Syömishäiriö

Ensinnäkin diagnoosi ja termi syömishäiriö on varsin kapea ja harhaanjohtava, koska häiriöön liittyy myös liikunnallinen käyttäytyminen ja kehonkuvanhäiriö. Virallisenkin määritelmän mukaan syömishäiriöt ovat mielenterveyden häiriöitä, joihin liittyy poikkeavan syömiskäyttäytymisen lisäksi psyykkisen, fyysisen tai sosiaalisen toimintakyvyn häiriintyminen. 

Joidenkin ihmisten tuntuu olevan vaikea käsittää minun olevan syömishäiriöinen, kun rakastan hyvää ruokaa, tykkään ruoanlaitosta ja leipomisesta, ravintoloissa ja kahviloissa käyminen on lempipuuhaani enkä voisi kuvitella eläväni ilman lähes jokapäiväistä suklaata tai jäätelöä. Tulen todella kiukkuiseksi, jos joudun syömään jotakin mautonta tai pahanmakuista tai koostumukseltaan epämiellyttävää, esimerkiksi kuivaa. Silloin kalorit tuntuvat ihan turhilta. Olisin voinut saada mielihyvää, mutta sainkin vain kalorit eli mitään hyvää ei tapahtunut! 

Minun on puolestaan vaikea käsittää, mikseivät muut ihmiset käsitä. Syömishäiriö harvoin juontuu siitä, ettei ihminen pitäisi hyvästä ruoasta. Syömishäiriöiselle ruoka on paitsi ihanaa myös helvetillisen pelottavaa ja suunnattoman ahdistavaa. Minä todellakin tiedän eron, koska olen kerran parantunut syömishäiriöstä. Erehdyin jopa uskomaan, ettei siihen voi toista kertaa sairastua, kun kerran on saanut ajatuskuvionsa kuntoon. Mutta ihmisen mieli on vittumainen olio. 

Syömishäiriöisen ulkonäköä on kutakuinkin mahdotonta kommentoida niin, ettei se lietsoisi hänen sairaalloista ajatteluaan. Kun ties kuinka monet miehet ovat kehuneet minua timmiksi ja ties kuinka monet naiset hoikaksi, joka kerta olen vastannut heille hiljaa mielessäni: Voi kunpa tietäisitkin, mitä tuskaa ja sairautta siihen liittyy. Syvimmin mieleeni ovat iskostuneet kaksi läheisteni kommenttia. Kerran ystäväni sanoi, ettei ollut huomannut minun laihtuneen, kun mainitsin laihtuneeni useita kiloja lyhyessä ajassa. Toinen ystäväni sanoi, että minä olen hänen mielestään vähän pyöristynyt, kun kerroin, että kärsin edelleen syömishäiriöstä enkä ole lihonut laihduttuani 17 kiloa puolessa vuodessa. Jos haluaa yrittää ymmärtää syömishäiriöisen mieltä enemmän, kannattaa lukea esimerkiksi Eevi Sjöholmin kirja Vahva. Lukiessa tulee kuitenkin muistaa, että oirekuvia on yhtä paljon kuin sairastuneita, joten hänen kokemuksensa on vain yksi miljoonasta erilaisesta.

Yritän välttää paljastamasta ja varsinkaan siirtämästä mitään näistä sairaalloisista ajatuksista, tunteista ja oireista lapselleni. Kannustan ja tuen häntä liikunnalliseen elämäntapaan ja terveelliseen ruokavalioon ja esimerkiksi syön hänen kanssaan lähes aina itsekin jotain. En toki useinkaan samaa kuin hän, koska hän on vielä toistaiseksi todella valikoiva ruoan suhteen ja syö myös eläinperäisiä tuotteita. Lihaa ja kanaa en tosin ikinä kotiin hänellekään osta. En kommentoi lapseni kuullen negatiivisesti muiden ihmisten tai itseni ulkonäköä tai ihaile kenenkään hoikkuutta. Lastani kehun komeaksi, vahvaksi ja söpöksi.

