”Ainoa syy, miksi useimmat eivät tiedä paljonkaan, on se, että he eivät välitä tietää. He ovat välinpitämättömiä. Välinpitämättömyys tiedosta on oudoin ja typerryttävin ihmisen ominaisuus.”
Stephen Fry
Työelämän ulkopuolella oleminen pitkäaikaisesti on syventänyt masennustani ja yksinäisyyttäni. Tuntuu yhä vaikeammalta kuvitella itseni työelämään, vaikka haluaisin käydä töissä ja tehdä muutakin merkityksellistä kuin olla äiti. Haluaisin kuulua työyhteisöön. Kun sivusta seuraa ja lehdistä lukee juttuja siitä, miten sairas työkulttuuri nykyään monin paikoin on, en kuitenkaan voi olla pelkäämättä sinne palaamista.
”Te haluatte kenties tarjota ihmisille rauhallisen retriitin, jotta heidän voimansa riittäisivät jatkossakin ja he pystyisivät antamaan työssään yli voimavarojen, kuluttamaan yli kestokyvyn ja kestämään hirveitä parisuhteitaan, vapaata kasvatuslinjaansa, kantamaan liikaa kaikkea? Ajatus hengähdyksestä on kaunis, mutta oletko ollenkaan miettinyt, että joskus on hyvä antaa ihmisen ajaa päin seinää oikein urakalla ja huomata, etä suuntaa olisi muutettava?”
Marjo Niemi: Kuuleminen
Emilia Laatikainen kuvaa omaelämäkerrallisessa sarjakuvakirjassaan Ei ois susta uskonu, kuinka päihderiippuvainen turruttaa ja neutraloi tunteensa päihteillä ja kuinka sairaudesta toipuminen edellyttää sitä, että päihteen käytön lopettamisen myötä ihminen kohtaa tunteensa sellaisinaan. En tiedä, tarjotaanko päihderiippuvaisille sitten mitään psyykenlääkkeitä — ainakin päihdekuntoutuksessa usein jaetaan potilaille jotain lääkkeitä, mitä lie — mutta kovin päinvastaiselta kuulostaa siis päihderiippuvuuden kuin mielenterveysongelmien hoitologiikka. Siitä huolimatta, että päihderiippuvuuskin mielen sairaus, mielen ja kehon niin kuin esimerkiksi syömishäiriö. Minulle on määrätty vuosikymmenestä toiseen mielialalääkitys, joka nimenomaan turruttaa tunteitani ja siten pitää minut edes jotenkin toimintakykyisenä, kun taas ilman kyseistä lääkitystä tunteeni todistetusti moninkertaistuvat voimakkuudeltaan ja joutuisin kohtaamaan ne sellaisinaan. Kukaan psykiatrian ammattilainen ei ole koskaan ehdottanut minulle, että lopettaisin lääkityksen. Epäloogista. Keskeytin lääkityksen kerran ihan omasta aloitteestani enkä uskalla tehdä samaa toiste, vaikka ystäväni kyllä suositteli juuri kohtaamaan surun silmästä silmään sen sijaan, että annan sen muuttua vihaksi. Hänelle surun sureminen oli ainoa keino selvitä, elää ilman katkeruutta.
Laatikainen myös kirjoittaa sen, mitä olen pohtinut vuodesta toiseen puhuttuani lukuisten eri terapeuttien ja muiden ammattilaisten kanssa yhteensä ainakin 8 vuoden ajan:
Mutta kun se puhuminen ei auta mitään. Puhun avoimesti kaikesta, mutta mitä hittoa sen jälkeen? Mitä pitäis tapahtua? Puhun, puhun ja puhun, mutta se ei helpota. Se ei auta mitään. En tiiä, mitä teen niillä asioilla tai tunteilla! Voin puhua niistä ikuisuuden, mutta se ei vie eteenpäin. Mitä mä teen kaikille mun tunteille?
Minua on aina kehuttu siitä, miten osaan kuvailla ja analysoida asioita, tilanteita, ajatuksia ja tunteita. Mitään hyötyä siitä ei kuitenkaan näytä olleen. Tai no ehkä se, että olen yhä elossa. Viimeisimmässä terapiassani terapeutti vain totesi, että ”ai sä ajattelet silleen, no sehän selittää sun kokemuksen”. Ei terapia saanut minua mitenkään muuttamaan ajatteluani.
