Jotkut varmaan tässä kohtaa miettivät, eikö minua huolestuta, että lapsi kertoo asiasta päiväkodissa. Kertokoon — ei se minua haittaa tai liikuta pätkääkään. En halua kasvattaa häntä salaisuuksien kulttuuriin, niin kuin aiemmat sukupolvet kasvatettiin. Lapsellani on oikeus kertoa kotielämästään päiväkodissa.
Viisivuotias lapseni on tiennyt suolistosairaudestani (IBS) niin kauan, kuin pystyy muistamaan, mutta masennuksestani tulin kertoneeksi hänelle ensimmäistä kertaa muutama viikko sitten. Suolistosairaudestani hän tietää, että sen takia vatsani on usein tosi kipeä ja ettei sairaudesta voi parantua. Hän on tietenkin kysynyt, voiko se tarttua, ja puolivalheellisesti olen vastannut kieltävästi. Eihän se tartu niin kuin tartuntataudit, mutta alttius varmasti periytyy.
Esimerkiksi psykiatrian poliklinikan omahoitajani, jota tapaan pari tuntia kuussa ja joka ei ole tavannut lastani koskaan, ja ystäväni, jota tapaan harvakseltaan ja joka on tavannut lapseni näiden viiden vuoden aikana vain muutaman kerran, ovat kehuneet minua tosi hyväksi äidiksi. En tajua, millä perusteella. Olen masentunut ja ahdistunut, syömishäiriöinen, osatyökyvytön ja vaativasta persoonallisuudesta kärsivä äiti. Miten sellainen voisi olla hyvä?
Lapseni on kyllä kehittynyt erinomaisesti, hänellä on ikäisekseen hyvät tunnesäätely- ja vuorovaikutustaidot ja olen aktiivinen vanhempi eli teen hänen kanssaan paljon kaikenlaista lähtökohtaisesti kivaa. Mutta ei lapseni hyvä kehitys ole vain minun ansiotani, ei alkuunkaan. Hänen elämässään on monta muutakin läheistä ja tärkeää aikuista, hän elää isänsä kanssa lähes puolet ajasta, viettää kolmena arkipäivänä viikosta noin 8 tuntia päiväkodissa ja isoäitinsä kanssa vähintään 8 tuntia viikossa. Lisäksi lapsellani on geenit ja ihan oma temperamenttinsa, joihin minulla sen enempää kuin muillakaan ei ole vaikutusvaltaa. Ehkä lapseni nyt vaan on hyvä tyyppi. Ei se minun ansiotani ole tai ei ainakaan yksin minun.
Uskon lapseni valitettavasti muistavan vielä aikuisenakin, kuinka masentunut, ahdistunut ja fyysisesti kipeä olin hänen lapsuudessaan, mutta sen lisäksi toivon hänen muistavan ainakin iltarutiinimme. Ei sitä, kuinka television katselusta, yövaatteiden vaihtamisesta ja hampaidenpesusta riideltiin, vaan sen, kuinka joka ilta kerroin rakastavani häntä, toivotin hänelle hyvää yötä ja kerroin, millainen hän mielestäni on: ihana, rakas, tärkeä, avulias, reilu, fiksu, älykäs, nopea, vahva, rohkea, hauska, huumorintajuinen, sinnikäs, sisukas, mukava, kiva, kekseliäs ja nokkela. En koskaan ole halunnut sanoa täydellinen, koska se on minulle kirosana.
Ongelmani sekä vanhempana että ihmisenä ylipäätään on se, että tiedän kyllä teoriassa, miten kannattaisi käyttäytyä ja hoitaa asiat, ja osaan ilmaista ajatukseni hienosti ja vakuuttavasti, mutta arjessa sairaalloisten tunteideni ja ajatusteni ottaessa vallan ei järkeilylle jää sijaa. Teorialla ja hienolla ulkokuvalla ei välttämättä ole mitään tekemistä arjen todellisuuden kanssa. Tiedän lapseni rakastavan minua mutten ole olleenkaan vakuuttunut siitä, tykkääkö hän minusta. Ajattelen olevani huonoa seuraa.
