Vuosi

Ensi viikolla tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun saimme lapsen — meille syntyi vauva, minusta tuli äiti ja me muutuimme vanhemmiksi. Kyllä olen moneen kertaan vuoden aikana miettinyt, millaista elämä olisi ollut, jos olisin tullut äidiksi esimerkiksi 10 vuotta nuorempana, saati alle täysi-ikäisenä. Miettinyt ja ollut suunnattoman tyytyväinen siitä, että en tullut. Ei sillä, että sellainen olisi ollut lähelläkään, sillä harrastin seksiä ensimmäisen kerran 21-vuotiaana ja olen naimisissa ensimmäisen seurustelukumppanini kanssa. Mutta onhan sitä joskus jotkut tulleet raskaaksi ekasta kerrastaan. 

Tuntuu hyvältä, että vaihdoimme osia puolisoni kanssa. Hän oli kaksi viikkoa isyyslomalla minun palattua töihin ja äitini hoidettua lastamme kolme viikkoa. Huomisesta alkaen olemme ensimmäistä kertaa vuoteen tasavertaisessa asemassa, kun puolisoni palaa töihin ja lapsemme aloittaa päivähoidon. En löydä itsestäni tippaakaan mustasukkaisuutta puolisoani kohtaan, mitä lapsemme hoitamiseen tulee. Olen kuullut ja lukenut äideistä ja kohdannutkin heitä, jotka omivat lapsen itselleen. Minulla on sellainen käsitys, että äidit yleensä ovat kovin pahoillaan, jos eivät satu näkemään esimerkiksi lapsensa ensiaskelia tai kuule hänen ensimmäistä lausettaan. Kun ajattelen, että lapsemme ottaisi ensimmäiset askeleensa (ilman tukea) esimerkiksi päiväkodissa, niin ei minua harmita yhtään. Olen vain iloinen, että hän on oppinut kävelemään ja odotan innolla, että näen sen pian itsekin. Mutta enhän ole mustasukkaista tyyppiä parisuhteessakaan. En ymmärrä, miten se on minulta pois, jos mieheni esimerkiksi kehuu tai vaikka halaa jotakuta toista naista tai nauraa jonkun toisen naisen hauskoille jutuille.

Odotan päivähoidon aloitusta ihan hyvillä mielin, koska lapsemme on niin sopeutuvainen ja yleensä hyväntuulinen. Hän kävi isänsä kanssa harjoittelemassa päiväkodissa muutaman kerran ja minäkin olin mukana kahdesti. Kaikki meni tosi hyvin, päiväkodin ruokakin maistui hänelle. Hän on ollut niin kiinnostunut leluista, hoitajista ja muista lapsista, että on hädin tuskin huomannut, kun isänsä on käynyt vessassa. Se minua jännittää eniten, että miten lapsi saa nukahdettua siellä päiväunille, kun on tottunut nukkumaan vaunuissa. Sekä se, miten hän reagoi herätessään, kun paikalla ei olekaan minä, isänsä tai isoäitinsä. Päiväunia ei ainakaan meidän päiväkodissa harjoiteltu etukäteen vanhemman kanssa.

Unikoulu jäi melko turhaksi touhuksi. Pari yötä ennen töihinpaluutani vauva nukkui ensimmäistä kertaa elämässään 7,5 tuntia putkeen, mutta aloitettuani työt hän heräili taas joka yö 1-3 tunnin välein. Tällä viikolla hän yllättäen nukkui neljänä yönä 4-5,5 tunnin pätkän ja viime yönä 6 tuntia. Ensimmäiset kolme viikkoa töissä odotin loukkaantuneena, että joku kysyisi, miten vauvamme nukkuu ja olenko väsynyt. Sitten luovutin ja mainitsin asiasta itse. Olin ajatellut, että töissä ihmiset osoittaisivat paljon enemmän kiinnostusta tilanteeseeni, olenhan työpaikkani ainoa äitiyslomalta uuteen työhön siirtynyt. Ehkä kaikilla on vaan niin paljon kaikkea omissa elämissään tai he eivät halua vaikuttaa yliuteliailta. Väsymystäni kuvaa parhaiten se, että voisin nukahtaa viidessä minuutissa milloin vaan, missä vaan. Ilman kahvia en varmaan pysyisi hereillä. Pääosin olen itse asiassa ollut töissä yllättävän pirteä, väsymys iskee yleensä vasta neljän jälkeen mutta kunnolla iskeekin. Ja lapsellahan ei ole viikonloppuja mitä uneen tulee, joka aamu herätään kuudelta.

