Syömishäiriö

Ensinnäkin diagnoosi ja termi syömishäiriö on varsin kapea ja harhaanjohtava, koska häiriöön liittyy myös liikunnallinen käyttäytyminen ja kehonkuvanhäiriö. Virallisenkin määritelmän mukaan syömishäiriöt ovat mielenterveyden häiriöitä, joihin liittyy poikkeavan syömiskäyttäytymisen lisäksi psyykkisen, fyysisen tai sosiaalisen toimintakyvyn häiriintyminen. 

Joidenkin ihmisten tuntuu olevan vaikea käsittää minun olevan syömishäiriöinen, kun rakastan hyvää ruokaa, tykkään ruoanlaitosta ja leipomisesta, ravintoloissa ja kahviloissa käyminen on lempipuuhaani enkä voisi kuvitella eläväni ilman lähes jokapäiväistä suklaata tai jäätelöä. Tulen todella kiukkuiseksi, jos joudun syömään jotakin mautonta tai pahanmakuista tai koostumukseltaan epämiellyttävää, esimerkiksi kuivaa. Silloin kalorit tuntuvat ihan turhilta. Olisin voinut saada mielihyvää, mutta sainkin vain kalorit eli mitään hyvää ei tapahtunut! 

Minun on puolestaan vaikea käsittää, mikseivät muut ihmiset käsitä. Syömishäiriö harvoin juontuu siitä, ettei ihminen pitäisi hyvästä ruoasta. Syömishäiriöiselle ruoka on paitsi ihanaa myös helvetillisen pelottavaa ja suunnattoman ahdistavaa. Minä todellakin tiedän eron, koska olen kerran parantunut syömishäiriöstä. Erehdyin jopa uskomaan, ettei siihen voi toista kertaa sairastua, kun kerran on saanut ajatuskuvionsa kuntoon. Mutta ihmisen mieli on vittumainen olio. 

Syömishäiriöisen ulkonäköä on kutakuinkin mahdotonta kommentoida niin, ettei se lietsoisi hänen sairaalloista ajatteluaan. Kun ties kuinka monet miehet ovat kehuneet minua timmiksi ja ties kuinka monet naiset hoikaksi, joka kerta olen vastannut heille hiljaa mielessäni: Voi kunpa tietäisitkin, mitä tuskaa ja sairautta siihen liittyy. Syvimmin mieleeni ovat iskostuneet kaksi läheisteni kommenttia. Kerran ystäväni sanoi, ettei ollut huomannut minun laihtuneen, kun mainitsin laihtuneeni useita kiloja lyhyessä ajassa. Toinen ystäväni sanoi, että minä olen hänen mielestään vähän pyöristynyt, kun kerroin, että kärsin edelleen syömishäiriöstä enkä ole lihonut laihduttuani 17 kiloa puolessa vuodessa. Jos haluaa yrittää ymmärtää syömishäiriöisen mieltä enemmän, kannattaa lukea esimerkiksi Eevi Sjöholmin kirja Vahva. Lukiessa tulee kuitenkin muistaa, että oirekuvia on yhtä paljon kuin sairastuneita, joten hänen kokemuksensa on vain yksi miljoonasta erilaisesta.

Yritän välttää paljastamasta ja varsinkaan siirtämästä mitään näistä sairaalloisista ajatuksista, tunteista ja oireista lapselleni. Kannustan ja tuen häntä liikunnalliseen elämäntapaan ja terveelliseen ruokavalioon ja esimerkiksi syön hänen kanssaan lähes aina itsekin jotain. En toki useinkaan samaa kuin hän, koska hän on vielä toistaiseksi todella valikoiva ruoan suhteen ja syö myös eläinperäisiä tuotteita. Lihaa ja kanaa en tosin ikinä kotiin hänellekään osta. En kommentoi lapseni kuullen negatiivisesti muiden ihmisten tai itseni ulkonäköä tai ihaile kenenkään hoikkuutta. Lastani kehun komeaksi, vahvaksi ja söpöksi.

Liikkuminen vähentää ja ennaltaehkäisee suolistovaivojani silloin, kun vaivat eivät ole niin kivuliaat ja epämukavat, että liikkuminen on mahdotonta. Istuminen lisää vatsavaivojani merkittävästi, joten enemmän kaloreita polttava ja lihaksia aktivoiva seisominen ja liikkuminen lyö kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Jos suolistoni kestäisi tärinän ja hölskymisen, harrastaisin epäilemättä juoksua. Kerran puskapaskalla käyneenä en halua ottaa riskiä uudelleen enää koskaan. 

En ikinä jätä syömättä aamupalaa. Aamupalan syömättä jättäminen olisi vakava merkki syömishäiriöni pahenemisesta. Sairastuttuani syömishäiriöön toista kertaa söin kuukausien ajan aamupalaksi vain banaanin ja join kahvikupillisen, mikä oli tehokas laihdutuskeino. Lapseni oli vielä niin pieni, ettei kiinnittänyt asiaan huomiota tai ainakaan voi muistaa sitä. Olen aina ihmetellyt, miten monet oletettavasti ei-syömishäiriöiset ihmiset eivät syö lainkaan aamupalaa, koska minulle se on merkki syömishäiriöstä.

Jos oksentaminen ei aiheuttaisi minulle vähintään 24 tuntia kestäviä vatsavaivoja, niin tekisin sitä mitä todennäköisimmin edelleen varsin usein. Vatsavaivat ovat tehokas bulimian ehkäisymekanismi. Lisäksi aktiivisen oksentelun laukaisema refluksioire on inhottava, enkä haluaisi sitä uudestaan. Hampaani ovat myös jo vaurioituneet käsittääkseni sekä oksentamisesta että bruksismista niin, että häpeän niitä. Oksentaminen lienee haitallisin laihdutuskeino.

Huolehdin tarvittavien vitamiinien sekä riittävän proteiinin ja kuidun saannista. Vältän punnitsemasta itseäni ja laskemasta ruoan kaloreita tai rasvaprosentteja, jottei syömishäiriöni pahenisi. En seuraa päivittäistä askelmäärääni. Mielestäni kaikki biohakkerointi (kuten älysormukset) on saatanasta. Jos sille tielle lähtisin, niin syömishäiriöni mitä todennäköisimmin pahenisi alta aikayksikön. Ihmettelen, miten biohakkerointi ei saa kaikkia sen käyttäjiä sairastumaan. 

