Muutos

Minä: Anteeksi, että mä oon puhunu sulle välillä vihaisesti ja oon kiukkunen. Se johtuu siitä, että oon väsynyt ja huolissani asioista tai jokin harmittaa mua enkä jaksa olla kärsivällinen. Mua myös ärsyttää se, kun sä et aina tottele ja vastustat ja valitat.

Lapseni: Joo, saat anteeks. En mäkään jaksa usein olla kärsivällinen. Se tarkottaa sitä, ettei jaksa oottaa jotain tai että … Niin anteeks.

Minä: Mistä anteeks? Ei sun tarvitse pyytää anteeks. Sä oot vielä lapsi eikä sun tarvitsekaan olla aina kärsivällinen tai aina totella. 

Lapseni: Niin mut mun pitäis olla kyl enemmän tavallinen.

Minä: Miten niin? Sä oot just hyvä sellaisena, kuin olet. Ei sun tarvitse olla mitenkään tavallisempi, sä oot ihan tavallinen lapsi.

Lapseni: Niin, mut sit jos mä oisin tavallisempi niin mä oisin kyl aika erilainen.

Minä: Olet vaan oma itsesi. Vaikka mä puhun sulle välillä vihaisesti, niin se ei tarkoita, että sä olisit jotenkin huono. Mä rakastan sua koko ajan ja aina yhtä paljon kaikesta huolimatta. 

Lapseni: Joo, mä tiedän. 

Ruuhkaisella uimarannalla lapseni huusi minulle vedestä kummastuneena: ”Äiti, miks sä hymyilet?” Niin harvinaista hänelle on nähdä minun hymyilevän, että sitä täytyy ääneen ihmetellä. Joitakin viikkoja edellisen keskustelun jälkeen lapseni alkoi kutittaa minua lukiessani hänelle iltasatua. Aloin refleksinomaisesti nauraa, mistä hän nautti niin valtavasti, ettei meinannut malttaa millään lopettaa. Hän nauroi sydämensä kyllyydestä ja sanoi: ”Sun nauru kuulostaa niin kivalta, etten halua lopettaa!” Oli tietysti myös ihanaa nauraa ja ennen kaikkea nähdä lapseni ilo. Hetken tunsin itseni onnelliseksi, kunnes aloin miettiä, miten surullista on, kuinka harvinaista lapselleni on nähdä äitinsä nauravan tai edes hymyilevän. Haluaisin olla nauravainen äiti, mutta sellaiseksi ei voi tuosta noin vaan ryhtyä. Sellaiseksi synnytään ja kasvetaan, sellaisia ollaan tai ei olla. 

Kirjailija Hanna Kuuselan sanoin: ”Enää en muista, mistä silloin olin vihainen. Muisti on niin lyhyt, katkeruus pitkä.”  

On se kummallista, miten lukkoon läheisetkin ihmiset menevät mielenterveysongelmaisen seurassa. Miten jossakin pienessä tilassa röhnöttää virtahepo, jota kukaan ei ole näkevinään tai ainakaan sanallakaan mainitse. Tämä on minulle täysin käsittämätöntä. Ymmärrän vallan mainiosti tilanteen ahdistavuuden, mutta koen sen äityvän sitä ahdistavammaksi mitä sinnikkäämmin virtahevosta vaietaan. Ahdistavuutta nimenomaan vähentäisi havaintojen, ajatusten ja tunteiden sanottaminen ääneen. Masennuksen, ahdistuksen ja kipujen kourissa eniten kaipaisin näkyväksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi tulemista sekä rakastavaa kosketusta. Jostain syystä näissä tilanteissa saatankin sen sijaan saada tavanomaista lyhyemmän ja etäisemmän halauksen. Oletan sen johtuvan siitä, että hohkaan ympärilleni negatiivista energiaa, jonka ihmiset tulkitsevat niin, että en pidä heistä tai haluan olla omissa oloissani.

Päällimmäiseksi Hesarin toimittajan haastattelusta mieleeni jäi se, että hän ihmetteli, miten voin haluta ryhtyä hierojaksi, kun pidän ammatinvalinnassa ehkä tärkeimpänä asiana työn merkityksellisyyttä. Hämmennyin, miten kukaan voi edes ajatella, etteikö hieronta olisi merkityksellistä. No enää ei tarvitse kenenkään sitä pohtia, koska palaan sittenkin sosiaalityöhön, joskin eri asiakasryhmän pariin. Totesin, että 85 hylätyn työhakemuksen jälkeen minun on kai vaan hyväksyttävä kohtaloni ja kärsittävä tuomioni, kun menin kouluttautumaan alalle. Siis työskenneltävä sosiaalityöntekijänä koko se työura, mitä nyt työkykyä enää on jäljellä ja yrittää jaksaa ainakin muutama kuukausi kerrallaan, ennen kuin olen taas ihan loppu ja sairausloman tarpeessa. En usko jaksavani vuotta pidempään kerrallaan ilman sairauslomaa varsinkaan täyttä työaikaa, kun en ole ennenkään jaksanut eikä terveystilanteeni ole mitenkään kohentunut. Onhan se traagista tai tragikoomista, että jo kandidaatintutkintoa opiskellessa mietin psykiatriseen sairaalaan jouduttuani, että onkohan minusta sittenkään sosiaalityöntekijäksi. Ihan tosissani jo silloin selvittelin, miten voisin opiskella pintakäsittelyalan tutkinnon eli käytännössä ryhtyä maalariksi. Ystäväni totesi muutama viikko sitten, että olisihan sekin uravalinta saattanut mennä päin persettä — olisin voinut vaikka loukkaantua työssä fyysisesti tai saada jonkin rasitusvamman. Uudesta työpaikasta läheisille kertoessani sain onnittelujen lisäksi sellaisia kommentteja kuin ”mahtavaa” ja ”loistavaa” ja ”superhienoa” ja ”jeeee” ja ”wuhuu”. Ne olivat kieltämättä mukavia ja ihania viestejä, mutta en minä asiaan liittyen sen nimisiä tunteita tunne. Päin vastoin, päällimmäisenä minua hirvittää. 

