perjantai 1. syyskuuta 2023

Todellisuusterapiaa

15 vuotta luulin olevani poikkeuksellisen onnekas, kun heti täysi-ikäistyttyäni tiesin, mitä haluan opiskella ja tehdä työkseni, ja kun se vieläpä sattui olemaan ala, jolla ei satavarmasti joudu työttömäksi. Voi kuinka väärässä olinkaan. Intohimoni on ollut vähällä viedä työkykyni kokonaan. Muistan jo opiskeluaikoina kuunnelleeni lastensuojelussa työskennelleen sosiaalityöntekijän kertomusta siitä, kuinka kuormittavaksi työ osoittautui ja kuinka hän hakeutui muutaman vuoden kuluessa pois asiakastyöstä. Silloin ajattelin, että minulle ei kävisi niin. Niin kävi. Kesällä olin taas 6 viikkoa sairauslomalla, kun aivosumu sabotoi kognitiiviset kykyni ja kaikki energiani kului fyysisen kivun sietämiseen, ahdistumiseen sekä itsetuhoisten ajatusten ja paniikkikohtausten torjumiseen. Ei työkyky tietenkään palaudu lepäämällä, kun sen puutteellisuus johtuu lukuisista pitkäaikaissairauksista ja kohtuuttomista työoloista, joissa ei tapahdu mitään muutosta sairausloman aikana. Päin vastoin, työtilanne oli entistä pahempi töihin palatessani - kuinkas muutenkaan, kun ei kukaan tee tehtäviäni poissa ollessani. Sairauslomalla on kuitenkin edes potentiaalinen mahdollisuus toipua ja palautua uupumuksesta ja kuormittavista kokemuksista. Se ei onnistu töissä, kun joka päivä kertyy lisää ja lisää kuormaa. Tunsin itseni viemäriksi, joka jo tulvi yli äyräidensä, mutta johon silti kaadettiin vaan lisää lokaa. Työpaikkani julkilausumissa toki kerrotaan, kuinka strukturoidun varhaisen tuen mallin mukaisesti organisaatiossa tuetaan työntekijöiden työkykyä ja työssä jaksamista. Joku ihan oikeasti saa monen tonnin palkkaa siitä, että kirjoittaa paskaa intranettiin. Työterveyslääkärini mukaan joissakin muissa organisaatioissa kyllä ihan oikeasti työkykyä tuetaan ja hyvistä työntekijöistä halutaan pitää kiinni. Vielä en ole sellaista työpaikkaa itse kohdannut.


10 kuukauden aikana olen työn ohella hakenut 16 työpaikkaa ja päässyt muutamaan työhaastatteluun. Kymmeniä ja kymmeniä päiviä ja iltoja olen kokenut syyllisyyttä ja epäonnistumista siitä, etten jaksa hakea työpaikkoja, vaikka haluan pois nykyisestä. Riittämättömyyden tunne on ehkä kaikista hallitsevin tunteeni vuodesta toiseen, niin töissä kuin vapaallakin. Sähköpostini täyttyy rekrytointisivustojen hakuvahtien ilmoituksista, mutten jaksa edes avata viestejä. Onko ihan okei ja normaalia, että ennen työpäivää ja työpäivän jälkeen tekee mieli ajaa rekan alle, että tämä tuska vihdoin loppuisi? 


Sosiaalityön asiakastyöhön on yleensä 0-3 työnhakijaa, mutta muihin tehtäviin 15-100. Kokemukseni mukaan paikan saa aina sellainen hakija, joka on tehnyt vastaavia työtehtäviä aiemminkin. Milloin siis voin saada sen ensimmäisen erilaisen työn, kun aina niiden kymmenien hakijoiden joukkoon mahtuu kokeneempia? Vastavalmistuneena 25-vuotiaana täysin kokemattomana sosiaalityöntekijänä pääsin kyllä ensihakemalla tekemään huostaanottoja helsinkiläislähiöihin, mutta 10 vuoden työkokemuksella en pääse tehtäviin, jotka olisivat vähemmän vastuullisia ja kuormittavia. Hain jopa puolet huonommin palkattuja työpaikkoja, kun tyhmänä ajattelin, että no siinä varmaan on sitten puolet vähemmän töitä ja vastuuta kuin sosiaalityössä, mutta sitten kuulin, kuinka kyseistä työtä läheltä seurannut henkilö ihmetteli, kuinka kukaan jaksaa ja haluaa tehdä sitä, kun työtä on aivan kohtuuttoman paljon. Nyt fiilikseni on se, etten uskalla hakea yhtään mihinkään, kun koko työelämä on mielikuvissani sairas ihan riippumatta paikasta. Miten voisin varmistua siitä, että hakemani työ vastaa toiveitani? Paniikkikohtaus hiipii pitkin selkäpiitä, kun ajattelen, että joutuisin taas uudessa työssä toteamaan jo alkutaipaleella sen olevan yhtä hirveää kuin edellinen. En kestä enää yhtään epäonnistumista ja pettymystä. Hain työterveyslääkärini suosituksesta uudestaan myös osa-aikaista ja määräaikaista työkyvyttömyyseläkettä, kuntoutusta ja uudelleenkoulutusta, mutta koska edellinen hakemus vasta vajaa vuosi sitten hylättiin, niin en jaksa tippaakaan uskoa sen menevän läpi nyt.


Jotta elämä ei olisi liian helppoa ja jotta en pystyisi palauttamaan uskoani rakkauteen, orastava sellainen päättyi keväällä traumaattisesti. Olin pari kuukautta tapaillut häntä ja nimenomaan tehnyt selväksi, etten siedä känniörveltämistä ja väkivallan uhkaa. Mutta kappas vaan, hänestä kuriutui kauniina kevätpäivänä alkoholiongelmainen hullu, joka ilmoitti tappavansa minut ensimmäisellä laukauksella. Mitään edes etäisesti järjellistä syytä uhkaukseen ei ollut, vain hänen sairaan vilkas mielikuvituksensa. Yllätyksekseni löysin itseni ja lapseni pakenemasta turvaan ex-puolisoni luo. Rikosilmoituksella uhkailuni ilmeisesti lopulta tepsi ja hän jätti minut rauhaan. Luojan kiitos hän ei vielä ollut tutustunut lapseeni. Toisin kuin samankaltaisissa tilanteissa oleville asiakkailleni aina ohjeistan, en tietenkään tehnyt rikosilmoitusta, koska rikosprosessin myötä olisin joutunut roikkumaan siinä hullussa vielä ainakin vuoden. Kun Suomessa edes lapsiin kohdistuvia väkivaltaepäilyjä ei saada tutkittua ja tuomittua vuodessa tai kahdessa, niin on turha odottaa ripeää toimintaa vähemmän tärkeissä asioissa. Toisekseen rikosprosessi olisi saattanut vain provosoida häntä, koska tuomio olisi varmasti ollut tulossa kirjallisen todistusaineiston perusteella ja silloinhan hän olisi saattanut ajatella, ettei tässä enää ole mitään menetettävää. Suorastaan huvitti, miten oppikirjamaisesti hän käyttäytyi uhkauksensa jälkeen: syyllistäminen, kiistäminen, vähättely, uhkailu, itsesääli, anteeksipyytely, säälin ja ymmärryksen kerjääminen, parannuksen vannominen, kiintymyksen osoitukset, kehuminen, uudestaan uhkailu, haukkuminen ja sitten koko rundi uudestaan. 


Suunnitelmissani oli rakkauden kesä, mutta kolmeen kuukauteen en ole voinut kuvitellakaan tapaavani ketään uutta. En ole kenellekään läheisistäni kehdannut tätä myöntää, mutta vastoin heidän neuvojaan otin em. eron myötä yhteyttä siihen elämäni rakkauteen, josta alkuvuodesta kirjoitin tekstiviestien muodossa. Ei, en ole päässyt yli hänestä enkä edelleenkään usko pääseväni, jollen satu olemaan niin uskomattoman onnekas, että rakastun yhtä palavasti johonkuhun toiseen. Tunsin suoranaista raivoa, kun hän pari viikkoa sitten ensitapaamisemme vuosipäivänä kertoi päässeensä yli minusta, kun kerroin ajatelleeni häntä viimeiset 365 päivää. Raivo oli tietenkin ennen kaikkea vihaan naamioitunutta surua ja kateutta. Teki mieli huutaa ja kiljua, tekee yhä. Hänelle kirjoitin, että good for you mutta oikeasti kuuntelin Lewis Capaldin kappaletta ja ajattelin, että I wanna say without you everything's wrong and you were everything I need all along, I wanna say I wish that you never left but instead I only wish you the best. Tiedostan ja ymmärrän kyllä sen, mitä hänkin sanoi, että jos hän olisi ollut minulle se oikea, niin hän olisi täällä nyt. Se, että hän lähti, tarkoittaa, ettemme olleetkaan luotuja toisillemme, koska haluamme käytännössä eri asioita. Tai siis hän ei tiedä, mitä haluaa, ja minä tiedän vallan mainiosti. Mutta tämä tieto ei hellitä tippakaan sitä tuskaa, mikä syntyy siitä, että hänen kanssaan koin niin tajunnanräjäyttävää ja yliluonnollista yhteyttä ja rakkautta, etten pysty edelleenkään uskomaan, että kukaan voisi sellaista sattua löytämään elämässään kahta kertaa. 


