Tulevaisuus

Teflonpintani on kulunut ihan olemattomaksi. Työelämässä menestyminen tai edes pysyminen henkilökohtaisen elämän haasteiden ohella edellyttää niin valtavaa stressin- ja paineensietokykyä ja niin monen epäoikeudenmukaisuuden ja ylikävelemisen kokemuksen sietämistä, että herkälle ihmiselle se tuntuu mahdottomalta. Lähes päivittäin ajattelen, että nykyinen länsimainen yhteiskunta ei vaan ole minua varten. Mutta täällä elän ja tänne olen tehnyt jälkeläisen ja haaveilenpa vielä toisestakin. Ystäväni totesi kokevansa haastavissa tilanteissa hetkellistä uupumusta ja alakuloa, joka menee parissa tunnissa ohi. Tämä kuvaa hyvin normaalia, terveeseen mielenterveyteen kuuluvaa tunteiden ja olotilojen vaihtelua. Ero minun kokemukseeni on siinä, että kuolemantoiveet ja epätoivo eivät ole satunnaisia ja haihdu parissa tunnissa, vaan toistuvat päivittäin ja kestävät ikuisuuden. Elämänilon ja tulevaisuudenuskon hetket ovat poikkeuksia, vaikka sellaisia pitäisivät olla epätoivon ja onnettomuuden kokemukset.

Psykiatrinen hoitoni päättyi suunnitellusti kesällä. Loppulausunnossa terapeuttini toteaa, että hoidon tavoitteiksi määriteltiin työkyvyn ja työssä jaksamisen ylläpitäminen, murehtimiskäyttäytymisen vähentäminen, psykologisen joustavuuden lisääntyminen eli vaativuuden ja kontrollin tarpeen väheneminen sekä tunteiden tunnistamisen, kokemisen ja sallimisen vahvistuminen. Terapeutin mukaan työskentelimme paljon itsemyötätunnon ja itsevalidoinnin kanssa, mutta vaativuuteni ja itsekriittisyyteni on edelleen erittäin voimakasta. Hän kertoo meidän harjoitelleen tunteiden tunnistamista ja nimeämistä ahdistuksen ja vihan takaa sekä käsitelleen syömiseen ja omaan kehoon liittyviä vaikeuksia. Hän toteaa syömishäiriöoireiluni kuitenkin vahvistuneen hoidon aikana. Itse en ole havainnut siinä mitään muutoksia sen jälkeen, kun laihtumiseni pysähtyi kesällä 2021 ja kokoni on pysynyt samana siitä asti.

Terapeutti kertoo, että minä en koe hyötyneeni hoidosta, ja myöntää, ettei asetettuja tavoitteita saavutettu. Hänen mukaansa itsenäinen taitoharjoitteluni terapiakäyntien välillä on ollut koko hoitojakson hankalaa ja vaikka olen yrittänyt harjoitella, toistot ovat jääneet vähäisiksi. En varsinaisesti ymmärrä, mitä hän taitoharjoittelulla ja toistokerroilla tarkoittaa, koska hän vain kehotti minua sietämään pahaa oloa tai vaikkapa oksentamistarvetta ja olemaan itselleni armollisempi. Sitä yritin koko hoitojakson ajan ja siitä kerroin hänelle joka tapaamiskerralla. Jos hän tarkoittaa, etten esimerkiksi kokenut kylmäaltistuksesta mitään hyötyä, niin se on kyllä totta, mutta sen sijaan harjoitin ja harjoitan edelleen itselleni sopivampaa lämpöaltistusta kuten käymistä erittäin lämpimässä suihkussa. Aktiivisesti onnistuin esimerkiksi välttämään itseni punnitsemista, sitä en ole tehnyt taas varmaan melkein vuoteen.

Lopuksi terapeutti toteaa minun kärsivän yhä masennuksesta, ahdistuksesta ja voimakkaista toivottomuuden ja riittämättömyyden tunteista. Hän kirjoittaa, että soveltuvan työn lisäksi kaipaan parisuhdetta, tiiviitä ystävyyssuhteita ja kokemusta yhteenkuuluvuudesta muiden ihmisten kanssa. Mitään niistä ei ole saatavilla mistään terapiasta tai muusta psykiatrisesta hoidosta, vähiten apteekista. En oikein tiedä, kuka terapeutin lausunnosta hyötyy tai kenen siitä oletetaan hyötyvän. Minä en ainakaan. Hoidon päättyessä diagnoosini olivat suolistosairauden lisäksi toistuvan masennuksen keskivaikea masennusjakso (somaattinen oireyhtymä), yleistynyt ahdistuneisuushäiriö (yleistynyt tuskaisuus), vaativan persoonallisuuden häiriö ja määrittämätön pakko-oireinen häiriö. Viimeisintä en ole koskaan tunnistanut, koska pidän pakko-oireitani ahdistuksen ja vaativan persoonallisuuden oireina, en erillisenä sairautena. Lisäksi kärsin edelleen alhaisesta varastorauta-arvosta (ferritiini), koska sitä ei ole puolen vuodenkaan lääkekuurilla saatu nousemaan. Pelkästään mielialalääkkeeni maksaa vuodessa 420 euroa ja siihen päälle rautalääke 36 euroa kuussa. Julkisessa terveydenhuollossa tietysti laitetaan mieluummin asiakas maksamaan kalliit pillerit kuin myönnetään infuusiohoitoa eli suonensisäistä lääkitystä. Imeytymishäiriön juurisyy ei lääkäreitä tunnu kiinnostavan. 

Mielestäni lausunnon viimeinen lause kertoo kaiken olennaisen. Miten kukaan ikinä koskaan missään on onnistunut löytämään sopivan elämänkumppanin ja luomaan kuolemaan saakka kestävän, onnellisen parisuhteen? Varmaan se oli helpompaa sata vuotta sitten, kun elettiin yhtenäiskulttuurissa ja 70% kansasta työskenteli samalla elinkeinosektorilla eikä juuri kukaan kyseenalaistanut juuri mitään. Perusasetukseni on kyseenalaistaa kaikki, mikä on raskasta ja uuvuttavaa mutta minkä koen välttämättömäksi, ainoaksi mahdolliseksi tavaksi elää ja olla. 

Ajattelin aiemmin, että biseksuaalina voin valita kumppanin poikkeuksellisen laajasta valikoimasta ihmisiä. Kriteeristö kuitenkin kapenee vuosi vuodelta. Tällä hetkellä voin kuvitella parisuhteen vain ihmisen kanssa, joka on a) vegaani tai suhtautuu myönteisesti vegaaniseen ruokavalioon ja pitää ympäristösuojelua erityisen tärkeänä (ennen vanhaan kaikilla oli keskenään sama sekaruokavalio eikä kukaan ajatellut sen vaikutuksia ympäristöön), b) jonka kanssa sovin seksuaalisesti yhteen (ennen vanhaan riitti penetraation ja lisääntymisen mahdollisuus), c) joka haluaa muuttaa asumaan yhteen minun ja lapseni kanssa meidän asuinpaikkakunnallemme (ennen vanhaan synnyttiin ja asuttiin suunnilleen samassa paikassa kehdosta hautaan), d) joka haluaa tehdä kanssani lapsen (ennen vanhaan 99% ihmisistä halusi lapsia), e) joka rakastaa minua sellaisena kuin olen ja jonka kanssa minun ei tarvitse kokea olevani jatkuvasti vääränlainen, f) joka tietää yli kolmikymppisenä, mitä elämältään haluaa (ennen vanhaan suunnilleen kaikki halusivat samaa, nykyään lähes kaikki vaan haahuilevat ja haluavat nauttia vapaudesta), g) jolle arkinen, fyysinen läheisyys on luontevaa ja tärkeää, h) joka ei ole väkivaltainen, sairaalloisen mustasukkainen, päihdeongelmainen tai tupakoitsija, i) joka harrastaa liikuntaa ja lähtökohtaisesti mieluummin kävelee kaksi kilometriä kuin ottaa sitä varten taksin ja j) jolla on feministinen maailmankuva, tiedostetusti ja julkilausutusti tai tiedostamatta ja julkilausumatta. Näistä kriteereistä en voi joustaa. Tarkoittaako se, että olen tuomittu elämään loppuelämäni yksin? Seksiä on helppo löytää, mutta haluan muutakin.

Ahdistun ajatuksesta ryhtyä jonkun toisen äidin lasten äitipuoleksi ja joutua tekemään hyvän ensivaikutelman paitsi potentiaaliseen kumppaniin, niin vielä hänen lapsiinsakin. Mietin, miten pitkään voin elätellä toivoa toisesta lapsesta. Ehkä vielä 7 vuotta, 43-vuotiaaksi. En todellakaan tiedä, miten selviän pettymyksestä, jos en koskaan saa toista lasta eikä lapseni koskaan saa sisarusta. Ajatus tekee minut pohjattoman surulliseksi. Mutta miksi ihmeessä kukaan haluaisi tehdä lapsen kanssani?

Maailman johtavan mielenterveystutkijan mukaan vain 15% mielenterveyskuntoutujista paranee nykyisellä hoidolla ja vain 33% paranisi, vaikka kaikki saisivat nykytietämyksen mukaan mahdollisimman tehokasta hoitoa. En yllättynyt tästä tiedosta. Mikään hoito ei muuta sitä tosiasiaa, että maailma, jossa masentunut ja ahdistunut elää, on vitun sairas ja sekaisin ja matkalla kohti tuhoa. ”Huomaa hyvä ja puhu itsellesi lempeämmin” ei tässä konkurssissa auta. Ainoa selviytymiskeino on sulkea silmänsä pahuudelta ja nauttia hetkestä ilman tunnontuskia ja itsereflektiota eli sepittää itselleen asioiden olevan ihan okei. Valitettavasti en pysty siihen. Lääkkeet tai sähköhoito (autocorrect ehdotti sähköjohtoa, se kaulan ympärillä toki ratkaisisi ongelman) tai magneettihoito voi joidenkin kohdalla toimia ratkaisevan hyvin, mutta kaikille niistä ei ole apua. Pysyn lääkkeiden avulla toimintakykyisenä, magneettihoito ei sopinut minulle voimakkaiden sivuoireiden takia ja sähköhoidon kriteerejä en täytä toimintakykyni takia. Psykedeelihoidoista toivon ratkaisua, mutta niiden laillistamiseen ja käypähoitosuosituksiin on varmaan vielä pitkä matka. 

”You cannot get through a single day without having an impact on the world around you. What you do makes a difference and you have to decide what kind of difference you want to make.” 

- Jane Goodall

Haaveeni on aina ollut pysyä samassa työpaikassa pitkään eli vähintään 10 vuotta ja mahdollisesti jopa eläkeikään asti. Arvostan sitoutumista suuresti, ja turvallisuuden ja jatkuvuuden tunne ovat mielenterveydelleni elintärkeitä. Silti, kun mietin ääneen, jaksanko missään ammatissa loppuikääni, haaveeni mitätöidään ja sanotaan, että voinhan vaihtaa työpaikkaa vaikka muutaman vuoden välein. Tiedän, että voin, mutta en haluaisi enkä tiedä, kuinka monta kertaa kykenen. Olen 11 vuoden aikana joutunut vaihtamaan työpaikkaa 7 kertaa eli olen ollut 8 eri työpaikassa. Voin kokemuksen perusteella kertoa, että työpaikan vaihtaminen on helvetin kuormittavaa. En tiedä, jaksanko ylipäätään työelämässä eläkeikään asti riippumatta siitä, olenko samassa työpaikassa vai vaihdanko välillä. Kun 36 ikävuoteen mennessä on ollut jo niin vaikeaa jaksaa, niin tuntuu hyvin vaikealta kuvitella, että jaksaisin vielä moninkertaisesti enemmän kuin tähän asti. Vuoden äitiysloma pois lukien olen ollut työelämässä vasta 10 vuotta ja siitäkään en ole tehnyt 100% työaikaa kuin vajaat kuusi vuotta, joiden aikana jo ehdin uupua ja pitää monen viikon sairauslomaa. Ja sen jälkeen monta kertaa uudestaan. Totta kai mietin, olisiko tarinani toisenlainen, jos olisin valinnut jonkin vähemmän kuormittavan ammatin kuin sosiaalityö. Miettiminen tuntuu kuitenkin absurdilta, koska sosiaalityö oli minulle intohimo ja kutsumus enkä ollut tarpeeksi kiinnostunut mistään muusta.

Osallistuin tänä vuonna poikkeuksellisesti yhdessä ex-puolisoni kanssa lapsemme neuvolatarkastukseen, kun aiempina vuosina olen osallistunut yksin ex-puolisoni työesteiden takia. Täytin lomakkeen, jossa kysyttiin muun muassa sairauksistamme, ja rehellisesti merkitsin siihen omani. Vastaanotolla lapsemme ja ex-puolisoni läsnä ollessa terveydenhoitaja sitten kävi lomaketta läpi ja otti puheeksi sairauteni. Totesin nolona, että en ole näistä ex-puolisolleni puhunut moneen vuoteen enkä haluaisi näistä myöskään lapsemme kuullen keskustella. Terveydenhoitaja pahoitteli, että nämä nyt pitää tässä yhdessä käydä läpi. Hän kysyi, olenko jossain hoidossa ja mitä itse toivoisin, jotta paranisin. Kerroin, että hoitoni päättyi juuri kesällä ja kaikki mahdolliset hoitomuodot on jo kokeiltu. Siihen terveydenhoitaja totesi: ”Niin että olet siis vähän niin kuin toivoton tapaus?” Hämmennyin ja totesin, että no niin olen saanut ymmärtää. Sanoin, että toivoisin löytäväni itselleni sopivan työn, mutta se tuntuu kovin vaikealta, kun hakijoita per paikka on monta sataa enkä ole toistaiseksi päässyt edes työhaastatteluun. Ex-puolisoni onneksi ymmärsi tilanteen kiusallisuuden ja keskittyi ihastelemaan lapsemme tekemiä tehtäviä, mutta ei niin pienessä huoneessa kukaan voi olla kuulematta toisten puhetta. Sairauksistani päästyään terveydenhoitaja alkoi puhua lapsemme painosta, joka on tilastollisesti kasvanut pituuteen nähden liian nopeaan tahtiin. Terveydenhoitaja totesi, että tästä on puhuttava salakavalasti lapsen ollessa paikalla, mutta voin kertoa, että lapsemme on kyllä sen verran älykäs ja nokkela, että ihan satavarmasti kuunteli ja tajusi, mistä on kyse. Terveydenhoitaja on ollut aina sydämmellinen ja ihana tyyppi, joten tämä viimeisin tapaaminen oli yllättävä täystyrmäys.

Vaikka lääkityksessäni ei ole tapahtunut mitään muutoksia, olen kesän jälkeen pystynyt itkemään monta kertaa. Syyskuussa itkin kahden viikon sisällä neljä kertaa ja yksi niistä tarkoitti käytännössä koko työpäivän aikaista itkun pidättelyä. Tauolla kävin vessassa itkemässä, mutta se ei hillinnyt itkuimpulssia tauon jälkeenkään. Useimmat itkuistani ovat liittyneet kokemukseeni ja pelkooni vanhemmuudessa epäonnistumiseen tai pelkoon siitä, että orastava parisuhde kariutuu taas. Aikataulusta myöhästyminen ja asioiden unohtaminen on ollut minulle aina sietämätöntä ja esimerkiksi ne ovat saaneet minut itkemään tänä syksynä useita kertoja.

Yhtenä päivänä muistin lapseni hakuajan päiväkodista väärin ja olin hakemassa häntä puoli tuntia myöhässä. Soimasin itseäni, miten voin tehdä tällaisen virheen, ja pelkäsin lapseni olevan pettynyt ja vihainen. Onneksi aurinko vielä paistoi ja lapset olivat jo pihalla, niin että pystyin piilottamaan itkuiset silmäni aurinkolasien taa. Aistin opettajan kuitenkin huomaavan kasvoistani, etten ollut tavanomaisessa tekoreippaassa moodissani. Autossa sitten kerroin lapselleni itkeneeni siksi, että pelkäsin hänen olevan pettynyt ja vihainen minulle. Hän lohdutti ja vakuutti, ettei myöhästymiseni haitannut häntä. Tunsin itseni huonoksi äidiksi, kun eskari-ikäinen lapseni joutui lohduttamaan minua. Näin sitä siirretään huonoja toimintatapoja sukupolvelta toiselle. Mietin, kuinka ristiriitaista ja vastuutonta minun on haaveilla toisesta lapsesta, kun hädin tuskin suoriudun yhdenkään vanhemmuudesta.

Työpäivän aikaiset itkuimpulssini ovat puolestaan liittyneet siihen, kuinka merkityksettömäksi koen kaiken yhdentekevän paskanjauhamisen, kun samaan aikaan tapahtuu niin paljon pahaa — Suomen hallitus kusee heikompiosaisten muroihin ja maapallo tuhoutuu. Hieman ihmettelin, kun sen sovinistifasistisalaliittoteoreetikkoilmastodenialistikonservatiivin uudelleenvalinta USA:n presidentiksi ei ole vielä saanut minua kyyneliin. Varmaan sen selittää vanha tuttu, ylivoimainen vihan tunne.

Seksillä on esimerkiksi erään brittitutkimuksen mukaan selvät yhteydet ihmisten hyvin­vointiin ja sikäli kuin seksittömyys yhdistyy rakkaudettomuuteen, merkitys on iso. No shit Sherlock. Pystyn nauttimaan paljonkin rakkaudettomasta seksistä, mutta se ei millään tavalla vähennä rakkauden kaipuutani. Tutkimuksessa seksittömien todettiin kokevan muita vähemmän onnellisuutta ja elämän merkityksellisyyttä ja he olivat hermostuneempia ja yksinäisempiä. Talk about me. Olen harrastanut lähes koko sinkkuuteni ajan paljon seksiä ja saan siitä hetkellistä mielihyvää — se on yksi niistä harvoista tilanteista, joissa kykenen elämään hetkessä. Mutta hetkellisellä mielihyvällä ei ole mitään tekemistä onnellisuuden ja elämäntyytyväisyyden kanssa. Onnellisuus ja elämäntyytyväisyys edellyttää kokemusta yhteenkuuluvuudesta ja kokemusta siitä, että on joka hetki hyväksytty ja rakastettu juuri sellaisena kuin on. Olen kokenut sen aikuiselämäni aikana vain kerran parin kuukauden ajan, jonka sain kunnian viettää elämäni rakkauden kanssa vain tullakseni sitten jätetyksi.

Viimeksi kirjoitin, kuinka minun tekisi mieli kirjoittaa hänelle viesti ensikohtaamisemme toisena vuosipäivänä, mutta ettei se kannata. Tein sen silti, koska en kyennyt hillitsemään itseäni. Kysyin, mitä hänelle kuuluu ja kerroin toivovani, että hän on terve ja onnellinen. Kului monta päivää, ennen kuin hän vastasi varsin geneerisesti olevansa terve ja suhteellisen onnellinen. Niinä päivinä en kyennyt keskittymään mihinkään, ajattelin vain häntä ja tarkistelin puhelintani jatkuvasti. Ei mainintaa uudesta parisuhteesta, ei uutta profiilikuvaa. Hän kysyi minun kuulumisiani— amerikkalaista kohteliaisuutta eikä mitään henkilökohtaista, ajattelen. Vastasin kertomalla, että ikävöin häntä joka päivä. Hän luki viestin muttei reagoinut mitenkään, minkä tulkitsin tietysti niin, että hän ei ikävöi minua. Ajattelin ja ikävöin häntä koko kesän vielä enemmän kuin muulloin — varmaankin siksi, että kesä ja etenkin loma on aikaa, jolloin ihmiset viettävät erityisen paljon aikaa kumppaneidensa kanssa, matkustavat ja liikkuvat yhdessä. En vieläkään pysty ymmärtämään, miten hän pystyi jättämään taakseen sen maagisen yhteyden, joka meillä oli. Ymmärtäisin, jos kokemus ei olisi ollut molemminpuolinen, mutta edelleen uskon hänen olleen rehellinen siitä, että se oli.

Palasin Tinderiin ensimmäistä kertaa tänä vuonna elokuun alussa. En innoissani vaan pakon sanelemana mutta valmiiksi turhautuneena ja uupuneena siihen maailmaan. Ajattelin, ettei ole olemassa muita realistisia vaihtoehtoja, jollen halua viettää loppuelämääni yksin. Tapasin kuudesti henkilön, joka olisi ollut minulle periaatteessa eli paperilla täydellinen, mutta johon en tuntenut minkäänlaista romanttista tai seksuaalista vetovoimaa. Juuri kun olin taas kerran pettynyt ja menettänyt toivoni, sain yhteydenoton tyypiltä, jonka olin tavannut ensimmäisen kerran sattumalta kaverini kanssa baarissa jo keväällä. Nyt olemme seurustelleet kuukauden ja yritän luottaa suhteen tulevaisuuteen. Se on kuitenkin kaikkien aiempien kokemusteni takia erittäin vaikeaa ja mieleni pyrkii jatkuvasti vakuuttamaan, ettei tästäkään mitään tule eikä hän ole niin kiinnostunut minusta kuin minä hänestä.

Olen ihmetellyt viime aikoina, miksi maskaamisesta puhutaan vain autismikirjon ja ADHD:n yhteydessä. En edelleenkään usko, että minulla olisi autismikirjon häiriötä ja ADHD:ta kukaan ei ole minulla koskaan edes epäillyt. Silti koen kyllä joutuneeni maskaamaan sosiaalisissa tilanteissa viimeiset 20 vuotta. Suurin osa ihmisistä pyrkii muokkaamaan käytöstään sosiaaliseen tilanteeseen sopivaksi ja roolista toiseen hypätään usein luonnostaan. Maskaamisessa on kyse siitä, että jotkut joutuvat harjoittelemaan, matkimaan ja pinnistelemään noudattaakseen sosiaalisten tilanteiden normeja sekä samalla peittelemään piirteitään, jotteivät erottuisi muista ja tulisivat hyväksytyiksi. Maskaaminen on raskas keino selviytyä sosiaalisissa tilanteissa, joissa erityisyyttä ei ymmärretä. Haasteita voi olla esimerkiksi katsekontaktin luomisessa sekä ilmeillä ja eleillä viestimisessä. Maskatessa omasta olemuksesta ja käyttäytymisestä joutuu olemaan jatkuvasti tietoinen ja seuraamaan toisten reaktioita miettien, hyväksyvätkö he minut. Maskaaminen voi pahentaa tyytymättömyyttä itseä kohtaan, koska jatkuva jonkin toisen esittäminen heikentää omaa minäkuvaa entisestään. Mielestäni maskaaminen voi liittyä ihan yhtä lailla masennukseen ja ahdistukseen kuin autismikirjoon tai ADHD:hen. Ihan samoin myös sosiaalisesti epätoivottua alakuloisuutta ja ahdistusta joutuu peittelemään ja pinnistelemään antaakseen itsestään pystyvän ja pirteän vaikutelman. Vain erittäin harvoin koen esimerkiksi nauravani aidosti sielustani asti. Useimmiten nauraminen on vain esittämistä kohteliaisuuden vuoksi, hyvän tunnelman ylläpitämiseksi ja odotusten täyttämiseksi.

Toisekseen olen ihmetellyt, miksi mediassa puhutaan vain suhdeliukuportaista ja urakehityksestä eikä laajemmin menestyksen liukuportaista. Siitähän kapitalistisessa ja individualistisessa nykyajassa on ennen kaikkea kyse. Parisuhteen liukuportailla tarkoitetaan sitä, että suhteen kuuluu edetä deittailusta ihastumiseen, ihastumisesta seurusteluun, seurustelusta rakastumiseen, rakastumisesta yhteen muuttamiseen, yhteiselosta naimisiin menoon ja naimisiinmenosta lasten hankkimiseen. Urakehityksen liukuportaita minun tuskin tarvitsee kenellekään selittää, mutta mainittakoon, että taloudellinen menestys on kiinteä osa sitä. Menestysportaiksi kutsuisin näitä molempia yhdistettynä, koska vasta se tekee länsimaisella mittapuulla yksilöstä elämässään onnistuneen ja menestyneen. Joka ei tähän komboon kykene, tulee tuntemaan sen nahoissaan.

Elämästä ei selviä ilman teflonpintaa. Tyypillisesti pinta kuluu käytettäessä, mutta elämässä sellaiseen ei ole varaa. Kuluminen ei vahvista, se heikentää. Mikä ei tapa, vituttaa.

”Rakkaudessahan on keskeistä se, että on se tunne, että joku ihminen hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Sellaiset ihmiset, jotka jäävät ilman seksiä ja rakkautta, eivät voi saada tätä tunnetta, koska he eivät usko, että kukaan voi heitä hyväksyä.” 

- Osmo Kontula

Lannistuminen

Perjantai 5.4. oli kuluvan vuoden ensimmäinen päivä, jolloin minulla ei ollut kuolematoiveita. Siihen saattoi vaikuttaa montakin asiaa:

Kyseisenä päivänä suolistoni oli harvinaisen oireeton. Oli vapaapäivä, koska olen aina perjantaisin lapseni kanssa. Olin syönyt kolme viikkoa uutta lisämielialalääkitystä ja neljä viikkoa varastorautalisää. Olin ollut työkokeilussa viisi viikkoa. Pimeä ja kylmä vuodenaika oli alkanut olla takanapäin — tai niin luulin, kunnes tuli takatalvi ja toinenkin. Olin lopettanut kokonaan Instagramin käytön muutamaa päivää aiemmin.

Tuli seuraava, toinen ja kolmas päivä elävien kirjoissa. Ihmettelin, mihin se musta pilvi mielestäni haihtui. Kaikki ei tuntunutkaan synkältä, ahdistavalta ja raskaalta. Pystyin hymyilemään ja jopa naurahtamaan spontaanisti ja aidosti. Kuitenkin tunsin olevani veitsenterällä: Mikä vaan pienehkö takapakki olosuhteissa voisi tönäistä minut takaisin kuoppaan. 

Niin kävi. Kun uskaltauduin töissä kertomaan viikon positiivisena kokemuksenani, että työtahtini on rauhallinen ja ensimmäistä kertaa vuosiin en kärsi kiireestä ja stressistä, niin kollegani tarttui heti kuin syöttiin ja tarjosi lisätöitä vedoten siihen, ettei minulla muka ole tarpeeksi tehtävää. Silmäni lasittuivat, kuulin mielessäni hälytyssireenien soivan ja näin punaisten varoitusvalojen vilkkuvan. Aivan kuin stressi ja kiire olisi kaikkien tavoitetila, vaikka se on kauhuskenaarioni ja pitäisi olla kaikkien muidenkin. Seuraavana yönä sain ahdistuskohtauksen, kun mietin työmäärän ja stressin mahdollista kasvua. Jos joudun palaamaan entiseen työhöni, ei liene epäselvää, mihin suuntaan vointini taas muuttuu. Varjo palasi, hyvät päivät jäivät neljään.

Tapasin keväällä psykiatrin — taas uuden, täysin vieraan — kun vihdoin sain vastaanottoajan puoli vuotta myöhässä. Olen kopioinut tähän tekstiin kursiivilla otteita psykiatrin vastaanottokirjauksesta. Totesimme yksimielisesti, ettei yli vuoden hoitojaksosta ole ollut mitään hyötyä, joten lienee järjetöntä jatkaa. Virallisesti hoitoni on ollut hienosti nimettyä KKT:ta eli kognitiivista käyttäytymisterapiaa, mutta omasta mielestäni olen vaan käynyt juttelemassa jollekin. 

En ole havainnut terapiatapaamisissa minkäänlaista struktuuria, teoreettista viitekehystä, punaista lankaa. Olen vain kertonut ajatuksistani, tunteistani ja kokemuksistani jollekin, joka on kommentoinut esimerkiksi kertomalla, että ajatukset vaikuttavat tunteisiin ja positiivinen ajattelu auttaa tuntemaan positiivisia tunteita. No shit, Sherlock! Tähänkö tarvitaan tutkintokoulutus? Jollekin, joka jakaa mielestäni epäammattimaisen paljon itsestään. Miksi tiedän hänen perheestään ja aiemmista parisuhteistaan? Kun esimerkiksi kerroin syömishäiriööni liittyen, kuinka timmien miesten kekkuloiminen yläosattomissa julkisilla paikoilla kesällä tuntuu minusta nykyään irvokkaalta, hän kertoi aviomiehensä kehosuhteesta, käyttäytymisestä ja ajatuksista liittyen aiheeseen. Ööh, mitä minun siitä olisi pitänyt ajatella ja oppia? Ihmettelen, miten hoitoa voidaan edes seurata ja arvioida, kun ei omahoitajani tee mitään kirjauksia käymistämme keskusteluista — vain merkinnän siitä, mihin diagnoosiin liittyviin asioihin kukin käynti on hänen mielestään ensisijaisesti liittynyt. 

Joskus hoidon alussa omahoitajani ehdotti, että ahdistuskohtauksen alkaessa kastelisin itseäni kylmällä vedellä tai sivelisin jääpaloilla. Ensinnäkin, vihaan ja inhoan kylmyyttä. Toisekseen, kehon kasteleminen kylmällä vedellä ahdistuksen lieventämiseksi palauttaa mieleeni, kuinka edesmennyt veljeni teki niin — pelottavan kauan kerrallaan. Ei se häntä auttanut pidemmän päälle. Ja se mielikuva on kaikkea muuta kuin myönteinen ja rauhoittava. Minua auttaa hetkellisesti nimenomaan lämpö, esimerkiksi lämmin suihku. Sen hoksaamiseen en ole tarvinnut yhtään ammattilaista tai epäammattilaista. Kun omahoitajani oppikirjaohje ei tarttunut reseptoreihini, kun mieleni oli vääränmallinen eikä istunutkaan järjestelmän mukaiseen koloseen, niin siihen loppuivat konkreettiset ohjeet. 

Lisäksi omahoitajani ammattitaidottomuudesta kertoo esimerkiksi se, että lähes puolentoista vuoden jälkeen hän totesi ohimennen sivulauseessa, että ”et käytä päihteitä” kysymättä asiasta mitään. Olisihan päihteidenkäyttöni voinut tässä ajassa muuttua vaikka kuinka paljon. Tuskin minä siitä hänelle olisin kysymättä edes kertonut. Sitä on kysytty vain kerran, hoidon alussa. Huoh — perusjuttuja, siskoseni, perusjuttuja.

Asiallinen, rauhallinen ja enimmäkseen vakavailmeinen potilas. Korkea vaatimustaso itseä ja muita kohtaan välittyy vastaanotolla. Ei psykoottisuutta. Pitkäaikainen itsetuhoisuus ajatusten tasolla, ei akuuttia suisidiriskiä kuitenkaan potilaan kertoman perusteella.

Psykiatrin kalenteri on niin täynnä, että stressaannuin jo pelkästään siitä kuullessani. Miten ihmeessä uberylityöllistetty ja sitä rataa kohta burnoutiin itse sairastuva lääkäri voisi auttaa uupuneita ihmisiä? Sairas systeemi yrittää auttaa sairaita ihmisiä, onnea vaan yritykseen.

Kysyin psykiatrilta myös ketamiinihoidosta, josta joskus luin lehdestä ja jota kukaan terveydenhuollossa ei ole minulle ikinä edes ehdottanut. Hänen mukaansa sitä käytetään lähinnä osastohoidossa oleville, jotka ilman sitä olisivat täysin toimintakyvyttömiä tai kuolisivat itsemurhaan. Hänen mukaansa ketamiinihoidon vaikutus kestää vain muutamasta päivästä muutamaan viikkoon eli se ei ole pitkäaikainen ratkaisu, koska ei sitä loppuelämää anneta viikon välein. Sähköhoitoa ei myöskään tarjota niin kauan, kun ihminen on edes jokseenkin toimintakykyinen. No, eiköhän sekin päivä vielä tällä menolla eteen tule, että täytän tuon kriteerin. 

Uudella lisämielialalääkityksellä ja rautakuurilla ei kolmen kuukauden perusteella ole ollut mitään vaikutusta vointiini. Ferritiiniarvokin selvitettiin omasta aloitteestani, ei esimerkiksi osana psykiatrista sairaanhoitoa. Sopii pohtia, milloin sen alhaisuus olisi käynyt ilmi, jos en olisi ollut taas itse asiassa aktiivinen. Edelleen saatan olla yli kahdeksan tunnin yöunien jälkeen niin väsynyt tai niin aivojumissa, että ulkopuolinen epäilisi minun nielaisseen laittomia aineita. Mutta ferritiiniä lukuun ottamatta veriarvoni olivat taas keväällä erinomaiset. Havaintojeni mukaan yhteiskuntaa kiinnostaa ostovoiman ja työkyvyn lisäksi lähinnä kansalaisten veri- ja tulehdusarvot — ei onnellisuus, tyytyväisyys tai kokonaisvaltainen terveydentila. 

Itsetuhoisista ajatuksista myös keskustelimme. Potilas kuvaa pitkäaikaista kuoleman toivetta. Kertoo suojaavaksi tekijäksi lapsensa ja sanoo ettei itsemurhaa ole toteuttamassa.

Omahoitajalleni kerroin aikovani lopettaa lisämielialalääkityksen, mutta ennen sitä kävin asiasta hänen suosituksestaan vielä lyhyen puhelinkeskustelun psykiatrin kanssa. Psykiatri totesi pahoitellen, että sairauteni vaikuttavat melko hoitoresistenteiltä ja todennäköisesti joudun käyttämään perusmielialalääkitystäni loppuelämäni, jollei elämässäni tapahdu jotakin mullistavan positiivista muutosta. Hän kehui, että ajattelen tosi kypsästi tilanteestani. Totesin, että kai 20 vuoden sairastamisen aikana jotakin kypsymistä väistämättä tapahtuu. 

Rautakuurin tehottomuus sai selityksen alun, kun kävin uudestaan verikokeessa ja ilmeni, ettei aine ole lainkaan imeytynyt elimistööni. Ferritiiniarvo oli tismalleen sama kuin kolme kuukautta aiemmin lääkekuurista huolimatta. Hoito sen suhteen siirrettiin työterveydestä perusterveydenhuoltoon, josta minulle määrättiin toisen merkkinen rautakuuri ennen uutta verikoetta ja lääkärin vastaanottoa. Toki toivon, että rauta-arvoni saadaan kuntoon, mutta lähinnä surkuhupaisalta tuntuu, kun jotkut kuvittelevat sen ratkaisevasti vaikuttavan kokonaistilanteeseeni.

Hyvää tarkoittaen minulle sanotaan, että muista levätä. Lepäämisellä kaiketi tarkoitetaan jonkinlaista paikallaan olemista, mutta se lähinnä lisää oireitani. Aiemmassa blogitekstissäni tarkoitin todellisuuden pakenemisella kaikkea pahaa ja järjetöntä maailmassa, fyysisiä ja psyykkisiä oireitani, traumojani, negatiivisia tunteitani ja ajatuksiani. Sitä, miten millään ei ole lopulta merkitystä, kun paha maailmassa on jatkuvasti niskan päällä ja maailma tuhoutuu. Tarkoitin sitä, mihin huomioni kiinnittyy. Sitä, miten en pysty sivuuttamaan oireitani. Sitä, miten tunteissani ja maailmankatsomuksessani paha aina kumoaa hyvän. En vaan pysty näkemään valoa — tai jos järjen tasolla näenkin, niin tunnemieleni heittää sen päälle heti varjon. Joskus yritin kirjoittaa kiitollisuuspäiväkirjaa mutta jaksoin sitä vain muutaman päivän, kun taustalla mieleni vaan hoki: ”Vittu mitä paskaa, älä huijaa ittees”. 

Yksi hetkistä, jolloin olen tuntenut tulleeni nähdyksi ja ymmärretyksi, oli se, kun sain lahjaksi tämän muumimukin:

Tiedostan, että moni asia on hyvin ja olen myös erittäin monissa asioissa erittäin onnekas ja etuoikeutettu. Minulle voi olla ihan aiheesta kateellinen monesta asiasta. Olen hyväosainen, mutta hyväosaisuus ei suojele sairauksilta ja yliherkkyyksiltä. Jotkut kai jopa kulkevat lapsuudesta vanhuuteen vertailematta kehoaan, syömisiään ja tekemisiään muihin. 

Ensimmäiset viisi viikkoa työkokeilussa kuluivat aiemmasta työstäni ja ylikuormituksesta toipumiseen eli käytännössä uupumisoireet ja tauoton stressitila alkoivat hellittää vasta silloin huhtikuun alussa. Mutta enhän pääse pakoon itseäni ja nykyajan sairasta työkulttuuria työkokeilussakaan. Kuormitun ja stressaannun jo pelkästään siitä, että joudun jatkuvasti todistamaan ja seuraamaan vierestä sitä, kuinka työpaikan kaikki oikeassa palkkatyösuhteessa olevat ovat ylityöllistettyjä ja palavat loppuun minä hetkenä hyvänsä. Lisäksi en ole kyennyt asettumaan, kun tosiaan kyse on vain muutaman kuukauden työkokeilusta. Minulle sanotaan, että nauti nyt tästä ajasta ja mahdollisuudesta, mutta en ole oikein koskaan ymmärtänyt, miten nauttia voisi käskystä. Epävarmuuden sietokykyni kun on suunnilleen nolla.

Työkokeilun väliarvioinnissa sain pelkkää positiivista palautetta mutta tunnemieleeni keskustelusta jäi vain se, että työkokeilun jatkamisen edellytyksenä ja tarkoituksena syksyllä on testata, kuinka paljon enemmän kuormitusta kestän. Samankaltaisella työmäärällä ja työn vaativuusasteella ei jatkoa olisi työeläkeyhtiöstä herunut. Työeläkeyhtiötä tai mitään muutakaan organisaatiota ei kiinnosta, miten voin, vaan miten paljon minusta voi repiä irti tehokasta työpanosta. Tieto iski tajuntaani kuin märkä rätti vasten kasvoja. Mutta tyhmähän olin, jos kuvittelin jotakin muuta.

Syksyllä joudun taas hakemaan työpaikkoja, koska aiempaan työhöni en ole palaamassa. En pysty mitenkään uskomaan työllistymiseeni, kun sekä kunnat ja hyvinvointialueet että järjestöt ovat säästökuurilla tai leikkauslistalla ja hakijoita harvoihin avoimiin tehtäviin on entistäkin enemmän. Millä kilpailen, kun hengästyn, ahdistun ja uuvun jo pelkästään lukemalla työpaikkailmoitusten ”Edellytyksenä on…” ja ”Toivomme sinulta…” -listaukset. Voin toki periaatteessa valehdella ja esittää olevani positiivinen ihminen työhakemuksen ja -haastattelun verran, mutta en jumalauta vuosien ajan. Ja miksi kukaan palkkaisi osatyökykyisyyden takia muutaman kuukauden muuta kuin asiakastyötä harjoitelleen, kun hakijoista monella muulla on varmasti tutkintokoulutus ja vuosien kokemus vastaavista tehtävistä? Koskako olen se kuuluisa ”hyvä tyyppi” — LOL. Miten ihmeessä jaksan taas ne lukuisat pettymykset työkokeilun myötä hetkellisesti heränneen, orastavan toivon jälkeen?

Työaikani on kasvanut kolmesta neljään työpäivään työkokeilun aikana, mutta kiitos tekopyhäpäivien oikeasti nelipäiväisiä työviikkoja ei ole ollut montaa. Kesäloman jälkeen työaikani kasvaa viiteen päivään, joskin vanhempainvapaan ansiosta voin vielä tehdä lyhennettyä työaikaa. Miten ylipäänsä jaksan hakea töitä viisipäiväisen työviikon ohella? Mitä jos en onnistu saamaan työpaikkaa ennen työkokeilun päättymistä?!? Onneksi sentään olen virkatyösuhteeni ansiosta yhä työterveyshuollon piirissä. Mielessäni pyörii jatkuvasti alanvaihto ja uudelleen kouluttautuminen, mutta se on silkkaa ajan ja energian haaskausta, koska mitään mahdollisuuksia siihen ei taloudellisesti ole. Ja vaikka olisikin, niin en edelleenkään ole varma, mikä — jos mikään — ammatti soveltuisi minulle seuraavaksi 30 vuodeksi.

Merkittävä muutos työkokeilussa verrattuna aiempaan työhöni on ollut eettisen ja tunnetason kuormituksen väheneminen. Työkokeilussa en sijaistraumatisoidu. Minun ei ole tarvinnut jatkuvasti pelätä, että töissä odottaa jokin hirveä kriisitilanne, jonka ratkaisemisesta minä olen vastuussa, tai että päivän tai viikonlopun aikana tapahtuu jotakin sellaista, että kalenterini menee uusiksi tai saan taas lisää asioita to do -listalle, jolla on jo tuhat kiireellistä asiaa. Ja se, ettei minun ole tarvinnut kohdata traumatisoituneita ja vaikeissa tilanteissa eläviä ihmisiä hankaline tunteineen, kun en selviä omistanikaan. Toimia roskasankona, johon kaadetaan kaikki ongelmat ja sitten odotetaan, että valan toivoa ja uskoa parempaan, johon en itsekään usko. 

Olen ollut työkokeilussa tehokas ja pätevä, koska en osaa tehdä puolikkaalla teholla tai puolivillaisesti. Mutta kaikenlainen aivotyö tuntuu uuvuttavalta ja haaveilen työstä, jossa ei tarvitsisi omaksua jatkuvasti uutta tai jossa käytettäisiin ensisijaisesti kehoa aivojen ja älylaitteiden sijaan. Ainoita asioita, joista saan edes hetkellistä nautintoa ja onnistumisen kokemuksia, on liikunta ja musiikki. 

Ensi vuoden alusta voisin hakea uudestaan Kelan kuntoutuspsykoterapiaa, johon psykiatri lupasi kirjoittaa lausunnon. Mutta viikko hoitoneuvottelun jälkeen tajusin yhtäkkiä, että eihän psykoterapia ole enää vaihtoehto alkuunkaan. Se iski tajuntaani kuin salama kirkkaalta taivaalta. En missään nimessä jaksa enää aloittaa hoitosuhdetta taas uudestaan alusta jonkun uuden, vieraan ihmisen kanssa. En pysty, en kykene. Puhumattakaan siitä, että ensin minun pitäisi etsiä ja löytää sopiva psykoterapeutti. Ja siitä, että hoidon omavastuuseen menisi noin 200 euroa kuukaudessa plus matkakulut. Sekään ei ole mitenkään itsestäänselvää, että Kela ylipäätään myöntäisi sitä minulle enää kolmatta kertaa. 

Olen pääni puhki pohtinut, mikä voisi edistää kuntoutumistani. Minun on erittäin vaikea enää edes kuvitella paranemista, mutta olennaisimpana sen suhteen pidän nyt sosiaalisia suhteita, parisuhdetta, yhteisöä. Paljon olennaisempana kuin jollekin psykoterapeutille tai muulle enemmän tai vähemmän ammattilaiselle juttelemista tunnin tai pari viikossa. Mutta mistäs taion tiiviin ystävyyssuhteen, parisuhteen, sosiaalisen yhteisön? Vähintään papukaijamerkin arvoisesti olen yrittänyt sellaisia luoda vuosi toisensa jälkeen. 

Olen ollut aktiivinen yhdistystoiminnassa lähes kuusi vuotta, olen ollut lähes poikkeuksetta ystäviäni aktiivisempi viestittelemään tai ehdottamaan tapaamista, olen yrittänyt tutustua lapseni päiväkotikavereiden vanhempiin. Olen kutsunut heitä kylään ja he ovat käyneet, mutta vain yksi ainoa neljän vuoden aikana on kerran esittänyt vastakutsun. Tartuin siihen tietenkin, enhän muuten voisi valittaa yksinäisyyttä. Yksi varteenotettavimmista ystäväehdokkaista mitä lapseni päiväkotikavereiden vanhempiin tulee, on nyt muuttamassa perheineen toiselle puolelle Suomea. 

Olen käyttänyt aktiivisesti yhteensä noin kahden vuoden ajan Tinderiä, Heriä ja muita parinmuodostussovelluksia ja käynyt kymmenillä, jollen sadoilla treffeillä. Tällä hetkellä en käytä mitään deittisovellusta ja vahvasti uskon, etten tule käyttämäänkään. Kaikki sosiaalinen media pilaa ihmismielen, se on käynyt selväksi niin omakohtaisesti kuin tieteellisten tutkimustenkin perusteella. Viimeisimpänä epätoivoisena yrityksenä löytää kumppani olen alkanut käydä paritanssitunneilla, mutta niissä harvoin on alle viisikymppisiä sinkkumiehiä ja sinkkunaiset oletettavasti etsivät miesviejää. Onneksi nautin pelkästään tanssimisestakin, niin ei se ihan hukkaan heitettyä aikaa ole. Olen kysynyt kavereiltani, olisiko heidän tuttavapiirissään ketään sinkkua, joka voisi olla kiinnostunut minusta. Ei ole ollut — miksipä he haluaisivat ottaa kontolleen sitä, että tutustuttivat jonkun minuun. Red flagejä lienee liikaa.

Ehkä sielunsisaruutta muistuttavat ystävyyssuhteet, toimivat ja onnelliset parisuhteet ja tiiviit sosiaaliset yhteisöt on tarkoitettu vain tietynlaisille, oikeanlaisille, hyville tyypeille, joihin minä en ilmeisesti lukeudu. Siitä huolimatta, että melko usein kärpäsenä katossa havainnoin olevani sosiaalisissa tilanteissa itse asiassa oikeinkin mukava ihminen. Yllätyn siitä usein — mietin, kuka tuo varsin paljon sisäisestä kokemuksestani poikkeava yksilö on? Ehkä otsassani lukee ”kyyninen, hankala, pitkäaikaissairas” eikä sitä saa pyyhittyä pois edes hymyllä ja huomaavaisuudella. Tätä olen pohtinut teini-ikäisestä lähtien. Olen todennut mahdottomaksi opetella nauttimaan tai edes sietämään small talk -tilanteita. En ole koskaan kokenut niitä luonteviksi, joten tuskin se asia enää muuttuu. Aina sellaisissa tilanteissa koen pakottavaa tarvetta paeta esimerkiksi vessaan. Haluan, että keskustelulla on aihe ja tarkoitus, epämääräisyys ja päämäärättömyys on sietämätöntä.

Mitä vielä pitäisi tehdä? Tyytyä kohtalooni? Siinäpä taas järjetön imperatiivi.

Lisäksi sosiaalisissa yhteisöissä on liikuntatapahtumia lukuun ottamatta lähes aina istuttava tuntitolkulla, kokouksissa ja sen sellaisissa, mikä on suolistosairauteni takia tuskallista. Aina kokousten ja kulttuuririentojen jälkeen vannon, että en enää ikinä, ikinä, ikinä jaksa tehdä sitä taas uudelleen. Aina olen tehnyt, toistaiseksi. Vasta viime viikolla viimeksi ehdotin ystävälle teatteri-iltaa ja seuraavassa hetkessä kysyin itseltäni, miksi tein sen taas. Juuri koskaan en mainitse tuskaisuudestani noissa tilanteissa kellekään. Sehän aiheuttaisi epämukavan, kiusallisen, häpeällisen tilanteen. Olen miettinyt, löytyisikö minulle sopiva yhteisö poliittisesta puoluetoiminnasta, mutta sekin olisi varmaan lähinnä istumista kokouksissa ja illanvietoissa. 

Minua on kehotettu luopumaan täydellisen kumppanin etsinnästä ja kannustettu, että pärjään kyllä hyvin yksinäänkin. Tällaiset hyvää tarkoittavat mutta ajattelemattomat kommentit saavat minut kiehumaan kiukusta. Kyse ei ole pärjäämisestä vaan onnellisuudesta ja läheisyydestä onnettomuuden ja yksinäisyyden sijaan. Täydellistä kumppania en ole koskaan edes etsinyt. En ole niin naiivi, että luulisin sellaisia olevan olemassa. Mielestäni on ihan kohtuullista vaatia, ettei toisella ole päihdeongelmaa tai ettei hän kohtele minua ja lastani väkivaltaisesti tai että meillä on samansuuntaiset arvot ja elämäntavat.

Kesäiset säät, aurinko ja lämpö, ovat vaikuttaneet vointiini siltä osin, että niiden ansiosta elämä tuntuu edes ajoittain elämisen arvoiselta. Vietän ulkona mahdollisimman paljon aikaa ja liikun moninkertaisesti enemmän kuin muina vuodenaikoina. Kesällä istumista on paljon helpompi välttää. Lapsen kanssa on paljon hauskempaa ulkoilla kuin möllöttää kotona. Mutta ajatus siitä, että kesä menee hujauksessa ohi ja jotenkin joudun taas selviämään hengissä seuraavasta kaamoksesta ja kylmyydestä, ei kannattele. 

Jos muuten kesä parantaakin vointiani hieman, niin syömishäiriötä se pahentaa, kun mieleni tekisi vetää sanko päähäni, jotten voisi nähdä kaikkia vähäpukeisia kehoja, joihin verrata itseäni. Instagramin käytön lopettaminen oli tästäkin näkökulmasta erinomainen päätös, mutta se on vain yksi visuaalinen ympäristö vähemmän. Silti törmään esimerkiksi uutisvirrassa edelleen esimerkiksi Sannaan, jota alunperin ihailin mutta joka anorektisesti laihduttuaan herättää minussa ensisijaisesti vihaa ja vitutusta. Miksei kukaan puhu siitä ja sen kerrannaisvaikutuksista tuhansiin tyttöihin ja naisiin? Tiedänhän minä, ettei kehoja saisi kommentoida, mutta kuka muka heittää ensimmäisen kiven. Li ei herätä minussa ollenkaan samanlaisia tuntemuksia, koska hän on ollut aina laiha eikä hän vaikuta lainkaan pinnalliselta ja ulkonäkökeskeiseltä toisin kuin maanpetturi-Sanna. 

Kuuntelin juuri suomalaisen miesnäyttelijän esikoisromaanin, joka oli syömishäiriöisen ajattelun ja syömishäiriön huonon hoidon kuvauksessa esimerkillisen loistava. Vertaan itseäni yhtä lailla miehiin kuin naisiin. Helmi Kekkosen essee Imagessa vahvisti taas arvailujani siitä, että kaikilla laihoilla ihmisillä on jonkin sortin syömishäiriö. Jutun kuvitus (Antti Raatikainen) iski suoraan sydämeen:

Kesä saa mieleeni hiipimään myös muistoja ja sietämättömiä tunteita liittyen elämäni suureen rakkauteen, jonka kohtasin pian kaksi vuotta sitten kesällä — vain hänetkin menettääkseni muutamaa kuukautta myöhemmin. Haluaisin taas kirjoittaa hänelle viestin mutta tiedän, että katuisin sitä. En halua kuulla, että hän on löytänyt toisen tai on onnellinen yksin. Samanaikaisesti haluan ja en halua kontaktia häneen. Toivon hänen olevan onnellinen, koska rakastan häntä — mutta en ehkä sitten kuitenkaan toivo, kun en ole osa sitä onnea. 

Minulle on täysin käsittämätön konsepti, että jotkut ihmiset tallustavat iloisina läpi elämänsä vähät välittämättä kaikesta paskasta, järjenvastaisesta ja epäoikeudenmukaisesta, mitä heidän ympärillään, lähellä ja kaukana tapahtuu. Olen yliherkkä epäoikeudenmukaisuudelle, välinpitämättömyydelle, epäjohdonmukaisuudelle, ajattelemattomuudelle ja eettisille ristiriidoille. Miksei sille ole psykiatrista diagnoosia? Ehkä siksi, että se on mitä suurimmassa määrin tervettä, toisin kuin tämä kaksinaamaisuuteen, pahuuteen ja vahvan valtaan perustuva maailmanjärjestys. 

Ihmiset suhtautuvat väheksyväksi ja ivallisesti nostalgiaan, mutta eihän entisaikojen luontoyhteyden, yhteisöllisyyden ja älylaitteettomuuden kaipaaminen tarkoita sitä, että samalla peräänkuuluttaisi yksiselitteisen negatiivisia, tieteen ja yhteiskunnan kehittymättömyyteen liittyviä asioita. Sellaisia kuin esimerkiksi heikompi terveydenhuolto ja sosiaalipalvelut, alkeellinen teknologia, vähemmistöjen räikeä syrjintä tai ympäristölle haitalliset käytännöt energian ja tavaran tuotannossa. Länsimaat käyttävät resurssejaan ihmismieltä ja -kehoa ja siten koko yhteiskuntaa rapauttavien älylaitteiden kehittämiseen, tuottamiseen ja käyttämiseen, mutta heikompiosaisten riistoa harjoitetaan yhä ihan kuin vuosikymmeniä sitten. Älylaitepsykoosin ja kaksikanavaisen mustavalkotelevision välissä on vaihtoehto, kultainen keskitie. Miksei nykyajasta ja entisajasta voisi ottaa parhaat palat ja luoda niistä sekä ihmiselle että luonnolle parhaan mahdollisen version? En vastusta kehitystä, vastustan uusliberalistista idiotismia. Kun Kokoomuksen vaaliteltan ohi kävellessäni kieltäydyin valkoisen, oikeistolaisen, lihansyöjä-cis-hetero-miehen vaalimainoksesta ja kerroin kysymättä, etten äänestä puoluetta, joka ajaa rikkaiden etuja ja edistää lapsiperheköyhyyttä, niin lappuja jakanut nuorukainen painoi nolona päänsä ja vetäisi lapun äkkiä takaisin sen näköisenä, kuin olisi ensimmäistä kertaa kuullut, että näinkin voi ajatella. 

Yhteiskunnasta syrjäytymiseen liittyvässä tutkimuksessa puhutaan termistä sosiaalinen lannistuminen, social defeat. Se istuu kokemuksiini kuin sininen valo nykyihmisen silmämuniin. Olen kokenut niin monta pettymystä työelämässä, ihmissuhteissa ja terveydenhuollossa, että lopputuloksena on sosiaalinen lannistuminen. Olen yrittänyt. Veni, vidi, decipi.

Soundtrack: Elefantti huonees, Jambo

Vanhemmuus

- Äiti, mikä toi on?

- Se on mun lääke.

- Mikä lääke?

- No lääkettä otetaan yleensä, jos on jokin sairaus.

- Mikä sairaus sulla on?

- Sen nimi on masennus.

- Mikä se on?

- Tarkoitatko, että mitä se aiheuttaa?

- Joo, mitä se tekee?

- Se aiheuttaa pahan mielen tai siis että on usein paha mieli.

- Paraneeko se tolla lääkkeellä?

- No kyllä se ainakin vähän auttaa.

Jotkut varmaan tässä kohtaa miettivät, eikö minua huolestuta, että lapsi kertoo asiasta päiväkodissa. Kertokoon — ei se minua haittaa tai liikuta pätkääkään. En halua kasvattaa häntä salaisuuksien kulttuuriin, niin kuin aiemmat sukupolvet kasvatettiin. Lapsellani on oikeus kertoa kotielämästään päiväkodissa. 

Viisivuotias lapseni on tiennyt suolistosairaudestani (IBS) niin kauan, kuin pystyy muistamaan, mutta masennuksestani tulin kertoneeksi hänelle ensimmäistä kertaa muutama viikko sitten. Suolistosairaudestani hän tietää, että sen takia vatsani on usein tosi kipeä ja ettei sairaudesta voi parantua. Hän on tietenkin kysynyt, voiko se tarttua, ja puolivalheellisesti olen vastannut kieltävästi. Eihän se tartu niin kuin tartuntataudit, mutta alttius varmasti periytyy.

Esimerkiksi psykiatrian poliklinikan omahoitajani, jota tapaan pari tuntia kuussa ja joka ei ole tavannut lastani koskaan, ja ystäväni, jota tapaan harvakseltaan ja joka on tavannut lapseni näiden viiden vuoden aikana vain muutaman kerran, ovat kehuneet minua tosi hyväksi äidiksi. En tajua, millä perusteella. Olen masentunut ja ahdistunut, syömishäiriöinen, osatyökyvytön ja vaativasta persoonallisuudesta kärsivä äiti. Miten sellainen voisi olla hyvä? 

Lapseni on kyllä kehittynyt erinomaisesti, hänellä on ikäisekseen hyvät tunnesäätely- ja vuorovaikutustaidot ja olen aktiivinen vanhempi eli teen hänen kanssaan paljon kaikenlaista lähtökohtaisesti kivaa. Mutta ei lapseni hyvä kehitys ole vain minun ansiotani, ei alkuunkaan. Hänen elämässään on monta muutakin läheistä ja tärkeää aikuista, hän elää isänsä kanssa lähes puolet ajasta, viettää kolmena arkipäivänä viikosta noin 8 tuntia päiväkodissa ja isoäitinsä kanssa vähintään 8 tuntia viikossa. Lisäksi lapsellani on geenit ja ihan oma temperamenttinsa, joihin minulla sen enempää kuin muillakaan ei ole vaikutusvaltaa. Ehkä lapseni nyt vaan on hyvä tyyppi. Ei se minun ansiotani ole tai ei ainakaan yksin minun. 

Uskon lapseni valitettavasti muistavan vielä aikuisenakin, kuinka masentunut, ahdistunut ja fyysisesti kipeä olin hänen lapsuudessaan, mutta sen lisäksi toivon hänen muistavan ainakin iltarutiinimme. Ei sitä, kuinka television katselusta, yövaatteiden vaihtamisesta ja hampaidenpesusta riideltiin, vaan sen, kuinka joka ilta kerroin rakastavani häntä, toivotin hänelle hyvää yötä ja kerroin, millainen hän mielestäni on: ihana, rakas, tärkeä, avulias, reilu, fiksu, älykäs, nopea, vahva, rohkea, hauska, huumorintajuinen, sinnikäs, sisukas, mukava, kiva, kekseliäs ja nokkela. En koskaan ole halunnut sanoa täydellinen, koska se on minulle kirosana. 

Ongelmani sekä vanhempana että ihmisenä ylipäätään on se, että tiedän kyllä teoriassa, miten kannattaisi käyttäytyä ja hoitaa asiat, ja osaan ilmaista ajatukseni hienosti ja vakuuttavasti, mutta arjessa sairaalloisten tunteideni ja ajatusteni ottaessa vallan ei järkeilylle jää sijaa. Teorialla ja hienolla ulkokuvalla ei välttämättä ole mitään tekemistä arjen todellisuuden kanssa. Tiedän lapseni rakastavan minua mutten ole olleenkaan vakuuttunut siitä, tykkääkö hän minusta. Ajattelen olevani huonoa seuraa.

Masennus minussa toteaa usein, että on vain ajan kysymys, milloin lapseni ilmoittaa haluavansa elää suuremman osan ajasta isänsä kanssa. Mietin usein, miten lapseni kokee sen, miten muutun silmänräpäyksessä sosiaalisten tilanteiden ja kahdenkeskisen aikamme välillä. Sosiaalisissa tilanteissa pakottaudun hymyilemään ja piristymään, mutta kahden kesken en jaksa pinnistellä. Hän on aivan satavarmasti pannut muutoksen merkille, ja se herättää hänessä jonkinlaisia tunteita ja ajatuksia. Vielä en ole uskaltautunut kysymään asiasta suoraan. 

Asia ei ole ajankohtainen, mutta kamppailen jatkuvasti sen kanssa, onko näin sairaana ihan vastuutonta ja ristiriitaista haaveilla toisesta lapsesta. Edelleen haave liittyy ensisijaisesti siihen, että haluaisin lapselleni edes yhden sisaruksen ja että vauva-aika oli tähänastisen aikuiselämäni parasta aikaa. En ikinä lakkaa kaipaamasta imettämistä ja vauvan tuoksuttelua sekä sitä, kun suolistoni ei vuoteen oireillut lainkaan. Lapseni on ollut aika helppo tapaus — emme esimerkiksi sairastele kuin tosi harvoin eikä hänellä ole ilmennyt mitään neuropsykiatrisia erityispiirteitä. En tiedä, miten selviäisin siitä, jos toinen lapseni olisikin erityistarpeinen, sairas tai erityisen vaativa eikä minulla olisi enää edes vanhempiani tukenani. Yksin en ole lasta joka tapauksessa hankkimassa, koska se ei istu eettisiin periaatteisiini eikä minulla olisi voimavaroja huolehtia hänestä täysin yksin.

Kun suurin osa länsimaisista ihmisistä suomalaisen yhteiskunnan päättäjät mukaan lukien ei käytännössä välitä paskaakaan lasten ja nuorten tulevaisuudesta, niin miksi uskoisin parempaan tulevaisuuteen. Osallistuin valtioneuvoston kanslian tulevaisuusselontekoon keskustelemalla tulevaisuudesta muiden kanssa ja uskoni koki noin miljoonannen kolauksen, kun jälleen kerran joku viittasi tieteellisiin, ympäristön tilaa koskeviin tosiasioihin mielipiteinä. Jos nyt edes siitä voitaisiin ihmiskuntana olla yksimielisiä, että tieteelliset faktat eivät ole mielipideasioita, niin voisin ehkä mahdollisesti suhtautua tulevaisuuteen varovaisen optimistisesti. 

Vantaan kouluampuminen järkytti minua erittäin paljon, mutta on suorastaan surkuhupaisaa, miten kukaan voi väittää sen olleen yllättävä tapahtuma viimeisen vuosikymmenen kehityskulku huomioiden. Ilmeisesti jotkut ihmiset vaan kykenee elämään laput silmillä kuin ravihevoset eivätkä näe yhteyksiä aikuisten toiminnan ja nuorten pahoinvoinnin välillä. Se on varmaan hulvattoman huoletonta elämää. Kaikki tieto ja keinot on tiedossa lasten ja nuorten pahoinvoinnin vähentämiseksi ja maapallon pelastamiseksi, mutta ei aikuisia kiinnnostele tarpeeksi. Kiinnostavampaa monelle on esimerkiksi oman egon ja valta-aseman pönkittäminen, jonkun hömppäpömppäjulkkiksen somefiidin seuraaminen, sisäfilepihvillä herkutteleminen tai uusimman älypuhelinmallin ostaminen. Sellaista on länsimaalaisen, virheellisesti ihmiseksikin kutsutun tuholaishyönteisen elämä. 

Lopuksi vielä keskusteluni lapseni kanssa veljeni sairaudesta ja kuolemasta:

- Äiti, mihin sun veli kuolikaan?

- Hän kuoli sairauteen.

- Mihin sairauteen, oliko se syöpä?

- Ei, se ei ollut syöpä. Se oli sellainen mielen sairaus.

- Miten se vaikutti?

- Noh. Se aiheutti sellaista, että hänellä oli niin paha mieli koko ajan, ettei hän pystynyt enää elämään.

- Voiko se tarttua?

- Ei, se ei voi tarttua.

- Kävikö hän lääkärissä? Eikö siihen ollut lääkettä?

- Hän kävi lääkärissä, mutta siihen ei ollut sopivaa lääkettä.

Otan avosylin vastaan vinkit, miten korjata tilanne. Ensin kerroin sairastavani sellaista sairautta, joka aiheuttaa pahaa mieltä, ja sitten kerroin veljeni kuolleen sellaiseen. Vanhemmuuden ja patologisen avoimuuteni ja rehellisyyteni yhdistäminen on osoittautunut vaikeaksi. Saatan tarvita apua.

Ruokavalio

Vielä parikymmentä vuotta sitten ensikertaa ilmastoahdistuksesta kuullessani ihmettelin ilmiötä. Mietin, miten joku voi ahdistua jostain niin kaukaisesta ja epämääräisestä kuin ilmastonmuutos. Luotin yhteiskunnan ratkaisevan haasteet, teknologiahan kehittyi koko ajan. Viimeisen vuoden ajan olen kärsinyt ilmastoahdistuksesta itse ja ihmettelen, mikseivät kaikki muutkin. Kutsuisin sitä myös ilmastomasennukseksi ja ympäristötoivottomuudeksi. Herättyäni eläinperäisen ruoantuotannon totuuksiin en ole voinut enää sulkea silmiäni niiltä. Kun kerran tiedostaa jotakin, sitä on mahdoton olla enää tiedostamatta. 

Nyt ihmettelen, miten minä fiksu, empaattinen ja korkeasti koulutettu ihminen olen voinut sulkea totuuden tietoisuudestani näin kauan. Olin ensimmäiset 21 vuotta elämästäni kasvissyöjä, sitten aloin syödä kanaa ja riistaa. 24-vuotiaana ryhdyin syömään puolisoni ruokavalion mukaisesti myös punaista lihaa, kunnes avioeron myötä 32-vuotiaana palasin lapsuudenaikaiseen lakto-ovo-vegetaariseen ruokavalioon. 33-vuotiaana tapailin pari kuukautta erästä vegaania, mikä oli minulle ensisysäys kohti uutta ymmärrystä. 34-vuotiaana luin Suvi Auvisen kirjan Lihan loppu, joka edelleen vahvisti suuntaani. Loppusysäyksinä toimivat Docventuresin jakso aiheesta sekä Viral Vegansin podcast ja Instagram-tili, jotka saivat silmäni lopulta avautumaan ihan kokonaan ja luovuin kaikesta eläinperäisestä ruokavaliossani.

Olen aina pitänyt itseäni eläinrakkaana ihmisenä, mutta eihän ihminen voi olla eläinrakas kannattaessaan kulutusvalinnoillaan eläinten massakidustusta ja massamurhaa. Nolottaa myöntää, mutta en oikeasti ollut tullut ajatelleeksi, että ihmisten käyttämä lehmänmaito on varastettu vasikoilta ja lehmät väkivaltaisesti erotettu lapsistaan tai että kananmunantuotanto edellyttää kanojen synnyttävän käytännössä joka päivä. Lehmien on oltava jatkuvasti raskaana vain, jotta heille rakas jälkeläinen voitaisiin riistää heiltä pian synnytyksen jälkeen. Tuotantokanat munivat nykyisin munan päivässä, mikä on täysin luonnotonta. Maatiaiskanat voivat elää yli 10-vuotiaiksi, mutta tuotantokanoiksi jalostetut kanat kuolevat hyvässäkin hoidossa muninnan aiheuttamiin sairauksiin jo muutaman vuoden ikäisinä. Käsitettyäni nämä asiat en pysty enää ymmärtämään, miten kukaan lastaan imettänyt ja synnyttänyt ihminen kykenee käyttämään maitotuotteita ja kananmunia. Sitä kutsutaan kognitiiviseksi dissonanssiksi, keskenään yhteensopimattomien vakaumusten ja käsitysten aiheuttamaksi psykologiseksi ristiriidaksi. Joillekin ristiriita on helpompi sietää kuin toisille; sulkea silmät yhdeltä asialta samalla, kun tuijottaa toista suoraan päin. Suomalaisten eläinsuhteesta kertoo aika paljon se, että Suomi on yksi harvoista turkistarhauksen eli elitistisen eläinrääkkäyksen yhä sallivista maista.

Kaikkien empatia ei vaan yksinkertaisesti ulotu muihin kuin ihmisiin tai korkeintaan lemmikkieläimiin. Lemmikkiluokkaan pääseminen ei tosin sekään suojaa eläinlajia massatuotannolta, sillä Suomessakin teurastetaan esim. tuhansia kaneja vuodessa lihatuotteiksi. Ei tarvitse mennä Aasiaan asti kauhistelemaan metallikoukusta roikkuvia koiranruhoja. Lemmikeiksi jalostetut eläimet eivät enää kohoa maailmassani muiden eläinten yläpuolelle. Kannattaa myös muistaa, että ihminenkin on eläin. 

Jos maailmankatsomus nojaa ihmisen ylivaltaiseen asemaan, niin eläinoikeusargumentit eivät ymmärrettävästi pure. Jos eläinoikeusargumentit olisivatkin ainoa peruste veganismille tai edes lihansyönnistä luopumiselle, niin vielä jotenkin voisin sulattaa sen, että valtaosa kansasta ei yksinkertaisesti välitä. Muut argumentit kuitenkin koskevat nimenomaan ihmisen hyvinvointia ja tulevaisuutta. Eläinperäinen ruokavalio tuhoaa ilmaston, luonnon monimuotoisuuden, eläimet ja ihmiskunnan monin tavoin. Siinä sivussa se normalisoi väkivaltaa toista elävää olentoa kohtaan. Tuskailen suuresti sen suhteen, miten voin tukea lapseni uskoa tulevaisuuteen, kun fakta on se, ettei maapallon tuhoa kohta enää pystytä pysäyttämään. Miten voin selittää aikuisten ihmisten pahuuden lapselleni? Jo nyt konfliktialueilla asuvien lasten määrä on kaksinkertaistunut 1990-luvulta. Määrä tuskin tulee vähenemään, mikäli ympäristökatastrofit ilmastonmuutoksen myötä vaan lisääntyvät entisestään.

Ruuantuotannolla on valtava vaikutus ilmaston lämpenemiseen, ympäristön rehevöitymiseen ja happamoitumiseen sekä luonnon monimuotoisuuden vähenemiseen. Suuri osa maailman kalakannoista on ylikalastettuja ja pyyntimenetelmät tuhoavat muutakin meriluontoa. Kestämätön ruuantuotanto aiheuttaa luonnon monimuotoisuuden vähenemistä. Kaikki sanovat rakastavansa luontoa, mutta mitä se sellainen rakkaus on, joka tuhoaa kohteensa? 

Ruuantuotanto on myös maailman suurin kasvihuonekaasujen aiheuttaja. Suomessakin maatalous on merkittävin ihmisen aiheuttaman ravinnekuormituksen lähde. Vaihtelua eläinperäisen ruoantuotannon päästömäärissä ilmenee paljon eläinlajeittain ja jonkin verran myös tuotantotavoittain. Nautakarja yksin aiheuttaa joidenkin arvioiden mukaan jopa 10%  kaikista ihmisen toiminnan tuottamista ilmastopäästöistä. Noin 70 % Suomen peltoalasta käytetään eläinpohjaisen ravinnon tuottamiseen. En uskalla edes ajatella vastaavaa lukua vielä välinpitämättömämmissä maissa, kuten Yhdysvalloissa, Venäjällä tai Kiinassa. Eläinten kasvattamiseksi joudutaan tuottamaan runsaasti rehua, jonka tuotanto vie muun muassa paljon peltopinta-alaa ja vaatii lannoitteita ja torjunta-aineita. Varovaisimmatkin arviot asettavat globaalin ruuantuotannon päästöjen osuudeksi noin 30% kaikista ilmastopäästöistä. Niistä 60–70% johtuu eläinperäisen ravinnon tuottamisesta.  

Maatalous on myös suurin Itämeren rehevöitymiseen vaikuttava tekijä Suomessa. Pelkästään maitotuotteiden ja naudanlihan tuotantoon hyödynnetään yli puolet maatalousmaasta, jota voitaisiin vaihtoehtoisesti käyttää kasviproteiinien viljelyyn. Soijaa käytetään valtavasti eläinten tehotuotannossa kulutettavaksi, vaikka ihminen voisi syödä sitä ihan itse eikä vasta ruoantuotantoeläimen elimistöön imeytyneenä. Parhaiten lehmien laidunnuksen monimuotoisuushyödyt toteutuisivat luonnonlaitumilla, mihin riittäisi paljon nykyistä pienempi nautamäärä. Osa naudoista ei laidunna nykyään lainkaan. Globaalisti lihan, maidon, kananmunien ja vesiviljelytuotteiden tuottamiseen käytetään 83 % ruuantuotannon käytössä olevasta maa-alasta, mutta ne tuottavat vain 37% ruuasta saatavasta proteiinista ja 18% kaloreista. Esimerkiksi soijarehun käyttö kasvattaa broilerin, kananmunien, sianlihan ja kasvatetun kalan ympäristövaikutuksia.

