100

Sata ajatustani satavuotiaan lapsuudennaapurini (kutsuttakoon häntä tässä vaikkapa Erikiksi) hautajaisissa:

1. Erikiä ei enää ole.
2. Veljeäni ei enää ole.
3. Kunpa edesmennyt veljeni olisi täällä.
4. Veljeni hautajaisista on kulunut yli 8 vuotta.
5. Minulla on niin ikävä veljeäni.
6. Millaisen elämän veljeni olisi elänyt, jos hänkin olisi saanut elää satavuotiaaksi?
7. Mitäköhän Erik ajatteli veljeni itsemurhasta?
8. Olikohan Erikillä koskaan itsetuhoisia ajatuksia?
9. Veikö hän salaisuuksia mukanaan hautaan? 
10. Mitä jos hän olisikin kuollut taistellessaan toisessa maailmansodassa?
11. Miltäköhän hänen vaimostaan tuntuu nyt ja mitä vaimo ajattelee heidän yhteisestä elämästään? 
12. Miltähän hänen lapsistaan, lapsenlapsistaan, lapsenlapsenlapsistaan ja lapsenlapsenlapsenlapsistaan tuntuu nyt?
13. Kateus siitä, että joillakin on ollut 50 vuotta elämästään isovanhemmat.
14. Kateus siitä, että jotkut ovat saaneet tuntea isovanhempansa tai jopa isoisovanhempansa edes lapsena.
15. Vanhempani ajattelevat nyt varmaan paitsi veljeni niin omien vanhempiensa elämää ja hautajaisia.
16. Mitenköhän monet hautajaiset Ukrainan ja Venäjän sotilaille onkaan tähän mennessä pidetty?
17. Mitäköhän Putin ajattelee kaikista sodan uhreista ja heidän läheisistään? 
18. Mitäköhän venäläiset sotilaat ajattelevat tappaessaan ukrainalaisia?
19. Miten saatanan turhaa ja järjetöntä on sota.
20. Tuleekohan Suomeenkin kohta sota?
21. Joudunko vielä hautaamaan toisenkin veljeni, jos Venäjä hyökkää Suomeen ja hän joutuu rintamalle?
22. Miten onnekkaita toisaalta olemmekaan saadessamme elää nykyaikana ja Suomessa verrattuna Erikin nuoruuteen tai vaikkapa Ukrainaan tällä hetkellä. 
23. Miten epäonnekkaalta silti tuntuukaan elää nykyaikana.
24. Mitä ihmiskunta muka on oppinut historiasta? 
25. Jotkut valtionpäämiehet eivät selvästikään mitään.
26. Miksi ihmiset täällä itkevät niin vähän tai huomaamattomasti?
27. Hävettää itkeä näin paljon, enemmän kuin Erikin perhe ja lähisukulaiset.
28. Kaikki varmaan ihmettelevät, miksi vollotan näin, vaikka perheeni oli vain Erikin naapuri.
29. Ihan typerää joutua tuntemaan häpeää hautajaisissa itkemisestä.
30. Itkeminenhän on mitä luonnollisin reaktio ihmisen kuolemaan.
31. Miksi ihmeessä suomalaisissa hautajaisissa aina pyritään pidättämään tai vähintäänkin hillitsemään luonnollisia reaktioita? 
32. Jos ja kun joskus järjestän hautajaiset, niin haluan, että kaikki saavat häpeilemättä purkaa tunteitaan avoimesti. 
33. Miten se tehdään, sanonko aluksi kaikkien edessä: Täällä ei sitten tarvitse yrittää hillitä itkuaan tai muita reaktioitaan, sellaista ei tänään tarvitse miettiä — tämä on kaikille turvallinen tila.
34. Jos nämä ihmiset tietäisivät, mikä kaikki minua itkettää nyt ja miten harvoin onnistun itkemään, niin eivät he ihmettelisi ollenkaan.
35. Mitä muut täällä olivat tietävät minusta ja perheestäni?
36. No mutta onhan kaikilla muillakin täällä kaikenlaisia surun ja pettymyksen aiheita elämässään ja muistoja muiden läheistensä hautajaisista.
37. Kaikki varmaan ihmettelevät, miksei minulla ole puolisoa ja missä lapseni isä on.
38. Luuleekohan joku, että lapseni isä on kuollut ja siksi näin vollotan?
39. Suru siitä, että minulla ei ole puolisoa tukemassa, kun vanhempani kuolevat.
40. Kuka minua lohduttaa, kun vanhempani kuolevat?
41. Pettymys siitä, että minulla ei ole puolisoa.
42. Tekisi mieli halata uudestaan Erikin puolisoa.
43. Toivottavasti hän ei joudu kokemaan yksinäisyyttä.
44. Kuinkahan kauan hän jaksaa vielä elää?
45. Haluaakohan hän enää elää?
46. Ymmärrän hyvin, jos hän ei enää haluaisi elää.
47. Mielikuva hautajaisistani hamassa tulevaisuudessa niin, että minua olisikin saattamassa elämäni rakkaus.
48. Mielikuva hautajaisistani hamassa tulevaisuudessa niin, ettei minua ole saattamassa puoliso vaan ainoastaan ainoa lapseni.
49. Mielikuva siitä, että olisin täällä näissä hautajaisissa lapseni isän kanssa, niin että emme olisikaan koskaan eronneet.
50. Mielikuva siitä, että olisin täällä näissä hautajaisissa viimeisimmän seurustelukumppanini kanssa, jos hän ei olisi jättänyt minua.
51. Mielikuva siitä, että olisin täällä näissä hautajaisissa elämäni rakkauden kanssa, jos hän ei olisi jättänyt minua.
52. Ketkä ystävistäni tulisivat nyt hautajaisiini?
53. Tulisivatko nekin, jotka eivät ole pitäneet yhteyttä vuosiin, vaikka minä olen osaltani yrittänyt ylläpitää ystävyyttä mutta uupunut sitten sen yksipuoleisuuteen?
54. Täällä ei taida olla Erikin lasten saati lastenlasten ystäviä laisinkaan. 
55. Haluaisin, että läheisimmät ystäväni, jotka ovat tavanneet vanhempani, tulisivat heidän hautajaisiinsa.
56. Täällä on niin monta ydinperhettä — eikö Erikin lapsenlapsista kukaan ole vielä eronnut?
57. Miten nämä pariskunnat ovat pysyneet yhdessä ja ovatko he aidosti onnellisia parisuhteissaan?
58. Millainen parisuhde Erikillä ja hänen vaimollaan oli?
59. Millaista on elää yhdessä saman ihmisen kanssa 80 vuotta?
60. Mielikuva elämäni rakkauden hautajaisista niin, että olemme eläneet vuosikymmeniä yhdessä.
61. Mielikuva elämäni rakkauden hautajaisista niin, ettei tieto hänen kuolemastaan ole saavuttanut minua.
62. Mielikuva isästäni äitini hautajaisissa.
63. Mielikuva äidistäni isäni hautajaisissa.
64. Mielikuva elossa olevasta veljestäni vanhempiemme hautajaisissa.
65. Kuvitelma edesmenneestä veljestäni vanhempiemme hautajaisissa.
66. Jos tuonpuoleinen on olemassa, ovatko veljeni ja Erik jo kohdanneet siellä toisensa?
67. Saisinpa minäkin jo kuolla.
68. Miksi näihin hautajaisiin on kutsuttu niin vähän ihmisiä?
69. Kiitollisuus siitä, että meidät kutsuttiin.
70. Kiitollisuus siitä, että sain tuntea Erikin. 
71. Mitä jos minullakin on vielä 64 vuotta elämää jäljellä?
72. Voisivatko minunkin vanhempani elää satavuotiaiksi?
73. Haluan toimia vanhempieni omaishoitajana, jos se joskus on tarpeen. 
74. Onneksi Erikin perheestä kukaan ei sairastunut ja joutunut jäämään pois hautajaisista.
75. Mitä jos vainajan puoliso tai lapsi on niin sairaana, ettei pysty osallistumaan hautajaisiin — voiko hautajaisia siirtää?
76. Olisi pitänyt ottaa nenäliina kukanlaskuun.
77. Kaikki tuijottavat minua.
78. Kehoni ei pidä tästä itkun pidättelystä, olen aivan jännittynyt ja jumissa.
79. Miksi joudun pidättelemään itkuani nyt, kun se kerrankin purkautuu?
80. En halua erottua joukosta. 
81. Liikutus siitä, että Erikin miespuolinen lapsenlapsi itkee niin, ettei pysty puhumaan.
82. Ihmetys siitä, että miehen vaimo pystyy puhumaan liikuttumatta.
83. Huomaan, kuinka edessäni olevalla rivillä istuva noin 12-vuotias tyttö pidättelee itkuaan.
84. Voi kunpa hänen ei tarvitsisi pidätellä.
85. Sanon mielessäni hänelle: Älä piilota tunteitasi, älä pidättele itkuasi.
86. Jos hän nyt oppii sen, niin kuinka vaikeaa siitä onkaan oppia pois.
87. Häpeä ei ole luonnonlaki, häpeä opitaan. 
88. Miten erilainen tunnelma olikaan edellisissä hautajaisissa, joissa olin.
89. Miten outoa, että me kaikki täällä olevat tunsimme Erikin mutta emme tunne toisiamme?
90. Miten voisimmekaan tuntea kaikki toisemme?
91. Mielikuva siitä hetkestä, kun Erikin vaimo joutui kuulemaan miehensä kuolemasta.
92. Mielikuva siitä, kun Erikin lapset joutuivat kuulemaan isänsä kuolemasta.
93. Mitäköhän Erik ajatteli elämänsä viimeisenä hetkenä?
94. Hän kuoli satavuotiaana ja silti olemme surullisia.
95. Uskovatko nämä kaikki ihmiset täällä Jumalaan ja Jeesukseen, oikeasti?
96. Raamattu on aikuisten satukirja — miten jotkut voivat rakentaa koko elämänsä sen ympärille?
97. Miten ja missä uskonnottomia hautajaisia järjestetään?
98. Kuka lapseni isän hautajaiset järjestää, jos hän kuolee ennen kuin lapsemme ehtii aikuiseksi ja jos hänen ainoa sisaruksensa kuolee ennen sitä? 
99. Millaiset hautajaiset minulle järjestetään?
100. Jos jumala onkin olemassa, niin hän on kyllä maailmankaikkeuden sadistisin psykopaatti. Ei siksi, että lapsuudennaapurini sai elää ilmeisesti varsin hyvinvoivana ja onnellisena satavuotiaaksi, vaan siksi, että suurin osa hänen sisaruksistaan kuoli pikkulapsina ja vanhempansakin alle viisikymppisinä. Niin kuin niin monet muutkin, sodissa esimerkiksi. Miten voi levittää armon sanomaa ja samalla antaa lasten kitua ja kuolla? Sekö on armeliasta? Ketä kohtaan?

Keinohedelmöitys

Pidän itseäni rohkeana ihmisenä, mutta tästä aiheesta en uskalla kirjoittaa julkista mielipidekirjoitusta omalla nimelläni, vaikka haluaisin. Olen aina ihmetellyt, miten ihmeessä jo 14 vuoden ajan laki on sallinut eli yhteiskuntamme on pitänyt hyväksyttävänä ja kannatettavana sitä, että nainen voi hankkia lapsen niin, ettei lapsella ole oikeutta tutustua toiseen vanhempaansa, ja että mies voi jaella sukusolujaan ottamatta minkäänlaista vastuuta isyydestään. Huomionarvoista on, että näkemykseni ei perustu mihinkään uskontoon, vaan henkilökohtaiseen käsitykseeni lapsen oikeuksista. Identifioidun agnostikoksi. Lisäksi, kuulun seksuaalivähemmistöön eikä lapsen hankkiminen ole siksi itsellenikään yksinkertainen asia.

Vuonna 2006 vahvistetun hedelmöityshoitolain mukaan henkilöllä, joka on voinut syntyä luovutetusta sukusolusta tai alkiosta, on salassapitosäännösten estämättä oikeus saada vasta 18 vuotta täytettyään palvelujen antajalta jäljennös hoitosuostumuksesta ja siihen merkitystä luovuttajan tunnuksesta. Ilmoittamalla luovutusrekisteriin luovuttajan tunnuksen hänellä on oikeus saada tietää luovuttajan henkilöllisyys. Voin vain kuvitella, millaista ahdistusta ja identeettikriisejä olisin 18 ikävuoteen mennessä ehtinyt kokea, jos en olisi saanut tietää isäni henkilöllisyyttä. 

Tiedän, että äidin vaikutusmahdollisuuksien ulottumattomissa olevista syistä lapsi ei välttämättä saa tutustua isäänsä, vaikka hän olisi saanut alkunsa suostumuksellisesta heteroseksistä. Isä voi esimerkiksi päättää kadota lapsen elämästä tai kuolla onnettomuudessa. Se on kuitenkin aivan eri asia kuin se, että äiti tietoisesti harkiten valitsee hankkia lapsen niin, ettei tämä saa tuntea isäänsä ennen aikuisuutta. 

YK:n lapsen oikeuksien sopimuksessakin todetaan, että lapsella on syntymästään lähtien oikeus tuntea vanhempansa. Lisäksi sopimusvaltioiden tulee kunnioittaa vanhemmastaan tai vanhemmistaan erossa asuvan lapsen oikeutta ylläpitää henkilökohtaisia suhteita ja suoria yhteyksiä kumpaankin vanhempaansa säännöllisesti, paitsi jos se on lapsen edun vastaista. Myös poikkeustilanteissa, kuten vanhemman vangitsemisen yhteydessä, sopimusvaltion on annettava pyynnöstä lapselle olennaiset tiedot poissaolevan perheenjäsenen olinpaikasta, paitsi jos tiedon antaminen saattaisi vahingoittaa lapsen hyvinvointia. 

Jokaisella lapsella on kaksi biologista vanhempaa riippumatta heidän seksuaalisesta tai sukupuolisesta suuntautumisestaan. Mielestäni hedelmöityshoitoasian voi rinnastaa siihen, saako lapsen uskonnosta päättää hänen puolestaan. Mielestäni ei saa. 

Yksinäisillä naisilla ja naispareilla on muitakin tapoja hankkia lapsi. Suomessa on paljon homopareja, jotka haaveilevat lapsesta mutta eivät voi sellaista ilman naista saada. On myös yksinäisiä, lapsesta haaveilevia heteromiehiä, jotka eivät ajoissa löydä sopivaa parisuhdetta lapsen saamiseksi. Apilaperheet ja kumppanuusvanhemmat ovat mielestäni lapsen edun mukaisia perheyhteisöjä, jos vanhemmat ovat hyvässä yhteistyössä keskenään. Ihan niin kuin hyvässä yhteistyössä olevat lapsen biologiset mutta eronneet vanhemmat ja heidän muodostamansa uusperheetkin voivat olla. 

Kun yhteiskuntamme on vielä monilta osin patriarkaalinen ja miehillä on kulttuurisia etuoikeuksia, niin tuntuu kovin kummalliselta, että lapsen hankinnassa naisilla on perusteeton ohituskaista. Koska pidän feminismiä tasavertaisuuden aatteena, niin en ymmärrä, miten hedelmöityshoitolakia voidaan pitää feministisenä. Eihän miehellä ole mahdollisuutta hankkia lasta ilman henkilöllisyytensä tunnustavaa naista - miksi naisella on oikeus käyttää anonyymeja sukusoluja? Pidän yksinäisten naisten ja naisparien hedelmäityshoitoja yksinkertaisesti itsekkäänä tekona. Se on naisten edun mukaista, ei lapsen.