En todellakaan haluaisi olla sairauslomalla mutta en myöskään täysiaikaisessa työssä enkä missään kovin kuormittavassa sellaisessa. Miksi osatyökykyisen on niin vaikeaa työllistyä työkykynsä mukaiseen työhön? Pelkään, miten paljon joudun istumaan asiakastapaamisissa ja palavereissa, koska suolistoni tulee siitä sietämättömän kipeäksi hyvin nopeasti. Pelkään, miten pystyn feikkaamaan pitkät työpäivät ahdistustani ja todellisia ajatuksiani ja tunteitani. Se väkisin hymyileminen ja kivun ja epämukavan olon peitteleminen on vastenmielisimpiä ja kuormittavimpia asioita, mitä tiedän. Pelkään, etten siedä keskeneräisyyttä ja epätäydellisyyttä ja asioiden toteuttamista typerästi ja mitä todennäköisimmin liiallista työmäärää ja hankalia asiakkaita ja mahdollisesti hankalia työtovereita tai esihenkilöä. Pelkään pimeitä ja kylmiä aamuja, jolloin en jaksaisi nousta sängystä ylös. Pelkään, että ahdistun ja kuormitun alta aikayksikön. Pelkään, että joudun kokemaan ties kuinka monennen kerran uupumisen ja epäonnistumisen, kaiken siihen liittyvän syyllisyyden ja häpeän.

Tunnen kuitenkin myös hieman kiinnostusta uutta työtä kohtaan ja motivaatiota tehdä jotakin merkityksellistä sekä huojennusta siitä, että taloudellinen tilanteeni kohenee ja pääsen täältä syrjäytyneisyydestä takaisin ns. kunnon kansalaisten keskiluokkaan. Lapseni voi taas ylpeästi kertoa äitinsä olevan töissä ja vieläpä niin merkityksellisessä työssä, eikä hänen kanssaan tarvitse jatkuvasti puhua siitä, miten kallista jokin on.

Olen tässä kohta 10 kuukauden mittaisella sairauslomalla ajatellut kymmeniä kertoja vaatehuoneen laatikoissa lojuvia päiväkirjojani ja 10 vuoden blogitekstejäni. Sitä, kuinka voisin käydä ne läpi ja toteuttaa ikiaikaisen haaveeni kirjan kirjoittamisesta niiden pohjalta. Voisin mutta en saa aikaiseksi. Ja soimaan siitä itseäni harva se päivä. Nyt kun palaan töihin, mistään ylimääräisestä tavoitteellisesta tekemisestä on turha haaveillakaan. Tavoitteeni on pysyä hengissä ja työsuhteessa yli koeajan.

Hanna Kuusela sen sanoi fantastisessa kirjassaan Syytös: ”Ei auta kuin nousta maasta entistä vittumaisempana.”

Kesällä ja etenkin heinäkuun ihanilla helteillä voin vähän tavanomaista paremmin. Kesällä on helpompaa olla työelämän ulkopuolella, kun muutkin ihmiset lomailevat ja kavereita voi tavata päiväsaikaankin. Voi hetken kuvitella olevansa itsekin vaan kesälomalla eikä syrjäytynyt epäonnistuja. Rakastan kesää, aurinkoa ja lämpöä. Haaveilen siitä, että lapseni täysi-ikäistyttyä voisin asua Etelä- tai Keski-Euroopassa aina marraskuusta maaliskuuhun. Mutta tuskin minulla sellaiseen tulee olemaan taloudellisesti varaa.

Kuitenkin olen myös kärsinyt niin jäätävästä ahdistuksesta, että olen ollut vähällä soittaa psykiatriseen päivystykseen, kunnes olen muistanut, että eihän siellä kiinnostuta ihmisestä, ennen kuin hän on jo yrittänyt itsemurhaa tai vahingoittanut itseään tai toisia ulkoisesti ja vakavasti. Eräänä sunnuntaina jaksoin kestää oloani iltaseitsemään asti, kunnes otin lopulta bentson, kun ahdistuksen takia rintaani puristi sietämättömästi, vatsa ja hartiat olivat kipeät, minua pyörrytti ja oksetti ja tärisin enkä meinannut saada hengitettyä ja nielaistua. Olin jo yrittänyt taltuttaa ahdistusta tukistamalla itseäni ja puristamalla itseäni niin, että kynnet painautuivat ihooni. Mieleni teki viillellä, mutta sitä olen kyennyt vielä vastustamaan pysyvien jälkien takia. Jäihän siitä puristelustakin mustelmat mutta ne haihtuvat melko nopeasti. Ihon rikkominen raapimalla kävi mielessä, mutta siitäkin jäljet paranevat hitaasti jos lainkaan kokonaan enää tässä iässä. Kaikkien muiden ahdistuksen aiheiden lisäksi koin voimakasta tarvetta rangaista itseäni siitä, etten kyennyt kokemaan iloa ystävieni uudesta onnesta. Koin pelkkää kateutta. Minähän olen ihan paska ystävä. Miten se muka on minulta pois, jos he saavat jotakin, mistä minäkin haaveilen? Tarkemmin ajateltuna tunnen myös mustasukkaisuutta ja ulkopuolisuutta, koska enää vain yksi ystävistäni on sinkku. Kolme ystävääni ovat löytäneet rakkauden viime kuukausien aikana. Toisin sanoen vertaistukea, vertaisuuden kokemuksia on enää varsin vähän saatavissa sillä saralla. Kosminen yksinäisyyteni ja eksistentiaalinen ahdistukseni syvenivät entisestään. Kävin saunassakin siinä toivossa, että siellä olisi helpompi rentoutua. Ei ollut. 

Jos elämäni rakkaus ei olisi jättänyt minua, meillä olisi ollut tänään ensitapaamisemme kolmas vuosipäivä. Kirjoitin ikävän ja ahdistuksen puuskassa eräänä yönä runon, jonka julkaisin runoblogissani eilen. Tänä vuonna en kuitenkaan ole ottanut häneen yhteyttä ja yritän olla ottamattakaan. Ei siitä ole mitään hyötyä, koska hän kyllä olisi yhteydessä minuun, jos haluaisi palata yhteen. Minä olen tahtoni ilmaissut jo tarpeeksi monta kertaa, ja olisi kai lapsellista kääntää veistä haavassa. Joku voisi väittää, että itsensä ja tunteidensa ilmaiseminen taiteen keinoin helpottaa oloa. Ei helpottanut. Lopulta otin taas bentson, kun ajattelin etten selviä seuraavasta päivästä kahdestaan lapsen kanssa, jos en saa tarpeeksi unta. Ja sellainen ajatushan sitten vaan karkottaa unta entisestään. Bentsodiatsepiini onneksi toimii aina.

Keväällä ja kesällä kokeilin palata kahteen eri deittisovellukseen, mutten kestänyt siellä kuin pari viikkoa. Ihmisten määrä, swaippaamispäätökseen kasautuvat paineet, vastausten odottaminen ja ihmisten epähuomaavainen ja itsekeskeinen käytös ahdistivat minua niin jumalattomasti, että jopa yksinäisyys tuntui paremmalta vaihtoehdolta. Olen harkinnut monta kuukautta Tinderiinkin palaamista, mutta en yksinkertaisesti kykene siihen. Se on niin vastenmielinen areena. Pystyn kuvittelemaan kumppanin löytämisen enää vain yhteisen harrastuksen tms. spontaanin kohtaamisen tai yhteisten kavereiden kautta, vaikka tiedän monien löytäneen kumppanin Tinderistä. Jotkut jopa löytävät rakkauden samalta asuinalueelta. 

Henrika de Kermadec väitti: ”Vaikka elämä ei muutoksen myötä veisikään sinne, minne oli ajatellut, se avaa aina oven jonnekin. Ja aina voi palata tai valita uuden suunnan. Kenenkään ei tarvitse jäädä yhteen rooliin, eikä itsestään ole pakko rakentaa ehjää.” Sanoisin elämänkokemukseni perusteella, että ei itsestään pysty rakentamaan ehjää. Psykoterapeutti Philippa Perrykin vetää mutkat suoriksi ja väittää kirjassaan Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan (ja lapsesi kiittävät, että sinä luit) — sivumennen sanoen kenties maailman itsevarmin kirjan nimi —, että ”jos puemme pelkomme sanoiksi, se häviää”. Ai siis miten? Jälleen kerran ihmettelin, miten se minua auttaa, että niin hienosti osaan tunnistaa ja tunnustaa tunteeni. Olen kirjoittanut tunteistani ja ajatuksistani satoja jollen tuhansia sivuja ja puhunut niistä satoja jollen tuhansia tunteja. Eivät ole pelot ja muut negatiiviset ajatuskierteet ja tunteet hävinneet mihinkään. Maailma on ahne, itsekäs ja julma. Ihminen on ahne, itsekäs ja julma. Miten nämä asiat ja kokemukset katoavat sanomalla ne ääneen?

Eräs kaverini, joka ei tunne minua kovin hyvin, koska suhteemme perustuu lähinnä seksin harrastamiseen, kuvaili minua hiljattain näin: ”You give this impression to me that you know exactly what you want and are good at keeping boundaries and communicating in a straight way. I remember ages ago that I suggested once going for dinner and you were so straight about how that wasn’t in the realm of what you wanted to do with someone who is likely to not be here in the long run, it just seemed so mature and showed a level of self-understanding that I am not used to. I felt like I could take some notes from your book about clear communication. Also when we have spoken about the really personal difficult experiences in life, you seem to describe them in a way that you have clearly been through some super difficult times but come through it in a way that you are able to look at it calmly and have faced it, rather than bottled it up and let it overcome you.” Miten hyvä olenkaan näyttelemään ja peittelemään todellista persoonallisuuttani, ajatteluani, tunteitani ja vointiani?

Philippa Perry sanoi kirjassaan myös jotain erittäin hyvin: ”Uskon, että me kaikki tarvitsemme jonkun ei-tuomitsevan, jolle puhua, jonka kanssa voimme olla täysin ja anteeksi pyytelemättä oma itsemme.” Niinpä. Sellaisen arjen kumppanin kun löytäisi joskus elämässään, sellaisen joka pysyy rinnalla ja jonka rinnalla pysymiseen voi luottaa niin, kuin omien vanhempien voi ollessaan alaikäinen. 

Soundtrack: Elefantti huonees (jambo)

Töihinpaluu

Palaan työelämään ensi viikolla. On monella tapaa hyvä, että se ajoittuu kesään. Ehdin kerryttää täydet lomat ennen seuraavaa kesää, voin totutella uudestaan autolla ajoon helpoilla säillä ja valoisaan aikaan ja äitini pystyy hoitamaan lastamme kesälomallaan. Huonoa on se, että psykoterapeuttini on tietenkin lomalla juuri nyt. Olen aina kokenut muutokset ahdistavina ja pelottavina, ja tämä on muutos suurimmasta päästä. Puolivälissä äitiyslomaa, kun töihin paluuseen oli vielä pitkä aika, aloin jo osittain kaivata työelämää. Nyt, kun se on lähellä, hallitsevat tunteet siihen liittyen ovat ahdistus ja pelko. Mitä lähemmäs muutos tulee, sitä vaikeammalta ja epämukavammalta se tuntuu, vaikka yrittäisin ajatella niitä puolia, joita vielä muutama kuukausi sitten kaipasin. Se vähän helpottaa, että oletettavasti naisvaltaisella työpaikallani on joku muukin, joka on joskus palannut äitiysvapaalta töihin, kadottanut keskittymiskykynsä ikävöidessään lastaan ja yrittänyt selvitä töistään univelkaisena. Riippuu sitten persoonista ja työyhteisöstä, syntyykö vertaistuellista keskustelua. Tuntuu typerältä stressata tilanteesta, jonka on käynyt läpi suurin osa aikuisista ja selvinnyt siitä ihan hyvin. Ehkä epäonnistumiset ja vastoinkäymiset liittyen perheeseen ja lapseen korostuvat mielessäni, koska olen työskennellyt ja työskentelen jatkossakin niiden parissa? 