Ajattelen ruokaa, syömistä, liikuntaa ja kehoani vähintään joka toinen tunti. Joinakin päivinä en kestä katsoa itseäni peilistä, koska pelkään lihoneeni tai en jaksa kuunnella sisäistä kriitikkoani. Toisina katson itseäni inhoten ja kritisoiden, vikoja etsien. Niukkakalorisen ja/tai urheilullisen päivän päätteeksi saatan katsoa peiliin tyytyväisenä. Joidenkin kehoni kohtien koskettaminen tuntuu sietämättömältä, koska ne eivät ole tarpeeksi timmejä. Joka ikinen ilta viimeistään yrittäessäni nukahtaa käyn läpi mielessäni, mitä olen päivän aikana syönyt ja juonut ja miten paljon olen liikkunut. Yritän arvioida, oliko se sopivasti vai liikaa. Koskaan lopputulos ei ole se, että olisin syönyt liian vähän tai liikkunut liian paljon. Yleensä tulos on se, että olen syönyt liikaa ja liikkunut liian vähän. 

Koen ihmispaljouden esimerkiksi Helsingissä ja erilaisissa tapahtumissa todella kuormittavaksi ääniyliherkkyyteni, ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden kokemukseni lisäksi siksi, että vertailen itseäni koko ajan muihin.

Olen tainnut mainita tästä aiemminkin, ehkä ensimmäisestä syömishäiriöstäni parantumisen yhteydessä, mutta edelleenkään alla kuvailemasi kehovaatimukset eivät päde siihen, minkälaiset naiset viehättävät minua seksuaalisesti ja romanttisesti. Viimeksi tällä viikolla näin naisen, johon tunsin heti vetoa, ja hänen kehonsa oli pehmeä ja muodokas. Minun kehostani viehättyvien miesten tuntuu olevan vaikea ymmärtää, etten halua itseni kaltaisia naiskehoja lainkaan. Lisäksi ihailen edelleen naisia, jotka näyttävät vähät välittävän siitä, mitä heidän kehoistaan ajatellaan. Ihailen esim. artisti Been asennetta ja halveksin Sanna Marinin syömishäiriöisen huomiohuoran imagoa.

Joskus näen sattumalta kaksoisolentoni, yksin urheilevan tai syövän hoikan naisen. Tunnen hänen kehoaan kohtaan kateutta, mutta yllättäen myös säälin häntä samalla tavoin, kuin säälin sellaisia ihmisiä parannuttuani ensimmäisestä syömishäiriöstäni. Ymmärrän häntä ja olen surullinen hänen puolestaan. 

Sain keväällä matalan ferritiiniarvoni takia lähetteen ravitsemusterapeutille ja vastaanottoajan vihdoin elokuulle. Ruokapäiväkirjan täyttäminen oli stressaavaa ja ahdistavaa ja pahensi syömishäiriöistä ajatteluani. Koska ruokavaliolla ei voi raudan imeytymishäiriötä parantaa, oletin lääkärin lähettäneen minut ravitsemusterapeutille ensisijaisesti mutta salakavalasti syömishäiriön takia. Yllätyin suuresti, kun tunnin tapaamisella ravitsemusterapeutti ei maininnut sanallakaan syömishäiriötäni, vaikka se selvällä suomen kielellä lukee terveystiedoissani. Ajattelin, että ruokapäiväkirjanikin viittaisi syömishäiriöön, mutta ravitsemusterapeutti vain kehui erinomaista ruokavaliotani ja vakuutti, että saan siitä kaikki tarvittavat ravintoaineet. Hämmentyneenä kävelin ulos terveysasemalta.

Kykenen yleensä joustamaan kaikista syömishäiriöisistä säännöistäni ja rajoituksistani ravintoloissa, kahviloissa, matkoilla ja kylässä muiden seurassa, kunhan tiedän etukäteen, mitä syötävää siellä on ja miten ja milloin pystyn harrastamaan liikuntaa. Minulla on oltava mahdollisuus varautua henkisesti. Sitä terveiden tuntuu olevan vaikeaa ymmärtää. Henkinen varautuminen on keino yrittää hallita ja minimoida ahdistusta.

Lopuksi, terveellisten elämäntapojeni — niin, syömishäiriöinen elämäntapa on sivusta katsoen varsin ihailtavan terveellinen — motiivi ei ole pitkäikäisyys, koska tunnetusti elämänhaluni ei ole kovin korkea. Pitkien seurantatutkimusten mukaan kaksi kolmesta tai jopa kolme neljästä toipuu syömishäiriöstä hyvin. Toivuin jo kerran, mutta voisinko toipua toistamiseen?

Esimerkkejä yleisistä tekijöistä, jotka voivat vaikuttaa syömishäiriöön ja jotka kaikki täyttyvät kohdallani

Persoonallisuuspiirteenä perfektionismi (vaativa persoonallisuus)

Geneettinen alttius

Huono itsetunto

Traumaattiset kokemukset

Ahdistus ja/tai masennus

Tavoite 

Pysyä samanpainoisena ja -kokoisena (XS) ja yhtä lihaksikkaana tai laihtua muutama kilo.

Säännöt

Syömisten välissä on oltava aina vähintään neljä tuntia, mieluummin enemmän. Jos syön aiemmin jotain, se on huomioitava seuraavalla aterialla ja ateriaa on siirrettävä vähintään tunnilla myöhemmäksi. Mitä pidempään pystyn olemaan syömättä, sen paremmin olen elämässä onnistunut.

Nälkä on merkki onnistumisesta, hyvästä suorituksesta itsekurissa. Kun tunnen nälän, se täytyy ensin sivuuttaa. Nälän tunne usein menee hetkeksi ohi ja ohi menemistä voi edistää juomalla vettä tai jotain vähäkalorista kuten kahvia. Syöminen on ansaittua ja oikeutettua vasta sitten, kun nälkä palaa uudestaan eli kyseessä on tosinälkä. 

