Syömishäiriö

Ensinnäkin diagnoosi ja termi syömishäiriö on varsin kapea ja harhaanjohtava, koska häiriöön liittyy myös liikunnallinen käyttäytyminen ja kehonkuvanhäiriö. Virallisenkin määritelmän mukaan syömishäiriöt ovat mielenterveyden häiriöitä, joihin liittyy poikkeavan syömiskäyttäytymisen lisäksi psyykkisen, fyysisen tai sosiaalisen toimintakyvyn häiriintyminen. 

Joidenkin ihmisten tuntuu olevan vaikea käsittää minun olevan syömishäiriöinen, kun rakastan hyvää ruokaa, tykkään ruoanlaitosta ja leipomisesta, ravintoloissa ja kahviloissa käyminen on lempipuuhaani enkä voisi kuvitella eläväni ilman lähes jokapäiväistä suklaata tai jäätelöä. Tulen todella kiukkuiseksi, jos joudun syömään jotakin mautonta tai pahanmakuista tai koostumukseltaan epämiellyttävää, esimerkiksi kuivaa. Silloin kalorit tuntuvat ihan turhilta. Olisin voinut saada mielihyvää, mutta sainkin vain kalorit eli mitään hyvää ei tapahtunut! 

Minun on puolestaan vaikea käsittää, mikseivät muut ihmiset käsitä. Syömishäiriö harvoin juontuu siitä, ettei ihminen pitäisi hyvästä ruoasta. Syömishäiriöiselle ruoka on paitsi ihanaa myös helvetillisen pelottavaa ja suunnattoman ahdistavaa. Minä todellakin tiedän eron, koska olen kerran parantunut syömishäiriöstä. Erehdyin jopa uskomaan, ettei siihen voi toista kertaa sairastua, kun kerran on saanut ajatuskuvionsa kuntoon. Mutta ihmisen mieli on vittumainen olio. 

Syömishäiriöisen ulkonäköä on kutakuinkin mahdotonta kommentoida niin, ettei se lietsoisi hänen sairaalloista ajatteluaan. Kun ties kuinka monet miehet ovat kehuneet minua timmiksi ja ties kuinka monet naiset hoikaksi, joka kerta olen vastannut heille hiljaa mielessäni: Voi kunpa tietäisitkin, mitä tuskaa ja sairautta siihen liittyy. Syvimmin mieleeni ovat iskostuneet kaksi läheisteni kommenttia. Kerran ystäväni sanoi, ettei ollut huomannut minun laihtuneen, kun mainitsin laihtuneeni useita kiloja lyhyessä ajassa. Toinen ystäväni sanoi, että minä olen hänen mielestään vähän pyöristynyt, kun kerroin, että kärsin edelleen syömishäiriöstä enkä ole lihonut laihduttuani 17 kiloa puolessa vuodessa. Jos haluaa yrittää ymmärtää syömishäiriöisen mieltä enemmän, kannattaa lukea esimerkiksi Eevi Sjöholmin kirja Vahva. Lukiessa tulee kuitenkin muistaa, että oirekuvia on yhtä paljon kuin sairastuneita, joten hänen kokemuksensa on vain yksi miljoonasta erilaisesta.

Yritän välttää paljastamasta ja varsinkaan siirtämästä mitään näistä sairaalloisista ajatuksista, tunteista ja oireista lapselleni. Kannustan ja tuen häntä liikunnalliseen elämäntapaan ja terveelliseen ruokavalioon ja esimerkiksi syön hänen kanssaan lähes aina itsekin jotain. En toki useinkaan samaa kuin hän, koska hän on vielä toistaiseksi todella valikoiva ruoan suhteen ja syö myös eläinperäisiä tuotteita. Lihaa ja kanaa en tosin ikinä kotiin hänellekään osta. En kommentoi lapseni kuullen negatiivisesti muiden ihmisten tai itseni ulkonäköä tai ihaile kenenkään hoikkuutta. Lastani kehun komeaksi, vahvaksi ja söpöksi.

Liikkuminen vähentää ja ennaltaehkäisee suolistovaivojani silloin, kun vaivat eivät ole niin kivuliaat ja epämukavat, että liikkuminen on mahdotonta. Istuminen lisää vatsavaivojani merkittävästi, joten enemmän kaloreita polttava ja lihaksia aktivoiva seisominen ja liikkuminen lyö kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Jos suolistoni kestäisi tärinän ja hölskymisen, harrastaisin epäilemättä juoksua. Kerran puskapaskalla käyneenä en halua ottaa riskiä uudelleen enää koskaan. 