Olen nyt käynyt 7 kuukautta erikoissairaanhoidon kognitiivisessa käyttäytymisterapiassa. Käytännössä se on ollut kuulumisteni raportointia ja murheissani vellomista tunnin tapaamisella joka toinen viikko. Työntekijä vain latelee samoja fraaseja, jotka olen kuullut miljoona kertaa ja jotka voisin yhtä hyvin lukea selfhelp-kirjoista. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vaikeampi minun on käsittää tai varsinkaan hyväksyä maailman ristiriitaisuutta ja epäloogisuutta ja järjettömyyttä. Käyn raportoimassa yksittäiselle henkilölle tuskaani siitä, miten ihmistä musertava maailma ja esimerkiksi työni on sen sijaan, että sitä maailmaa ja työpaikkaa muutettaisiin inhimillisemmäksi ja yleisesti ihmisen hyvinvointia tukevammaksi. Reagoin eli toisin sanoen oireilen miten oireilen siksi, että se on mitä suurimmassa määrin normaalia ja inhimillistä. Olen ihminen, en kone. Työuupumus on terve reaktio sairaissa työoloissa. Olisi sairautta olla reagoimatta tähän kaikkeen, mitä ympärillä tapahtuu - lähellä ja kauempana. Aina kohdatessani yleispositiivisen ihmisen tuijotan häntä mielessäni suu auki ja kysyn, miten vitussa voit olla noin hilpeä, kun maailmaa ympärilläsi poltetaan ja tuhotaan päivä päivältä. Naapurissa asuu psykopaatti, joka tappaa ja kaappaa lapsia ihan vaan omaksi huvikseen. Ihmiset kiduttavat ja tappavat tuntevia ja ajattelevia eläimiä vain saadakseen nauttia hyvänmakuisesta ateriasta ja pilatakseen terveyttään. Luontoa tuhotaan vain, jotta ihminen saisi nautiskella hetken aivottomasti ja unohtaa todellisuuden. Nämä nyt vain muutaman asian mainitakseni. Yhden toimivan neuvon sentään olen saanut niin kutsutusta terapiastani: nukahtaminen on helpompaa, kun halaa pehmolelua.


Ei ketään muuta kuin läheisiäsi oikeasti kiinnosta, miten voit. Siitä hyvä esimerkki on yhteiskuntamme uusi hallitus. Juuri kun naiivisti kuvittelin, että tokihan maailmanlaajuinen pandemia ja naapurissa riehuva sota saavat päättäjät keskittämään katseensa elämän perimmäisiin ja olennaisiin kysymyksiin, niin johtoon astuvat narsistit, jotka vähät välittävät itseään huonompiosaisista. Mikä saatana siinä on, että päätöksentekijät lukevat tieteellisiä tutkimuksia yhtä valikoivasti kuin Raamattua ja heidän empatiakykynsä rajoittuu heidän omaan kuplaansa? Rakastan sosiaalityötä mutta en tekopyhää sosiaalipolitiikkaa, joka uuden vaalikauden myötä yhä paskemmaksi muuttuu. Hyvinvointialueilla kulutetaan niukkoja verotuloja mieluummin työntekijöiden pitkiin sairauslomiin ja vaihtuvuudesta johtuviin rekrytointiprosesseihin sekä näistä molemmista seuraaviin kerrannaiskustannuksiin kuin työhyvinvoinnin ja työkyvyn tukemiseen. Asiakkaat odottavat palvelua kuukausia ja joutuvat asioimaan kymmenien eri työntekijöiden kanssa, minkä jälkeen johdossa ihmetellään silmät ymmyrkäisinä, miksei asiakas sitoudu palveluun ja tyydy saamiinsa armopaloihin. Siis hakataan päätä seinään ja yllätytään, kun sitä alkaa särkeä.


Tervetuloa maailmaan, good vides only ja sitä rataa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti