Vauva

Olen pitänyt taukoa blogin kirjoittamisesta, koska en halunnut vielä kertoa vauvauutisesta enkä kokenut voivani kirjoittaa elämästäni mainitsematta sitä. Nyt voin kirjoittaa, kun raskaudesta on kulunut yli kolmasosa ja tiedämme ultratutkimuksen perusteella, että vauva on kehittynyt hyvin. Kun saimme tietää raskaudesta 21. joulukuuta, yhdeksän kuukauden odotus tuntui ikuisuudelta, mutta nyt huomaankin ajan kuluneen yllättävän nopeasti.

Yli kaksi kuukautta jatkuneesta pahoinvoinnista, kehon muutoksista, ultrakuvasta ja sydänäänien kuulemisesta huolimatta en edelleenkään käsitä olevani oikeasti raskaana. Tuntuu uskomattomalta ajatella, että sylissäni on pian vastasyntynyt vauva, meidän tekemä. Puoli vuotta tai vuosi tai useampikin sitten elämäni ei ole ollut niin kovin erilaista verrattuna nykyhetkeen, mutta puolen vuoden päästä se muuttuu perinpohjaisesti ja lopullisesti. Vain vuosi tästä ja meillä on jo puolivuotias lapsi. Oletan ja uskon, että alan vihdoin käsittää todellisuuden, kun vatsani kasvaa ja alan tuntea vauvan liikkeet. En pysty käsittämään, että alavatsassani asuu ja liikkuu ihminen. Vasta nyt ollessani itse raskaana olen lukenut, kuinka nopeasti alkio ja sikiö kehittyy. Sikiöllä on jo muutaman sentin pituisena ja parinkymmenen gramman painoisena lähes kaikki ihmisen elimet ja piirteet. Se tuntuu järkyttävältä, kun ajattelen, kuinka myöhään abortin voi tehdä. Olisin silti valmis tekemään sellaisen, jos selviäisi, että lapsi on erittäin vaikeasti vammainen ja hänen elämänsä olisi käytännössä pelkkää kärsimystä. 

On ollut tuskallista huomata, kuinka ristiriitaisia tunteita raskaus herättää. Osa minusta ajattelee, että koska suurin unelmani on toteutumassa, minun pitäisi olla onneni kukkuloilla, koko ajan. Että minulla ei ole oikeutta negatiivisiin tunteisiin raskauteen ja vanhemmuuteen liittyen. Tiedän, ettei niin kannata ajatella - juuri viime viikolla sanoin toiselle, että kaikki tunteet ja ajatukset on sallittuja. Minun täytyy jatkuvasti rauhoitella itseäni, ettei pelko valtaisi mieltäni. 

Nyt kun katson taaksepäin, niin huomaan, kuinka paljon olen psyykkisesti kehittynyt viidessä vuodessa - vaikka minulla on edelleen paljon haasteita. Olen paljon joustavampi, kärsivällisempi ja itsemyötätuntoisempi. Vaikka olisin halunnut äidiksi jo monta vuotta sitten, niin varmasti on kaikkien kannalta parempi, että haave toteutuu vasta nyt. Olen paljon valmiimpi. Täysin valmis ei kukaan koskaan ole.