Vanhemmuus

- Äiti, mikä toi on?

- Se on mun lääke.

- Mikä lääke?

- No lääkettä otetaan yleensä, jos on jokin sairaus.

- Mikä sairaus sulla on?

- Sen nimi on masennus.

- Mikä se on?

- Tarkoitatko, että mitä se aiheuttaa?

- Joo, mitä se tekee?

- Se aiheuttaa pahan mielen tai siis että on usein paha mieli.

- Paraneeko se tolla lääkkeellä?

- No kyllä se ainakin vähän auttaa.

Jotkut varmaan tässä kohtaa miettivät, eikö minua huolestuta, että lapsi kertoo asiasta päiväkodissa. Kertokoon — ei se minua haittaa tai liikuta pätkääkään. En halua kasvattaa häntä salaisuuksien kulttuuriin, niin kuin aiemmat sukupolvet kasvatettiin. Lapsellani on oikeus kertoa kotielämästään päiväkodissa. 

Viisivuotias lapseni on tiennyt suolistosairaudestani (IBS) niin kauan, kuin pystyy muistamaan, mutta masennuksestani tulin kertoneeksi hänelle ensimmäistä kertaa muutama viikko sitten. Suolistosairaudestani hän tietää, että sen takia vatsani on usein tosi kipeä ja ettei sairaudesta voi parantua. Hän on tietenkin kysynyt, voiko se tarttua, ja puolivalheellisesti olen vastannut kieltävästi. Eihän se tartu niin kuin tartuntataudit, mutta alttius varmasti periytyy.

Esimerkiksi psykiatrian poliklinikan omahoitajani, jota tapaan pari tuntia kuussa ja joka ei ole tavannut lastani koskaan, ja ystäväni, jota tapaan harvakseltaan ja joka on tavannut lapseni näiden viiden vuoden aikana vain muutaman kerran, ovat kehuneet minua tosi hyväksi äidiksi. En tajua, millä perusteella. Olen masentunut ja ahdistunut, syömishäiriöinen, osatyökyvytön ja vaativasta persoonallisuudesta kärsivä äiti. Miten sellainen voisi olla hyvä? 

Lapseni on kyllä kehittynyt erinomaisesti, hänellä on ikäisekseen hyvät tunnesäätely- ja vuorovaikutustaidot ja olen aktiivinen vanhempi eli teen hänen kanssaan paljon kaikenlaista lähtökohtaisesti kivaa. Mutta ei lapseni hyvä kehitys ole vain minun ansiotani, ei alkuunkaan. Hänen elämässään on monta muutakin läheistä ja tärkeää aikuista, hän elää isänsä kanssa lähes puolet ajasta, viettää kolmena arkipäivänä viikosta noin 8 tuntia päiväkodissa ja isoäitinsä kanssa vähintään 8 tuntia viikossa. Lisäksi lapsellani on geenit ja ihan oma temperamenttinsa, joihin minulla sen enempää kuin muillakaan ei ole vaikutusvaltaa. Ehkä lapseni nyt vaan on hyvä tyyppi. Ei se minun ansiotani ole tai ei ainakaan yksin minun. 

Uskon lapseni valitettavasti muistavan vielä aikuisenakin, kuinka masentunut, ahdistunut ja fyysisesti kipeä olin hänen lapsuudessaan, mutta sen lisäksi toivon hänen muistavan ainakin iltarutiinimme. Ei sitä, kuinka television katselusta, yövaatteiden vaihtamisesta ja hampaidenpesusta riideltiin, vaan sen, kuinka joka ilta kerroin rakastavani häntä, toivotin hänelle hyvää yötä ja kerroin, millainen hän mielestäni on: ihana, rakas, tärkeä, avulias, reilu, fiksu, älykäs, nopea, vahva, rohkea, hauska, huumorintajuinen, sinnikäs, sisukas, mukava, kiva, kekseliäs ja nokkela. En koskaan ole halunnut sanoa täydellinen, koska se on minulle kirosana. 

Ongelmani sekä vanhempana että ihmisenä ylipäätään on se, että tiedän kyllä teoriassa, miten kannattaisi käyttäytyä ja hoitaa asiat, ja osaan ilmaista ajatukseni hienosti ja vakuuttavasti, mutta arjessa sairaalloisten tunteideni ja ajatusteni ottaessa vallan ei järkeilylle jää sijaa. Teorialla ja hienolla ulkokuvalla ei välttämättä ole mitään tekemistä arjen todellisuuden kanssa. Tiedän lapseni rakastavan minua mutten ole olleenkaan vakuuttunut siitä, tykkääkö hän minusta. Ajattelen olevani huonoa seuraa.

Masennus minussa toteaa usein, että on vain ajan kysymys, milloin lapseni ilmoittaa haluavansa elää suuremman osan ajasta isänsä kanssa. Mietin usein, miten lapseni kokee sen, miten muutun silmänräpäyksessä sosiaalisten tilanteiden ja kahdenkeskisen aikamme välillä. Sosiaalisissa tilanteissa pakottaudun hymyilemään ja piristymään, mutta kahden kesken en jaksa pinnistellä. Hän on aivan satavarmasti pannut muutoksen merkille, ja se herättää hänessä jonkinlaisia tunteita ja ajatuksia. Vielä en ole uskaltautunut kysymään asiasta suoraan. 

Asia ei ole ajankohtainen, mutta kamppailen jatkuvasti sen kanssa, onko näin sairaana ihan vastuutonta ja ristiriitaista haaveilla toisesta lapsesta. Edelleen haave liittyy ensisijaisesti siihen, että haluaisin lapselleni edes yhden sisaruksen ja että vauva-aika oli tähänastisen aikuiselämäni parasta aikaa. En ikinä lakkaa kaipaamasta imettämistä ja vauvan tuoksuttelua sekä sitä, kun suolistoni ei vuoteen oireillut lainkaan. Lapseni on ollut aika helppo tapaus — emme esimerkiksi sairastele kuin tosi harvoin eikä hänellä ole ilmennyt mitään neuropsykiatrisia erityispiirteitä. En tiedä, miten selviäisin siitä, jos toinen lapseni olisikin erityistarpeinen, sairas tai erityisen vaativa eikä minulla olisi enää edes vanhempiani tukenani. Yksin en ole lasta joka tapauksessa hankkimassa, koska se ei istu eettisiin periaatteisiini eikä minulla olisi voimavaroja huolehtia hänestä täysin yksin.

Kun suurin osa länsimaisista ihmisistä suomalaisen yhteiskunnan päättäjät mukaan lukien ei käytännössä välitä paskaakaan lasten ja nuorten tulevaisuudesta, niin miksi uskoisin parempaan tulevaisuuteen. Osallistuin valtioneuvoston kanslian tulevaisuusselontekoon keskustelemalla tulevaisuudesta muiden kanssa ja uskoni koki noin miljoonannen kolauksen, kun jälleen kerran joku viittasi tieteellisiin, ympäristön tilaa koskeviin tosiasioihin mielipiteinä. Jos nyt edes siitä voitaisiin ihmiskuntana olla yksimielisiä, että tieteelliset faktat eivät ole mielipideasioita, niin voisin ehkä mahdollisesti suhtautua tulevaisuuteen varovaisen optimistisesti. 

Vantaan kouluampuminen järkytti minua erittäin paljon, mutta on suorastaan surkuhupaisaa, miten kukaan voi väittää sen olleen yllättävä tapahtuma viimeisen vuosikymmenen kehityskulku huomioiden. Ilmeisesti jotkut ihmiset vaan kykenee elämään laput silmillä kuin ravihevoset eivätkä näe yhteyksiä aikuisten toiminnan ja nuorten pahoinvoinnin välillä. Se on varmaan hulvattoman huoletonta elämää. Kaikki tieto ja keinot on tiedossa lasten ja nuorten pahoinvoinnin vähentämiseksi ja maapallon pelastamiseksi, mutta ei aikuisia kiinnnostele tarpeeksi. Kiinnostavampaa monelle on esimerkiksi oman egon ja valta-aseman pönkittäminen, jonkun hömppäpömppäjulkkiksen somefiidin seuraaminen, sisäfilepihvillä herkutteleminen tai uusimman älypuhelinmallin ostaminen. Sellaista on länsimaalaisen, virheellisesti ihmiseksikin kutsutun tuholaishyönteisen elämä. 

Lopuksi vielä keskusteluni lapseni kanssa veljeni sairaudesta ja kuolemasta:

- Äiti, mihin sun veli kuolikaan?

- Hän kuoli sairauteen.

- Mihin sairauteen, oliko se syöpä?

- Ei, se ei ollut syöpä. Se oli sellainen mielen sairaus.

- Miten se vaikutti?

- Noh. Se aiheutti sellaista, että hänellä oli niin paha mieli koko ajan, ettei hän pystynyt enää elämään.

- Voiko se tarttua?

- Ei, se ei voi tarttua.

- Kävikö hän lääkärissä? Eikö siihen ollut lääkettä?

- Hän kävi lääkärissä, mutta siihen ei ollut sopivaa lääkettä.

Otan avosylin vastaan vinkit, miten korjata tilanne. Ensin kerroin sairastavani sellaista sairautta, joka aiheuttaa pahaa mieltä, ja sitten kerroin veljeni kuolleen sellaiseen. Vanhemmuuden ja patologisen avoimuuteni ja rehellisyyteni yhdistäminen on osoittautunut vaikeaksi. Saatan tarvita apua.

