Muutos

Minä: Anteeksi, että mä oon puhunu sulle välillä vihaisesti ja oon kiukkunen. Se johtuu siitä, että oon väsynyt ja huolissani asioista tai jokin harmittaa mua enkä jaksa olla kärsivällinen. Mua myös ärsyttää se, kun sä et aina tottele ja vastustat ja valitat.

Lapseni: Joo, saat anteeks. En mäkään jaksa usein olla kärsivällinen. Se tarkottaa sitä, ettei jaksa oottaa jotain tai että … Niin anteeks.

Minä: Mistä anteeks? Ei sun tarvitse pyytää anteeks. Sä oot vielä lapsi eikä sun tarvitsekaan olla aina kärsivällinen tai aina totella. 

Lapseni: Niin mut mun pitäis olla kyl enemmän tavallinen.

Minä: Miten niin? Sä oot just hyvä sellaisena, kuin olet. Ei sun tarvitse olla mitenkään tavallisempi, sä oot ihan tavallinen lapsi.

Lapseni: Niin, mut sit jos mä oisin tavallisempi niin mä oisin kyl aika erilainen.

Minä: Olet vaan oma itsesi. Vaikka mä puhun sulle välillä vihaisesti, niin se ei tarkoita, että sä olisit jotenkin huono. Mä rakastan sua koko ajan ja aina yhtä paljon kaikesta huolimatta. 

Lapseni: Joo, mä tiedän. 

Ruuhkaisella uimarannalla lapseni huusi minulle vedestä kummastuneena: ”Äiti, miks sä hymyilet?” Niin harvinaista hänelle on nähdä minun hymyilevän, että sitä täytyy ääneen ihmetellä. Joitakin viikkoja edellisen keskustelun jälkeen lapseni alkoi kutittaa minua lukiessani hänelle iltasatua. Aloin refleksinomaisesti nauraa, mistä hän nautti niin valtavasti, ettei meinannut malttaa millään lopettaa. Hän nauroi sydämensä kyllyydestä ja sanoi: ”Sun nauru kuulostaa niin kivalta, etten halua lopettaa!” Oli tietysti myös ihanaa nauraa ja ennen kaikkea nähdä lapseni ilo. Hetken tunsin itseni onnelliseksi, kunnes aloin miettiä, miten surullista on, kuinka harvinaista lapselleni on nähdä äitinsä nauravan tai edes hymyilevän. Haluaisin olla nauravainen äiti, mutta sellaiseksi ei voi tuosta noin vaan ryhtyä. Sellaiseksi synnytään ja kasvetaan, sellaisia ollaan tai ei olla. 

Kirjailija Hanna Kuuselan sanoin: ”Enää en muista, mistä silloin olin vihainen. Muisti on niin lyhyt, katkeruus pitkä.”  

On se kummallista, miten lukkoon läheisetkin ihmiset menevät mielenterveysongelmaisen seurassa. Miten jossakin pienessä tilassa röhnöttää virtahepo, jota kukaan ei ole näkevinään tai ainakaan sanallakaan mainitse. Tämä on minulle täysin käsittämätöntä. Ymmärrän vallan mainiosti tilanteen ahdistavuuden, mutta koen sen äityvän sitä ahdistavammaksi mitä sinnikkäämmin virtahevosta vaietaan. Ahdistavuutta nimenomaan vähentäisi havaintojen, ajatusten ja tunteiden sanottaminen ääneen. Masennuksen, ahdistuksen ja kipujen kourissa eniten kaipaisin näkyväksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi tulemista sekä rakastavaa kosketusta. Jostain syystä näissä tilanteissa saatankin sen sijaan saada tavanomaista lyhyemmän ja etäisemmän halauksen. Oletan sen johtuvan siitä, että hohkaan ympärilleni negatiivista energiaa, jonka ihmiset tulkitsevat niin, että en pidä heistä tai haluan olla omissa oloissani.

Päällimmäiseksi Hesarin toimittajan haastattelusta mieleeni jäi se, että hän ihmetteli, miten voin haluta ryhtyä hierojaksi, kun pidän ammatinvalinnassa ehkä tärkeimpänä asiana työn merkityksellisyyttä. Hämmennyin, miten kukaan voi edes ajatella, etteikö hieronta olisi merkityksellistä. No enää ei tarvitse kenenkään sitä pohtia, koska palaan sittenkin sosiaalityöhön, joskin eri asiakasryhmän pariin. Totesin, että 85 hylätyn työhakemuksen jälkeen minun on kai vaan hyväksyttävä kohtaloni ja kärsittävä tuomioni, kun menin kouluttautumaan alalle. Siis työskenneltävä sosiaalityöntekijänä koko se työura, mitä nyt työkykyä enää on jäljellä ja yrittää jaksaa ainakin muutama kuukausi kerrallaan, ennen kuin olen taas ihan loppu ja sairausloman tarpeessa. En usko jaksavani vuotta pidempään kerrallaan ilman sairauslomaa varsinkaan täyttä työaikaa, kun en ole ennenkään jaksanut eikä terveystilanteeni ole mitenkään kohentunut. Onhan se traagista tai tragikoomista, että jo kandidaatintutkintoa opiskellessa mietin psykiatriseen sairaalaan jouduttuani, että onkohan minusta sittenkään sosiaalityöntekijäksi. Ihan tosissani jo silloin selvittelin, miten voisin opiskella pintakäsittelyalan tutkinnon eli käytännössä ryhtyä maalariksi. Ystäväni totesi muutama viikko sitten, että olisihan sekin uravalinta saattanut mennä päin persettä — olisin voinut vaikka loukkaantua työssä fyysisesti tai saada jonkin rasitusvamman. Uudesta työpaikasta läheisille kertoessani sain onnittelujen lisäksi sellaisia kommentteja kuin ”mahtavaa” ja ”loistavaa” ja ”superhienoa” ja ”jeeee” ja ”wuhuu”. Ne olivat kieltämättä mukavia ja ihania viestejä, mutta en minä asiaan liittyen sen nimisiä tunteita tunne. Päin vastoin, päällimmäisenä minua hirvittää. 

En todellakaan haluaisi olla sairauslomalla mutta en myöskään täysiaikaisessa työssä enkä missään kovin kuormittavassa sellaisessa. Miksi osatyökykyisen on niin vaikeaa työllistyä työkykynsä mukaiseen työhön? Pelkään, miten paljon joudun istumaan asiakastapaamisissa ja palavereissa, koska suolistoni tulee siitä sietämättömän kipeäksi hyvin nopeasti. Pelkään, miten pystyn feikkaamaan pitkät työpäivät ahdistustani ja todellisia ajatuksiani ja tunteitani. Se väkisin hymyileminen ja kivun ja epämukavan olon peitteleminen on vastenmielisimpiä ja kuormittavimpia asioita, mitä tiedän. Pelkään, etten siedä keskeneräisyyttä ja epätäydellisyyttä ja asioiden toteuttamista typerästi ja mitä todennäköisimmin liiallista työmäärää ja hankalia asiakkaita ja mahdollisesti hankalia työtovereita tai esihenkilöä. Pelkään pimeitä ja kylmiä aamuja, jolloin en jaksaisi nousta sängystä ylös. Pelkään, että ahdistun ja kuormitun alta aikayksikön. Pelkään, että joudun kokemaan ties kuinka monennen kerran uupumisen ja epäonnistumisen, kaiken siihen liittyvän syyllisyyden ja häpeän.

Tunnen kuitenkin myös hieman kiinnostusta uutta työtä kohtaan ja motivaatiota tehdä jotakin merkityksellistä sekä huojennusta siitä, että taloudellinen tilanteeni kohenee ja pääsen täältä syrjäytyneisyydestä takaisin ns. kunnon kansalaisten keskiluokkaan. Lapseni voi taas ylpeästi kertoa äitinsä olevan töissä ja vieläpä niin merkityksellisessä työssä, eikä hänen kanssaan tarvitse jatkuvasti puhua siitä, miten kallista jokin on.

Olen tässä kohta 10 kuukauden mittaisella sairauslomalla ajatellut kymmeniä kertoja vaatehuoneen laatikoissa lojuvia päiväkirjojani ja 10 vuoden blogitekstejäni. Sitä, kuinka voisin käydä ne läpi ja toteuttaa ikiaikaisen haaveeni kirjan kirjoittamisesta niiden pohjalta. Voisin mutta en saa aikaiseksi. Ja soimaan siitä itseäni harva se päivä. Nyt kun palaan töihin, mistään ylimääräisestä tavoitteellisesta tekemisestä on turha haaveillakaan. Tavoitteeni on pysyä hengissä ja työsuhteessa yli koeajan.

Hanna Kuusela sen sanoi fantastisessa kirjassaan Syytös: ”Ei auta kuin nousta maasta entistä vittumaisempana.”

Kesällä ja etenkin heinäkuun ihanilla helteillä voin vähän tavanomaista paremmin. Kesällä on helpompaa olla työelämän ulkopuolella, kun muutkin ihmiset lomailevat ja kavereita voi tavata päiväsaikaankin. Voi hetken kuvitella olevansa itsekin vaan kesälomalla eikä syrjäytynyt epäonnistuja. Rakastan kesää, aurinkoa ja lämpöä. Haaveilen siitä, että lapseni täysi-ikäistyttyä voisin asua Etelä- tai Keski-Euroopassa aina marraskuusta maaliskuuhun. Mutta tuskin minulla sellaiseen tulee olemaan taloudellisesti varaa.

Kuitenkin olen myös kärsinyt niin jäätävästä ahdistuksesta, että olen ollut vähällä soittaa psykiatriseen päivystykseen, kunnes olen muistanut, että eihän siellä kiinnostuta ihmisestä, ennen kuin hän on jo yrittänyt itsemurhaa tai vahingoittanut itseään tai toisia ulkoisesti ja vakavasti. Eräänä sunnuntaina jaksoin kestää oloani iltaseitsemään asti, kunnes otin lopulta bentson, kun ahdistuksen takia rintaani puristi sietämättömästi, vatsa ja hartiat olivat kipeät, minua pyörrytti ja oksetti ja tärisin enkä meinannut saada hengitettyä ja nielaistua. Olin jo yrittänyt taltuttaa ahdistusta tukistamalla itseäni ja puristamalla itseäni niin, että kynnet painautuivat ihooni. Mieleni teki viillellä, mutta sitä olen kyennyt vielä vastustamaan pysyvien jälkien takia. Jäihän siitä puristelustakin mustelmat mutta ne haihtuvat melko nopeasti. Ihon rikkominen raapimalla kävi mielessä, mutta siitäkin jäljet paranevat hitaasti jos lainkaan kokonaan enää tässä iässä. Kaikkien muiden ahdistuksen aiheiden lisäksi koin voimakasta tarvetta rangaista itseäni siitä, etten kyennyt kokemaan iloa ystävieni uudesta onnesta. Koin pelkkää kateutta. Minähän olen ihan paska ystävä. Miten se muka on minulta pois, jos he saavat jotakin, mistä minäkin haaveilen? Tarkemmin ajateltuna tunnen myös mustasukkaisuutta ja ulkopuolisuutta, koska enää vain yksi ystävistäni on sinkku. Kolme ystävääni ovat löytäneet rakkauden viime kuukausien aikana. Toisin sanoen vertaistukea, vertaisuuden kokemuksia on enää varsin vähän saatavissa sillä saralla. Kosminen yksinäisyyteni ja eksistentiaalinen ahdistukseni syvenivät entisestään. Kävin saunassakin siinä toivossa, että siellä olisi helpompi rentoutua. Ei ollut. 

Jos elämäni rakkaus ei olisi jättänyt minua, meillä olisi ollut tänään ensitapaamisemme kolmas vuosipäivä. Kirjoitin ikävän ja ahdistuksen puuskassa eräänä yönä runon, jonka julkaisin runoblogissani eilen. Tänä vuonna en kuitenkaan ole ottanut häneen yhteyttä ja yritän olla ottamattakaan. Ei siitä ole mitään hyötyä, koska hän kyllä olisi yhteydessä minuun, jos haluaisi palata yhteen. Minä olen tahtoni ilmaissut jo tarpeeksi monta kertaa, ja olisi kai lapsellista kääntää veistä haavassa. Joku voisi väittää, että itsensä ja tunteidensa ilmaiseminen taiteen keinoin helpottaa oloa. Ei helpottanut. Lopulta otin taas bentson, kun ajattelin etten selviä seuraavasta päivästä kahdestaan lapsen kanssa, jos en saa tarpeeksi unta. Ja sellainen ajatushan sitten vaan karkottaa unta entisestään. Bentsodiatsepiini onneksi toimii aina.

Keväällä ja kesällä kokeilin palata kahteen eri deittisovellukseen, mutten kestänyt siellä kuin pari viikkoa. Ihmisten määrä, swaippaamispäätökseen kasautuvat paineet, vastausten odottaminen ja ihmisten epähuomaavainen ja itsekeskeinen käytös ahdistivat minua niin jumalattomasti, että jopa yksinäisyys tuntui paremmalta vaihtoehdolta. Olen harkinnut monta kuukautta Tinderiinkin palaamista, mutta en yksinkertaisesti kykene siihen. Se on niin vastenmielinen areena. Pystyn kuvittelemaan kumppanin löytämisen enää vain yhteisen harrastuksen tms. spontaanin kohtaamisen tai yhteisten kavereiden kautta, vaikka tiedän monien löytäneen kumppanin Tinderistä. Jotkut jopa löytävät rakkauden samalta asuinalueelta. 

Henrika de Kermadec väitti: ”Vaikka elämä ei muutoksen myötä veisikään sinne, minne oli ajatellut, se avaa aina oven jonnekin. Ja aina voi palata tai valita uuden suunnan. Kenenkään ei tarvitse jäädä yhteen rooliin, eikä itsestään ole pakko rakentaa ehjää.” Sanoisin elämänkokemukseni perusteella, että ei itsestään pysty rakentamaan ehjää. Psykoterapeutti Philippa Perrykin vetää mutkat suoriksi ja väittää kirjassaan Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan (ja lapsesi kiittävät, että sinä luit) — sivumennen sanoen kenties maailman itsevarmin kirjan nimi —, että ”jos puemme pelkomme sanoiksi, se häviää”. Ai siis miten? Jälleen kerran ihmettelin, miten se minua auttaa, että niin hienosti osaan tunnistaa ja tunnustaa tunteeni. Olen kirjoittanut tunteistani ja ajatuksistani satoja jollen tuhansia sivuja ja puhunut niistä satoja jollen tuhansia tunteja. Eivät ole pelot ja muut negatiiviset ajatuskierteet ja tunteet hävinneet mihinkään. Maailma on ahne, itsekäs ja julma. Ihminen on ahne, itsekäs ja julma. Miten nämä asiat ja kokemukset katoavat sanomalla ne ääneen?

Eräs kaverini, joka ei tunne minua kovin hyvin, koska suhteemme perustuu lähinnä seksin harrastamiseen, kuvaili minua hiljattain näin: ”You give this impression to me that you know exactly what you want and are good at keeping boundaries and communicating in a straight way. I remember ages ago that I suggested once going for dinner and you were so straight about how that wasn’t in the realm of what you wanted to do with someone who is likely to not be here in the long run, it just seemed so mature and showed a level of self-understanding that I am not used to. I felt like I could take some notes from your book about clear communication. Also when we have spoken about the really personal difficult experiences in life, you seem to describe them in a way that you have clearly been through some super difficult times but come through it in a way that you are able to look at it calmly and have faced it, rather than bottled it up and let it overcome you.” Miten hyvä olenkaan näyttelemään ja peittelemään todellista persoonallisuuttani, ajatteluani, tunteitani ja vointiani?

Philippa Perry sanoi kirjassaan myös jotain erittäin hyvin: ”Uskon, että me kaikki tarvitsemme jonkun ei-tuomitsevan, jolle puhua, jonka kanssa voimme olla täysin ja anteeksi pyytelemättä oma itsemme.” Niinpä. Sellaisen arjen kumppanin kun löytäisi joskus elämässään, sellaisen joka pysyy rinnalla ja jonka rinnalla pysymiseen voi luottaa niin, kuin omien vanhempien voi ollessaan alaikäinen. 

Soundtrack: Elefantti huonees (jambo)

Ajatuksia

Löysin yllättäen sielunsisaren, Anna-Leena Härkösen. Luin hänen haastattelunsa Gloriasta ja kuuntelin hänen sisarensa itsemurhaa käsittelevän kirjansa Loppuunkäsitelty. Äänikirjan lukija oli niin hyvä, että kuvittelin kuuntelevani Anna-Leenaa itseään. Olen aina samaistunut voimakkaammin itseäni vanhempiin ihmisiin ja kokenut, ettei todellinen ikäni vastaa psyykkistä ikääni. Anna-Leena on minua 23 vuotta vanhempi. Olisi jotakuinkin yllättävää, jos kokisin sielunsisaruutta itseäni nuorempaan ihmiseen. Yksi meitä erottava tekijä tosin lienee hengellisyys. Anna-Leena etsi lohtua sisarensa itsemurhaan myös uskonnosta. Tässä tekstissä lainaan Anna-Leenan sanoja, joihin samastun voimakkaasti.

