Kevät

On ihan turha sanoa ihmiselle, jonka perheenjäsen on tehnyt itsemurhan, että kaikki järjestyy. Tuo sanonta kuulostaa korvaani entistäkin absurdimmalta ja epärealistisemmalta. Kaikki ei todellakaan järjesty ja kuka vaan voi kuolla milloin vaan, joten älä vaivaudu puhumaan paskaa.

Olen helpottunut työpaikan vaihdosta, siitä että työstressini on laskenut puoleen. Huomaan kuitenkin, että heti kun työtehtäviä on alkanut kasautua uudessakin työssä, niin menen psyykkisesti paniikkiin siitä pelosta, että joutuisin taas samaan kuormitustilaan. Pelkään, että vittumainen mieleni saa minut stressaantumaan yhä pienemmästä työmäärästä. Tunnen myös suurta epäonnistumista siitä, etten kyennyt jatkamaan edellisessä työssäni, vaikka jotkut toiset pystyvät. Olen edelleen sitä mieltä, että edellinen työnantajani oli ja on täysin kusipäinen organisaatio, eivätkä sen johtajat välitä työntekijöiden ja asiakkaiden todellisesta hyvinvoinnista kaikista kermaisista puheistaan huolimatta. Jotkut kollegani kuitenkin pystyivät sivuuttamaan kaiken sen epäoikeudenmukaisuuden ja vääryyden ja keskittymään omaan asiakastyöhönsä kuin eläen jossakin kuplassa. Jos kykenisin sellaiseen, niin olisin voinut jatkaa entisessä työssäni. Toivon todella, että nykyinen työnantajani ei osoittaudu samanlaiseksi kuin edellinen.

Oli tosi paska järjestely, että jouduin palaamaan vielä lomalta takaisin entiseen työhöni, ennen kuin aloitin uudessa, ja hyppäsin suoraan edellisestä työstä uuteen ilman, että siinä välissä olisi ollut lomaa. Edes loman tai sairausloman jälkeen minulla ei ole ollut levännyt ja virkistynyt olo sitten viime syksyn. Viikon talvilomani ensimmäiset kolme päivää vatsavaivani olivat niin pahat, ettei lomailusta tullut mitään. Kahvilassa purskahdin itkuun siitä, että olin niin väsynyt kipuihin ja pettymyksiin.

Myös ensimmäinen päiväni uudessa työpaikassa oli todella tuskainen kuolemankipeän vatsani takia. Tänään jouduin jäämään kotiin, koska edelliset kolme päivää vatsavaivani ovat olleet aina lounaan jälkeen seuraavaan aamuun asti niin sietämättömiä, että jos olisin vielä neljännen päivän joutunut kestämään ja peittelemään sitä sosiaalisissa tilanteissa, olisin iltaan mennessä ihan ranteet auki -mielentilassa. Kipu toissailtana oli jotain aivan sanoinkuvaamatonta, mutta olin kavereiden kanssa teatterissa ja jouduin sinnittelemään. Sellainen on traumaattista. Sinä iltana päätin, etten enää koskaan sovi vapaa-ajalle mitään tapaamisia ja menoja muualle kuin omaan kotiini. Olen kirjaimellisesti traumatisoitunut kaikista niistä sadoista kerroista, kun olen joutunut peittelemään todellista olotilaani, ajatuksiani ja tunteitani ja esittämään, että kaikki on ok. Toissailtana ratkaisuni oli olla mahdollisimman paljon hiljaa ja osallistumatta keskusteluun, koska pääni oli täynnä vain negatiivisia ajatuksia ja tunteita ja jouduin keskittämään kaiken energiani pysyäkseni tajuissani sen vatsakivun kanssa. Hymyileminen oli lähes mahdotonta. Vaikka olen vaihtanut vähemmän kuormittavaan työhön, epäilen edelleen, olenko ylipäänsä työkykyinen.