Kuntoutus

Kuvittele, että kätesi murtuu, etkä voi siksi tehdä työtäsi. Kuvittele, että lääkäri kirjoittaa sinulle sairauslomaa ja pääset röntgenkuvaukseen, jossa murtuma todetaan. Menet kotiin ja yrität selvitä murtuneen käden ja kivun kanssa ilman minkäänlaista hoitoa. Kahden viikon päästä tapaat toisen lääkärin ja hän tiedustelee, onko työkykysi palannut. Kysymys on niin absurdi, ettet jaksaisi edes vastata. Lääkäri kirjoittaa sinulle kuukauden lisää sairauslomaa ja lähetteen siihen yksikköön, jossa murtuneita raajoja kipsataan. Hän suosittelee syömään kipulääkkeitä ja tekemään asioita, jotka vievät ajatukset pois murtuneesta kädestä. Hoitotakuuna luvataan, että saat kolme viikon kuluessa luunmurtumien hoitoklinikalta kirjeen, jossa joko todetaan sinun olevan jonossa tai ilmoitetaan ensimmäinen vastaanottoaika, joka saattaa olla esimerkiksi kolmen kuukauden kuluttua. Lääkärin kanssa sovitaan suunnitelmaksi, että kuukauden kuluttua joka tapauksessa palaat töihin joko osa-aikaisesti tai kevennettyyn työnkuvaan kokoaikaisesti. 

Näin hoidetaan mielenterveysongelmia ja psykosomatiikkaa Suomessa vuonna 2021. Käypä hoito -suosituksissa korostetaan, että mielenterveyden häiriöiden hoitamisessa varhainen hoitoon pääsy ja aktiivinen hoito-ote parantavat kuntoutumisen ennustetta. Lisäksi todetaan, että luottamuksellisen vuorovaikutussuhteen luominen ja psyykkinen tuki heti sairastumisen alussa on tärkeää. Todellisuudessa hoitoon pääsee useiden kuukausien viiveellä potilaan omasta aktiivisuudesta huolimatta, ja luottamuksellista vuorovaikutussuhdetta on mahdotonta luoda, kun hoitohenkilökunta vaihtuu koko ajan. Sain työterveyslääkäriltä ensin kahden viikon sairausloman ja sitten psykiatrilta kuukauden lisää. Tapasin myös tutun työterveyslääkärini uudestaan, ja häneltä kuulin mahdollisuudesta palata töihin niin, että työnkuva on kevennetty korkeintaan kahden kuukauden ajan sellaiseksi, että pystyn työskentelemään kokoaikaisesti ja saamaan täyttä palkkaa. Toinen vaihtoehto on osasairausloma, jolla työaika voi olla 40-60%, ja johon liittyvää palkan menetystä Kela kompensoi. Kolmas vaihtoehto on jatkaa kokoaikaista sairauslomaa, jolloin tuloni tippuvat merkittävästi, koska kahden kuukauden palkallisen sairausloman jakso on tullut täyteen. Jos jatkan sairauslomalla tai osasairauslomalla, niin joudun varmasti hakemaan lainanlyhennysvapaita asuntolainani maksuun. 

En osaa tällä hetkellä sanoa, mikä noista vaihtoehdoista on realistisin. Tiedän vain sen, että kuukauden kuluttua en pysty vielä palaamaan normaaliin kokoaikaiseen työnkuvaani - tai jos palaisin, niin yritys olisi tuhoon tuomittu ja muutamaa päivää myöhemmin joutuisin palaamaan sairauslomalle. Ajattelen, että työkykyni mittarina voi pitää esimerkiksi sitä, että jos koen edelleen mielenterveysongelmista kärsiviä asiakasvanhempia kohdatessani olevani ennemminkin vertaistukitapaamisessa kuin auttajan roolissa viranomaisena, niin en ole työkykyinen. Tai jos kiireen tuntu tai aikataulusta myöhästyminen aiheuttavat edelleen ahdistuskohtauksen, johon tarvitsen rauhoittavaa lääkitystä. Tai jos epäoikeudenmukainen kohtelu saa vihan leimahtamaan sisälläni niin, että kyyneleet nousevat silmiini. Vain joitakin esimerkkejä mainitakseni. Sitten on vielä sekin kysymys, voinko ylipäätään palata enää koskaan sosiaalityöhön ja lastensuojeluun. Pelkään kuollakseni, että joudun pian niiden asiakkaaksi itse. Olisin varmaan jo joutunut, jollei lapseni isä osallistuisi hänen hoitoonsa ja huoltoonsa nykyisessä määrin ja jolleivät vanhempani olisi auttaneet minua niin paljon. Mutta jos en palaa koulutustani vastaavaan työhön, niin minun pitäisi opiskella uusi ammatti, ja opiskelu todellakin vaatii voimavaroja. Varmasti tuloni myös tippuisivat paitsi opiskeluajaksi niin myös sen jälkeen uudessa ammatissa. Ainoa ammatti, jota tällä hetkellä voisin harkita, on fysioterapeutti. Heillä on keskimäärin yli 1000 euroa pienempi peruspalkka kuin lastensuojelun sosiaalityöntekijällä. Mitään vuorotyötä en voisi ikinä edes harkita, mikä karsii jo monta ammattia pois vaihtoehdoista. En haluaisi vaihtaa alaa, mutta en tiedä, onko minulla vaihtoehtoja. Kukaan tuskin haluaa luopua kutsumustyöstään. Ajattelen olevani onnekas voidessani kokea intohimoa työtäni kohtaan.

Työterveyshuollostani saa kolme psykiatrin tapaamista, viimeiseni oli viime viikolla. Ennen sitä tein psykiatrin pyynnöstä taas masennuskyselyn (BDI) ja sain tulokseksi 34 pistettä, mikä viittaa vaikeaan masennukseen. Psykiatri oli elokuussa ensitapaamisellamme todennut, että erikoissairaanhoitoon hänen ei ole mitään järkeä kirjoittaa lähetettä, koska sinne ei oteta työkykyisiä ihmisiä. Nyt kun olin menettänyt työkykyni, otaksuin olevani tarpeeksi sairas saadakseni hoitoa ja pyysin lähetettä uudestaan. Psykiatri totesi, että parin viikon sairausloma ei siihen riittäne. Lisäksi hän arveli, että lähete saatetaan hylätä siksi, että olin lopettanut mielialalääkitykseni. Purskahdin itkuun ja huudahdin psykiatrille, että hän ei voi olla tosissaan. Kysyin, eikö sillä ole mitään merkitystä, että olen jo aiemmin elämässäni sairastanut näiden samojen sairauksien vaikeita muotoja ja ollut myös pidemmällä sairauslomalla. Ymmärrän, että ensikertalaisen kohdalla seula voisi olla tiukempi ja haluttaisiin seurata pidempään, onko kyse ohimenevästä oireilusta avioeron jälkeen. Psykiatri vaikutti vähän säikähtävän reaktiotani ja lupautui sittenkin kirjoittamaan lähetteen psykiatrian poliklinikalle. Sitten hän kertoi lähetteen menevän siihen samaan yksikköön, jonka kanssa olen toistuvasti asioinut yhteistyökumppanin roolissa sosiaalityöntekijänä asiakasvanhempieni asioissa. Sanoin, että siitä ovesta en astu sisään potilaana. Psykiatri lupasi kirjoittaa lähetteen toiseen kuntaan mutta varoitteli, että jonot hoitoon ovat kuukausien mittaiset. Psykiatri edelleen suositteli, että kokeilisin vielä jotakin toista mielialalääkettä sellaisesta lääkeryhmästä, jota en ole vielä kokeillut. Psykiatri asetti diagnooseikseni vaikean masennuksen ja määrittämättömän syömishäiriön sekä tarkennukseksi yleistyneeseen ahdistuneisuushäiriöön, että kyse on pitkäaikaisesta elämänaikaisesta diagnoosista. Otin toisella tapaamisellamme puheeksi myös vaativan persoonallisuuden häiriön, mutta hänen mukaansa sellaista ei voi tutkia ja diagnosoida silloin, kun potilas sairastaa akuutisti jotakin muuta mielenterveyden häiriötä. 

Omakustanteisesti hakeuduin psykofyysiseen fysioterapiaan, jonka äitini netistä minulle hoitomuotoja etsimällä löysi. Fysioterapeutin ensitapaamisella sain sen harvinaisen kokemuksen, että työntekijä tai ylipäätään joku ymmärtää todella, mistä puhun ja mitä koen. Sain työterveyslääkäriltä Kela-lausunnon myös fysioterapiaa varten, mutta Kela korvaa 85 euron käyntimaksusta vain 8 euroa. Fysioterapeutti onneksi antaa hieman paljousalennusta, jos käyn vastaanotolla useita kertoja. Aion käydä, vanhempieni antaman taloudellisen tuen turvin. He ovat tukeneet minua avioeron jälkeen jo tuhansilla euroilla eikä loppua näy, kun tuloni todennäköisesti vain heikkenevät jatkossa. Onneksi sentään tämä omahoitomenetelmäni, kirjoittaminen on maksutonta. Tiedostan varsin kirkkaasti olevani hyväosainen, keskiluokkainen suomalainen enkä saisi valittaa, mutta totta kai pelkään elintasoni tippumista. 

