Ihmiset eivät tiedä tai tule edes ajatelleeksi, että taistelet pääsi ja kehosi sisällä joka päivä, jos olet toimintakykyinen ja jos he eivät huomaa sinussa muutoksia eli taistelun tuloksia. Muun muassa nämä asiat tekevät elämästä ja sosiaalisista suhteista mielenterveysongelmia ja vatsavaivoja sairastaessa helvetin vaikeaa. Ihmiset eivät näe sitä, kuinka lähellä olet toimintakyvyttömyyttä. Kun muut olettavat minun pystyvän johonkin asiaan, niin pakotan itseni suoriutumaan siitä. Olen todella huono sanomaan ei. Lukuisat kerrat olen sanonut ääneen ”kyllä” ja sekuntia myöhemmin itselleni, että ”miks vitussa mun piti taas suostua”. Vaikka olen 1,5 vuotta saarnannut somessa itsestä huolehtimisen ja itsemyötätunnon sanomaa, niin en vieläkään osaa sitä itse. Älä tee, niin kuin minä teen, tee niin kuin sanon.
Pelkään kuin ruttoa sitä, että minun ajatellaan kerjäävän sääliä tai rypevän itsesäälissä. Siksi mieluummin jätän kertomatta tai näyttämättä, miten huonosti oikeasti voin sekä psyykkisesti että fyysisesti. Pettymyksen tuottaminen toiselle on minulle aivan hirvittävä ajatus. Siksi minkään sovitun tapaamisen tai menon peruminen on minulle lähestulkoon mahdotonta. Menen ja teen, vaikka hädin tuskin kykenen. Ystävien tapaamista en halua siksikään perua, koska tarvitsen koko ajan vahvistusta sille, että he edelleen haluavat olla ystäviäni. Pelkään menettäväni ystävän, tippuvani pois hänen elämästään, jos en tapaa häntä kasvotusten suhteellisen usein. Oma epäonnistuminen on sekin vaikea asia, mutta pettymyksen tuottaminen muille sitäkin raskaampaa.
Luulin, että työpaikan vaihtaminen olisi ollut ratkaisu uupumukseen, mutta eihän suolistosairauteni ja mielenterveysongelmani työpaikasta ole kiinni. Sitä paitsi työmääräni on ollut syyskuun jälkeen aika suuri, eikä helpotusta näytä olevan juurikaan tulossa. Lisäksi nykyisessä työssäni on sellaisia turhautumisen aiheita, joita ei edellisessä ollut. Ei sillä, on nykyinen työni silti moninkertaisesti parempi vaihtoehto kuin edellinen, paljolti myös työnantajasta ja esimiehestä johtuen.
Viimeiset kaksi viikkoa vatsani on taas ollut jumalattoman kipeä kirjaimellisesti koko ajan, heräämisestä nukkumaanmenoon. Se myös vähentää tosi paljon ruokahalua. Mitään en ollut tehnyt toisin, mutta jostain käsittämättömästä syystä eilen aamulla vatsavaivat hellittivät huomattavasti. Yhtäkkiä vatsa olikin rauhallinen ja kipu poissa. Iltapäivällä tilanne taas huononi, mutta tänä aamuna olo oli taas ihan hyvä. Psyykkisestikin on todella tärkeää, että saan välillä kokea edes hetken helpotuksen. Olisi vaan ihan helvetin kiva tietää, mikä vatsavaivoihin vaikuttaa, paitsi tietysti stressi ja muu psyykkinen. En keksi mitään selitystä tuolle torstaiaamun muutokselle. Kun elää vuosia sairauden kanssa, niin sille voi kehittyä mielessä ikään kuin oma persoona. Suolistosairauteni on kiduttaja, joka eilen sanoi: ”No hengähdä hetki, kohta jatketaan”. Onneksi ei vielä.
Jokapäiväiseen elämään vaikuttavat pitkäaikaissairaudet lannistavat toivon. Tiedän, että olisin hyvä esimerkiksi esimiehenä ja haluaisin jatkaa opintoja suorittamalla lapsi-, nuoriso- ja perhesosiaalityön erikoistumistutkinnon, mutta kun hädin tuskin selviän työstä, niin miten voisin jaksaa opiskella sen ohella. Voisin opiskella, jos tekisin puolikasta työaikaa, mutta sitten en pärjäisi taloudellisesti. Varsinkaan, kun yritän säästää omistusasuntoon, kaukomatkaan ja autoon. Sitä paitsi erikoistumiskoulutus itsessään maksaa 3500 euroa plus matkakulut lähiopetuspäiville eri yliopistoihin.
Uupumusta ja stressiä on lisännyt valtavasti, että lapsen tekeminen ei osoittautunutkaan niin helpoksi, kuin etukäteen toivoin. Kun jätimme ehkäisyn keväällä pois, ajattelin, että tähän aikaan vuodesta tietäisin jo päivämäärän, jolloin jään äitiyslomalle. Vatsaani vääntää, rintaani puristaa ja kurkkuani kuristaa, kun ajattelen tulevaisuutta ilman omia lapsia. Lapsettomuus on ehdottomasti suurin pelkoni. Äitiys on ainoa asia, joka voisi tehdä elämästä minulle mielekkään ja merkityksellisen. Mielekkään ja merkityksellisen, vaikka sairauteni eivät koskaan paranisi.
