Vuosi

Ensi viikolla tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun saimme lapsen — meille syntyi vauva, minusta tuli äiti ja me muutuimme vanhemmiksi. Kyllä olen moneen kertaan vuoden aikana miettinyt, millaista elämä olisi ollut, jos olisin tullut äidiksi esimerkiksi 10 vuotta nuorempana, saati alle täysi-ikäisenä. Miettinyt ja ollut suunnattoman tyytyväinen siitä, että en tullut. Ei sillä, että sellainen olisi ollut lähelläkään, sillä harrastin seksiä ensimmäisen kerran 21-vuotiaana ja olen naimisissa ensimmäisen seurustelukumppanini kanssa. Mutta onhan sitä joskus jotkut tulleet raskaaksi ekasta kerrastaan. 

Tuntuu hyvältä, että vaihdoimme osia puolisoni kanssa. Hän oli kaksi viikkoa isyyslomalla minun palattua töihin ja äitini hoidettua lastamme kolme viikkoa. Huomisesta alkaen olemme ensimmäistä kertaa vuoteen tasavertaisessa asemassa, kun puolisoni palaa töihin ja lapsemme aloittaa päivähoidon. En löydä itsestäni tippaakaan mustasukkaisuutta puolisoani kohtaan, mitä lapsemme hoitamiseen tulee. Olen kuullut ja lukenut äideistä ja kohdannutkin heitä, jotka omivat lapsen itselleen. Minulla on sellainen käsitys, että äidit yleensä ovat kovin pahoillaan, jos eivät satu näkemään esimerkiksi lapsensa ensiaskelia tai kuule hänen ensimmäistä lausettaan. Kun ajattelen, että lapsemme ottaisi ensimmäiset askeleensa (ilman tukea) esimerkiksi päiväkodissa, niin ei minua harmita yhtään. Olen vain iloinen, että hän on oppinut kävelemään ja odotan innolla, että näen sen pian itsekin. Mutta enhän ole mustasukkaista tyyppiä parisuhteessakaan. En ymmärrä, miten se on minulta pois, jos mieheni esimerkiksi kehuu tai vaikka halaa jotakuta toista naista tai nauraa jonkun toisen naisen hauskoille jutuille.

Odotan päivähoidon aloitusta ihan hyvillä mielin, koska lapsemme on niin sopeutuvainen ja yleensä hyväntuulinen. Hän kävi isänsä kanssa harjoittelemassa päiväkodissa muutaman kerran ja minäkin olin mukana kahdesti. Kaikki meni tosi hyvin, päiväkodin ruokakin maistui hänelle. Hän on ollut niin kiinnostunut leluista, hoitajista ja muista lapsista, että on hädin tuskin huomannut, kun isänsä on käynyt vessassa. Se minua jännittää eniten, että miten lapsi saa nukahdettua siellä päiväunille, kun on tottunut nukkumaan vaunuissa. Sekä se, miten hän reagoi herätessään, kun paikalla ei olekaan minä, isänsä tai isoäitinsä. Päiväunia ei ainakaan meidän päiväkodissa harjoiteltu etukäteen vanhemman kanssa.

Unikoulu jäi melko turhaksi touhuksi. Pari yötä ennen töihinpaluutani vauva nukkui ensimmäistä kertaa elämässään 7,5 tuntia putkeen, mutta aloitettuani työt hän heräili taas joka yö 1-3 tunnin välein. Tällä viikolla hän yllättäen nukkui neljänä yönä 4-5,5 tunnin pätkän ja viime yönä 6 tuntia. Ensimmäiset kolme viikkoa töissä odotin loukkaantuneena, että joku kysyisi, miten vauvamme nukkuu ja olenko väsynyt. Sitten luovutin ja mainitsin asiasta itse. Olin ajatellut, että töissä ihmiset osoittaisivat paljon enemmän kiinnostusta tilanteeseeni, olenhan työpaikkani ainoa äitiyslomalta uuteen työhön siirtynyt. Ehkä kaikilla on vaan niin paljon kaikkea omissa elämissään tai he eivät halua vaikuttaa yliuteliailta. Väsymystäni kuvaa parhaiten se, että voisin nukahtaa viidessä minuutissa milloin vaan, missä vaan. Ilman kahvia en varmaan pysyisi hereillä. Pääosin olen itse asiassa ollut töissä yllättävän pirteä, väsymys iskee yleensä vasta neljän jälkeen mutta kunnolla iskeekin. Ja lapsellahan ei ole viikonloppuja mitä uneen tulee, joka aamu herätään kuudelta.