Tiedustelin kahdelta ravitsemusterapeutilta, Leena Putkoselta ja Reijo Laatikaiselta, ovatko he työssään törmänneet siihen ilmiöön, että ärtyvän suolen oireyhtymä on täysin oireeton imetysaikana kuten minulla. Kysyin myös, onko IBS:n ja imetykseen liittyvien hormonimuutosten yhteyttä tutkittu. Heidän mukaansa raskausaikana monet naiset kokevat muutoksia IBS-oireissaan, mutta muutos voi olla mitä vaan: oireiden väheneminen tai loppuminen kokonaan, sairauden alkaminen tai oireiden paheneminen. Laatikainen on kohdannut myös naisia, joilla muutoksia on tapahtunut imetysaikana, Putkonen ei. Joillakin oireet eivät ole palanneet raskauden ja imetyksen jälkeen, toisin kuin minulla. Laatikainen arveli, että raskaus tai imetys voi vaikuttaa jollain lailla myös suolistobakteereihin tai suoliston pinnan immuuniaktiviteettiin. Tieteellisesti tutkittua, luotettavaa tietoa asiasta ei kuitenkaan ole. Naishormonien on Putkosen mukaan ajateltu olevan yksi selittävä tekijä, miksi oireyhtymää todetaan enemmän naisilla kuin miehillä, sillä naishormonit altistavat mm. kivun aistimiselle herkemmin. Jotain vatsakipujeni laadusta kertonee, että pari päivää sitten pyörryin saunassa niiden takia. Energiavajeesta tai nestehukasta ei voinut olla kyse, koska olin juuri syönyt ja juonut. Seisoin lattialla nojaten käsivarsilla ylälauteeseen kestääkseni kipua, kun minua alkoi oksettaa. Seuraavassa hetkessä havahduin istumasta lattialta selkä nojaten saunan oveen. Onneksi en kaatunut kiukaalle.

Kelan ja ammattijärjestöni ammatillisen kuntoutuksen ensimmäinen yksilökuntoutuspäivä oli viime viikolla. Olin käyttänyt pari tuntia aikaa ennakkokyselylomakkeiden täyttämiseen kotona viikkoa aiemmin, mikä oli minulle valtava ponnistus. Koin sen myös turhauttavaksi, koska kyselylomakkeissa kysyttiin paljolti samoja asioita, jotka olin jo hakemuksessani kertonut. Kuntoutuspäivänä minun piti tavata erikseen kolme eri ammattilaista - lääkäri, kuntoutusohjaaja ja fysioterapeutti - jotka kukin vuorollaan kyselivät samoja kysymyksiä. Jouduin selittämään päivän aikana samat asiat kolmelle eri ihmiselle peräkkäin. Suurimman osan näistä asioista olin kertonut jo kyselylomakkeissa. Ilmeni, että kolmesta työntekijästä vain yksi oli lukenut ennakkokyselylomakkeeni vastaukset, vaikka ne olivat kaikkien nähtävissä. Lääkäri olisi voinut luvallani myös tutustua etukäteen Kanta-merkintöihini, jotta minun ei olisi tarvinnut selittää jälleen asioita, jotka hän voi sieltä lukea. Fysioterapeutti käytti tunnin tapaamisajasta vain puolet ja siitäkin suurimman osan tuijotti minua hiljaa säälivällä ja ymmärtämättömällä katseella. Sitten hän suositteli minulle metsäkävelyjä mielenterveyden tueksi. En jaksanut edes vaivautua toteamaan, että kun koen yksinäisyyttä koko ajan ja kaikkialla, niin yksin keskellä metsää kokemus vain korostuu. Yksinäiset metsäkävelyt eivät ole lääke kosketuksen, kohtaamisen ja läheisyyden puutteeseen. Päivän päätteeksi nuo kolme ammattilaista sitten tapasivatkin minua vartin ajan yhdessä. Kysyin, miksi ihmeessä päivää ei toteutettu niin, että olisin tavannut heidät kaikki kerralla ja kertonut asiani kaikille yhtaikaa. Kukin olisi voinut omasta ammattiroolistaan käsin kysyä kysymyksiä ja käsitellä saamaansa tietoa ammattinsa mukaisella tavalla. Lääkäri vastasi, että Kela on määrännyt eri ammattilaisten tapaamiset järjestettäväksi erikseen yksilötapaamisina. Mitään järjellistä syytä tähän en keksi, jos ja kun asiakas itse ei kiellä avointa tiedonjakoa työryhmän kesken. Kuntoutuspäivään oli varattu kuusi tuntia, mutta käytännössä siitä puolet oli silkkaa luppoaikaa. Yhteistapaamisena koko homma olisi hoidettu tunnissa tai parissa. Odotukseni joulukuun neljän päivän ryhmäkuntoutusjakson suhteen ovat siis erittäin matalat. Pelkään, että siellä lähinnä puidaan järjestelmän puutteita ja luennoidaan hyvinvoinnin peruspilareista, kuten kehotetaan syömään terveellisesti, liikkumaan ja ajattelemaan positiivisesti. Jos näin, niin jättänen kurssin kesken. Sen tavoitteena tuskin on asiakkaan vitutuksen, toivottomuuden ja kyynisyyden lisääntyminen.

Pyysin työterveyslääkäriltäni lähetteen uusiin verikokeisiin, koska vielä puoli vuotta sitten laihtumiseni ei ollut vaikuttanut veriarvoihini mutta otaksuin, että se pikkuhiljaa alkaa vaikuttaa. Varsinkin kun olen vaan laihtunut lisää. Edelleen arvot olivat hyvät, mutta se selittynee sillä, että syön vitamiineja ja hivenaineita purkista. Rautakuuria työterveyslääkärini kuitenkin suositteli, koska rauta-arvoni olivat laskeneet, joskaan eivät anemian tasolle. Olisin saanut myös ajan ravitsemusterapeutille, mutta kieltäydyin siitä, koska en pysty keksimään, mitä hyötyä siitä olisi. En jaksa mennä kuulemaan, että joku selittää minulle kuin teinitytölle, kuinka painon saa nousemaan syömällä enemmän ja kaloripitoisempaa ruokaa. Kyse kun nyt ei ole tiedon puutteesta enkä sairasta ensimmäistä kertaa.

Koettuani taas muutaman täysin sietämättömän päivän jouduin toteamaan, ettei minulla taida sittenkään olla varaa lääkkeettömyyteen. Jos se on ainoa pelastusköysi, jonka avulla pysyn edes jotenkuten pinnalla, niin minun pakko tarttua siihen. Aloitin eilen Brintellix-lääkkeen pienimmällä mahdollisella annostuksella. Pelkään sivuoireita valtavasti, mutta se pelko on sentään paremmin siedettävissä sairauslomalla kuin töissä.

Poistin Facebook-tilini kokonaan viime viikolla. En enää kestänyt nähdä, kuinka ihmiset siellä hehkuttavat onnellista elämäänsä, mikä korostaa omaa epäonnistumistani ja toivottomuuttani. En enää kestänyt nähdä muistoja edellisvuosien julkaisuistani ja palata aikaan, jolloin asiat olivat paremmin tai ainakin kulissit pystyssä ja toivoa rinnassa. En enää jaksanut ideoida mielestäni hyviä julkaisuja ja odottaa kavereideni reagoimista niihin vain pettyäkseni toistuvasti, kun niihin ei reagoitu lainkaan tai tarpeeksi tai toivomallani tavalla. Inhoan sitä tunnetta, joka minut valtaa miettiessäni, että mitäköhän tuo ja tuo on julkaisuni nähtyään ajatellut, kun ei ole siihen reagoinut, tai mitä tuo ja tuo on peukullaan tarkoittanut. Miksi joku on kommentoinut ja joku ei. Haluan kokea, kuulla ja nähdä reaktiot heti niin kuin kasvokkaisessa kohtaamisessa tai yksityisviestinnässä. En halua huutaa bittiavaruuteen ja jäädä odottamaan kaikua. Tarvitsen ihmisiä lähelleni ja konkreettiseen elämääni, en hyväsydämisiä emojeja bittiavaruudessa. Lisäksi, en jaksa enkä halua verrata itseäni jatkuvasti muihin. Joku voi yrittää väittää muuta, mutta sitä ihminen somessa tekee, koska on ihminen. Minua oksettaa se henkilöbrändäys, jota some-aktiivisuus käytännössä on. Sitä myös minä tein, mutta en halua enää tehdä. Haluan elää tässä fyysisessä, konkreettisessa hetkessä ja todellisuudessa enkä virtuaalimaailmassa henkilönä, joka supistuu vain niiksi kuviksi ja kiinnostuksen kohteiksi, jotka hän somekavereilleen jakaa. 

Ahmin muutamassa päivässä Hanna Brotheruksen äänikirjan Ainoa kotini. Lukekaa se. En tiedä, millaisena se avautuu erilaisille ihmisille ja etenkin lapsettomille, mutta minusta tuntui kuin olisin monin paikoin kuunnellut omia ajatuksiani, omaa sisäistä puhettani - vaikka en ole taiteilija, tanssija tai viisikymppinen, ja vaikka minulla on vain yksi lapsi. Itkin vähän väliä kirjaa kuunnellessani. Se on pelottavan samastuttava ja surullinen mutta myös kielellisessä kauneudessaan koskettava. Hirvittää toki Brotheruksen puolesta, mitä hänen läheisensä suorasta puheesta ajattelevat, ja miten kirja on hänen ihmissuhteisiinsa vaikuttanut, mutta se ei liene lukijan pulma. Olen vain kiitollinen siitä, että hän kirjoitti sen kaiken auki ja julki. Odotan mielenkiinnolla Maria Veitolan yökyläilyä Brotheruksen luona.

Veljeni kuolemasta tulee tässä kuussa kuluneeksi viisi vuotta, mutta nyt minusta tuntuu kuin siitä olisi paljon vähemmän aikaa kuin edellisvuosina. Tuntuu kuin asia olisi yhtäkkiä aivan tuore, kuin haava olisi aikanaan pikaisesti ommeltu kiinni mutta nyt auennut ja tulehtunut. Kuin minut olisi heitetty yllättäen altaan syvään päätyyn uituani jo pitkän matkaa toiseen suuntaan. Tämä liittyy varmasti siihen, että lopetin 12-vuotisen tunteita turruttavan mielialalääkitykseni, sekä siihen, että olen nyt avioeron jälkeen aivan eri tavalla yksin kuin veljeni kuollessa. Epäilen, että myös lapseni kasvu vaikuttaa asiaan, koska jatkuvasti näen hänessä veljeni, ja koska toistuvasti mietin, millainen suhde heillä voisi nyt olla.

En voi elää enää suorittamalla, mutta en osaa muuta. En tiedä, miten muuten voi elää. Olen viallinen, vääränlainen tähän hulluun maailmaan. Hengitän vihaa, surua, häpeää ja syyllisyyttä - sisään, ulos, sisään, ulos. Kun ajattelen, millainen äiti minusta piti tulla, ja miten minun piti vanhempana opettaa lapselleni tunteiden käsittelyn tervettä mallia, henkeni salpautuu. Ilma on liian raskasta hengittää, hukun häpeään ja syyllisyyteen.

Viha

Taas löydän itseni ihmettelemästä, milloin tämä kaikki viha sisältäni pääsee ulos. Vihan tunne on ongelmieni ytimessä. En pysty itkemään, koska suru sisälläni muuttuu vihaksi. Sairastan epäilemättä jälleen masennusta, masennuskyselyn pistemäärän mukaan keskivaikeaa. Ahdistuneisuushäiriöstä en koskaan ole parantunutkaan, nyt se vaan on pahentunut. Sain lääkäriltä reseptin uuteen mielialalääkkeeseen, mihin siirtyminen tuntuu 12 vuoden jälkeen helvetin pelottavalta. Olen nyt ohjeen mukaan syönyt puolikasta annosta pitkäaikaisesta masennuslääkkeestäni 5 päivää ja 9 päivän päästä siirryn uuteen lääkkeeseen. Sain myös uuden rauhoittavan lääkityksen ahdistuskohtauksia varten, mutta ensimmäisellä kokeilukerralla olin sen vaikutuksesta jonkinasteisessa horroksessa seuraavat 12 tuntia, joten sitäkään en uskalla toista kertaa kokeilla. En voi olla horroksessa töissä enkä kahdestaan taaperoikäisen lapseni kanssa ja iltaisin en uskalla ottaa lääkettä, kun pelkään, etten pääse aamulla ylös sängystä ja töihin. Tällä viikolla pyysin äitini luokseni yöksi, kun en uskaltanut olla yksin vastuussa lapsestani psyykkisesti näin huonovointisena. Kaikki keskustelutuki terveydenhuollosta on saatavilla edelleen vain puheluina. Olen koko ikäni kokenut puhelimessa puhumisen epämiellyttäväksi tavaksi kommunikoida, joten en koe saavani mitään apua siitä, että keskustelen tuntemattoman äänen kanssa puhelimessa vaikeista asioista, joista en kykene puhumaan edes läheisteni kanssa.

Mihin sitten tarvitsen rauhoittavaa lääkitystä, mitä ahdistuskohtaus käytännössä tarkoittaa? Rintaani puristaa, rintakehäni tuntuu painavalta ja ahtaalta, päätäni puristaa näkymätön vanne, puren hampaita yhteen enkä pysty rentouttamaan leukaperiäni, hengitän pinnallisesti ja pidätän hengitystä tahattomasti, en kykene hengittämään syvään, hengitysteitäni kihelmöi tai pistelee, jännitän hartioitani enkä pysty rentouttamaan niitä, vatsani on kipeä enkä pysty rentouttamaan sitä, vatsassani kiertää ja joudun käymään vessassa usein, ruokahaluni on tipotiessään ja syöminen aiheuttaa halua oksentaa, sykkeeni kohoaa ja kehoni luulee varmaan minun juoksevan pakoon jotakin, en pysty keskittymään muutamaa sekuntia pidempään, minulle tulee pakko-oireita ja olen erittäin kärttyinen ja lyhytpinnainen. Onko tässä tarpeeksi? Pakko-oireet liittyvät hanoihin, korkkeihin, kansiin, nappuloihin, vetoketjuihin, nappeihin, kännykkään, oviin, laatikoihin ja lukkoihin. Samat pakko-oireet häiritsivät edellisen masennusjaksoni ja ahdistuneisuushäiriöni vaikean jakson aikana. Tervetuloa takaisin.

Tiedän olevani työkyvyn rajoilla ja olen sen ääneen töissä ilmaissutkin. Se nyt ei vaan vaikuta yhtään esihenkilöäni tai edes sitä seuraavaa johtotasoa kiinnostavan. Tilanteeni on kuitenkin siinä mielessä monimutkainen, että minusta on ahdistavampaa olla yksin kotona kuin töissä, missä voin keskittyä muuhun kuin itseeni ja tilanteeseeni. Töissä voin sentään saada jonkinlaisia onnistumisen ja pätemisen kokemuksia. En missään tapauksessa halua ja jaksa vaihtaa taas työpaikkaa. Kaipaan nyt edes jotakin pysyvyyttä elämääni, kun puolen vuoden sisällä olen avioeronnut, hakenut ja kokeillut uutta työtehtävää mutta palannut takaisin entiseen, muuttanut yhteisestä asunnosta vuokra-asuntoon ja pian muutan ensimmäiseen omistusasuntooni. Seuraavaksi edessä on uuden psykoterapeutin etsiminen sekä toivottavasti koronatilanteen helpottuminen, mikä on ehdottomasti positiivinen asia, mutta iso muutos sekin. Voisiko tässä olla sauma alkaa kieltäytyä sovituista menoista silloin, kun psyykkinen tai fyysinen vointini vastustaa kalenterin mukaan elämistä? Sopii toivoa, tuskin siihen kykenen. Koronatilanteen muuttumisen myötä haaveilen myös deittailusta ja siinäpä taas yksi uusi asia, joka voi olla parhaimmillaan positiivinen mutta pahimmillaan erittäin negatiivinen. Jos jokin on elämässä varmaa, niin epävarmuus. 

Tunnistan saman kuvion tunne-elämässäni kuin edellisen masennusjaksoni aikana. Olen pettynyt edelliseen psykoterapeuttiini siinä määrin, etten halua jatkaa hänen kanssaan kolmatta vuotta, joka Kela-terapiastani on vielä käyttämättä. Voi tosin olla, ettei Kela myönnä kolmatta vuotta ilman viiden vuoden taukoa, ellen käytä samaa terapeuttia 1,5 vuoden tauon jälkeen. Ymmärtääkseni kolmen vuoden terapiatuen pitäisi koskea yhtenäistä terapiaprosessia, eikä se tietenkään ole yhtenäinen, jos terapeutti vaihtuu. Niin pätevä käsitys Kelalla on terapiasta ja mielenterveydestä. Järjestelmä ennen kaikkea! Inhimillisyys on Kelan näkökulmasta yliarvostettua. Luulin valinneeni kehopsykoterapeutin, mutta ei se kehoyhteys mitenkään näkynyt työskentelyssä. Käytännössä ärtyneen suolen oireyhtymässäni on kyse siitä, että suolistossani lymyilee vihan tunne. Olen käynyt yhteensä 5 vuotta psykoterapiassa ja sen lisäksi muussakin keskustelutuessa, mutta vielä en ole saanut minkäänlaista apua vihan tunteen käsittelyyn. Käytännössä olen puhunut ja maksua vastaan joku on kuunnellut. Itkemisen vaikeuteni on aina johtunut siitä, että tunnen vain vihaa, en surua. Mitään kehitystä tällä saralla ei ole 12 vuodessa tapahtunut.

Helsingin Sanomissa oli tänään mielettömän hyvä artikkeli vihan hallinnasta. Maria Akatemian psykologi Maria Lindroos puhui viisaasti:

”Viha on ihmisen tärkeä perustunne. Se syttyy silloin, kun koemme epäoikeudenmukaisuutta tai kun rajojamme ylitetään. Joskus vihan tunne syttyy itseä kohtaan. Silloin on saattanut itse ylittää omat rajansa tai on suuttunut siitä, ettei osaa puolustaa itseään. Usein viha syntyy siitä, että ohittaa toistuvasti omat tarpeensa, ja pienemmät ärsytyksen aiheet kasautuvat. Alla voi olla myös paljon erilaisia tunteita, kuten häpeää, avuttomuutta, ahdistusta tai pelkoa. Vihan tunne on niin sanotusti viimeinen pisara, joka voi aiheuttaa räjähdyksen. Joskus saattaa tuntua siltä, että jotkut kokevat vihaa toisia herkemmin. He saattavat olla herkistyneitä aistimaan ja tulkitsemaan ympäristön signaaleja toisinaan turhankin kielteisinä tai uhkaavina. 

Reagointiherkkyys voi liittyä esimerkiksi siihen, millaisessa ilmapiirissä on kasvanut. Joskus omia rajoja on rikottu niin pahasti, ettei niitä itse enää edes tunnista. Lapsesta saakka on myös saattanut tottua siihen, että omat tunteet tulee tukahduttaa. Tällöin ei opi arvostamaan niiden viestiä ja pelkää niiden ilmaisemista. Jos vanhemmat eivät ole auttaneet tunnistamaan ja säätelemään tunteita, voi oppia torjumaan niitä ja ajattelemaan, että tunteissa on jotain väärää, vaarallista tai haitallista.”

Voi kun olisin kuullut tämän jo lapsena. Lapsuudessani en koskaan kuullut vihan tunteen olevan tärkeä ja hyvä, inhimillinen asia. Viha oli häpeällinen ja pelottava tunne. En syytä tästö ketään, totean vaan. Miten peruskoulussa ja lukiossa puhuttiin tunteista? Sain psykologiasta ylioppilaskirjoituksissa laudaturin, mutta mitä tiedän vihasta ja sen hallinnasta? Se pitää niellä ja tukahduttaa? Ennen äidiksi tuloa ajattelin, että halua opettaa lapselleni toisin. Nyt lapseni on taaperoikäinen enkä osaa käsitellä vihaa vielä itsekään. Miten ihmeessä osaisin näyttää hänelle mallia sen käsittelyssä? Toistaiseksi olen tyytynyt toteamaan hänen ollessa vihainen, että ”sinua suututtaa”. No sillä ei varmaan pitkälle pötkitä, jos äiti itse kokee valtavaa ahdistusta vihan tunteistaan. Psykoterapiassa minua on aina kehuttu siitä, että tunnistan ja tiedostan niin hienosti tunteitani, toimintamallejani ja niihin vaikuttavia asioita. Entä sitten? Tiedän osaavani tiedostaa ja analysoida, mutta se ei vielä riitä tunteiden kanssa elämiseen. En todellakaan pysty ymmärtämään, miten miljoonat alistetut ja raiskatut musliminaiset esimerkiksi pystyvät tukahduttamaan vihan tunteensa ja vain sietämään elämäänsä. Minulla on kaikki näennäisesti ja suhteellisesti hyvin ja silti voin huonosti.

Maria Lindroos toteaa Hesarin artikkelissa myös: ”Jos esimerkiksi vihan tunteet nousevat pintaan aina kiireen keskellä, kannattaa ennakoida tilanteita ja miettiä, miten kiireen voisi välttää.” Öö, vaihtamalla työpaikkaa ja alaa? Mutta jos ei koe saavansa tyydytystä mistään muusta työstä kuin siitä, mitä huonoissa työolosuhteissa tekee? Jos muussa työssä ei ole kiire, mutta koko ajan haikailee siihen työhön, jota kohtaan tuntee suurta intohimoa? Plus miinus nolla.

Voin kertoa, etteivät avioero ja kaikki siihen johtaneet kokemukset ainakaan vähennä vihan määrää sisälläni. Samaan aikaan minun pitäisi suhtautua ex-puolisooni myönteisesti tai vähintäänkin neutraalisti yhteisen lapsemme toisena vanhempana. Totta kai se edellyttää vihan nielemistä. Ei viha nielemällä haihdu, se on minussa edelleen! Kaiken lisäksi minulla ei ole aiempaa kokemusta parisuhde-eroista enkä tiedä, miten näistä tunteista selviää edes ilman yhteistä lasta ja välttämätöntä kommunikointia. Kai avioerostakin pitäisi tuntea surua, mutta tunnen vain vihaa ja katkeruutta. 

Yleensä en osta kirjoja, mutta lukematta ostin Heli Pruukin ja Terhi Ketola-Huttusen kirjan Vihainen nainen. En ole vielä sitä lukenut, mutta otsikko kuulosti minulta. Töissä muodostamme kahden ihanan kollegani kanssa epävirallisen ryhmittymän V-tiimi eli Vittumaiset Vittuuntuneet Ämmät. Ilman työyhteisöäni olisin ihan hukassa. Onneksi olen töistä löytänyt sielunsisaria siltä osin, mitä sosiaalityön epäkohtiin liittyvään vitutukseen ja vihaan tulee. 

Tänään, kun lapseni on isällään, mietin, tukahduttaisinko vihan tunteeni viiniin vai uuteen ahdistuslääkkeeseeni. Viiltely ei enää ole valikoimassani. Päädyin viiniin. En omista alkomittaria, mutta eiköhän se nyt värähtäisi ainakin 1 promilleen. Se helpotti oloa, vatsavaivat haihtuivat ja vitutus tuntuu enää päässä, ei kehossa. Tulkaa nyt sitten sanomaan, että alkoholi on saatanasta.

Yleensä blogitekstejäni kommentoidaan varsin niukasti, mutta nyt pyydän suoraan vastauksia kysymykseen: Miten te muut ihmiset selviätte vihan tunteiden kanssa?

Diagnoosit

Omakanta-palvelusta on nähtävissä terveystiedot vain vuodesta 2014 lähtien. Sen jälkeen olen saanut seuraavat psykiatriset diagnoosit:

F50.2 Bulimia nervosa 

F41.1 Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö

F41.2 Sekamuotoinen ahdistus- ja masennustila 

F34.1 Pitkäaikainen masennus

F33.10 Toistuvan masennuksen keskivaikea masennusjakso  ei somaattista oireyhtymää 

F32 Masennustila

F32.1 Keskivaikea masennus

Tuo ”ei somaattista oireyhtymää” on kyllä epärealistinen ilmaus, koska IBS-oireyhtymä on minun tapauksessani mitä suurimmassa määrin psykosomaattinen sairaus. Kyseisen diagnoosin antanut lääkäri tiesi tämän varsin hyvin. Yleistyneen ahdistuneisuushäiriön diagnoosin sain muistaakseni jo vuonna 2009, vaikka jälkikäteen arvioiden oireeni olisivat riittäneet diagnoosiin jo 2004. Olen usein miettinyt, sainko tosiaan ensimmäiset diagnoosini vasta 2009 hakeuduttuani YTHS:n vastaanotoille, vaikka olin jonkinlaisen hoidon piirissä jo keväästä 2004. Alaikäisenä terveydenhuollossa kiinnitettiin muistikuvieni mukaan huomiota lähinnä laihtumiseeni, ei niinkään pääni sisäiseen maailmaan. Mieleeni on jäänyt erityisesti kaksi lääkärikäyntiä ennen kuin täytin 18. Eräs lääkäri ehdotti tai ikään kuin antoi minulle luvan, että ”voit syödä vaikka joka päivä suklaapatukan, kyllä ne kuukautiset sitten palaa vähitellen”. Toinen lääkäri vähätteli arviotani siitä, että myös aivotyöhön kuten opiskeluun kuluu paljon energiaa. Hän sanoi, että ”et sinä opiskelemalla laihdu, painon saa nousemaan vähentämällä liikkumista”.

Tuntuu väärältä, että en ole tietääkseni koskaan saanut laihuushäiriö-diagnoosia, vaikka todellakin sairastin sitä monta vuotta ennen kuin syömishäiriöni muuttui bulimiaksi. Ehkä vielä 10-15 vuotta sitten terveydenhuollon ja psykiatrian ammattilaiset luulivat, että laihuushäiriö tarkoittaa sitä, että makaa sairaalassa luurankona saamassa ravintoliuosta suoraan suoneen. Nykyisen kriteeristön mukaan täytin aikoinaan kaikki muut anoreksia-diagnoosin kriteerit paitsi painon. Anorektikon painoindeksi saa olla korkeintaan 17,5 tai painon pitää olla vähintään 15 % alle pituuden mukaisen keskipainon. Pituuden mukaisesta keskipainosta en löydä luotettavaa tietoa, mutta painoindeksini oli alimmillaan 17,7.  Toisaalta jos potilaalla on tyypillisiä laihuushäiriön oireita, mutta jokin anoreksian diagnostisista kriteereistä puuttuu tai avainoireet esiintyvät lieväasteisina, niin diagnoosiksi tulee asettaa F50.1 Epätyypillinen laihuushäiriö. Tietääkseni en ole koskaan sellaista diagnoosia saanut. Ehkä minun pitäisi pyytää lapsuuden kotikunnastani kaikki terveystietoni, josko niistä selviäisi jotakin uutta ja ihmeellistä. YTHS:ltä pyysin ja sain tiedot kirjallisesti joitakin vuosia sitten, kun huomasin, ettei niitä ole Omakannassa.

Koskaan en ole tietääkseni saanut persoonallisuusdiagnoosia, vaikka sellaiseenkin olisi ollut aihetta. Kysykää vaikka ex-puolisoltani, heh. Mielestäni minulla on ollut yläasteiästä asti F60.5 Vaativa persoonallisuus. Vaikka sitä ei ole B-lausunnoissa mainittu, niin muiden asioiden muassa olen tarvinnut Kela-psykoterapiaa myös persoonallisuuteni, en vain mielenterveyshäiriöiden tai traumaattisten kokemusten takia. Vaativasta persoonallisuushäiriöstä kärsivällä (kyllä, nimenomaan kärsivällä) on korostunut järjestyksen, täydellisyyden ja kontrollin tarve joustavuuden, avoimuuden ja tehokkuuden kustannuksella. Vaativa persoona on ylitunnollinen ja joustamaton moraalisissa ja arvoihin liittyvissä asioissa, keskittyy korosteisesti yksityiskohtiin, sääntöihin ja aikatauluihin ja saattaa omistautua työlle harrastusten ja ystävyyssuhteiden kustannuksella. Vaativat piirteet johtavat usein uupumiseen varsinkin elämänmuutosten ja stressitilanteiden yhteydessä (tell me about it!). Muutokset työpaikalla tai tavallista tiukemmat aikataulut uuvuttavat herkästi vaativasta persoonallisuushäiriöstä kärsivän. Tästä saattaa seurata masennusta tai ahdistuneisuutta (jep). Mielenterveystalo.fi-sivustolla todetaan, että ihmisen vanhetessa saattaa käydä niin, että voimavarat eivät enää riitä täyttämään yliviritettyjä vaatimuksia, toisin kuin nuorempana. Tuota noin, jouduin jäämään töistä uupumuksen vuoksi kahden kuukauden sairauslomalle jo 28-vuotiaana — onko se vanha? Vaativille persoonille ovat usein helpoimpia sellaiset ympäristöt, jotka sallivat tai jopa tukevat sääntöihin suuntautuneisuutta ja täydellisyyden tavoittelua. Avioliittoni ei ollut sellainen ympäristö.

Mielenterveystalossa kerrotaan myös, että mikäli vaativat piirteet ovat altistaneet masennus- ja ahdistusoireilulle, työpaikalla voidaan tehdä tilannetta helpottavia muutoksia työnkuvaan ja joskus se onkin ainoa keino auttaa vaativasta persoonallisuushäiriöstä kärsivää työntekijää. Valitettavasti kuntatyönantajat käyttävät tällaisia ohjeistuksia vessapaperina. Lastensuojelussa burnout-sairausloman jälkeen odotetaan, että työntekijä joko jatkaa samalla höökillä kuin ennen tai vaihtoehtoisesti irtisanoutuu (kokemusta on). Ensimmäinen vaihtoehto johtaa tietysti ennen pitkää uuteen romahdukseen, mutta mitään toimenkuvan muutoksia ei ole tarjolla. Ja hei, kuka ikinä on vapaaehtoisesti kertonut työnantajalleen persoonallisuushäiriöstään? No, onneksi olen oppinut kuuntelemaan ja kunnioittamaan itseäni ajoissa ja irtisanouduin siitä uudesta tehtävästä, johon siirryin talvella. Pystyin jatkamaan töitä ilman sairauslomaa, kun päätin palata tuttuun työnkuvaan.

Psykoterapeuttisesta, erityisesti kognitiivisesta terapiasta saattaa myös olla vaativalle persoonalle apua, jos hän kykenee itse näkemään, että hänen toimintatapansa ovat poikkeavia ja vaikeuttavat sopeutumista. Onneksi kykenen — siitä kiitos paitsi itselleni ja terapeuteilleni niin myös ex-puolisolleni. Aion käyttää nykyisen Kela-terapiani 3. vuoden heti, kun koronatilanne hellittää ja terapiatapaamiset voidaan toteuttaa kasvokkain eikä etäyhteyksin. Hoitotahoni terveysasema vaatii nyt 1,5 vuoden jälkeen kontrollipuhelua lääkärin kanssa, jotta saan uusittua mielialalääkereseptini. Sitä varten minun piti täyttää tuhannetta kertaa elämässäni AUDIT-, BDI- ja BAI-kyselyt. Pelkään, että lääkäri ehdottaa lääkkeen vaihtoa, joka tuntuisi erittäin pelottavalta 12 vuoden jälkeen.

Jotkut pahoittivat mielensä blogitekstistäni, jossa kirjoitin läheisten reaktioista laihtumiseeni. Eräs huomautti, että minun pitäisi kertoa heti ja henkilökohtaisesti, jos tarvitsen apua. Ajatus on kaunis, mutta valitettavasti kukaan läheinen ei pysty tarjoamaan sitä apua, mitä tarvitsen. Tarvitsisin rauhoittavaa lääkitystä ahdistuskohtauksia varten, turvallisen ja toimivan parisuhteen sekä tietysti sen, että koronarajoituksista voitaisiin luopua. Rauhoittavaa lääkitystä en ole saanut edes yksityiseltä psykiatrilta. Edellä kuvatuilla spekseillä minulla on varmaan huippuhyvä markkina-arvo kumppaninmetsästyksessä. Korona jatkuu jatkumistaan eikä sille kukaan läheisistäni mahda mitään. Näillä mennään.

Ps. Parasta viikonlopussani oli ehdottomasti se, että pystyin itkemään ensimmäistä kertaa 3-4 kuukauteen. Siitä on kiittäminen Yle Areenasta katsomaani erittäin surullista ja hyvää elokuvaa 24 viikkoa. Elokuva laukaisi itkuni, mutta hetken päästä huomasin itkeväni ainakin tusinaa eri asiaa. Koko viikossani yksi parhaista asioista oli puolestaan se, että nauroin vedet silmissä ensimmäistä kertaa noin vuoteen. Siitä kiitos Netflixin Superstore-sarjan 2. jaksolle ja Glenn-hahmolle. Edellisen kerran muistan nauraneeni yhtä voimakkaasti viime keväänä lukiessani kirjaa Kaikkien menetysten äiti.

Ero

Viime tekstissäni totesin, että vanhempien parisuhde on lapsen koti. Minun ja mieheni parisuhde oli huono sellainen. Viimeiset pari vuotta olivat lopun alkua ja viimeiset kuukaudet kulissi, epätoivoinen yritys pitää ydinperhe kasassa. Lapsemme on tykännyt viime aikoina paloautoihin liittyvistä leikeistä, mikä tuntuu kuvaavalta: voi kunpa hänen palava kotinsa olisi saatu sammutettua, ennen kuin jäljellä olivat enää lahoavat perustukset.

Päätimme erosta lopulta yhteisymmärryksessä ja yhteiseen vanhemmuuteen liittyvistä asioista on toistaiseksi ollut helppoa sopia. Ennen päätöksen auki puhumista pelkäsin kuollakseni riitaisaa tulevaisuutta, katkeraa ja epäluuloista vanhemmuussuhdetta. Korostuneen paljon siksi, että olen nähnyt ja näen jatkuvasti työssäni, miten asiat voivat pahimmillaan mennä, vaikka toisen vanhemman tahto ja pyrkimykset olisivat kuinka hyvät ja lapsen edun mukaiset. Vain omaan osuuteensa voi vaikuttaa. Asumme ja haluamme jatkossakin asua lähellä toisiamme lapsen edun mukaisesti. Pystymme viestittelemään myös muista kuin lapseen liittyvistä asioista, voimme tavata kasvokkain ja jutella suhteellisen rennosti. Meillä on erimielisyyksiä, mutta niistä ei tarvitse jauhaa turhaan ja toistuvasti. Kunnioitamme ja tuemme toistemme vanhemmuutta. 

Joulukuu oli minulle tuskallinen ja äärimmäisen raskas. Kaiken kruunasi ulkona vellova pimeys, koleus ja harmaus. Koronatilannetta ei varmaan tarvitse erikseen mainitakaan. Tunnistin pelottavat masennuksen ja pahenevan ahdistuneisuushäiriön oireet ja pelästyin, kun kärsin ensimmäistä kertaa elämässäni univaikeuksista. Unen saaminen saattoi kestää kaksi tuntia ja yöllä saatoin herätä monta kertaa. Toisaalta aamulla sain nukuttua viikonloppuisin myöhään enkä meinannut löytää minkäänlaista motivaatiota nousta ylös, jos lapsi oli isällään. Hakeuduin ensin työterveyspsykologille, seuraavaksi yksityiselle psykiatrille ja sitten työterveyslääkärille. Työterveyslääkäriltä sain lähetteen psykiatrille ja lausunnon Kelaan, jotta voisin käyttää 3. vuoden psykoterapiaa. En muista enää, mitä täällä kirjoitin terapian lopettamisen syistä viime vuodenvaihteessa, mutta en varmaankaan kertonut perimmäistä syytä. En halunnut enää tuhlata aikaani, rahaani ja Kelan rajallista tukea yksilöterapiaan, jossa puhutaan lähes yksinomaan parisuhteesta. Siihen ei ihan hirveästi pysty vaikuttamaan ottamatta mukaan keskusteluun suhteen toista osapuolta. Lopulta kävimme yhdessä muutaman kerran pariterapiassa, mutta ei suhde ollut enää sillä pelastettavissa.

Joka vuosi joulunaika ahdistaa minua monesta syystä — muun muassa siksi, että inhoan kaikkea teennäisyyttä. Joulun konseptihan perustuu siihen, että kalenterista voi katsoa päivämäärän, jolloin kaikki on muka hyvin ja auvoista ja ihmiset iloisia ja onnellisia, vaikka arki ja todellisuus eli edellinen ja seuraava päivä olisivat jotakin aivan muuta. Jonkun satuhahmon syntymä ei nyt vaan todellisuutta muuta. Jotta vielä olisi ollut vähän rankempaa, niin lapsemme sairastui flunssaan ja korvatulehdukseen niin, että joutui olemaan pois päivähoidosta joulukuun puolivälistä asti. Hän on ollut todella harvoin sairaana, joten taas minulle tuli jonkin sortin yllätyksenä, kuinka totaalisesti hänen persoonallisuutensa ja käytöksensä silloin muuttuu. Kun mielenterveyteni oli äärirajoilla ja kaikki muu paitsi nukkuminen tuntui väkinäiseltä pakkotekemiseltä, niin sairaan lapsen itkun ja kiukun kohtaaminen tuntui lähes ylitsepääsemättömän vaikealta. Samaan aikaan lapsemme oli surullinen ja vihainen siitä, ettemme enää asuneet yhdessä. Tuntui kuin sydämeni olisi kirjaimellisesti särkynyt hänen itkiessään lohduttomasti, ettei halua tänne uuteen kotiin, vaan takaisin sinne, missä voimme olla kaikki yhdessä. Lohdutin ja halasin, mutta itse en kyennyt itkemään. Vieläkään — kyvyttömyys itkeä vaikuttaa olevan ikuinen ongelmani. Toivoin, että joku lohduttaisi ja halaisi minuakin. Parannuttuaan (kiitos antibioottien) hän oli kuin eri ihminen: ihana, valloittava, puhelias, iloinen, touhukas, huumorintajuinen oma itsensä. 

Olemme nyt asuneet erillään 1,5 kuukautta ja lapsi on ollut meillä vuorotellen 2-4 yötä kerrallaan. Ennen eroa olin valtavasti kaivannut omaa aikaa ja rauhaa, mutta ensimmäisinä viikkoina uudessa kodissa en pystynyt nauttimaan yksinolosta. Lapsesta erossa oleminen ei tuntunut vaikealta, koska voimavarani eivät meinanneet riittää hänen hoitamiseensa. Olin vain huojentunut, että joku muu huolehtii hänestä eikä minun tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa siitä, etten pysty iloitsemaan hänestä ja hänen kanssaan tavalliseen tapaan. Aikuisen ahdistuksesta ja huolista täyteen mieleen ei mahdu pienen lapsen mieli. 

Nyt pahin tuntuu olevan ohi ja pystyn taas nauttimaan ja kiinnostumaan asioista. Vointini muutos parin viikon takaiseen on valtava. En todellakaan olisi vielä toissaviikolla voinut kuvitella sen tapahtuvan näin nopeasti. Arvelen, että merkittävin tekijä siinä on ollut lapsemme sopeutuminen uuteen elämäntilanteeseen. Hän ei enää ilmaise minkäänlaisia ikäviä tunteita siirtymätilanteissa, vaan lähtee innoissaan ja iloisena kumpaankin kotiin. Mitään taantumista tai muuta oiretta emme ole enää havainneet. Oloni on huomattavasti keveämpi, kun minun ei tarvitse kokea niin suurta syyllisyyttä ratkaisustamme. Ystävääni lainatakseni, parempi on kaksi tasapainoista vanhempaa erillään kuin riitelevät vanhemmat yhdessä. 

Olin lapseni kanssa viime torstaista maanantaihin ja vietimme perjantaina toistaiseksi viimeisen hoitovapaapäiväni. Nautin vanhemmuudesta ja yhdessäolosta lapseni kanssa ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin. Eroa harkitessani ajattelin, että eron myötä suurin muutos arjessani tulisi olemaan se, etten olisi koko ajan ahdistunut ja tyytymätön parisuhteen takia. Nyt voin todeta olleeni oikeassa. Pystyn heittäytymään hetkeen ja nauttimaan vanhemmuudesta ihan uudella tavalla. Olen myös parempi vanhempi, kun mieltäni ei koko ajan paina tyytymättömyys ja epävarmuus, jopa epätoivo. Lapsen mieli mahtuu nyt mieleeni paremmin. En koe enää tarvetta paeta todellisuutta. Peruin ajan psykiatrille.

Nyt varmaan mietit, miksi teimme lapsen huonoon parisuhteeseen. Se on ihan relevantti kysymys. Vastaukseksi lainaan maailman suosituinta satukirjaa: ”Us­ko on luja luot­ta­mus sii­hen, mitä toi­vo­taan, ojen­tau­tu­mi­nen sen mu­kaan, mikä ei näy”. Ero on epäonnistuminen, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Unelmoin ehjästä perheestä ja halusin antaa lapselleni elämän yhteisessä kodissa onnellisten vanhempien kanssa. Yritimme ja epäonnistuimme. Olen muuttunut ja kasvanut henkisesti valtavasti parisuhteemme aikana. Nyt tiedän paremmin, mitä haluan ja mitä en, mitä tarvitsen ja mikä minua rikkoo. Ihmiset kehittyvät ja muuttuvat eri tahdissa. Koen olevani melko lailla eri ihminen kuin kahdeksan vuotta sitten elämäni ensimmäisen parisuhteen alussa.

Olen valtavan kiitollinen siitä, että vanhempani ovat kyenneet ja halunneet auttaa minua niin paljon, kuin olen tarvinnut ja enemmänkin. Osaan todellakin arvostaa sitä, kun työssäni näen päivittäin, kuinka yksin monet lapsiperheet joutuvat jaksamaan ja selviytymään paljon vaikeammistakin tilanteista kuin sopuisa avioero. Pahimmillaan vähäisistä läheisistä on heille enemmän harmia kuin iloa. Vielä elättelen toivoa, että saan toisen lapsen ja vanhempani voivat olla hänelle yhtä tärkeitä ja läheisiä kuin esikoiselleni. Vajaan 8 vuoden kuluttua täytän 40. Hiekka valuu.

Ristiriidat

Haluaisin kirjoittaa useammin, mutta en saa aikaiseksi. Olen keskittynyt viime aikoina mielenterveysasioista ja kehopositiivisuudesta kertovan Instagram-tilini päivittämiseen. Sain juuri tuhannennen seuraajan, mistä olen erittäin ylpeä. 

Minun on todella vaikeaa sietää ja hyväksyä elämän ja ihmisten, erityisesti itseni ristiriitaisuutta. Esimerkiksi sitä etten kykene ajattelemaan ja tuntemaan, niin kuin itse pidän järkevänä. Kannatan kehopositiivisuutta mutten kykene näkemään itseäni kauniina. Saarnaan siitä, kuinka jokainen on tarpeeksi hyvä omana itsenään, mutta sätin itseäni jatkuvasti ja koen olevani liian huono tai liian paljon tai liian vähän sitä ja tätä. Tiedän, että ihmisten vertaileminen aiheuttaa vain pahaa mieltä, mutta joka päivä saan itseni siitä kiinni.

Koen valtavaa ristiriitaa uudessa työssäni. On erittäin huojentavaa, etten enää kärsi ylikuormituksesta, stressistä ja jatkuvasta vitutuksesta työnantajaani kohtaan. Kuitenkin minua harmittaa, koska pidin enemmän edellisen työni sisällöstä. Siinä koin voivani auttaa asiakkaita sen sijaan, että vain arvioisin heitä. Pitkät asiakassuhteet lisäävät työn henkistä kuormittavuutta verrattuna lyhyisiin, mutta toisaalta ne tuntuvat paljon merkityksellisemmiltä ja tuottavat onnistumisen kokemuksia. Kaipaan sitä, että koin suurta intohimoa työtäni kohtaan ja sitä, että olin merkityksellinen henkilö asiakkaideni elämässä. Joo, kaikkea ei voi saada.

En käsitä, miten jotkut saavat säästettyä niin paljon rahaa. Minulla on haaveita, joiden todella toivon toteutuvan ja joiden toteuttaminen edellyttää paljon rahaa, mutta toisaalta pidän tärkeänä ja mielenterveyteni kannalta välttämättömänä, että nautin elämästä tässä ja nyt. En voi kituuttaa vuosikausia vain, jotta ehkä joskus saavutan jonkin tavoitteen tai unelman. Voi olla, että ehdin kuolla ennen sitä ja mitäs sitten - siinä meni elämä kivaa odotellessa. Ja elämästä nauttiminen todella maksaa. Haluaisin matkustaa kaukomaihin, mutta jos teen sen, en ikinä pysty ostamaan esimerkiksi omakotitaloa tai edes autoa tai rotukoiria. Jos haluaa jotain, jostain on luovuttava, ja niitä päätöksiä on helvetin vaikeaa tehdä. Lähimpänä tässä nyt on lapsen tekeminen, enkä ole edes uskaltanut laskea, miten paljon siihen menee rahaa. Millä kaikki pääkaupunkiseudulla elävät lapsiperheet oikein elävät? Ostan lähes kaiken alennuksesta tai käytettynä ja isommat ostokset osamaksulla, mutta silti palkka hujahtaa tililtä ennen seuraavaa. En todella tiedä, miten pärjäisin ilman luottokorttia ja miten saan koskaan maksettua luottovelan pois. Heinäkuussa olen 5 päivää palkattomalla lomalla, ja nyt jo ahdistaa ajatus palkkakuitista.

Sunnuntait ovat minulle edelleen erittäin ahdistavia, vaikka työ ei stressaa niin kuin edellinen. Vain perjantai-iltaisin en joudu tuskailemaan sitä, että kuinkahan suurta kärsimystä seuraavana aamuna on nousta ja lähteä töihin. Esimerkiksi viime keskiviikkona vatsani oli taas niin sekaisin, että jouduin käymään vessassa viisi kertaa ennen aamuyhtätoista. Yritä siinä nyt sitten työskennellä ja hymyillä. Toki minulla on viikonloppuisinkin poikkeuksetta sovittua tai suunniteltua ohjelmaa, mutta ainakin aamuisin on aikaa nukkua pidempään. 

Minulla on edelleen töissä 9,5 tuntia miinusta työaikasaldolla, vaikka maksimi on 6. Esimieheni ei ole vielä puuttunut siihen, mutta työaikoja seuraava sihteeri kysyi asiasta jo toukokuussa, kun miinusta oli 8 tuntia. Joka aamu pelkään, että esimieheni kysyy asiasta. Minulla ole hajuakaan siitä, miten hänelle vastaan. Ihan varmasti ainakin punastun ja tilanne on vaivaannuttava. Ja mikä pahinta, en vieläkään tiedä, miten saisin saldon nollille saati plussalle. Syksyllä osallistun itsemurhan kautta läheisensä menettäneiden vertaistukiryhmään, jonka tapaamisten takia joudun lähtemään töistä joka viikko yhtenä päivänä ennen neljää. Ja ennen kahdeksaa en kykene töihin raahautumaan, en sitten millään. Esimerkiksi viime keskiviikkona vatsavaivani olivat heti herätessä sellaiset, että vähemmästäkin olisi syytä pitää sairauslomapäivä, mutta en tiennyt, mitä ihmettä olisin sillä kertaa sanonut esimiehelleni sairastamisen syyksi. Olen helvetin huono valehtelemaan, mutta en haluaisi myöntää totuuttakaan. Minusta on todella vaikeaa kertoa hänelle, että minulla on pitkäaikaissairauksia, joiden takia joudun olemaan pois töistä vähintään päivän kuukaudessa. Olen jo pohtinut, että pyytäisin työaikani vähentämistä 80 prosenttiin, mutta ajatus palkan pienenemisestä hirvittää enkä pidä sitä reiluna, että sairauksien takia joutuisin supistamaan työaikaani ilman mitään kompensaatiota palkkaan. Kelan osa-aikaisella sairauspäivärahalla ei saa tehdä 80-prosenttista työaikaa, vaan maksimi on 60. Onneksi koeaikani sentään päättyy pian, eikä sen jälkeen tarvitse olla niin peloissaan siitä, miten mikäkin vaikuttaa työsuhteen jatkumiseen.

Asiasta kukkaruukkuun. Olen katsonut Netflixistä puolisoni kanssa Better call Saul -sarjaa, jossa yksi roolihenkilö kärsii psyykkisestä sairaudesta, joka saa hänet kokemaan suunnatonta ahdistusta ja fyysistä kipua sähkölaitteiden lähellä. Hän itse kutsuu sitä sähköallergiaksi. Sarjassa hänen terapeuttinsa/psykiatrinsa neuvoi häntä sanomaan kohtauksen iskiessä ääneen asioita, joita hän näkee - esimerkiksi "valkoinen seinä, vihreä muki, musta kahvinkeitin". Minulla on ollut jo pitkään vastaavantyyppinen itsenirauhoittamiskeino, kuitenkin vähän erilainen. Luen ääneen kaiken tekstin, mitä näen - esimerkiksi kadulla kylttejä ja mainoksia. Kukaan ei ole minulle sitä ehdottanut, vaan olen alkanut tehdä sitä automaattisesti, luonnostaan, sen enempää ajattelematta. Se on tietyissä tilanteissa refleksin kaltainen tarve. Asioiden nimeäminen ei minulla toimi, kokeilin sitäkin.

Työelämä

Ei olisi pitänyt olla senkään vertaa optimistinen, kuin mitä olin työpaikkaa vaihtaessani. Olisi pitänyt vaan jatkaa sairauslomaa vuodenvaihteessa ja pysyä samassa työpaikassa samalla työnantajalla niin, että olisin päässyt Kelan kuntoutustuelle. Olin liian tunnollinen ja velvollisuudentuntoinen työnantajaa ja yhteiskuntaa kohtaan, ja pelkäsin liikaa epäonnistumisen tunnetta ja luuserin leimaa. Elämä on liian raskasta näin. Jotain kertonee sekin, että minulla on edelleen työaikasaldo 8 tuntia miinuksella. Esimies ei ole vielä puuttunut siihen onneksi mitenkään. En vieläkään tiedä, mitä sanon, jos hän huomauttaa siitä.

Talvella aloitan uuden Kela-psykoterapian kahdesti viikossa, ja haluaisin voida keskittyä siihen rauhassa. Ajatus työssä käymisestä samaan aikaan tuntuu hankalalta. Pelkään, että psykoterapiastakin tulee taas suorittamista. No, eihän se tietysti poissuljettu vaihtoehto ole, että jäisin talvella uudestaan sairauslomalle, jos vointini ei kohene. Tai niin kuin toivon, äitiyslomalle. Pelkästään kaikkien vatsarohtojen kokeileminen työn ohessa tuntuu stressaavalta, koska niiden vaikutuksia ei voi etukäteen tietää ja ne voivat pahimmillaan pahentaa oireita ainakin aluksi. Lopetin omakustanteisen psykoterapian toissaviikolla, koska olisin joka tapauksessa joutunut vaihtamaan terapeuttia vuodenvaihteessa, koska kyseinen terapeutti ei ota asiakkaita iltaisin ja viikonloppuisin, enkä voi nykyisessä työssäni olla joka viikko pois toimistolta virka-aikaan. Eikä siitä psykoterapiasta ollut edes mitään hyötyä, kun minulla oli varaa käydä siellä vain joka toinen viikko. Ihan yhtä tyhjän kanssa.

Paineensietokyky, sitä tarvitaan paljon nykyajan työelämässä melkein missä vaan ammatissa mutta erityisen paljon sosiaalityössä ja yrittäjänä. Jo yliopistoon hakiessani yhdeksän vuotta sitten ihmettelin, ettei sosiaalityön opintoihin ollut muuta seulaa kuin kirjallinen pääsykoe. Kukaan ei ollut kiinnostunut siitä, millaiset psyykkiset ja sosiaaliset edellytykset hakijoilla on suoriutua ja jaksaa sosiaalityön todellisuudessa. En varmaan olisi päässyt läpi psykologisista testeistä. Kirjallisten kokeiden perusteella ei voi päätellä mitään hakijan psyykkisestä ja sosiaalisesta soveltuvuudesta ammattiin. Ja se kyllä näkyi opiskelijoissa ja näkyy myös työpaikoilla.

Olen aina haaveillut yrittäjyydestä, ja minulla on vaikka kuinka monta yritysideaa. On ollut musertavaa joutua toteamaan, että psyykkisten ongelmieni ja suolistosairauteni takia en voi edes harkita yrittäjäksi ryhtymistä. Yrittäjyys edellyttää varmasti vieläkin parempaa paineensietokykyä kuin sosiaalityö. Kauhulla odotan sitä kateuden ja epäonnistumisen tunnetta, kun joku muu perustaa jonkun niistä yrityksistä, jotka olen keksinyt ja joista olen haaveillut. Enkä tarkoita, että ehtii perustaa ennen minua, koska en usko, että voimavarani ja ominaisuuteni niin radikaalisti muuttuvat, että yrittäjyys koskaan mahdollistuisi.

Pakopaikka

Olin puolisoni kanssa mökillä viime viikonloppuna, ja ensimmäistä kertaa ikinä olisin halunnut jäädä sinne asumaan. Aikuisten oikeesti, kirjaimellisesti. Aloin haaveilla eristäytyneestä elämästä ilman mitään ulkopuolisia paineita. Mökillä en ollut niin ahdistunut kuin muualla. Mökkiympäristö on ainoa paikka, jossa ainakin hetkellisesti unohdan, kuinka läski olen, enkä koe ulkonäköpaineita. Saattaa mennä melkein kokonainen päivä, etten katso peiliin. Kaupungissa joka kerta, kun näen itseni rakennusten ikkunoista, refleksinomaisesti sanon mielessäni: vittu miten ruma. Mökillä vatsani ei ollut niin kipeä kuin arkiympäristössäni, vaikka en todellakaan syönyt siellä mitenkään erityisen terveellisesti. Jälleen kerran muutos selittyy psyykkisillä syillä. Ja sillä, että mökillä nukuin joka vuorokausi ainakin 10 tuntia.

Tällä viikolla oivalsin, että eristäytymisen kaipuuni on seurausta siitä, että jouduin luopumaan lohduttavasta ajatuksesta kuoleman mahdollisuudesta, kun veljeni lopetti elämänsä. Vointini on huonontunut entisestään varmaan ainakin osittain siksi, ettei minulla ole ollut enää ajatusta, johon paeta. Viime aikoina huomaan alkaneeni alitajuisesti kehitellä uusia versioita siitä, mihin voisin paeta itseäni ja kaikkia ahdistavia ajatuksia ja tilanteita. Mökille eristäytymisen lisäksi lohdutan itseäni ajatuksella psykiatriseen sairaalaan joutumisesta tai kuolettavaan fyysiseen sairauteen sairastumisesta.