Kaamos

Kuinka kauan ihmisen pitää jaksaa yrittää? Kuinka monta vastoinkäymistä, pettymystä ja epäonnistumista täytyy sietää? Kuinka kauan päivittäistä psyykkistä ja fyysistä kipua on kestettävä? Missä vaiheessa saa syyllisyyttä ja huonommuutta tuntematta vaan todeta, että tällainen olen eikä sille mitään voi? Käsitykseni mukaan ei koskaan, sillä silloinhan muuttuisi turhaksi, epäonnistuneeksi yksilöksi. Esimerkiksi Saksikäsi Purran mielestä vähäosaisimmilla ja heikoimmassa asemassa olevilla on mitä parhaimmat edellytykset ryhdistäytyä, parantaa tilannettaan ja korottaa tulotasoaan. Tekisi mieli kirjoittaa jotain, josta minua vastaan voisi nostaa syytteen kunnianloukkauksesta tai laittomasta uhkauksesta. Eikö Purraa vastaan voisi nostaa sellaisen vähäosaisten solvaamisesta ja uhkailusta? 

Kysyin työterveyslääkäriltäni joulun alla, että mitenköhän minun pitäisi tai kuvitellaan kuntoutuvan, kun määräaikaisen työkokeilun päättymisen jälkeen minulla ei ole ollut mitään tulevaisuudennäkymää työn suhteen eikä lääkitystä lukuun ottamatta mitään hoitoa tai kuntoutusta. Vointini on huonontunut merkittävästi viimeisen kahden kuukauden aikana sairauslomalla, mihin vaikutti melko ratkaisevasti se, että toivoa ja iloa luonut parisuhteeni päättyi siihen, että yhdeksän viikon tiiviin yhdessäolon jälkeen mies jätti minut tekstiviestillä noin viikko ennen joulua. Ainoa elämääni, arkeani ja mieltäni kasassa pitävä voima on lapseni. Se tuntuu kohtuuttomalta häntä kohtaan, koska hänen ei pitäisi joutua kuusivuotiaana kannattelemaan ketään. Edellä mainitun miehen ajattelemattomuuden, välinpitämättömyyden ja selkärangattomuuden takia lapseni kuitenkin oli se, joka joutui lohduttamaan minua itkiessäni jätetyksi tulemista, koska olin silloin hänen kanssaan kahdestaan kotona enkä kyennyt pidättämään reaktiotani viestiin. Lapseni ei empaattisena ihmisenä voinut olla reagoimatta, enkä minä kokenut järkeväksi valehdella hänelle itkuni syystä. 

Täytin uuden vuoden alkajaisiksi ahdistuneisuus- ja mielialakyselyt työterveyslääkärini pyynnöstä. Tulokset viittasivat taas vaikeaan ahdistuneisuuteen ja vaikeaan masennukseen. No shit, Sherlock. Viime aikoina olen alkanut kärsiä aiempaa vaikeammasta unettomuudesta, nukahtamisvaikeudesta ja heräilystä. Pystyn nukkumaan aamuun asti heräämättä vain, jos olen ottanut rauhoittavan lääkkeen yritettyäni ahdistuksen kourissa nukahtaa tunnin tai kaksi. Saattaisi kuvitella, että kun aamulla ei ole painetta herätä töihin, niin voisi nukahtaa rennosti, mutta ei. Lisäksi näen lähes joka yö varsin todentuntuisia, ahdistavia unia. Edes aiemmin toiminut rentoutusharjoitustallenne ei enää tepsi, kaikkien asioiden vaikuttavuudessa tuntuu olevan jokin uutuusmomentti. Väsymyksen, ahdistuksen ja ärtyneisyyden lisäksi liian vähäiset tai huonot yöunet lisäävät aina suolisto-oireitani. Raudan imeytymishäiriö ja univaikeudet lienee myös melko huono yhdistelmä.