Tuntuu vaikealta olla erossa lapsesta yli 9 tuntia päivässä. Yhteistä aikaa iltaisin ennen lapsen nukkumaanmenoa jää vain 3-4 tuntia. Jäisi vielä vähemmän, jos pitäisin kellokortin saldon nollilla, nyt se on 6,5 tuntia miinuksella — maksimiraja on 6 tuntia. Helvetin kiky-pidennys! Aion alkaa tehdä vuodenvaihteesta lähtien 80% työaikaa: käydä töissä viitenä päivänä viikossa mutta tehdä lyhyempiä päiviä. Onneksi siitä ei tarvitse vääntää työnantajan kanssa, sillä osittainen hoitovapaa on lakisääteinen oikeus. Kiitos Suomi! Lainsäädäntö todellakin kannustaa työntekoon kotiäitiyden sijaan, sillä kotihoidontuki on alle 500 euroa kuussa (netto), mutta jos tekee 80% työaikaa, niin Kela maksaa 120 euroa kuussa (netto) osittaista hoitorahaa. Eli voit valita pelkästään alle 500 euroa Kelasta tai 80% kuukausipalkan + Kelasta 120 euroa. 

Imetyksen suhteen töissä oleminen ei ole tuottanut ongelmia, koska rintojeni maidontuotanto on vähentynyt niin paljon, että voin olla 12 tuntia imettämättä ilman, että rinnat juurikaan edes turpoavat saati vuotavat. Toisen rinnan maidontuotanto on vähentynyt vielä enemmän, koska kun siitä ei meinaa tulla mitään, vauva puree nänniä ja sitten siitä ei ainakaan tule ja sekös saa hänet puremaan vielä lisää. Olen ylpeä itsestäni, että olen jaksanut imettää kokonaisen vuoden. Jatkan vielä syyskuun, jos maitoa vaan tulee.

Kävi kuten pelkäsin: ärtyvän suoliston oireyhtymäni aktivoitui uudestaan siitä päivästä lähtien, kun menin töihin. Ruokavaliosta tässä ei voi olla kyse, koska siinä ei tapahtunut muutoksia äitiysloman loppuessa. Lakkasin noudattamasta FODMAP-ruokavaliota viime syksynä, kun vatsavaivani olivat mystisesti loppuneet lapsen syntymän myötä. En todellakaan aio aloittaa sitä uudestaan, kun sillä ei kerran selvästikään ole vaikutusta. Syitä oireiden aktivoitumiseen voivat siis olla päivärytmin muutos, liikunnan väheneminen ja psyykkisen kuormituksen lisääntyminen. En ollut etukäteen tullut ajatelleeksikaan, miten radikaalisti liikunnan ja ulkoilun määrä arjessani vähenee äitiysloman päätyttyä. Siihen on ollut vaikea sopeutua, kun olin tottunut käymään yleensä kaksi kertaa (vähintään kerran) vaunukävelyllä joka päivä ja lisäksi silloin tällöin jumpassa tai kuntosalilla tms. Onneksi minulla on töissä sentään sähköpöytä, niin että voin seistä osan päivästä. Tietysti olen myös ehtinyt lihoa näiden työviikkojen aikana ja vaikka yritän kovasti olla välittämättä siitä, niin valehtelisin, jos väittäisin, ettei se häiritse minua. Useina iltoina käyn töiden jälkeen vaunukävelyllä, mutta jos on jotain muuta sovittuna, niin en ehdi. Ja haluan, että arjessa on muutakin. Mitä psyykkiseen kuormitukseen tulee, niin en ole (vielä) stressaantunut mutta stressin pelkokin kuormittaa. Työelämässä joudun yhtäkkiä olemaan sosiaalisessa kanssakäymisessä muiden kanssa suurimman osan päivästä — huh, että se on psyykkisesti rankkaa, vaikkei mitään erityistä tapahtuisikaan ja vaikka viihtyisinkin useimpien ihmisten kanssa. Kuormittavaa on esimerkiksi se, miten paljon jatkuvasti mietin, mitä muut ajattelevat ja odottavat tai miten paljon pelkään väärinymmärretyksi tulemista. Tunteet noin ylipäätään.