Kestokykyni on haurastunut ja olen entistä herkempi ilkeilylle.

Olen yhä hengissä. Se on mielestäni merkittävä saavutus jokapäiväisten sairauksien ja itsetuhoisten ajatusten kanssa eläessä. Varmaan ajattelet, että liioittelen sanoessani ”jokapäiväisten”, mutta en — valehteleminen ei kuulu tapoihini. Anna-Leenan sisarella oli ollut kaksi kertaa keskivaikea masennus, minulla on ollut vaikea masennus viimeiset 3 vuotta ja on ollut aiemminkin. Silti olen yhä täällä, hip-hip-hurraa. Yleensä lyhyistä normaaliolotilan keskeyttävistä hetkistä puhutaan ahdistus- tai paniikkikohtauksina, mutta koska elän ahdistuksen kourissa lähes kaiken hereilläoloaikani, normaaliolotilani keskeytyksiä ovat ne lyhyet lepohetket, kun pystyn hengittämään huomaamattani, rintaani ei purista enkä tiedosta kivuliasta suolistoni toimintaa. Yllätyn suuresti, jos en saa ensimmäistä sydänkohtausta tai vatsahaavaa alle 50-vuotiaana. Tällaisella stressin ja ahdistuksen määrällä on varmasti seurauksensa.

Joka vuosi talven kylmyyttä ja pimeyttä tuntuu minusta yhä mahdottomammalta sietää. En ymmärrä, miten vielä 15 vuotta sitten pystyin harrastamaan avantouintia. Joka talvi mietin, kuinka monta näitä on vielä jäljellä. Kesällä puolestaan mietin, kuinka lyhyt se onkaan ja kuinka vähän aikaa on enää talveen. Ääreisverenkiertoni on surkea ja vihaan jokatalvista käsien kuivumista. Kumpikaan ei ole ongelma muina vuodenaikoina. Sormeni viilenevät sisätiloissakin niin, että usein talvella ulos lähtemisen ajatus johtaa ajatukseen kylmistä sormista ja lopulta päädyn jäämään sisälle. Kesäisin en tahtoisi muualla ollakaan kuin ulkona, yöllä nukkumista lukuun ottamatta. Nautin siitä, kun kaikki lyhyet matkat voi kävellä ja pyöräillä. Liikunta on myös paljon parempi suolistolleni kuin autossa tai sohvalla istuminen. Talvipyöräily sen sijaan on hullua. Olen jo vakavasti alkanut harkita Etelä-Eurooppaan muuttamista talvikuukausiksi lapseni täysi-ikäistymisen jälkeen. Tätä kirjoittaessani tunnen huonoa omaatuntoa, koska joillakin muilla ihmisillä on ihan oikeitakin ongelmia. Huono ääreisverenkierto ja ikävä sää eivät ihan vedä vertoja esim. nälänhädästä kärsimiselle tai sotarikoksen uhriksi joutumiselle. 

En tavoittele pitkää ikää, koska en usko sopeutuvani minkään palvelutalon sääntöihin. Tosiolemukseni ydin on on kirkastunut: ei kova eikä pehmeä vaan erityisen herkkä.

10 kuukautta erikoissairaanhoidossa käytyäni täytin uudestaan hoidon alussa täyttämäni oirekyselyt. Tulos oli kokonaisuudessaan vielä huonompi kuin hoidon alussa, mikä terapeuttini arvion mukaan johtuu siitä, että olen yhä samassa työssä. Hän uskoo, että alan parantua päästyäni paremmin hyvinvointiani tukevaan työhön. Itse en enää tiedä, mihin uskoa. En tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa, kun tietokoneeni ruudulle ilmestyi kyselyn päätteeksi tällainen ohje:

Kun en tiedä, itkeäkö vai nauraa, päädyn vitutukseen. Mitä hyötyä on ollut tuosta yhteydenotosta ammattihenkilöön eli erikoissairaanhoidon terapeuttisista keskusteluista? Terapeutti on kehottanut minua puhumaan itselleni nätimmin ja olemaan itselleni armollinen. Sama kasetti soi joka tapaamisella, on kuin hän ei muistaisi, mitä puhuimme viime kerralla. Sehän nimenomaan on ongelman ydin, etten pysty armollisuuteen ja itsemyötätuntoon! Vaikka kuinka monta kertaa kehotetaan ja käsketään. Juuri siitä on kyse persoonallisuushäiriössäni, luulisi ammattilaisen tietävän. Olen käynyt jo tätä ennen 5 vuotta viikoittaisessa psykoterapiassa, joten olen ehkä mahdollisesti saattanut saada samat neuvot noin miljoona kertaa. Pitäisikö toiston tepsiä, en tiedä. Ehkä en vain tarpeeksi yritä parantua, ehkä minulla on asenneongelma. Sairauksista kärsiminen kun on niin helvetin mukavaa. 

Oirekyselyjeni tulokset nähtyään terapeuttini totesi, että muut saman pistemäärän saaneet potilaat eivät todellakaan käy töissä, lähinnä makaavat sängyssä. Mitä minun oli tarkoitus kommentista päätellä? Tuntea syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa, lakata käymästä töissä, mennä sänkyyn makaamaan? Taputtaa itseäni olalle ja kehua, että olen parempi mielenterveyspotilas, kun sairauteni sattuu olemaan erilainen kuin joillakuilla muilla?

Epätodellisuuden tunne voimistuu taas. Ei niin hauska ihminen voi kuolla. Totta kai voi. Kuka tahansa voi kuolla. Ei voi. Ihminen, joka nauraa niin paljon, ei voi tappaa itseään. Ihminen, joka käy suihkussa, lukee kirjoja ja harrastaa seksiä, ei voi olla vaarallisella tavalla masentunut. Kyllä voi. Masennusta on monta lajia, ja jokainen niistä on vaarallinen.

Masennukseni ja ahdistuneisuuteni ydinoire on juurikin se, etten kykene pysähtymään tunteideni ja ajatusteni äärelle ja siksi sängyssä yksin makaaminen on kutakuinkin viimeinen asia vaihtoehtojeni listalla. Minun on paettava, joka hetki. Paettava todellisuutta, jota on mahdoton sietää. Harhautettava mieltäni tekemällä koko ajan jotakin, kokemalla itseni hyödylliseksi ja tekemiseni merkityksellisiksi, että hengittämisessä olisi edes hitusen järkeä. Minun tekisi usein mieli vajota peiton alle makaamaan ennalta määräämättömäksi ajaksi, mutta en kykene siihen. Ristiriita on tuskallinen. 

Seksihaluilla ja masennuksella on tapauksessani päin vastainen yhteys, kuin yleisesti tavataan olettaa. Seksi on niitä harvoja asioita, joista useimmiten kykenen nauttimaan — tilanteita, joissa pystyn elämään hetkessä ja itsetuntoni on hyvä. Terapeuttini mukaan olen vaikuttanut viime kuukausina vähemmän vihaiselta kuin viime vuoden alkupuolella. Hän viettää kanssani noin kaksi kertaa tunnin kuukaudessa. Itse en koe olevani vähemmän vihainen enkä usko läheisteni tai kollegojeni havainneen sellaista muutosta. Pohdin, luuleeko terapeuttini oikeasti mielipiteillään olevan jotakin merkitystä minulle? Hänen mielestään (hän on itse lihava) minulla ei esimerkiksi ole yhtään varaa laihtua. Olen painoindeksin mukaan normaalipainoinen eli lääketieteellisestikin kyllä minulla on. Mielipideasioista on turha kiistellä, joten en ole jaksanut väittää hänelle vastaan. 

Minähän siis oikeasti ajattelen, että kaikilla laihoilla ja lihavilla ihmisillä on jonkin sortin syömishäiriö. Surkuhuvittaa, kun ihmiset, jotka ei tiedä syömishäiriöstäni, ihailevat kehoani. Uskon, että vain keskipainoisilla ihmisillä on terve suhde ruokaan ja liikuntaan. Tiedostan, ettei asia välttämättä näin ole, mutta en silti pääse eroon ajatuskuviostani. Tuntuu absurdilta, että pystyin hyväksymään 16 kiloa lihavamman kehoni ja jopa pitämään siitä vielä muutama vuosi sitten. Kun katson sen aikaisia valokuvia, en tunnista itseäni psyykkisesti. Tavoitteeni on olla jokaisen huoneen hoikin, tai ei tavoite vaan tarve. Kuulostaa lapselliselta, tiedän. Mutta ei se ole lapsellista, se on sairasta.

Sain yllätyksekseni myönteisen päätöksen työeläkeyhtiöstä syyskuussa. Ehkä se johtui siitä, että olin päässyt erikoissairaanhoitoon ja saanut persoonallisuushäiriödiagnoosin. Marraskuusta lähtien olen siis tehnyt 60% työaikaa osa-aikaisella, määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä ja etsinyt työkokeilupaikkaa. Työeläkeyhtiö lupasi tukea työnantajaani taloudellisesti toisenlaisten, terveydentilaani soveltuvien työtehtävien järjestämiseksi minulle organisaation sisältä. Työnantajani ilmeisen motivaation puutteen takia työkokeilupaikkaa ei ole järjestynyt, joten sain tammikuussa työeläkeyhtiön kautta työuravalmentajan, joka auttaa minua löytämään työkokeilupaikan jostakin muusta organisaatiosta. Hain lähes vuoden ajan aktiivisesti uutta työpaikkaa avoimilta työmarkkinoilta, mutta jätin sen homman sikseen saatuani työeläkeyhtiön myönteisen päätöksen. Jos työkokeilupaikkaa ja sen myötä uutta työsuhdetta ei löytyisi mistään, niin työeläkeyhtiö voisi maksaa minulle kuntoutustukea uudelleen kouluttautumisesta korkeintaan 4 vuoden ajan. 

Ottaen huomioon, että edelleen töitä voi Suomesta löytää jopa pelkällä peruskoulutodistuksella, niin voisi kai olettaa, että niitä voisi löytää myös valtiotieteiden maisterin tutkinnolla ja yli 10 vuoden työkokemuksella vaativasta asiantuntija-, viranomais- ja vuorovaikutustyöstä — sairauksistani huolimatta. Työeläkeyhtiön mukaan kuntoutukseni tulee tähdätä terveydentilan kannalta soveltuvassa työssä jatkamiseen työkokeilun tai työhönvalmennuksen kautta ja kuntoutuksen tavoitteena tulee olla kokopäivätyö. Työeläkeyhtiössä uskotaan, että näillä toimenpiteillä eli muutaman kuukauden osa-aikaisuudella ja 3 kuukauden työkokeilulla sekä sitä mahdollisesti seuraavalla 3 kuukauden työhönvalmennuksella toisenlaisiin tehtäviin kykenen palaamaan kokoaikatyöhön. Se on myös oma toiveeni, mutta toiveen toteutuminen tuntuu erittäin kaukaiselta ottaen huomioon 20 vuoden pitkäaikaissairastamiseni. 

Viime kuukaudet olen ollut kolmipäiväisen työviikkoni puolivälissä yleensä jo ihan finito. Tunnen kehossani selvästi, jos olen nukkunut yhtenä yönä alle 8 tuntia. Jos olen nukkunut niin kahtena yönä peräkkäin, niin kasvojeni iho tuntuu niin raskaalta, että melkein sattuu. Tekisi vaan mieli peittää kasvoni märällä, lämpimällä pyyhkeellä ja vajota maan alle. Masennuksesta, ahdistuneisuushäiriöstä ja syömishäiriöstä on ainakin periaatteessa mahdollista parantua, mutta persoonallisuushäiriö ja ärtyvän suolen oireyhtymä eivät ole parannettavissa olevia sairauksia — ainakaan nykyisen länsimaisen lääketieteen keinoin. 

Halvalla ei hyvää irtoa, se on vanha totuus. Mutta tämä yhteiskunta ei suvaitse hidasta rakennustyötä, hidasta toipumista, minkäänlaista tehottomuutta. 

Olen yliherkkä epäoikeudenmukaisuudelle ja epävarmuudelle. Sietokykyni niiden suhteen on olematon, vaikka olen kuinka yrittänyt sitä harjoittaa ja kasvattaa. Maailma perustuu epäoikeudenmukaisuudelle ja epävarmuudelle. Miten siis voisin kestää maailmaa?

Lapsen saatuani olen viimeistään herännyt havaitsemaan, kuinka suuri huijaus onkaan illuusio aikuisuudesta kypsyytenä. Aikuiset toimivat ja käyttäytyvät toisiaan ja maailmaa kohtaan päin vastoin kuin opettavat lapsille. On aivan sekopäistä, että aikuiset odottavat lasten käyttäytyvän hyvin ja kohteliaasti, kun he eivät pysty siihen tai eivät halua toimia siten itsekään. Ihmiset ovat ennen kaikkea kaksinaismoralisteja. Varmaan minäkin, vaikka sentään edes yritän välttää sitä kuin ruttoa. Viime viikolla viisivuotias lapseni avasi uimahallin oven ja piteli sitä kohteliaasti auki nelihenkiselle perheelle (2 aikuista, 2 lasta) eikä perheenjäsenistä yksikään sanonut hänelle kiitosta. Tämä harmitti minua päiväkausia. Aikuiset kehottavat lapsia kohtelemaan eläimiä lempeästi mutta itse osallistuvat eläinten massakidutukseen ja massamurhaamiseen joka päivä. Aikuiset odottavat lapsilta empaattista ja asiallista käytöstä muita kohtaan mutta kiusaavat ja pahoinpitelevät toisiaan kodeissa, työpaikoilla ja somessa. 

Mitä on yleissivistys? Se on eri asioita riippuen sukupolvesta ja yhteiskuntaluokasta. Ihan niinkuin maalaisjärki. Eräs idiootti sanoi minulle, että hänen mielestään lastenkasvatuksessa paras ohjenuora on maalaisjärki. Mikä vitun maalaisjärki? 

Miksi aina päivitellään, että maailma on NYT niin sekaisin ja maailmassa on NYT niin suuria kriisejä? Onko ollut joskus aika ilman sotia, nälänhätää, väkivaltaa ja estettävissä olevia sairauksia? Ei. Minua suuresti järkyttää, että Anna-Leenan kirjasta Loppuunkäsitelty on kulunut jo yli 10 vuotta, mutta samoja keloja luupataan yhä. En todellakaan olisi teininä yhteiskuntaopin ja historian oppikirjoja lukiessani uskonut, että joudun realistisesti pelkäämään sotaa suhteellisen lyhyen ajan päästä. Nyt Suomen varusmiespalveluksessa puhutaan alokkaille avoimesti Venäjän uhasta, ei enää jostakin nimettömästä vihollisesta kuten vuosikymmeniä tehtiin. Onneksi lapseni isällä on lähisukua Etelä-Euroopassa ja olemme voineet jo sopia, että tarvittaessa muutamme sinne. Se ajatus vähän rauhoittaa.

Varmaan ihmiset jo 1600-luvulla ajattelivat, että onpa oudot ajat, kun oli ruttoa ja nälänhätää. Maailma ei ole koskaan ollut yhtä oksettava kuin nyt. Psykopaateilla on ikävä taipumus hakeutua valtionpäämiehiksi. Ihminen on todellakin ”moraalista kiinnostunut elukka”, niin kuin sisareni on kirjoittanut. Minäkään en kestä tätä maailmaa, miten sitten sinä, joka sairastit masennusta ja täytit pääsi kidutettujen ihmisten kertomuksilla? Luulin paatuneeni iän myötä, tulleeni kovemmaksi tiettyjen asioiden suhteen. On käynyt päin vastoin. Jos ennen olin herkkä, nyt olen vielä herkempi. Äitiys on siihen osasyy, sinun kuolemasi, tämä maailma, joka rypee pahuudessa ja sairaudessa. Ei yhtään tietoa enää tänne, kiitos.

Nykyinen länsimaiden yksilökeskeinen menestymiskulttuuri syyllistää ihmisiä heidän luonnollisesta tarpeestaan saada apua ja tukea läheisiltään esimerkeiksi mielenterveytensä ja työkykynsä ylläpitämiseen. Miksi ihmisiltä odotetaan psyykkisesti omassa varassaan pärjäämistä, kun se ei ole luonnollista? Odotus on sairas, yhteiskunta on sairas. Tarvitsen toista ihmistä kannattelemaan ja tasapainottamaan itseäni. Vastavuoroisesti nautin siitä, että saan auttaa toista. Tarvitsevuus ei ole puute tai sairaus, se on tervettä ja luonnollista. Toisten auttaminen on tieteellisissä tutkimuksissakin todettu onnellisuuden edellytykseksi. En pääse tästä yksinäisyyden tunteesta varmaan koskaan. Olen jo 20 vuotta yrittänyt ja odottanut, valtaosan elämästäni. Sosiaalisissa tilanteissa usein totean mielessäni, että yksinäisyyden välttäminen taitaa edellyttää tyhjännauramista. Siihen en kykene, en ole koskaan kyennyt. Mieluummin poistun paikalta, kuin höpötän tyhjänpäiväisiä tai tekonauran hiljaisuuden välttämiseksi. Small talk on sietämätön keksintö. Menee ihan pata jumiin, kun joudun tilanteisiin, joissa minulta odotetaan sellaista.

Olen menettänyt tärkeitä ihmisiä siksi, että olen kyllästynyt olemaan se aktiivinen osapuoli. Joskus olen yrittänyt saada jonkun ihmisen takaisin, mutta toinen välirikko on ollut vielä pahempi. Isoja tilaisuuksia ja niihin liittyvää turhanpäiväistä small talkia välttelen viimeiseen asti.

Elämä on minulle kuin koulun suorittaminen. Suorituksia suoritusten perään — yksi jakso, yksi tentti, yksi todistus, yksi päivä, yksi viikko, yksi kuukausi. Aina matkalla johonkin, ei koskaan perillä. Anna-Leena on ollut kolmesti naimisissa, ties kuinka monta kertaa parisuhteessa. Minä olen ollut parisuhteessa avioliittoni eli elämäni ensimmäisen parisuhteen jälkeen 5 kertaa. Nolottaa edes kutsua niin lyhyitä pyrähdyksiä parisuhteiksi, mutta siltä ne tuntuivat. Toisin sanoen olen eronnut yhteensä 6 kertaa. Se on tuskallisen paljon — kaikki odotukset, toiveet, haaveet, suunnitelmat. Kaikki edessä yhdessä hetkessä, kaikki paskana seuraavassa. Kenties ainoa asia, josta olen saanut varauksettomasti pelkkää myönteistä palautetta elämässäni, on seksi. Seksisuhteen päättyminen ei särje sydäntä niin kuin parisuhteen.

Uutta parisuhdetta en jaksa enää opetella. Kaikkea sitä, kun ensihuuma on ohi. Pikkuriidoistakaan en meinaa päästä yli. Sisäsyntyinen miellyttämisenhaluni on edelleen turhan vahva, mutta muiden leluksi en enää suostu. Henkinen ja fyysinen reviirini on jo aika hyvin miinoitettu. 

Yksi eniten parisuhteessa elämisestä kaipaamani asia on ihokosketus. Lapsen kosketus on maailman ihaninta, mutta se ei korvaa romanttista ja seksuaalista kosketusta kahden aikuisen, toisensa vapaasti valinneen ihmisen välillä. Lapsuudenperheessäni halattiin päivittäin ja olen aina halannut ystäviäni, joita vielä lukioiässä tapasin päivittäin. Sen jälkeen kosketus elämässäni on vähentynyt eksponentiaalisesti. Kosketus on ihmiseläimen perustarve ja sen puute on epäterve tilanne. Yksinäisyydessä pahinta on hyväksytyksi, rakastetuksi ja kosketetuksi tulemisen puute.

Tajusin jo varhain, että muiden miellyttäminen on tärkeämpää kuin omat tunteet. Ja koko ajan pitää olla varuillaan, mitä muut ajattelevat.

Tämän ajatusmallin eli alistamisen vastustaminen on muodostunut elämäntehtäväkseni. Ehkä juuri se johdatti minut sosiaalityön pariin. Olen sydämeltäni aktivisti, vaikken ole ikinä osallistunut mielenosoitukseen. Osoitan mieltäni jokapäiväisessä elämässäni. Katkeruus on aktivismin alalaji. On järjetöntä kuvitella, että voisin parantua pari tuntia kuukaudessa jonkun vieraan ihmisen kanssa juttelemalla, kun maailma ympärilläni on läpimätä eikä minulla edes ole syliä, johon paeta sitä.

Lopuksi ote romaanista Jinnit: 

Mitä se edes on, kuolema? Onko se niin kuin unta, mutta kestää vain kauemmin? Loputtomiin? Eikö koko elämän ajan muutenkin jatkuvasti kuolla, koska aamulla noustaan aina sängystä eri ihmisenä, päivä päivältä pelokkaampana, surullisempana, yhä vähempään uskovana? Voiko enää ikinä löytää takaisin siihen keveyteen, jota tunsi sisällään vaikkapa kymmenvuotiaana? Eikö? Missä se pieni lapsi sitten nyt on? Missä?

Soundtrack: Mä olen se tyttö by Milla Rumi

Todellisuusterapiaa

15 vuotta luulin olevani poikkeuksellisen onnekas, kun heti täysi-ikäistyttyäni tiesin, mitä haluan opiskella ja tehdä työkseni, ja kun se vieläpä sattui olemaan ala, jolla ei satavarmasti joudu työttömäksi. Voi kuinka väärässä olinkaan. Intohimoni on ollut vähällä viedä työkykyni kokonaan. Muistan jo opiskeluaikoina kuunnelleeni lastensuojelussa työskennelleen sosiaalityöntekijän kertomusta siitä, kuinka kuormittavaksi työ osoittautui ja kuinka hän hakeutui muutaman vuoden kuluessa pois asiakastyöstä. Silloin ajattelin, että minulle ei kävisi niin. Niin kävi. Kesällä olin taas 6 viikkoa sairauslomalla, kun aivosumu sabotoi kognitiiviset kykyni ja kaikki energiani kului fyysisen kivun sietämiseen, ahdistumiseen sekä itsetuhoisten ajatusten ja paniikkikohtausten torjumiseen. Ei työkyky tietenkään palaudu lepäämällä, kun sen puutteellisuus johtuu lukuisista pitkäaikaissairauksista ja kohtuuttomista työoloista, joissa ei tapahdu mitään muutosta sairausloman aikana. Päin vastoin, työtilanne oli entistä pahempi töihin palatessani - kuinkas muutenkaan, kun ei kukaan tee tehtäviäni poissa ollessani. Sairauslomalla on kuitenkin edes potentiaalinen mahdollisuus toipua ja palautua uupumuksesta ja kuormittavista kokemuksista. Se ei onnistu töissä, kun joka päivä kertyy lisää ja lisää kuormaa. Tunsin itseni viemäriksi, joka jo tulvi yli äyräidensä, mutta johon silti kaadettiin vaan lisää lokaa. Työpaikkani julkilausumissa toki kerrotaan, kuinka strukturoidun varhaisen tuen mallin mukaisesti organisaatiossa tuetaan työntekijöiden työkykyä ja työssä jaksamista. Joku ihan oikeasti saa monen tonnin palkkaa siitä, että kirjoittaa paskaa intranettiin. Työterveyslääkärini mukaan joissakin muissa organisaatioissa kyllä ihan oikeasti työkykyä tuetaan ja hyvistä työntekijöistä halutaan pitää kiinni. Vielä en ole sellaista työpaikkaa itse kohdannut.

10 kuukauden aikana olen työn ohella hakenut 16 työpaikkaa ja päässyt muutamaan työhaastatteluun. Kymmeniä ja kymmeniä päiviä ja iltoja olen kokenut syyllisyyttä ja epäonnistumista siitä, etten jaksa hakea työpaikkoja, vaikka haluan pois nykyisestä. Riittämättömyyden tunne on ehkä kaikista hallitsevin tunteeni vuodesta toiseen, niin töissä kuin vapaallakin. Sähköpostini täyttyy rekrytointisivustojen hakuvahtien ilmoituksista, mutten jaksa edes avata viestejä. Onko ihan okei ja normaalia, että ennen työpäivää ja työpäivän jälkeen tekee mieli ajaa rekan alle, että tämä tuska vihdoin loppuisi? 

