Vuosi

Ensi viikolla tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun saimme lapsen — meille syntyi vauva, minusta tuli äiti ja me muutuimme vanhemmiksi. Kyllä olen moneen kertaan vuoden aikana miettinyt, millaista elämä olisi ollut, jos olisin tullut äidiksi esimerkiksi 10 vuotta nuorempana, saati alle täysi-ikäisenä. Miettinyt ja ollut suunnattoman tyytyväinen siitä, että en tullut. Ei sillä, että sellainen olisi ollut lähelläkään, sillä harrastin seksiä ensimmäisen kerran 21-vuotiaana ja olen naimisissa ensimmäisen seurustelukumppanini kanssa. Mutta onhan sitä joskus jotkut tulleet raskaaksi ekasta kerrastaan. 

Tuntuu hyvältä, että vaihdoimme osia puolisoni kanssa. Hän oli kaksi viikkoa isyyslomalla minun palattua töihin ja äitini hoidettua lastamme kolme viikkoa. Huomisesta alkaen olemme ensimmäistä kertaa vuoteen tasavertaisessa asemassa, kun puolisoni palaa töihin ja lapsemme aloittaa päivähoidon. En löydä itsestäni tippaakaan mustasukkaisuutta puolisoani kohtaan, mitä lapsemme hoitamiseen tulee. Olen kuullut ja lukenut äideistä ja kohdannutkin heitä, jotka omivat lapsen itselleen. Minulla on sellainen käsitys, että äidit yleensä ovat kovin pahoillaan, jos eivät satu näkemään esimerkiksi lapsensa ensiaskelia tai kuule hänen ensimmäistä lausettaan. Kun ajattelen, että lapsemme ottaisi ensimmäiset askeleensa (ilman tukea) esimerkiksi päiväkodissa, niin ei minua harmita yhtään. Olen vain iloinen, että hän on oppinut kävelemään ja odotan innolla, että näen sen pian itsekin. Mutta enhän ole mustasukkaista tyyppiä parisuhteessakaan. En ymmärrä, miten se on minulta pois, jos mieheni esimerkiksi kehuu tai vaikka halaa jotakuta toista naista tai nauraa jonkun toisen naisen hauskoille jutuille.

Odotan päivähoidon aloitusta ihan hyvillä mielin, koska lapsemme on niin sopeutuvainen ja yleensä hyväntuulinen. Hän kävi isänsä kanssa harjoittelemassa päiväkodissa muutaman kerran ja minäkin olin mukana kahdesti. Kaikki meni tosi hyvin, päiväkodin ruokakin maistui hänelle. Hän on ollut niin kiinnostunut leluista, hoitajista ja muista lapsista, että on hädin tuskin huomannut, kun isänsä on käynyt vessassa. Se minua jännittää eniten, että miten lapsi saa nukahdettua siellä päiväunille, kun on tottunut nukkumaan vaunuissa. Sekä se, miten hän reagoi herätessään, kun paikalla ei olekaan minä, isänsä tai isoäitinsä. Päiväunia ei ainakaan meidän päiväkodissa harjoiteltu etukäteen vanhemman kanssa.

Unikoulu jäi melko turhaksi touhuksi. Pari yötä ennen töihinpaluutani vauva nukkui ensimmäistä kertaa elämässään 7,5 tuntia putkeen, mutta aloitettuani työt hän heräili taas joka yö 1-3 tunnin välein. Tällä viikolla hän yllättäen nukkui neljänä yönä 4-5,5 tunnin pätkän ja viime yönä 6 tuntia. Ensimmäiset kolme viikkoa töissä odotin loukkaantuneena, että joku kysyisi, miten vauvamme nukkuu ja olenko väsynyt. Sitten luovutin ja mainitsin asiasta itse. Olin ajatellut, että töissä ihmiset osoittaisivat paljon enemmän kiinnostusta tilanteeseeni, olenhan työpaikkani ainoa äitiyslomalta uuteen työhön siirtynyt. Ehkä kaikilla on vaan niin paljon kaikkea omissa elämissään tai he eivät halua vaikuttaa yliuteliailta. Väsymystäni kuvaa parhaiten se, että voisin nukahtaa viidessä minuutissa milloin vaan, missä vaan. Ilman kahvia en varmaan pysyisi hereillä. Pääosin olen itse asiassa ollut töissä yllättävän pirteä, väsymys iskee yleensä vasta neljän jälkeen mutta kunnolla iskeekin. Ja lapsellahan ei ole viikonloppuja mitä uneen tulee, joka aamu herätään kuudelta.