En ikinä jätä syömättä aamupalaa. Aamupalan syömättä jättäminen olisi vakava merkki syömishäiriöni pahenemisesta. Sairastuttuani syömishäiriöön toista kertaa söin kuukausien ajan aamupalaksi vain banaanin ja join kahvikupillisen, mikä oli tehokas laihdutuskeino. Lapseni oli vielä niin pieni, ettei kiinnittänyt asiaan huomiota tai ainakaan voi muistaa sitä. Olen aina ihmetellyt, miten monet oletettavasti ei-syömishäiriöiset ihmiset eivät syö lainkaan aamupalaa, koska minulle se on merkki syömishäiriöstä.

Jos oksentaminen ei aiheuttaisi minulle vähintään 24 tuntia kestäviä vatsavaivoja, niin tekisin sitä mitä todennäköisimmin edelleen varsin usein. Vatsavaivat ovat tehokas bulimian ehkäisymekanismi. Lisäksi aktiivisen oksentelun laukaisema refluksioire on inhottava, enkä haluaisi sitä uudestaan. Hampaani ovat myös jo vaurioituneet käsittääkseni sekä oksentamisesta että bruksismista niin, että häpeän niitä. Oksentaminen lienee haitallisin laihdutuskeino.

Huolehdin tarvittavien vitamiinien sekä riittävän proteiinin ja kuidun saannista. Vältän punnitsemasta itseäni ja laskemasta ruoan kaloreita tai rasvaprosentteja, jottei syömishäiriöni pahenisi. En seuraa päivittäistä askelmäärääni. Mielestäni kaikki biohakkerointi (kuten älysormukset) on saatanasta. Jos sille tielle lähtisin, niin syömishäiriöni mitä todennäköisimmin pahenisi alta aikayksikön. Ihmettelen, miten biohakkerointi ei saa kaikkia sen käyttäjiä sairastumaan. 

Ajattelen ruokaa, syömistä, liikuntaa ja kehoani vähintään joka toinen tunti. Joinakin päivinä en kestä katsoa itseäni peilistä, koska pelkään lihoneeni tai en jaksa kuunnella sisäistä kriitikkoani. Toisina katson itseäni inhoten ja kritisoiden, vikoja etsien. Niukkakalorisen ja/tai urheilullisen päivän päätteeksi saatan katsoa peiliin tyytyväisenä. Joidenkin kehoni kohtien koskettaminen tuntuu sietämättömältä, koska ne eivät ole tarpeeksi timmejä. Joka ikinen ilta viimeistään yrittäessäni nukahtaa käyn läpi mielessäni, mitä olen päivän aikana syönyt ja juonut ja miten paljon olen liikkunut. Yritän arvioida, oliko se sopivasti vai liikaa. Koskaan lopputulos ei ole se, että olisin syönyt liian vähän tai liikkunut liian paljon. Yleensä tulos on se, että olen syönyt liikaa ja liikkunut liian vähän. 

Koen ihmispaljouden esimerkiksi Helsingissä ja erilaisissa tapahtumissa todella kuormittavaksi ääniyliherkkyyteni, ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden kokemukseni lisäksi siksi, että vertailen itseäni koko ajan muihin.

Olen tainnut mainita tästä aiemminkin, ehkä ensimmäisestä syömishäiriöstäni parantumisen yhteydessä, mutta edelleenkään alla kuvailemasi kehovaatimukset eivät päde siihen, minkälaiset naiset viehättävät minua seksuaalisesti ja romanttisesti. Viimeksi tällä viikolla näin naisen, johon tunsin heti vetoa, ja hänen kehonsa oli pehmeä ja muodokas. Minun kehostani viehättyvien miesten tuntuu olevan vaikea ymmärtää, etten halua itseni kaltaisia naiskehoja lainkaan. Lisäksi ihailen edelleen naisia, jotka näyttävät vähät välittävän siitä, mitä heidän kehoistaan ajatellaan. Ihailen esim. artisti Been asennetta ja halveksin Sanna Marinin syömishäiriöisen huomiohuoran imagoa.

Joskus näen sattumalta kaksoisolentoni, yksin urheilevan tai syövän hoikan naisen. Tunnen hänen kehoaan kohtaan kateutta, mutta yllättäen myös säälin häntä samalla tavoin, kuin säälin sellaisia ihmisiä parannuttuani ensimmäisestä syömishäiriöstäni. Ymmärrän häntä ja olen surullinen hänen puolestaan. 