Moni mies on tehnyt lapsen ottamatta vastuuta sen huolenpidosta ja elatuksesta, mutta eihän yhteiskunta varta vasten lainsäädännöllä tue heitä toimimaan niin. Päin vastoin, nainen voi lain mukaan vaatia biologista isää osallistumaan vähintään lapsen elatukseen. Hedelmöityshoitolaissa miehelle annetaan kuitenkin oikeus tehdä lapsi ilman, että lapsella on oikeutta tuntea häntä. En ymmärrä lainsäätäjien logiikkaa. Vaikka vanhempani eivät ole täydellisiä, olen sentään saanut tuntea heistä molemmat ja siten ymmärrän paremmin myös itseäni.

Ero

Viime tekstissäni totesin, että vanhempien parisuhde on lapsen koti. Minun ja mieheni parisuhde oli huono sellainen. Viimeiset pari vuotta olivat lopun alkua ja viimeiset kuukaudet kulissi, epätoivoinen yritys pitää ydinperhe kasassa. Lapsemme on tykännyt viime aikoina paloautoihin liittyvistä leikeistä, mikä tuntuu kuvaavalta: voi kunpa hänen palava kotinsa olisi saatu sammutettua, ennen kuin jäljellä olivat enää lahoavat perustukset.

Päätimme erosta lopulta yhteisymmärryksessä ja yhteiseen vanhemmuuteen liittyvistä asioista on toistaiseksi ollut helppoa sopia. Ennen päätöksen auki puhumista pelkäsin kuollakseni riitaisaa tulevaisuutta, katkeraa ja epäluuloista vanhemmuussuhdetta. Korostuneen paljon siksi, että olen nähnyt ja näen jatkuvasti työssäni, miten asiat voivat pahimmillaan mennä, vaikka toisen vanhemman tahto ja pyrkimykset olisivat kuinka hyvät ja lapsen edun mukaiset. Vain omaan osuuteensa voi vaikuttaa. Asumme ja haluamme jatkossakin asua lähellä toisiamme lapsen edun mukaisesti. Pystymme viestittelemään myös muista kuin lapseen liittyvistä asioista, voimme tavata kasvokkain ja jutella suhteellisen rennosti. Meillä on erimielisyyksiä, mutta niistä ei tarvitse jauhaa turhaan ja toistuvasti. Kunnioitamme ja tuemme toistemme vanhemmuutta. 

Joulukuu oli minulle tuskallinen ja äärimmäisen raskas. Kaiken kruunasi ulkona vellova pimeys, koleus ja harmaus. Koronatilannetta ei varmaan tarvitse erikseen mainitakaan. Tunnistin pelottavat masennuksen ja pahenevan ahdistuneisuushäiriön oireet ja pelästyin, kun kärsin ensimmäistä kertaa elämässäni univaikeuksista. Unen saaminen saattoi kestää kaksi tuntia ja yöllä saatoin herätä monta kertaa. Toisaalta aamulla sain nukuttua viikonloppuisin myöhään enkä meinannut löytää minkäänlaista motivaatiota nousta ylös, jos lapsi oli isällään. Hakeuduin ensin työterveyspsykologille, seuraavaksi yksityiselle psykiatrille ja sitten työterveyslääkärille. Työterveyslääkäriltä sain lähetteen psykiatrille ja lausunnon Kelaan, jotta voisin käyttää 3. vuoden psykoterapiaa. En muista enää, mitä täällä kirjoitin terapian lopettamisen syistä viime vuodenvaihteessa, mutta en varmaankaan kertonut perimmäistä syytä. En halunnut enää tuhlata aikaani, rahaani ja Kelan rajallista tukea yksilöterapiaan, jossa puhutaan lähes yksinomaan parisuhteesta. Siihen ei ihan hirveästi pysty vaikuttamaan ottamatta mukaan keskusteluun suhteen toista osapuolta. Lopulta kävimme yhdessä muutaman kerran pariterapiassa, mutta ei suhde ollut enää sillä pelastettavissa.

Joka vuosi joulunaika ahdistaa minua monesta syystä — muun muassa siksi, että inhoan kaikkea teennäisyyttä. Joulun konseptihan perustuu siihen, että kalenterista voi katsoa päivämäärän, jolloin kaikki on muka hyvin ja auvoista ja ihmiset iloisia ja onnellisia, vaikka arki ja todellisuus eli edellinen ja seuraava päivä olisivat jotakin aivan muuta. Jonkun satuhahmon syntymä ei nyt vaan todellisuutta muuta. Jotta vielä olisi ollut vähän rankempaa, niin lapsemme sairastui flunssaan ja korvatulehdukseen niin, että joutui olemaan pois päivähoidosta joulukuun puolivälistä asti. Hän on ollut todella harvoin sairaana, joten taas minulle tuli jonkin sortin yllätyksenä, kuinka totaalisesti hänen persoonallisuutensa ja käytöksensä silloin muuttuu. Kun mielenterveyteni oli äärirajoilla ja kaikki muu paitsi nukkuminen tuntui väkinäiseltä pakkotekemiseltä, niin sairaan lapsen itkun ja kiukun kohtaaminen tuntui lähes ylitsepääsemättömän vaikealta. Samaan aikaan lapsemme oli surullinen ja vihainen siitä, ettemme enää asuneet yhdessä. Tuntui kuin sydämeni olisi kirjaimellisesti särkynyt hänen itkiessään lohduttomasti, ettei halua tänne uuteen kotiin, vaan takaisin sinne, missä voimme olla kaikki yhdessä. Lohdutin ja halasin, mutta itse en kyennyt itkemään. Vieläkään — kyvyttömyys itkeä vaikuttaa olevan ikuinen ongelmani. Toivoin, että joku lohduttaisi ja halaisi minuakin. Parannuttuaan (kiitos antibioottien) hän oli kuin eri ihminen: ihana, valloittava, puhelias, iloinen, touhukas, huumorintajuinen oma itsensä. 

Olemme nyt asuneet erillään 1,5 kuukautta ja lapsi on ollut meillä vuorotellen 2-4 yötä kerrallaan. Ennen eroa olin valtavasti kaivannut omaa aikaa ja rauhaa, mutta ensimmäisinä viikkoina uudessa kodissa en pystynyt nauttimaan yksinolosta. Lapsesta erossa oleminen ei tuntunut vaikealta, koska voimavarani eivät meinanneet riittää hänen hoitamiseensa. Olin vain huojentunut, että joku muu huolehtii hänestä eikä minun tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa siitä, etten pysty iloitsemaan hänestä ja hänen kanssaan tavalliseen tapaan. Aikuisen ahdistuksesta ja huolista täyteen mieleen ei mahdu pienen lapsen mieli. 

Nyt pahin tuntuu olevan ohi ja pystyn taas nauttimaan ja kiinnostumaan asioista. Vointini muutos parin viikon takaiseen on valtava. En todellakaan olisi vielä toissaviikolla voinut kuvitella sen tapahtuvan näin nopeasti. Arvelen, että merkittävin tekijä siinä on ollut lapsemme sopeutuminen uuteen elämäntilanteeseen. Hän ei enää ilmaise minkäänlaisia ikäviä tunteita siirtymätilanteissa, vaan lähtee innoissaan ja iloisena kumpaankin kotiin. Mitään taantumista tai muuta oiretta emme ole enää havainneet. Oloni on huomattavasti keveämpi, kun minun ei tarvitse kokea niin suurta syyllisyyttä ratkaisustamme. Ystävääni lainatakseni, parempi on kaksi tasapainoista vanhempaa erillään kuin riitelevät vanhemmat yhdessä. 