Tuntuu vaikealta olla erossa lapsesta yli 9 tuntia päivässä. Yhteistä aikaa iltaisin ennen lapsen nukkumaanmenoa jää vain 3-4 tuntia. Jäisi vielä vähemmän, jos pitäisin kellokortin saldon nollilla, nyt se on 6,5 tuntia miinuksella — maksimiraja on 6 tuntia. Helvetin kiky-pidennys! Aion alkaa tehdä vuodenvaihteesta lähtien 80% työaikaa: käydä töissä viitenä päivänä viikossa mutta tehdä lyhyempiä päiviä. Onneksi siitä ei tarvitse vääntää työnantajan kanssa, sillä osittainen hoitovapaa on lakisääteinen oikeus. Kiitos Suomi! Lainsäädäntö todellakin kannustaa työntekoon kotiäitiyden sijaan, sillä kotihoidontuki on alle 500 euroa kuussa (netto), mutta jos tekee 80% työaikaa, niin Kela maksaa 120 euroa kuussa (netto) osittaista hoitorahaa. Eli voit valita pelkästään alle 500 euroa Kelasta tai 80% kuukausipalkan + Kelasta 120 euroa. 

Imetyksen suhteen töissä oleminen ei ole tuottanut ongelmia, koska rintojeni maidontuotanto on vähentynyt niin paljon, että voin olla 12 tuntia imettämättä ilman, että rinnat juurikaan edes turpoavat saati vuotavat. Toisen rinnan maidontuotanto on vähentynyt vielä enemmän, koska kun siitä ei meinaa tulla mitään, vauva puree nänniä ja sitten siitä ei ainakaan tule ja sekös saa hänet puremaan vielä lisää. Olen ylpeä itsestäni, että olen jaksanut imettää kokonaisen vuoden. Jatkan vielä syyskuun, jos maitoa vaan tulee.

Kävi kuten pelkäsin: ärtyvän suoliston oireyhtymäni aktivoitui uudestaan siitä päivästä lähtien, kun menin töihin. Ruokavaliosta tässä ei voi olla kyse, koska siinä ei tapahtunut muutoksia äitiysloman loppuessa. Lakkasin noudattamasta FODMAP-ruokavaliota viime syksynä, kun vatsavaivani olivat mystisesti loppuneet lapsen syntymän myötä. En todellakaan aio aloittaa sitä uudestaan, kun sillä ei kerran selvästikään ole vaikutusta. Syitä oireiden aktivoitumiseen voivat siis olla päivärytmin muutos, liikunnan väheneminen ja psyykkisen kuormituksen lisääntyminen. En ollut etukäteen tullut ajatelleeksikaan, miten radikaalisti liikunnan ja ulkoilun määrä arjessani vähenee äitiysloman päätyttyä. Siihen on ollut vaikea sopeutua, kun olin tottunut käymään yleensä kaksi kertaa (vähintään kerran) vaunukävelyllä joka päivä ja lisäksi silloin tällöin jumpassa tai kuntosalilla tms. Onneksi minulla on töissä sentään sähköpöytä, niin että voin seistä osan päivästä. Tietysti olen myös ehtinyt lihoa näiden työviikkojen aikana ja vaikka yritän kovasti olla välittämättä siitä, niin valehtelisin, jos väittäisin, ettei se häiritse minua. Useina iltoina käyn töiden jälkeen vaunukävelyllä, mutta jos on jotain muuta sovittuna, niin en ehdi. Ja haluan, että arjessa on muutakin. Mitä psyykkiseen kuormitukseen tulee, niin en ole (vielä) stressaantunut mutta stressin pelkokin kuormittaa. Työelämässä joudun yhtäkkiä olemaan sosiaalisessa kanssakäymisessä muiden kanssa suurimman osan päivästä — huh, että se on psyykkisesti rankkaa, vaikkei mitään erityistä tapahtuisikaan ja vaikka viihtyisinkin useimpien ihmisten kanssa. Kuormittavaa on esimerkiksi se, miten paljon jatkuvasti mietin, mitä muut ajattelevat ja odottavat tai miten paljon pelkään väärinymmärretyksi tulemista. Tunteet noin ylipäätään.