Sain keväällä matalan ferritiiniarvoni takia lähetteen ravitsemusterapeutille ja vastaanottoajan vihdoin elokuulle. Ruokapäiväkirjan täyttäminen oli stressaavaa ja ahdistavaa ja pahensi syömishäiriöistä ajatteluani. Koska ruokavaliolla ei voi raudan imeytymishäiriötä parantaa, oletin lääkärin lähettäneen minut ravitsemusterapeutille ensisijaisesti mutta salakavalasti syömishäiriön takia. Yllätyin suuresti, kun tunnin tapaamisella ravitsemusterapeutti ei maininnut sanallakaan syömishäiriötäni, vaikka se selvällä suomen kielellä lukee terveystiedoissani. Ajattelin, että ruokapäiväkirjanikin viittaisi syömishäiriöön, mutta ravitsemusterapeutti vain kehui erinomaista ruokavaliotani ja vakuutti, että saan siitä kaikki tarvittavat ravintoaineet. Hämmentyneenä kävelin ulos terveysasemalta.

Kykenen yleensä joustamaan kaikista syömishäiriöisistä säännöistäni ja rajoituksistani ravintoloissa, kahviloissa, matkoilla ja kylässä muiden seurassa, kunhan tiedän etukäteen, mitä syötävää siellä on ja miten ja milloin pystyn harrastamaan liikuntaa. Minulla on oltava mahdollisuus varautua henkisesti. Sitä terveiden tuntuu olevan vaikeaa ymmärtää. Henkinen varautuminen on keino yrittää hallita ja minimoida ahdistusta.

Lopuksi, terveellisten elämäntapojeni — niin, syömishäiriöinen elämäntapa on sivusta katsoen varsin ihailtavan terveellinen — motiivi ei ole pitkäikäisyys, koska tunnetusti elämänhaluni ei ole kovin korkea. Pitkien seurantatutkimusten mukaan kaksi kolmesta tai jopa kolme neljästä toipuu syömishäiriöstä hyvin. Toivuin jo kerran, mutta voisinko toipua toistamiseen?

Esimerkkejä yleisistä tekijöistä, jotka voivat vaikuttaa syömishäiriöön ja jotka kaikki täyttyvät kohdallani

Persoonallisuuspiirteenä perfektionismi (vaativa persoonallisuus)

Geneettinen alttius

Huono itsetunto

Traumaattiset kokemukset

Ahdistus ja/tai masennus

Tavoite 

Pysyä samanpainoisena ja -kokoisena (XS) ja yhtä lihaksikkaana tai laihtua muutama kilo.

Säännöt

Syömisten välissä on oltava aina vähintään neljä tuntia, mieluummin enemmän. Jos syön aiemmin jotain, se on huomioitava seuraavalla aterialla ja ateriaa on siirrettävä vähintään tunnilla myöhemmäksi. Mitä pidempään pystyn olemaan syömättä, sen paremmin olen elämässä onnistunut.

Nälkä on merkki onnistumisesta, hyvästä suorituksesta itsekurissa. Kun tunnen nälän, se täytyy ensin sivuuttaa. Nälän tunne usein menee hetkeksi ohi ja ohi menemistä voi edistää juomalla vettä tai jotain vähäkalorista kuten kahvia. Syöminen on ansaittua ja oikeutettua vasta sitten, kun nälkä palaa uudestaan eli kyseessä on tosinälkä. 

Koskaan en saa syödä itseäsi ähkytäyteen. Ähky on täydellinen epäonnistuminen. Jos teen niin, minun on oksennettava silläkin uhalla, että joudun kärsimään vatsavaivoista seuraavan vuorokauden ajan. Se on ansaittu rangaistus. Jos en oksenna, lihon hetkessä monta kiloa ja laskua on sitten maksettava monta päivää. Ähkyn jälkeen en voi katsoa itseäsi peilistä.

Buffetteihin en voi mennä syömään koskaan. Niissä ähkysyömisen vaara on hälyttävän suuri ja ruokamäärä sekä muiden ihmisten ahmiva syöminen ahdistavat aivan liikaa. Myös salaattibuffetteja on vältettävä, ne ovat salakavalia. 