Olin lapseni kanssa viime torstaista maanantaihin ja vietimme perjantaina toistaiseksi viimeisen hoitovapaapäiväni. Nautin vanhemmuudesta ja yhdessäolosta lapseni kanssa ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin. Eroa harkitessani ajattelin, että eron myötä suurin muutos arjessani tulisi olemaan se, etten olisi koko ajan ahdistunut ja tyytymätön parisuhteen takia. Nyt voin todeta olleeni oikeassa. Pystyn heittäytymään hetkeen ja nauttimaan vanhemmuudesta ihan uudella tavalla. Olen myös parempi vanhempi, kun mieltäni ei koko ajan paina tyytymättömyys ja epävarmuus, jopa epätoivo. Lapsen mieli mahtuu nyt mieleeni paremmin. En koe enää tarvetta paeta todellisuutta. Peruin ajan psykiatrille.

Nyt varmaan mietit, miksi teimme lapsen huonoon parisuhteeseen. Se on ihan relevantti kysymys. Vastaukseksi lainaan maailman suosituinta satukirjaa: ”Us­ko on luja luot­ta­mus sii­hen, mitä toi­vo­taan, ojen­tau­tu­mi­nen sen mu­kaan, mikä ei näy”. Ero on epäonnistuminen, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Unelmoin ehjästä perheestä ja halusin antaa lapselleni elämän yhteisessä kodissa onnellisten vanhempien kanssa. Yritimme ja epäonnistuimme. Olen muuttunut ja kasvanut henkisesti valtavasti parisuhteemme aikana. Nyt tiedän paremmin, mitä haluan ja mitä en, mitä tarvitsen ja mikä minua rikkoo. Ihmiset kehittyvät ja muuttuvat eri tahdissa. Koen olevani melko lailla eri ihminen kuin kahdeksan vuotta sitten elämäni ensimmäisen parisuhteen alussa.

Olen valtavan kiitollinen siitä, että vanhempani ovat kyenneet ja halunneet auttaa minua niin paljon, kuin olen tarvinnut ja enemmänkin. Osaan todellakin arvostaa sitä, kun työssäni näen päivittäin, kuinka yksin monet lapsiperheet joutuvat jaksamaan ja selviytymään paljon vaikeammistakin tilanteista kuin sopuisa avioero. Pahimmillaan vähäisistä läheisistä on heille enemmän harmia kuin iloa. Vielä elättelen toivoa, että saan toisen lapsen ja vanhempani voivat olla hänelle yhtä tärkeitä ja läheisiä kuin esikoiselleni. Vajaan 8 vuoden kuluttua täytän 40. Hiekka valuu.

Vanhemmuus

Näin pari kuukautta sitten todella todentuntuista unta, että sain tietää olevani 4. kuulla raskaana. Ihmettelin unessa kovasti, että juuri minä kuuluin siihen alle 1 prosenttiin, joka raskautuu kuparikierukasta huolimatta. Herättyäni jouduin muutaman sekunnin ihan tosissaan miettimään, olinko nähnyt unta vai odotinko oikeasti toista lasta. Asiaintilan valjettua en tiennyt, olenko pettynyt vai huojentunut. No, ainakin haluaisin tietää raskaudesta aiemmin kuin 4. kuulla ja en haluaisi tulla raskaaksi yllättäen vaan suunnitellusti.

Kaikki maailmassa tuntuvat hokevan, että äitiys on nykyään niin vaativaa. Olen samaa mieltä siitä, että se on vaativaa, mutta enhän minä tiedä, millaista se ennen oli. Koen, että vaativaa äitiys on ennen kaikkea tunnetasolla. Lastensuojelun ammattilaisena olen törmännyt muutamia kertoja siihen, että minun ajatellaan olevan myös lastenhoidon ja lastenkasvatuksen ammattilainen. Ei, en ole. Minulla on yhteiskuntatieteellinen koulutus. Miten ihmeessä sellainen voisi pätevöittää minut vanhemmuuteen? Ajattelen, että lastensuojelun ammattilaisena olen yhteiskunnan-näkökulmasta-riittävän-hyvän-vanhemmuuden-asiantuntija. Kuitenkin huomaan harva se päivä vaativani itseltäni äitinä enemmän kuin riittävän hyvää. Se on toisaalta terve merkki — äidillisen syyllisyyden tunteen puuttuminen olisi huolestuttavaa. Terveeseen äitiyteen nyt vaan valitettavasti kuuluu jatkuva huonon omatunnon kokemus. 

Äitiys on tunnetasolla yksinäistä hommaa. Mietin usein, mistä äidit puhuivat keskenään ennen sosiaalista mediaa ja globaalia uutisvirtaa. Tuntuu vaikealta ottaa mitään puheeksi, kun siitä — mitä se ikinä onkaan — on jo netissä kerrottu tuhat ja yksi totuutta. Stressasivatko vanhemmat 90-luvulla siitä, jos lapsen vuorokausirytmi ei pysynyt puolen tunnin tarkkuudella yhtäläisenä 365 päivää vuodessa? Minä stressaan ja uskon sen olevan nykyajan tuote. Vasta tänä vuonna olen ajatellut, että ehkä on olemassa sellainenkin vaihtoehto, ettei äiti-ihminen stressaa ihan perkeleesti ja silti lapsesta tulee aivan kunnollinen ihminen. Voisin kuvitella, että hänestä tulee jopa mieleltään terveempi, jos äiti ottaa vähän rennommin.

Olen oppinut, että tärkeintä vanhemmuudessa on mentalisaatiokyky. Siitä voi lukea esimerkiksi Janna Rantalan ja Leea Mattilan kirjasta Mitä ihmettä? tai kuunnella heidän haastattelunsa YLE Areenasta. Mentalisaatio liittyy kiintymyssuhteisiin mutta on aivan eri asia kuin kiintymyssuhdeteoria. Mentalisaatiokyky sekä edellyttää että parantaa tunteidenkäsittelytaitoja. Riippumatta siitä, mitä teet tai et tee, tunnet tunteita ja niiden kanssa sinun on tultava jotenkuten toimeen. Jotta se ”jotenkuten” olisi lapsen elämässä ja tulevassa aikuisuudessa tervettä, kestävää ja rakentavaa, tunteidenkäsittelytaidot ovat lastenkasvatuksessa mitä oleellisin asia. 

Sanomattakin on selvää, että vanhemmuudessa ratkaisevan tärkeää on rakkaus ja huolenpito. Lastensuojelussa olen kuitenkin nähnyt läheltä, etteivät ne riitä tyhjinä lauseina tai suorittavina tekoina. Rakkauden ja huolenpidon lisäksi pidän vanhemmuuden tärkeimpinä elementteinä uteliaisuutta, johdonmukaisuutta, hyväksyntää, kunnioitusta, erillisyyttä, kannustamista, oikeudenmukaisuutta ja turvallisuutta. 

Uteliaisuudella viittaan mielenkiintoon lasta mutta myös yleensä elämää, maailmaa ja itseä kohtaan. Sellaista suhtautumismallia elämään, että maailma, luonto ja ihminen ovat loputtoman kiinnostavia ja ikuisesti arvoituksellisia. 

Johdonmukaisuuden myötä lapsi oppii luottamaan ihmisiin ja elämään. Epäoikeudenmukaisuus luo katkeruutta ja vihaa.

Äitinä toivon, että lapseni on minulle avoin ja rehellinen, mutta sitä ei voi vaatia ja pakottaa. Lapsen hyväksyminen juuri sellaisena, kuin hän on, voi johtaa avoimuuteen. Kunnioituksella tarkoitan lapsen kaikkien tunteiden, ajatusten ja mielipiteiden arvostamista riippumatta siitä, olenko eri mieltä tai millaisia tunteita lapsen tunne, ajatus tai mielipide minussa herättää. 

Erillisyydellä tarkoitan lapsen ja omien rajojeni opettelua ja kunnioittamista sekä lapsen ohjaamista ja auttamista hänen omien ja toisten ihmisten rajojen tunnistamisessa ja kunnioittamisessa. 