Masennus minussa toteaa usein, että on vain ajan kysymys, milloin lapseni ilmoittaa haluavansa elää suuremman osan ajasta isänsä kanssa. Mietin usein, miten lapseni kokee sen, miten muutun silmänräpäyksessä sosiaalisten tilanteiden ja kahdenkeskisen aikamme välillä. Sosiaalisissa tilanteissa pakottaudun hymyilemään ja piristymään, mutta kahden kesken en jaksa pinnistellä. Hän on aivan satavarmasti pannut muutoksen merkille, ja se herättää hänessä jonkinlaisia tunteita ja ajatuksia. Vielä en ole uskaltautunut kysymään asiasta suoraan.
Asia ei ole ajankohtainen, mutta kamppailen jatkuvasti sen kanssa, onko näin sairaana ihan vastuutonta ja ristiriitaista haaveilla toisesta lapsesta. Edelleen haave liittyy ensisijaisesti siihen, että haluaisin lapselleni edes yhden sisaruksen ja että vauva-aika oli tähänastisen aikuiselämäni parasta aikaa. En ikinä lakkaa kaipaamasta imettämistä ja vauvan tuoksuttelua sekä sitä, kun suolistoni ei vuoteen oireillut lainkaan. Lapseni on ollut aika helppo tapaus — emme esimerkiksi sairastele kuin tosi harvoin eikä hänellä ole ilmennyt mitään neuropsykiatrisia erityispiirteitä. En tiedä, miten selviäisin siitä, jos toinen lapseni olisikin erityistarpeinen, sairas tai erityisen vaativa eikä minulla olisi enää edes vanhempiani tukenani. Yksin en ole lasta joka tapauksessa hankkimassa, koska se ei istu eettisiin periaatteisiini eikä minulla olisi voimavaroja huolehtia hänestä täysin yksin.
Kun suurin osa länsimaisista ihmisistä suomalaisen yhteiskunnan päättäjät mukaan lukien ei käytännössä välitä paskaakaan lasten ja nuorten tulevaisuudesta, niin miksi uskoisin parempaan tulevaisuuteen. Osallistuin valtioneuvoston kanslian tulevaisuusselontekoon keskustelemalla tulevaisuudesta muiden kanssa ja uskoni koki noin miljoonannen kolauksen, kun jälleen kerran joku viittasi tieteellisiin, ympäristön tilaa koskeviin tosiasioihin mielipiteinä. Jos nyt edes siitä voitaisiin ihmiskuntana olla yksimielisiä, että tieteelliset faktat eivät ole mielipideasioita, niin voisin ehkä mahdollisesti suhtautua tulevaisuuteen varovaisen optimistisesti.
Vantaan kouluampuminen järkytti minua erittäin paljon, mutta on suorastaan surkuhupaisaa, miten kukaan voi väittää sen olleen yllättävä tapahtuma viimeisen vuosikymmenen kehityskulku huomioiden. Ilmeisesti jotkut ihmiset vaan kykenee elämään laput silmillä kuin ravihevoset eivätkä näe yhteyksiä aikuisten toiminnan ja nuorten pahoinvoinnin välillä. Se on varmaan hulvattoman huoletonta elämää. Kaikki tieto ja keinot on tiedossa lasten ja nuorten pahoinvoinnin vähentämiseksi ja maapallon pelastamiseksi, mutta ei aikuisia kiinnnostele tarpeeksi. Kiinnostavampaa monelle on esimerkiksi oman egon ja valta-aseman pönkittäminen, jonkun hömppäpömppäjulkkiksen somefiidin seuraaminen, sisäfilepihvillä herkutteleminen tai uusimman älypuhelinmallin ostaminen. Sellaista on länsimaalaisen, virheellisesti ihmiseksikin kutsutun tuholaishyönteisen elämä.
Lopuksi vielä keskusteluni lapseni kanssa veljeni sairaudesta ja kuolemasta:
Otan avosylin vastaan vinkit, miten korjata tilanne. Ensin kerroin sairastavani sellaista sairautta, joka aiheuttaa pahaa mieltä, ja sitten kerroin veljeni kuolleen sellaiseen. Vanhemmuuden ja patologisen avoimuuteni ja rehellisyyteni yhdistäminen on osoittautunut vaikeaksi. Saatan tarvita apua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti