Työelämä

Tunnen niin paljon vihaa, katkeruutta, pettymystä, epäoikeudenmukaisuutta, surua ja kaikkia muita negatiivisia tunteita työnantajaani kohtaan. En vaan voi ymmärtää, miten mikään organisaatio voi välittää työntekijöistään niin vähän. Johtajat ja päälliköt ilmiselvästi pyyhkivät perseensä työterveyshuollon suosituksilla ja työntekijöiden kirjelmillä. Mihin voi enää kääntyä, kun esimiehet nuolevat toistensa perseitä?

Vantaan esimerkki osoitti, ettei edes Aluehallintoviraston huomautuksella ole merkitystä päättävän tahon silmissä. Olen varma, että ainakin 90% Suomen sosiaalitoimen yksiköistä saisi Avin huomautuksen, jos työntekijät tekisivät valituksen työoloistaan. Nykyinen työpaikkani mukaan lukien.

Tuntuu siksikin pahalta vaihtaa työpaikkaa, että lähtöni ei varmasti vaikuta organisaation johtamiskulttuuriin ja työntekijöiden hyvinvointiin. Niin monet ovat kulkeneet pyöröovista sisään ja ulos, että työntekijöiden vaihtuvuudesta on tullut normi. Nykyinen esimieheni on todennut lukuisat kerrat, että "se nyt vaan on niin". Ei se nyt jumalauta ole mikään "Maa kiertää Aurinkoa". Niin kauan, kun johtoportaassa on hänen kaltaisiaan työntekijöitä, jotka tekevät työnsä aina siitä mistä aita on matalin, mikään ei tule muuttumaan. Ja niin kauan, kun sosiaalityön arvostus on pelkkää teeskentelyä ja korulauseita, työntekijöiden vointi ei kohene.

Lokakuu

Olen tässä taas miettinyt, että kuinka paljon kipua ja huonoa oloa ihmisen pitää kestää. Monet vanhemmat kollegani tekevät ilmaista työtä eli ylitöitä ilman palkkaa. Ihan periaatteesta en ikinä aio lähteä sille linjalle, mutta en myöskään pystyisi. Viimeisen kuukauden ajan työkykyni on ollut noin 70-prosenttista, jaksaisin kuuden tunnin työpäivää. Se, että toiset jäävät iltamyöhään asti tekemään palkatonta työtä, kertoo paitsi siitä, että he eivät arvosta vapaa-aikaansa ja omaa arvoaan työntekijänä tarpeeksi, niin myös siitä, että he ovat hyvin työkykyisiä. Minua suututtaa suunnattomasti, etteivät esimiehet puutu siihen, että alaiset tekevät palkatonta työtä. Havaintojeni mukaan he suhtautuvat asiaan niin, että "omapahan on valintasi, ihan sama mulle". Sitten ihmetellään, kun ihmiset palavat loppuun kuin kynttilät. No olisikohan kannattanut puuttua ajoissa? Ei esimiehen tehtävä ole vain kytätä työsuorituksia ja kannustaa, vaan myös huolehtia alaistensa hyvinvoinnista siinä määrin, kuin voi. Jos työntekijät eivät ehdi tehdä vaadittuja työtehtäviä työajan puitteissa, niin olisikohan syytä palkata lisää työntekijöitä?!?!? Enkä nyt puhu vain lähiesimiehistä, vaan heidän esimiehistään ja heidän esimiestensä esimiehistä ja niistä, jotka päättävät asioista. Poliitikoista.

En tiedä, onko resistenssini vatsalääkkeeseeni kasvanut, vai mistä johtuu, että suolisto-oireeni ovat pahentuneet viimeisen kuukauden aikana. Toki työkuormitus ja -stressi ovat myös lisääntyneet elokuisen kesälomani jälkeen. Jälkikäteen muistan kesä- ja heinäkuun suhteellisen helppoina työn suhteen ja kokonaisvaltaisesti voin kevääseen ja tähän syksyyn nähden huomattavasti paremmin. Kävin taas kontrollikäynnillä työterveyslääkärillä viime viikolla ja masennuskyselyn perusteella masennukseni oli pahentunut lievän ja keskivaikean rajalta keskivaikean ja vaikean rajalle. Se on toki vain lomake ja suuntaa antava mittari, mutta tulos täsmää henkilökohtaisen kokemukseni kanssa. Toistaiseksi olen jaksanut olla aidosti läsnä ja hyväntuulinen asiakastapaamisissa, mutta lähes kaikki muu sosiaalinen kanssakäyminen tuntuu pakotetulta ja raskaalta. Aamuisin herääminen ja töihin lähteminen tuntuu raskaalta, mutta aamupäivisin olen suhteellisen energinen parin tunnin ajan. Lounaan jälkeen vatsaoireeni pahenevat, energiatasoni laskee ja masentavat ajatukset ja tunteet alkavat vallata mieleni. Työpäivän päättyessä olen jo aika lailla loppu.