Viime kirjoituksessani taas totesin, etten tunnista itsessäni pakko-oireista häiriötä, mutta sen jälkeen olen alkanut ajatella toisin. Kertonee julkisesta terveydenhuollosta jotakin, ettei diagnoosia ole selitetty minulle niin, että ymmärtäisin ja omaksuisin sen. Diagnostisissa kriteereissä kyllä todetaan, että häiriö voi liittyä pakkotoimintoihin TAI pakkoajatuksiin, mutta silti kaikki esimerkit liittyvät yleensä pakkotoimintoihin. Onhan minulla niitäkin ja ne pahenevat ahdistuneena tai stressaantuneena, mutta ne ovat niin lieviä, etteivät diagnoosikriteerit niiden perusteella mielestäni täyty. Jos kuitenkin tarkastellaan vain pakonomaista, fiksoituvaa ajatteluani, niin kai sitä voisi pakko-oireiseksikin kutsua. Toisaalta en ole ikinä ihan ymmärtänyt koko psykiatristen diagnoosien kavalkadia ja epäselväksi on jäänyt, ymmärtävätkö psykiatrian ammattilaisetkaan. Miksi vaativan persoonallisuuden, ahdistuneisuushäiriön ja masennuksen diagnoosit eivät riitä, jos pakkoajatukset aiheuttavat ahdistusta ja masennusta ja johtuvat oikeastaan vaativasta persoonallisuudesta? 

Kun viime aikoina olen päivän aikana vasta neljä tuntia hereillä oltuani kokenut suurta tuskaa havaitessani, että päivää on jäljellä vielä vähintään kaksi kolmasosaa, niin tulevan vuoden saati koko loppuelämän ajatteleminen on jokseenkin sietämättömän mahdotonta. En ole koskaan ymmärtänyt, miten itsemurhaa harkitsevaa voisi lohduttaa sen toteaminen, että ”oot niin nuori, sulla on vielä koko elämä edessä”. Juuri siksihän epätoivoinen ihminen kokee tarpeelliseksi kuolla, että koko elämän eläminen tuntuu mitä hirveimmältä ajatukselta. Koska olemassa oleminen tuntuu liian vaikealta. Jos joku läheisistäni vielä kuvittelee, ettei minun olisi tehnyt koskaan mieli kokeilla huumeita, niin voi veljet — kuinka kujalla voi ihminen ollakaan. Toki mieliteko haihtuu aina muutaman sekunnin kuluttua, kun muistutan itseäni siitä, mihin huumeidenkäyttö voi johtaa. Olisi kuitenkin kivempaa, jos sellaista mielitekoa ei tarvitsisi kokea alkuunkaan.

Olen hakenut neljän kuukauden aikana 50 työpaikkaa ja päässyt vain yhteen haastatteluun. Hakijoita on yleensä satoja per työpaikka ja jokaiseen valitaan sellainen henkilö, joka on tehnyt jo aiemmin tismalleen samaa työtä tai ollut vähintäänkin töissä samassa organisaatiossa. Monissa työpaikkailmoituksissa kriteerit on jo määritelty niin, että turhia toiveita on turha elätellä. Miksi hakea vaikkapa verotarkastajan tehtävää, kun ilmoituksessa edellytetään hakijalta näyttöä hyvästä suoriutumisesta verotarkastustehtävissä? Ainoa työhaastatteluni johti siihen, että työnantaja kehui minua vuolaasti mutta totesi sitten, että jäin toiselle sijalle, koska tehtävään valittiin henkilö, joka on tehnyt jo aiemmin tismalleen samaa työtä. Olen saanut näiden kuukausien aikana niin monta sähköpostiviestiä, joissa todetaan, että kiitos mielenkiinnostasi, mutta valitettavasti et ole tällä kertaa haastatteluun valittujen joukossa, etten enää jaksaisi edes avata viestejä. Toivoni on herännyt ties kuinka monta kertaa myös saadessani puhelun tuntemattomasta numerosta vain kuullakseni jostain mahtavasta lehtitarjouksesta. Viimeksi tänään. 