Koskaan en saa syödä itseäsi ähkytäyteen. Ähky on täydellinen epäonnistuminen. Jos teen niin, minun on oksennettava silläkin uhalla, että joudun kärsimään vatsavaivoista seuraavan vuorokauden ajan. Se on ansaittu rangaistus. Jos en oksenna, lihon hetkessä monta kiloa ja laskua on sitten maksettava monta päivää. Ähkyn jälkeen en voi katsoa itseäsi peilistä.

Buffetteihin en voi mennä syömään koskaan. Niissä ähkysyömisen vaara on hälyttävän suuri ja ruokamäärä sekä muiden ihmisten ahmiva syöminen ahdistavat aivan liikaa. Myös salaattibuffetteja on vältettävä, ne ovat salakavalia. 

Joka päivä täytyy harrastaa liikuntaa. Lapseni kanssa viettämilläni viikoilla pystyn urheilemaan vähemmän, joten se on kompensoitava lapsivapailla viikoilla. Keväästä syksyyn alle 3 km matkat on käveltävä ja alle 10 km matkat pyöräiltävä, mikäli siihen on aikaa. Voi jos talvea ei olisikaan, bensan kulutukseni olisi moninverroin pienempää!

Proteiini on aina ensisijaista suhteessa hiilihydraatteihin. Sillä voin varmistaa lihasten erottuvuuden. 

Syöminen kannattaa painottaa iltaan, koska silloin saan tuntea oloni hoikaksi ja onnistuneeksi koko päivän eikä ahdistusta tarvitse kestää valveilla niin kauaa. Illalla pääsen ahdistusta pakoon uneen. Tarvitsen ruokanautinnon tuomaa mielihyvää masentuneelle mielelleni ja iltaisin kykenen sallimaan itselleni esimerkiksi suklaata tai jäätelöä. Kuitenkin jos neljän tunnin syömistauko ei täyty ennen iltakymmentä, en voi syödä iltapalaa, koska yösyöminen lihottaa eikä minulle ehdi tulla aamuksi nälkä. 

On muistettava alkoholin ja maitokahvin kalorit. Ruoan kanssa voin juoda vain vettä tai harvakseltaan viiniä. Kauramaidosta, mehusta yms. juomista kertyy turhia kaloreita. En halua humalajuoda muutenkaan, mutta vähäisenkin alkoholimäärän yhteydessä on huomioitava sen vaikutus syömisen määrään. Hiilihapollisia juomia kuten limua tai siideriä en mielelläni suolistosairauden takia juo, mutta en joisi niitä kalorienkaan takia. 

Luiden ja lihasten sekä käsien verisuonten täytyy näkyä mahdollisimman paljon. Tärkeimpiä ovat vatsa-, olkavarsi-, hartia-, selkä- ja reisilihakset sekä rintakehän luut, solis-, kylki- ja lantioluut ja selkäranka. Jos jokin näistä lakkaa erottumasta, on piru merrassa. Sisäreidet eivät saa koskettaa toisiaan, kun seisoo suorana jalat kymmenisen senttiä erillään. Kylkien siluetin on oltava tasaisen sileä ja kiinteä, ei muhkuroita tai jenkkakahvoja. Olen synnyttänyt, mutta se ei saa näkyä kehostani. 

Se, että olen huoneen hoikin ja lihaksikkain, on merkki onnistumisesta. Se, että en ole, on merkki epäonnistumisesta eli siitä, että joku muu on minua parempi. Olen onnistunut vasta ollessani paras tai yhtä hyvä kuin parhaat. 

Kun on paljon tekemistä, on helpompi olla syömättä ja samalla palaa kaloreita kuin huomaamatta. Kannattaa siis pitää itsensä kiireisenä. 

Kielletyt ruoat ja juomat kaiken eläinperäisen lisäksi

Pasta

Nuudelit

Peruna

Riisi

Pizza

Sipsit 

Popcorn

Kaikki uppopaistettu (friteerattu)

Kaikki paneroitu

Vehnäleipä

Keksit

Mehu

Limu

Siideri

Lonkero

Sisäinen puhe

Sulla on niin ruma naama, että sitä on kompensoitava timmillä keholla, muuten et kelpaa kellekään.

Ei sulla ole oikeutta syödä.

Millä oikeudella sä tuon söisit?

Mitä jos vaan jättäisit syömättä?

Et ole liikkunut riittävästi. 

Sun pitää liikkua enemmän.

Et saa levätä.

Olet vitun ruma. 

Olet syönyt liikaa.

Taas olet lihonut. 

Olisi kyllä todellakin laihtumisen varaa. 

Voisit lopettaa syömisen. 

Lopeta syöminen. 

Tunteet

Ahdistus (tiedän, ettei se ole oikeasti tunne vaan olotila ja tunnekimppu, mutta terminä se kuvastaa tunnetta parhaiten) 

Morkkis (sama kuin edellä)

Katumus

Pelko

Kauhu

Inho ja itseinho

Viha

Suru

Pettymys

Syyllisyys

Epävarmuus 

Kateus

Ylpeys

Yksinäisyys

Häpeä

Ps. Empiirisen kokemukseni perusteella aikuisten miesoletettujen syömishäiriöiden esiintyvyys on nykyään samaa luokkaa kuin naisoletettujen. Miksi tästä ei puhuta yhteiskunnallisesti enemmän!?!? Koska miehet eivät myönnä heikkouttaan, sairauttaan ja epätäydellisyyttään. Naiset ovat hysteerisiä ulkonäöstään, painostaan, muiden mielipiteistä yms. Ei miehet, herranen aika! Mies voi olla masentunut, päihdeongelmainen tai skitsofreeninen mutta ei sentään syömishäiriöinen. 2023 Ylekin uutisoi, että miesten syömishäiriöitä ei ole ymmärretty, tutkittu tai huomioitu mediassa. Vuonna 2017 julkaistun suomalaisen tutkimuskatsauksen mukaan häiriintynyttä syömiskäyttäytymistä oli pojista ja miehistä 20 prosentilla, tytöistä ja naisista 25 prosentilla. Koko suomalaisesta väestöstä joka 6. nainen ja joka 40. mies kärsii syömishäiriöstä tai häiriintyneestä syömiskäyttäytymisestä. Siis tunnistetusti. Näissä prosenteissa ja osuuksissa on melkoinen ristiriita. 

Ruokavalio

Vielä parikymmentä vuotta sitten ensikertaa ilmastoahdistuksesta kuullessani ihmettelin ilmiötä. Mietin, miten joku voi ahdistua jostain niin kaukaisesta ja epämääräisestä kuin ilmastonmuutos. Luotin yhteiskunnan ratkaisevan haasteet, teknologiahan kehittyi koko ajan. Viimeisen vuoden ajan olen kärsinyt ilmastoahdistuksesta itse ja ihmettelen, mikseivät kaikki muutkin. Kutsuisin sitä myös ilmastomasennukseksi ja ympäristötoivottomuudeksi. Herättyäni eläinperäisen ruoantuotannon totuuksiin en ole voinut enää sulkea silmiäni niiltä. Kun kerran tiedostaa jotakin, sitä on mahdoton olla enää tiedostamatta. 

Nyt ihmettelen, miten minä fiksu, empaattinen ja korkeasti koulutettu ihminen olen voinut sulkea totuuden tietoisuudestani näin kauan. Olin ensimmäiset 21 vuotta elämästäni kasvissyöjä, sitten aloin syödä kanaa ja riistaa. 24-vuotiaana ryhdyin syömään puolisoni ruokavalion mukaisesti myös punaista lihaa, kunnes avioeron myötä 32-vuotiaana palasin lapsuudenaikaiseen lakto-ovo-vegetaariseen ruokavalioon. 33-vuotiaana tapailin pari kuukautta erästä vegaania, mikä oli minulle ensisysäys kohti uutta ymmärrystä. 34-vuotiaana luin Suvi Auvisen kirjan Lihan loppu, joka edelleen vahvisti suuntaani. Loppusysäyksinä toimivat Docventuresin jakso aiheesta sekä Viral Vegansin podcast ja Instagram-tili, jotka saivat silmäni lopulta avautumaan ihan kokonaan ja luovuin kaikesta eläinperäisestä ruokavaliossani.

Olen aina pitänyt itseäni eläinrakkaana ihmisenä, mutta eihän ihminen voi olla eläinrakas kannattaessaan kulutusvalinnoillaan eläinten massakidustusta ja massamurhaa. Nolottaa myöntää, mutta en oikeasti ollut tullut ajatelleeksi, että ihmisten käyttämä lehmänmaito on varastettu vasikoilta ja lehmät väkivaltaisesti erotettu lapsistaan tai että kananmunantuotanto edellyttää kanojen synnyttävän käytännössä joka päivä. Lehmien on oltava jatkuvasti raskaana vain, jotta heille rakas jälkeläinen voitaisiin riistää heiltä pian synnytyksen jälkeen. Tuotantokanat munivat nykyisin munan päivässä, mikä on täysin luonnotonta. Maatiaiskanat voivat elää yli 10-vuotiaiksi, mutta tuotantokanoiksi jalostetut kanat kuolevat hyvässäkin hoidossa muninnan aiheuttamiin sairauksiin jo muutaman vuoden ikäisinä. Käsitettyäni nämä asiat en pysty enää ymmärtämään, miten kukaan lastaan imettänyt ja synnyttänyt ihminen kykenee käyttämään maitotuotteita ja kananmunia. Sitä kutsutaan kognitiiviseksi dissonanssiksi, keskenään yhteensopimattomien vakaumusten ja käsitysten aiheuttamaksi psykologiseksi ristiriidaksi. Joillekin ristiriita on helpompi sietää kuin toisille; sulkea silmät yhdeltä asialta samalla, kun tuijottaa toista suoraan päin. Suomalaisten eläinsuhteesta kertoo aika paljon se, että Suomi on yksi harvoista turkistarhauksen eli elitistisen eläinrääkkäyksen yhä sallivista maista.

Kaikkien empatia ei vaan yksinkertaisesti ulotu muihin kuin ihmisiin tai korkeintaan lemmikkieläimiin. Lemmikkiluokkaan pääseminen ei tosin sekään suojaa eläinlajia massatuotannolta, sillä Suomessakin teurastetaan esim. tuhansia kaneja vuodessa lihatuotteiksi. Ei tarvitse mennä Aasiaan asti kauhistelemaan metallikoukusta roikkuvia koiranruhoja. Lemmikeiksi jalostetut eläimet eivät enää kohoa maailmassani muiden eläinten yläpuolelle. Kannattaa myös muistaa, että ihminenkin on eläin. 

Jos maailmankatsomus nojaa ihmisen ylivaltaiseen asemaan, niin eläinoikeusargumentit eivät ymmärrettävästi pure. Jos eläinoikeusargumentit olisivatkin ainoa peruste veganismille tai edes lihansyönnistä luopumiselle, niin vielä jotenkin voisin sulattaa sen, että valtaosa kansasta ei yksinkertaisesti välitä. Muut argumentit kuitenkin koskevat nimenomaan ihmisen hyvinvointia ja tulevaisuutta. Eläinperäinen ruokavalio tuhoaa ilmaston, luonnon monimuotoisuuden, eläimet ja ihmiskunnan monin tavoin. Siinä sivussa se normalisoi väkivaltaa toista elävää olentoa kohtaan. Tuskailen suuresti sen suhteen, miten voin tukea lapseni uskoa tulevaisuuteen, kun fakta on se, ettei maapallon tuhoa kohta enää pystytä pysäyttämään. Miten voin selittää aikuisten ihmisten pahuuden lapselleni? Jo nyt konfliktialueilla asuvien lasten määrä on kaksinkertaistunut 1990-luvulta. Määrä tuskin tulee vähenemään, mikäli ympäristökatastrofit ilmastonmuutoksen myötä vaan lisääntyvät entisestään.

Ruuantuotannolla on valtava vaikutus ilmaston lämpenemiseen, ympäristön rehevöitymiseen ja happamoitumiseen sekä luonnon monimuotoisuuden vähenemiseen. Suuri osa maailman kalakannoista on ylikalastettuja ja pyyntimenetelmät tuhoavat muutakin meriluontoa. Kestämätön ruuantuotanto aiheuttaa luonnon monimuotoisuuden vähenemistä. Kaikki sanovat rakastavansa luontoa, mutta mitä se sellainen rakkaus on, joka tuhoaa kohteensa? 