Kannustaminen luo toivoa ja itseluottamusta. Presidentti Tarja Halonen on sanonut olevansa ”syntymäoptimismihumalassa”, joka estää häntä vajoamasta synkkyyteen. Minä en ole, mutta toivon todella, että lapseni on. Toivo on elintärkeä asia. 

Näiden kaikkien elementtien yhteisenä punaisena lankana on turvallisuuden tunteen luominen ja ylläpitäminen. Duudsoni Jukka Hildén kiteytti hyvin vanhemmuuden tärkeimmät elementit uusimmassa Maria Veitola yökylässä -jaksossa: ”Anna niille rakkautta, niin niille tulee hyvä sydän. Anna niille säännöt ja kuria, niin ne tietää, mikä on oikein ja väärin, ja se tuo turvallisuuden tunnetta. Ja anna niille huomiota, niin niille tulee hyvä itsetunto.”

Niin ja sitten on vielä se, että vanhempien parisuhde on lapsen koti. Lapsi oppii valtavasti ihmissuhteista ja vuorovaikutuksesta seuraamalla vanhempiaan. Siksi edellä mainitsemieni elementtien pitäisi kuulua myös vanhempien parisuhteeseen — niin, että lapsikin sen huomaa.

Eniten nautin vanhempana lapsen ilon näkemisestä ja jakamisesta hänen kanssaan sekä siitä, kun hän oppii uusia asioita. Ne voivat olla mitä vaan — psyykkisiä, sosiaalisia, kielellisiä tai fyysisiä. Ilo ja oppiminen myös kulkevat käsi kädessä, lapsi nauttii oppimisesta suunnattomasti. Lapsemme on onneksi ollut vauvasta lähtien huumorintajuinen, sillä yhteistä hauskanpitoa ja naurua ei voita mikään. 

Sanomattakin selvää on myös, että vanhemmuuden vaikeimpia puolia on jatkuva pelko siitä, että lapselle tapahtuu jotain pahaa. Konkreettisemmissa asioissa minulle on ollut vaikeinta leikkiminen, uhman kestäminen ja oman ajan ja vapauden puute. Vapaudella tarkoitan muun muassa sitä, että voisin työpäivän jälkeen hetken maata ja yrittää rentoutua hiljaisuudessa, niin että mieleni rauhoittuisi ja vatsavaivani hellittäisivät. En tarkoita mitään spontaaniuden puutetta siinä mielessä, että voisin vaikka lähteä extemporee lasilliselle kaverin kanssa, koska spontaanius ei ole kuulunut elämääni ennenkään. Kun on elänyt jo 12 vuotta yksin tai toisen aikuisen kanssa, niin onhan siinä totuttelemista, kun uusi elämänkumppani ei ymmärräkään mitään tarpeistasi, toiveistasi ja sairauksistasi. Uhman sietämisen vaikeutta ei varmaan kenellekään taaperoikäisen tai sitä vanhemman lapsen vanhemmalle tarvitse sen kummemmin selittää. Jos joku väittää kykenevänsä mentalisoimaan uhmahetkillä poikkeuksetta, niin hän valehtelee. Pyhimyksiä ei ole olemassa sen enempää kuin mörköjäkään. Uhmaiän pahin vaihe on meillä kuulemma vasta edessä lähempänä lapsen 3 vuoden ikää.

Leikkimisen vaikeus on yllättänyt minut, vaikka tiesin, etteivät heittäytyminen ja eläytyminen ole vahvuuksiani. Vaativa persoonallisuuteni ja jonkinasteinen erityisherkkyyteni hankaloittavat leikkimistä. Nautin asioiden tekemisestä ja yhdessäolosta lapsen kanssa, mutta leikki tekemisenä ei yksinkertaisesti tunnu luontevalta. Minun on todella vaikeaa olla läsnä ja keskittyä leikkitilanteeseen, ajatukseni viilettävät koko ajan aivan jossakin muualla ja odotan vain sitä hetkeä, kun leikki loppuu ja voin tehdä jotakin muuta. Jotakin muuta järjestelmällisempää ja suorittavampaa. Suorittajatyyppinä pidän sellaisista asioista kuin alku, keskikohta ja loppu. Spontaanissa leikissä sellaisia on harvoin. Esimerkiksi laululeikeissä on, mutta ne puolestaan ovat vaan yksinkertaisesti jäätävän tylsiä. Eivät varmaan olisi, jos pystyisin heittäytymään ja eläytymään niihin asianmukaisella innokkuudella. Muukin yhteinen tekeminen voi olla lapselle mielekästä, mutta tunnen huonoa omatuntoa siitä, että kaikki muu tuntuu aikuislähtöisemmältä ja vähemmän lapsentahtiselta. 

Haluaisin toisen lapsen kahdesta syystä: Haluaisin, että esikoisemme saisi sisaruksen, ja haluaisin nähdä, miten samanlaisia tai erilaisia sisarukset olisivat keskenään. Raskauden ensimmäistä kolmannesta suorastaan pelkään pahoinvoinnin takia, mutta voihan olla, että toinen raskaus on ihan erilainen kuin ensimmäinen. Toinen ja viimeinen kolmannes olivat ensiraskaudessani onnellista aikaa, niitä muistelen lämmöllä. Toisaalta, voihan toinen raskaus olla erilainen myös pahempaan suuntaan. Synnytys minua tietenkin hirvittää, kun ensimmäinen oli niin pitkä ja tuskallinen, mutta ajattelen selviäväni toisesta, kun selvisin ensimmäisestäkin. Kolmekin vuorokautta on lyhyt aika koko elämästäni ja tuskin toinen synnytys niin kauan kestää. Täytyy myöntää, että haaveilen vauvavuodesta siksikin, että silloin minulla ei ollut suolistovaivoja ja voin fyysisesti paremmin kuin edellisiin 14 vuoteen. 

En pysty kuvittelemaan itselleni enempää kuin kaksi lasta. Muistan jo lapsena ihmetelleeni, miten vanhoillislestadiolaiset ja muut jättisuuret perheet selviävät arjesta, mutta yhä enemmän ihmettelen sitä nyt vanhempana. Kun aiheen ottaa puheeksi, sanotaan, että kyllähän isommat lapset auttavat vanhempia pienempien kanssa. Niin varmasti käy, mutta vastuu alaikäisistä on aina vanhemmalla. Jos lapsia on monta, niin osalla on väistämättä pieni ikäero ja perheessä on samanaikaisesti monta pikkulasta. Toisekseen, en ikinä haluaisi asettaa lastani vanhemman asemaan ottamaan liian suurta vastuuta ja leikkimään pikkuaikuista. Kolmanneksi, en yksinkertaisesti kestäisi sitä melun määrää. Mietin, miten siedän edes kahden lapsen älämölön etenkään silloin, kun olen väsynyt ja stressaantunut. Siksikin on erittäin hyvä, että ainakaan lapsillani ei tule olemaan alle 3 vuoden ikäeroa. Se on minulle edelleen ihan mysteeri, että miten yli 5 lapsen perheet pärjäävät taloudellisesti. Käsittääkseni vanhoillislestadiolaiset eivät ole mitenkään yliedustettuina toimeentulotukitilastoissa. Myöskään lastensuojelutyössä en ole kohdannut yli 6 lapsen asiakasperheitä. 

Jos saan toisen lapsen, niin ainakin tällä hetkellä ajattelen, etten halua tietää myöskään hänen sukupuoltaan raskauden aikana. Se ei viittaa siihen, etten tunnustaisi sitä tosiasiaa, että lapsella on todennäköisesti vain joko pojan tai tytön sukuelimet ja hän todennäköisesti myöhemmin identifioi itsensä selkeästi jommaksikummaksi. Lapsen sukupuolella vaan ei ole minulle väliä, enkä halua alkaa muodostaa raskausaikana alitajuisesti jonkinlaista sukupuolistereotypioihin perustuvaa mielikuvaa siitä, millainen hän on tai millaisista asioista hän kiinnostuu. Pidän uskomattomana ihmeenä ja sanoinkuvaamattoman suurena lahjana sitä, jos saan vielä toisen lapsen. On aivan samantekevää, onko hän tyttö vai poika vai jotakin muuta. Raskausaikana luon suhdetta vauvaan, en tyttöön tai poikaan. 

Mottoni: "Immature love says: I love you because I need you. Mature love says: I need you because I love you."

Kirjasuositus: Helmi Kekkosen Olipa kerran äiti

Pakinasuositus: HS Kuukausiliitteen 10/2020 Kuukautinen

Töihinpaluu

Palaan työelämään ensi viikolla. On monella tapaa hyvä, että se ajoittuu kesään. Ehdin kerryttää täydet lomat ennen seuraavaa kesää, voin totutella uudestaan autolla ajoon helpoilla säillä ja valoisaan aikaan ja äitini pystyy hoitamaan lastamme kesälomallaan. Huonoa on se, että psykoterapeuttini on tietenkin lomalla juuri nyt. Olen aina kokenut muutokset ahdistavina ja pelottavina, ja tämä on muutos suurimmasta päästä. Puolivälissä äitiyslomaa, kun töihin paluuseen oli vielä pitkä aika, aloin jo osittain kaivata työelämää. Nyt, kun se on lähellä, hallitsevat tunteet siihen liittyen ovat ahdistus ja pelko. Mitä lähemmäs muutos tulee, sitä vaikeammalta ja epämukavammalta se tuntuu, vaikka yrittäisin ajatella niitä puolia, joita vielä muutama kuukausi sitten kaipasin. Se vähän helpottaa, että oletettavasti naisvaltaisella työpaikallani on joku muukin, joka on joskus palannut äitiysvapaalta töihin, kadottanut keskittymiskykynsä ikävöidessään lastaan ja yrittänyt selvitä töistään univelkaisena. Riippuu sitten persoonista ja työyhteisöstä, syntyykö vertaistuellista keskustelua. Tuntuu typerältä stressata tilanteesta, jonka on käynyt läpi suurin osa aikuisista ja selvinnyt siitä ihan hyvin. Ehkä epäonnistumiset ja vastoinkäymiset liittyen perheeseen ja lapseen korostuvat mielessäni, koska olen työskennellyt ja työskentelen jatkossakin niiden parissa? 

Epäonnistumisista puheen ollen: kyllä niin taas ärsyynnyin, kun unelmaansa elävä Saara Aalto hehkutti YLE Puheessa, miten hän ei ole koskaan ymmärtänyt epäonnistumisen käsitettä, koska ajattelee kaiken olevan osa sitä elämän matkaa, joka menee juuri niin kuin sen pitääkin mennä. Onkohan hän sitten sitä mieltä, ettei ole onnistumisiakaan? Jos on valoa, on myös pimeää. Se on sitten asia erikseen, mikä on epäonnistuminen ja mikä ei. Esimerkiksi sairastuminen ei ole. Enitenhän minä juuri sitä pelkään ja stressiä ja uupumista. Mutta onko uupumus sairaus? Uupumista voi pitää epäonnistumisena siinä mielessä, ettei ole onnistunut organisoimaan arkeaan omien voimavarojensa mukaisesti, vaan on arvioinut voimavaransa tai arjen vaatimustason väärin — tai on kyllä arvioinut oikein, mutta onnistumisen himossaan jättänyt asian huomiotta. Sopii kysyä, miksi olen ryhtynyt sosiaalityöntekijäksi, jos minulla on näin huono stressinsietokyky. Sopii kysyä myös, miksi julkisen sektorin sosiaalityö on organisoitu ja resursoitu niin, että siitä suoriutumiseen vaaditaan rautaista stressinsietokykyä? Toisinkin voisi olla. 

Ristikkäiset halut ja tarpeet, siitä tässä ahdistuksessa on kyse. Että aika ei riitä, elämä ei ehdi täyttää kaikkia toiveitani. Tätä kirjoittaessanikin mielessäni puhuu vuorotellen vaativa ja armoton sekä lempeä ja armollinen persoona. Ensimmäinen sanoo, että kaikki on sinun käsissäsi ja jos homma kusee, niin katso peiliin. Jälkimmäinen toteaa, että sellaista elämä on, ei se ole sinun vikasi tai kenenkään muunkaan. Omien voimavarojen ja arjen vaatimustason yhteensovittamisessa esimerkiksi on kyse myös vastaansanomattomista realiteeteista, kuten rahasta ja muiden ihmisten tarpeista. Minkäs minä sille voin, jos lapseni on huonouninen? Varmasti löytyy vastauksia siihen vauva.fi:n keskustelupalstalta, mutta sinne en ole koskaan eksynyt enkä eksy. Faktahan on se, että puolisoni lisäksi kukaan muu ei ole elänyt tämän yksilöllisen lapsen kanssa joka päivä alusta asti ja niin ollen kukaan muu ei voi sanoa, miten jokin asia olisi pitänyt toteuttaa. Varmasti emme ole tehneet kaikkea parhaalla mahdollisella tavalla, mutta ainakin tunnemme lapsemme parhaiten.

Aloitimme unikoulun vauvan kanssa puolisoni kesäloman puolivälissä kotiuduttuamme mökkireissulta, mutta jo ensimmäisen yön jälkeen vauvalle nousi lämpöä ja hän sairastui nuhaan, joka kesti kokonaisen viikon. Lämpö laski onneksi yhdessä illassa. Joko sairastuminen oli reaktio unikouluun tai sitten meillä kävi vain helvetin huono tuuri, sillä tätä ennen vauva oli sairastanut vain yhden nuhan tammikuussa. Pystyimme siis aloittamaan unikoulun uudestaan vasta, kun puolisoni lomaa oli jäljellä viisi päivää, minkä jälkeen yöheräämiset olivat taas kokonaan minun vastuullani. Unikoulun parina ensimmäisenä iltana nukuttamiseen meni yli tunti, vauva huutoitki ensimmäiset 30 minuuttia kunnes uuvahti. Vuorokausirytmi siirtyi kertaheitolla kaksi tuntia aikaisemmaksi, kun lapsi saatiin nukahtamaan ennen iltakymmentä ja hän heräsi ennen aamuseitsemää. Nyt unikoulua on takana kaksi viikkoa, mutta vauva on edelleen heräillyt 30 minuutin - 4 tunnin välein, useimmiten 2-3 tunnin. Toissayönä hän tosin nukkui 4 tuntia 45 minuuttia putkeen, mikä on pisin aika moneen kuukauteen. Uudestaan nukahtamisen vaikeustaso on vaihdellut suuresti: välillä hän on nukahtanut saman tien, kun hänet on vain käännetty kyljelleen, peitelty ja pidetty muutama sekunti kämmeniä hänen selällään. Toisinaan hän on saattanut jatkaa itkemistä ja sätkimistä vartin ajan. Eilisilta oli todella poikkeuksellinen, kun hän ensimmäisen kerran herättyään huutoitki kaksi tuntia. Poikkeuksellisesti otimme hänet syliin, ja siinä hän jossain vaiheessa rauhoittui mutta sänkyyn laskettaessa parahti itkemään uudestaan. Koska huuto kuulosti kipuitkulta eikä ottanut laantuakseen, annoimme vauvalle lopulta Buranan ja pian sen jälkeen hän viimein nukahti. Tänään tajusin, että hänelle on varmaankin puhkeamassa poskihampaita, mikä aiheuttaa kipua. Tänään hän söi huonommalla ruokahalulla kuin koskaan ja on jo muutamana päivänä tunkenut jatkuvasti sormiaan suuhunsa syödessään. Huomasin myös valkoista paistavan jo läpi hänen ikenistään. Makuuasennossa paine ja kipu ymmärrettävästi kasvavat. Sopii toivoa, että hampaat ehtivät puhjeta vielä kuluvan viikon aikana.

Minua kiinnostaa kovasti tutustua uusiin työkavereihin ja asiakkaisiin mutta samalla uuvuttaa jo etukäteen, kun ajattelen sitä sosiaalisen kanssakäymisen määrää ja paineita antaa itsestäni hyvä ensivaikutelma kaikille. Opiskelemaan hakeutuessani ja vielä opiskeluaikanakin mietin, onko introverttiys este sosiaalityöntekijänä toimimiselle. Yllätyksekseni olen huomannut, että meitä onkin täällä monta. Opiskelijana ajattelin, että sosiaalityöntekijän pitäisi olla tietynlainen enkä itse kokenut täyttäväni kaikkia niitä vaatimuksia. Ihmettelin kovasti, miten työssäkäyvillä sosiaalityöntekijöilläkin voi olla ongelmia esimerkiksi elämänhallinnassaan tai mielenterveydessään. Sitten siirryin työelämään ja kasvoin aikuiseksi ja ymmärsin, että sosiaalityöntekijätkin ovat vain ihmisiä.

Muutoksia

Miten ihmeessä jotkut vanhemmat voivat ylläpitää kaupallista blogia äitiysloman tai vanhempainvapaan aikana vauvan ensimmäisten kuukausien jälkeen? Lapsihan vaatii huomiota ja vahtimista koko ajan ja kirjoittaminen edellyttää keskeytymätöntä keskittymisrauhaa. En saa edes aloitettua kirjoittamista, jos en tiedä voivani keskittyä siihen rauhassa vähintään tunnin ajan. Siksi tämä pitkä tauko. Sama koskee kirjojen lukemista — olen hidas lukemaan ja haluan ehtiä lukea kerralla sen verran, että pääsen tarinan imuun. Vartissa se ei onnistu, hädin tuskin ehdin tyhjentää aivoni muista asioista.

Kirjoitan tätä uudessa kodissamme. Olimme onnekkaita ja löysimme huhtikuussa erinomaisesti toiveitamme ja tarpeitamme vastaavan paritaloasunnon. Vuokranantaja oli niin joustava, että saimme muuttaa jo tyhjillään olevaan asuntoon rauhassa pitkin toukokuuta, mutta meidän ei tarvinnut maksaa vuokraa kuin vasta kesäkuusta alkaen. Ehdin asua Helsingissä kahdeksan vuotta, enkä usko palaavani asumaan sinne koskaan. Rakastan Helsinkiä valtavasti, mutta en halua enää asua siellä. Muutto liittyi tietysti myös lapsen saamiseen, mutta olisimme halunneet muuttaa joka tapauksessa. Lapsemme sopeutui muuttoon ongelmitta, mutta kissa oli ensimmäisinä päivinä odotetusti järkyttynyt. Viikossa hänkin sopeutui.

Palaset loksahtelivat kohdilleen yksi toisensa jälkeen. Toukokuun alussa sain uuden, ainakin paperilla toiveitani erinomaisesti vastaavan työpaikan. Jopa työsuhteen aloittaminen vasta elokuun alussa sopi työnantajalle hyvin. Ehdin lähettää hakemuksen vasta tähän yhteen paikkaan, ja haastattelijat tarjosivat työtä jo haastattelun päätteeksi. Muodollisesti pätevistä sosiaalityöntekijöistä on todellakin pulaa! Ei sillä, minulla on kyseiseen työhön hyvin soveltuva työkokemus ja paljon suosittelijoita. 

Kolmanneksi, lapsemme sai päivähoitopaikan pienestä kunnallisesta päiväkodista. Kävimme viime viikolla tutustumassa paikkaan ja lapsemme omahoitajaan, kaikki vaikutti hyvältä. Lapsemme täyttää vuoden samalla viikolla, kun aloittaa päivähoidon. Olen niin iloinen siitä, että hän pääsee varhaiskasvatukseen, jossa hän saa paljon enemmän ja erilaisia virikkeitä sosiaalisen, psyykkisen ja fyysisen kehityksensä tueksi, kuin pystyisin kotihoidossa tarjoamaan. Toki hän on vielä pieni ja kotihoidon virikkeellisyys riittäisi varmaan vielä kolmivuotiaaksi asti, mutta minusta on ihana ajatella, kuinka hän saa jo nyt tutustua muihin lapsiin ja hoitajiin ja kokea kaikenlaista hauskaa ja jännittävää. Ennen päiväkodin aloitusta äitini hoitaa lastamme kaksi viikkoa ja puolisoni on isyyslomalla toiset kaksi viikkoa.

Enää minun pitäisi hankkia auto, sitten olosuhteet alkavat olla kunnossa tätä seuraavaa suurta elämänmuutosta varten. Julkisilla kulkuvälineillä työmatkani kestäisi lähes kolme kertaa pidempään ja lapsen vieminen päiväkotiin olisi hankalaa ja hidasta. Auton valinta on täysin puolisoni harteilla: ostan sen, minkä hän sopivaksi ja hyväksi toteaa. Autoa on kallista ylläpitää, mutta ei julkinenkaan liikenne työmatkani suhteen halpaa ole. Ajaminen pelottaa ja hirvittää minua edelleen eikä sitä yhtään vähennä se, että kyydissä on maailmani keskipiste. Yritän lohduttautua sillä, että todennäköisesti harjoitus tekee mestarin ja rutiini saa ajamisen tuntumaan helpommalta ja vaarattomammalta. Näillä näkymin aion ajaa vain kodin, päiväkodin, työpaikan, terapiavastaanoton ja ruokakaupan väliä. Eiköhän siitä selvitä hengissä. Toistaiseksi täällä asuminen on onnistunut osaltani ihan hyvin ilman autoa ottaen huomioon, että puolisollani on auto eli sellainen kuitenkin on käytettävissä. 

Vatsavaivani eivät ole palanneet, vaikka olen syönyt mitä vaan, vehnääkin estoitta ja kahvia kolme kuppia päivässä siitä asti, kun lapsemme alkoi syödä soseita ja imetysmäärä väheni. Reagoin kyllä edelleen vatsallani ahdistaviin, hermostuttaviin ja epämukaviin tilanteisiin, mutta niitä on ollut suhteellisen vähän. Pelkään, että niitä tulee taas enemmän vastaan työelämässä, kun sosiaalisen kanssakäymisen määrä vieraiden ihmisten kanssa moninkertaistuu. Olen kummastellut, miksi olen viime aikoina usein valahtanut alakuloiseen, uupuneeseen, epäsosiaaliseen mielentilaan joutuessani puhumaan jonkun vieraan ihmisen kanssa tai jos sellainen tilanne on ollut edes potentiaalisesti lähellä. Esimerkiksi Helsingissä leikkipuiston vauva-aamun ohjatun osion jälkeen jotkut jäivät juttelemaan keskenään, mutta minä käperryin sohvan nurkkaan imettämään ja vältin katsekontaktia muihin tai puin lapselleni ulkovaatteet mahdollisimman pikaisesti ja pakenin paikalta.

Lapsemme on kasvanut niin, että tuntuu oudolta sanoa häntä enää vauvaksi, vaikka hän täytti vasta 9 kuukautta. Hän liikkuu edelleen vatsallaan peruuttamalla ja viisarina pyörimällä sekä istuallaan vähitellen pepulla eteenpäin hivuttautumalla. Mutta se ei yhtään hidasta menoa, ettei osaa ryömiä tai kontata eteenpäin! Hän on jo toista kuukautta noussut konttausasentoon mutta työntelee vaan peppuaan eestaas paikallaan. Hän jokeltelee paljon, toistelee tavuja ja päästelee kaikenlaisia ääniä, kirkuukin välillä. Syöminen sujuu ihan hyvin, mutta kokkareisesta soseesta hän ei pidä. Puuro on ollut hänen suosikkinsa alusta asti ja sitä hän saakin aamuin illoin jättiannoksen. Maidontuotantoni on vähentynyt merkittävästi ja toiseen rintaan sitä muodostuu nykyään paljon vähemmän kuin toiseen. Omalla vastuullanihan sekin on, maitoa tulee kysynnän mukaan. Öisin imetän edelleen aina, kun lapsi herää ja vaatii rintaa, mutta päivällä enää vain aamulla ennen ylös nousemista, kerran iltapäivällä ja illalla vauvaa nukuttaessa. Ehkä eniten vauvavuodessa minua on yllättänyt se, miten vähän nautin imettämisestä ja miten odotan sitä, että voisin jo lopettaa imetyksen kokonaan. Voi olla, että jälkikäteen sitten kaipaankin sitä.

Heh, muistan kuinka viime kesänä kauhistelin, miten ystäväni oli jaksanut herätä jo kahdeksan kuukautta joka yö alle kuuden tunnin välein. Olen aina ollut hyväuninen ja ennen lasta alle kuuden tunnin unet pilasivat päiväni. Pari viikkoa sitten lapsemme nukkui ensimmäistä kertaa joulukuun jälkeen viisi ja puoli tuntia putkeen. Niin on tapahtunut sen jälkeen kahdesti, mutta muina öinä hän heräilee edelleen 30 minuutin - 3 tunnin välein. Toissayönä hän heräsi yhteensä kymmenen kertaa ja joka kerta hänet oli otettava syliin. Hän nukahtaa yöunille yhä joka kerta tissi suussa, koska suoraan pinnasänkyyn nukuttaminen tarkoittaa noin puolentoista tunnin rutinaa ja itkua kaikesta lauleskelusta ja silittelystä huolimatta. Nukahtamisesta ei mielestäni kannata tehdä lapselle epämiellyttävää, pakon sävyttämää tilannetta ja mielikuvaa. Uskon, että lopetettuani imettämisen kokonaan lapsi sopeutuu tilanteeseen vähitellen eikä enää odota tissiä iltaisinkaan, niin että nukahtamisrutiinit muuttuvat luontevasti. Siirsimme unikoulun pitämistä toukokuulta muuton takia, mutta onhan tässä muitakin muutoksia tulossa peräjälkeen. Halusin, että unikoulun aikana minulla on mahdollisuus nukkua päivisin, jos ja kun yöt kuluvat valvoessa, joten päätimme odottaa puolisoni kesälomaa. No nyt hän on kesälomalla ja vietämme mökillä kaksi viikkoa, eikä siellä ole mielestäni järkeä pitää unikoulua, koska se ei ole lapsen tavanomainen nukkumisympäristö. Mökiltä palattuamme on enää kuukausi siihen, kun aloitan työt ja siitä kuukauden päästä lapsi aloittaa päivähoidon. Nehän ovat lapsen näkökulmasta vielä suurempia muutoksia kuin muutto! No, aiomme joka tapauksessa yrittää unikoulua parin viikon päästä, kun puolisoni on vielä kesälomalla. Itse asiassa minäkin olen nyt vuosilomalla, äitiyslomani päättyi jo pari viikkoa sitten.

Lapsemme on edelleen enimmäkseen iloinen ja nauravainen. Olemme ihmetelleet, mistä hän on sen perinyt! No ehkä se on vaikuttanut, että meillä on tapana hassutella paljon hänen kanssaan. Ihmeellistä, miten hyvä huumorintaju voi olla jo vauvalla. Hän vaikuttaa myös varsin voimakastahtoiselta tyypiltä. On mielenkiintoista huomata hänessä persoonallisia piirteitä ja tapoja, kuten tiettyjä äännähdyksiä ja liikkeitä tietyissä tilanteissa. Häkellyttävää, miten hän kehittyy kognitiivisesti koko ajan. Hän esimerkiksi pystyy jo vastustamaan kiusausta koskea johonkin kiellettyyn ja osaa kääntää huomionsa muualle, kun häntä kieltää lujasti ja johdonmukaisesti. Rutinaa se toki saa aikaan mutta ei enää itkua, jollei hän ole väsynyt tai muuten valmiiksi pahalla mielellä. Naisia lapsemme ei juurikaan vierasta mutta miehiin hän suhtautuu varauksella, niin kuin vauvat yleensä. Vierastaminen tuntuu minusta hyvältä: että me vanhemmat olemme lapselle erityisiä. Hän kuitenkin lämpenee vieraillekin ihmisille melko nopeasti, vierastaminen ei ole ongelmallista. Tuntuu myös hyvältä ja turvalliselta, että hän on kiintynyt isovanhempiinsa, että hänellä on muitakin tärkeitä ja läheisiä ihmisiä.

Totta kai kaipaan omaa aikaa ja vapautta. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka paljon rakastan lastani ja kuinka paljon nautin yhdessäolosta hänen kanssaan. Yksinolo on aina ollut minulle tärkeää. Olisihan varsin merkillistä, jos yhtäkkiä en enää tarvitsisikaan sitä. Olen edelleen muutakin kuin äiti, olen ensisijaisesti minä. Äitiys on tullut osaksi identiteettiäni — se ei ole kumonnut kaikkea, mitä olin sitä ennen. Siinähän kaiken muutoksen ydin on: ristiriitaisuus, vastakkaisten tarpeiden ja halujen päällekkäisyys. Alan kaivata lasta oltuani vasta muutaman tunnin erossa hänestä mutta samalla tiedän, että jos kiiruhtaisin saman tien hänen luokseen, niin hetken päästä alkaisin taas kaivata omaa aikaa. Siksi on järkevintä pyrkiä elämään hetkessä, kuunnella ja tiedostaa tunteensa ja tarpeensa, hyväksyä ne, ajatella pitkäjänteisesti isompaa kokonaisuutta ja toimia sen mukaan. Minulle lapsen saaminen on suurin toteutunut unelma ja parasta, mitä elämässäni on koskaan tapahtunut, mutta ymmärrän myös heitä, jotka eivät halua luopua lapsettomuuteen liittyvästä vapaudesta. 

Tammikuusta lähtien lapsemme on ollut kerran kuussa yön vanhempieni luona ja kaksi kertaa olen ollut lapsen kanssa heillä niin, että äitini on hoitanut yöheräämiset. Lisäksi hän on auttanut lapsenhoidossa päiväsaikaan lukuisia kertoja. Muuttoviikonloppuna lapsemme oli kaksi yötä vanhemmillani, mikä helpotti muuttamista huomattavasti ja saimme tietysti samalla kahdenkeskistä aikaa puolisoni kanssa. Monilla ei ole mahdollisuutta tällaiseen apuun, ja monilla ei ole edes puolisoa jakamassa vastuuta lapsesta ja kodista. En ymmärrä alkuunkaan, miten yksinhuoltajat ja suurperheiden äidit jaksavat. Varsinkin, jos heillä ei ole mahdollisuutta hoitoapuun. Voi kuinka monta kertaa olenkaan ajatellut, että onneksi en sairastunut synnytyksenjälkeiseen masennukseen, jota etukäteen pelkäsin. Ja että onneksi vauvamme on pysynyt täysin terveenä yhtä tammikuista nuhaa lukuun ottamatta. Arki ja elämä olisi ollut melkolailla toisenlaista, jos päävastuu vauvasta olisi kaatunut jonkun muun harteille ja kiintymyssuhteen muodostuminen minun ja vauvan välille olisi häiriintynyt, tai jos vauva olisi ollut paljon sairaana, kipeä ja itkuinen. Palaan alussa toteamaani: olemme olleet onnekkaita.