Epäonnistumisista puheen ollen: kyllä niin taas ärsyynnyin, kun unelmaansa elävä Saara Aalto hehkutti YLE Puheessa, miten hän ei ole koskaan ymmärtänyt epäonnistumisen käsitettä, koska ajattelee kaiken olevan osa sitä elämän matkaa, joka menee juuri niin kuin sen pitääkin mennä. Onkohan hän sitten sitä mieltä, ettei ole onnistumisiakaan? Jos on valoa, on myös pimeää. Se on sitten asia erikseen, mikä on epäonnistuminen ja mikä ei. Esimerkiksi sairastuminen ei ole. Enitenhän minä juuri sitä pelkään ja stressiä ja uupumista. Mutta onko uupumus sairaus? Uupumista voi pitää epäonnistumisena siinä mielessä, ettei ole onnistunut organisoimaan arkeaan omien voimavarojensa mukaisesti, vaan on arvioinut voimavaransa tai arjen vaatimustason väärin — tai on kyllä arvioinut oikein, mutta onnistumisen himossaan jättänyt asian huomiotta. Sopii kysyä, miksi olen ryhtynyt sosiaalityöntekijäksi, jos minulla on näin huono stressinsietokyky. Sopii kysyä myös, miksi julkisen sektorin sosiaalityö on organisoitu ja resursoitu niin, että siitä suoriutumiseen vaaditaan rautaista stressinsietokykyä? Toisinkin voisi olla. 

Ristikkäiset halut ja tarpeet, siitä tässä ahdistuksessa on kyse. Että aika ei riitä, elämä ei ehdi täyttää kaikkia toiveitani. Tätä kirjoittaessanikin mielessäni puhuu vuorotellen vaativa ja armoton sekä lempeä ja armollinen persoona. Ensimmäinen sanoo, että kaikki on sinun käsissäsi ja jos homma kusee, niin katso peiliin. Jälkimmäinen toteaa, että sellaista elämä on, ei se ole sinun vikasi tai kenenkään muunkaan. Omien voimavarojen ja arjen vaatimustason yhteensovittamisessa esimerkiksi on kyse myös vastaansanomattomista realiteeteista, kuten rahasta ja muiden ihmisten tarpeista. Minkäs minä sille voin, jos lapseni on huonouninen? Varmasti löytyy vastauksia siihen vauva.fi:n keskustelupalstalta, mutta sinne en ole koskaan eksynyt enkä eksy. Faktahan on se, että puolisoni lisäksi kukaan muu ei ole elänyt tämän yksilöllisen lapsen kanssa joka päivä alusta asti ja niin ollen kukaan muu ei voi sanoa, miten jokin asia olisi pitänyt toteuttaa. Varmasti emme ole tehneet kaikkea parhaalla mahdollisella tavalla, mutta ainakin tunnemme lapsemme parhaiten.

Aloitimme unikoulun vauvan kanssa puolisoni kesäloman puolivälissä kotiuduttuamme mökkireissulta, mutta jo ensimmäisen yön jälkeen vauvalle nousi lämpöä ja hän sairastui nuhaan, joka kesti kokonaisen viikon. Lämpö laski onneksi yhdessä illassa. Joko sairastuminen oli reaktio unikouluun tai sitten meillä kävi vain helvetin huono tuuri, sillä tätä ennen vauva oli sairastanut vain yhden nuhan tammikuussa. Pystyimme siis aloittamaan unikoulun uudestaan vasta, kun puolisoni lomaa oli jäljellä viisi päivää, minkä jälkeen yöheräämiset olivat taas kokonaan minun vastuullani. Unikoulun parina ensimmäisenä iltana nukuttamiseen meni yli tunti, vauva huutoitki ensimmäiset 30 minuuttia kunnes uuvahti. Vuorokausirytmi siirtyi kertaheitolla kaksi tuntia aikaisemmaksi, kun lapsi saatiin nukahtamaan ennen iltakymmentä ja hän heräsi ennen aamuseitsemää. Nyt unikoulua on takana kaksi viikkoa, mutta vauva on edelleen heräillyt 30 minuutin - 4 tunnin välein, useimmiten 2-3 tunnin. Toissayönä hän tosin nukkui 4 tuntia 45 minuuttia putkeen, mikä on pisin aika moneen kuukauteen. Uudestaan nukahtamisen vaikeustaso on vaihdellut suuresti: välillä hän on nukahtanut saman tien, kun hänet on vain käännetty kyljelleen, peitelty ja pidetty muutama sekunti kämmeniä hänen selällään. Toisinaan hän on saattanut jatkaa itkemistä ja sätkimistä vartin ajan. Eilisilta oli todella poikkeuksellinen, kun hän ensimmäisen kerran herättyään huutoitki kaksi tuntia. Poikkeuksellisesti otimme hänet syliin, ja siinä hän jossain vaiheessa rauhoittui mutta sänkyyn laskettaessa parahti itkemään uudestaan. Koska huuto kuulosti kipuitkulta eikä ottanut laantuakseen, annoimme vauvalle lopulta Buranan ja pian sen jälkeen hän viimein nukahti. Tänään tajusin, että hänelle on varmaankin puhkeamassa poskihampaita, mikä aiheuttaa kipua. Tänään hän söi huonommalla ruokahalulla kuin koskaan ja on jo muutamana päivänä tunkenut jatkuvasti sormiaan suuhunsa syödessään. Huomasin myös valkoista paistavan jo läpi hänen ikenistään. Makuuasennossa paine ja kipu ymmärrettävästi kasvavat. Sopii toivoa, että hampaat ehtivät puhjeta vielä kuluvan viikon aikana.

