Minä: Anteeksi, että mä oon puhunu sulle välillä vihaisesti ja oon kiukkunen. Se johtuu siitä, että oon väsynyt ja huolissani asioista tai jokin harmittaa mua enkä jaksa olla kärsivällinen. Mua myös ärsyttää se, kun sä et aina tottele ja vastustat ja valitat.
Lapseni: Joo, saat anteeks. En mäkään jaksa usein olla kärsivällinen. Se tarkottaa sitä, ettei jaksa oottaa jotain tai että … Niin anteeks.
Minä: Mistä anteeks? Ei sun tarvitse pyytää anteeks. Sä oot vielä lapsi eikä sun tarvitsekaan olla aina kärsivällinen tai aina totella.
Lapseni: Niin mut mun pitäis olla kyl enemmän tavallinen.
Minä: Miten niin? Sä oot just hyvä sellaisena, kuin olet. Ei sun tarvitse olla mitenkään tavallisempi, sä oot ihan tavallinen lapsi.
Lapseni: Niin, mut sit jos mä oisin tavallisempi niin mä oisin kyl aika erilainen.
Minä: Olet vaan oma itsesi. Vaikka mä puhun sulle välillä vihaisesti, niin se ei tarkoita, että sä olisit jotenkin huono. Mä rakastan sua koko ajan ja aina yhtä paljon kaikesta huolimatta.
Lapseni: Joo, mä tiedän.
Ruuhkaisella uimarannalla lapseni huusi minulle vedestä kummastuneena: ”Äiti, miks sä hymyilet?” Niin harvinaista hänelle on nähdä minun hymyilevän, että sitä täytyy ääneen ihmetellä. Joitakin viikkoja edellisen keskustelun jälkeen lapseni alkoi kutittaa minua lukiessani hänelle iltasatua. Aloin refleksinomaisesti nauraa, mistä hän nautti niin valtavasti, ettei meinannut malttaa millään lopettaa. Hän nauroi sydämensä kyllyydestä ja sanoi: ”Sun nauru kuulostaa niin kivalta, etten halua lopettaa!” Oli tietysti myös ihanaa nauraa ja ennen kaikkea nähdä lapseni ilo. Hetken tunsin itseni onnelliseksi, kunnes aloin miettiä, miten surullista on, kuinka harvinaista lapselleni on nähdä äitinsä nauravan tai edes hymyilevän. Haluaisin olla nauravainen äiti, mutta sellaiseksi ei voi tuosta noin vaan ryhtyä. Sellaiseksi synnytään ja kasvetaan, sellaisia ollaan tai ei olla.
Kirjailija Hanna Kuuselan sanoin: ”Enää en muista, mistä silloin olin vihainen. Muisti on niin lyhyt, katkeruus pitkä.”
On se kummallista, miten lukkoon läheisetkin ihmiset menevät mielenterveysongelmaisen seurassa. Miten jossakin pienessä tilassa röhnöttää virtahepo, jota kukaan ei ole näkevinään tai ainakaan sanallakaan mainitse. Tämä on minulle täysin käsittämätöntä. Ymmärrän vallan mainiosti tilanteen ahdistavuuden, mutta koen sen äityvän sitä ahdistavammaksi mitä sinnikkäämmin virtahevosta vaietaan. Ahdistavuutta nimenomaan vähentäisi havaintojen, ajatusten ja tunteiden sanottaminen ääneen. Masennuksen, ahdistuksen ja kipujen kourissa eniten kaipaisin näkyväksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi tulemista sekä rakastavaa kosketusta. Jostain syystä näissä tilanteissa saatankin sen sijaan saada tavanomaista lyhyemmän ja etäisemmän halauksen. Oletan sen johtuvan siitä, että hohkaan ympärilleni negatiivista energiaa, jonka ihmiset tulkitsevat niin, että en pidä heistä tai haluan olla omissa oloissani.