Lisäksi Laatikainen kuvaa, että hänestä ei tullut kokemustensa myötä ujoa vaan äärimmäisen varautunut. Juuri näin minäkin kuvailisin itseäni. En ole koskaan ollut ujo ja rohkeaksihan ihmiset minua yleensä kuvailevat, mutta elämän vastoinkäymisten myötä olen muuttunut varautuneeksi. Varautuneisuus saattaa joskus näyttää ujoudelta. Toisaalta se liittyy myös huonoon itsetuntoon. Pystyn helposti ja nopeasti ottamaan itsevarman roolin, maskaamaan olevani vaikka kuinka bitch ja boss, mikä välillä yllättää itsenikin. Yli-itsevarma käytös tosin saattaa varmaan herättää epäilyn esittämisestä — onhan tunnettu tosiasia, että esimerkiksi kovisroolia esittävillä kiusaajilla on pohjimmiltaan varsin heikko itsetunto. Ihmisiä kannustetaan löytämään syitä pahoinvointiinsa olosuhteistaan, ihmissuhdekokemuksistaan ja yhteiskunnallisista rakenteista sen sijaan, että syyttäisi itseään kaikesta, koska kaikki ei ole itsestä kiinni. Kuitenkin samaan aikaan paheksutaan sitä, jos syyttää muita ihmisiä ja olosuhteita ja vaaditaan ottamaan vastuu omasta tarinastaan. Hieman on hankalaa löytää kultainen keskitie näiden välistä.
Kysyin itseltäni tässä yhtenä päivänä: Muistatko, kun vielä parikymppisenä useat ystäväsi kehottivat soittamaan milloin vaan, jos koet olosi yksinäiseksi tai haluat seuraa? Miksei kukaan ole sanonut niin enää yli kymmeneen vuoteen? Eikö minun enää haluta tekevän niin, vai oletetaanko, että kun en tarttunut tarjoukseen silloin, niin en tule tarttumaan jatkossakaan? Jos minun ei haluta tekevän niin, johtuuko se minusta vai ystävieni elämäntilanteista?
Tunnen vihaa, kun ihmiset eivät reagoi Whatsapp-viesteihini mitenkään. Ymmärrän, ettei viesteihin pysty aina reagoimaan heti, mutta mielestäni jonkinlaisen vastauksen voi ihan kohtuudella odottaa saavansa parin vuorokauden kuluessa. Lukuun ottamatta niitä paria ystävää, jotka ovat pahoitelleet viivästyksiä mutta luvanneet vastata aina, niin että olen voinut luottaa siihen. Monilta en saa mitään reaktiota tai vastausta lainkaan, vaikka viesti on luettu. En tiedä, ärsyttääkö minua vähemmän vai enemmän ne, jotka eivät halua muiden näkevän, ovatko lukeneet viestin vai ei. Olen yrittänyt olla välittämättä ja vetämättä siitä johtopäätöksiä, mutta en vaan pääse tunteistani ja ajatuksistani yli enkä ympäri. Vai miltä sinusta tuntuisi, jos ystäväsi ei reagoisi mitenkään, kun olet kirjoittanut hänelle, että sinulla menee tosi huonosti? Olen odottanut jo kaksi kokonaista viikkoa.