Sosiaalityön asiakastyöhön on yleensä 0-3 työnhakijaa, mutta muihin tehtäviin 15-100. Kokemukseni mukaan paikan saa aina sellainen hakija, joka on tehnyt vastaavia työtehtäviä aiemminkin. Milloin siis voin saada sen ensimmäisen erilaisen työn, kun aina niiden kymmenien hakijoiden joukkoon mahtuu kokeneempia? Vastavalmistuneena 25-vuotiaana täysin kokemattomana sosiaalityöntekijänä pääsin kyllä ensihakemalla tekemään huostaanottoja helsinkiläislähiöihin, mutta 10 vuoden työkokemuksella en pääse tehtäviin, jotka olisivat vähemmän vastuullisia ja kuormittavia. Hain jopa puolet huonommin palkattuja työpaikkoja, kun tyhmänä ajattelin, että no siinä varmaan on sitten puolet vähemmän töitä ja vastuuta kuin sosiaalityössä, mutta sitten kuulin, kuinka kyseistä työtä läheltä seurannut henkilö ihmetteli, kuinka kukaan jaksaa ja haluaa tehdä sitä, kun työtä on aivan kohtuuttoman paljon. Nyt fiilikseni on se, etten uskalla hakea yhtään mihinkään, kun koko työelämä on mielikuvissani sairas ihan riippumatta paikasta. Miten voisin varmistua siitä, että hakemani työ vastaa toiveitani? Paniikkikohtaus hiipii pitkin selkäpiitä, kun ajattelen, että joutuisin taas uudessa työssä toteamaan jo alkutaipaleella sen olevan yhtä hirveää kuin edellinen. En kestä enää yhtään epäonnistumista ja pettymystä. Hain työterveyslääkärini suosituksesta uudestaan myös osa-aikaista ja määräaikaista työkyvyttömyyseläkettä, kuntoutusta ja uudelleenkoulutusta, mutta koska edellinen hakemus vasta vajaa vuosi sitten hylättiin, niin en jaksa tippaakaan uskoa sen menevän läpi nyt.

Jotta elämä ei olisi liian helppoa ja jotta en pystyisi palauttamaan uskoani rakkauteen, orastava sellainen päättyi keväällä traumaattisesti. Olin pari kuukautta tapaillut häntä ja nimenomaan tehnyt selväksi, etten siedä känniörveltämistä ja väkivallan uhkaa. Mutta kappas vaan, hänestä kuriutui kauniina kevätpäivänä alkoholiongelmainen hullu, joka ilmoitti tappavansa minut ensimmäisellä laukauksella. Mitään edes etäisesti järjellistä syytä uhkaukseen ei ollut, vain hänen sairaan vilkas mielikuvituksensa. Yllätyksekseni löysin itseni ja lapseni pakenemasta turvaan ex-puolisoni luo. Rikosilmoituksella uhkailuni ilmeisesti lopulta tepsi ja hän jätti minut rauhaan. Luojan kiitos hän ei vielä ollut tutustunut lapseeni. Toisin kuin samankaltaisissa tilanteissa oleville asiakkailleni aina ohjeistan, en tietenkään tehnyt rikosilmoitusta, koska rikosprosessin myötä olisin joutunut roikkumaan siinä hullussa vielä ainakin vuoden. Kun Suomessa edes lapsiin kohdistuvia väkivaltaepäilyjä ei saada tutkittua ja tuomittua vuodessa tai kahdessa, niin on turha odottaa ripeää toimintaa vähemmän tärkeissä asioissa. Toisekseen rikosprosessi olisi saattanut vain provosoida häntä, koska tuomio olisi varmasti ollut tulossa kirjallisen todistusaineiston perusteella ja silloinhan hän olisi saattanut ajatella, ettei tässä enää ole mitään menetettävää. Suorastaan huvitti, miten oppikirjamaisesti hän käyttäytyi uhkauksensa jälkeen: syyllistäminen, kiistäminen, vähättely, uhkailu, itsesääli, anteeksipyytely, säälin ja ymmärryksen kerjääminen, parannuksen vannominen, kiintymyksen osoitukset, kehuminen, uudestaan uhkailu, haukkuminen ja sitten koko rundi uudestaan. 

Suunnitelmissani oli rakkauden kesä, mutta kolmeen kuukauteen en ole voinut kuvitellakaan tapaavani ketään uutta. En ole kenellekään läheisistäni kehdannut tätä myöntää, mutta vastoin heidän neuvojaan otin em. eron myötä yhteyttä siihen elämäni rakkauteen, josta alkuvuodesta kirjoitin tekstiviestien muodossa. Ei, en ole päässyt yli hänestä enkä edelleenkään usko pääseväni, jollen satu olemaan niin uskomattoman onnekas, että rakastun yhtä palavasti johonkuhun toiseen. Tunsin suoranaista raivoa, kun hän pari viikkoa sitten ensitapaamisemme vuosipäivänä kertoi päässeensä yli minusta, kun kerroin ajatelleeni häntä viimeiset 365 päivää. Raivo oli tietenkin ennen kaikkea vihaan naamioitunutta surua ja kateutta. Teki mieli huutaa ja kiljua, tekee yhä. Hänelle kirjoitin, että good for you mutta oikeasti kuuntelin Lewis Capaldin kappaletta ja ajattelin, että I wanna say without you everything's wrong and you were everything I need all along, I wanna say I wish that you never left but instead I only wish you the best. Tiedostan ja ymmärrän kyllä sen, mitä hänkin sanoi, että jos hän olisi ollut minulle se oikea, niin hän olisi täällä nyt. Se, että hän lähti, tarkoittaa, ettemme olleetkaan luotuja toisillemme, koska haluamme käytännössä eri asioita. Tai siis hän ei tiedä, mitä haluaa, ja minä tiedän vallan mainiosti. Mutta tämä tieto ei hellitä tippakaan sitä tuskaa, mikä syntyy siitä, että hänen kanssaan koin niin tajunnanräjäyttävää ja yliluonnollista yhteyttä ja rakkautta, etten pysty edelleenkään uskomaan, että kukaan voisi sellaista sattua löytämään elämässään kahta kertaa. 

Olen nyt käynyt 7 kuukautta erikoissairaanhoidon kognitiivisessa käyttäytymisterapiassa. Käytännössä se on ollut kuulumisteni raportointia ja murheissani vellomista tunnin tapaamisella joka toinen viikko. Työntekijä vain latelee samoja fraaseja, jotka olen kuullut miljoona kertaa ja jotka voisin yhtä hyvin lukea selfhelp-kirjoista. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vaikeampi minun on käsittää tai varsinkaan hyväksyä maailman ristiriitaisuutta ja epäloogisuutta ja järjettömyyttä. Käyn raportoimassa yksittäiselle henkilölle tuskaani siitä, miten ihmistä musertava maailma ja esimerkiksi työni on sen sijaan, että sitä maailmaa ja työpaikkaa muutettaisiin inhimillisemmäksi ja yleisesti ihmisen hyvinvointia tukevammaksi. Reagoin eli toisin sanoen oireilen miten oireilen siksi, että se on mitä suurimmassa määrin normaalia ja inhimillistä. Olen ihminen, en kone. Työuupumus on terve reaktio sairaissa työoloissa. Olisi sairautta olla reagoimatta tähän kaikkeen, mitä ympärillä tapahtuu - lähellä ja kauempana. Aina kohdatessani yleispositiivisen ihmisen tuijotan häntä mielessäni suu auki ja kysyn, miten vitussa voit olla noin hilpeä, kun maailmaa ympärilläsi poltetaan ja tuhotaan päivä päivältä. Naapurissa asuu psykopaatti, joka tappaa ja kaappaa lapsia ihan vaan omaksi huvikseen. Ihmiset kiduttavat ja tappavat tuntevia ja ajattelevia eläimiä vain saadakseen nauttia hyvänmakuisesta ateriasta ja pilatakseen terveyttään. Luontoa tuhotaan vain, jotta ihminen saisi nautiskella hetken aivottomasti ja unohtaa todellisuuden. Nämä nyt vain muutaman asian mainitakseni. Yhden toimivan neuvon sentään olen saanut niin kutsutusta terapiastani: nukahtaminen on helpompaa, kun halaa pehmolelua.