Autolla ajamiseen liittyen olen positiivisesti yllättynyt, minähän suorastaan nautin siitä! Se tosin edellyttää, etten aja lainkaan valtateillä, koska pelkään liikaa kiihdytyskaistoja. Ajallisesti kiertoteiden käyttäminen ei kuitenkaan vaikuta, sillä valtateillä joutuisin matelemaan ruuhkassa, kun pienemmillä teillä nopeusrajoitukset ovat matalammat mutta ruuhkaa ei ole. Parasta ajamisessa on mahdollisuus kuunnella äänikirjoja, podcasteja ja musiikkia. Miten ihanaa onkaan olla pitkästä aikaa koukussa kirjaan! Voisin ajella vaikka kuinka paljon, kunhan saan samalla kuunnella jotakin mieluisaa.

Muutoksia

Miten ihmeessä jotkut vanhemmat voivat ylläpitää kaupallista blogia äitiysloman tai vanhempainvapaan aikana vauvan ensimmäisten kuukausien jälkeen? Lapsihan vaatii huomiota ja vahtimista koko ajan ja kirjoittaminen edellyttää keskeytymätöntä keskittymisrauhaa. En saa edes aloitettua kirjoittamista, jos en tiedä voivani keskittyä siihen rauhassa vähintään tunnin ajan. Siksi tämä pitkä tauko. Sama koskee kirjojen lukemista — olen hidas lukemaan ja haluan ehtiä lukea kerralla sen verran, että pääsen tarinan imuun. Vartissa se ei onnistu, hädin tuskin ehdin tyhjentää aivoni muista asioista.

Kirjoitan tätä uudessa kodissamme. Olimme onnekkaita ja löysimme huhtikuussa erinomaisesti toiveitamme ja tarpeitamme vastaavan paritaloasunnon. Vuokranantaja oli niin joustava, että saimme muuttaa jo tyhjillään olevaan asuntoon rauhassa pitkin toukokuuta, mutta meidän ei tarvinnut maksaa vuokraa kuin vasta kesäkuusta alkaen. Ehdin asua Helsingissä kahdeksan vuotta, enkä usko palaavani asumaan sinne koskaan. Rakastan Helsinkiä valtavasti, mutta en halua enää asua siellä. Muutto liittyi tietysti myös lapsen saamiseen, mutta olisimme halunneet muuttaa joka tapauksessa. Lapsemme sopeutui muuttoon ongelmitta, mutta kissa oli ensimmäisinä päivinä odotetusti järkyttynyt. Viikossa hänkin sopeutui.

Palaset loksahtelivat kohdilleen yksi toisensa jälkeen. Toukokuun alussa sain uuden, ainakin paperilla toiveitani erinomaisesti vastaavan työpaikan. Jopa työsuhteen aloittaminen vasta elokuun alussa sopi työnantajalle hyvin. Ehdin lähettää hakemuksen vasta tähän yhteen paikkaan, ja haastattelijat tarjosivat työtä jo haastattelun päätteeksi. Muodollisesti pätevistä sosiaalityöntekijöistä on todellakin pulaa! Ei sillä, minulla on kyseiseen työhön hyvin soveltuva työkokemus ja paljon suosittelijoita. 

Kolmanneksi, lapsemme sai päivähoitopaikan pienestä kunnallisesta päiväkodista. Kävimme viime viikolla tutustumassa paikkaan ja lapsemme omahoitajaan, kaikki vaikutti hyvältä. Lapsemme täyttää vuoden samalla viikolla, kun aloittaa päivähoidon. Olen niin iloinen siitä, että hän pääsee varhaiskasvatukseen, jossa hän saa paljon enemmän ja erilaisia virikkeitä sosiaalisen, psyykkisen ja fyysisen kehityksensä tueksi, kuin pystyisin kotihoidossa tarjoamaan. Toki hän on vielä pieni ja kotihoidon virikkeellisyys riittäisi varmaan vielä kolmivuotiaaksi asti, mutta minusta on ihana ajatella, kuinka hän saa jo nyt tutustua muihin lapsiin ja hoitajiin ja kokea kaikenlaista hauskaa ja jännittävää. Ennen päiväkodin aloitusta äitini hoitaa lastamme kaksi viikkoa ja puolisoni on isyyslomalla toiset kaksi viikkoa.

Enää minun pitäisi hankkia auto, sitten olosuhteet alkavat olla kunnossa tätä seuraavaa suurta elämänmuutosta varten. Julkisilla kulkuvälineillä työmatkani kestäisi lähes kolme kertaa pidempään ja lapsen vieminen päiväkotiin olisi hankalaa ja hidasta. Auton valinta on täysin puolisoni harteilla: ostan sen, minkä hän sopivaksi ja hyväksi toteaa. Autoa on kallista ylläpitää, mutta ei julkinenkaan liikenne työmatkani suhteen halpaa ole. Ajaminen pelottaa ja hirvittää minua edelleen eikä sitä yhtään vähennä se, että kyydissä on maailmani keskipiste. Yritän lohduttautua sillä, että todennäköisesti harjoitus tekee mestarin ja rutiini saa ajamisen tuntumaan helpommalta ja vaarattomammalta. Näillä näkymin aion ajaa vain kodin, päiväkodin, työpaikan, terapiavastaanoton ja ruokakaupan väliä. Eiköhän siitä selvitä hengissä. Toistaiseksi täällä asuminen on onnistunut osaltani ihan hyvin ilman autoa ottaen huomioon, että puolisollani on auto eli sellainen kuitenkin on käytettävissä. 

Vatsavaivani eivät ole palanneet, vaikka olen syönyt mitä vaan, vehnääkin estoitta ja kahvia kolme kuppia päivässä siitä asti, kun lapsemme alkoi syödä soseita ja imetysmäärä väheni. Reagoin kyllä edelleen vatsallani ahdistaviin, hermostuttaviin ja epämukaviin tilanteisiin, mutta niitä on ollut suhteellisen vähän. Pelkään, että niitä tulee taas enemmän vastaan työelämässä, kun sosiaalisen kanssakäymisen määrä vieraiden ihmisten kanssa moninkertaistuu. Olen kummastellut, miksi olen viime aikoina usein valahtanut alakuloiseen, uupuneeseen, epäsosiaaliseen mielentilaan joutuessani puhumaan jonkun vieraan ihmisen kanssa tai jos sellainen tilanne on ollut edes potentiaalisesti lähellä. Esimerkiksi Helsingissä leikkipuiston vauva-aamun ohjatun osion jälkeen jotkut jäivät juttelemaan keskenään, mutta minä käperryin sohvan nurkkaan imettämään ja vältin katsekontaktia muihin tai puin lapselleni ulkovaatteet mahdollisimman pikaisesti ja pakenin paikalta.