Miksi kirjallinen vuorovaikutus eroaa niin paljon kasvokkaisesta? Eihän kukaan kasvokkaisessakaan vuorovaikutuksessa olisi kuin ei olisi kuullutkaan, mitä toinen juuri sanoi? Miksi se on niin tavallista viestittelyssä? Siitä tulee valtavan yksinäinen, tyhmä ja arvoton olo: Eivät viestini ole edes reagoimisen saati kommentoimisen arvoisia tai ne ovat niin tyhmiä tai epämieluisia, että ne halutaan jättää lojumaan omaan paskaansa, mitättömyyteensä. Kun viestiin ei reagoida ryhmächatissä, se herättää ekstrahäpeää. Noin tuhat kertaa viikossa mieleni tekisi poistaa koko Whatsapp-sovellus tai heittää koko kännykkä roskiin. Se, että jotkut harvat ystäväni reagoivat jokaiseen viestiini kohtuullisessa ajassa, tuntuu vastapainoksi erityisen hyvältä ja saa minut päättelemään, että ehkä he ihan oikeasti välittävät minusta ja ovat kiinnostuneita ajatuksistani. Silloin harvoin, kun tapaan elämäni ihmisiä kasvokkain, yllätyn joka kerta, kuinka he sittenkään eivät vaikuta halveksivan ja vihaavan minua. Veljenikin halasi minua käsittämättömän rakastavasti siihen nähden, mitä luulen hänen minusta ajattelevan ja minua kohtaan tuntevan. Tajuaakohan kukaan ystävistäni, miten paljon ajattelen tätä kaikkea? Ajatteleeko kukaan muu?
”Vaikka kaikesta kivusta jää lopulta vain pieni jälki lihaan, mieleen nämä toistuvat ruhjonnat alkavat muodostaa arpikudosta, joka ei koskaan poistu.”
Marjo Niemi: Kuuleminen
Onko ihan tavallista kokea eläneensä näin monissa kokemusmaailmoissa lyhyen elämänsä aikana? Olen kai ollut koko ajan sama henkilö, yksilö ja persoona mutta koen eläneeni jo monta elämää. Välillä mieleeni nousee muistoja niin sanotuista aiemmista elämistä ja minun on vaikeaa uskoa ja käsittää, että olen sama henkilö kuin se, joka muistoissani esiintyy. Tästä herää kysymys, mitä kaikkea onkaan vielä luvassa ja tuntuuko tämäkin hetki joskus epätodellisen kaukaiselta ja kuin eri henkilön elämältä.
Kokemus erillisistä todellisuuksista ei edes aina edellytä eri elämänvaihetta, vaan hyvän seksin jälkeen tunnen olevani hetken ihan eri ihminen eri elämässä. Oloni on itsevarma, näytän mielestäni hyvältä, elämä tuntuu elämisen arvoiselta. Lapseni kanssa olemisen lisäksi elämä on tuntunut viime aikoina elämisen arvoiselta vain noina hetkinä. En ole koskaan käsittänyt, miten jotkut mieluummin masturboivat kuin näkevät vaivaa tavatakseen jonkun seksin merkeissä. Paljon mieluummin laittaudun ja matkustan, käytän kymmenkertaisesti aikaa jonkun tapaamiseen kuin masturboin. Sooloseksistä saamani nautinto on voimakkuudeltaan ja kestoltaan korkeintaan 10% siitä, mitä se voi olla toisen ihmisen kanssa. Minulta on myös kysytty useita kertoja, miksen alkaisi tehdä seksityötä, kun nautin seksistä, olen siinä monen mielestä hyvä, se on Suomessa laillista ja siitä voisi saada paljon rahaa. En ala.
Toisinaan minut valtaa aivan loputtoman syvä väsymys kesken päivän, vaikken ole tehnyt mitään ihmeellistä ja olen nukkunut kohtuullisen hyvin. Sellainen, että esimerkiksi omenan kuoriminen tuntuu ylitsepääsemättömän suurelta ponnistukselta ja pelkästään sen ajatteleminen uuvuttaa. Suolistovaivat liittyvät väsymykseen aina. Tuntuu todella raskaalta pettyä itseensä lähes päivittäin siinä, miten suuri kuilu on todellisuuden ja sen välillä, millaista seuraa haluaisin olla lapselleni. Ja sitten joku ehdottaa, että hakisin töihin päiväkotiin. Mitenköhän siitä suoriutuisin, en uskalla edes ajatella. Tulen todellakin yllättymään, jos lapseni ei sairastu koskaan masennukseen, ahdistuneisuushäiriöön tai johonkin muuhun vastaavaan vietettyään lapsuutensa minun kanssani. Hieman alkoi jo hirvittää, kun varhaiskasvatuksen opettaja kertoi lapseni olevan tehtävissä monin verroin huolellisempi ja perusteellisempi kuin ikätoverinsa ja totesi hänessä olevan ”perfektionistisia piirteitä”. Kuusivuotiaana!?! Perfektionistigeenit ja perfektionistiäiti tuskin johtavat ainakaan huolettomuuteen ja suurpiirteisyyteen. Toki tiedostan, että lapsestani voi periaatteessa tulla ihan minun vastakohtani ja onhan hänen isänsä monin tavoin juuri sitä. Siinäpä vasta kriisin aihe, en osaa kuvitellakaan.
Luin ahmien myös Leea Lakan väitöskirjaan perustuvan tietokirjan Kapina pulpetissa, ja oivoi miten se saikaan minut itse asiansa lomassa palaamaan ulkopuolisuuden tunteeni alkulähteille yläasteelle. En vieläkään pysty ymmärtämään takarivin tyyppejä ja keskiverto-oppilaaseenkin koen vaikeuksia samastua. Miksei joku ole kiinnostunut oppimaan uusia asioita ja halua suoriutua parhain mahdollisin arvosanoin?
”Tarkoitan vain tätä valtavirran loisketta ja koskenlaskua siinä, kuin pieni irtokynsi olen viuhtonut alas tätä perkeleen saatanan ränniä, vai olisiko kelkkamäki parempi kuva tälle liukkaudelle, laskulle syntymästä kuolemaan, vauhdikkaan liu’un aikana ihmisestä höylätään kaikki unelmat ja raha mitkä irti saadaan ja sitten sitä lumpsahdetaan johonkin jätteidenkäsittelylaitokseen… oih.”
Marjo Niemi: Kuuleminen
Miten tästä syöksykierteestä pääsee pois? Miten nämä rattaat saa pysähtymään? Miten tästä liimapaperista pääsee irti? Elämässä pitäisi aikuisena ilmeisesti vaan pärjätä yksin eikä yksilön pitäisi tarvita kumppania ollakseen onnellinen ihan vaan itsensä kanssa. En pärjää, en ole.
Tiedän vallan hyvin, ettei näistä asioista kuulu puhua ääneen tai kirjoittaa avoimesti, mutta juuri siksi teen niin. En ole koskaan ymmärtänyt teeskentelyn ja teennäisyyden tarvetta, sen verran autistia minussa on. Ahmin Ylen uuden ihanan dokumenttisarjan Kun saa rakastaa ja hetkellisesti pystyin pitkästä aikaa hetkellisesti näkemään valoisamman tulevaisuuden. Mutta en pysty mitenkään käsittämään, miten joku ei 80 ikävuoteen ja vuoteen 2024 mennessä ole kyennyt paljastamaan seksuaalista suuntautumistaan sisaruksilleen. Kaikissa suvuissa lienee erakkoja, joiden suuntautumista kukin pienessä mielessään spekuloi, minunkin suvussani. Miksei asioista voida puhua niiden oikeilla nimillä, sitä en ole koskaan voinut käsittää. Eikö asioista voitaisi puhua avoimesti ja suoraan sen sijaan, että maksetaan ulkopuoliselle terapeutille niiden kuuntelusta ja spekuloidaan hänen kanssaan, mitä muut niistä ajattelevat?
”Jos asia kuitenkin on olemassa, tuleeko siitä sen vaarallisempi, jos sen lausuu ääneen turvallisessa ympäristössä? Normalisoituuko hirviö? Vai alkaako sitä elossa pitävä pimeys haihtua ja sen mukana se menettää voimiaan?”
Marjo Niemi: Kuuleminen
Lukusuosituksia: Vahva (Eevi Sjöholm) ja Väsyneet naiset (Hanne Kettunen)
Podcast-suositus: Vegaaneista tykkään
”Mä oon itse lapseton ihminen ja mä mietin välillä, että miten hullua on, että kaikki ihmiset joilla on lapsia, ei ole jo jossain barrikadeilla, koska tässä puhutaan heidän lastensa, heidän kalleimpiensa tulevaisuudesta. Mä toivoisin, että jokainen ihminen tekisi Sitran Elämäntapatestin edes joskus, koska mun omalla kohdalla sillä on ollut todella iso vaikutus mun toimintaan.”
Jenni Rotonen