Minua kiinnostaa kovasti tutustua uusiin työkavereihin ja asiakkaisiin mutta samalla uuvuttaa jo etukäteen, kun ajattelen sitä sosiaalisen kanssakäymisen määrää ja paineita antaa itsestäni hyvä ensivaikutelma kaikille. Opiskelemaan hakeutuessani ja vielä opiskeluaikanakin mietin, onko introverttiys este sosiaalityöntekijänä toimimiselle. Yllätyksekseni olen huomannut, että meitä onkin täällä monta. Opiskelijana ajattelin, että sosiaalityöntekijän pitäisi olla tietynlainen enkä itse kokenut täyttäväni kaikkia niitä vaatimuksia. Ihmettelin kovasti, miten työssäkäyvillä sosiaalityöntekijöilläkin voi olla ongelmia esimerkiksi elämänhallinnassaan tai mielenterveydessään. Sitten siirryin työelämään ja kasvoin aikuiseksi ja ymmärsin, että sosiaalityöntekijätkin ovat vain ihmisiä.

Kevät

On ihan turha sanoa ihmiselle, jonka perheenjäsen on tehnyt itsemurhan, että kaikki järjestyy. Tuo sanonta kuulostaa korvaani entistäkin absurdimmalta ja epärealistisemmalta. Kaikki ei todellakaan järjesty ja kuka vaan voi kuolla milloin vaan, joten älä vaivaudu puhumaan paskaa.

Olen helpottunut työpaikan vaihdosta, siitä että työstressini on laskenut puoleen. Huomaan kuitenkin, että heti kun työtehtäviä on alkanut kasautua uudessakin työssä, niin menen psyykkisesti paniikkiin siitä pelosta, että joutuisin taas samaan kuormitustilaan. Pelkään, että vittumainen mieleni saa minut stressaantumaan yhä pienemmästä työmäärästä. Tunnen myös suurta epäonnistumista siitä, etten kyennyt jatkamaan edellisessä työssäni, vaikka jotkut toiset pystyvät. Olen edelleen sitä mieltä, että edellinen työnantajani oli ja on täysin kusipäinen organisaatio, eivätkä sen johtajat välitä työntekijöiden ja asiakkaiden todellisesta hyvinvoinnista kaikista kermaisista puheistaan huolimatta. Jotkut kollegani kuitenkin pystyivät sivuuttamaan kaiken sen epäoikeudenmukaisuuden ja vääryyden ja keskittymään omaan asiakastyöhönsä kuin eläen jossakin kuplassa. Jos kykenisin sellaiseen, niin olisin voinut jatkaa entisessä työssäni. Toivon todella, että nykyinen työnantajani ei osoittaudu samanlaiseksi kuin edellinen.

Oli tosi paska järjestely, että jouduin palaamaan vielä lomalta takaisin entiseen työhöni, ennen kuin aloitin uudessa, ja hyppäsin suoraan edellisestä työstä uuteen ilman, että siinä välissä olisi ollut lomaa. Edes loman tai sairausloman jälkeen minulla ei ole ollut levännyt ja virkistynyt olo sitten viime syksyn. Viikon talvilomani ensimmäiset kolme päivää vatsavaivani olivat niin pahat, ettei lomailusta tullut mitään. Kahvilassa purskahdin itkuun siitä, että olin niin väsynyt kipuihin ja pettymyksiin.

Myös ensimmäinen päiväni uudessa työpaikassa oli todella tuskainen kuolemankipeän vatsani takia. Tänään jouduin jäämään kotiin, koska edelliset kolme päivää vatsavaivani ovat olleet aina lounaan jälkeen seuraavaan aamuun asti niin sietämättömiä, että jos olisin vielä neljännen päivän joutunut kestämään ja peittelemään sitä sosiaalisissa tilanteissa, olisin iltaan mennessä ihan ranteet auki -mielentilassa. Kipu toissailtana oli jotain aivan sanoinkuvaamatonta, mutta olin kavereiden kanssa teatterissa ja jouduin sinnittelemään. Sellainen on traumaattista. Sinä iltana päätin, etten enää koskaan sovi vapaa-ajalle mitään tapaamisia ja menoja muualle kuin omaan kotiini. Olen kirjaimellisesti traumatisoitunut kaikista niistä sadoista kerroista, kun olen joutunut peittelemään todellista olotilaani, ajatuksiani ja tunteitani ja esittämään, että kaikki on ok. Toissailtana ratkaisuni oli olla mahdollisimman paljon hiljaa ja osallistumatta keskusteluun, koska pääni oli täynnä vain negatiivisia ajatuksia ja tunteita ja jouduin keskittämään kaiken energiani pysyäkseni tajuissani sen vatsakivun kanssa. Hymyileminen oli lähes mahdotonta. Vaikka olen vaihtanut vähemmän kuormittavaan työhön, epäilen edelleen, olenko ylipäänsä työkykyinen.

Olen jo usean kuukauden ajan saanut päivittäin outoja jumittumiskohtauksia, jollaisia en ole ennen kokenut. Olen esimerkiksi töissä kirjoittamassa tai lukemassa jotain, kun yhtäkkiä pääni tyhjenee ihan totaalisesti ja jään ikään kuin kuuntelemaan ihmeissäni pääni sisäistä hiljaisuutta. Yritän saada kiinni siitä, mikä mielessäni oli ennen jumittumista, mutta menee kauan, ennen kuin psyykkinen lukko aukeaa. Ikään kuin joku pääni sisällä puhuva ihminen paiskaisi yhtäkkiä oven kiinni kesken lauseen, ja rynkytettyäni ovea jonkin aikaa, saan sen taas auki ja voin jatkaa keskustelua. En tiedä, onko tämä muille ymmärrettävä kuvaus, mutta juuri tuolta minusta tuntuu. Koen ne tilanteet aika pelottaviksi. Uskon, että kohtaukset johtuvat ylikuormituksesta ja masennuksesta. Viime viikolla sain sellaisen ahdistuskohtauksen töissä, että jouduin taas ottamaan rauhoittavia. Käteni alkoivat täristä, sain kuumia aaltoja, vatsani heitti volttia, päässäni soi pakkoajatuksia, tein pakkoliikkeitä ja pelkäsin joutuvani kohtaamaan muita ihmisiä. Päällimmäinen tunne oli ahdistava, kokonaisvaltainen pelko. En ikinä pärjäisi ilman rauhoittavia.

