön liittyy myös liikunnallinen käyttäytyminen ja kehonkuvanhäiriö. Virallisenkin määritelmän mukaan syömishäiriöt ovat mielenterveyden häiriöitä, joihin liittyy poikkeavan syömiskäyttäytymisen lisäksi psyykkisen, fyysisen tai sosiaalisen toimintakyvyn häiriintyminen. 

Joidenkin ihmisten tuntuu olevan vaikea käsittää minun olevan syömishäiriöinen, kun rakastan hyvää ruokaa, tykkään ruoanlaitosta ja leipomisesta, ravintoloissa ja kahviloissa käyminen on lempipuuhaani enkä voisi kuvitella eläväni ilman lähes jokapäiväistä suklaata tai jäätelöä. Tulen todella kiukkuiseksi, jos joudun syömään jotakin mautonta tai pahanmakuista tai koostumukseltaan epämiellyttävää, esimerkiksi kuivaa. Silloin kalorit tuntuvat ihan turhilta. Olisin voinut saada mielihyvää, mutta sainkin vain kalorit eli mitään hyvää ei tapahtunut! 

Minun on puolestaan vaikea käsittää, mikseivät muut ihmiset käsitä. Syömishäiriö harvoin juontuu siitä, ettei ihminen pitäisi hyvästä ruoasta. Syömishäiriöiselle ruoka on paitsi ihanaa myös helvetillisen pelottavaa ja suunnattoman ahdistavaa. Minä todellakin tiedän eron, koska olen kerran parantunut syömishäiriöstä. Erehdyin jopa uskomaan, ettei siihen voi toista kertaa sairastua, kun kerran on saanut ajatuskuvionsa kuntoon. Mutta ihmisen mieli on vittumainen olio. 

Syömishäiriöisen ulkonäköä on kutakuinkin mahdotonta kommentoida niin, ettei se lietsoisi hänen sairaalloista ajatteluaan. Kun ties kuinka monet miehet ovat kehuneet minua timmiksi ja ties kuinka monet naiset hoikaksi, joka kerta olen vastannut heille hiljaa mielessäni: Voi kunpa tietäisitkin, mitä tuskaa ja sairautta siihen liittyy. Syvimmin mieleeni ovat iskostuneet kaksi läheisteni kommenttia. Kerran ystäväni sanoi, ettei ollut huomannut minun laihtuneen, kun mainitsin laihtuneeni useita kiloja lyhyessä ajassa. Toinen ystäväni sanoi, että minä olen hänen mielestään vähän pyöristynyt, kun kerroin, että kärsin edelleen syömishäiriöstä enkä ole lihonut laihduttuani 17 kiloa puolessa vuodessa. Jos haluaa yrittää ymmärtää syömishäiriöisen mieltä enemmän, kannattaa lukea esimerkiksi Eevi Sjöholmin kirja Vahva. Lukiessa tulee kuitenkin muistaa, että oirekuvia on yhtä paljon kuin sairastuneita, joten hänen kokemuksensa on vain yksi miljoonasta erilaisesta.

Yritän välttää paljastamasta ja varsinkaan siirtämästä mitään näistä sairaalloisista ajatuksista, tunteista ja oireista lapselleni. Kannustan ja tuen häntä liikunnalliseen elämäntapaan ja terveelliseen ruokavalioon ja esimerkiksi syön hänen kanssaan lähes aina itsekin jotain. En toki useinkaan samaa kuin hän, koska hän on vielä toistaiseksi todella valikoiva ruoan suhteen ja syö myös eläinperäisiä tuotteita. Lihaa ja kanaa en tosin ikinä kotiin hänellekään osta. En kommentoi lapseni kuullen negatiivisesti muiden ihmisten tai itseni ulkonäköä tai ihaile kenenkään hoikkuutta. Lastani kehun komeaksi, vahvaksi ja söpöksi.

Liikkuminen vähentää ja ennaltaehkäisee suolistovaivojani silloin, kun vaivat eivät ole niin kivuliaat ja epämukavat, että liikkuminen on mahdotonta. Istuminen lisää vatsavaivojani merkittävästi, joten enemmän kaloreita polttava ja lihaksia aktivoiva seisominen ja liikkuminen lyö kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Jos suolistoni kestäisi tärinän ja hölskymisen, harrastaisin epäilemättä juoksua. Kerran puskapaskalla käyneenä en halua ottaa riskiä uudelleen enää koskaan. 

En ikinä jätä syömättä aamupalaa. Aamupalan syömättä jättäminen olisi vakava merkki syömishäiriöni pahenemisesta. Sairastuttuani syömishäiriöön toista kertaa söin kuukausien ajan aamupalaksi vain banaanin ja join kahvikupillisen, mikä oli tehokas laihdutuskeino. Lapseni oli vielä niin pieni, ettei kiinnittänyt asiaan huomiota tai ainakaan voi muistaa sitä. Olen aina ihmetellyt, miten monet oletettavasti ei-syömishäiriöiset ihmiset eivät syö lainkaan aamupalaa, koska minulle se on merkki syömishäiriöstä.

Jos oksentaminen ei aiheuttaisi minulle vähintään 24 tuntia kestäviä vatsavaivoja, niin tekisin sitä mitä todennäköisimmin edelleen varsin usein. Vatsavaivat ovat tehokas bulimian ehkäisymekanismi. Lisäksi aktiivisen oksentelun laukaisema refluksioire on inhottava, enkä haluaisi sitä uudestaan. Hampaani ovat myös jo vaurioituneet käsittääkseni sekä oksentamisesta että bruksismista niin, että häpeän niitä. Oksentaminen lienee haitallisin laihdutuskeino.

Huolehdin tarvittavien vitamiinien sekä riittävän proteiinin ja kuidun saannista. Vältän punnitsemasta itseäni ja laskemasta ruoan kaloreita tai rasvaprosentteja, jottei syömishäiriöni pahenisi. En seuraa päivittäistä askelmäärääni. Mielestäni kaikki biohakkerointi (kuten älysormukset) on saatanasta. Jos sille tielle lähtisin, niin syömishäiriöni mitä todennäköisimmin pahenisi alta aikayksikön. Ihmettelen, miten biohakkerointi ei saa kaikkia sen käyttäjiä sairastumaan. 

Ajattelen ruokaa, syömistä, liikuntaa ja kehoani vähintään joka toinen tunti. Joinakin päivinä en kestä katsoa itseäni peilistä, koska pelkään lihoneeni tai en jaksa kuunnella sisäistä kriitikkoani. Toisina katson itseäni inhoten ja kritisoiden, vikoja etsien. Niukkakalorisen ja/tai urheilullisen päivän päätteeksi saatan katsoa peiliin tyytyväisenä. Joidenkin kehoni kohtien koskettaminen tuntuu sietämättömältä, koska ne eivät ole tarpeeksi timmejä. Joka ikinen ilta viimeistään yrittäessäni nukahtaa käyn läpi mielessäni, mitä olen päivän aikana syönyt ja juonut ja miten paljon olen liikkunut. Yritän arvioida, oliko se sopivasti vai liikaa. Koskaan lopputulos ei ole se, että olisin syönyt liian vähän tai liikkunut liian paljon. Yleensä tulos on se, että olen syönyt liikaa ja liikkunut liian vähän. 

Koen ihmispaljouden esimerkiksi Helsingissä ja erilaisissa tapahtumissa todella kuormittavaksi ääniyliherkkyyteni, ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden kokemukseni lisäksi siksi, että vertailen itseäni koko ajan muihin.

Olen tainnut mainita tästä aiemminkin, ehkä ensimmäisestä syömishäiriöstäni parantumisen yhteydessä, mutta edelleenkään alla kuvailemasi kehovaatimukset eivät päde siihen, minkälaiset naiset viehättävät minua seksuaalisesti ja romanttisesti. Viimeksi tällä viikolla näin naisen, johon tunsin heti vetoa, ja hänen kehonsa oli pehmeä ja muodokas. Minun kehostani viehättyvien miesten tuntuu olevan vaikea ymmärtää, etten halua itseni kaltaisia naiskehoja lainkaan. Lisäksi ihailen edelleen naisia, jotka näyttävät vähät välittävän siitä, mitä heidän kehoistaan ajatellaan. Ihailen esim. artisti Been asennetta ja halveksin Sanna Marinin syömishäiriöisen huomiohuoran imagoa.

Joskus näen sattumalta kaksoisolentoni, yksin urheilevan tai syövän hoikan naisen. Tunnen hänen kehoaan kohtaan kateutta, mutta yllättäen myös säälin häntä samalla tavoin, kuin säälin sellaisia ihmisiä parannuttuani ensimmäisestä syömishäiriöstäni. Ymmärrän häntä ja olen surullinen hänen puolestaan. 

Sain keväällä matalan ferritiiniarvoni takia lähetteen ravitsemusterapeutille ja vastaanottoajan vihdoin elokuulle. Ruokapäiväkirjan täyttäminen oli stressaavaa ja ahdistavaa ja pahensi syömishäiriöistä ajatteluani. Koska ruokavaliolla ei voi raudan imeytymishäiriötä parantaa, oletin lääkärin lähettäneen minut ravitsemusterapeutille ensisijaisesti mutta salakavalasti syömishäiriön takia. Yllätyin suuresti, kun tunnin tapaamisella ravitsemusterapeutti ei maininnut sanallakaan syömishäiriötäni, vaikka se selvällä suomen kielellä lukee terveystiedoissani. Ajattelin, että ruokapäiväkirjanikin viittaisi syömishäiriöön, mutta ravitsemusterapeutti vain kehui erinomaista ruokavaliotani ja vakuutti, että saan siitä kaikki tarvittavat ravintoaineet. Hämmentyneenä kävelin ulos terveysasemalta.

Kykenen yleensä joustamaan kaikista syömishäiriöisistä säännöistäni ja rajoituksistani ravintoloissa, kahviloissa, matkoilla ja kylässä muiden seurassa, kunhan tiedän etukäteen, mitä syötävää siellä on ja miten ja milloin pystyn harrastamaan liikuntaa. Minulla on oltava mahdollisuus varautua henkisesti. Sitä terveiden tuntuu olevan vaikeaa ymmärtää. Henkinen varautuminen on keino yrittää hallita ja minimoida ahdistusta.

Lopuksi, terveellisten elämäntapojeni — niin, syömishäiriöinen elämäntapa on sivusta katsoen varsin ihailtavan terveellinen — motiivi ei ole pitkäikäisyys, koska tunnetusti elämänhaluni ei ole kovin korkea. Pitkien seurantatutkimusten mukaan kaksi kolmesta tai jopa kolme neljästä toipuu syömishäiriöstä hyvin. Toivuin jo kerran, mutta voisinko toipua toistamiseen?

Esimerkkejä yleisistä tekijöistä, jotka voivat vaikuttaa syömishäiriöön ja jotka kaikki täyttyvät kohdallani

Persoonallisuuspiirteenä perfektionismi (vaativa persoonallisuus)

Geneettinen alttius

Huono itsetunto

Traumaattiset kokemukset

Ahdistus ja/tai masennus

Tavoite 

Pysyä samanpainoisena ja -kokoisena (XS) ja yhtä lihaksikkaana tai laihtua muutama kilo.

Säännöt

Syömisten välissä on oltava aina vähintään neljä tuntia, mieluummin enemmän. Jos syön aiemmin jotain, se on huomioitava seuraavalla aterialla ja ateriaa on siirrettävä vähintään tunnilla myöhemmäksi. Mitä pidempään pystyn olemaan syömättä, sen paremmin olen elämässä onnistunut.

Nälkä on merkki onnistumisesta, hyvästä suorituksesta itsekurissa. Kun tunnen nälän, se täytyy ensin sivuuttaa. Nälän tunne usein menee hetkeksi ohi ja ohi menemistä voi edistää juomalla vettä tai jotain vähäkalorista kuten kahvia. Syöminen on ansaittua ja oikeutettua vasta sitten, kun nälkä palaa uudestaan eli kyseessä on tosinälkä. 

Koskaan en saa syödä itseäsi ähkytäyteen. Ähky on täydellinen epäonnistuminen. Jos teen niin, minun on oksennettava silläkin uhalla, että joudun kärsimään vatsavaivoista seuraavan vuorokauden ajan. Se on ansaittu rangaistus. Jos en oksenna, lihon hetkessä monta kiloa ja laskua on sitten maksettava monta päivää. Ähkyn jälkeen en voi katsoa itseäsi peilistä.

Buffetteihin en voi mennä syömään koskaan. Niissä ähkysyömisen vaara on hälyttävän suuri ja ruokamäärä sekä muiden ihmisten ahmiva syöminen ahdistavat aivan liikaa. Myös salaattibuffetteja on vältettävä, ne ovat salakavalia. 

Joka päivä täytyy harrastaa liikuntaa. Lapseni kanssa viettämilläni viikoilla pystyn urheilemaan vähemmän, joten se on kompensoitava lapsivapailla viikoilla. Keväästä syksyyn alle 3 km matkat on käveltävä ja alle 10 km matkat pyöräiltävä, mikäli siihen on aikaa. Voi jos talvea ei olisikaan, bensan kulutukseni olisi moninverroin pienempää!

Proteiini on aina ensisijaista suhteessa hiilihydraatteihin. Sillä voin varmistaa lihasten erottuvuuden. 

Syöminen kannattaa painottaa iltaan, koska silloin saan tuntea oloni hoikaksi ja onnistuneeksi koko päivän eikä ahdistusta tarvitse kestää valveilla niin kauaa. Illalla pääsen ahdistusta pakoon uneen. Tarvitsen ruokanautinnon tuomaa mielihyvää masentuneelle mielelleni ja iltaisin kykenen sallimaan itselleni esimerkiksi suklaata tai jäätelöä. Kuitenkin jos neljän tunnin syömistauko ei täyty ennen iltakymmentä, en voi syödä iltapalaa, koska yösyöminen lihottaa eikä minulle ehdi tulla aamuksi nälkä. 