Ei ketään muuta kuin läheisiäsi oikeasti kiinnosta, miten voit. Siitä hyvä esimerkki on yhteiskuntamme uusi hallitus. Juuri kun naiivisti kuvittelin, että tokihan maailmanlaajuinen pandemia ja naapurissa riehuva sota saavat päättäjät keskittämään katseensa elämän perimmäisiin ja olennaisiin kysymyksiin, niin johtoon astuvat narsistit, jotka vähät välittävät itseään huonompiosaisista. Mikä saatana siinä on, että päätöksentekijät lukevat tieteellisiä tutkimuksia yhtä valikoivasti kuin Raamattua ja heidän empatiakykynsä rajoittuu heidän omaan kuplaansa? Rakastan sosiaalityötä mutta en tekopyhää sosiaalipolitiikkaa, joka uuden vaalikauden myötä yhä paskemmaksi muuttuu. Hyvinvointialueilla kulutetaan niukkoja verotuloja mieluummin työntekijöiden pitkiin sairauslomiin ja vaihtuvuudesta johtuviin rekrytointiprosesseihin sekä näistä molemmista seuraaviin kerrannaiskustannuksiin kuin työhyvinvoinnin ja työkyvyn tukemiseen. Asiakkaat odottavat palvelua kuukausia ja joutuvat asioimaan kymmenien eri työntekijöiden kanssa, minkä jälkeen johdossa ihmetellään silmät ymmyrkäisinä, miksei asiakas sitoudu palveluun ja tyydy saamiinsa armopaloihin. Siis hakataan päätä seinään ja yllätytään, kun sitä alkaa särkeä.

Tervetuloa maailmaan, good vides only ja sitä rataa.

Vuoden 2022 opetukset

Eron jälkeinen vanhemmuus

Opin viime vuonna, että pystyin sittenkin jättämään menneeseen parisuhteeseen liittyvät katkeruuden, vihan, pettymyksen ja surun tunteet taakseni. Nykyään pystyn kommunikoimaan lapseni isän kanssa ilman, että kaikki ne ikävät tunteet ja muistot palaavat mieleen ja kehoon. Pystyn puhumaan ikävistä muistoista ikään kuin kertoisin tarinaa, joka tapahtui jollekin toiselle. Olen äärimmäisen kiitollinen ja onnellinen siitä, että pystymme lapseni isän kanssa yhteisvanhemmuuteen, jossa kumpikin pyrkii ensisijaisesti lapsen edun mukaisiin ratkaisuihin, luottaa toisen vanhemmuuteen eikä puutu toisen tekemisiin turhaan. Vaikka emme sopineet yhteen pariskuntana, niin vanhemmuuteen ja lapsen kasvatukseen liittyvissä asioissa olemme pääsääntöisesti yksimielisiä. Kaikesta ei tarvitse olla yhtä mieltä - on vain hyvä asia, että lapsi oppii ja tottuu kohtaamaan erilaisia näkemyksiä ja muodostamaan sitä kautta omia mielipiteitään. Teen edelleen enemmän lapsen hoitoon liittyvää metatyötä kuin hänen isänsä, mutta olen täysin hyväksynyt sen enkä odota siihen muutosta. Käytännössä olisi aika mahdotonta jakaa kaikki tismalleen tasan. Sitä paitsi minä nyt vaan olen järjestelmällisempi ja kontrollintarpeisempi ihminen, joten sellaiseen liittyvät asiat luonnistuvat minulta helpommin. Helpotus ja kiitollisuus siitä, että voimme luottaa toistemme haluun auttaa ja joustaa lapsen tarpeen mukaan, on molemminpuolinen. 

Uni 

Opin, että 33 vuoden upeiden unenlahjojen jälkeen voi alkaa kärsiä univaikeuksista. Viime talvesta lähtien minulla on ollut usein vaikeuksia nukahtaa, olen heräillyt aiempaa useammin yöllä ja aamulla herättyäni minun on ollut usein mahdotonta nukahtaa uudelleen tai edes jatkaa lepäämistä heti leimahtavan ahdistuskohtauksen takia. Jostain syystä suolistovaivani ovat vaikuttaneet uneeni enemmän kuin aiemmin, vaikkeivät vaivat sinänsä ole lisääntyneet vaan pysyneet samanlaisina kuin ennenkin. Nukahtamisen apuna käytin aluksi rauhoittavaa lääkitystä ja melatoniinia, mutta melatoniinista en havainnut hyötyväni. Kesällä aloin kuunnella nukkumaan mennessä Lizzy Hillin Yoga Nidra 20 Minute Guided Meditation -videota, joka toimi tosi hyvin. Ainoa ikävä puoli videossa on, että se täytyy sammuttaa itse eli juuri, kun olen syvärentoutunut tai jopa nukahtanut, video päättyy ja Youtube alkaa soittaa mainoksia tai seuraavaa videota. Havahdun tai herään siihen, mutta onneksi yleensä olen jo niin syvässä rentoutuneisuuden tilassa, että sammutan vain puhelimen ja pystyn vaipumaan nopeasti uneen. Loppusyksystä opin tekemään saman meditaation ilman videota eli puhuen mielessäni Lizzy Hillin ohjeiden mukaisesti. Jos vatsakipuni, stressini tai ahdistukseni taso on sietämätön, video ei kuitenkaan auta. Silloin turvaudun rauhoittavaan lääkkeeseen. Mutta edelleenkään toleranssini sille ei ole kasvanut, sillä sama minimiannos toimii kuin aiemminkin. Pääsääntöisesti joka sunnuntai joudun ottamaan lääkettä, koska alkava työviikko ahdistaa, stressaa ja pelottaa niin paljon. 

Työkyky

Opin, että työuupumus ei vähene vaihtamalla työpaikkaa, jos työtehtävät pysyvät samankaltaisina. Minun kohdallani se tarkoittaa yksilökohtaista asiakastyötä. Lopulta sairausloman ja osasairausloman jälkeen tulin siihen tulokseen, että työelämässä jatkaakseni minulla on kaksi vaihtoehtoa: etsiä koulutustani ja osaamistani vastaavaa asiantuntijatyötä ilman yksilökohtaista asiakasvastuuta tai uudelleenkouluttautua jollekin toiselle alalle. Päätin kokeilla ensimmäistä vaihtoehtoa, mutta uuden työn etsiminen ja hakeminen, opettelu ja omaksuminen ja uuteen työyhteisöön tutustuminen vaativat taas sellaisia voimavaroja, joita minun on vaikea itsestäni löytää. Työkykykoordinaattorin pitäisi auttaa sopivan työn löytämisessä nykyisen organisaationi sisältä, mutta luottamukseni hänen vaikutusmahdollisuuksiinsa on varsin heikko - puolessa vuodessa hänestä ei ole ollut mitään apua. 

Olen etsinyt uudenlaisia työtehtäviä toistaiseksi vain lähialueilta Helsingin ulkopuolelta. Jos hakisin työtä Helsingistä tai Espoosta, niin työmatkani vähintään tuplaantuisi enkä halua käyttää omaa enkä potentiaalisesti yhteistä aikaa lapseni kanssa liikenneruuhkassa istumiseen jopa kaksi tuntia päivässä. Lisäksi istuminen on tuskaa silloin, kun vatsani on kipeä eli lähes koko ajan. Etätyö ei edelleenkään sovi minulle, tarvitsen psyykkisesti selkeän eron työn ja kodin välille ainakin tällä alalla. En halua pitkää työmatkaa mutta haluan työmatkan. Haluan kohdata kollegoja kasvotusten enkä vain Teamsin, sähköpostin ja puhelimen välityksellä. Haluan työyhteisön, epäviralliset keskustelut lounaalla ja käytävillä. Haluan pitää jokaisen neliömetrin kodistani vapaa-aikani käytössä enkä nähdä työpöytää olohuoneessani tai makuuhuoneessani. Jos minulla olisi varaa lukaaliin, jossa on neliömetrejä erilliselle työhuoneelle, niin sitten voisin tehdä etätöitä mahdollisesti enemmän. Suolistosairauteni kannalta välttämätön sähköpöytä jäisi todennäköisesti etätyössä itse kustannettavakseni, kun taas työpaikalla se kuuluu vakiovarustukseen. 

Niin että ei se ollutkaan ihan niin yksinkertaista, että sosiaalityöntekijäksi kouluttautuminen on järkevää varman työllistymisen takia riippumatta asuinpaikasta. En selvästikään ole ainoa, joka haluaa hakeutua pois asiakastyöstä. Kun yksilökohtaisen sosiaalityön paikkoihin on yleensä 0-3 hakijaa, niin hallinnollisiin asiantuntijatehtäviin hakijoita voi olla reippaasti yli 50. Sosiaalityöntekijän työllistyminen on varmaa vain, jos haluaa työskennellä kuntasektorilla ja tehdä yksilökohtaista asiakastyötä tai toimia asiakastyön esihenkilönä. Todennäköisesti riippumatta siitä, jatkanko nykyisessä vai siirrynkö johonkin toiseen organisaatioon, joudun luopumaan omasta työhuoneesta ja työskentelemään avokonttorissa, koska sellaisia ei ole nykyään tarjolla muille kuin asiakastyötä tekeville jos heillekään. 