Autolla ajamiseen liittyen olen positiivisesti yllättynyt, minähän suorastaan nautin siitä! Se tosin edellyttää, etten aja lainkaan valtateillä, koska pelkään liikaa kiihdytyskaistoja. Ajallisesti kiertoteiden käyttäminen ei kuitenkaan vaikuta, sillä valtateillä joutuisin matelemaan ruuhkassa, kun pienemmillä teillä nopeusrajoitukset ovat matalammat mutta ruuhkaa ei ole. Parasta ajamisessa on mahdollisuus kuunnella äänikirjoja, podcasteja ja musiikkia. Miten ihanaa onkaan olla pitkästä aikaa koukussa kirjaan! Voisin ajella vaikka kuinka paljon, kunhan saan samalla kuunnella jotakin mieluisaa.

Töihinpaluu

Palaan työelämään ensi viikolla. On monella tapaa hyvä, että se ajoittuu kesään. Ehdin kerryttää täydet lomat ennen seuraavaa kesää, voin totutella uudestaan autolla ajoon helpoilla säillä ja valoisaan aikaan ja äitini pystyy hoitamaan lastamme kesälomallaan. Huonoa on se, että psykoterapeuttini on tietenkin lomalla juuri nyt. Olen aina kokenut muutokset ahdistavina ja pelottavina, ja tämä on muutos suurimmasta päästä. Puolivälissä äitiyslomaa, kun töihin paluuseen oli vielä pitkä aika, aloin jo osittain kaivata työelämää. Nyt, kun se on lähellä, hallitsevat tunteet siihen liittyen ovat ahdistus ja pelko. Mitä lähemmäs muutos tulee, sitä vaikeammalta ja epämukavammalta se tuntuu, vaikka yrittäisin ajatella niitä puolia, joita vielä muutama kuukausi sitten kaipasin. Se vähän helpottaa, että oletettavasti naisvaltaisella työpaikallani on joku muukin, joka on joskus palannut äitiysvapaalta töihin, kadottanut keskittymiskykynsä ikävöidessään lastaan ja yrittänyt selvitä töistään univelkaisena. Riippuu sitten persoonista ja työyhteisöstä, syntyykö vertaistuellista keskustelua. Tuntuu typerältä stressata tilanteesta, jonka on käynyt läpi suurin osa aikuisista ja selvinnyt siitä ihan hyvin. Ehkä epäonnistumiset ja vastoinkäymiset liittyen perheeseen ja lapseen korostuvat mielessäni, koska olen työskennellyt ja työskentelen jatkossakin niiden parissa? 