Kestävämmän ruokajärjestelmän terveys- ja ympäristövaikutuksista noin 75% saavutettaisiin siirtymällä pääosin kasvipohjaiseen ruokavalioon. Luomutofu ja sen raaka-aineet pitäisi kuljettaa yli 250 kertaa edestakaisin, jotta tuote saavuttaisi kotimaisen naudanlihan päästöt. Eläinperäisen ruokavalion noudattamiseen ei vaan yksinkertaisesti ole enää mitään kestävää, eettisesti perusteltua syytä. Eläinperäinen ruoka maistuu hyvältä, se on ainoa syy. Se on itsekäs, ei eettisesti kestävä perustelu. Aiheesta keskustellessamme eräs henkilö totesi loukkaantuneeseen sävyyn, että saan hänet tuntemaan itsensä itsekkääksi. Totesin, että se onkin tavoitteeni, koska pidän lihansyöntiä itsekkäänä. 

Ihminen on lähtökohtaisesti hedonistinen mutta myös oppiva eläin. Uusiin makuihin ja ruokiin tottuu, se on todistettu fakta. Muutos vain edellyttää motivaatiota ja sinnikkyyttä. Minulle olisi suuri kunnia olla jollekulle toiselle ensisysäys kohti eettisempiä kulutusvalintoja. 

Ympäristöpolitiikan tutkija Simo Häyrystä lainaten: ”Kasvissyönnin ja lihansyönnin vertaaminen herättää tunteita: onhan ministeritasolta asti sanottu, ettei armeija marssi kukkakaalipirtelöllä. Tekisi mieli muistuttaa, että Rooman armeija marssi ohranjyvillä. Luonnon varjeluun voisi kehittyä samanlainen suhde kuin hyvinvointivaltioon ja verotukseen, että ihmiset ymmärtäisivät oman etunsa siinä, että kaikki tekevät osansa. Ei luontokadon pysäyttämisen tarvitsisi olla ristiriidassa perinteisen luontosuhteen kanssa.”

Ajatuksia

Löysin yllättäen sielunsisaren, Anna-Leena Härkösen. Luin hänen haastattelunsa Gloriasta ja kuuntelin hänen sisarensa itsemurhaa käsittelevän kirjansa Loppuunkäsitelty. Äänikirjan lukija oli niin hyvä, että kuvittelin kuuntelevani Anna-Leenaa itseään. Olen aina samaistunut voimakkaammin itseäni vanhempiin ihmisiin ja kokenut, ettei todellinen ikäni vastaa psyykkistä ikääni. Anna-Leena on minua 23 vuotta vanhempi. Olisi jotakuinkin yllättävää, jos kokisin sielunsisaruutta itseäni nuorempaan ihmiseen. Yksi meitä erottava tekijä tosin lienee hengellisyys. Anna-Leena etsi lohtua sisarensa itsemurhaan myös uskonnosta. Tässä tekstissä lainaan Anna-Leenan sanoja, joihin samastun voimakkaasti.

Kestokykyni on haurastunut ja olen entistä herkempi ilkeilylle.

Olen yhä hengissä. Se on mielestäni merkittävä saavutus jokapäiväisten sairauksien ja itsetuhoisten ajatusten kanssa eläessä. Varmaan ajattelet, että liioittelen sanoessani ”jokapäiväisten”, mutta en — valehteleminen ei kuulu tapoihini. Anna-Leenan sisarella oli ollut kaksi kertaa keskivaikea masennus, minulla on ollut vaikea masennus viimeiset 3 vuotta ja on ollut aiemminkin. Silti olen yhä täällä, hip-hip-hurraa. Yleensä lyhyistä normaaliolotilan keskeyttävistä hetkistä puhutaan ahdistus- tai paniikkikohtauksina, mutta koska elän ahdistuksen kourissa lähes kaiken hereilläoloaikani, normaaliolotilani keskeytyksiä ovat ne lyhyet lepohetket, kun pystyn hengittämään huomaamattani, rintaani ei purista enkä tiedosta kivuliasta suolistoni toimintaa. Yllätyn suuresti, jos en saa ensimmäistä sydänkohtausta tai vatsahaavaa alle 50-vuotiaana. Tällaisella stressin ja ahdistuksen määrällä on varmasti seurauksensa.

Joka vuosi talven kylmyyttä ja pimeyttä tuntuu minusta yhä mahdottomammalta sietää. En ymmärrä, miten vielä 15 vuotta sitten pystyin harrastamaan avantouintia. Joka talvi mietin, kuinka monta näitä on vielä jäljellä. Kesällä puolestaan mietin, kuinka lyhyt se onkaan ja kuinka vähän aikaa on enää talveen. Ääreisverenkiertoni on surkea ja vihaan jokatalvista käsien kuivumista. Kumpikaan ei ole ongelma muina vuodenaikoina. Sormeni viilenevät sisätiloissakin niin, että usein talvella ulos lähtemisen ajatus johtaa ajatukseen kylmistä sormista ja lopulta päädyn jäämään sisälle. Kesäisin en tahtoisi muualla ollakaan kuin ulkona, yöllä nukkumista lukuun ottamatta. Nautin siitä, kun kaikki lyhyet matkat voi kävellä ja pyöräillä. Liikunta on myös paljon parempi suolistolleni kuin autossa tai sohvalla istuminen. Talvipyöräily sen sijaan on hullua. Olen jo vakavasti alkanut harkita Etelä-Eurooppaan muuttamista talvikuukausiksi lapseni täysi-ikäistymisen jälkeen. Tätä kirjoittaessani tunnen huonoa omaatuntoa, koska joillakin muilla ihmisillä on ihan oikeitakin ongelmia. Huono ääreisverenkierto ja ikävä sää eivät ihan vedä vertoja esim. nälänhädästä kärsimiselle tai sotarikoksen uhriksi joutumiselle. 

En tavoittele pitkää ikää, koska en usko sopeutuvani minkään palvelutalon sääntöihin. Tosiolemukseni ydin on on kirkastunut: ei kova eikä pehmeä vaan erityisen herkkä.

10 kuukautta erikoissairaanhoidossa käytyäni täytin uudestaan hoidon alussa täyttämäni oirekyselyt. Tulos oli kokonaisuudessaan vielä huonompi kuin hoidon alussa, mikä terapeuttini arvion mukaan johtuu siitä, että olen yhä samassa työssä. Hän uskoo, että alan parantua päästyäni paremmin hyvinvointiani tukevaan työhön. Itse en enää tiedä, mihin uskoa. En tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa, kun tietokoneeni ruudulle ilmestyi kyselyn päätteeksi tällainen ohje:

Kun en tiedä, itkeäkö vai nauraa, päädyn vitutukseen. Mitä hyötyä on ollut tuosta yhteydenotosta ammattihenkilöön eli erikoissairaanhoidon terapeuttisista keskusteluista? Terapeutti on kehottanut minua puhumaan itselleni nätimmin ja olemaan itselleni armollinen. Sama kasetti soi joka tapaamisella, on kuin hän ei muistaisi, mitä puhuimme viime kerralla. Sehän nimenomaan on ongelman ydin, etten pysty armollisuuteen ja itsemyötätuntoon! Vaikka kuinka monta kertaa kehotetaan ja käsketään. Juuri siitä on kyse persoonallisuushäiriössäni, luulisi ammattilaisen tietävän. Olen käynyt jo tätä ennen 5 vuotta viikoittaisessa psykoterapiassa, joten olen ehkä mahdollisesti saattanut saada samat neuvot noin miljoona kertaa. Pitäisikö toiston tepsiä, en tiedä. Ehkä en vain tarpeeksi yritä parantua, ehkä minulla on asenneongelma. Sairauksista kärsiminen kun on niin helvetin mukavaa. 

Oirekyselyjeni tulokset nähtyään terapeuttini totesi, että muut saman pistemäärän saaneet potilaat eivät todellakaan käy töissä, lähinnä makaavat sängyssä. Mitä minun oli tarkoitus kommentista päätellä? Tuntea syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa, lakata käymästä töissä, mennä sänkyyn makaamaan? Taputtaa itseäni olalle ja kehua, että olen parempi mielenterveyspotilas, kun sairauteni sattuu olemaan erilainen kuin joillakuilla muilla?

Epätodellisuuden tunne voimistuu taas. Ei niin hauska ihminen voi kuolla. Totta kai voi. Kuka tahansa voi kuolla. Ei voi. Ihminen, joka nauraa niin paljon, ei voi tappaa itseään. Ihminen, joka käy suihkussa, lukee kirjoja ja harrastaa seksiä, ei voi olla vaarallisella tavalla masentunut. Kyllä voi. Masennusta on monta lajia, ja jokainen niistä on vaarallinen.

Masennukseni ja ahdistuneisuuteni ydinoire on juurikin se, etten kykene pysähtymään tunteideni ja ajatusteni äärelle ja siksi sängyssä yksin makaaminen on kutakuinkin viimeinen asia vaihtoehtojeni listalla. Minun on paettava, joka hetki. Paettava todellisuutta, jota on mahdoton sietää. Harhautettava mieltäni tekemällä koko ajan jotakin, kokemalla itseni hyödylliseksi ja tekemiseni merkityksellisiksi, että hengittämisessä olisi edes hitusen järkeä. Minun tekisi usein mieli vajota peiton alle makaamaan ennalta määräämättömäksi ajaksi, mutta en kykene siihen. Ristiriita on tuskallinen. 

Seksihaluilla ja masennuksella on tapauksessani päin vastainen yhteys, kuin yleisesti tavataan olettaa. Seksi on niitä harvoja asioita, joista useimmiten kykenen nauttimaan — tilanteita, joissa pystyn elämään hetkessä ja itsetuntoni on hyvä. Terapeuttini mukaan olen vaikuttanut viime kuukausina vähemmän vihaiselta kuin viime vuoden alkupuolella. Hän viettää kanssani noin kaksi kertaa tunnin kuukaudessa. Itse en koe olevani vähemmän vihainen enkä usko läheisteni tai kollegojeni havainneen sellaista muutosta. Pohdin, luuleeko terapeuttini oikeasti mielipiteillään olevan jotakin merkitystä minulle? Hänen mielestään (hän on itse lihava) minulla ei esimerkiksi ole yhtään varaa laihtua. Olen painoindeksin mukaan normaalipainoinen eli lääketieteellisestikin kyllä minulla on. Mielipideasioista on turha kiistellä, joten en ole jaksanut väittää hänelle vastaan. 

Minähän siis oikeasti ajattelen, että kaikilla laihoilla ja lihavilla ihmisillä on jonkin sortin syömishäiriö. Surkuhuvittaa, kun ihmiset, jotka ei tiedä syömishäiriöstäni, ihailevat kehoani. Uskon, että vain keskipainoisilla ihmisillä on terve suhde ruokaan ja liikuntaan. Tiedostan, ettei asia välttämättä näin ole, mutta en silti pääse eroon ajatuskuviostani. Tuntuu absurdilta, että pystyin hyväksymään 16 kiloa lihavamman kehoni ja jopa pitämään siitä vielä muutama vuosi sitten. Kun katson sen aikaisia valokuvia, en tunnista itseäni psyykkisesti. Tavoitteeni on olla jokaisen huoneen hoikin, tai ei tavoite vaan tarve. Kuulostaa lapselliselta, tiedän. Mutta ei se ole lapsellista, se on sairasta.

Sain yllätyksekseni myönteisen päätöksen työeläkeyhtiöstä syyskuussa. Ehkä se johtui siitä, että olin päässyt erikoissairaanhoitoon ja saanut persoonallisuushäiriödiagnoosin. Marraskuusta lähtien olen siis tehnyt 60% työaikaa osa-aikaisella, määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä ja etsinyt työkokeilupaikkaa. Työeläkeyhtiö lupasi tukea työnantajaani taloudellisesti toisenlaisten, terveydentilaani soveltuvien työtehtävien järjestämiseksi minulle organisaation sisältä. Työnantajani ilmeisen motivaation puutteen takia työkokeilupaikkaa ei ole järjestynyt, joten sain tammikuussa työeläkeyhtiön kautta työuravalmentajan, joka auttaa minua löytämään työkokeilupaikan jostakin muusta organisaatiosta. Hain lähes vuoden ajan aktiivisesti uutta työpaikkaa avoimilta työmarkkinoilta, mutta jätin sen homman sikseen saatuani työeläkeyhtiön myönteisen päätöksen. Jos työkokeilupaikkaa ja sen myötä uutta työsuhdetta ei löytyisi mistään, niin työeläkeyhtiö voisi maksaa minulle kuntoutustukea uudelleen kouluttautumisesta korkeintaan 4 vuoden ajan. 