Liikkuminen vähentää ja ennaltaehkäisee suolistovaivojani silloin, kun vaivat eivät ole niin kivuliaat ja epämukavat, että liikkuminen on mahdotonta. Istuminen lisää vatsavaivojani merkittävästi, joten enemmän kaloreita polttava ja lihaksia aktivoiva seisominen ja liikkuminen lyö kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Jos suolistoni kestäisi tärinän ja hölskymisen, harrastaisin epäilemättä juoksua. Kerran puskapaskalla käyneenä en halua ottaa riskiä uudelleen enää koskaan. 

En ikinä jätä syömättä aamupalaa. Aamupalan syömättä jättäminen olisi vakava merkki syömishäiriöni pahenemisesta. Sairastuttuani syömishäiriöön toista kertaa söin kuukausien ajan aamupalaksi vain banaanin ja join kahvikupillisen, mikä oli tehokas laihdutuskeino. Lapseni oli vielä niin pieni, ettei kiinnittänyt asiaan huomiota tai ainakaan voi muistaa sitä. Olen aina ihmetellyt, miten monet oletettavasti ei-syömishäiriöiset ihmiset eivät syö lainkaan aamupalaa, koska minulle se on merkki syömishäiriöstä.

Jos oksentaminen ei aiheuttaisi minulle vähintään 24 tuntia kestäviä vatsavaivoja, niin tekisin sitä mitä todennäköisimmin edelleen varsin usein. Vatsavaivat ovat tehokas bulimian ehkäisymekanismi. Lisäksi aktiivisen oksentelun laukaisema refluksioire on inhottava, enkä haluaisi sitä uudestaan. Hampaani ovat myös jo vaurioituneet käsittääkseni sekä oksentamisesta että bruksismista niin, että häpeän niitä. Oksentaminen lienee haitallisin laihdutuskeino.

Huolehdin tarvittavien vitamiinien sekä riittävän proteiinin ja kuidun saannista. Vältän punnitsemasta itseäni ja laskemasta ruoan kaloreita tai rasvaprosentteja, jottei syömishäiriöni pahenisi. En seuraa päivittäistä askelmäärääni. Mielestäni kaikki biohakkerointi (kuten älysormukset) on saatanasta. Jos sille tielle lähtisin, niin syömishäiriöni mitä todennäköisimmin pahenisi alta aikayksikön. Ihmettelen, miten biohakkerointi ei saa kaikkia sen käyttäjiä sairastumaan. 

Ajattelen ruokaa, syömistä, liikuntaa ja kehoani vähintään joka toinen tunti. Joinakin päivinä en kestä katsoa itseäni peilistä, koska pelkään lihoneeni tai en jaksa kuunnella sisäistä kriitikkoani. Toisina katson itseäni inhoten ja kritisoiden, vikoja etsien. Niukkakalorisen ja/tai urheilullisen päivän päätteeksi saatan katsoa peiliin tyytyväisenä. Joidenkin kehoni kohtien koskettaminen tuntuu sietämättömältä, koska ne eivät ole tarpeeksi timmejä. Joka ikinen ilta viimeistään yrittäessäni nukahtaa käyn läpi mielessäni, mitä olen päivän aikana syönyt ja juonut ja miten paljon olen liikkunut. Yritän arvioida, oliko se sopivasti vai liikaa. Koskaan lopputulos ei ole se, että olisin syönyt liian vähän tai liikkunut liian paljon. Yleensä tulos on se, että olen syönyt liikaa ja liikkunut liian vähän. 

Koen ihmispaljouden esimerkiksi Helsingissä ja erilaisissa tapahtumissa todella kuormittavaksi ääniyliherkkyyteni, ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden kokemukseni lisäksi siksi, että vertailen itseäni koko ajan muihin.

Olen tainnut mainita tästä aiemminkin, ehkä ensimmäisestä syömishäiriöstäni parantumisen yhteydessä, mutta edelleenkään alla kuvailemasi kehovaatimukset eivät päde siihen, minkälaiset naiset viehättävät minua seksuaalisesti ja romanttisesti. Viimeksi tällä viikolla näin naisen, johon tunsin heti vetoa, ja hänen kehonsa oli pehmeä ja muodokas. Minun kehostani viehättyvien miesten tuntuu olevan vaikea ymmärtää, etten halua itseni kaltaisia naiskehoja lainkaan. Lisäksi ihailen edelleen naisia, jotka näyttävät vähät välittävän siitä, mitä heidän kehoistaan ajatellaan. Ihailen esim. artisti Been asennetta ja halveksin Sanna Marinin syömishäiriöisen huomiohuoran imagoa.