On muistettava alkoholin ja maitokahvin kalorit. Ruoan kanssa voin juoda vain vettä tai harvakseltaan viiniä. Kauramaidosta, mehusta yms. juomista kertyy turhia kaloreita. En halua humalajuoda muutenkaan, mutta vähäisenkin alkoholimäärän yhteydessä on huomioitava sen vaikutus syömisen määrään. Hiilihapollisia juomia kuten limua tai siideriä en mielelläni suolistosairauden takia juo, mutta en joisi niitä kalorienkaan takia. 

Luiden ja lihasten sekä käsien verisuonten täytyy näkyä mahdollisimman paljon. Tärkeimpiä ovat vatsa-, olkavarsi-, hartia-, selkä- ja reisilihakset sekä rintakehän luut, solis-, kylki- ja lantioluut ja selkäranka. Jos jokin näistä lakkaa erottumasta, on piru merrassa. Sisäreidet eivät saa koskettaa toisiaan, kun seisoo suorana jalat kymmenisen senttiä erillään. Kylkien siluetin on oltava tasaisen sileä ja kiinteä, ei muhkuroita tai jenkkakahvoja. Olen synnyttänyt, mutta se ei saa näkyä kehostani. 

Se, että olen huoneen hoikin ja lihaksikkain, on merkki onnistumisesta. Se, että en ole, on merkki epäonnistumisesta eli siitä, että joku muu on minua parempi. Olen onnistunut vasta ollessani paras tai yhtä hyvä kuin parhaat. 

Kun on paljon tekemistä, on helpompi olla syömättä ja samalla palaa kaloreita kuin huomaamatta. Kannattaa siis pitää itsensä kiireisenä. 

Kielletyt ruoat ja juomat kaiken eläinperäisen lisäksi

Pasta

Nuudelit

Peruna

Riisi

Pizza

Sipsit 

Popcorn

Kaikki uppopaistettu (friteerattu)

Kaikki paneroitu

Vehnäleipä

Keksit

Mehu

Limu

Siideri

Lonkero

Sisäinen puhe

Sulla on niin ruma naama, että sitä on kompensoitava timmillä keholla, muuten et kelpaa kellekään.

Ei sulla ole oikeutta syödä.

Millä oikeudella sä tuon söisit?

Mitä jos vaan jättäisit syömättä?

Et ole liikkunut riittävästi. 

Sun pitää liikkua enemmän.

Et saa levätä.

Olet vitun ruma. 

Olet syönyt liikaa.

Taas olet lihonut. 

Olisi kyllä todellakin laihtumisen varaa. 

Voisit lopettaa syömisen. 

Lopeta syöminen. 

Tunteet

Ahdistus (tiedän, ettei se ole oikeasti tunne vaan olotila ja tunnekimppu, mutta terminä se kuvastaa tunnetta parhaiten) 

Morkkis (sama kuin edellä)

Katumus

Pelko

Kauhu

Inho ja itseinho

Viha

Suru

Pettymys

Syyllisyys

Epävarmuus 

Kateus

Ylpeys

Yksinäisyys

Häpeä

Ps. Empiirisen kokemukseni perusteella aikuisten miesoletettujen syömishäiriöiden esiintyvyys on nykyään samaa luokkaa kuin naisoletettujen. Miksi tästä ei puhuta yhteiskunnallisesti enemmän!?!? Koska miehet eivät myönnä heikkouttaan, sairauttaan ja epätäydellisyyttään. Naiset ovat hysteerisiä ulkonäöstään, painostaan, muiden mielipiteistä yms. Ei miehet, herranen aika! Mies voi olla masentunut, päihdeongelmainen tai skitsofreeninen mutta ei sentään syömishäiriöinen. 2023 Ylekin uutisoi, että miesten syömishäiriöitä ei ole ymmärretty, tutkittu tai huomioitu mediassa. Vuonna 2017 julkaistun suomalaisen tutkimuskatsauksen mukaan häiriintynyttä syömiskäyttäytymistä oli pojista ja miehistä 20 prosentilla, tytöistä ja naisista 25 prosentilla. Koko suomalaisesta väestöstä joka 6. nainen ja joka 40. mies kärsii syömishäiriöstä tai häiriintyneestä syömiskäyttäytymisestä. Siis tunnistetusti. Näissä prosenteissa ja osuuksissa on melkoinen ristiriita.