Tuntuu vaikealta olla erossa lapsesta yli 9 tuntia päivässä. Yhteistä aikaa iltaisin ennen lapsen nukkumaanmenoa jää vain 3-4 tuntia. Jäisi vielä vähemmän, jos pitäisin kellokortin saldon nollilla, nyt se on 6,5 tuntia miinuksella — maksimiraja on 6 tuntia. Helvetin kiky-pidennys! Aion alkaa tehdä vuodenvaihteesta lähtien 80% työaikaa: käydä töissä viitenä päivänä viikossa mutta tehdä lyhyempiä päiviä. Onneksi siitä ei tarvitse vääntää työnantajan kanssa, sillä osittainen hoitovapaa on lakisääteinen oikeus. Kiitos Suomi! Lainsäädäntö todellakin kannustaa työntekoon kotiäitiyden sijaan, sillä kotihoidontuki on alle 500 euroa kuussa (netto), mutta jos tekee 80% työaikaa, niin Kela maksaa 120 euroa kuussa (netto) osittaista hoitorahaa. Eli voit valita pelkästään alle 500 euroa Kelasta tai 80% kuukausipalkan + Kelasta 120 euroa. 

Imetyksen suhteen töissä oleminen ei ole tuottanut ongelmia, koska rintojeni maidontuotanto on vähentynyt niin paljon, että voin olla 12 tuntia imettämättä ilman, että rinnat juurikaan edes turpoavat saati vuotavat. Toisen rinnan maidontuotanto on vähentynyt vielä enemmän, koska kun siitä ei meinaa tulla mitään, vauva puree nänniä ja sitten siitä ei ainakaan tule ja sekös saa hänet puremaan vielä lisää. Olen ylpeä itsestäni, että olen jaksanut imettää kokonaisen vuoden. Jatkan vielä syyskuun, jos maitoa vaan tulee.

Kävi kuten pelkäsin: ärtyvän suoliston oireyhtymäni aktivoitui uudestaan siitä päivästä lähtien, kun menin töihin. Ruokavaliosta tässä ei voi olla kyse, koska siinä ei tapahtunut muutoksia äitiysloman loppuessa. Lakkasin noudattamasta FODMAP-ruokavaliota viime syksynä, kun vatsavaivani olivat mystisesti loppuneet lapsen syntymän myötä. En todellakaan aio aloittaa sitä uudestaan, kun sillä ei kerran selvästikään ole vaikutusta. Syitä oireiden aktivoitumiseen voivat siis olla päivärytmin muutos, liikunnan väheneminen ja psyykkisen kuormituksen lisääntyminen. En ollut etukäteen tullut ajatelleeksikaan, miten radikaalisti liikunnan ja ulkoilun määrä arjessani vähenee äitiysloman päätyttyä. Siihen on ollut vaikea sopeutua, kun olin tottunut käymään yleensä kaksi kertaa (vähintään kerran) vaunukävelyllä joka päivä ja lisäksi silloin tällöin jumpassa tai kuntosalilla tms. Onneksi minulla on töissä sentään sähköpöytä, niin että voin seistä osan päivästä. Tietysti olen myös ehtinyt lihoa näiden työviikkojen aikana ja vaikka yritän kovasti olla välittämättä siitä, niin valehtelisin, jos väittäisin, ettei se häiritse minua. Useina iltoina käyn töiden jälkeen vaunukävelyllä, mutta jos on jotain muuta sovittuna, niin en ehdi. Ja haluan, että arjessa on muutakin. Mitä psyykkiseen kuormitukseen tulee, niin en ole (vielä) stressaantunut mutta stressin pelkokin kuormittaa. Työelämässä joudun yhtäkkiä olemaan sosiaalisessa kanssakäymisessä muiden kanssa suurimman osan päivästä — huh, että se on psyykkisesti rankkaa, vaikkei mitään erityistä tapahtuisikaan ja vaikka viihtyisinkin useimpien ihmisten kanssa. Kuormittavaa on esimerkiksi se, miten paljon jatkuvasti mietin, mitä muut ajattelevat ja odottavat tai miten paljon pelkään väärinymmärretyksi tulemista. Tunteet noin ylipäätään.

Autolla ajamiseen liittyen olen positiivisesti yllättynyt, minähän suorastaan nautin siitä! Se tosin edellyttää, etten aja lainkaan valtateillä, koska pelkään liikaa kiihdytyskaistoja. Ajallisesti kiertoteiden käyttäminen ei kuitenkaan vaikuta, sillä valtateillä joutuisin matelemaan ruuhkassa, kun pienemmillä teillä nopeusrajoitukset ovat matalammat mutta ruuhkaa ei ole. Parasta ajamisessa on mahdollisuus kuunnella äänikirjoja, podcasteja ja musiikkia. Miten ihanaa onkaan olla pitkästä aikaa koukussa kirjaan! Voisin ajella vaikka kuinka paljon, kunhan saan samalla kuunnella jotakin mieluisaa.

1. puolikas

Aika menee käsittämättömän nopeasti. Ei se toki mikään yllätys ole mutta jaksaa ihmetyttää. Vauvamme täytti toissa sunnuntaina puoli vuotta. Seuraavan puolen vuoden kuluttua hänen täytyy jo aloittaa päivähoito ja kuukautta aiemmin minun on palattava työelämään. Olemme nyt alkaneet aktiivisesti etsiä uutta asuntoa, muutamme toiselle paikkakunnalle. Optimaalisin ajankohta muuttaa olisi kesäkuussa, kun puolisonikin on kesälomalla, mutta voimme muuttaa aiemminkin. Ihanaa saada vihdoin kolmas huone, lapselle oma tila. Ja mielellään sen verran enemmän vapaita lattianeliöitä, että liikuntaa on tilaa harrastaa myös kotona. Ihanaa saada myös sisustaa pitkästä aikaa, ostaa pari uutta huonekalua ja kaikkea suloista lapsen huoneeseen. Jännittää, miten kissamme sopeutuu muuttoon, kun se on niin kiintynyt nykyiseen kotiimme eikä tykkää käydä missään muualla. Lapsen päivähoidon aloittamisessa jännittää ja stressaa monikin asia, melkein pelottaa. Lisäksi minun on etsittävä uusi työpaikka ennen elokuuta, koska muuton takia työmatka nykyiseen olisi liian pitkä. Ihan mielelläni vaihdan työpaikkaa muutenkin, en jää kaipaamaan nykyistä työyhteisöäni ja työskentelysektoriani — en kiintynyt niihin kuten kahdessa aiemmassa työssäni. 

Yllätyksekseni aloin kaivata työelämään jo tammikuussa. Kummallista, että kaipaan sinne, missä olen stressaantunut ja jo kahdesti uupunut. Ajatus kokopäivätyöstä ja vauvan jättämisestä päivähoitoon tuntuu kamalalta, mutta kaipaan älyllistä haastetta ja keskittymistä johonkin aivan muuhun kuin lapsenhoitoon, kodinhoitoon ja itseeni. Kaipaan onnistumisen kokemuksia, ammatillisen minäni toteuttamista. Sitä tunnetta, että tämän minä osaan, tässä olen hyvä. Onneksi on ammattilehti sekä Facebookin ammatilliset keskusteluryhmät ja yhdistystoiminta, joihin olen aktiivisesti osallistunut viime kuukausina. Ilokseni olen alkanut viime viikkoina tuntea olevani hyvä ja taitava myös vanhemmuudessa, mutta se on asia erikseen. 

Minua ärsyttää ja suututtaa suuresti se, kun jotkut sanovat, että ”jää ihmeessä pidemmäksi aikaa kotiin, kyllä töitä ehtii tehdä myöhemminkin”. Ihan kuin se olisi niin yksinkertaista. Eräskin entinen työkaveri, johon sattumalta törmäsin, sanoi niin, vaikkei tiedä meidän taloudellisesta tilanteesta tuon taivaallista. Kotihoidontuki on 338 euroa + kuntalisä 150 euroa - 20% veroa eli nettona 390 euroa kuussa. Eihän sillä maksa edes puolikasta vuokraa tai asuntolainan lyhennystä. Ja puolisoni tulot ovat kuitenkin sen verran suuret, ettei meillä varmasti olisi oikeutta muihin Kelan tukiin. En halua elää kituuttaen niin, ettei koskaan ole varaa käydä esimerkiksi kahvilassa tai ostaa vähän kalliimpia elintarvikkeita. Ja olisi ihan kiva saada joskus luottokorttilaskukin maksettua kokonaan ja säästää rahaa matkoihin. Kyllä, aion matkustaa jatkossakin lentokoneella ilmastonmuutoksesta huolimatta. 

Vauvamme on edelleen ollut hyväntuulinen, sopeutuvainen ja tyytyväinen. Hän ei ainakaan vielä vierasta ihmisiä. Uskon, että aktiivinen liikkumiseni vauvan kanssa julkisessa liikenteessä, kahviloissa, kavereiden luona, kaupungilla ja tapahtumissa on vaikuttanut vauvan sopeutuvaisuuteen. Helmikuussa aloin 10 kuukauden tauon jälkeen käydä kuntokeskuksessa (yksityisillä fustratunneilla kävin raskaana ja muutaman kerran viime kuukausina). Siellä vauva on ollut tähän mennessä viisi kertaa lastenhoitopalvelussa treenini ajan ja sielläkin hän on ollut pääosin hyväntuulinen. Isäni hoiti vauvaa viime viikolla ensimmäistä kertaa ilman minua tai äitiäni, sekin meni todella hyvin. Tällä viikolla vauvaa tulee hoitamaan meille kotiin hänen pikkuserkkunsa, ensimmäistä kertaa joku muu kuin vanhempani. Ainoa varsinainen ongelma vauvan kanssa on toistaiseksi ollut yöunien katkonaisuus, josta kirjoitinkin viime viikolla. 

Heti neljän kuukauden iässä aloimme antaa vauvalle maistiaisia soseruoista ja hän innostui niistä kovasti. Viisikuukautisena hän sai kaksi pienehköä soseateriaa päivässä ja nyt puolivuotiaana kolme vähän isompaa. Imetän edelleen 4-5 kertaa päivässä sekä öisin, mutta maidontuotanto on vähentynyt jonkin verran. Äidinmaidonkorviketta vauva ei ole enää tarvinnut iltaisin kahteen kuukauteen. Jo vähän ennen kuin hänelle puhkesi kaksi ensimmäistä hammasta, hän keksi nännin puremisen. Pelkäsin jo, että minun on lopetettava imetys sen takia ennen aikojaan, mutta onneksi vauva puree enää vain harvoin. Uusin haaste imetyksessä on se, että vauvan on aiempaa vaikeampi keskittyä siihen, jos ympärillä tapahtuu jotain muuta kiinnostavaa eli suunnilleen mitä vaan ääntä tai liikettä. Imetän mahdollisuuksien mukaan siihen asti, että vauva täyttää vuoden. En usko, että imetyksen lopettaminen tulee olemaan minulle vaikeaa. Oletan, että tuntuu lähinnä huojentavalta, kun vauva ei ole enää niin riippuvainen minusta ja hoitovastuuta on helpompi jakaa tasaisemmin meidän vanhempien kesken. Ja kun saan juoda kahvia niin paljon kuin mieli tekee (jos suolistoni vaan sietää sen). 

Helmikuuhun asti koin välillä vaikeaksi antaa itseni kiintyä vauvaan täysillä, koska pelkäsin niin valtavasti hänen menettämistään. Joskus raskauden loppuvaiheessa katsoin puolisoni kanssa dokumentin, jossa sattumalta oli joku mies, joka kertoi lapsensa menehtyneen kätkytkuolemaan viiden kuukauden ikäisenä. Jostain syystä se jäi kummittelemaan mieleeni siihen saakka, että vauvamme täytti puoli vuotta. Eihän siinä mitään järkeä ole, mutta niin mieleni toimi. Nyt tilanne on se, etten yksinkertaisesti pysty enää vastustamaan kiintymistä millään tasolla, millään tavoin. Pelko lapsen menettämisestä alkaa hänen syntymästään ja jatkuu niin kauan kuin olemme kumpikin elossa, mutta rakkaus ja kiintymys lasta kohtaan ovat vallanneet minut kokonaan.

Olen erittäin iloinen siitä, että olen oppinut kuuntelemaan itseäni ja toimimaan myötätuntoisesti itseäni kohtaan. Jos tässä univajeessa ja avuttomasta, pienestä ihmisestä vastuussa ollessa asettaisin itselleni vielä jotain turhanpäiväisiä, intuitioni ja tarpeideni vastaisia vaatimuksia, niin palaisin varmasti loppuun. Hyvä esimerkki uskollisuudesta tarpeilleni on se, miten olen kuunnellut kehoani raskauden jälkeen. Lihaskuntotreenin sijaan kävin kuntokeskukseen palattuani ensin vain venyttely- ja liikkuvuusharjoitustunneilla, koska kehoni kaipasi juuri sitä. Muutaman viikon jälkeen, kun en ollut enää niin jumissa, tunsin kaipaavani kovempaa treeniä ja toimin sen mukaisesti. Toinen esimerkki on se, että eräänä päivänä muutama viikko sitten lopetin päiväkirjan kirjoittamisen vauva-arjestamme, koska se alkoi tuntua pakkopullalta. Tuntemus oli voimakas, joten kuuntelin sitä enkä alkanut väittää vastaan. Ajattelen nykyään, että onnellisuus edellyttää sitä, että ihminen on rehellinen ja uskollinen itselleen eli kuuntelee itseään, suhtautuu itseensä myötätuntoisesti ja toimii sen mukaan. Vielä muutama vuosi sitten en olisi uskonut pystyväni tähän. Vielä muutama vuosi sitten pidin itsekuria ja -kontrollia tärkeämpinä toimintatapoina.

En haaveile suurperheestä eli nykymittareilla yli kolmesta lapsesta. Se ei liity puolisoni ikään, jos joku sitä miettii. Toisenkin lapsen haluaisin ensisijaisesti siksi, että esikoisemme saisi sisaruksen. Sitä toivon todella paljon, koska sisaruus on ainutlaatuinen suhde ja voimavara. Olen miettinyt sitä, miten toisen lapsen kanssa kaikki on varmaan tavallaan helpompaa, kun esikoisen kanssa kaikki on uutta ja vierasta, mutta tavallaan vaikeampaa, kun lapsia on hoidettavana kaksi ja he ovat todennäköisesti monin tavoin erilaisia. Vielä en osaa sanoa, haluaisinko toisen lapsen jälkeen vielä kolmannen. Ajattelen, että kolmea suuremman lapsikatraan kanssa minulle ei jäisi tarpeeksi omaa eikä meille vanhemmille kahdenkeskistä aikaa. Haluan, että kumpikin meistä ehtii viettää myös kahdenkeskistä aikaa kunkin lapsen kanssa erikseen. Mitä päivähoitoon tulee, niin toisen lapsen myötä esikoisemmekin pääsisi takaisin osittaiseen kotihoitoon. Ennen mahdollista toista lasta haluan kuitenkin ehtiä olla tulevassa uudessa työpaikassani vähintään vuoden ja jos työskentelysektori on minulle aivan vieras, vuosi ei riitä asioihin perehtymiseen. Näin ajattelen asioista nyt.

Uni

Ihmettelen itsekin, miten olen jaksanut niin älyttömän hyvin univajeesta huolimatta. Viimeiset kaksi kuukautta vauvamme on nukkunut erittäin katkonaisesti, keskimäärin 1-2 tunnin pätkissä. Viime viikolla hän heräsi joka yö koko yön noin 30-60 minuutin välein. Ensimmäinen pätkä saattoi kestää kaksi tuntia, mutta itse ehdin nukkumaan yleensä vasta sen puolivälissä. Kahteen kuukauteen en ole enää jaksanut nousta öisin sängystä ylös, vaan olen nostanut vauvan syliini ja imettänyt siinä. Väsymys saa pinnani kiristymään niin, että pienetkin jutut ärsyttävät suunnattomasti ja että minun on vaikeaa rentoutua. Viime lauantaina minusta alkoi uhkaavasti tuntua siltä, että kohta varmaan romahdan ihan yhtäkkiä enkä jaksakaan tehdä yhtään mitään. Normaalisti ihmisen pitäisi saada nukkua vähintään neljä noin 90 minuutin unisykliä yössä ja herääminen olisi helpointa syklin lopussa eli REM-vaiheessa. 

Viime sunnuntain ja maanantain välisenä yönä vauva nukkuikin sitten yllättäen 4 + 3 + 2 + 1 tuntia ja halusi noustakin sängystä tuntia tavanomaista myöhemmin eli puoli 10 maissa. Jouduin heräämään vain kolme kertaa! Maanantaina huomasin sitten ajattelevani, että nyt ei saa enää valittaa tai olla yhtään väsynyt. Ihan kuin yhdet kolmessa erässä nukutut unet korvaisivat monen kuukauden katkonaiset yöt. Äänessä oli taas vaativa persoonallisuuteni, jonka yritän aktiivisesti vaientaa tiedostamisen avulla. Olen erittäin onnellinen ja ylpeä siitä, että olen oppinut tunnistamaan äänen ja usein myös hiljentämään sen. 

Maanantain jälkeen vauva onkin nukkunut taas 1-2 tunnin pätkissä. Toissapäivänä hän heräsi alkuyöstä neljä kertaa peräkkäin 30 minuutin välein. Toisinaan hän on herännyt yöllä esimerkiksi kolme kertaa peräkkäin noin vartin välein, minkä seurauksena olen ottanut hänet loppuyöksi viereeni jo ennen aamukuutta. Ennen kolmea yöllä en ikinä ota vauvaa meidän sänkyyn, koska en halua totuttaa häntä tissin välittömässä läheisyydessä nukkumiseen ja koska nukun paremmin yksikseni. Meillä on 180 cm leveä sänky emmekä puolisoni kanssa ole koskaan nukkuneet öitä lähekkäin. 

Ennen vauvan ensimmäistä yökyläilyä vanhempieni luona kuukausi sitten kuvittelin saavani nukkua silloin kokonaisen yön heräämättä. Nolotti oma typeryyteni, kun tajusin sen olevan turha toive niin kauan, kun imetän. Heräsin alle kolmen tunnin välein siihen, että rintani olivat maidosta turvoksissa ja rinnukseni jo litimärkä. Oli pakko pumpata maitoa, mikä on paljon työläämpää kuin imettäminen. Pumpatessa heräsin paljon virkeämmäksi kuin imettäessä, jolloin vauva tekee kaiken työn ja voin vaikka pitää silmät kiinni. Olen erittäin skeptinen sen suhteen, että saisin vauvan vieroitettua yösyötöistä vielä moneen kuukauteen. Pakko siinä on kuitenkin onnistua, ennen kuin aamuisin on taas lähdettävä töihin. Ensi viikolla vauva on menossa toista kertaa yökylään vanhempieni luo. Anoppini on valitettavasti jo niin iäkäs ja liikuntarajoitteinen, ettei pysty huolehtimaan vauvasta yksin. Oikeastaan hän pystyy vain pitämään vauvaa sylissään istuessaan, ei muuta. Olen todella iloinen ja kiitollinen siitä, että vanhempani ovat pystyneet ja halunneet hoitaa vauvaa aina tarvittaessa. Ja asuvat tarpeeksi lähellä.

Ainakaan vielä soseruokien lisääminen vauvan ruokavalioon ei siis ole parantanut hänen yöuniaan. Hänelle puhkesi kaksi ensimmäistä hammasta helmikuun alussa, mikä saattoi vaikuttaa yöuniin, mutta lisää hampaita ei ole vielä näkyvissä ikenien alla. Yleensähän vauvan yöt muuttuvat aiempaa levottomammiksi hänen opittuaan liikkumaan, mutta en kyllä ihan käsitä, miten yöt voisivat enää katkonaisemmiksi muuttua. Toistaiseksi, kun vauva ei vielä osaa kääntyä selältä kyljelleen, hän on ilmeisesti herännyt yöllä aina liikahdettuaan eri asentoon. Olen aina laskenut hänet sänkyynsä kyljelleen ja niinpä hän on kellahtanut siis selälleen, pari kertaa alkuyöstä vatsalleenkin. Toivon, että kääntymisen oppimisen myötä hän ei enää herää liikahteluunsa.

Alku

Ensimmäiset kuutisen viikkoa vauvan kanssa olivat täynnä epävarmuutta ja ristiriitaisia tunteita. Lehdistä olen lukenut, että joillekin herää ylitsevuotava rakkauden ja kiintymyksen tunne lapseensa jo synnytyssairaalassa tai jopa synnytyssalissa. Oletin niin käyvän minullekin, joten aluksi tuntui pelottavalta, etten tuntenut niin. Koin kyllä voimakasta suojeluvaistoa vauvaa kohtaan ja pidin häntä sanoinkuvaamattoman suloisena. Rakkaus ja kiintymys alkoivat varmasti kehittyä heti vauvan syntymähetkestä, mutta koin sellaisia tunteita vasta hänen ollessaan noin kuuden viikon ikäinen. Tunteiden heräämiseen vaikutti ratkaisevasti se, että vauva alkoi kommunikoida itkun lisäksi ilmeillä, äänillä ja ennen kaikkea hymyllä. Koin saavani häneen yhteyden, pystyimme jonkinlaiseen vuorovaikutukseen. Meille alkoi kehittyä erityinen suhde - enää ei ollut ihan sama, kuka vauvan tarpeisiin vastaa. Siihen asti tuntui, että minulla on erityinen asema vauvan mielessä vain siksi, että imetän.

Ensimmäinen viikko synnytyksen jälkeen oli äärimmäisen rankka psyykkisesti ja erittäin kivulias fyysisesti. Sain henkisesti paljon lisää energiaa, kun pääsimme neljän sairaalan perheosastolla vietetyn yön jälkeen kotiin. En ole varmasti koskaan nauttinut kävelylenkistä niin paljon, kuin kokonaisen viikon sisätiloissa makaamisen ja istumisen jälkeen. Ensimmäiset neljä viikkoa vauvan kanssa olivat vaikeimmat ja uuvuttavimmat, vaikka puolisoni oli niistä kolme isyyslomalla. Oloni oli ensisijaisesti epätodellinen, epäuskoinen. Ajattelin vähän väliä, onko tämä todella nyt totta, elämäni suurin unelma. Tuijotin vauvaa enkä voinut käsittää, että se oli oikeasti ja lopullisesti siinä. Elämäni oli muuttunut hetkessä enemmän kuin koskaan, peruuttamattomasti. Mietin, miten sopeudun ja miten pariskuntana sopeudumme muutokseen. Pelkäsin, että epäonnistun äitinä tai että en osaa yhdistää äidin ja puolison roolia. Kun vastuuta alkaa ajatella, se helposti paisuu mielessä ihan mahdottomaksi. Lapsuudenkodista omilleen muuttaminen ja naimisiin meneminen tuntuvat pieniltä elämänmuutoksilta tähän verrattuna. Muutoksella tarkoitan ennen kaikkea sitä, että joku on täysin minusta riippuvainen. Tarkoitan sitä, että yhtäkkiä minulla on enemmän menetettävää kuin koskaan. Synkkinä hetkinä ajattelin, että nytkö se sitten alkoi, synnytyksenjälkeinen masennus. Olen positiivisesti yllättynyt, etten sairastunut siihen, koska aiempien mielenterveysongelmieni takia riski oli keskimääräistä suurempi. Fyysisesti palauduin raskaudesta ja synnytyksestä varsin nopeasti, mihin vaikutti käsittääkseni ainakin ikä, hyvä peruskunto, alatiesynnytys ja imettäminen. Imettämisen ja vauvan kanniskelun seurauksena selkäni ja hartiani olivat kovilla ensimmäiset kolme kuukautta, mutta nekin vaivat ovat hellittäneet jo. Enpä ollut koskaan ennen kokenut yläselän lihasten kramppia!

Ensimmäisinä viikkoina otin imetyksestä paineita, koska pullosta ruokkimista paheksutaan niin paljon. Tiedän kyllä, miten paljon hyötyä rintamaidosta on lapselle verrattuna teollisesti tuotettuun maitoon, mutta kaikkein tärkeimpänä pidän sitä, etten uuvu ja että vauva saa tarpeeksi ravintoa. Rintamaitoni on toistaiseksi riittänyt kaikkina muina vuorokaudenaikoina, mutta kuuden jälkeen iltaisin lapsi on ollut niin nälkäinen, että hän on tarvinnut lisäksi vähän äidinmaidonkorviketta. Varoituksista johtuen pelkäsin aluksi, että rintamaito lakkaa kokonaan muodostumasta, tai että vauva ei enää jaksa imeä nänniä, jos ei saa kaikkea ravintoaan rinnasta. 1-2 kuukauden ikäisenä vauva saikin lähes joka ilta rintaraivareita eikä suostunut edes kokeilemaan, tulisiko tissistä vielä maitoa. Onneksi raivarit loppuivat vähitellen lähes kokonaan. En muuten tiennyt etukäteen, että vauva joutuu imemään rintaa aina hetken ja ehtii usein suutahtaa, ennen kuin maito alkaa virrata. Yllätyksenä tuli myös kihelmöivä kipu rinnoissa maidonvirtaamishetkellä ja yleensäkin parin tunnin välein riippumatta siitä, mitä teen ja missä olen. Ymmärrän, että syöttämisvastuun jakaminen vanhempien kesken ei ole yleisesti hyväksytty syy korvata rintamaitoa vastikkeella, mutta myönnän kokeneeni iltaisen pullosta syöttämisen myös hengähdystauoksi itselleni ja ollut siksi itse asiassa tyytyväinen siihen, että vauva on vaatinut enemmän maitoa, kuin kehollani on ollut antaa. Kukaan ei muuten synnytyssairaalassa tai neuvolassa maininnut sanallakaan siitä, että itse asiassa pulloon totuttaminen rinnasta imemisen ohella on ratkaisevan tärkeää, jos haluaa vauvan joskus jonkun muun kuin imettäjän hoidettavaksi. 

Jo nyt 3,5 kuukauden vanhemmuuden kokemuksella koen oloni sata kertaa itsevarmemmaksi ja luottavaisemmaksi. Lapsi on tehnyt minusta onnellisemman kuin koskaan, ehkä onnellisen ensimmäistä kertaa aikuisiällä. Lisäksi 14 vuotta kestänyt lähes päivittäinen ahdistus, masennus, stressi ja vatsavaivat ovat loistaneet poissaolollaan. Viimeisten kuuden viikon aikana vatsavaivoja on ollut vähän silloin tällöin, mutta sietämätön kipu on ollut vain muutaman kerran, vaikka en ole edes noudattanut FODMAP-ruokavaliota. Mystistä. Etukäteen kuvittelin, että olisin varsin altis ahdistumaan ja stressaantumaan lapseen ja vanhemmuuteen liittyvistä asioista, mutta hetkellisiä epävarmuuksia lukuun ottamatta olen pystynyt ottamaan yllättävän rennosti ensimmäisten viikkojen jälkeen. Kaiken tämän hyvän edellytyksenä on toki ollut se, että lapsi on ollut ainakin toistaiseksi valtaosan ajasta hyväntuulinen ja tyytyväinen. Kun hän alkaa kitistä tai itkeä, niin hänet on yleensä helppo saada rauhoittumaan. Syitä mielensä pahoittamiseen hänellä on vain muutama, ne on yleensä helppo tunnistaa ja niihin on helppo vastata. Ensimmäiset kaksi kuukautta illat olivat rankkoja, kun hän oli itkuinen. Itkuisuus väheni merkittävästi, kun äitini ehdotuksesta vaihdoimme tuttipullon toiseen, pienempireikäiseen.

Meillä on todella hyvä tilanne senkin suhteen, että äitini haluaa ja pystyy hoitamaan vauvaa melkein milloin vaan. Lisäksi puolisoni tietysti hoitaa vauvaa silloin, kun minulla on omia menoja. Hirvittää edes ajatella, miten lapsen kanssa selviäisi ja jaksaisi ilman puolisoa. Kerran viikossa olen käynyt yksin psykoterapiassa ilta-aikaan, toinen kerta viikossa on toteutettu videopuhelimitse päiväsaikaan. Olen tavannut paljon kavereitani vauvan kanssa mutta muutamia kertoja myös ilman häntä sekä käynyt muutaman kerran jumpassa. Olen käynyt kampaajalla, pikkujouluissa ja teatterissa. Joku voisi ajatella sen olevan itsekästä, mutta oikeasti se on vain kaikkien etu. Isä ja vauva saavat viettää kahdenkeskistä aikaa ja luoda suhdettaan eri tavalla kuin minun ollessa paikalla. Kun saan myös ihan omaa aikaa, voin ja jaksan paremmin ja olen parempaa seuraa sekä puolisolleni että lapsellemme. Pidän sitä itsestäänselvyytenä, että puolisoni hoitaa lasta myös yksin. Jos ei hoitaisi, emme varmasti olisi yhdessä. Faktahan on se, että olemme kumpikin yhtä paljon lapsen vanhempia. Pidän sitä järjettömänä ajatuksena, että toinen vanhemmista olisi sukupuolensa takia tärkeämpi lapselle. Sille ei mahda mitään, että biologisesti vain naisen sisällä lapsi voi kehittyä ja että vain nainen voi synnyttää ja imettää. Lapsella on kuitenkin kaksi tasaveroista vanhempaa. Tiedostan toki, että vanhemmuuden jakaminen voi olla esimerkiksi terveydellisistä, sosiaalisista tai taloudellisista syistä vaikeaa tai mahdotonta. Meidän tilanteessamme sille ei kuitenkaan ole mielestäni mitään ulkoisia esteitä, se on täysin kiinni vapaista valinnoistamme. En nyt tietenkään tarkoita tasaveroisuudella sitä, että kumpikin viettäisimme ajallisesti yhtä paljon aikaa lapsen kanssa — toisen on käytävä töissä. 