Epäonnistumisista puheen ollen: kyllä niin taas ärsyynnyin, kun unelmaansa elävä Saara Aalto hehkutti YLE Puheessa, miten hän ei ole koskaan ymmärtänyt epäonnistumisen käsitettä, koska ajattelee kaiken olevan osa sitä elämän matkaa, joka menee juuri niin kuin sen pitääkin mennä. Onkohan hän sitten sitä mieltä, ettei ole onnistumisiakaan? Jos on valoa, on myös pimeää. Se on sitten asia erikseen, mikä on epäonnistuminen ja mikä ei. Esimerkiksi sairastuminen ei ole. Enitenhän minä juuri sitä pelkään ja stressiä ja uupumista. Mutta onko uupumus sairaus? Uupumista voi pitää epäonnistumisena siinä mielessä, ettei ole onnistunut organisoimaan arkeaan omien voimavarojensa mukaisesti, vaan on arvioinut voimavaransa tai arjen vaatimustason väärin — tai on kyllä arvioinut oikein, mutta onnistumisen himossaan jättänyt asian huomiotta. Sopii kysyä, miksi olen ryhtynyt sosiaalityöntekijäksi, jos minulla on näin huono stressinsietokyky. Sopii kysyä myös, miksi julkisen sektorin sosiaalityö on organisoitu ja resursoitu niin, että siitä suoriutumiseen vaaditaan rautaista stressinsietokykyä? Toisinkin voisi olla. 

Ristikkäiset halut ja tarpeet, siitä tässä ahdistuksessa on kyse. Että aika ei riitä, elämä ei ehdi täyttää kaikkia toiveitani. Tätä kirjoittaessanikin mielessäni puhuu vuorotellen vaativa ja armoton sekä lempeä ja armollinen persoona. Ensimmäinen sanoo, että kaikki on sinun käsissäsi ja jos homma kusee, niin katso peiliin. Jälkimmäinen toteaa, että sellaista elämä on, ei se ole sinun vikasi tai kenenkään muunkaan. Omien voimavarojen ja arjen vaatimustason yhteensovittamisessa esimerkiksi on kyse myös vastaansanomattomista realiteeteista, kuten rahasta ja muiden ihmisten tarpeista. Minkäs minä sille voin, jos lapseni on huonouninen? Varmasti löytyy vastauksia siihen vauva.fi:n keskustelupalstalta, mutta sinne en ole koskaan eksynyt enkä eksy. Faktahan on se, että puolisoni lisäksi kukaan muu ei ole elänyt tämän yksilöllisen lapsen kanssa joka päivä alusta asti ja niin ollen kukaan muu ei voi sanoa, miten jokin asia olisi pitänyt toteuttaa. Varmasti emme ole tehneet kaikkea parhaalla mahdollisella tavalla, mutta ainakin tunnemme lapsemme parhaiten.

Aloitimme unikoulun vauvan kanssa puolisoni kesäloman puolivälissä kotiuduttuamme mökkireissulta, mutta jo ensimmäisen yön jälkeen vauvalle nousi lämpöä ja hän sairastui nuhaan, joka kesti kokonaisen viikon. Lämpö laski onneksi yhdessä illassa. Joko sairastuminen oli reaktio unikouluun tai sitten meillä kävi vain helvetin huono tuuri, sillä tätä ennen vauva oli sairastanut vain yhden nuhan tammikuussa. Pystyimme siis aloittamaan unikoulun uudestaan vasta, kun puolisoni lomaa oli jäljellä viisi päivää, minkä jälkeen yöheräämiset olivat taas kokonaan minun vastuullani. Unikoulun parina ensimmäisenä iltana nukuttamiseen meni yli tunti, vauva huutoitki ensimmäiset 30 minuuttia kunnes uuvahti. Vuorokausirytmi siirtyi kertaheitolla kaksi tuntia aikaisemmaksi, kun lapsi saatiin nukahtamaan ennen iltakymmentä ja hän heräsi ennen aamuseitsemää. Nyt unikoulua on takana kaksi viikkoa, mutta vauva on edelleen heräillyt 30 minuutin - 4 tunnin välein, useimmiten 2-3 tunnin. Toissayönä hän tosin nukkui 4 tuntia 45 minuuttia putkeen, mikä on pisin aika moneen kuukauteen. Uudestaan nukahtamisen vaikeustaso on vaihdellut suuresti: välillä hän on nukahtanut saman tien, kun hänet on vain käännetty kyljelleen, peitelty ja pidetty muutama sekunti kämmeniä hänen selällään. Toisinaan hän on saattanut jatkaa itkemistä ja sätkimistä vartin ajan. Eilisilta oli todella poikkeuksellinen, kun hän ensimmäisen kerran herättyään huutoitki kaksi tuntia. Poikkeuksellisesti otimme hänet syliin, ja siinä hän jossain vaiheessa rauhoittui mutta sänkyyn laskettaessa parahti itkemään uudestaan. Koska huuto kuulosti kipuitkulta eikä ottanut laantuakseen, annoimme vauvalle lopulta Buranan ja pian sen jälkeen hän viimein nukahti. Tänään tajusin, että hänelle on varmaankin puhkeamassa poskihampaita, mikä aiheuttaa kipua. Tänään hän söi huonommalla ruokahalulla kuin koskaan ja on jo muutamana päivänä tunkenut jatkuvasti sormiaan suuhunsa syödessään. Huomasin myös valkoista paistavan jo läpi hänen ikenistään. Makuuasennossa paine ja kipu ymmärrettävästi kasvavat. Sopii toivoa, että hampaat ehtivät puhjeta vielä kuluvan viikon aikana.