Lapsemme on kasvanut niin, että tuntuu oudolta sanoa häntä enää vauvaksi, vaikka hän täytti vasta 9 kuukautta. Hän liikkuu edelleen vatsallaan peruuttamalla ja viisarina pyörimällä sekä istuallaan vähitellen pepulla eteenpäin hivuttautumalla. Mutta se ei yhtään hidasta menoa, ettei osaa ryömiä tai kontata eteenpäin! Hän on jo toista kuukautta noussut konttausasentoon mutta työntelee vaan peppuaan eestaas paikallaan. Hän jokeltelee paljon, toistelee tavuja ja päästelee kaikenlaisia ääniä, kirkuukin välillä. Syöminen sujuu ihan hyvin, mutta kokkareisesta soseesta hän ei pidä. Puuro on ollut hänen suosikkinsa alusta asti ja sitä hän saakin aamuin illoin jättiannoksen. Maidontuotantoni on vähentynyt merkittävästi ja toiseen rintaan sitä muodostuu nykyään paljon vähemmän kuin toiseen. Omalla vastuullanihan sekin on, maitoa tulee kysynnän mukaan. Öisin imetän edelleen aina, kun lapsi herää ja vaatii rintaa, mutta päivällä enää vain aamulla ennen ylös nousemista, kerran iltapäivällä ja illalla vauvaa nukuttaessa. Ehkä eniten vauvavuodessa minua on yllättänyt se, miten vähän nautin imettämisestä ja miten odotan sitä, että voisin jo lopettaa imetyksen kokonaan. Voi olla, että jälkikäteen sitten kaipaankin sitä.

Heh, muistan kuinka viime kesänä kauhistelin, miten ystäväni oli jaksanut herätä jo kahdeksan kuukautta joka yö alle kuuden tunnin välein. Olen aina ollut hyväuninen ja ennen lasta alle kuuden tunnin unet pilasivat päiväni. Pari viikkoa sitten lapsemme nukkui ensimmäistä kertaa joulukuun jälkeen viisi ja puoli tuntia putkeen. Niin on tapahtunut sen jälkeen kahdesti, mutta muina öinä hän heräilee edelleen 30 minuutin - 3 tunnin välein. Toissayönä hän heräsi yhteensä kymmenen kertaa ja joka kerta hänet oli otettava syliin. Hän nukahtaa yöunille yhä joka kerta tissi suussa, koska suoraan pinnasänkyyn nukuttaminen tarkoittaa noin puolentoista tunnin rutinaa ja itkua kaikesta lauleskelusta ja silittelystä huolimatta. Nukahtamisesta ei mielestäni kannata tehdä lapselle epämiellyttävää, pakon sävyttämää tilannetta ja mielikuvaa. Uskon, että lopetettuani imettämisen kokonaan lapsi sopeutuu tilanteeseen vähitellen eikä enää odota tissiä iltaisinkaan, niin että nukahtamisrutiinit muuttuvat luontevasti. Siirsimme unikoulun pitämistä toukokuulta muuton takia, mutta onhan tässä muitakin muutoksia tulossa peräjälkeen. Halusin, että unikoulun aikana minulla on mahdollisuus nukkua päivisin, jos ja kun yöt kuluvat valvoessa, joten päätimme odottaa puolisoni kesälomaa. No nyt hän on kesälomalla ja vietämme mökillä kaksi viikkoa, eikä siellä ole mielestäni järkeä pitää unikoulua, koska se ei ole lapsen tavanomainen nukkumisympäristö. Mökiltä palattuamme on enää kuukausi siihen, kun aloitan työt ja siitä kuukauden päästä lapsi aloittaa päivähoidon. Nehän ovat lapsen näkökulmasta vielä suurempia muutoksia kuin muutto! No, aiomme joka tapauksessa yrittää unikoulua parin viikon päästä, kun puolisoni on vielä kesälomalla. Itse asiassa minäkin olen nyt vuosilomalla, äitiyslomani päättyi jo pari viikkoa sitten.