Minusta on tuntunut hankalalta jutella niitä näitä uusien työtoverieni kanssa. Haluaisin ihan ensin tietää heidän taustansa ja että he tietäisivät minun. En tarkoita työuraa, vaan henkilökohtaista elämää. Minua ahdistaa, että uudessa työyhteisössä ei tiedetä siitä, että menetin veljeni vain muutama kuukausi sitten. Edellisessä työpaikassani kaikki tiesivät siitä, ja se oli minusta helpottavaa. Vielä en ole löytänyt sopivaa hetkeä kertoa siitä kuin yhdelle tiimikaverilleni. Saisin vähän oudon maineen, jos yhtäkkiä lounaspöydässä toteaisin: "Mun veli teki syksyllä itsemurhan". Koska muut eivät tiedä siitä, oletan koko ajan, että heilläkin voi olla samankaltaisia suuria salaisuuksia, minkä vuoksi koen vaikeaksi lähestyä heitä ja jutella niitä näitä. Samalla tavoin on ahdistavaa joutua salaamaan psyykkisiä ongelmiaan. Oletus on, että kaikki työssäkäyvät ihmiset voivat hyvin ja ovat ennen kaikkea psyykkisesti terveitä. Varsinkin työssä, jossa on paljon mielenterveysongelmista kärsiviä asiakkaita. Heistä puhutaan "toisina" ikään kuin kukaan meistä ei voisi kuulua samaan kategoriaan. Se on ihan perseestä. Inhoan kaikkea salailua, jonka tarkoituksena on vain pitää yllä valheellista kulissia.

Olen aina tai ainakin koko aikuisikäni inhonnut small talkia yli kaiken. Minusta on miljoona kertaa miellyttävämpi vaihtoehto olla hiljaa kuin jauhaa paskaa ihan vain hiljaisuuden täyttämiseksi. Kun muut puhuvat vaikkapa säästä minuuttia kauemmin, niin minä poistun paikalta vähin äänin. En myöskään koe mitään merkitystä sellaisilla kaverisuhteilla, joissa ei puhuta avoimesti myös negatiivisista kokemuksista, ajatuksista ja tunteista. Aina kun joku kaveri sanoo, että hänelle kuuluu vain hyvää, niin vakuutan itselleni, että hän vaan ei kerro koko totuutta. Miten kukaan voisi tässä maailmassa voida hyvin ja olla onnellinen? Ihan absurdi ajatus.

Työelämä

Tunnen niin paljon vihaa, katkeruutta, pettymystä, epäoikeudenmukaisuutta, surua ja kaikkia muita negatiivisia tunteita työnantajaani kohtaan. En vaan voi ymmärtää, miten mikään organisaatio voi välittää työntekijöistään niin vähän. Johtajat ja päälliköt ilmiselvästi pyyhkivät perseensä työterveyshuollon suosituksilla ja työntekijöiden kirjelmillä. Mihin voi enää kääntyä, kun esimiehet nuolevat toistensa perseitä?

Vantaan esimerkki osoitti, ettei edes Aluehallintoviraston huomautuksella ole merkitystä päättävän tahon silmissä. Olen varma, että ainakin 90% Suomen sosiaalitoimen yksiköistä saisi Avin huomautuksen, jos työntekijät tekisivät valituksen työoloistaan. Nykyinen työpaikkani mukaan lukien.

Tuntuu siksikin pahalta vaihtaa työpaikkaa, että lähtöni ei varmasti vaikuta organisaation johtamiskulttuuriin ja työntekijöiden hyvinvointiin. Niin monet ovat kulkeneet pyöröovista sisään ja ulos, että työntekijöiden vaihtuvuudesta on tullut normi. Nykyinen esimieheni on todennut lukuisat kerrat, että "se nyt vaan on niin". Ei se nyt jumalauta ole mikään "Maa kiertää Aurinkoa". Niin kauan, kun johtoportaassa on hänen kaltaisiaan työntekijöitä, jotka tekevät työnsä aina siitä mistä aita on matalin, mikään ei tule muuttumaan. Ja niin kauan, kun sosiaalityön arvostus on pelkkää teeskentelyä ja korulauseita, työntekijöiden vointi ei kohene.

Uusi vuosi

Oikeasti olen aivan kauhuissani töihin paluusta ja uuden työn aloittamisesta. Olen nyt viidettä viikkoa sairauslomalla ja palaan töihin loppiaisen jälkeen. Työterveyslääkärin puolen tunnin pituinen tapaaminen on ihan naurettava peruste sille, voiko ihminen palata töihin vai ei, kun kyse ei ole ulkoisesti havaittavasta fyysisestä esteestä. Jos suolistoni toiminnan ja siellä kiertävän kaasun määrän voisi nähdä katseella läpi ihon ja lihan ja päässäni vellovan ahdistuksen ja masennuksen, niin kenellekään ei olisi epäselvää, kuinka mahdotonta minun on jaksaa ja selvitä töissä. Mitä enemmän asiaa ajattelen, kaikki työt, ylipäänsä sitoutuminen siihen, että lähden aamulla johonkin julkiseen paikkaan, tuntuu yhä mahdottomammalta. En ole uskaltanut sanoa tätä ääneen kellekään. Työterveyslääkärille sanoin voivani vähän paremmin, koska en ole luonnollisesti samalla tapaa uupunut ja stressaantunut kuin töissä ollessa. Todellisuudessa koen vaan niin vahvasti, että minun täytyy mennä töihin eli ettei ole muita vaihtoehtoja, että sanon uskovani, että myös pystyn siihen.

Olen helvetin huono teeskentelemään, esittämään ja valehtelemaan varsinkaan pidemmän päälle. Työhaastatteluissa ja ylipäätään töissä se on kuitenkin välttämättömyys, jollei satu olemaan luonnostaan positiivinen Duracell-pupu. Olen tosi ahdistunut työhöntulotarkastuksesta, johon luonnollisesti joudun saatuani uuden työpaikan. Työhaastatteluissa en tietenkään ole kertonut sairauslomastani, mutta se on ollut vain asian kertomatta jättämämistä, koska ei kukaan ole terveydentilastani suoraan kysynyt. Jos haluan pitää saamani uuden työpaikan, työhöntulotarkastuksessa joudun valehtelemaan voinnistani paljon suoremmin. Erään kaverini puoliso menetti syksyllä uuden työpaikkansa kerrottuaan työhöntulotarkastuksessa lääkärille jääneensä edellisestä työpaikastaan sairauslomalle uupumuksen takia. Juuri tuon uupumuksen takia hän oli opiskellut uuden ammatin, mutta lääkärin mielestä hän ei ollut toisenlaisessa työssä uuvuttuaan enää sopiva suoriutumaan edes siitä uudesta ammatista. Työhaastattelussa menin vähän jäihin, kun esimies kysyi suoraan, millainen paineensietokyky minulla on. Ööh...

Nukuin viime yönä 12 tuntia eli klo 11:30 asti - en siksi, että minulla olisi ollut univajetta, vaan siksi, että olin niin uupunut kahden vuorokauden sietämättömien vatsavaivojen seurauksena. Pelkkä oleminen sairauslomalla on rankkaa näiden kipujen ja turvotuksen kanssa, saati sitten työskenteleminen ja pakkososiaalisuus tekohymyilemisineen kaikkineen. Join päivittäin kolme kuukautta Foreverin aloe vera -juomaa, jonka myyjä oli saanut siitä avun pitkäaikaisiin suolistovaivoihinsa, mutta minuun sillä ei ollut mitään vaikutusta. Paitsi että siihenkin meni yli sata euroa rahaa. Kävinpä joulukuussa kokeilemassa kraniosakraaliterapiaakin ja terapeutti kertoi suolistovaivojensa parantuneen kahdessa vuodessa Antioksidanttiklinikan lääkärin hoidossa, mutta siihen oli mennyt tuhansia euroja. Ei minulla ole ylimääräisiä tuhansia euroja. Pelkkä yksi kerta kraniosakraaliterapiaa maksoi 100 euroa. Kaiken lisäksi minun on tosi vaikea uskoa mihinkään ei-länsimaalaiseen-lääketieteeseen perustuvaan. Antioksidanttiklinikalta lähetetään ulostenäytteitä Jenkkeihin suolistobakteeriston analyysia varten ja tuloksen perusteella määrätään satojen eurojen luontaistuotteita, mutta virallisen länsimaalaisen lääketieteen mukaan ihmisen suolistibakteeristosta ei vielä tiedetä kuin pieni murto-osa eikä sen perusteella voida tehdä mitään johtopäätöksiä ja hoito-ohjeita. Olen ihan pyörällä päästäni. Syy voi olla missä vaan. Kaiken kukkuraksi pari päivää sitten ilmestyi uutinen, että jokin ihmisen vatsassa oleva kudosrypäs on tunnistettu itsenäiseksi elimekseen monivuotisen tutkimuksen tuloksena. Entä jos vaivani johtuvatkin siitä? Vasta nyt, kun elin on tunnistettu, voidaan alkaa tutkimaan sen funktiota ja vaikutuksia. Ehdin varmaan kuolla, ennen kuin ne tutkimukset valmistuvat. Olen yllättynyt, miten vähän sairausloma on vaikuttanut suolisto-oireisiini. Jos oireet syntyisivät vain psyykkisestä kuormituksesta, niin olisi niiden pitänyt vähentyä sairausloman aikana edes jonkin verran. Koko joulukuun aikana suolistoni oli suhteellisen oireeton vain kuutena päivänä. Ei oireeton, mutta oireita oli niin vähän, etteivät ne lannistaneet ja häirinneet tekemistä ja mielialaa. Käytän nykyään Olotila-sovellusta, jolla voi seurata vointia. Se on tehty tulehduksellista suolistosairautta sairastaville, mutta sopii osittain myös IBS-potilaille. Toisaalta, eihän sairausloma paljon vaikuttanut viime keväänäkään, vaan ratkaiseva muutos tuli bentsodiatsepiinilääkityksestä.

Lopetin bentsodiatsepiinin syömisen loppusyksystä, koska a) sen vaikutus oli laimentunut tosi paljon ja b) sitä ei saa syödä raskauden ja imetyksen aikana, eli olisin joka tapauksessa joutunut lopettamaan sen viimeistään keväällä. En tietenkään halua syödä voimakasta riippuvuutta aiheuttavaa lääkettä, jos siitä ei ole huomattavaa hyötyä. Varasin myös ajan psykiatrilleni, koska haluan lopettaa myös mielialalääkitykseni lapsenhankinnan takia. Psykiatrini sanoi aiemmin, että sitä saisi jatkaa raskaana ollessa, mutta lääkkeen tuoteselosteessa on pitkä lista riskejä liittyen raskauteen ja imetykseen. En halua mitään riskejä ja haluan lopettaa lääkityksen hyvissä ajoin ennen raskaaksi tuloa, jotta ehdin psyykkisesti sopeutua uuteen tilanteeseen. Tähän päälle vielä työpaikan vaihto, niin kuormitus on valmis. Työterveyslääkärini sanoi, että kannattaa miettiä tarkkaan, milloin alamme yrittää lasta, koska mielenterveysongelmat tuskin helpottavat, kun hormonitkin heittävät häränpyllyä. Ihan kuin en olisi tuota tiennyt! Annoin mennä toisesta korvasta ulos, etten olisi suuttunut hänelle. Totta kai mietimme asiaa, mutta eihän juuri kukaan voisi hankkia lapsia, jos elämän ja terveyden pitäisi olla täydellisessä tasapainossa.

Olen pitänyt taukoa blogin kirjoittamisesta, koska en halunnut kirjoittaa heti siitä, mitä lokakuussa tapahtui. Veljeni lopetti elämänsä. Se toki vaikutti osaltaan uupumukseeni ja työkyvyttömyyteeni, mutta olisin aika varmasti joutunut jäämään sairauslomalle muutenkin. En halua edelleenkään käsitellä veljeni kuolemaa täällä blogissa, puhun siitä mieluummin suoraan ystävieni, perheeni ja terapeuttini kanssa, vaikka ainakin osa heistä lukee myös tätä. Blogissa kirjoitan vain asioista, jotka koen voivani kertoa kaikille samalla tavalla. Sen voin sanoa, että kaipaan veljeäni valtavasti ja olen erittäin surullinen siitä, millaisen elämän hän sai ja mitä hän joutui (koki joutuvansa) tekemään itselleen. En ole vihainen tai katkera hänelle, vaan elämälle ja tälle paskalle maailmalle.

Voin vain toivoa, että tästä vuodesta tulee edellistä parempi.

Työpaikka

Voin ilokseni todeta, että minulla on ollut kahden viikon ajan vähemmän suolistovaivoja. Toki yksittäisiä tuskan päiviä on ollut eikä täysin oireetonta päivää ole näkynyt, mutta muutos parempaan on kuitenkin selkeä. En keksi sille muuta syytä kuin Librax-lääkkeen, jota olen kuukauden verran syönyt. Ensimmäisten kahden viikon ajan se ei tuntunut auttavan, mutta sitten aloin huomata muutoksen. 12 vuoden kärsimyksen jälkeen on siis löytynyt ensimmäinen lääkevalmiste, joka ehkä auttaa minua edes jonkin verran. Ei sillä, onhan näitä parempia kausia ollut ennenkin, ja puhun nyt tosiaan kahdesta viikosta, en kuukausista saati vuosista. Että en nyt ole tässä IBS:n hautajaisia järjestämässä tai luule pystyväni taas ryhtymään vaikka mihin vain jälleen kerran pettyäkseni. Ihan jalat maassa seuraan tilannetta.

Ilokseni voin kuitenkin todeta myös, että mielialani on kohonnut jonkin verran suolisto-oireiden vähennyttyä ja tietenkin se puolestaan tukee suoliston parempaa toimintaa. Itsetuhoisia ajatuksia on ollut vähän vähemmän ja olen jaksanut kokoaikaista työtä yllättävän hyvin. Toisaalta suolistovaivojen väheneminen saattaa olla hetkellistä ja johtua kokoaikaiseen työhön palaamiseen liittyvistä onnistumisen ja merkityksellisyyden tunteista. Tunnen itseni taas tärkeäksi ja tuottavaksi ihmiseksi, tasavertaiseksi muiden kanssa. Sain myös huomata, että monet työtoverini ilahtuivat paluustani.

Päätin olla sittenkin hakematta unelmatyöpaikkaa, joka mol.fi:ssä oli haussa. Hakuaika päättyi tänään. Joka päivä olen asiaa pohtinut ja joka päivä olen tullut varmemmaksi siitä, etten halua luopua nykyisistä asiakkaistani ja että haluan tulla nykyisen työni asiantuntijaksi, ennen kuin vaihdan uuteen. Kun ajan myötä minun ja asiakkaideni välille on alkanut vihdoin muodostua luottamuksellinen suhde, työhön tulee valtavasti lisää mielekkyyttä ja merkitystä. Minusta tulee asiakkaalle henkilökohtaisella tasolla tärkeä, eikä vain joku joka vuosi vaihtuva viranomainen, joka tekee päätöksiä papereiden perusteella. Ilmeisesti sitä vaan pitää jaksaa kärsivällisesti odottaa, koska resurssit eivät riitä asiakkaiden tapaamiseen tarpeeksi usein.

Lisäksi yksikköni uusi johtaja on lähestulkoon luvannut, että kaikkien sosiaalityöntekijöiden palkkoja korotetaan lähiaikoina. Se on tietysti vähän pakko, kun muilla työnantajilla palkat ovat vastaavissa tehtävissä korkeammat, eikä lähes kukaan uuden lain puitteissa tarpeeksi pätevä hae meille töihin. Ulkopuolisen silmissä päätökseni olla hakematta uutta duunia kaiken uupumuksen ja ahdistuksen jälkeen on varmaan tyhmä, mutta seison sen takana sataprosenttisesti. Työpaikan vaihtaminen ei yksinkertaisesti tunnu tällä hetkellä hyvältä ja oikealta ratkaisulta. En pysty enkä halua toimia vastoin intuitiotani.

Tänään tuli taas puhelimessa täyslaidallinen vittua ja saatanaa ja perkelettä ja paskaa eräältä asiakkaalta. Ja apinakin kuulemma olen. Hänen mielestään syyllinen hänen huumeiden käyttöönsä olen minä. En ahdistunut puhelusta, päin vastoin. Tunsin mielihyvää oikeassa olemisesta ja siitä, että jos jatkan tässä työssä vielä pitkään, hän ja/tai hänen läheisensä kiittää minua vielä joku päivä. Hänen kielenkäyttönsä lähinnä nauratti, tuntui kuin olisin keskellä sketsiä. Ja yksi asia, mikä nykyisessä työssäni toimii hyvin ja tekee työstä mielekästä, on asiakasasioiden jakaminen työtovereiden kanssa. Tuokin puhelu olisi voinut jäädä vaivaamaan, jos en olisi voinut käydä kertomassa ja keskustelemassa siitä kollegojeni kanssa vielä samana päivänä.