Ruuantuotanto on myös maailman suurin kasvihuonekaasujen aiheuttaja. Suomessakin maatalous on merkittävin ihmisen aiheuttaman ravinnekuormituksen lähde. Vaihtelua eläinperäisen ruoantuotannon päästömäärissä ilmenee paljon eläinlajeittain ja jonkin verran myös tuotantotavoittain. Nautakarja yksin aiheuttaa joidenkin arvioiden mukaan jopa 10%  kaikista ihmisen toiminnan tuottamista ilmastopäästöistä. Noin 70 % Suomen peltoalasta käytetään eläinpohjaisen ravinnon tuottamiseen. En uskalla edes ajatella vastaavaa lukua vielä välinpitämättömämmissä maissa, kuten Yhdysvalloissa, Venäjällä tai Kiinassa. Eläinten kasvattamiseksi joudutaan tuottamaan runsaasti rehua, jonka tuotanto vie muun muassa paljon peltopinta-alaa ja vaatii lannoitteita ja torjunta-aineita. Varovaisimmatkin arviot asettavat globaalin ruuantuotannon päästöjen osuudeksi noin 30% kaikista ilmastopäästöistä. Niistä 60–70% johtuu eläinperäisen ravinnon tuottamisesta.  

Maatalous on myös suurin Itämeren rehevöitymiseen vaikuttava tekijä Suomessa. Pelkästään maitotuotteiden ja naudanlihan tuotantoon hyödynnetään yli puolet maatalousmaasta, jota voitaisiin vaihtoehtoisesti käyttää kasviproteiinien viljelyyn. Soijaa käytetään valtavasti eläinten tehotuotannossa kulutettavaksi, vaikka ihminen voisi syödä sitä ihan itse eikä vasta ruoantuotantoeläimen elimistöön imeytyneenä. Parhaiten lehmien laidunnuksen monimuotoisuushyödyt toteutuisivat luonnonlaitumilla, mihin riittäisi paljon nykyistä pienempi nautamäärä. Osa naudoista ei laidunna nykyään lainkaan. Globaalisti lihan, maidon, kananmunien ja vesiviljelytuotteiden tuottamiseen käytetään 83 % ruuantuotannon käytössä olevasta maa-alasta, mutta ne tuottavat vain 37% ruuasta saatavasta proteiinista ja 18% kaloreista. Esimerkiksi soijarehun käyttö kasvattaa broilerin, kananmunien, sianlihan ja kasvatetun kalan ympäristövaikutuksia.

Kestävämmän ruokajärjestelmän terveys- ja ympäristövaikutuksista noin 75% saavutettaisiin siirtymällä pääosin kasvipohjaiseen ruokavalioon. Luomutofu ja sen raaka-aineet pitäisi kuljettaa yli 250 kertaa edestakaisin, jotta tuote saavuttaisi kotimaisen naudanlihan päästöt. Eläinperäisen ruokavalion noudattamiseen ei vaan yksinkertaisesti ole enää mitään kestävää, eettisesti perusteltua syytä. Eläinperäinen ruoka maistuu hyvältä, se on ainoa syy. Se on itsekäs, ei eettisesti kestävä perustelu. Aiheesta keskustellessamme eräs henkilö totesi loukkaantuneeseen sävyyn, että saan hänet tuntemaan itsensä itsekkääksi. Totesin, että se onkin tavoitteeni, koska pidän lihansyöntiä itsekkäänä. 

Ihminen on lähtökohtaisesti hedonistinen mutta myös oppiva eläin. Uusiin makuihin ja ruokiin tottuu, se on todistettu fakta. Muutos vain edellyttää motivaatiota ja sinnikkyyttä. Minulle olisi suuri kunnia olla jollekulle toiselle ensisysäys kohti eettisempiä kulutusvalintoja. 

Ympäristöpolitiikan tutkija Simo Häyrystä lainaten: ”Kasvissyönnin ja lihansyönnin vertaaminen herättää tunteita: onhan ministeritasolta asti sanottu, ettei armeija marssi kukkakaalipirtelöllä. Tekisi mieli muistuttaa, että Rooman armeija marssi ohranjyvillä. Luonnon varjeluun voisi kehittyä samanlainen suhde kuin hyvinvointivaltioon ja verotukseen, että ihmiset ymmärtäisivät oman etunsa siinä, että kaikki tekevät osansa. Ei luontokadon pysäyttämisen tarvitsisi olla ristiriidassa perinteisen luontosuhteen kanssa.”

Reaktio

Olen jokseenkin yllättynyt siitä, ettei kukaan niistä muutamista läheisistä, joita olen nähnyt marraskuun jälkeen sisätiloissa eli ilman toppavaatteita, ole kommentoinut sanallakaan laihtumistani, vaikka tietävät syömishäiriötaustastani ja elivät sitä aikaa kanssani. Laihduin joulu-tammikuussa 12 kiloa ja vaatekokoni pieneni yhdellä koolla. En ole kaivannut kehuja tai ihailua, sillä en ole tavoitellut laihtumista eikä minulla ole ollut tarvetta laihtua. Sitäkin suuremmalla syyllä asiasta huomauttaminen olisi ollut aiheellinen välittämisen ja huolen ilmaus. Arvelen, että laihtumiseni on ollut nähtävissä myös videopuheluissa ystävien kanssa, vaikka niissä ei näe koko vartaloa. Tämä hiljaisuus on saanut miettimään, kuinka paljon minun pitäisi laihtua, että joku puhuisi siitä ääneen. Työyhteisössä ymmärrän kyllä, ettei ulkonäön kommentoimista pidetä soveliaana, ellei kommentti ole yksiselitteisen myönteinen.

Laihduin, koska minulla ei ollut ruokahalua. Edellisessä tekstissä mainitsin, kuinka tunnistin masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön pahenemisen oireet. Yksi niistä oli ruokahaluttomuus. Edes suklaata ei tehnyt mieli, ja jos sitä kokeilinkin syödä, niin en saanut siitä mitään kiksejä. Huomasin ajattelevani samoin kuin ennen parisuhdetta, että vain itselle ruoan laittaminen tuntuu turhalta ja yksinäiseltä. Taaperoikäisen lapseni ruokavalio kun on sen verran valikoiva ja tylsä, että hänestä ei oikein saa nautinnonjakajaa äyriäispastaillalliselle. Kun koronan takia en ole halunnut käydä ravintoloissa tai kahviloissakaan, niin syöminen on tuntunut vain välttämättömältä toiminnalta vähimmäisenergiansaannin varmistamiseksi. 

Laihtumista edisti lisäksi se, että ensimmäistä kertaa sitten maaliskuun pystyin erilleen muuton myötä osallistumaan ryhmäliikuntaan eli harrastamaan muutakin kuin hyötyliikuntaa. Parisuhteessa etäjumppailu ei onnistunut, koska puolisoni oli lähes aina kotona eikä meillä ollut yhteisessä kodissa muuta jumppatilaa kuin olohuone. No kesällä kävin pari kertaa puistojumpassa mutta siinä kaikki. Vähitellen joulun jälkeen aloin nauttia liikunnasta. 

Lisäksi syöminen lisää aina riskiä suolistosairauteni oireiden lisääntymiselle. Kun psyykkinen vointini jo itsessään pahensi suolisto-oireita, niin ainoa keino vähentää niitä oli vähentää syömistä. Psyykkistä vointia kun ei ihan yhtä yksinkertaisesti muuteta. Hiilihydraatit ja suuret annoskoot lisäävät vatsavaivoja eniten, joten olen syönyt viime aikoina varsin proteiini- ja kasvispainotteisesti. Ympäristösyistä luovuin kokonaan punaisesta lihasta.

Ruokahaluni parani hieman, kun pahin erokriisi, masentava ja ahdistava joulukuu oli ohi. Masennusoireet hellittivät, ahdistuskohtaukset loppuivat ja hetkittäin nautin ruoasta.

Muutama viikko sitten siirryin taas uuteen työtehtävään joskin samalla työnantajalla ja tutussa työyhteisössä. Kuten aina, muutos jännitti etukäteen. Tiesin, että olisin katunut jälkikäteen, jos en olisi hakenut työtä. Silti en ole edelleenkään varma, oliko se hyvä vai huono valinta. Ensimmäiset viikot ovat olleet äärimmäisen stressin ja kuormituksen täyteisiä. Juuri kun alkoi helpottaa, hankin itselleni uuden psyykkisen kuormitustekijän. Sekä arki-iltaisin että sunnuntaisin olen jo ehtinyt harkita, että heittäisin hanskat tiskiin. Vaikka aiempikin työtehtäväni oli kuormittava, niin silti menin joka päivä mielelläni ja innoissani töihin enkä edes harkinnut työpaikan vaihtoa. Sunnuntaisin ei ahdistanut. Silloin työtä kuormittavampaa oli parisuhde ja kotielämä. Toistaiseksi olen kyennyt ajattelemaan, että alku on aina vaikein ja oppimisen myötä kuormitus vähenee. Täytyy sanoa, että nykyinen esihenkilöni ei ole tehnyt uuden omaksumista helpoksi. Se ei tosin sosiaalialalla ja julkisella sektorilla yllätä. Organisaation itse- ja yhteisöohjautuvuus on viety niin pitkälle, että uusi työntekijä saa itse perehdyttää itsensä. 

Samalla olen etsinyt omistusasuntoa, käynyt näytöissä, tehnyt ostotarjouksen ja asuntolainahakemuksia sekä käynyt lainaneuvotteluja. Huhhuh.

Stressaantuneena ruokahaluni on edelleen melko huono ja vatsavaivojen takia syöminen ei houkuta. Nyt ajattelen syöväni intuitiivisesti, vaikka se on osittain itsepetosta. Intuitiivista olisi syödä ennen kuin on hirveä nälkä. 

Ruoka

Voi luoja, miten suurta ahdistusta tuo sana aiheutti minulle vielä muutamia vuosia sitten. Anoreksiaa ja sittemmin bulimiaa sairastaessani en pystynyt mitenkään kuvittelemaan saati uskomaan, että muutamaa vuotta myöhemmin suhtautuisin syömiseen niin stressittömästi, luonnollisesti ja myönteisesti. Kaikki ruokaan ja syömiseen liittyvä oli mielessäni niin latautunutta ja vinksallaan, etten kyennyt käsittämään, miten useimmat muut pystyivät suhtautumaan niihin niin mutkattomasti. Nykyään ainoa mutkia aiheuttava asia on vatsavaivojeni ja syömisen välinen yhteys, sillä stressaantuneena tai muiden negatiivisiksi tulkitsemieni tunteiden vallassa ruoansulatukseni häiriintyy. Se aiheuttaa tuskaa. Työskentely suuresti rakastamallani alalla ei auta asiaa, koska työni aiheuttaa stressiä ja herättää voimakkaita tunteita. Siitä en kuitenkaan pääse yli enkä ympäri, että sosiaalityö on iso osa identiteettiäni enkä voisi kuvitella ammatikseni muuta. Jos en jostain syystä voisi olla sosiaalityöntekijä, niin olisin psykologi tai toimintaterapeutti. Ne ovat tunnepitoisuudeltaan aika lähellä sosiaalityötä.

Syömishäiriöitä sairastaessani ihmettelin, mitä tarkoitetaan intuitiivisella syömisellä. Intuitiivisesti inhosin kaikkea rasvaista, suolaista ja sokerista. Toisaalta en voinut olla ahmimatta herkkuja niin, että jouduin oksentamaan. Se jos mikä aiheutti ahdistusta. Syö intuitiivisesti — eli siis mitä vittua? En ole edelleenkään perehtynyt intuitiiviseen syömisen akateemiseen määritelmään tai käynyt mitään intuitiivisen syömisen kurssia, mutta nykyään ajattelen syöväni intuitiivisesti. Se on syömistä niin, että ruoka ei stressaa tai ahdista ja syömisen jälkeen on hyvä olo. Se on mielen ja kehon kuuntelemista. Saatan esimerkiksi ajatella, että ennen minun olisi tehnyt vastaavassa tilanteessa mieli suklaata, tai että ennen vastaavassa tilanteessa olisin kieltänyt itseltäni suklaan. Mietin, millainen olo minulle tulee, jos syön nyt tätä tai tuota. Valitsen sen, mistä arvioin tulevan parempi olo fyysisesti ja psyykkisesti. Joskus se on suklaa, joskus se on porkkana.

Sama pätee liikuntaan. Olenkin ihmetellyt, että intuitiivisesta liikunnasta ei samanlailla terminä puhuta tai en ole siitä ainakaan kuullut. Mielestäni intuitiivista syömistä ja liikkumista kuvaa ehkä parhaiten se, että niitä ei niin paljon mieti ja puntaroi mielessään. En enää syö jotain tai liiku jollain tapaa siksi, että minun varmaan pitäisi tai kannattaisi, vaan siksi että se tuottaa minulle mielihyvää paitsi hetkellisesti niin myös pitkäkestoisesti. Intuitiivisuutta on se, että syöminen ja liikunta ovat vain yksi luonteva osa päivääni ja elämääni. Ajatukseni eivät pyöri yksinomaan niiden ympärillä. Syömishäiriöitä sairastaessani syöminen ja liikkuminen täyttivät ajatukseni ja aiheuttivat ylikorostuneen voimakkaita tunteita — mielihyvän lisäksi ainakin häpeää, pettymystä, inhoa ja ahdistusta. Intuitiivinen syöminen ja liikkuminen ei koskaan tähtää ulkonäön muokkaamiseen vaan hyvään fyysiseen ja psyykkiseen oloon.

Syömishäiriöisenä en pystynyt käsittämään ajatusta luonnollisesta kehosta ja painosta. Mikä ihmeen luonnollinen? Ajattelin, että jos jotain niin se on kauneusihanteiden mukainen hoikka ja lihaksikas täydellisyys. Kuinka väärässä olinkaan! Nykyään ajattelen, että keho asettuu luonnollisiin muotoihinsa ja mittoihinsa, kun syö ja liikkuu intuitiivisesti. Silloin ruokavalio ja liikunnan määrä ja laatu voivat myös vaihdella elämäntilanteesta riippuen. Tällä teorialla selittyy myös se, miksi kehot ovat ja saavat olla niin erilaisia. Ei ole olemassa mitään oikeanlaista, täydellistä kehoa, ruokavaliota ja liikuntarutiinia. Käytän nimenomaan sanaa ”asettuu” enkä ”saavuttaa”, koska saavuttaminen viittaisi siihen, että luonnollinen keho on päämäärä, johon voi kovalla työllä ehkä mahdollisesti joskus yltää. Joka päivä ja koko ajan keho voi asettua omiin uomiinsa. Joka päivä se on täydellinen omanlaisenaan, mitä ikinä se tarkoittaakaan.

Syömishäiriöisenä olin aivan satavarma, että jos en muutamaan viikkoon harrasta hikiliikuntaa ja syön silti herkkuja oksentamatta, niin muutun hetkessä liikalihavaksi. No, nyt koronaepidemian ja pikkulapsiarjen yhtälöä puoli vuotta elettyäni voin todeta, että niin ei käynyt. En ole harrastanut hikiliikuntaa maaliskuun jälkeen. Kävi niin, että kehoni elää luonnollisissa muodoissaan ja mitoissaan. Se tuntuu hyvältä, huomattavasti paremmalta kuin syömishäiriö.

Vuosi

Ensi viikolla tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun saimme lapsen — meille syntyi vauva, minusta tuli äiti ja me muutuimme vanhemmiksi. Kyllä olen moneen kertaan vuoden aikana miettinyt, millaista elämä olisi ollut, jos olisin tullut äidiksi esimerkiksi 10 vuotta nuorempana, saati alle täysi-ikäisenä. Miettinyt ja ollut suunnattoman tyytyväinen siitä, että en tullut. Ei sillä, että sellainen olisi ollut lähelläkään, sillä harrastin seksiä ensimmäisen kerran 21-vuotiaana ja olen naimisissa ensimmäisen seurustelukumppanini kanssa. Mutta onhan sitä joskus jotkut tulleet raskaaksi ekasta kerrastaan. 

Tuntuu hyvältä, että vaihdoimme osia puolisoni kanssa. Hän oli kaksi viikkoa isyyslomalla minun palattua töihin ja äitini hoidettua lastamme kolme viikkoa. Huomisesta alkaen olemme ensimmäistä kertaa vuoteen tasavertaisessa asemassa, kun puolisoni palaa töihin ja lapsemme aloittaa päivähoidon. En löydä itsestäni tippaakaan mustasukkaisuutta puolisoani kohtaan, mitä lapsemme hoitamiseen tulee. Olen kuullut ja lukenut äideistä ja kohdannutkin heitä, jotka omivat lapsen itselleen. Minulla on sellainen käsitys, että äidit yleensä ovat kovin pahoillaan, jos eivät satu näkemään esimerkiksi lapsensa ensiaskelia tai kuule hänen ensimmäistä lausettaan. Kun ajattelen, että lapsemme ottaisi ensimmäiset askeleensa (ilman tukea) esimerkiksi päiväkodissa, niin ei minua harmita yhtään. Olen vain iloinen, että hän on oppinut kävelemään ja odotan innolla, että näen sen pian itsekin. Mutta enhän ole mustasukkaista tyyppiä parisuhteessakaan. En ymmärrä, miten se on minulta pois, jos mieheni esimerkiksi kehuu tai vaikka halaa jotakuta toista naista tai nauraa jonkun toisen naisen hauskoille jutuille.

Odotan päivähoidon aloitusta ihan hyvillä mielin, koska lapsemme on niin sopeutuvainen ja yleensä hyväntuulinen. Hän kävi isänsä kanssa harjoittelemassa päiväkodissa muutaman kerran ja minäkin olin mukana kahdesti. Kaikki meni tosi hyvin, päiväkodin ruokakin maistui hänelle. Hän on ollut niin kiinnostunut leluista, hoitajista ja muista lapsista, että on hädin tuskin huomannut, kun isänsä on käynyt vessassa. Se minua jännittää eniten, että miten lapsi saa nukahdettua siellä päiväunille, kun on tottunut nukkumaan vaunuissa. Sekä se, miten hän reagoi herätessään, kun paikalla ei olekaan minä, isänsä tai isoäitinsä. Päiväunia ei ainakaan meidän päiväkodissa harjoiteltu etukäteen vanhemman kanssa.

Unikoulu jäi melko turhaksi touhuksi. Pari yötä ennen töihinpaluutani vauva nukkui ensimmäistä kertaa elämässään 7,5 tuntia putkeen, mutta aloitettuani työt hän heräili taas joka yö 1-3 tunnin välein. Tällä viikolla hän yllättäen nukkui neljänä yönä 4-5,5 tunnin pätkän ja viime yönä 6 tuntia. Ensimmäiset kolme viikkoa töissä odotin loukkaantuneena, että joku kysyisi, miten vauvamme nukkuu ja olenko väsynyt. Sitten luovutin ja mainitsin asiasta itse. Olin ajatellut, että töissä ihmiset osoittaisivat paljon enemmän kiinnostusta tilanteeseeni, olenhan työpaikkani ainoa äitiyslomalta uuteen työhön siirtynyt. Ehkä kaikilla on vaan niin paljon kaikkea omissa elämissään tai he eivät halua vaikuttaa yliuteliailta. Väsymystäni kuvaa parhaiten se, että voisin nukahtaa viidessä minuutissa milloin vaan, missä vaan. Ilman kahvia en varmaan pysyisi hereillä. Pääosin olen itse asiassa ollut töissä yllättävän pirteä, väsymys iskee yleensä vasta neljän jälkeen mutta kunnolla iskeekin. Ja lapsellahan ei ole viikonloppuja mitä uneen tulee, joka aamu herätään kuudelta.

Tuntuu vaikealta olla erossa lapsesta yli 9 tuntia päivässä. Yhteistä aikaa iltaisin ennen lapsen nukkumaanmenoa jää vain 3-4 tuntia. Jäisi vielä vähemmän, jos pitäisin kellokortin saldon nollilla, nyt se on 6,5 tuntia miinuksella — maksimiraja on 6 tuntia. Helvetin kiky-pidennys! Aion alkaa tehdä vuodenvaihteesta lähtien 80% työaikaa: käydä töissä viitenä päivänä viikossa mutta tehdä lyhyempiä päiviä. Onneksi siitä ei tarvitse vääntää työnantajan kanssa, sillä osittainen hoitovapaa on lakisääteinen oikeus. Kiitos Suomi! Lainsäädäntö todellakin kannustaa työntekoon kotiäitiyden sijaan, sillä kotihoidontuki on alle 500 euroa kuussa (netto), mutta jos tekee 80% työaikaa, niin Kela maksaa 120 euroa kuussa (netto) osittaista hoitorahaa. Eli voit valita pelkästään alle 500 euroa Kelasta tai 80% kuukausipalkan + Kelasta 120 euroa. 

Imetyksen suhteen töissä oleminen ei ole tuottanut ongelmia, koska rintojeni maidontuotanto on vähentynyt niin paljon, että voin olla 12 tuntia imettämättä ilman, että rinnat juurikaan edes turpoavat saati vuotavat. Toisen rinnan maidontuotanto on vähentynyt vielä enemmän, koska kun siitä ei meinaa tulla mitään, vauva puree nänniä ja sitten siitä ei ainakaan tule ja sekös saa hänet puremaan vielä lisää. Olen ylpeä itsestäni, että olen jaksanut imettää kokonaisen vuoden. Jatkan vielä syyskuun, jos maitoa vaan tulee.

Kävi kuten pelkäsin: ärtyvän suoliston oireyhtymäni aktivoitui uudestaan siitä päivästä lähtien, kun menin töihin. Ruokavaliosta tässä ei voi olla kyse, koska siinä ei tapahtunut muutoksia äitiysloman loppuessa. Lakkasin noudattamasta FODMAP-ruokavaliota viime syksynä, kun vatsavaivani olivat mystisesti loppuneet lapsen syntymän myötä. En todellakaan aio aloittaa sitä uudestaan, kun sillä ei kerran selvästikään ole vaikutusta. Syitä oireiden aktivoitumiseen voivat siis olla päivärytmin muutos, liikunnan väheneminen ja psyykkisen kuormituksen lisääntyminen. En ollut etukäteen tullut ajatelleeksikaan, miten radikaalisti liikunnan ja ulkoilun määrä arjessani vähenee äitiysloman päätyttyä. Siihen on ollut vaikea sopeutua, kun olin tottunut käymään yleensä kaksi kertaa (vähintään kerran) vaunukävelyllä joka päivä ja lisäksi silloin tällöin jumpassa tai kuntosalilla tms. Onneksi minulla on töissä sentään sähköpöytä, niin että voin seistä osan päivästä. Tietysti olen myös ehtinyt lihoa näiden työviikkojen aikana ja vaikka yritän kovasti olla välittämättä siitä, niin valehtelisin, jos väittäisin, ettei se häiritse minua. Useina iltoina käyn töiden jälkeen vaunukävelyllä, mutta jos on jotain muuta sovittuna, niin en ehdi. Ja haluan, että arjessa on muutakin. Mitä psyykkiseen kuormitukseen tulee, niin en ole (vielä) stressaantunut mutta stressin pelkokin kuormittaa. Työelämässä joudun yhtäkkiä olemaan sosiaalisessa kanssakäymisessä muiden kanssa suurimman osan päivästä — huh, että se on psyykkisesti rankkaa, vaikkei mitään erityistä tapahtuisikaan ja vaikka viihtyisinkin useimpien ihmisten kanssa. Kuormittavaa on esimerkiksi se, miten paljon jatkuvasti mietin, mitä muut ajattelevat ja odottavat tai miten paljon pelkään väärinymmärretyksi tulemista. Tunteet noin ylipäätään.

Autolla ajamiseen liittyen olen positiivisesti yllättynyt, minähän suorastaan nautin siitä! Se tosin edellyttää, etten aja lainkaan valtateillä, koska pelkään liikaa kiihdytyskaistoja. Ajallisesti kiertoteiden käyttäminen ei kuitenkaan vaikuta, sillä valtateillä joutuisin matelemaan ruuhkassa, kun pienemmillä teillä nopeusrajoitukset ovat matalammat mutta ruuhkaa ei ole. Parasta ajamisessa on mahdollisuus kuunnella äänikirjoja, podcasteja ja musiikkia. Miten ihanaa onkaan olla pitkästä aikaa koukussa kirjaan! Voisin ajella vaikka kuinka paljon, kunhan saan samalla kuunnella jotakin mieluisaa.