Yksinäisyys

8 kuukautta on mennyt siitä, kun lopetin psykoterapian. Sen päätteeksi totesimme terapeuttini kanssa, että tarvitsen terapian tilalle avoimemman ja tiiviimmän ystävyyssuhteen, tai vaikka useamman. Ystävyyssuhteeni eivät ole muuttuneet puolen vuoden aikana ainakaan tiiviimpään suuntaan. En usko koronaepidemian vaikuttaneen siihen ainakaan merkittävästi, enemmän ovat vaikuttaneet ystävieni elämäntilanteet ja muuttoni pois Helsingistä. Suurin este on yksinkertaisesti ajan puute, kiire ja kuormitus puolin ja toisin. Ja se, mikä saattaa olla totta tai sitten vain virheellinen oletukseni: kaikilla ystävilläni on jo avoimempi ja tiiviimpi ystävyyssuhde jonkun tai joidenkin toisten ystäviensä kanssa eikä heillä ole tarvetta, motivaatiota ja halua ryhtyä sellaiseen minun kanssani.

Olen harkinnut ystävilleni soittamista, mutta se ei vaan edelleenkään tunnu minulle luontevalta kommunikaatiotavalta enkä halua tehdä sellaista väkisin. Mieluummin olen yksinäinen kuin väkisin sosiaalinen. Koronakevään aikana toki kävin muutaman videopuhelun ja olen lähettänyt viimeisen vuoden aikana joitain ääniviestejä Whatsappissa. En vaan siedä sitä, etten näe keskustelukumppanini ilmeitä ja eleitä. Videopuheluissa ärsyttää se, että yhteys saattaa katkeilla, että tahtomattani kiinnitän liikaa huomiota omaan kuvaani ja että olen liimattuna laitteeseen, jolloin 2-vuotiaan läsnäolo on tosi hankalaa. 

Olen nyt ollut äiti kaksi vuotta ja asunut uudella kotipaikkakunnallani yli vuoden, mutten ole sinä aikana tutustunut kehenkään minulle ennestään tuntemattomaan toiseen vanhempaan tai kehenkään paikalliseen lukuun ottamatta uusia työtovereitani. Se on mielestäni outoa, surullista ja yksinäistä. Puolisollani ei ole ikänsä takia yhtään ystävää tai serkkua, jolla olisi alle kouluikäisiä lapsia. Heistä useimpien lapset ovat jo täysi-ikäisiä. Minun ystäväpiirissäni on sekä teinien että vauvojen vanhempia ja myös vapaaehtoisesti ja vastentahtoisesti lapsettomia. Työkavereistani vain yhdellä on samaa ikäluokkaa oleva lapsi. Hänkin on niin kuormittuneen oloinen, etten yhtään ylläty, jos hän pian irtisanoutuu ja vaihtaa työpaikkaa. Uusiin työkavereihini olen tutustunut vain aika pinnallisesti, koska emme ole pitäneet yhteyttä työn ulkopuolella. Kuitenkin kommunikointi ja yhdessäolo työpaikalla on heidän kanssaan luontevaa ja nautinnollista.

En tiedä, mitä voisin tehdä yksinäisyyteni suhteen. Jotkut ovat niin bestiksiä puolisonsa kanssa, etteivät edes kaipaa muita tiiviitä ystävyyssuhteita. Minä kaipaan ja olen kaivannut siitä asti, kun lukio-opintoni loppuivat 13 vuotta sitten. Siihen asti minulla oli tiivis suhde parhaan ystäväni kanssa enkä ole vieläkään sopeutunut siihen, ettei minulla ole enää mitään vastaavaa. Tulenko koskaan sopeutumaan? Ajattelen, että psykoterapeutti on ollut minulle parhaan ystävän korvike ja se on mielestäni helvetin surullista. Enää minulla ei ole psykoterapeuttiakaan, koska en halua maksaa parasystäväpalvelusta.

Mikä on termin yksinäisyys vastakohta? Sellaista ei taida varsinaisesti olla, mutta parhaiten sitä taitaa kuvata onnellisuus. Ajattelen, että yksinäinen ei voi olla onnellinen.