Lapsemme on edelleen enimmäkseen iloinen ja nauravainen. Olemme ihmetelleet, mistä hän on sen perinyt! No ehkä se on vaikuttanut, että meillä on tapana hassutella paljon hänen kanssaan. Ihmeellistä, miten hyvä huumorintaju voi olla jo vauvalla. Hän vaikuttaa myös varsin voimakastahtoiselta tyypiltä. On mielenkiintoista huomata hänessä persoonallisia piirteitä ja tapoja, kuten tiettyjä äännähdyksiä ja liikkeitä tietyissä tilanteissa. Häkellyttävää, miten hän kehittyy kognitiivisesti koko ajan. Hän esimerkiksi pystyy jo vastustamaan kiusausta koskea johonkin kiellettyyn ja osaa kääntää huomionsa muualle, kun häntä kieltää lujasti ja johdonmukaisesti. Rutinaa se toki saa aikaan mutta ei enää itkua, jollei hän ole väsynyt tai muuten valmiiksi pahalla mielellä. Naisia lapsemme ei juurikaan vierasta mutta miehiin hän suhtautuu varauksella, niin kuin vauvat yleensä. Vierastaminen tuntuu minusta hyvältä: että me vanhemmat olemme lapselle erityisiä. Hän kuitenkin lämpenee vieraillekin ihmisille melko nopeasti, vierastaminen ei ole ongelmallista. Tuntuu myös hyvältä ja turvalliselta, että hän on kiintynyt isovanhempiinsa, että hänellä on muitakin tärkeitä ja läheisiä ihmisiä.

Totta kai kaipaan omaa aikaa ja vapautta. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka paljon rakastan lastani ja kuinka paljon nautin yhdessäolosta hänen kanssaan. Yksinolo on aina ollut minulle tärkeää. Olisihan varsin merkillistä, jos yhtäkkiä en enää tarvitsisikaan sitä. Olen edelleen muutakin kuin äiti, olen ensisijaisesti minä. Äitiys on tullut osaksi identiteettiäni — se ei ole kumonnut kaikkea, mitä olin sitä ennen. Siinähän kaiken muutoksen ydin on: ristiriitaisuus, vastakkaisten tarpeiden ja halujen päällekkäisyys. Alan kaivata lasta oltuani vasta muutaman tunnin erossa hänestä mutta samalla tiedän, että jos kiiruhtaisin saman tien hänen luokseen, niin hetken päästä alkaisin taas kaivata omaa aikaa. Siksi on järkevintä pyrkiä elämään hetkessä, kuunnella ja tiedostaa tunteensa ja tarpeensa, hyväksyä ne, ajatella pitkäjänteisesti isompaa kokonaisuutta ja toimia sen mukaan. Minulle lapsen saaminen on suurin toteutunut unelma ja parasta, mitä elämässäni on koskaan tapahtunut, mutta ymmärrän myös heitä, jotka eivät halua luopua lapsettomuuteen liittyvästä vapaudesta. 

Tammikuusta lähtien lapsemme on ollut kerran kuussa yön vanhempieni luona ja kaksi kertaa olen ollut lapsen kanssa heillä niin, että äitini on hoitanut yöheräämiset. Lisäksi hän on auttanut lapsenhoidossa päiväsaikaan lukuisia kertoja. Muuttoviikonloppuna lapsemme oli kaksi yötä vanhemmillani, mikä helpotti muuttamista huomattavasti ja saimme tietysti samalla kahdenkeskistä aikaa puolisoni kanssa. Monilla ei ole mahdollisuutta tällaiseen apuun, ja monilla ei ole edes puolisoa jakamassa vastuuta lapsesta ja kodista. En ymmärrä alkuunkaan, miten yksinhuoltajat ja suurperheiden äidit jaksavat. Varsinkin, jos heillä ei ole mahdollisuutta hoitoapuun. Voi kuinka monta kertaa olenkaan ajatellut, että onneksi en sairastunut synnytyksenjälkeiseen masennukseen, jota etukäteen pelkäsin. Ja että onneksi vauvamme on pysynyt täysin terveenä yhtä tammikuista nuhaa lukuun ottamatta. Arki ja elämä olisi ollut melkolailla toisenlaista, jos päävastuu vauvasta olisi kaatunut jonkun muun harteille ja kiintymyssuhteen muodostuminen minun ja vauvan välille olisi häiriintynyt, tai jos vauva olisi ollut paljon sairaana, kipeä ja itkuinen. Palaan alussa toteamaani: olemme olleet onnekkaita.