1. puolikas

Aika menee käsittämättömän nopeasti. Ei se toki mikään yllätys ole mutta jaksaa ihmetyttää. Vauvamme täytti toissa sunnuntaina puoli vuotta. Seuraavan puolen vuoden kuluttua hänen täytyy jo aloittaa päivähoito ja kuukautta aiemmin minun on palattava työelämään. Olemme nyt alkaneet aktiivisesti etsiä uutta asuntoa, muutamme toiselle paikkakunnalle. Optimaalisin ajankohta muuttaa olisi kesäkuussa, kun puolisonikin on kesälomalla, mutta voimme muuttaa aiemminkin. Ihanaa saada vihdoin kolmas huone, lapselle oma tila. Ja mielellään sen verran enemmän vapaita lattianeliöitä, että liikuntaa on tilaa harrastaa myös kotona. Ihanaa saada myös sisustaa pitkästä aikaa, ostaa pari uutta huonekalua ja kaikkea suloista lapsen huoneeseen. Jännittää, miten kissamme sopeutuu muuttoon, kun se on niin kiintynyt nykyiseen kotiimme eikä tykkää käydä missään muualla. Lapsen päivähoidon aloittamisessa jännittää ja stressaa monikin asia, melkein pelottaa. Lisäksi minun on etsittävä uusi työpaikka ennen elokuuta, koska muuton takia työmatka nykyiseen olisi liian pitkä. Ihan mielelläni vaihdan työpaikkaa muutenkin, en jää kaipaamaan nykyistä työyhteisöäni ja työskentelysektoriani — en kiintynyt niihin kuten kahdessa aiemmassa työssäni. 

Yllätyksekseni aloin kaivata työelämään jo tammikuussa. Kummallista, että kaipaan sinne, missä olen stressaantunut ja jo kahdesti uupunut. Ajatus kokopäivätyöstä ja vauvan jättämisestä päivähoitoon tuntuu kamalalta, mutta kaipaan älyllistä haastetta ja keskittymistä johonkin aivan muuhun kuin lapsenhoitoon, kodinhoitoon ja itseeni. Kaipaan onnistumisen kokemuksia, ammatillisen minäni toteuttamista. Sitä tunnetta, että tämän minä osaan, tässä olen hyvä. Onneksi on ammattilehti sekä Facebookin ammatilliset keskusteluryhmät ja yhdistystoiminta, joihin olen aktiivisesti osallistunut viime kuukausina. Ilokseni olen alkanut viime viikkoina tuntea olevani hyvä ja taitava myös vanhemmuudessa, mutta se on asia erikseen. 

Minua ärsyttää ja suututtaa suuresti se, kun jotkut sanovat, että ”jää ihmeessä pidemmäksi aikaa kotiin, kyllä töitä ehtii tehdä myöhemminkin”. Ihan kuin se olisi niin yksinkertaista. Eräskin entinen työkaveri, johon sattumalta törmäsin, sanoi niin, vaikkei tiedä meidän taloudellisesta tilanteesta tuon taivaallista. Kotihoidontuki on 338 euroa + kuntalisä 150 euroa - 20% veroa eli nettona 390 euroa kuussa. Eihän sillä maksa edes puolikasta vuokraa tai asuntolainan lyhennystä. Ja puolisoni tulot ovat kuitenkin sen verran suuret, ettei meillä varmasti olisi oikeutta muihin Kelan tukiin. En halua elää kituuttaen niin, ettei koskaan ole varaa käydä esimerkiksi kahvilassa tai ostaa vähän kalliimpia elintarvikkeita. Ja olisi ihan kiva saada joskus luottokorttilaskukin maksettua kokonaan ja säästää rahaa matkoihin. Kyllä, aion matkustaa jatkossakin lentokoneella ilmastonmuutoksesta huolimatta. 

Vauvamme on edelleen ollut hyväntuulinen, sopeutuvainen ja tyytyväinen. Hän ei ainakaan vielä vierasta ihmisiä. Uskon, että aktiivinen liikkumiseni vauvan kanssa julkisessa liikenteessä, kahviloissa, kavereiden luona, kaupungilla ja tapahtumissa on vaikuttanut vauvan sopeutuvaisuuteen. Helmikuussa aloin 10 kuukauden tauon jälkeen käydä kuntokeskuksessa (yksityisillä fustratunneilla kävin raskaana ja muutaman kerran viime kuukausina). Siellä vauva on ollut tähän mennessä viisi kertaa lastenhoitopalvelussa treenini ajan ja sielläkin hän on ollut pääosin hyväntuulinen. Isäni hoiti vauvaa viime viikolla ensimmäistä kertaa ilman minua tai äitiäni, sekin meni todella hyvin. Tällä viikolla vauvaa tulee hoitamaan meille kotiin hänen pikkuserkkunsa, ensimmäistä kertaa joku muu kuin vanhempani. Ainoa varsinainen ongelma vauvan kanssa on toistaiseksi ollut yöunien katkonaisuus, josta kirjoitinkin viime viikolla. 

Heti neljän kuukauden iässä aloimme antaa vauvalle maistiaisia soseruoista ja hän innostui niistä kovasti. Viisikuukautisena hän sai kaksi pienehköä soseateriaa päivässä ja nyt puolivuotiaana kolme vähän isompaa. Imetän edelleen 4-5 kertaa päivässä sekä öisin, mutta maidontuotanto on vähentynyt jonkin verran. Äidinmaidonkorviketta vauva ei ole enää tarvinnut iltaisin kahteen kuukauteen. Jo vähän ennen kuin hänelle puhkesi kaksi ensimmäistä hammasta, hän keksi nännin puremisen. Pelkäsin jo, että minun on lopetettava imetys sen takia ennen aikojaan, mutta onneksi vauva puree enää vain harvoin. Uusin haaste imetyksessä on se, että vauvan on aiempaa vaikeampi keskittyä siihen, jos ympärillä tapahtuu jotain muuta kiinnostavaa eli suunnilleen mitä vaan ääntä tai liikettä. Imetän mahdollisuuksien mukaan siihen asti, että vauva täyttää vuoden. En usko, että imetyksen lopettaminen tulee olemaan minulle vaikeaa. Oletan, että tuntuu lähinnä huojentavalta, kun vauva ei ole enää niin riippuvainen minusta ja hoitovastuuta on helpompi jakaa tasaisemmin meidän vanhempien kesken. Ja kun saan juoda kahvia niin paljon kuin mieli tekee (jos suolistoni vaan sietää sen). 

Helmikuuhun asti koin välillä vaikeaksi antaa itseni kiintyä vauvaan täysillä, koska pelkäsin niin valtavasti hänen menettämistään. Joskus raskauden loppuvaiheessa katsoin puolisoni kanssa dokumentin, jossa sattumalta oli joku mies, joka kertoi lapsensa menehtyneen kätkytkuolemaan viiden kuukauden ikäisenä. Jostain syystä se jäi kummittelemaan mieleeni siihen saakka, että vauvamme täytti puoli vuotta. Eihän siinä mitään järkeä ole, mutta niin mieleni toimi. Nyt tilanne on se, etten yksinkertaisesti pysty enää vastustamaan kiintymistä millään tasolla, millään tavoin. Pelko lapsen menettämisestä alkaa hänen syntymästään ja jatkuu niin kauan kuin olemme kumpikin elossa, mutta rakkaus ja kiintymys lasta kohtaan ovat vallanneet minut kokonaan.

Olen erittäin iloinen siitä, että olen oppinut kuuntelemaan itseäni ja toimimaan myötätuntoisesti itseäni kohtaan. Jos tässä univajeessa ja avuttomasta, pienestä ihmisestä vastuussa ollessa asettaisin itselleni vielä jotain turhanpäiväisiä, intuitioni ja tarpeideni vastaisia vaatimuksia, niin palaisin varmasti loppuun. Hyvä esimerkki uskollisuudesta tarpeilleni on se, miten olen kuunnellut kehoani raskauden jälkeen. Lihaskuntotreenin sijaan kävin kuntokeskukseen palattuani ensin vain venyttely- ja liikkuvuusharjoitustunneilla, koska kehoni kaipasi juuri sitä. Muutaman viikon jälkeen, kun en ollut enää niin jumissa, tunsin kaipaavani kovempaa treeniä ja toimin sen mukaisesti. Toinen esimerkki on se, että eräänä päivänä muutama viikko sitten lopetin päiväkirjan kirjoittamisen vauva-arjestamme, koska se alkoi tuntua pakkopullalta. Tuntemus oli voimakas, joten kuuntelin sitä enkä alkanut väittää vastaan. Ajattelen nykyään, että onnellisuus edellyttää sitä, että ihminen on rehellinen ja uskollinen itselleen eli kuuntelee itseään, suhtautuu itseensä myötätuntoisesti ja toimii sen mukaan. Vielä muutama vuosi sitten en olisi uskonut pystyväni tähän. Vielä muutama vuosi sitten pidin itsekuria ja -kontrollia tärkeämpinä toimintatapoina.

En haaveile suurperheestä eli nykymittareilla yli kolmesta lapsesta. Se ei liity puolisoni ikään, jos joku sitä miettii. Toisenkin lapsen haluaisin ensisijaisesti siksi, että esikoisemme saisi sisaruksen. Sitä toivon todella paljon, koska sisaruus on ainutlaatuinen suhde ja voimavara. Olen miettinyt sitä, miten toisen lapsen kanssa kaikki on varmaan tavallaan helpompaa, kun esikoisen kanssa kaikki on uutta ja vierasta, mutta tavallaan vaikeampaa, kun lapsia on hoidettavana kaksi ja he ovat todennäköisesti monin tavoin erilaisia. Vielä en osaa sanoa, haluaisinko toisen lapsen jälkeen vielä kolmannen. Ajattelen, että kolmea suuremman lapsikatraan kanssa minulle ei jäisi tarpeeksi omaa eikä meille vanhemmille kahdenkeskistä aikaa. Haluan, että kumpikin meistä ehtii viettää myös kahdenkeskistä aikaa kunkin lapsen kanssa erikseen. Mitä päivähoitoon tulee, niin toisen lapsen myötä esikoisemmekin pääsisi takaisin osittaiseen kotihoitoon. Ennen mahdollista toista lasta haluan kuitenkin ehtiä olla tulevassa uudessa työpaikassani vähintään vuoden ja jos työskentelysektori on minulle aivan vieras, vuosi ei riitä asioihin perehtymiseen. Näin ajattelen asioista nyt.