Jos olisin saanut yhteiskunnalta mahdollisuuden uudelleenkouluttautumiseen, olisin aloittanut koulutuksen eilen. Hain tukea hierojaksi kouluttautumiseen TE-toimistosta, Kelasta ja työeläkeyhtiöstä, mutta sitä ei myönnetty, koska valtiotieteiden maisterina minun pitäisi kyetä työllistymään muuhunkin tehtävään kuin tavanomaiseen sosiaalityöhön. Työllisyystilanteella ei vaikuta olevan tuon taivaallista merkitystä. Sain hierojakoulupaikan mutta jouduin siis perumaan sen. Koulutusmaksun olisin tietysti joutunut maksamaan itse, mutta olisin saanut siihen korotonta lainaa vanhemmiltani. Kun nyt olen kovaa vauhtia syöksymässä keskiluokasta alempaan kastiin, luin Auli Viitalan omaelämäkerrallisen kirjan Elämäni kansalaisena. Ehkä minustakin tulee vielä joskus osa-aikakolumnisti.

En käsitä, miten kukaan pitkäaikaistyötön kykenee palaamaan työelämään, kun jo nyt reilun kahden kuukauden sairausloman jälkeen koen olevani niin torjuttu, petetty, syrjään työnnetty ja ulkopuolinen kansalainen, että seuraavan työhakemuksen tekeminen saati työhaastattelusta suoriutuminen tuntuu aivan kohtuuttomalta ponnistukselta. Miten voisin jaksaa maskata 5 päivää viikossa 8 tuntia päivässä? Miten ihmeessä jaksaisin maskata edes tuntia, kun en ole viime aikoina jaksanut edes tekohymyillä kaupan myyjälle? Miten voisin ottaa työn vastaan, jos minut valittaisiin siihen teeskennellyn haastatteluperformanssin perusteella? Sellaisiin työpaikkoihin en tosin vaivaudu edes hakemaan, joiden ilmoituksissa hakijoiksi toivotaan iloista, positiivista ja nopeatempoisesta ja jatkuvasti muuttuvasta työympäristöstä innostuvaa tiimipelaajaa. Toisin sanoen niin kuin käsikirjoittaja Anna Brotkin itseään kuvailee, positiivista happy happy joy joy -tyyppiä, jota ei epävarmuus pelota. 

Jos jotain, niin fyysistä duunarityötä voisin kuvitella vielä jaksavani tai jopa siitä nauttivani, mutta ei minulle anneta siihen mahdollisuutta, koska kansalaisen on valittava loppuelämänsä ammatti viimeistään parikymppisenä ja pysyttävä siinä, jollei sitten ole onnistunut rikastumaan niin, että voi itse kustantaa uudelleenkouluttautumisensa. Mieluummin valtio kustantaa työttömyyspäivärahaa, sairauspäivärahaa, toimeentulotukea tai vaikka työkyvyttömyyseläkkeen kuin antaa mahdollisuuden uuteen uraan ja nousuun. Olenhan toki saanut ammatillista kuntoutusta ja psykiatrista hoitoa, mutta niiden laatu on ollut pääosin melkoista kuraa eikä pelkästään yksilön korjaaminen ratkaise tilannetta, jos myös ympäristö on rikki. Mitä hyötyä on lyhyestä yhteiskunnan kustantamasta työkokeilustakaan, kun ei se johda mihinkään jatkotyösuhteeseen tai edes jatkokoulutukseen? Saamieni tukien ja palvelujen vaikuttavuus ja lopputulos eivät näytä kovin imartelevilta. 