Olen jo usean kuukauden ajan saanut päivittäin outoja jumittumiskohtauksia, jollaisia en ole ennen kokenut. Olen esimerkiksi töissä kirjoittamassa tai lukemassa jotain, kun yhtäkkiä pääni tyhjenee ihan totaalisesti ja jään ikään kuin kuuntelemaan ihmeissäni pääni sisäistä hiljaisuutta. Yritän saada kiinni siitä, mikä mielessäni oli ennen jumittumista, mutta menee kauan, ennen kuin psyykkinen lukko aukeaa. Ikään kuin joku pääni sisällä puhuva ihminen paiskaisi yhtäkkiä oven kiinni kesken lauseen, ja rynkytettyäni ovea jonkin aikaa, saan sen taas auki ja voin jatkaa keskustelua. En tiedä, onko tämä muille ymmärrettävä kuvaus, mutta juuri tuolta minusta tuntuu. Koen ne tilanteet aika pelottaviksi. Uskon, että kohtaukset johtuvat ylikuormituksesta ja masennuksesta. Viime viikolla sain sellaisen ahdistuskohtauksen töissä, että jouduin taas ottamaan rauhoittavia. Käteni alkoivat täristä, sain kuumia aaltoja, vatsani heitti volttia, päässäni soi pakkoajatuksia, tein pakkoliikkeitä ja pelkäsin joutuvani kohtaamaan muita ihmisiä. Päällimmäinen tunne oli ahdistava, kokonaisvaltainen pelko. En ikinä pärjäisi ilman rauhoittavia.

Minusta on tuntunut hankalalta jutella niitä näitä uusien työtoverieni kanssa. Haluaisin ihan ensin tietää heidän taustansa ja että he tietäisivät minun. En tarkoita työuraa, vaan henkilökohtaista elämää. Minua ahdistaa, että uudessa työyhteisössä ei tiedetä siitä, että menetin veljeni vain muutama kuukausi sitten. Edellisessä työpaikassani kaikki tiesivät siitä, ja se oli minusta helpottavaa. Vielä en ole löytänyt sopivaa hetkeä kertoa siitä kuin yhdelle tiimikaverilleni. Saisin vähän oudon maineen, jos yhtäkkiä lounaspöydässä toteaisin: "Mun veli teki syksyllä itsemurhan". Koska muut eivät tiedä siitä, oletan koko ajan, että heilläkin voi olla samankaltaisia suuria salaisuuksia, minkä vuoksi koen vaikeaksi lähestyä heitä ja jutella niitä näitä. Samalla tavoin on ahdistavaa joutua salaamaan psyykkisiä ongelmiaan. Oletus on, että kaikki työssäkäyvät ihmiset voivat hyvin ja ovat ennen kaikkea psyykkisesti terveitä. Varsinkin työssä, jossa on paljon mielenterveysongelmista kärsiviä asiakkaita. Heistä puhutaan "toisina" ikään kuin kukaan meistä ei voisi kuulua samaan kategoriaan. Se on ihan perseestä. Inhoan kaikkea salailua, jonka tarkoituksena on vain pitää yllä valheellista kulissia.

Olen aina tai ainakin koko aikuisikäni inhonnut small talkia yli kaiken. Minusta on miljoona kertaa miellyttävämpi vaihtoehto olla hiljaa kuin jauhaa paskaa ihan vain hiljaisuuden täyttämiseksi. Kun muut puhuvat vaikkapa säästä minuuttia kauemmin, niin minä poistun paikalta vähin äänin. En myöskään koe mitään merkitystä sellaisilla kaverisuhteilla, joissa ei puhuta avoimesti myös negatiivisista kokemuksista, ajatuksista ja tunteista. Aina kun joku kaveri sanoo, että hänelle kuuluu vain hyvää, niin vakuutan itselleni, että hän vaan ei kerro koko totuutta. Miten kukaan voisi tässä maailmassa voida hyvin ja olla onnellinen? Ihan absurdi ajatus.