Joskus näen sattumalta kaksoisolentoni, yksin urheilevan tai syövän hoikan naisen. Tunnen hänen kehoaan kohtaan kateutta, mutta yllättäen myös säälin häntä samalla tavoin, kuin säälin sellaisia ihmisiä parannuttuani ensimmäisestä syömishäiriöstäni. Ymmärrän häntä ja olen surullinen hänen puolestaan. 

Sain keväällä matalan ferritiiniarvoni takia lähetteen ravitsemusterapeutille ja vastaanottoajan vihdoin elokuulle. Ruokapäiväkirjan täyttäminen oli stressaavaa ja ahdistavaa ja pahensi syömishäiriöistä ajatteluani. Koska ruokavaliolla ei voi raudan imeytymishäiriötä parantaa, oletin lääkärin lähettäneen minut ravitsemusterapeutille ensisijaisesti mutta salakavalasti syömishäiriön takia. Yllätyin suuresti, kun tunnin tapaamisella ravitsemusterapeutti ei maininnut sanallakaan syömishäiriötäni, vaikka se selvällä suomen kielellä lukee terveystiedoissani. Ajattelin, että ruokapäiväkirjanikin viittaisi syömishäiriöön, mutta ravitsemusterapeutti vain kehui erinomaista ruokavaliotani ja vakuutti, että saan siitä kaikki tarvittavat ravintoaineet. Hämmentyneenä kävelin ulos terveysasemalta.

Kykenen yleensä joustamaan kaikista syömishäiriöisistä säännöistäni ja rajoituksistani ravintoloissa, kahviloissa, matkoilla ja kylässä muiden seurassa, kunhan tiedän etukäteen, mitä syötävää siellä on ja miten ja milloin pystyn harrastamaan liikuntaa. Minulla on oltava mahdollisuus varautua henkisesti. Sitä terveiden tuntuu olevan vaikeaa ymmärtää. Henkinen varautuminen on keino yrittää hallita ja minimoida ahdistusta.

Lopuksi, terveellisten elämäntapojeni — niin, syömishäiriöinen elämäntapa on sivusta katsoen varsin ihailtavan terveellinen — motiivi ei ole pitkäikäisyys, koska tunnetusti elämänhaluni ei ole kovin korkea. Pitkien seurantatutkimusten mukaan kaksi kolmesta tai jopa kolme neljästä toipuu syömishäiriöstä hyvin. Toivuin jo kerran, mutta voisinko toipua toistamiseen?

Esimerkkejä yleisistä tekijöistä, jotka voivat vaikuttaa syömishäiriöön ja jotka kaikki täyttyvät kohdallani

Persoonallisuuspiirteenä perfektionismi (vaativa persoonallisuus)

Geneettinen alttius

Huono itsetunto

Traumaattiset kokemukset

Ahdistus ja/tai masennus

Tavoite 

Pysyä samanpainoisena ja -kokoisena (XS) ja yhtä lihaksikkaana tai laihtua muutama kilo.

Säännöt

Syömisten välissä on oltava aina vähintään neljä tuntia, mieluummin enemmän. Jos syön aiemmin jotain, se on huomioitava seuraavalla aterialla ja ateriaa on siirrettävä vähintään tunnilla myöhemmäksi. Mitä pidempään pystyn olemaan syömättä, sen paremmin olen elämässä onnistunut.

Nälkä on merkki onnistumisesta, hyvästä suorituksesta itsekurissa. Kun tunnen nälän, se täytyy ensin sivuuttaa. Nälän tunne usein menee hetkeksi ohi ja ohi menemistä voi edistää juomalla vettä tai jotain vähäkalorista kuten kahvia. Syöminen on ansaittua ja oikeutettua vasta sitten, kun nälkä palaa uudestaan eli kyseessä on tosinälkä. 

Koskaan en saa syödä itseäsi ähkytäyteen. Ähky on täydellinen epäonnistuminen. Jos teen niin, minun on oksennettava silläkin uhalla, että joudun kärsimään vatsavaivoista seuraavan vuorokauden ajan. Se on ansaittu rangaistus. Jos en oksenna, lihon hetkessä monta kiloa ja laskua on sitten maksettava monta päivää. Ähkyn jälkeen en voi katsoa itseäsi peilistä.