Voi toki olla, että uupumustaipumukseni seuraa uusiinkiin työtehtäviin. Joka tapauksessa haluan katsoa sen kortin, koska olen tehnyt koko tähänastisen urani vain asiakastyötä. Triggeröidyn stressistä todella herkästi ja toleranssini kuormitukselle on ehkä pysyvästi matalampi kuin aiemmin ja kuin niiden, jotka eivät ole koskaan työuupuneet. Kolme työpäivää viikossa on tuntunut jo vuoden työkykyni maksimilta, sen jälkeen olen illalla aivan loppu ja viikon neljäs työpäivä on pelkkää pakotettua selviytymistä. Työuupumus on alkanut muuttua osaksi persoonallisuuttani samalla tapaa kuin krooninen kipu, ahdistuneisuus ja masentuneisuus. 

Onko maailmassa olemassa yhtään asiantuntijatyötä, jossa ei vaadittaisi korkeaa stressinsietokykyä? Tuskin ainakaan länsimaissa. Varmaan on kuitenkin ihan myönteistä ja toivoa herättävää, että edelleen huomaan haaveilevani väitöskirjan tekemisestä ja esihenkilötehtävistä, vaikka reaalimaailmassa ajattelen sellaisten asioiden olevan kaukana voimavarojeni yläpuolella. Lannistuneena ja surullisena ajattelen sitä kirkasotsaista nuorta naista, joka uskoi voivansa saavuttaa suuria saappaita työelämässä. 

Kela

Kelaa ei kiinnosta realiteetit eikä toimintansa kehittäminen. Jo aiemmin olen puhunut siitä järjettömästä psykoterapian viiden vuoden tauosta, jota Kela edellyttää täysin riippumatta asiakkaan terveydentilasta ja hoidon tarpeesta. Viime vuonna opin, että sama mentaliteetti koskee myös osasairauslomaa ja tukien katkaisemista. Kela myöntää osasairauslomaa korkeintaan 6 kuukautta täysin riippumatta siitä, onko asiakkaan työkyky sinä aikana kohentunut. Hain työterveyshuoltoni ja esihenkilöni tuella Kevasta osa-aikaista ja määräaikaista työkyvyttömyyseläkettä ja ammatillista kuntoutusta, mutta molemmat hakemukset hylättiin. Näin ollen ainoa mahdollisuuteni välttää 100% työaika oli siirtyä osittaiselle hoitovapaalle eli 80% työaikaan ja palkkaan. Osittaiseen hoitovapaaseen on lakisääteinen oikeus, mutta mitään taloudellista tukea siihen ei saa. 

Lienee sanomattakin selvää, että ilman vanhempieni taloudellista tukea en pystyisi jatkamaan asumista omistusrivitalokolmiossa viime vuonna alkaneen inflaation ja maaliskuisen asuntolainan koron tarkistuksen seurauksena. Lainani korot nousivat 263 euroa kuukaudessa. En selviytynyt aiemmistakaan asumiskustannuksistani itsenäisesti 80% palkallani, joten nyt tilanne alkaa olla sietämätön. Sähkösopimuksen osalta sentään olen turvassa vielä vajaan vuoden, koska onnekkaasti tein uuden kaksivuotisen sähkösopimuksen juuri ennen Ukrainen sodan alkamista. 

Kelan kyvyttömyydestä katsoa peiliin kertoo se, että kun keskeytin ammatillisen kuntoutuksen kesällä siksi, että kuntoutuksen toteutus oli luokattoman huonoa, niin Kela ei halunnut kuulla syitä keskeytykselle, palautettani ja kehittämisehdotuksiani. Kun vielä erikseen asiaa ihmettelin, niin Kelasta vastattiin, että palautetta tiedustellaan vain kuntoutuksen kokonaan suorittaneilta. Suorita, beibi, suorita! Ilmeisesti suoritus on tärkeämpää kuin se, onko siinä mitään järkeä, tai onko siitä mitään hyötyä ja iloa kenellekään. Verorahoja on tärkeää kuluttaa - ei niin väliä, mihin.

TMS

Kukaan, edes psykiatri ei ehdottanut minulle TMS-magneettistimulaatiohoitoa masennuksen hoitoon. Koska kyseistä hoitoa ei ilmeisesti saa edes hoidon piirissä ollessaan ilman, että sitä itse ehdottaa ja pyytää, niin tiedustelin mahdollisuutta päästä siihen. Sain viime kesänä lähetteen ja pääsin hoitoon 2 kuukauden jonotuksen jälkeen. Hoidossa ei pitänyt olla mitään erityisiä sivuvaikutuksia lukuun ottamatta hetkellistä päänsärkyä, mutta 3 viikon hoidon puolivälin jälkeen sain niin voimakkaita sivuoireita, että hoidosta vastaava lääkäri käski minun lopettaa hoidon saman tien. Makuaistini muuttui ja koin niin voimakasta väsymystä ja pelottavaa paineen tunnetta päässä, että olisin vain halunnut ummistaa silmäni koko ajan. Työnteosta, autolla ajamisesta tai lapsesta huolehtimisesta ei meinannut tulla mitään. 

HUS 

Psykiatrisen erikoissairaanhoidon arviointikriteerit vaikuttavat varsin sattumanvaraisilta ja epäjohdonmukaisilta. 1,5 vuotta sitten, kun olin parin kuukauden sairauslomalla ja työkyvytön, niin en ollut HUS:n mielestä tarpeeksi sairas päästäkseni erikoissairaanhoitoon. Kun viime vuonna olin osasairauslomalla eli osatyökykyinen ja oma-aloitteisesti hakeutunut TMS-hoitoon, niin yhtäkkiä yllättäen pääsinkin sen seurauksena erikoissairaanhoitoon eli aikuispsykiatrian poliklinikalle. TMS-hoidon keskeytyksen jälkeen minun piti tavata jälleen kerran arviointia tekevää psykiatrista sairaanhoitajaa muutaman kerran ja selittää elämäni sen miljoonannen kerran. Sairaanhoitajan kertomusten perusteella tapaamatta minua joku lääkäri hyväksyi minut mielialatyöryhmän asiakkaaksi eli kognitiivisen käyttäytymisterapian jaksolle. Senkin aloitusta odotin 2 kuukautta, ensikäynti oli helmikuussa. Hoitojakso kestää korkeintaan 1,5 vuotta. Koska olen virka-aikaisissa töissä ja poliklinikalla työskennellään vain virka-aikaan enkä halua käyttää joka viikko lapseni hoitovapaapäivää terapiassa käymiseen ja pyytää äitiäni hoitamaan häntä, niin terapiatapaamisia on vain noin joka toinen viikko. Ei kuulosta kovin tehokkaalta. Lisäksi minua suuresti kummastuttaa, miksi terapiaa antaa toimintaterapeutti. En ole koskaan ajatellut tarvitsevani toimintaterapiaa. Tapaamishuone on niin kolkko ja epämukava kuin kuvitella saattaa, istutaan koulutuoleilla pienen pöydän ääressä vastatusten kuin työhaastattelussa. 

Sota 

Opin, että elämääni kuuluu realistinen ja akuutti sodan pelko. Vielä reilu vuosi sitten en olisi osannut kuvitellakaan, että tällaistakin joudun elämäni aikana pelkäämään. Aihe vetää niin sanattomaksi, etten edes jaksa yrittää siitä enempää kirjoittaa.

Rakkaus

Opin, mitä palava rakastuminen, ehtymätön intohimo ja jumalallinen yhteys toiseen ihmiseen tarkoittaa. Siitä edellisessä kirjoituksessani enemmän. Sydämeen sattuu niin paljon, etten kykene tästä enempää avautumaan. Opin, että mielialalääkityksestäni huolimatta pystyn edelleen itkemään, kun tunnekokemus on tarpeeksi voimakas.

--------------------

Vuoden toisensa jälkeen päätän ihmetellen, miten olisin siitä selvinnyt ilman vanhempieni apua ja tukea. Se tuki ei ole loputon, joten todella toivon löytäväni rinnalleni toisen aikuisen jakamaan kanssani ilojen ja nautintojen lisäksi arjen haasteita, huolia ja taakkoja.