Minua kiinnostaa kovasti tutustua uusiin työkavereihin ja asiakkaisiin mutta samalla uuvuttaa jo etukäteen, kun ajattelen sitä sosiaalisen kanssakäymisen määrää ja paineita antaa itsestäni hyvä ensivaikutelma kaikille. Opiskelemaan hakeutuessani ja vielä opiskeluaikanakin mietin, onko introverttiys este sosiaalityöntekijänä toimimiselle. Yllätyksekseni olen huomannut, että meitä onkin täällä monta. Opiskelijana ajattelin, että sosiaalityöntekijän pitäisi olla tietynlainen enkä itse kokenut täyttäväni kaikkia niitä vaatimuksia. Ihmettelin kovasti, miten työssäkäyvillä sosiaalityöntekijöilläkin voi olla ongelmia esimerkiksi elämänhallinnassaan tai mielenterveydessään. Sitten siirryin työelämään ja kasvoin aikuiseksi ja ymmärsin, että sosiaalityöntekijätkin ovat vain ihmisiä.

Alku

Ensimmäiset kuutisen viikkoa vauvan kanssa olivat täynnä epävarmuutta ja ristiriitaisia tunteita. Lehdistä olen lukenut, että joillekin herää ylitsevuotava rakkauden ja kiintymyksen tunne lapseensa jo synnytyssairaalassa tai jopa synnytyssalissa. Oletin niin käyvän minullekin, joten aluksi tuntui pelottavalta, etten tuntenut niin. Koin kyllä voimakasta suojeluvaistoa vauvaa kohtaan ja pidin häntä sanoinkuvaamattoman suloisena. Rakkaus ja kiintymys alkoivat varmasti kehittyä heti vauvan syntymähetkestä, mutta koin sellaisia tunteita vasta hänen ollessaan noin kuuden viikon ikäinen. Tunteiden heräämiseen vaikutti ratkaisevasti se, että vauva alkoi kommunikoida itkun lisäksi ilmeillä, äänillä ja ennen kaikkea hymyllä. Koin saavani häneen yhteyden, pystyimme jonkinlaiseen vuorovaikutukseen. Meille alkoi kehittyä erityinen suhde - enää ei ollut ihan sama, kuka vauvan tarpeisiin vastaa. Siihen asti tuntui, että minulla on erityinen asema vauvan mielessä vain siksi, että imetän.