Ottaen huomioon, että edelleen töitä voi Suomesta löytää jopa pelkällä peruskoulutodistuksella, niin voisi kai olettaa, että niitä voisi löytää myös valtiotieteiden maisterin tutkinnolla ja yli 10 vuoden työkokemuksella vaativasta asiantuntija-, viranomais- ja vuorovaikutustyöstä — sairauksistani huolimatta. Työeläkeyhtiön mukaan kuntoutukseni tulee tähdätä terveydentilan kannalta soveltuvassa työssä jatkamiseen työkokeilun tai työhönvalmennuksen kautta ja kuntoutuksen tavoitteena tulee olla kokopäivätyö. Työeläkeyhtiössä uskotaan, että näillä toimenpiteillä eli muutaman kuukauden osa-aikaisuudella ja 3 kuukauden työkokeilulla sekä sitä mahdollisesti seuraavalla 3 kuukauden työhönvalmennuksella toisenlaisiin tehtäviin kykenen palaamaan kokoaikatyöhön. Se on myös oma toiveeni, mutta toiveen toteutuminen tuntuu erittäin kaukaiselta ottaen huomioon 20 vuoden pitkäaikaissairastamiseni. 

Viime kuukaudet olen ollut kolmipäiväisen työviikkoni puolivälissä yleensä jo ihan finito. Tunnen kehossani selvästi, jos olen nukkunut yhtenä yönä alle 8 tuntia. Jos olen nukkunut niin kahtena yönä peräkkäin, niin kasvojeni iho tuntuu niin raskaalta, että melkein sattuu. Tekisi vaan mieli peittää kasvoni märällä, lämpimällä pyyhkeellä ja vajota maan alle. Masennuksesta, ahdistuneisuushäiriöstä ja syömishäiriöstä on ainakin periaatteessa mahdollista parantua, mutta persoonallisuushäiriö ja ärtyvän suolen oireyhtymä eivät ole parannettavissa olevia sairauksia — ainakaan nykyisen länsimaisen lääketieteen keinoin. 

Halvalla ei hyvää irtoa, se on vanha totuus. Mutta tämä yhteiskunta ei suvaitse hidasta rakennustyötä, hidasta toipumista, minkäänlaista tehottomuutta. 

Olen yliherkkä epäoikeudenmukaisuudelle ja epävarmuudelle. Sietokykyni niiden suhteen on olematon, vaikka olen kuinka yrittänyt sitä harjoittaa ja kasvattaa. Maailma perustuu epäoikeudenmukaisuudelle ja epävarmuudelle. Miten siis voisin kestää maailmaa?

Lapsen saatuani olen viimeistään herännyt havaitsemaan, kuinka suuri huijaus onkaan illuusio aikuisuudesta kypsyytenä. Aikuiset toimivat ja käyttäytyvät toisiaan ja maailmaa kohtaan päin vastoin kuin opettavat lapsille. On aivan sekopäistä, että aikuiset odottavat lasten käyttäytyvän hyvin ja kohteliaasti, kun he eivät pysty siihen tai eivät halua toimia siten itsekään. Ihmiset ovat ennen kaikkea kaksinaismoralisteja. Varmaan minäkin, vaikka sentään edes yritän välttää sitä kuin ruttoa. Viime viikolla viisivuotias lapseni avasi uimahallin oven ja piteli sitä kohteliaasti auki nelihenkiselle perheelle (2 aikuista, 2 lasta) eikä perheenjäsenistä yksikään sanonut hänelle kiitosta. Tämä harmitti minua päiväkausia. Aikuiset kehottavat lapsia kohtelemaan eläimiä lempeästi mutta itse osallistuvat eläinten massakidutukseen ja massamurhaamiseen joka päivä. Aikuiset odottavat lapsilta empaattista ja asiallista käytöstä muita kohtaan mutta kiusaavat ja pahoinpitelevät toisiaan kodeissa, työpaikoilla ja somessa. 

Mitä on yleissivistys? Se on eri asioita riippuen sukupolvesta ja yhteiskuntaluokasta. Ihan niinkuin maalaisjärki. Eräs idiootti sanoi minulle, että hänen mielestään lastenkasvatuksessa paras ohjenuora on maalaisjärki. Mikä vitun maalaisjärki? 

Miksi aina päivitellään, että maailma on NYT niin sekaisin ja maailmassa on NYT niin suuria kriisejä? Onko ollut joskus aika ilman sotia, nälänhätää, väkivaltaa ja estettävissä olevia sairauksia? Ei. Minua suuresti järkyttää, että Anna-Leenan kirjasta Loppuunkäsitelty on kulunut jo yli 10 vuotta, mutta samoja keloja luupataan yhä. En todellakaan olisi teininä yhteiskuntaopin ja historian oppikirjoja lukiessani uskonut, että joudun realistisesti pelkäämään sotaa suhteellisen lyhyen ajan päästä. Nyt Suomen varusmiespalveluksessa puhutaan alokkaille avoimesti Venäjän uhasta, ei enää jostakin nimettömästä vihollisesta kuten vuosikymmeniä tehtiin. Onneksi lapseni isällä on lähisukua Etelä-Euroopassa ja olemme voineet jo sopia, että tarvittaessa muutamme sinne. Se ajatus vähän rauhoittaa.

Varmaan ihmiset jo 1600-luvulla ajattelivat, että onpa oudot ajat, kun oli ruttoa ja nälänhätää. Maailma ei ole koskaan ollut yhtä oksettava kuin nyt. Psykopaateilla on ikävä taipumus hakeutua valtionpäämiehiksi. Ihminen on todellakin ”moraalista kiinnostunut elukka”, niin kuin sisareni on kirjoittanut. Minäkään en kestä tätä maailmaa, miten sitten sinä, joka sairastit masennusta ja täytit pääsi kidutettujen ihmisten kertomuksilla? Luulin paatuneeni iän myötä, tulleeni kovemmaksi tiettyjen asioiden suhteen. On käynyt päin vastoin. Jos ennen olin herkkä, nyt olen vielä herkempi. Äitiys on siihen osasyy, sinun kuolemasi, tämä maailma, joka rypee pahuudessa ja sairaudessa. Ei yhtään tietoa enää tänne, kiitos.

Nykyinen länsimaiden yksilökeskeinen menestymiskulttuuri syyllistää ihmisiä heidän luonnollisesta tarpeestaan saada apua ja tukea läheisiltään esimerkeiksi mielenterveytensä ja työkykynsä ylläpitämiseen. Miksi ihmisiltä odotetaan psyykkisesti omassa varassaan pärjäämistä, kun se ei ole luonnollista? Odotus on sairas, yhteiskunta on sairas. Tarvitsen toista ihmistä kannattelemaan ja tasapainottamaan itseäni. Vastavuoroisesti nautin siitä, että saan auttaa toista. Tarvitsevuus ei ole puute tai sairaus, se on tervettä ja luonnollista. Toisten auttaminen on tieteellisissä tutkimuksissakin todettu onnellisuuden edellytykseksi. En pääse tästä yksinäisyyden tunteesta varmaan koskaan. Olen jo 20 vuotta yrittänyt ja odottanut, valtaosan elämästäni. Sosiaalisissa tilanteissa usein totean mielessäni, että yksinäisyyden välttäminen taitaa edellyttää tyhjännauramista. Siihen en kykene, en ole koskaan kyennyt. Mieluummin poistun paikalta, kuin höpötän tyhjänpäiväisiä tai tekonauran hiljaisuuden välttämiseksi. Small talk on sietämätön keksintö. Menee ihan pata jumiin, kun joudun tilanteisiin, joissa minulta odotetaan sellaista.

Olen menettänyt tärkeitä ihmisiä siksi, että olen kyllästynyt olemaan se aktiivinen osapuoli. Joskus olen yrittänyt saada jonkun ihmisen takaisin, mutta toinen välirikko on ollut vielä pahempi. Isoja tilaisuuksia ja niihin liittyvää turhanpäiväistä small talkia välttelen viimeiseen asti.

Elämä on minulle kuin koulun suorittaminen. Suorituksia suoritusten perään — yksi jakso, yksi tentti, yksi todistus, yksi päivä, yksi viikko, yksi kuukausi. Aina matkalla johonkin, ei koskaan perillä. Anna-Leena on ollut kolmesti naimisissa, ties kuinka monta kertaa parisuhteessa. Minä olen ollut parisuhteessa avioliittoni eli elämäni ensimmäisen parisuhteen jälkeen 5 kertaa. Nolottaa edes kutsua niin lyhyitä pyrähdyksiä parisuhteiksi, mutta siltä ne tuntuivat. Toisin sanoen olen eronnut yhteensä 6 kertaa. Se on tuskallisen paljon — kaikki odotukset, toiveet, haaveet, suunnitelmat. Kaikki edessä yhdessä hetkessä, kaikki paskana seuraavassa. Kenties ainoa asia, josta olen saanut varauksettomasti pelkkää myönteistä palautetta elämässäni, on seksi. Seksisuhteen päättyminen ei särje sydäntä niin kuin parisuhteen.

Uutta parisuhdetta en jaksa enää opetella. Kaikkea sitä, kun ensihuuma on ohi. Pikkuriidoistakaan en meinaa päästä yli. Sisäsyntyinen miellyttämisenhaluni on edelleen turhan vahva, mutta muiden leluksi en enää suostu. Henkinen ja fyysinen reviirini on jo aika hyvin miinoitettu. 

Yksi eniten parisuhteessa elämisestä kaipaamani asia on ihokosketus. Lapsen kosketus on maailman ihaninta, mutta se ei korvaa romanttista ja seksuaalista kosketusta kahden aikuisen, toisensa vapaasti valinneen ihmisen välillä. Lapsuudenperheessäni halattiin päivittäin ja olen aina halannut ystäviäni, joita vielä lukioiässä tapasin päivittäin. Sen jälkeen kosketus elämässäni on vähentynyt eksponentiaalisesti. Kosketus on ihmiseläimen perustarve ja sen puute on epäterve tilanne. Yksinäisyydessä pahinta on hyväksytyksi, rakastetuksi ja kosketetuksi tulemisen puute.

Tajusin jo varhain, että muiden miellyttäminen on tärkeämpää kuin omat tunteet. Ja koko ajan pitää olla varuillaan, mitä muut ajattelevat.

Tämän ajatusmallin eli alistamisen vastustaminen on muodostunut elämäntehtäväkseni. Ehkä juuri se johdatti minut sosiaalityön pariin. Olen sydämeltäni aktivisti, vaikken ole ikinä osallistunut mielenosoitukseen. Osoitan mieltäni jokapäiväisessä elämässäni. Katkeruus on aktivismin alalaji. On järjetöntä kuvitella, että voisin parantua pari tuntia kuukaudessa jonkun vieraan ihmisen kanssa juttelemalla, kun maailma ympärilläni on läpimätä eikä minulla edes ole syliä, johon paeta sitä.

Lopuksi ote romaanista Jinnit: 

Mitä se edes on, kuolema? Onko se niin kuin unta, mutta kestää vain kauemmin? Loputtomiin? Eikö koko elämän ajan muutenkin jatkuvasti kuolla, koska aamulla noustaan aina sängystä eri ihmisenä, päivä päivältä pelokkaampana, surullisempana, yhä vähempään uskovana? Voiko enää ikinä löytää takaisin siihen keveyteen, jota tunsi sisällään vaikkapa kymmenvuotiaana? Eikö? Missä se pieni lapsi sitten nyt on? Missä?

Soundtrack: Mä olen se tyttö by Milla Rumi