Työelämä

Tunnen niin paljon vihaa, katkeruutta, pettymystä, epäoikeudenmukaisuutta, surua ja kaikkia muita negatiivisia tunteita työnantajaani kohtaan. En vaan voi ymmärtää, miten mikään organisaatio voi välittää työntekijöistään niin vähän. Johtajat ja päälliköt ilmiselvästi pyyhkivät perseensä työterveyshuollon suosituksilla ja työntekijöiden kirjelmillä. Mihin voi enää kääntyä, kun esimiehet nuolevat toistensa perseitä?

Vantaan esimerkki osoitti, ettei edes Aluehallintoviraston huomautuksella ole merkitystä päättävän tahon silmissä. Olen varma, että ainakin 90% Suomen sosiaalitoimen yksiköistä saisi Avin huomautuksen, jos työntekijät tekisivät valituksen työoloistaan. Nykyinen työpaikkani mukaan lukien.

Tuntuu siksikin pahalta vaihtaa työpaikkaa, että lähtöni ei varmasti vaikuta organisaation johtamiskulttuuriin ja työntekijöiden hyvinvointiin. Niin monet ovat kulkeneet pyöröovista sisään ja ulos, että työntekijöiden vaihtuvuudesta on tullut normi. Nykyinen esimieheni on todennut lukuisat kerrat, että "se nyt vaan on niin". Ei se nyt jumalauta ole mikään "Maa kiertää Aurinkoa". Niin kauan, kun johtoportaassa on hänen kaltaisiaan työntekijöitä, jotka tekevät työnsä aina siitä mistä aita on matalin, mikään ei tule muuttumaan. Ja niin kauan, kun sosiaalityön arvostus on pelkkää teeskentelyä ja korulauseita, työntekijöiden vointi ei kohene.

Työpaikka

Voin ilokseni todeta, että minulla on ollut kahden viikon ajan vähemmän suolistovaivoja. Toki yksittäisiä tuskan päiviä on ollut eikä täysin oireetonta päivää ole näkynyt, mutta muutos parempaan on kuitenkin selkeä. En keksi sille muuta syytä kuin Librax-lääkkeen, jota olen kuukauden verran syönyt. Ensimmäisten kahden viikon ajan se ei tuntunut auttavan, mutta sitten aloin huomata muutoksen. 12 vuoden kärsimyksen jälkeen on siis löytynyt ensimmäinen lääkevalmiste, joka ehkä auttaa minua edes jonkin verran. Ei sillä, onhan näitä parempia kausia ollut ennenkin, ja puhun nyt tosiaan kahdesta viikosta, en kuukausista saati vuosista. Että en nyt ole tässä IBS:n hautajaisia järjestämässä tai luule pystyväni taas ryhtymään vaikka mihin vain jälleen kerran pettyäkseni. Ihan jalat maassa seuraan tilannetta.

Ilokseni voin kuitenkin todeta myös, että mielialani on kohonnut jonkin verran suolisto-oireiden vähennyttyä ja tietenkin se puolestaan tukee suoliston parempaa toimintaa. Itsetuhoisia ajatuksia on ollut vähän vähemmän ja olen jaksanut kokoaikaista työtä yllättävän hyvin. Toisaalta suolistovaivojen väheneminen saattaa olla hetkellistä ja johtua kokoaikaiseen työhön palaamiseen liittyvistä onnistumisen ja merkityksellisyyden tunteista. Tunnen itseni taas tärkeäksi ja tuottavaksi ihmiseksi, tasavertaiseksi muiden kanssa. Sain myös huomata, että monet työtoverini ilahtuivat paluustani.