Ensimmäinen viikko synnytyksen jälkeen oli äärimmäisen rankka psyykkisesti ja erittäin kivulias fyysisesti. Sain henkisesti paljon lisää energiaa, kun pääsimme neljän sairaalan perheosastolla vietetyn yön jälkeen kotiin. En ole varmasti koskaan nauttinut kävelylenkistä niin paljon, kuin kokonaisen viikon sisätiloissa makaamisen ja istumisen jälkeen. Ensimmäiset neljä viikkoa vauvan kanssa olivat vaikeimmat ja uuvuttavimmat, vaikka puolisoni oli niistä kolme isyyslomalla. Oloni oli ensisijaisesti epätodellinen, epäuskoinen. Ajattelin vähän väliä, onko tämä todella nyt totta, elämäni suurin unelma. Tuijotin vauvaa enkä voinut käsittää, että se oli oikeasti ja lopullisesti siinä. Elämäni oli muuttunut hetkessä enemmän kuin koskaan, peruuttamattomasti. Mietin, miten sopeudun ja miten pariskuntana sopeudumme muutokseen. Pelkäsin, että epäonnistun äitinä tai että en osaa yhdistää äidin ja puolison roolia. Kun vastuuta alkaa ajatella, se helposti paisuu mielessä ihan mahdottomaksi. Lapsuudenkodista omilleen muuttaminen ja naimisiin meneminen tuntuvat pieniltä elämänmuutoksilta tähän verrattuna. Muutoksella tarkoitan ennen kaikkea sitä, että joku on täysin minusta riippuvainen. Tarkoitan sitä, että yhtäkkiä minulla on enemmän menetettävää kuin koskaan. Synkkinä hetkinä ajattelin, että nytkö se sitten alkoi, synnytyksenjälkeinen masennus. Olen positiivisesti yllättynyt, etten sairastunut siihen, koska aiempien mielenterveysongelmieni takia riski oli keskimääräistä suurempi. Fyysisesti palauduin raskaudesta ja synnytyksestä varsin nopeasti, mihin vaikutti käsittääkseni ainakin ikä, hyvä peruskunto, alatiesynnytys ja imettäminen. Imettämisen ja vauvan kanniskelun seurauksena selkäni ja hartiani olivat kovilla ensimmäiset kolme kuukautta, mutta nekin vaivat ovat hellittäneet jo. Enpä ollut koskaan ennen kokenut yläselän lihasten kramppia!

Ensimmäisinä viikkoina otin imetyksestä paineita, koska pullosta ruokkimista paheksutaan niin paljon. Tiedän kyllä, miten paljon hyötyä rintamaidosta on lapselle verrattuna teollisesti tuotettuun maitoon, mutta kaikkein tärkeimpänä pidän sitä, etten uuvu ja että vauva saa tarpeeksi ravintoa. Rintamaitoni on toistaiseksi riittänyt kaikkina muina vuorokaudenaikoina, mutta kuuden jälkeen iltaisin lapsi on ollut niin nälkäinen, että hän on tarvinnut lisäksi vähän äidinmaidonkorviketta. Varoituksista johtuen pelkäsin aluksi, että rintamaito lakkaa kokonaan muodostumasta, tai että vauva ei enää jaksa imeä nänniä, jos ei saa kaikkea ravintoaan rinnasta. 1-2 kuukauden ikäisenä vauva saikin lähes joka ilta rintaraivareita eikä suostunut edes kokeilemaan, tulisiko tissistä vielä maitoa. Onneksi raivarit loppuivat vähitellen lähes kokonaan. En muuten tiennyt etukäteen, että vauva joutuu imemään rintaa aina hetken ja ehtii usein suutahtaa, ennen kuin maito alkaa virrata. Yllätyksenä tuli myös kihelmöivä kipu rinnoissa maidonvirtaamishetkellä ja yleensäkin parin tunnin välein riippumatta siitä, mitä teen ja missä olen. Ymmärrän, että syöttämisvastuun jakaminen vanhempien kesken ei ole yleisesti hyväksytty syy korvata rintamaitoa vastikkeella, mutta myönnän kokeneeni iltaisen pullosta syöttämisen myös hengähdystauoksi itselleni ja ollut siksi itse asiassa tyytyväinen siihen, että vauva on vaatinut enemmän maitoa, kuin kehollani on ollut antaa. Kukaan ei muuten synnytyssairaalassa tai neuvolassa maininnut sanallakaan siitä, että itse asiassa pulloon totuttaminen rinnasta imemisen ohella on ratkaisevan tärkeää, jos haluaa vauvan joskus jonkun muun kuin imettäjän hoidettavaksi. 

Jo nyt 3,5 kuukauden vanhemmuuden kokemuksella koen oloni sata kertaa itsevarmemmaksi ja luottavaisemmaksi. Lapsi on tehnyt minusta onnellisemman kuin koskaan, ehkä onnellisen ensimmäistä kertaa aikuisiällä. Lisäksi 14 vuotta kestänyt lähes päivittäinen ahdistus, masennus, stressi ja vatsavaivat ovat loistaneet poissaolollaan. Viimeisten kuuden viikon aikana vatsavaivoja on ollut vähän silloin tällöin, mutta sietämätön kipu on ollut vain muutaman kerran, vaikka en ole edes noudattanut FODMAP-ruokavaliota. Mystistä. Etukäteen kuvittelin, että olisin varsin altis ahdistumaan ja stressaantumaan lapseen ja vanhemmuuteen liittyvistä asioista, mutta hetkellisiä epävarmuuksia lukuun ottamatta olen pystynyt ottamaan yllättävän rennosti ensimmäisten viikkojen jälkeen. Kaiken tämän hyvän edellytyksenä on toki ollut se, että lapsi on ollut ainakin toistaiseksi valtaosan ajasta hyväntuulinen ja tyytyväinen. Kun hän alkaa kitistä tai itkeä, niin hänet on yleensä helppo saada rauhoittumaan. Syitä mielensä pahoittamiseen hänellä on vain muutama, ne on yleensä helppo tunnistaa ja niihin on helppo vastata. Ensimmäiset kaksi kuukautta illat olivat rankkoja, kun hän oli itkuinen. Itkuisuus väheni merkittävästi, kun äitini ehdotuksesta vaihdoimme tuttipullon toiseen, pienempireikäiseen.

Meillä on todella hyvä tilanne senkin suhteen, että äitini haluaa ja pystyy hoitamaan vauvaa melkein milloin vaan. Lisäksi puolisoni tietysti hoitaa vauvaa silloin, kun minulla on omia menoja. Hirvittää edes ajatella, miten lapsen kanssa selviäisi ja jaksaisi ilman puolisoa. Kerran viikossa olen käynyt yksin psykoterapiassa ilta-aikaan, toinen kerta viikossa on toteutettu videopuhelimitse päiväsaikaan. Olen tavannut paljon kavereitani vauvan kanssa mutta muutamia kertoja myös ilman häntä sekä käynyt muutaman kerran jumpassa. Olen käynyt kampaajalla, pikkujouluissa ja teatterissa. Joku voisi ajatella sen olevan itsekästä, mutta oikeasti se on vain kaikkien etu. Isä ja vauva saavat viettää kahdenkeskistä aikaa ja luoda suhdettaan eri tavalla kuin minun ollessa paikalla. Kun saan myös ihan omaa aikaa, voin ja jaksan paremmin ja olen parempaa seuraa sekä puolisolleni että lapsellemme. Pidän sitä itsestäänselvyytenä, että puolisoni hoitaa lasta myös yksin. Jos ei hoitaisi, emme varmasti olisi yhdessä. Faktahan on se, että olemme kumpikin yhtä paljon lapsen vanhempia. Pidän sitä järjettömänä ajatuksena, että toinen vanhemmista olisi sukupuolensa takia tärkeämpi lapselle. Sille ei mahda mitään, että biologisesti vain naisen sisällä lapsi voi kehittyä ja että vain nainen voi synnyttää ja imettää. Lapsella on kuitenkin kaksi tasaveroista vanhempaa. Tiedostan toki, että vanhemmuuden jakaminen voi olla esimerkiksi terveydellisistä, sosiaalisista tai taloudellisista syistä vaikeaa tai mahdotonta. Meidän tilanteessamme sille ei kuitenkaan ole mielestäni mitään ulkoisia esteitä, se on täysin kiinni vapaista valinnoistamme. En nyt tietenkään tarkoita tasaveroisuudella sitä, että kumpikin viettäisimme ajallisesti yhtä paljon aikaa lapsen kanssa — toisen on käytävä töissä. 

Useimpina öinä vauva on nukkunut ensin 3-4 tuntia ja sitten 1-2 tunnin pätkiä. Kolme kertaa hän on nukkunut 6 tuntia ja muutaman kerran 5 tuntia putkeen, viimeisten 6 viikon aikana parhaimmillaan 4,5 tuntia. Huonoimpina öinä pisin unipätkä on kestänyt vain 2 tuntia. Ensimmäisen kerran herättyään vauva yleensä vain imee tissiä silmät kiinni ja jatkaa nukkumista, kun lasken hänet takaisin pinnasänkyyn. Imetän istualtaan nojatuolissa, makuulla olisi lähes mahdotonta pysyä hereillä. Joskus vauva herää siihen, että tutti on pudonnut hänen suustaan, mutta useimmiten hän ei halua tuttia alkuunkaan. Pahimmillaan se saattaa pudota suusta parin minuutin välein parikymmentä kertaa. Aamuisin otan hänet viereeni yleensä seitsemän maissa ja imetän siinä. Uni on vierekkäin maatessa katkonaista, mutta minun ei tarvitse siitä enää nousta, ennen kuin vauva saa tarpeekseen makoilusta. Nousemme yleensä yhdeksän maissa. Aamiaisen olen saanut tehdä ja syödä alusta asti lähes poikkeuksetta rauhassa, koska vauva viihtyy jopa puoli tuntia sähkökeinussa. Sähkökeinu on loistava keksintö! Yöheräilyjen vaikutusta jaksamiseeni on hillinnyt paljon se, että nukahdan helposti ja nukun sikeästi. Puolisoni herätyskellon pärinään en aina herää, mutta siitä ei ole tarvinnut olla huolissaan, ettenkö heräisi vauvan ääniin. Jos vauva kärsisi esimerkiksi koliikista tai refluksista, niin en tietenkään voisi ja jaksaisi näin hyvin. 

Päivisin en ole nukkunut kuin muutamia kertoja vauvan nukkuessa vatsallaan rinnallani. Käymme yleensä päivisin kävelyllä, kaupassa tai kahvilassa ja mahdollisuuksien mukaan eli harvakseltaan tapaamme jonkun kaverin. Vauvan ollessa tasan kolmen viikon ikäinen kuljimme ensimmäistä kertaa julkisilla liikennevälineillä ja kävimme ensimmäistä kertaa kahvilassa. Ensimmäiset kaksi kuukautta vauva ei viihtynyt vaunuissa hereillä tai nukahtanut niissä, minkä takia minun oli saatava hänet ensin nukahtamaan. Se oli onneksi suhteellisen helppoa, koska rintarepussa hän nukahti aina puolessa tunnissa, jopa 10 minuutissa. Lähteminen helpottui huomattavasti, kun hän oppi nukahtamaan vaunuihin. Nykyään hän viihtyy niissä välillä jopa hereillä, mutta molemmissa tapauksissa, hereillä tai unessa, vaunujen on oltava liikkeessä. Iltaisin meillä on käynyt usein kavereita tai sukulaisia, varsinkin ensimmäisinä kahtena kuukautena. Olen vähän yllättynytkin siitä, miten voimakas tarve minulla on päästä päivittäin pois kotoa ja tavata läheisiä tai vähintään käydä paikoissa, joissa on muita ihmisiä. Ajattelen aktiivisen kodin ulkopuolella liikkumisen ja ihmisten tapaamisen olevan kyllä hyväksi myös lapselle. 

Olen kirjoittanut arkista päiväkirjaa vauvan syntymästä saakka. Ensimmäisenä kuukautena jaksoin kirjata vain, kuka minäkin päivänä kävi kylässä, sittemmin olen kirjannut paljon muutakin. Seuraavaksi vuorossa vauvan ensimmäinen joulu <3