Hyötyliikuntaa saan onneksi kohtuullisen paljon ihan sillä, että käytän vain julkisia kulkuvälineitä ja kävelen lyhyet matkat, mutta jumpassa olen jaksanut tai kyennyt käymään viime aikoina vain korkeintaan kerran viikossa. Eilen kävin jumpassa ensimmäistä kertaa yli viikkoon (Body Combatissa) mutta en pystynyt nauttimaan siitä yhtään, koska vatsaani sattui koko ajan. Vilkuilin jatkuvasti kelloa, että milloin tämä loppuu ja pääsen vessaan. Jos ja kun keskivartaloa ei pysty käyttämään kunnolla, niin koko treenin tehosta häviää puolet. En pystynyt tekemään mitään pomppimista tai hyppimistä vaativaa, jännittämään kunnolla vatsalihaksia ja kiertämään keskivartaloa. Kun vatsalihaksia ja kylkiä ei pysty jännittämään, niin myös selän tuki kärsii. Lähdin tunnilta erittäin masentuneena. Kotona makoilin iPadin kanssa, ja vasta pari tuntia jumpan jälkeen ilmaa tuli edes jonkin verran ulos. Silti illallisen jälkeen nukkumaan mennessä vatsani oli taas turvoksissa ja aamulla herätessä sama. Olen myös viime aikoina kokenut tosi usein kuvotusta, mikä johtuu varmaan sekä suolistosta että psyykestä. Kokonaisvaltaisesti huono olo on ehkä kuvaavin ilmaus. Ja ei, en ole raskaana - kuukautiseni alkoivat eilen ihan ajallaan.

Miten ihmeessä vuorokaudet muuttuivat paljon aiempaa lyhyemmiksi sen jälkeen, kun siirryin opinnoista työelämään? En käsitä, miten ehdin ja jaksoin tehdä vielä lukio- ja yliopistoaikoina niin paljon kaikkea vapaa-ajalla. Treenasin monta kertaa viikossa, tapasin kavereitani ja perheenjäseniäni useammin kuin nykyään, katsoin suunnilleen yhtä paljon telkkaria ja olin netissä suunnilleen yhtä paljon kuin nykyään, luin kirjoja ja lehtiä ja vielä lukioaikoina ompelin usein vaatteita itselleni. Tämä on ihan mahdoton yhtälö päässäni. Nykyäänkin tilaan lehtiä, mutta ehdin ja jaksan lukea ne parhaimmillaan kolmen kuukauden viiveellä: heinäkuun lehti on vielä lukematta, kun lokakuun lehti tipahtaa postiluukusta. Kirjoja en jaksa lukea juuri lainkaan, vaikka haluaisin. Samaa ehtimistä ja jaksamista ihmettelen sivustakatsojana, kun kaverini tai veljeni kertoo, kuinka käy edelleen työelämän ohella treffeillä, lukee, katsoo Netflixiä, treenaa monta kertaa viikossa, bilettää ja tapaa kavereitaan. Eräskin kertoi menevänsä aamuseitsemäksi työporukan sählytreeneihin ja vielä työpäivän jälkeen jumppaan. Yritä siinä nyt sitten tuntea itsesi energiseksi ja onnistuneeksi ihmisyksilöksi.

Johtaminen

Avoimuuteen vastaaminen sulkeutuneisuudella on mielestäni sietämätöntä. Ja toisin päin: toinen kertoo itsestään ja ajatuksistaan avoimesti muttei osoita lainkaan kiinnostusta kuulijaa kohtaan. Jätän tutustumisen lyhyeen, jos avoimuuteni ei saa vastakaikua tai jos toinen on kiinnostunut vain saamastaan huomiosta. Se, että kerron itsestäni tarkoittaa, että haluan kuulla myös sinusta. Ja se, että kysyn ja kuuntelen, sisältää oletuksen siitä, että haluan myös minua kuunneltavan.

Toisaalta ihmiset ovat erilaisia eri kokoonpanoissa, halut ja tarkoitukset menee ristiin. Töissä vetäytyvä ja rauhallinen ihminen saattaa olla kavereiden seurassa hauska ja äänekäs, kotona määräilevä ja itsekäs. Töissä johtajana toimiva voikin olla kotona aikaansaamaton ja alistuva, kaveriporukassa epävarma tai ilman kavereita kokonaan. 

Minua harmittaa nähdä ihmisiä väärissä ammateissa. Joku saattaisi olla ihana lastentarhanopettaja mutta laskeekin palkkoja toimistossa. Lapsia saattaa sitten olla kasvattamassa ihminen, joka sopisi paremmin arkistonhoitajaksi. Erityisesti hyvistä esimiehistä on pulaa alalla kuin alalla. On turhauttavaa nähdä ihmisiä, jotka eivät halua tai uskalla hakea esimiesasemaan, vaikka heillä olisi siihen kaikki edellytykset. Niin monella johtajalla on noussut kusi päähän, että jotkut eivät halua ottaa sitä riskiä. 

Päämääräni on työskennellä esimiehenä. Johtajuus on luonnistunut minulta ala-asteikäisestä asti. Sairauteni aikana ominaisuus oli piilossa, mutta nyt voidessani paremmin olen löytänyt johtajuuteni uudelleen. Työelämässä olin alkuun tietysti epävarma, mutta päästyäni sisälle työhön ja työyhteisöön löysin taas johtajan itsestäni. Pelkään minäkin, että valta sokaisee; niin on varmaan moni niistäkin pelännyt, joista on loppujen lopuksi tullut vallan väärinkäyttäjiä. Tai ehkä pelko on liian vahva ilmaus, mutta ainakin tiedostaneet riskin. Tietysti ajattelen, ettei minulle käy niin, etten sokaistu, ettei minusta tule kusipää. Muuta kai en tässä vaiheessa voi.