Kirkko ja kaupunki -lehdessä kerrottiin, että psyykkisesti sairastuneiden vanhempien lapsista noin 20 prosenttia sairastuu itse ennen 10. ikävuottaan ja 60 prosenttia ennen kuin täyttää 25 vuotta. Nämä luvut ovat pyörineet mielessäni jo monta viikkoa. Lehdessä todetaan, että sairaus ei sinänsä tee kenestäkään huonoa vanhempaa, vaikka psyykkisesti sairaan ihmisen voi olla vaikea tarjota lapselleen tarpeeksi vakaata ja ennustettavaa kasvuympäristöä. Ööh, eikö hyvä vanhemmuus ole nimenomaan tarpeeksi vakaan ja ennustettavan kasvuympäristön tarjoamista lapselle? Jos se ei onnistu sairauden takia, niin eikö sairaus nimenomaan tee sairaasta huonon vanhemman? Onko huonoa vanhemmuutta vain tarkoituksellinen, sadistinen kaltoinkohtelu? Uskon totta kai, että 99 prosenttia vanhemmista tekee parhaansa, koska niin minäkin ja minun vanhempani. Mutta ei minun parhaani tarkoita välttämättä hyvää. Olen kyllä tarjonnut lapselleni vakaan ja ennustettavan kasvuympäristön, siis ennustettavasti ja vakaasti masentuneen ja ahdistuneen. Lehdessä viitattuun tutkimukseen olisi varmaan kannattanut lisätä sana myönteinen. 

Olen toistuvasti ihmetellyt, kuinka huonosti ystäväni tuntevat minut tai päättävät sivuuttaa tosiasiat, kun he kysyvät sekundaarista lapsettomuuttani tuskaillessani, olenko harkinnut hakeutumista hedelmöityshoitoihin itsellisenä naisena. Paitsi että olen kaikille kertonut, etten halua tehdä tarkoituksellisesti isätöntä lasta, niin en missään tapauksessa kykenisi näin sairaana kantamaan yksin vastuuta kahden lapsen hoidosta ja myönteistä kehitystä tukevasta kasvuympäristöstä. Toistaiseksi olen tarvinnut ja saanut paljon apua vanhemmiltani, mutta he ikääntyvät eikä heidän terveytensä ja toimintakykynsä jatkuvuuden varaan voi tietenkään enää laskea tällaista asiaa. 

Sitten vielä uusimmassa Kuukausiliittessä oli juttu, joka ei varmasti saa ketään ainakaan innostumaan lastenhankinnasta ja synnytystalkoista. Tieto lisää tuskaa ja heikentää väestöennustetta. Siinä lienee päivänselvä yhteys, että korkean koulutuksen länsimaissa syntyvyys on monin verroin pienempää kuin kehitysmaissa ja muissa paljon turvattomammissa ympäristöissä, vaikka jälkimmäisissä lastenhankinta lienee vielä järjettömämpää. Esim. Irakin väestö on parissakymmenessä vuodessa kaksinkertaistunut samaan aikaan, kun sieltä on paettu sotaa ja terroria. Kuukausiliitteen mukaan äidin raskauden aikainen ja lapsen varhaisvuosina kokema kova stressi ja kaltoinkohtelu ovat yhteydessä moniin sairauksiin myöhemmällä iällä ja isien lapsuudenaikaiset kaltoin­kohtelun kokemukset ovat yhteydessä heidän lastensa aivojen rakenteeseen jopa vuosikymmeniä myöhemmin. 

Life & Beth -sarjassa Bethin sisko sanoo hänelle, että joissain ihmisissä on hälytysmerkkejä (red flags) mutta Beth on kyllä varsinainen punainen planeetta. Sitten sisko vielä lisää: ”Siitä syystä kukaan ei tykkää susta.” Tämäkin jäi pyörimään mielessäni viikoiksi, eikä jätetyksi tuleminen yhtään sitä vähentänyt. En näe eroa sillä, onko kyseessä fiktiivinen komediasarja vai litteroitu tosielämä. Varmasti joku on ajatellut noin jostakusta, kun se on päätynyt käsikirjoitukseen — miksei joku siis minustakin. Avioeron jälkeen olen kokenut kuusi eroa parisuhteista, jotka ovat kestäneet vain 2-4 kuukautta. Puolet eli kolme eroista on olleet traumaattisia, kukin eri tavoin. Lisäksi tietysti on lyhyempiä tapailuja, jotka ovat myös herättäneet toivoa ja sitten pettymyksen. En saatana enää jaksa ainuttakaan uutta. Tulevaisuudenuskoani heikentää entisestään se tieto ja havainto, että Tinder-sukupolvet harvoin kykenevät sitoutumaan paria kuukautta pidempään suhteeseen, kun uuden ihastuksen euforia ja kirsikat kakun päältä ovat vain parin klikkauksen päässä odottelemassa. En fyysisesti kykene lataamaan Tinderiä tai mitään muutakaan deittisovellusta puhelimeeni enää kertaakaan, sormeni ja aivoni eivät kykene sellaiseen yhteistyöhön. Parisuhteiden päättyminen ja vointini heikkeneminen on saanut minut pelkäämään entistäkin enemmän myös harvojen ystävyyssuhteideni päättymistä. Siksi kirjoitin eräälle ystävälleni näin, kun ihmettelin, miten hän vieläkin jaksaa viestitellä kanssani:

Sano vaan jos mun kanssa on liian raskasta kommunikoida, en halua että koet olevasi mulle joku terapeutti. En mä halua muiden elämää myrkyttää toksisella mielelläni.

Ystäväni kysyi, miten suhtaudun ajatukseen siitä, etteivät kaikki ajatukseni ole totta. Ymmärrän oivalluksen teoriassa ja moni terapeutti on yrittänyt myydä sitä minullekin, mutta en pääse eteenpäin kysymyksestä, että kuka sitten määrittelee, mikä on totta ja millä perusteella. Periaatteessa kai voi ajatella koko maailman olevan kuvitelmaa. Miksi jonkun minulle antama kehu olisi todempi kuin itseruoskintani? Olen varsin vakuuttava, kun kerron itselleni läpimädästä maailmasta ja siitä, millainen paskakasa olen. Voisin varmaan periaatteessa päättää uskoa vain positiivisiin, optimistisiin ja itsemyötätuntoisiin ajatuksiin, tunteisiin ja tietoon, mutta käytännössä en ole sellaiseen kyennyt. Mitä myönteisiin ja toiveikkaisiin ajatuksiin ja tunteisiin tulee, niin ensin niitä pitäisi kai ilmaantua, ennen kuin voisi pohtia, uskoako vai ei. En vaan kykene ottamaan itseäni todesta, jos väkisin yritän sanoa itselleni jotakin kivaa. 

Kymmenisen vuotta sitten havaitsin olevani erittäin paikkaorientoitunut ihminen. Tai siis en tiedä, onko ilmiölle virallista termiä, mutta liitän tunnekokemukseni todella voimakkaasti paikkaan. Siksi minun on mahdotonta ymmärtää, miten joku voi esimerkiksi jatkaa asumista asunnossa, jossa on asunut väkivaltaisen puolisonsa tai vanhempansa kanssa, tai miten joku voi tehdä lastensuojelun kaltaista psyykkisesti kuormittavaa työtä etänä omasta kodistaan tai asua samassa kunnassa tai asuinalueella asiakkaidensa kanssa. Tästä syystä en missään nimessä voisi myöskään muuttaa lapsuudenkotiini, jossa veljeni kuoli itsemurhaan. Hänen haudallaan käyn aniharvoin — hädin tuskin kerran vuodessa — koska en halua muistella hänen kuolemaansa ja hautajaisiaan. Hauta tuo mieleeni vain kaikkea niihin liittyvää, surullista ja traumaattista, ei hyviä muistoja elävästä ihmisestä ja yhteisestä elämästä. Avioeron jälkeen minulle oli päivänselvää, että haluan muuttaa uuteen asuntoon riippumatta siitä, olisiko yhteisessä asunnossa asuminen ollut taloudellisesti tai muuten mahdollista. Avioeron jälkeen olen asunut samassa asunnossa lukuun ottamatta ensimmäisen puolen vuoden välivaihetta, mutta jokaisen lyhyen parisuhteen päättymisen jälkeen olisin halunnut muuttaa, jos se vain olisi vaivatonta ja mahdollista eikä minulla olisi lasta, jolle haluan tarjota mahdollisimman pysyvän asuinympäristön. Olen ollut vuosi vuodelta tarkempi siitä, milloin ja kenet suostun kutsumaan kotiini. Rakastan kotiani —  se on todella minun näköiseni ja mieleiseni — mutta en saa mitenkään pyyhittyä sen ilmakehästä ja seinistä kaikkia ikäviä ja kipeitä, päättyneisiin parisuhteisiin liittyviä muistoja. Onneksi lapseni ei ole joutunut kokemaan niistä kuin yhden. Jos olisi ollut hereillä, niin kaksi. Kuten eräs ystäväni totesi, suurin osa miehistä taitaa olla itsekkäitä paskoja. I hear you, sister. 

Sopivasti juuri tultuani taas jätetyksi elämäni rakkauden kotikaupungissa joku ajoi autolla väkijoukkoon tuhoisin seurauksin. Lähetin hänelle tekstiviestin ensimmäistä kertaa elokuun jälkeen kysyäkseni, että onhan hän ja hänen perheensä kunnossa. Hän kiitti viestistä ja sanoi arvostavansa sitä suuresti. Hän kertoi opiskelevansa uutta alaa ja aikovansa matkustaa keväällä Ranskaan muutaman kuukauden kurssille. Tähän viestiini hän ei enää vastannut mitään:

I’m so relieved to hear you and your family are ok. So thank you for replying. I can imagine you’d be a good cook. I’m still lonely and not doing well. But my son is happy and healthy. Maybe in about 12 years from now when he has grown up I can go to a culinary school to France with you.

Sain taas musertavan muistutuksen yksinäisyydestäni, kun pyörryin uimahallin suihkussa ja päädyin ambulanssiin pohtimaan, kenet voisin kutsua seuraamaan vointiani seuraavaksi kuudeksi tunniksi. Periaatteessa vaihtoehtona olivat äiti tai veli, mutta jälkimmäinen oli flunssassa. Olisin niin paljon mieluummin soittanut puolisolle ja kömpinyt hänen syliinsä. No, kaikilla ei ole kirjaimellisesti ainuttakaan läheistä — kai minun vaan pitäisi olla kiitollinen ja tyytyväinen. Äiti ei kuitenkaan korvaa puolisoa juuri millään mittapuulla. Kunpa olisin jollekulle se ihminen, jolle hän haluaa soittaa tai kirjoittaa ensimmäiseksi, oli sitten kyse isosta tai pienestä, myönteisestä tai kielteisestä asiasta. Olen joskus ollut ja siitä roolista on tuskallista luopua. Ambulanssissa maatessani ehdin myös ajatella, että tässäkö olisi tilaisuuteni — voisin vaan mennä kotiin, saada jonkin kohtauksen enkä enää koskaan herätä. Ajatus sai kuitenkin luvan väistyä, kun ensihoitajat vaativat minua soittamaan läheiselleni ambulanssissa ollessani. Ei elämästä pääse noin vaan livistämään.

Merete Mazzarella kertoi 2012 ilmestyneessä kirjassaan tunteneensa kaikissa aiemmissa parisuhteissaan, että hänessä on puolia, joita mies ei ole halunnut, joista tämä joko on toivonut hänen hankkiutuvan eroon tai ei vain ole ollut kiinnostunut. Sitten, 65-vuotiaana uudessa avoliitossaan hän tunsi, että hänet on vihdoin hyväksytty ja otettu omaksi kaikkineen. Olen kokenut tismalleen samoin kaikissa tähänastisissa suhteissani. Miten jaksaisin toivoa saati uskoa tai jopa luottaa siihen, että noin 30 vuoden päästä unelmani toteutuu? Kuinka todennäköistä se on? Kuinka voisin luottaa todennäköisyyteen, kun olen taipuvainen katastrofiajatteluun eli pelkäämään epätodennäköistä? Katastrofiajattelua terveempää olisi tietysti sulkea silmät tai vähintään käyttää vaaleanpunaisia laseja. Kunpa pystyisin. Anna-Mari Kaskinen muotoili osuvasti yksinäisyyden ytimen ja parisuhteen kaipaamisen tuskan:

Ei kukaan meistä kanna tulta itsessään.

Ei kukaan omin voimin loista hämärään.

Jos liekkiä ei ole,

ei ole kynttilää.

Me loistamme,

kun toinen meidät sytyttää.

Olen asunut nykyisellä asuinpaikkakunnallani yli viisi vuotta ja yrittänyt toden teolla luoda verkostoa ja löytää uusia ystäviä kuntapolitiikasta, vanhempainyhdistyksestä ja lapseni kaveriperheistä, mutta mitään vastakaikua en ole saanut. Minusta on aivan käsittämätöntä ja helvetin outoa, että kun olen vuosien ajan kutsunut lukuisia lapseni päiväkotikavereita vanhempineen meille kylään ja lisäksi synttäreille sekä kerran pikkujouluihin, niin kukaan ei ole esittänyt vastavuoroisesti kutsua kyläillä heillä. Meille he ovat kyllä tulleet. Kerran olen kutsunut itse meidät kylään lapseni päiväkotikaverin luo, mutta sekään ei johtanut jatkotapaamisiin. Ehdotin samalle äidille tapaamista lasten kanssa sen jälkeen ainakin kolme kertaa vuoden aikana, mutta ne ajankohdat eivät kuulemma sopineet heille eikä hän ole koskaan ehdottanut vaihtoehtoista ajankohtaa. Monet vanhemmat eivät joko järjestä lapsilleen kaverisynttäreitä tai eivät kutsu vastavuoroisesti lastani synttäreille, vaikka heidän lapsensa on ollut hänen synttäreillään, tai he järjestävät synttärit mahdollisimman geneerisessä, persoonattomassa ympäristössä kuten sisäleikkipuistossa, jossa on hyvin helppo olla tekemättä sen suurempaa tuttavuutta ja kertomatta itsestään muille tuon taivaallista. Kaiken huippu on ollut se, ettei lapseni kanssa samassa harrastuksessa käyvän lapsen vanhemmat edes tervehdi minua kadulla, vaikka olemme nähneet toisemme harrastuksessa lukuisia kertoja ja he asuvat samalla asuinalueella eivätkä mitenkään voi olla tunnistamatta minua, jolleivät nyt sitten molemmat satu kärsimään harvinaisesta kasvosokeudesta. 

Sosiaalisesta mediasta poistumisen, parisuhteiden päättymisen ja työelämän ulkopuolelle joutumisen jälkeen kirjoista on tullut minulle yhä tärkeämpiä, kuin ystäviä. Toisen ihmisen kanssa juttelemisen sijaan kävelyllä, autossa, kahvilassa, ravintolassa ja ostoksilla voi kuunnella tai lukea kirjaa ja keskustella sen kanssa mielessään. Haluan myös omistaa enenevissä määrin kirjoja konkreettisina tavaroina, onhan ystävyyden jatkumisesta kiva saada todiste kotiin eikä menettää sitä heti keskustelun päätyttyä. Viime vuoden aikana luin 44 kirjaa. Ne eivät jätä minua. 

Sosiaalisesta mediasta poistumista en ole katunut päivääkään mutta en todellakaan osannut odottaa, että jo alle vuotta myöhemmin alan haaveilla älypuhelimesta luopumisesta. Se tosin liittyy oman käyttäytymiseni lisäksi lapseni käyttäytymiseen, koska en kirjaimellisesti voi sietää sitä, miten hän koukuttuu kaikkiin ruutuihin ja vaatii jatkuvasti saada käyttää puhelimellani joko Spotifyta, Youtubea, Googlea tai mobiilipelejä. Kesäisin niistä on paljon helpompi olla kiinnostumatta, kun ulkona on kaikkea kivaa tekemistä — siinä taas yksi syy lisää vihata kylmää ja pimeää vuodenaikaa. Pidän siitä, että lapseni on kiinnostunut musiikista ja haluaa kuunnella sitä, mutta en siitä, että sen kuuntelu ja valikoiminen loputtomasta valikoimasta altistaa nykyään Tiktokin kaltaiselle videovirralle ja ärsyketulvalle myös Youtubessa ja Spotifyssa. Tahdon takaisin cd-levyt ja walkmanit. Voi kuinka toivonkaan, ettei älypuhelinta olisi koskaan keksitty! Ja kuinka pelkään, että lapsenikin haluaa muutaman vuoden päästä sosiaaliseen mediaan. Haluaisin suojella hänen aivojaan, se ainakin lienee hyvää vanhemmuutta. Vai lieneekö, jos se eristää hänet kavereista ja potentiaalisista kavereista? Ihmiseläimen psyykkiset ja kognitiiviset säätelytaidot eivät vaan yksinkertaisesti sovi älypuhelimen kaltaisten laitteiden ja sosiaalisen median kaltaisten järjestelmien käyttämiseen.

Voisin nyt periaatteessa hakea uutta eli kolmatta psykoterapiajaksoa, kun olen istunut tuomioni eli selvinnyt hengissä Kelan viiden vuoden karenssista, mutta ajatukseni ja tunteeni sen suhteen eivät ole parissa kuukaudessa muuttuneet mihinkään. En uskalla laskea, miten monen ammattilaisen kanssa olen 20 vuoden aikana sairauksiani ja kokemuksiani käsitellyt. Satavarmasti vähintään reilusti yli sadan. Eikö se riitä yhteen elämään? Jos joskus irtisanoudun nykyiseltä työnantajaltani, niin pitkäaikainen työterveyslääkärinikin vaihtuu. En minä tosin häneenkään täysin tyytyväinen ole, koska hän tekee pelkästään etätöitä — HÄNKIN, mikä nykyajan lääkäreitä vaivaa — ja koska hänkin jostain syystä vähättelee suolistosairauteni vaikutusta työ- ja toimintakykyyni. Esimerkiksi jouluaaton iltana suolistoni oireili niin pahasti, että kipu teki minut täysin toimintakyvyttömäksi. Kukaan lääkäri ei ikinä ole kirjoittanut suolistosairauttani B-lausunnon lopputiivistelmään, joka lienee oleellisin. Taustateksteissä suolistosairaus mainitaan yleensä yhdessä lauseessa. Uusimman lausunnon lopputiivistelmä kuuluu näin:

Psyykkisen kuormituksen kestokyvyn heikentymisen vuoksi ei pysty jatkamaan omassa työssään. Tavoitteena on voinnin salliessa uudelleen kouluttautumisen kautta työllistyminen käytännönläheiseen työhön toiselle työalalle. Ajankohtaisesti psyykkisen voinnin heikentymisestä johtuva työkyvyttömyys kuitenkin vielä jatkuu.

Ps. Voi olla, että toistan itseäni blogiteksteissäni, sori siit.

Pps. Kirjoitin pari uutta runoa, ne löytyy runoblogistani.