Buffetteihin en voi mennä syömään koskaan. Niissä ähkysyömisen vaara on hälyttävän suuri ja ruokamäärä sekä muiden ihmisten ahmiva syöminen ahdistavat aivan liikaa. Myös salaattibuffetteja on vältettävä, ne ovat salakavalia. 

Joka päivä täytyy harrastaa liikuntaa. Lapseni kanssa viettämilläni viikoilla pystyn urheilemaan vähemmän, joten se on kompensoitava lapsivapailla viikoilla. Keväästä syksyyn alle 3 km matkat on käveltävä ja alle 10 km matkat pyöräiltävä, mikäli siihen on aikaa. Voi jos talvea ei olisikaan, bensan kulutukseni olisi moninverroin pienempää!

Proteiini on aina ensisijaista suhteessa hiilihydraatteihin. Sillä voin varmistaa lihasten erottuvuuden. 

Syöminen kannattaa painottaa iltaan, koska silloin saan tuntea oloni hoikaksi ja onnistuneeksi koko päivän eikä ahdistusta tarvitse kestää valveilla niin kauaa. Illalla pääsen ahdistusta pakoon uneen. Tarvitsen ruokanautinnon tuomaa mielihyvää masentuneelle mielelleni ja iltaisin kykenen sallimaan itselleni esimerkiksi suklaata tai jäätelöä. Kuitenkin jos neljän tunnin syömistauko ei täyty ennen iltakymmentä, en voi syödä iltapalaa, koska yösyöminen lihottaa eikä minulle ehdi tulla aamuksi nälkä. 

On muistettava alkoholin ja maitokahvin kalorit. Ruoan kanssa voin juoda vain vettä tai harvakseltaan viiniä. Kauramaidosta, mehusta yms. juomista kertyy turhia kaloreita. En halua humalajuoda muutenkaan, mutta vähäisenkin alkoholimäärän yhteydessä on huomioitava sen vaikutus syömisen määrään. Hiilihapollisia juomia kuten limua tai siideriä en mielelläni suolistosairauden takia juo, mutta en joisi niitä kalorienkaan takia. 

Luiden ja lihasten sekä käsien verisuonten täytyy näkyä mahdollisimman paljon. Tärkeimpiä ovat vatsa-, olkavarsi-, hartia-, selkä- ja reisilihakset sekä rintakehän luut, solis-, kylki- ja lantioluut ja selkäranka. Jos jokin näistä lakkaa erottumasta, on piru merrassa. Sisäreidet eivät saa koskettaa toisiaan, kun seisoo suorana jalat kymmenisen senttiä erillään. Kylkien siluetin on oltava tasaisen sileä ja kiinteä, ei muhkuroita tai jenkkakahvoja. Olen synnyttänyt, mutta se ei saa näkyä kehostani. 

Se, että olen huoneen hoikin ja lihaksikkain, on merkki onnistumisesta. Se, että en ole, on merkki epäonnistumisesta eli siitä, että joku muu on minua parempi. Olen onnistunut vasta ollessani paras tai yhtä hyvä kuin parhaat. 

Kun on paljon tekemistä, on helpompi olla syömättä ja samalla palaa kaloreita kuin huomaamatta. Kannattaa siis pitää itsensä kiireisenä. 

Kielletyt ruoat ja juomat kaiken eläinperäisen lisäksi

Pasta

Nuudelit

Peruna

Riisi

Pizza

Sipsit 

Popcorn

Kaikki uppopaistettu (friteerattu)

Kaikki paneroitu

Vehnäleipä

Keksit

Mehu

Limu

Siideri

Lonkero

Sisäinen puhe

Sulla on niin ruma naama, että sitä on kompensoitava timmillä keholla, muuten et kelpaa kellekään.

Ei sulla ole oikeutta syödä.

Millä oikeudella sä tuon söisit?

Mitä jos vaan jättäisit syömättä?

Et ole liikkunut riittävästi. 

Sun pitää liikkua enemmän.

Et saa levätä.

Olet vitun ruma. 

Olet syönyt liikaa.

Taas olet lihonut. 

Olisi kyllä todellakin laihtumisen varaa. 

Voisit lopettaa syömisen. 

Lopeta syöminen. 

Tunteet

Ahdistus (tiedän, ettei se ole oikeasti tunne vaan olotila ja tunnekimppu, mutta terminä se kuvastaa tunnetta parhaiten) 

Morkkis (sama kuin edellä)

Katumus

Pelko

Kauhu

Inho ja itseinho

Viha

Suru

Pettymys

Syyllisyys

Epävarmuus 

Kateus

Ylpeys

Yksinäisyys

Häpeä

Ps. Empiirisen kokemukseni perusteella aikuisten miesoletettujen syömishäiriöiden esiintyvyys on nykyään samaa luokkaa kuin naisoletettujen. Miksi tästä ei puhuta yhteiskunnallisesti enemmän!?!? Koska miehet eivät myönnä heikkouttaan, sairauttaan ja epätäydellisyyttään. Naiset ovat hysteerisiä ulkonäöstään, painostaan, muiden mielipiteistä yms. Ei miehet, herranen aika! Mies voi olla masentunut, päihdeongelmainen tai skitsofreeninen mutta ei sentään syömishäiriöinen. 2023 Ylekin uutisoi, että miesten syömishäiriöitä ei ole ymmärretty, tutkittu tai huomioitu mediassa. Vuonna 2017 julkaistun suomalaisen tutkimuskatsauksen mukaan häiriintynyttä syömiskäyttäytymistä oli pojista ja miehistä 20 prosentilla, tytöistä ja naisista 25 prosentilla. Koko suomalaisesta väestöstä joka 6. nainen ja joka 40. mies kärsii syömishäiriöstä tai häiriintyneestä syömiskäyttäytymisestä. Siis tunnistetusti. Näissä prosenteissa ja osuuksissa on melkoinen ristiriita. 

Eliminaatiodieetti

Aion jättää ruokavaliostani vain viljat ja sokerin pois, koska maidottomuutta kokeilin jo viime keväänä ja ravitsemusterapeutinkin mielestä kolmessa viikossa olisi pitänyt huomata tuloksia, jos niitä oli tullakseen. Ravitsemusterapeutti teki minulle kauhean eliminaatioruokavalion, jota en todellakaan pysty ja halua noudattaa päivääkään. Riippuu ihan keneltä kysyy, toisten ravitsemusterapeuttien mukaan esim. kookosrasva on pahasta, toisten mielestä hyvästä.

Alunperin ravitsemusterapeutin kanssa oli puhetta viljattomasta ja sokerittomasta ruokavaliosta, mutta sitten hän halusikin eliminoida suunnilleen kaiken muun paitsi vaalean lihan, merenelävät, kananmunat, marjat ja kasvikset. En pysty käsittämään, miten siinä voi olla mitään järkeä. Hänen mielestään riisikin on melkein yhtä huono kuin viljat! Yritin maanantaiaamuna syödä aamiaiseksi munakasta avokadolla ja miniluumutomaateilla, mutta meinasin ihan kirjaimellisesti oksentaa. Olen aina syönyt aamuisin viljaa jossakin muodossa, ja tuntuu ihan mahdottomalta muuttaa sitä. Olen nyt sitten syönyt kuluneen viikon riisi-/maissikakkuja (joissa on myös kvinoaa/amaranttia/pellavansiemeniä/chiaa) jotka käyvät leivästä. Kaipa maissikin on saatanasta, mutta olen niin kova ahdistumaan, masentumaan ja stressaamaan noista kaikista rajoitteista, että suolistoni ärtyy jo ihan ajatuksista ja tunteista. Ravitsemusterapeuttikin korosti, että tarkoitus ei ole aiheuttaa uudella ruokavaliolla psyykkistä kuormitusta.

Perusviljoista (ei riisi, maissi yms.) ja sokerista koen pystyväni jotenkuten luopumaan, mutta se riittää. Jos ei tästä ole apua vatsavaivoihin, niin seuraavaksi kokeilen kaikki-käy-dieettiä. Sittenpähän näkisin, kuinka paljon pelkkä ruokavaliosta stressaaminen aiheuttaa niitä oireita. Ravitsemusterapeutti sanoi myös, että minulla saattaa olla erityisen kipuherkkä suolisto, mihin ei pysty ruokavaliolla vaikuttamaan. Joka tapauksessa - siis vaikka päättäisin syödä mitä vaan - söisin edelleen terveellisesti ja monipuolisesti, niin kuin olen koko elämäni tehnyt. Tätä taustaa vasten en keksi suolistosairauteni syntymissyyksi muuta kuin syömishäiriön, joka myös alkoi vähän ennen ärtyvän suoliston oireyhtymää.

Ruoka ja syöminen on yksi niitä hyvin harvoja asioita, joista pystyn nauttimaan päivittäin, ja siksi siitä nipistäminen tuntuu niin vaikealta. Sehän tässä vasta onkin paradoksaalista, että sama asia tuottaa nautintoa ja tuskaa. Koska eliminaatiodieetissä kyse on kuitenkin vain yhdestä kuukaudesta, niin tunnen itseni tosi huonoksi ihmiseksi, kun en pysty siihen. Te muut varmaan ajattelette, että olen ihan luuseri ja minulla on itsekuri- ja asenneongelma. "Ja nyt se vielä velloo itsesäälissä..."

Koe

Jos nyt kirjoitan sen tähän eli puolijulkisesti, niin ehkä vihdoin saan sen myös toteutettua. En kehtaa pyörtää julkaistua suunnitelmaa.

Huhtikuussa selvitän käytännössä paljonko minulla menee rahaa, jos en käy lainkaan ravintoloissa, kahviloissa, teatterissa, keikoilla, leffoissa tms. enkä osta vaatteita, asusteita, kenkiä, meikkejä tms. Tulee olemaan ankeaa ja vaatimaan vitusti itsekuria, mutta kai siitä tulee jälkikäteen hyvä fiilis. Onnistumisesta, mielitekojen vastustamisesta. Saanko mitään säästöön ja jos, niin kuinka paljon? Kaiken järjen mukaan saan.

Lähes poikkeuksetta olen tähänkin asti syönyt ravintoloissa ja ostanut vaatteita tms. puoleen hintaan tarjouksista ja alennusmyynneistä ja Cityshopparilla sekä aiemmin Groupon-diileillä. Hyvin harvoin ostan mitään tai käytän muuten rahaa normaalihinnalla. En ole koskaan ostanut mitään varsinaisia merkkituotteita, lukuun ottamatta yhtä Guessin mekkoa 60% alennuksella. Merkkituotteella tarkoitan kalliita, oikeasti kalliita tuotteita - esim. Michael Kors tai Louis Vuitton. Heräteostoksia teen harvoin.

No niin, nyt se on sanottu. Tulee kiristämään hermoja paljon, kun joutuu kieltäytymään mielihyvää tuottavista asioista mutta ehkä se kompensoituu sillä, ettei tarvitse stressata rahanmenosta. Huhtikuuta odotellessa...

Nuoruuteni

Heikkoutta on yleensä vaikea myöntää. Mieleltään sairas yleensä mieltää olevansa heikko. Näin jälkikäteen se tuntuu tyhmältä, yrittää ylläpitää jotain illuusiota. Sitä on perfektionismi. Ja kuitenkaan kukaan muu ei odota sinulta täydellisyyttä kuin sinä ja sinun kaltaisesi, toiset perfektionistit. Subjektiivisen kokemukseni perusteella perfektionisti vaatii tai vähintäänkin hartaasti toivoo täydellisyyttä myös muilta ihmisiltä. Niin tein. Ihan niin kuin toista ei voi rakastaa rakastamatta ensin itseään, epätäydellisyyttä ei siedä muissa, ennen kuin sitä sietää itsessään.

Muutettuani pois lapsuudenkodistani pian lukion jälkeen jouduin myöntämään jotain ensimmäistä kertaa. Mutta voi kuinka pieni se askel vasta olikaan. Vanhempieni luona haaveilin siitä, että saisin vapaasti liikkua ja syödä tai olla syömättä, ilman valvontaa. Ilman äitini yliluonnollisen tarkkaa katsetta ja tiukkaa seurantaa olisin pitänyt huolen siitä, että olisin jossain vaiheessa mennyt sairaalakuntoon. Silloin olin äidille vihainen, nyt kiitollinen. Missään vaiheessa en halunnut pahoittaa äidin mieltä, mikä myös hillitsi sairauttani - rakkaus. Siinä toki epäonnistuin lahjakkaasti, pahoitin mielen jos toisenkin. Vain muutaman kuukauden ehdin asua yksin, kunnes en enää pystynyt pakenemaan todellisuutta. Ratkaiseva hetki oli se, kun löysin itseni oksentamasta ja huomasin, ettei se ollutkaan niin vaikeaa ja inhottavaa. Myönsin, että jotain on vialla, mutta olin vielä noin viiden vuoden päässä paranemisesta.

Muutettuani muutaman kuukauden päästä toiseen kaupunkiin sairauteni paheni niin paljon, että jouduin ottamaan toisen askeleen. Hakeuduin hoitoon. Kiitos opiskelijaterveydenhuollolle, minut otettiin heti tosissaan ja pääsin puolen vuoden kuluttua psykoterapiaan.

Jäin koukkuun oksentamiseen ja vähitellen huomasin, että se mahdollisti herkuttelemisen. Anoreksia muuttui pikkuhiljaa bulimiaksi. Monta kertaa viiden vuoden paranemismatkan aikana luulin jo päässeeni perille. Elin jaksoissa, hyvää seurasi huono ja toisin päin. Välillä pääsin eroon oksentamisesta, mutta sitten se taas salakavalasti palasi. Oli pakko saada heikkous pois minusta, oksentaa virhe ulos. Todistaa itselleni, etten ole menettänyt itsekuria. Laihaksi kutsuminen oli minulle mitä suurin kehu. Olin varma, että ne jotka sanoivat minua laihaksi, olivat kateellisia ja tyytymättömiä itseensä. Luulin heitä lihaviksi. Luulin normaalipainoisia lihaviksi. Halusin olla paitsi laiha niin myös lihaksikas, mutta jos niistä olisi pitänyt valita, olisin valinnut edellisen.

Askel kohti syömishäiriöstä paranemista oli sekin, että myönsin olevani biseksuaali. Olin huomannut, että pidin vain naisellisista, muodokkaista naisista. Laiha ei ole naisellinen. Tajusin, että haluan olla sellainen, mitä itsekin pidän haluttavana. Katsoin laihoja naisia kateellisena, normaalipainoisia ihastuneena. 

Tänään kävin katsomassa balettia. Katsoin ballerinoja, en kateellisena enkä ihastuneena. Ihmettelin, miten joku jaksaa sellaista elämää, helvetillistä treeniä ja tiukkaa ruokavaliota.

Mukavuudenhalu, suolistosairaus ja syömishäiriö

Katsoin tänään realityohjelman Etelänapamantereen halki kävelevistä australialaisista. Kaksi miestä hiihti vetäen 160 kilon varustepulkkia. Rakkoja kantapäissä, paleltumia sisäreisissä, turvonneet varpaat ja typötyhjä vatsa. Nykyään en yhtään pysty ymmärtämään sellaista. Että joku haluaa ihan vapaaehtoisesti, omilla rahoillaan, omalla vapaa-ajallaan tehdä jotain äärimmäisen epämukavaa, tuskallista, rankkaa.

Vielä 16-20-vuotiaana haaveilin pitkistä vaelluksista mäkisessä maastossa ja sadattelin, ettei minulla ollut ketään kaveria, kenen kanssa lähteä. Silloin haaveiluani motivoi, ei ajatus hienoista maisemista ja tunnelmallisista nuotioillallisista, vaan anorektinen mieli. Mietin sydän sykkien, kuinka paljon vaelluksella kuluisi kaloreita ja kuinka kokonaisvaltaisesti se kiinteyttäisi kehoa, päästä varpaisiin. Keskellä metsää olisin myös ollut rauhassa läheisteni huolestuneilta kommenteilta ja kaukana riivaavista mieliteoista, suklaasta ja jäätelöstä, paksuista juustoviipaleista leivällä, ravintoloista ja ruokakaupoista. Metsävaellusta en ole vieläkään kokenut, eikä enää kiinnosta - tai vielä uudestaan, ehkä myöhemmin. Vaellus pitkin mielen vuoristoja jatkui pitkään ja nyt, laaksossa, minusta on tullut erilainen. Patikoimaan lähteminen muistuttaisi minua menneestä, palauttaisi mieleen ahdistavat ajatukset ja tunteet. Niin ainakin luulen, ja vielä en ole valmis ottamaan riskiä. Olen vahvempi koko ajan, mutta en niin vahva, ettenkö pelkäisi uudestaan sairastumista. Vasta sitten olen valmis juoksemaan, kun tiedän ja uskon, etten voi enää sairastua.