Joka päivä täytyy harrastaa liikuntaa. Lapseni kanssa viettämilläni viikoilla pystyn urheilemaan vähemmän, joten se on kompensoitava lapsivapailla viikoilla. Keväästä syksyyn alle 3 km matkat on käveltävä ja alle 10 km matkat pyöräiltävä, mikäli siihen on aikaa. Voi jos talvea ei olisikaan, bensan kulutukseni olisi moninverroin pienempää!

Proteiini on aina ensisijaista suhteessa hiilihydraatteihin. Sillä voin varmistaa lihasten erottuvuuden. 

Syöminen kannattaa painottaa iltaan, koska silloin saan tuntea oloni hoikaksi ja onnistuneeksi koko päivän eikä ahdistusta tarvitse kestää valveilla niin kauaa. Illalla pääsen ahdistusta pakoon uneen. Tarvitsen ruokanautinnon tuomaa mielihyvää masentuneelle mielelleni ja iltaisin kykenen sallimaan itselleni esimerkiksi suklaata tai jäätelöä. Kuitenkin jos neljän tunnin syömistauko ei täyty ennen iltakymmentä, en voi syödä iltapalaa, koska yösyöminen lihottaa eikä minulle ehdi tulla aamuksi nälkä. 

On muistettava alkoholin ja maitokahvin kalorit. Ruoan kanssa voin juoda vain vettä tai harvakseltaan viiniä. Kauramaidosta, mehusta yms. juomista kertyy turhia kaloreita. En halua humalajuoda muutenkaan, mutta vähäisenkin alkoholimäärän yhteydessä on huomioitava sen vaikutus syömisen määrään. Hiilihapollisia juomia kuten limua tai siideriä en mielelläni suolistosairauden takia juo, mutta en joisi niitä kalorienkaan takia. 

Luiden ja lihasten sekä käsien verisuonten täytyy näkyä mahdollisimman paljon. Tärkeimpiä ovat vatsa-, olkavarsi-, hartia-, selkä- ja reisilihakset sekä rintakehän luut, solis-, kylki- ja lantioluut ja selkäranka. Jos jokin näistä lakkaa erottumasta, on piru merrassa. Sisäreidet eivät saa koskettaa toisiaan, kun seisoo suorana jalat kymmenisen senttiä erillään. Kylkien siluetin on oltava tasaisen sileä ja kiinteä, ei muhkuroita tai jenkkakahvoja. Olen synnyttänyt, mutta se ei saa näkyä kehostani. 

Se, että olen huoneen hoikin ja lihaksikkain, on merkki onnistumisesta. Se, että en ole, on merkki epäonnistumisesta eli siitä, että joku muu on minua parempi. Olen onnistunut vasta ollessani paras tai yhtä hyvä kuin parhaat. 

Kun on paljon tekemistä, on helpompi olla syömättä ja samalla palaa kaloreita kuin huomaamatta. Kannattaa siis pitää itsensä kiireisenä. 

Kielletyt ruoat ja juomat kaiken eläinperäisen lisäksi

Pasta

Nuudelit

Peruna

Riisi

Pizza

Sipsit 

Popcorn

Kaikki uppopaistettu (friteerattu)

Kaikki paneroitu

Vehnäleipä

Keksit

Mehu

Limu

Siideri

Lonkero

Sisäinen puhe

Sulla on niin ruma naama, että sitä on kompensoitava timmillä keholla, muuten et kelpaa kellekään.

Ei sulla ole oikeutta syödä.

Millä oikeudella sä tuon söisit?

Mitä jos vaan jättäisit syömättä?

Et ole liikkunut riittävästi. 

Sun pitää liikkua enemmän.

Et saa levätä.

Olet vitun ruma. 

Olet syönyt liikaa.

Taas olet lihonut. 

Olisi kyllä todellakin laihtumisen varaa. 

Voisit lopettaa syömisen. 

Lopeta syöminen. 

Tunteet

Ahdistus (tiedän, ettei se ole oikeasti tunne vaan olotila ja tunnekimppu, mutta terminä se kuvastaa tunnetta parhaiten) 

Morkkis (sama kuin edellä)

Katumus

Pelko

Kauhu

Inho ja itseinho

Viha

Suru

Pettymys

Syyllisyys

Epävarmuus 

Kateus

Ylpeys

Yksinäisyys

Häpeä

Ps. Empiirisen kokemukseni perusteella aikuisten miesoletettujen syömishäiriöiden esiintyvyys on nykyään samaa luokkaa kuin naisoletettujen. Miksi tästä ei puhuta yhteiskunnallisesti enemmän!?!? Koska miehet eivät myönnä heikkouttaan, sairauttaan ja epätäydellisyyttään. Naiset ovat hysteerisiä ulkonäöstään, painostaan, muiden mielipiteistä yms. Ei miehet, herranen aika! Mies voi olla masentunut, päihdeongelmainen tai skitsofreeninen mutta ei sentään syömishäiriöinen. 2023 Ylekin uutisoi, että miesten syömishäiriöitä ei ole ymmärretty, tutkittu tai huomioitu mediassa. Vuonna 2017 julkaistun suomalaisen tutkimuskatsauksen mukaan häiriintynyttä syömiskäyttäytymistä oli pojista ja miehistä 20 prosentilla, tytöistä ja naisista 25 prosentilla. Koko suomalaisesta väestöstä joka 6. nainen ja joka 40. mies kärsii syömishäiriöstä tai häiriintyneestä syömiskäyttäytymisestä. Siis tunnistetusti. Näissä prosenteissa ja osuuksissa on melkoinen ristiriita. 

Ulkopuolisuus

”Ainoa syy, miksi useimmat eivät tiedä paljonkaan, on se, että he eivät välitä tietää. He ovat välinpitämättömiä. Välinpitämättömyys tiedosta on oudoin ja typerryttävin ihmisen ominaisuus.”

Stephen Fry 

Työelämän ulkopuolella oleminen pitkäaikaisesti on syventänyt masennustani ja yksinäisyyttäni. Tuntuu yhä vaikeammalta kuvitella itseni työelämään, vaikka haluaisin käydä töissä ja tehdä muutakin merkityksellistä kuin olla äiti. Haluaisin kuulua työyhteisöön. Kun sivusta seuraa ja lehdistä lukee juttuja siitä, miten sairas työkulttuuri nykyään monin paikoin on, en kuitenkaan voi olla pelkäämättä sinne palaamista.

”Te haluatte kenties tarjota ihmisille rauhallisen retriitin, jotta heidän voimansa riittäisivät jatkossakin ja he pystyisivät antamaan työssään yli voimavarojen, kuluttamaan yli kestokyvyn ja kestämään hirveitä parisuhteitaan, vapaata kasvatuslinjaansa, kantamaan liikaa kaikkea? Ajatus hengähdyksestä on kaunis, mutta oletko ollenkaan miettinyt, että joskus on hyvä antaa ihmisen ajaa päin seinää oikein urakalla ja huomata, etä suuntaa olisi muutettava?”

Marjo Niemi: Kuuleminen

Emilia Laatikainen kuvaa omaelämäkerrallisessa sarjakuvakirjassaan Ei ois susta uskonu, kuinka päihderiippuvainen turruttaa ja neutraloi tunteensa päihteillä ja kuinka sairaudesta toipuminen edellyttää sitä, että päihteen käytön lopettamisen myötä ihminen kohtaa tunteensa sellaisinaan. En tiedä, tarjotaanko päihderiippuvaisille sitten mitään psyykenlääkkeitä — ainakin päihdekuntoutuksessa usein jaetaan potilaille jotain lääkkeitä, mitä lie — mutta kovin päinvastaiselta kuulostaa siis päihderiippuvuuden kuin mielenterveysongelmien hoitologiikka. Siitä huolimatta, että päihderiippuvuuskin mielen sairaus, mielen ja kehon niin kuin esimerkiksi syömishäiriö. Minulle on määrätty vuosikymmenestä toiseen mielialalääkitys, joka nimenomaan turruttaa tunteitani ja siten pitää minut edes jotenkin toimintakykyisenä, kun taas ilman kyseistä lääkitystä tunteeni todistetusti moninkertaistuvat voimakkuudeltaan ja joutuisin kohtaamaan ne sellaisinaan. Kukaan psykiatrian ammattilainen ei ole koskaan ehdottanut minulle, että lopettaisin lääkityksen. Epäloogista. Keskeytin lääkityksen kerran ihan omasta aloitteestani enkä uskalla tehdä samaa toiste, vaikka ystäväni kyllä suositteli juuri kohtaamaan surun silmästä silmään sen sijaan, että annan sen muuttua vihaksi. Hänelle surun sureminen oli ainoa keino selvitä, elää ilman katkeruutta.

Laatikainen myös kirjoittaa sen, mitä olen pohtinut vuodesta toiseen puhuttuani lukuisten eri terapeuttien ja muiden ammattilaisten kanssa yhteensä ainakin 8 vuoden ajan: 

Mutta kun se puhuminen ei auta mitään. Puhun avoimesti kaikesta, mutta mitä hittoa sen jälkeen? Mitä pitäis tapahtua? Puhun, puhun ja puhun, mutta se ei helpota. Se ei auta mitään. En tiiä, mitä teen niillä asioilla tai tunteilla! Voin puhua niistä ikuisuuden, mutta se ei vie eteenpäin. Mitä mä teen kaikille mun tunteille?

Minua on aina kehuttu siitä, miten osaan kuvailla ja analysoida asioita, tilanteita, ajatuksia ja tunteita. Mitään hyötyä siitä ei kuitenkaan näytä olleen. Tai no ehkä se, että olen yhä elossa. Viimeisimmässä terapiassani terapeutti vain totesi, että ”ai sä ajattelet silleen, no sehän selittää sun kokemuksen”. Ei terapia saanut minua mitenkään muuttamaan ajatteluani. 

Lisäksi Laatikainen kuvaa, että hänestä ei tullut kokemustensa myötä ujoa vaan äärimmäisen varautunut. Juuri näin minäkin kuvailisin itseäni. En ole koskaan ollut ujo ja rohkeaksihan ihmiset minua yleensä kuvailevat, mutta elämän vastoinkäymisten myötä olen muuttunut varautuneeksi. Varautuneisuus saattaa joskus näyttää ujoudelta. Toisaalta se liittyy myös huonoon itsetuntoon. Pystyn helposti ja nopeasti ottamaan itsevarman roolin, maskaamaan olevani vaikka kuinka bitch ja boss, mikä välillä yllättää itsenikin. Yli-itsevarma käytös tosin saattaa varmaan herättää epäilyn esittämisestä — onhan tunnettu tosiasia, että esimerkiksi kovisroolia esittävillä kiusaajilla on pohjimmiltaan varsin heikko itsetunto. Ihmisiä kannustetaan löytämään syitä pahoinvointiinsa olosuhteistaan, ihmissuhdekokemuksistaan ja yhteiskunnallisista rakenteista sen sijaan, että syyttäisi itseään kaikesta, koska kaikki ei ole itsestä kiinni. Kuitenkin samaan aikaan paheksutaan sitä, jos syyttää muita ihmisiä ja olosuhteita ja vaaditaan ottamaan vastuu omasta tarinastaan. Hieman on hankalaa löytää kultainen keskitie näiden välistä.

Kysyin itseltäni tässä yhtenä päivänä: Muistatko, kun vielä parikymppisenä useat ystäväsi kehottivat soittamaan milloin vaan, jos koet olosi yksinäiseksi tai haluat seuraa? Miksei kukaan ole sanonut niin enää yli kymmeneen vuoteen? Eikö minun enää haluta tekevän niin, vai oletetaanko, että kun en tarttunut tarjoukseen silloin, niin en tule tarttumaan jatkossakaan? Jos minun ei haluta tekevän niin, johtuuko se minusta vai ystävieni elämäntilanteista?

Tunnen vihaa, kun ihmiset eivät reagoi Whatsapp-viesteihini mitenkään. Ymmärrän, ettei viesteihin pysty aina reagoimaan heti, mutta mielestäni jonkinlaisen vastauksen voi ihan kohtuudella odottaa saavansa parin vuorokauden kuluessa. Lukuun ottamatta niitä paria ystävää, jotka ovat pahoitelleet viivästyksiä mutta luvanneet vastata aina, niin että olen voinut luottaa siihen. Monilta en saa mitään reaktiota tai vastausta lainkaan, vaikka viesti on luettu. En tiedä, ärsyttääkö minua vähemmän vai enemmän ne, jotka eivät halua muiden näkevän, ovatko lukeneet viestin vai ei. Olen yrittänyt olla välittämättä ja vetämättä siitä johtopäätöksiä, mutta en vaan pääse tunteistani ja ajatuksistani yli enkä ympäri. Vai miltä sinusta tuntuisi, jos ystäväsi ei reagoisi mitenkään, kun olet kirjoittanut hänelle, että sinulla menee tosi huonosti? Olen odottanut jo kaksi kokonaista viikkoa. 

Miksi kirjallinen vuorovaikutus eroaa niin paljon kasvokkaisesta? Eihän kukaan kasvokkaisessakaan vuorovaikutuksessa olisi kuin ei olisi kuullutkaan, mitä toinen juuri sanoi? Miksi se on niin tavallista viestittelyssä? Siitä tulee valtavan yksinäinen, tyhmä ja arvoton olo: Eivät viestini ole edes reagoimisen saati kommentoimisen arvoisia tai ne ovat niin tyhmiä tai epämieluisia, että ne halutaan jättää lojumaan omaan paskaansa, mitättömyyteensä. Kun viestiin ei reagoida ryhmächatissä, se herättää ekstrahäpeää. Noin tuhat kertaa viikossa mieleni tekisi poistaa koko Whatsapp-sovellus tai heittää koko kännykkä roskiin. Se, että jotkut harvat ystäväni reagoivat jokaiseen viestiini kohtuullisessa ajassa, tuntuu vastapainoksi erityisen hyvältä ja saa minut päättelemään, että ehkä he ihan oikeasti välittävät minusta ja ovat kiinnostuneita ajatuksistani. Silloin harvoin, kun tapaan elämäni ihmisiä kasvokkain, yllätyn joka kerta, kuinka he sittenkään eivät vaikuta halveksivan ja vihaavan minua. Veljenikin halasi minua käsittämättömän rakastavasti siihen nähden, mitä luulen hänen minusta ajattelevan ja minua kohtaan tuntevan. Tajuaakohan kukaan ystävistäni, miten paljon ajattelen tätä kaikkea? Ajatteleeko kukaan muu?

”Vaikka kaikesta kivusta jää lopulta vain pieni jälki lihaan, mieleen nämä toistuvat ruhjonnat alkavat muodostaa arpikudosta, joka ei koskaan poistu.”

Marjo Niemi: Kuuleminen

Onko ihan tavallista kokea eläneensä näin monissa kokemusmaailmoissa lyhyen elämänsä aikana? Olen kai ollut koko ajan sama henkilö, yksilö ja persoona mutta koen eläneeni jo monta elämää. Välillä mieleeni nousee muistoja niin sanotuista aiemmista elämistä ja minun on vaikeaa uskoa ja käsittää, että olen sama henkilö kuin se, joka muistoissani esiintyy. Tästä herää kysymys, mitä kaikkea onkaan vielä luvassa ja tuntuuko tämäkin hetki joskus epätodellisen kaukaiselta ja kuin eri henkilön elämältä.

Kokemus erillisistä todellisuuksista ei edes aina edellytä eri elämänvaihetta, vaan hyvän seksin jälkeen tunnen olevani hetken ihan eri ihminen eri elämässä. Oloni on itsevarma, näytän mielestäni hyvältä, elämä tuntuu elämisen arvoiselta. Lapseni kanssa olemisen lisäksi elämä on tuntunut viime aikoina elämisen arvoiselta vain noina hetkinä. En ole koskaan käsittänyt, miten jotkut mieluummin masturboivat kuin näkevät vaivaa tavatakseen jonkun seksin merkeissä. Paljon mieluummin laittaudun ja matkustan, käytän kymmenkertaisesti aikaa jonkun tapaamiseen kuin masturboin. Sooloseksistä saamani nautinto on voimakkuudeltaan ja kestoltaan korkeintaan 10% siitä, mitä se voi olla toisen ihmisen kanssa. Minulta on myös kysytty useita kertoja, miksen alkaisi tehdä seksityötä, kun nautin seksistä, olen siinä monen mielestä hyvä, se on Suomessa laillista ja siitä voisi saada paljon rahaa. En ala.

Toisinaan minut valtaa aivan loputtoman syvä väsymys kesken päivän, vaikken ole tehnyt mitään ihmeellistä ja olen nukkunut kohtuullisen hyvin. Sellainen, että esimerkiksi omenan kuoriminen tuntuu ylitsepääsemättömän suurelta ponnistukselta ja pelkästään sen ajatteleminen uuvuttaa. Suolistovaivat liittyvät väsymykseen aina. Tuntuu todella raskaalta pettyä itseensä lähes päivittäin siinä, miten suuri kuilu on todellisuuden ja sen välillä, millaista seuraa haluaisin olla lapselleni. Ja sitten joku ehdottaa, että hakisin töihin päiväkotiin. Mitenköhän siitä suoriutuisin, en uskalla edes ajatella. Tulen todellakin yllättymään, jos lapseni ei sairastu koskaan masennukseen, ahdistuneisuushäiriöön tai johonkin muuhun vastaavaan vietettyään lapsuutensa minun kanssani. Hieman alkoi jo hirvittää, kun varhaiskasvatuksen opettaja kertoi lapseni olevan tehtävissä monin verroin huolellisempi ja perusteellisempi kuin ikätoverinsa ja totesi hänessä olevan ”perfektionistisia piirteitä”. Kuusivuotiaana!?! Perfektionistigeenit ja perfektionistiäiti tuskin johtavat ainakaan huolettomuuteen ja suurpiirteisyyteen. Toki tiedostan, että lapsestani voi periaatteessa tulla ihan minun vastakohtani ja onhan hänen isänsä monin tavoin juuri sitä. Siinäpä vasta kriisin aihe, en osaa kuvitellakaan. 

Luin ahmien myös Leea Lakan väitöskirjaan perustuvan tietokirjan Kapina pulpetissa, ja oivoi miten se saikaan minut itse asiansa lomassa palaamaan ulkopuolisuuden tunteeni alkulähteille yläasteelle. En vieläkään pysty ymmärtämään takarivin tyyppejä ja keskiverto-oppilaaseenkin koen vaikeuksia samastua. Miksei joku ole kiinnostunut oppimaan uusia asioita ja halua suoriutua parhain mahdollisin arvosanoin?   

”Tarkoitan vain tätä valtavirran loisketta ja koskenlaskua siinä, kuin pieni irtokynsi olen viuhtonut alas tätä perkeleen saatanan ränniä, vai olisiko kelkkamäki parempi kuva tälle liukkaudelle, laskulle syntymästä kuolemaan, vauhdikkaan liu’un aikana ihmisestä höylätään kaikki unelmat ja raha mitkä irti saadaan ja sitten sitä lumpsahdetaan johonkin jätteidenkäsittelylaitokseen… oih.”

Marjo Niemi: Kuuleminen

Miten tästä syöksykierteestä pääsee pois? Miten nämä rattaat saa pysähtymään? Miten tästä liimapaperista pääsee irti? Elämässä pitäisi aikuisena ilmeisesti vaan pärjätä yksin eikä yksilön pitäisi tarvita kumppania ollakseen onnellinen ihan vaan itsensä kanssa. En pärjää, en ole.

Tiedän vallan hyvin, ettei näistä asioista kuulu puhua ääneen tai kirjoittaa avoimesti, mutta juuri siksi teen niin. En ole koskaan ymmärtänyt teeskentelyn ja teennäisyyden tarvetta, sen verran autistia minussa on. Ahmin Ylen uuden ihanan dokumenttisarjan Kun saa rakastaa ja hetkellisesti pystyin pitkästä aikaa hetkellisesti näkemään valoisamman tulevaisuuden. Mutta en pysty mitenkään käsittämään, miten joku ei 80 ikävuoteen ja vuoteen 2024 mennessä ole kyennyt paljastamaan seksuaalista suuntautumistaan sisaruksilleen. Kaikissa suvuissa lienee erakkoja, joiden suuntautumista kukin pienessä mielessään spekuloi, minunkin suvussani. Miksei asioista voida puhua niiden oikeilla nimillä, sitä en ole koskaan voinut käsittää. Eikö asioista voitaisi puhua avoimesti ja suoraan sen sijaan, että maksetaan ulkopuoliselle terapeutille niiden kuuntelusta ja spekuloidaan hänen kanssaan, mitä muut niistä ajattelevat? 

”Jos asia kuitenkin on olemassa, tuleeko siitä sen vaarallisempi, jos sen lausuu ääneen turvallisessa ympäristössä? Normalisoituuko hirviö? Vai alkaako sitä elossa pitävä pimeys haihtua ja sen mukana se menettää voimiaan?” 

Marjo Niemi: Kuuleminen

Lukusuosituksia: Vahva (Eevi Sjöholm) ja Väsyneet naiset (Hanne Kettunen)

Podcast-suositus: Vegaaneista tykkään

”Mä oon itse lapseton ihminen ja mä mietin välillä, että miten hullua on, että kaikki ihmiset joilla on lapsia, ei ole jo jossain barrikadeilla, koska tässä puhutaan heidän lastensa, heidän kalleimpiensa tulevaisuudesta. Mä toivoisin, että jokainen ihminen tekisi Sitran Elämäntapatestin edes joskus, koska mun omalla kohdalla sillä on ollut todella iso vaikutus mun toimintaan.”

Jenni Rotonen