Päällimmäiseksi Hesarin toimittajan haastattelusta mieleeni jäi se, että hän ihmetteli, miten voin haluta ryhtyä hierojaksi, kun pidän ammatinvalinnassa ehkä tärkeimpänä asiana työn merkityksellisyyttä. Hämmennyin, miten kukaan voi edes ajatella, etteikö hieronta olisi merkityksellistä. No enää ei tarvitse kenenkään sitä pohtia, koska palaan sittenkin sosiaalityöhön, joskin eri asiakasryhmän pariin. Totesin, että 85 hylätyn työhakemuksen jälkeen minun on kai vaan hyväksyttävä kohtaloni ja kärsittävä tuomioni, kun menin kouluttautumaan alalle. Siis työskenneltävä sosiaalityöntekijänä koko se työura, mitä nyt työkykyä enää on jäljellä ja yrittää jaksaa ainakin muutama kuukausi kerrallaan, ennen kuin olen taas ihan loppu ja sairausloman tarpeessa. En usko jaksavani vuotta pidempään kerrallaan ilman sairauslomaa varsinkaan täyttä työaikaa, kun en ole ennenkään jaksanut eikä terveystilanteeni ole mitenkään kohentunut. Onhan se traagista tai tragikoomista, että jo kandidaatintutkintoa opiskellessa mietin psykiatriseen sairaalaan jouduttuani, että onkohan minusta sittenkään sosiaalityöntekijäksi. Ihan tosissani jo silloin selvittelin, miten voisin opiskella pintakäsittelyalan tutkinnon eli käytännössä ryhtyä maalariksi. Ystäväni totesi muutama viikko sitten, että olisihan sekin uravalinta saattanut mennä päin persettä — olisin voinut vaikka loukkaantua työssä fyysisesti tai saada jonkin rasitusvamman. Uudesta työpaikasta läheisille kertoessani sain onnittelujen lisäksi sellaisia kommentteja kuin ”mahtavaa” ja ”loistavaa” ja ”superhienoa” ja ”jeeee” ja ”wuhuu”. Ne olivat kieltämättä mukavia ja ihania viestejä, mutta en minä asiaan liittyen sen nimisiä tunteita tunne. Päin vastoin, päällimmäisenä minua hirvittää.
En todellakaan haluaisi olla sairauslomalla mutta en myöskään täysiaikaisessa työssä enkä missään kovin kuormittavassa sellaisessa. Miksi osatyökykyisen on niin vaikeaa työllistyä työkykynsä mukaiseen työhön? Pelkään, miten paljon joudun istumaan asiakastapaamisissa ja palavereissa, koska suolistoni tulee siitä sietämättömän kipeäksi hyvin nopeasti. Pelkään, miten pystyn feikkaamaan pitkät työpäivät ahdistustani ja todellisia ajatuksiani ja tunteitani. Se väkisin hymyileminen ja kivun ja epämukavan olon peitteleminen on vastenmielisimpiä ja kuormittavimpia asioita, mitä tiedän. Pelkään, etten siedä keskeneräisyyttä ja epätäydellisyyttä ja asioiden toteuttamista typerästi ja mitä todennäköisimmin liiallista työmäärää ja hankalia asiakkaita ja mahdollisesti hankalia työtovereita tai esihenkilöä. Pelkään pimeitä ja kylmiä aamuja, jolloin en jaksaisi nousta sängystä ylös. Pelkään, että ahdistun ja kuormitun alta aikayksikön. Pelkään, että joudun kokemaan ties kuinka monennen kerran uupumisen ja epäonnistumisen, kaiken siihen liittyvän syyllisyyden ja häpeän.
Tunnen kuitenkin myös hieman kiinnostusta uutta työtä kohtaan ja motivaatiota tehdä jotakin merkityksellistä sekä huojennusta siitä, että taloudellinen tilanteeni kohenee ja pääsen täältä syrjäytyneisyydestä takaisin ns. kunnon kansalaisten keskiluokkaan. Lapseni voi taas ylpeästi kertoa äitinsä olevan töissä ja vieläpä niin merkityksellisessä työssä, eikä hänen kanssaan tarvitse jatkuvasti puhua siitä, miten kallista jokin on.
Olen tässä kohta 10 kuukauden mittaisella sairauslomalla ajatellut kymmeniä kertoja vaatehuoneen laatikoissa lojuvia päiväkirjojani ja 10 vuoden blogitekstejäni. Sitä, kuinka voisin käydä ne läpi ja toteuttaa ikiaikaisen haaveeni kirjan kirjoittamisesta niiden pohjalta. Voisin mutta en saa aikaiseksi. Ja soimaan siitä itseäni harva se päivä. Nyt kun palaan töihin, mistään ylimääräisestä tavoitteellisesta tekemisestä on turha haaveillakaan. Tavoitteeni on pysyä hengissä ja työsuhteessa yli koeajan.
Hanna Kuusela sen sanoi fantastisessa kirjassaan Syytös: ”Ei auta kuin nousta maasta entistä vittumaisempana.”
Kesällä ja etenkin heinäkuun ihanilla helteillä voin vähän tavanomaista paremmin. Kesällä on helpompaa olla työelämän ulkopuolella, kun muutkin ihmiset lomailevat ja kavereita voi tavata päiväsaikaankin. Voi hetken kuvitella olevansa itsekin vaan kesälomalla eikä syrjäytynyt epäonnistuja. Rakastan kesää, aurinkoa ja lämpöä. Haaveilen siitä, että lapseni täysi-ikäistyttyä voisin asua Etelä- tai Keski-Euroopassa aina marraskuusta maaliskuuhun. Mutta tuskin minulla sellaiseen tulee olemaan taloudellisesti varaa.
Kuitenkin olen myös kärsinyt niin jäätävästä ahdistuksesta, että olen ollut vähällä soittaa psykiatriseen päivystykseen, kunnes olen muistanut, että eihän siellä kiinnostuta ihmisestä, ennen kuin hän on jo yrittänyt itsemurhaa tai vahingoittanut itseään tai toisia ulkoisesti ja vakavasti. Eräänä sunnuntaina jaksoin kestää oloani iltaseitsemään asti, kunnes otin lopulta bentson, kun ahdistuksen takia rintaani puristi sietämättömästi, vatsa ja hartiat olivat kipeät, minua pyörrytti ja oksetti ja tärisin enkä meinannut saada hengitettyä ja nielaistua. Olin jo yrittänyt taltuttaa ahdistusta tukistamalla itseäni ja puristamalla itseäni niin, että kynnet painautuivat ihooni. Mieleni teki viillellä, mutta sitä olen kyennyt vielä vastustamaan pysyvien jälkien takia. Jäihän siitä puristelustakin mustelmat mutta ne haihtuvat melko nopeasti. Ihon rikkominen raapimalla kävi mielessä, mutta siitäkin jäljet paranevat hitaasti jos lainkaan kokonaan enää tässä iässä. Kaikkien muiden ahdistuksen aiheiden lisäksi koin voimakasta tarvetta rangaista itseäni siitä, etten kyennyt kokemaan iloa ystävieni uudesta onnesta. Koin pelkkää kateutta. Minähän olen ihan paska ystävä. Miten se muka on minulta pois, jos he saavat jotakin, mistä minäkin haaveilen? Tarkemmin ajateltuna tunnen myös mustasukkaisuutta ja ulkopuolisuutta, koska enää vain yksi ystävistäni on sinkku. Kolme ystävääni ovat löytäneet rakkauden viime kuukausien aikana. Toisin sanoen vertaistukea, vertaisuuden kokemuksia on enää varsin vähän saatavissa sillä saralla. Kosminen yksinäisyyteni ja eksistentiaalinen ahdistukseni syvenivät entisestään. Kävin saunassakin siinä toivossa, että siellä olisi helpompi rentoutua. Ei ollut.
Jos elämäni rakkaus ei olisi jättänyt minua, meillä olisi ollut tänään ensitapaamisemme kolmas vuosipäivä. Kirjoitin ikävän ja ahdistuksen puuskassa eräänä yönä runon, jonka julkaisin runoblogissani eilen. Tänä vuonna en kuitenkaan ole ottanut häneen yhteyttä ja yritän olla ottamattakaan. Ei siitä ole mitään hyötyä, koska hän kyllä olisi yhteydessä minuun, jos haluaisi palata yhteen. Minä olen tahtoni ilmaissut jo tarpeeksi monta kertaa, ja olisi kai lapsellista kääntää veistä haavassa. Joku voisi väittää, että itsensä ja tunteidensa ilmaiseminen taiteen keinoin helpottaa oloa. Ei helpottanut. Lopulta otin taas bentson, kun ajattelin etten selviä seuraavasta päivästä kahdestaan lapsen kanssa, jos en saa tarpeeksi unta. Ja sellainen ajatushan sitten vaan karkottaa unta entisestään. Bentsodiatsepiini onneksi toimii aina.