On toinenkin syy, syy mukavuudenhaluun. Sairastuttuani anoreksian lisäksi suolistosairauteen - joka pahensi anoreksiaa - aloin vältellä kaikkia epämukavia paikkoja. Paikkoja, joissa ei ole vessaa, vessoja joissa ei ole tilaa maata lattialla jalat seinää vasten ylöspäin, kovia suoraselkäisiä penkkejä, paikkoja joissa ei ole juomavettä saatavilla. Puhun suolistosairaudesta, koska diagnoosin oikeaa nimeä käyttäessäni minusta tuntuu, etteivät ihmiset ota sitä tarpeeksi vakavasti. Oireyhtymä vs. sairaus -   sairaus kuulostaa pahemmalta. Ja kyllä jos ihminen joka päivä kärsii jostain oireesta, niin on kyse sairaudesta. Varsinkin kun siihen ei ole parannuskeinoa. Arvata saattaa, että hieman ahdistaa jo maaliskuinen matka Australiaan: yli vuorokausi lentokoneessa ja lentokentillä.

Nykyään minua ei ihan oikeasti kiinnosta, kuinka paljon painan. Se tuntuu ihmeelliseltä sen jälkeen, kun sadan gramman pudotus oli päivän paras ja merkittävin ja sadan gramman nousu merkittävin ja pahin asia. Vielä muutama vuosi sitten en meinannut saada unta, kun soimasin itseäni ja mietin, kuinka varmistaisin, että pääsen siitä sadasta grammasta seuraavan päivän aikana eroon. Pitää syödä vähemmän, oksentaa enemmän, istua vähemmän, liikkua enemmän. Vatsamakkarat olivat yksi vastenmielisimmistä asioista, mitä pystyin omaan elämääni kuvittelemaan. Vatsamakkara kyykkyasennossa oli merkki epäonnistumisesta, huonosta ihmisestä. Treffeillä Morrison'sissa söin hampurilaisannoksen, kävin oksentamassa sen ravintolan vessanpyttyyn ja palasin hymyillen seuralaiseni luo mentholpastilli suussa.

Ei sillä etteikö normaalipainoisuus olisi minulle nykyään tärkeä asia. Normaali, ei ali. Kesti todella kauan, ennen kuin alipainoiset ihmiset eivät enää herättäneet minussa kateutta. Alipaino oli minulle yhtä kuin itsekuri. Nykyään huomaan suuttuvani, kun joku normaalipainoinen kertoo olevansa laihdutuskuurilla. Ennen suutuin kateudesta, nykyään siitä, että sellainen tuntuu loukkaavalta. Ylen Korkki kiinni -ohjelmassa hoikka mies kertoi yrittävänsä pudottaa rasvaprosenttiaan huomattavasti. Ajattelin, että onneksi hänen lapsensa on vasta vauvaikäinen, koska teinitytön mieli voisi sairastua isän idioottimaisesta esimerkistä. Alkoholista luopumisessa ei mielestäni ole mitään kritisoitavaa, mutta motiivi hänen kohdallaan vaikutti varsin omituiselta. Normaalipainoisuus on erittäin tärkeää, mutta ei ulkonäön vaan terveyden takia. Normaalipainoisuudella tarkoitan sitä, ettei ihminen ole lihava eikä laiha, en mitään tiettyä kilomäärää. Ja terve ihminen on yleensä sairasta paremman näköinen.

Vaelluksessa harrastuksena ei toki ole mitään sairasta. Paitsi ehkä Etelänapamantereella siinä hullussa aikataulussa, jolla australialaiskaksikko matkansa taittoi. Liikunta on edelleen yksi elämäni tärkeimmistä asioista, mutta nykyään nautin siitä hyvän olon tunteen, suolistovaivojen vähenemisen ja hyvän kunnon ylläpitämisen takia. Niin ja itse asiassa myös siksi, että ruoka maistuu paremmalta liikunnan jälkeen.