Useimpina öinä vauva on nukkunut ensin 3-4 tuntia ja sitten 1-2 tunnin pätkiä. Kolme kertaa hän on nukkunut 6 tuntia ja muutaman kerran 5 tuntia putkeen, viimeisten 6 viikon aikana parhaimmillaan 4,5 tuntia. Huonoimpina öinä pisin unipätkä on kestänyt vain 2 tuntia. Ensimmäisen kerran herättyään vauva yleensä vain imee tissiä silmät kiinni ja jatkaa nukkumista, kun lasken hänet takaisin pinnasänkyyn. Imetän istualtaan nojatuolissa, makuulla olisi lähes mahdotonta pysyä hereillä. Joskus vauva herää siihen, että tutti on pudonnut hänen suustaan, mutta useimmiten hän ei halua tuttia alkuunkaan. Pahimmillaan se saattaa pudota suusta parin minuutin välein parikymmentä kertaa. Aamuisin otan hänet viereeni yleensä seitsemän maissa ja imetän siinä. Uni on vierekkäin maatessa katkonaista, mutta minun ei tarvitse siitä enää nousta, ennen kuin vauva saa tarpeekseen makoilusta. Nousemme yleensä yhdeksän maissa. Aamiaisen olen saanut tehdä ja syödä alusta asti lähes poikkeuksetta rauhassa, koska vauva viihtyy jopa puoli tuntia sähkökeinussa. Sähkökeinu on loistava keksintö! Yöheräilyjen vaikutusta jaksamiseeni on hillinnyt paljon se, että nukahdan helposti ja nukun sikeästi. Puolisoni herätyskellon pärinään en aina herää, mutta siitä ei ole tarvinnut olla huolissaan, ettenkö heräisi vauvan ääniin. Jos vauva kärsisi esimerkiksi koliikista tai refluksista, niin en tietenkään voisi ja jaksaisi näin hyvin. 

Päivisin en ole nukkunut kuin muutamia kertoja vauvan nukkuessa vatsallaan rinnallani. Käymme yleensä päivisin kävelyllä, kaupassa tai kahvilassa ja mahdollisuuksien mukaan eli harvakseltaan tapaamme jonkun kaverin. Vauvan ollessa tasan kolmen viikon ikäinen kuljimme ensimmäistä kertaa julkisilla liikennevälineillä ja kävimme ensimmäistä kertaa kahvilassa. Ensimmäiset kaksi kuukautta vauva ei viihtynyt vaunuissa hereillä tai nukahtanut niissä, minkä takia minun oli saatava hänet ensin nukahtamaan. Se oli onneksi suhteellisen helppoa, koska rintarepussa hän nukahti aina puolessa tunnissa, jopa 10 minuutissa. Lähteminen helpottui huomattavasti, kun hän oppi nukahtamaan vaunuihin. Nykyään hän viihtyy niissä välillä jopa hereillä, mutta molemmissa tapauksissa, hereillä tai unessa, vaunujen on oltava liikkeessä. Iltaisin meillä on käynyt usein kavereita tai sukulaisia, varsinkin ensimmäisinä kahtena kuukautena. Olen vähän yllättynytkin siitä, miten voimakas tarve minulla on päästä päivittäin pois kotoa ja tavata läheisiä tai vähintään käydä paikoissa, joissa on muita ihmisiä. Ajattelen aktiivisen kodin ulkopuolella liikkumisen ja ihmisten tapaamisen olevan kyllä hyväksi myös lapselle. 

Olen kirjoittanut arkista päiväkirjaa vauvan syntymästä saakka. Ensimmäisenä kuukautena jaksoin kirjata vain, kuka minäkin päivänä kävi kylässä, sittemmin olen kirjannut paljon muutakin. Seuraavaksi vuorossa vauvan ensimmäinen joulu <3

Lääkitys

Psykiatrian ja raskauden asiantuntijoiden mukaan olennaisinta on, että mitä paremmin äiti voi, sitä paremmin voi myös sikiö ja sitten vauva. Tästä syystä minun ei kannatakaan lopettaa lääkityksiäni kokonaan. Tavoitteena on puolittaa mielialalääkkeen annostus ja sopeutua sellaiseen rauhoittavan lääkkeeseen, jota voi turvallisesti käyttää myös raskauden ja imetyksen aikana. Xanoria ei voi.

Olen nyt syönyt nyt toista viikkoa 1/4 pienempää annosta mielialalääkettä enkä onneksi ole huomannut mitään erityistä muutosta. Viime sunnuntai oli kyllä tosi tuskainen, mutta on minulla sellaisia oloja ollut ennenkin. Uusi rauhoittava lääkkeeni Oxamin vaikuttaa eri tavoin kuin Xanor, pidin Xanorista enemmän. Oxamin vaikuttaa hitaammin mutta pidempään ja se turruttaa ja unettaa. Xanor vaikutti nopeammin ja täsmällisesti ahdistukseen tai paniikkiin väsyttämättä ja turruttamatta muita tunteita.

Jos suolistosairauteni oireet vähenisivät, voisin paremmin myös psyykkisesti.