Päätin olla sittenkin hakematta unelmatyöpaikkaa, joka mol.fi:ssä oli haussa. Hakuaika päättyi tänään. Joka päivä olen asiaa pohtinut ja joka päivä olen tullut varmemmaksi siitä, etten halua luopua nykyisistä asiakkaistani ja että haluan tulla nykyisen työni asiantuntijaksi, ennen kuin vaihdan uuteen. Kun ajan myötä minun ja asiakkaideni välille on alkanut vihdoin muodostua luottamuksellinen suhde, työhön tulee valtavasti lisää mielekkyyttä ja merkitystä. Minusta tulee asiakkaalle henkilökohtaisella tasolla tärkeä, eikä vain joku joka vuosi vaihtuva viranomainen, joka tekee päätöksiä papereiden perusteella. Ilmeisesti sitä vaan pitää jaksaa kärsivällisesti odottaa, koska resurssit eivät riitä asiakkaiden tapaamiseen tarpeeksi usein.

Lisäksi yksikköni uusi johtaja on lähestulkoon luvannut, että kaikkien sosiaalityöntekijöiden palkkoja korotetaan lähiaikoina. Se on tietysti vähän pakko, kun muilla työnantajilla palkat ovat vastaavissa tehtävissä korkeammat, eikä lähes kukaan uuden lain puitteissa tarpeeksi pätevä hae meille töihin. Ulkopuolisen silmissä päätökseni olla hakematta uutta duunia kaiken uupumuksen ja ahdistuksen jälkeen on varmaan tyhmä, mutta seison sen takana sataprosenttisesti. Työpaikan vaihtaminen ei yksinkertaisesti tunnu tällä hetkellä hyvältä ja oikealta ratkaisulta. En pysty enkä halua toimia vastoin intuitiotani.

Tänään tuli taas puhelimessa täyslaidallinen vittua ja saatanaa ja perkelettä ja paskaa eräältä asiakkaalta. Ja apinakin kuulemma olen. Hänen mielestään syyllinen hänen huumeiden käyttöönsä olen minä. En ahdistunut puhelusta, päin vastoin. Tunsin mielihyvää oikeassa olemisesta ja siitä, että jos jatkan tässä työssä vielä pitkään, hän ja/tai hänen läheisensä kiittää minua vielä joku päivä. Hänen kielenkäyttönsä lähinnä nauratti, tuntui kuin olisin keskellä sketsiä. Ja yksi asia, mikä nykyisessä työssäni toimii hyvin ja tekee työstä mielekästä, on asiakasasioiden jakaminen työtovereiden kanssa. Tuokin puhelu olisi voinut jäädä vaivaamaan, jos en olisi voinut käydä kertomassa ja keskustelemassa siitä kollegojeni kanssa vielä samana päivänä.

Sairauslomakupla

Kesti kolmisen viikkoa, ennen kuin upposin henkisesti sairauslomalle enkä ajatellut enää juurikaan töitä ja työelämää. Olen nyt elänyt pari viikkoa siinä kuplassa ja kun sairausloman päättyminen alkaa häämöttää reilun kahden viikon päässä, tunnen, kuinka joku pääni sisällä alkaa tökkiä sitä neulalla. Onneksi neula on vielä toistaiseksi tylppä eikä puhkaise turvakuplaani.

Kuulin eilen työkavereiltani, että johtaja työpaikallani on pari viikkoa sitten sanellut lisää mahdottomia sääntöjä. Hän oli ilmoittanut, että rästitöitä ei saa enää kertyä ja kirjaukset asiakastapaamisista, neuvotteluista ja puheluista täytyy olla tehtynä viimeistään niitä seuraavana päivänä. Tähän mennessä rästiin jääneet kirjaukset on kirjattava kesäkuun loppuun mennessä kaiken normaalin työn ohella. Määräykseen sisältyy olettamus siitä, että me ruohonjuuritason työntekijät olisimme tähän asti jostain syystä lusmuilleet. Aivan kuin joka vitun ikinen työntekijä ei olisi muka halunnut tähänkin asti kirjata kaiken ajantasaisesti. Aivan kuin olisimme halunneet rästitöitä. Johtajan määräyksen toteuttaminen edellyttäisi asiakasmääriemme puolittamista, mitä ei tietenkään tule tapahtumaan. Eikä mitään muutakaan helpotusta. Raivon tunne, jonka tämä uutinen sai minussa aikaan ja saa varmasti vielä pitkään, on ääretön ja valtaa koko kehoni. Kirosanat eivät riitä kuvaamaan sitä. Käteni alkavat täristä, sieraimeni laajenevat, puren leukaperäni yhteen, sydämeni hakkaa lujempaa ja tuntuu, että pääni räjähtää. Eikä siinä vielä kaikki: ensi vuoden alusta meille tulee uusi aikaavievä työtehtävä, jonka suorittamiseen ei näillä näkymin ole saatavissa lisäresursseja. Hengitä syvään ja niele paska, joka naamallesi heitetään. Tervetuloa takaisin töihin. Miten ihmeessä työnantaja kuvittelee minun jaksavan siellä näiden muutosten jälkeen, jos en jaksanut ennen niitä? Jotta jaksaisin, työhön pitäisi tulla jotakin helpotusta - ei vittu päin vastoin!

Kelan sairauspäivärahaa voi saada osa-aikaisesti niin, että tekee töitä 40-60% normaalityöajasta ja on loput sairauslomalla. Sitä voi saada max 120 päivää, mutta työnantajani ei näillä näkymin suostu tekemään sopimusta siitä kuin yhdelle kuukaudelle eli toukokuun loppuun asti. Alan nyt vakavasti katsella vapaita työpaikkoja ja hakeutua johonkin selvästi vähemmän kuormittavaan työhön ja sellaiselle työnantajalle, joka välittää työntekijöistään enemmän. Nykyiselle työnantajalleni sen ei pitäisi tulla minkään tason yllätyksenä. Se on mielestäni vähintäänkin odotettavissa. Edelleen valtavasti harmittaa ja surettaa jättää asiakkaani, niin kuin lukuisat edeltäjäni ovat tehneet, mutta ei minusta ole heille paljon iloa, jos voin koko ajan huonosti ja lopulta menetän työkykyni lopullisesti. Niin kuin olen kaikille hokenut, toista ei voi auttaa, jos on itse avun tarpeessa. Niin kuin lentokoneessa, ensin on laitettava happinaamari itselle ja sitten vasta toisille. Tavoitteeni on nyt se, että aloittaisin uudessa työssä viimeistään vuodenvaihteessa.

Neulan tökkäisyt sairauslomakuplaani tarkoittavat välähdyksiä niistä tunteista, ajatuksista ja olotiloista, joita olen töissä joutunut kokemaan. Olen jo aivan paniikissa siihen todellisuuteen palaamisesta. Olen sairauslomalla osittain siksi, että työpaikkani on sairas. Niin kuin varmasti tuhannet muutkin suomalaiset. Se, että työtoverini ovat mukavia tyyppejä ja että minulla on hyvä esimies, ei tee työyhteisöstä ja -ilmapiiristä hyvää, kun kaikki työntekijät hierarkian kaikilla tasoilla ovat ylikuormittuneita, uupuneita ja stressaantuneita. Minun on ollut aina todella vaikea sietää kulisseja ja teennäisyyttä - tekohymyä, tekokiinnostusta, tekojaksamista ja tekotyytyväisyyttä. Työelämä on täynnä sitä, ainakin sosiaalialalla. En sovi siihen kuvioon.

Russ Harrisin kirja Onnellisuusansa vaikuttaa oikein hyvältä ja on täynnä totuuksia mielen toiminnasta. Niiden lukeminen vaan ei kovin paljon lohduta, kun ongelma on se, että 90% ihmisistä ja etenkin vallanpitäjistä eli rikkaista, johtajista ja poliitikoista eivät niistä tiedä tai eivät ole niitä sisäistäneet. Tulee vaan entistäkin enemmän musertunut tunne siitä, että maailma on paska enkä minä sitä pysty muuttamaan.