Keväällä ja kesällä kokeilin palata kahteen eri deittisovellukseen, mutten kestänyt siellä kuin pari viikkoa. Ihmisten määrä, swaippaamispäätökseen kasautuvat paineet, vastausten odottaminen ja ihmisten epähuomaavainen ja itsekeskeinen käytös ahdistivat minua niin jumalattomasti, että jopa yksinäisyys tuntui paremmalta vaihtoehdolta. Olen harkinnut monta kuukautta Tinderiinkin palaamista, mutta en yksinkertaisesti kykene siihen. Se on niin vastenmielinen areena. Pystyn kuvittelemaan kumppanin löytämisen enää vain yhteisen harrastuksen tms. spontaanin kohtaamisen tai yhteisten kavereiden kautta, vaikka tiedän monien löytäneen kumppanin Tinderistä. Jotkut jopa löytävät rakkauden samalta asuinalueelta.
Henrika de Kermadec väitti: ”Vaikka elämä ei muutoksen myötä veisikään sinne, minne oli ajatellut, se avaa aina oven jonnekin. Ja aina voi palata tai valita uuden suunnan. Kenenkään ei tarvitse jäädä yhteen rooliin, eikä itsestään ole pakko rakentaa ehjää.” Sanoisin elämänkokemukseni perusteella, että ei itsestään pysty rakentamaan ehjää. Psykoterapeutti Philippa Perrykin vetää mutkat suoriksi ja väittää kirjassaan Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan (ja lapsesi kiittävät, että sinä luit) — sivumennen sanoen kenties maailman itsevarmin kirjan nimi —, että ”jos puemme pelkomme sanoiksi, se häviää”. Ai siis miten? Jälleen kerran ihmettelin, miten se minua auttaa, että niin hienosti osaan tunnistaa ja tunnustaa tunteeni. Olen kirjoittanut tunteistani ja ajatuksistani satoja jollen tuhansia sivuja ja puhunut niistä satoja jollen tuhansia tunteja. Eivät ole pelot ja muut negatiiviset ajatuskierteet ja tunteet hävinneet mihinkään. Maailma on ahne, itsekäs ja julma. Ihminen on ahne, itsekäs ja julma. Miten nämä asiat ja kokemukset katoavat sanomalla ne ääneen?
Eräs kaverini, joka ei tunne minua kovin hyvin, koska suhteemme perustuu lähinnä seksin harrastamiseen, kuvaili minua hiljattain näin: ”You give this impression to me that you know exactly what you want and are good at keeping boundaries and communicating in a straight way. I remember ages ago that I suggested once going for dinner and you were so straight about how that wasn’t in the realm of what you wanted to do with someone who is likely to not be here in the long run, it just seemed so mature and showed a level of self-understanding that I am not used to. I felt like I could take some notes from your book about clear communication. Also when we have spoken about the really personal difficult experiences in life, you seem to describe them in a way that you have clearly been through some super difficult times but come through it in a way that you are able to look at it calmly and have faced it, rather than bottled it up and let it overcome you.” Miten hyvä olenkaan näyttelemään ja peittelemään todellista persoonallisuuttani, ajatteluani, tunteitani ja vointiani?
Philippa Perry sanoi kirjassaan myös jotain erittäin hyvin: ”Uskon, että me kaikki tarvitsemme jonkun ei-tuomitsevan, jolle puhua, jonka kanssa voimme olla täysin ja anteeksi pyytelemättä oma itsemme.” Niinpä. Sellaisen arjen kumppanin kun löytäisi joskus elämässään, sellaisen joka pysyy rinnalla ja jonka rinnalla pysymiseen voi luottaa niin, kuin omien vanhempien voi ollessaan alaikäinen.
Soundtrack: Elefantti huonees (jambo)
