Työelämä

Ei olisi pitänyt olla senkään vertaa optimistinen, kuin mitä olin työpaikkaa vaihtaessani. Olisi pitänyt vaan jatkaa sairauslomaa vuodenvaihteessa ja pysyä samassa työpaikassa samalla työnantajalla niin, että olisin päässyt Kelan kuntoutustuelle. Olin liian tunnollinen ja velvollisuudentuntoinen työnantajaa ja yhteiskuntaa kohtaan, ja pelkäsin liikaa epäonnistumisen tunnetta ja luuserin leimaa. Elämä on liian raskasta näin. Jotain kertonee sekin, että minulla on edelleen työaikasaldo 8 tuntia miinuksella. Esimies ei ole vielä puuttunut siihen onneksi mitenkään. En vieläkään tiedä, mitä sanon, jos hän huomauttaa siitä.

Talvella aloitan uuden Kela-psykoterapian kahdesti viikossa, ja haluaisin voida keskittyä siihen rauhassa. Ajatus työssä käymisestä samaan aikaan tuntuu hankalalta. Pelkään, että psykoterapiastakin tulee taas suorittamista. No, eihän se tietysti poissuljettu vaihtoehto ole, että jäisin talvella uudestaan sairauslomalle, jos vointini ei kohene. Tai niin kuin toivon, äitiyslomalle. Pelkästään kaikkien vatsarohtojen kokeileminen työn ohessa tuntuu stressaavalta, koska niiden vaikutuksia ei voi etukäteen tietää ja ne voivat pahimmillaan pahentaa oireita ainakin aluksi. Lopetin omakustanteisen psykoterapian toissaviikolla, koska olisin joka tapauksessa joutunut vaihtamaan terapeuttia vuodenvaihteessa, koska kyseinen terapeutti ei ota asiakkaita iltaisin ja viikonloppuisin, enkä voi nykyisessä työssäni olla joka viikko pois toimistolta virka-aikaan. Eikä siitä psykoterapiasta ollut edes mitään hyötyä, kun minulla oli varaa käydä siellä vain joka toinen viikko. Ihan yhtä tyhjän kanssa.

Paineensietokyky, sitä tarvitaan paljon nykyajan työelämässä melkein missä vaan ammatissa mutta erityisen paljon sosiaalityössä ja yrittäjänä. Jo yliopistoon hakiessani yhdeksän vuotta sitten ihmettelin, ettei sosiaalityön opintoihin ollut muuta seulaa kuin kirjallinen pääsykoe. Kukaan ei ollut kiinnostunut siitä, millaiset psyykkiset ja sosiaaliset edellytykset hakijoilla on suoriutua ja jaksaa sosiaalityön todellisuudessa. En varmaan olisi päässyt läpi psykologisista testeistä. Kirjallisten kokeiden perusteella ei voi päätellä mitään hakijan psyykkisestä ja sosiaalisesta soveltuvuudesta ammattiin. Ja se kyllä näkyi opiskelijoissa ja näkyy myös työpaikoilla.

Olen aina haaveillut yrittäjyydestä, ja minulla on vaikka kuinka monta yritysideaa. On ollut musertavaa joutua toteamaan, että psyykkisten ongelmieni ja suolistosairauteni takia en voi edes harkita yrittäjäksi ryhtymistä. Yrittäjyys edellyttää varmasti vieläkin parempaa paineensietokykyä kuin sosiaalityö. Kauhulla odotan sitä kateuden ja epäonnistumisen tunnetta, kun joku muu perustaa jonkun niistä yrityksistä, jotka olen keksinyt ja joista olen haaveillut. Enkä tarkoita, että ehtii perustaa ennen minua, koska en usko, että voimavarani ja ominaisuuteni niin radikaalisti muuttuvat, että yrittäjyys koskaan mahdollistuisi.

Hurahdukset ja intohimot

Olen hurahtanut viimeisen vuoden aikana vaatteisiin ja muotiin uudestaan noin kymmenen vuoden tauon jälkeen. Aina olen toki kiinnittänyt huomiota vaatteisiini, mutta viime vuosina olen ostanut vaatteita oikeasti vain tarpeeseen enkä ole saanut nautintoa shoppailusta ja vaatteiden katselusta esimerkiksi netissä. Ei ole kiinnostanut. Kirppareilla ja secondhand-liikkeissä olen alkanut käydä oikeastaan vasta tänä vuonna. Erityisesti olen hulluna mekkoihin, alusvaatteisiin, korkokenkiin ja laukkuihin. Varsin tavallista naiselle, tiedän, mutta minulle uutta. Mekko- ja sandaali-intohimoni ei vaan oikein sovi yhteen Suomen paskan ilmaston kanssa. Kesäisin voin kukoistaa, mutta suurimman osan vuodesta lempivaatteeni ja kenkäni odottavat tyhjänpanttina hyllyillä ja kaapeissa.

Tämä uusi intohimoni näkyy valitettavasti tililläni, vaikka ostoksistani 90% on alennustuotteita ja kirppari-/secondhand-löytöjä. En näe mitään järkeä ostaa kalliita tuotteita normihinnalla, tai toisaalta halpoja huonolaatuisia tuotteita, kun varsinkin verkkokaupat ovat jatkuvasti pullollaan aletuotteita ja käytetyt tai jopa käyttämättömät tuotteet odottavat löytäjäänsä kirppareilla ja secondhandeissa. Saan laatua yhtä halvalla kuin ostaisin H&M:sta samankaltaiset vaatteet uutena mutta huonolaatuisena. Jos olisin rikas, ostaisin toki mielelläni laadukkaita vaatteita ihan normaalihinnalla, koska se on yritysten ja kansantalouden kannalta parempi. Ja mahdollisimman paljon suomalaista, etenkin Suomessa valmistettua. 

Hullaantumiseni muotiin on johtanut myös tilanpuutteeseen kotona. Voi kuinka haaveilenkaan isommasta asunnosta! Haaveilen myös sisustamisesta, mutta se mahdollistuu kunnolla vasta, kun muutamme.

Minulla on aina ollut todella vahva halu tukea yrittäjiä. Haluaisin ostaa tuotteita ja palveluita varsinkin kaikilta pienyrittäjiltä. Senkin takia käyn paljon ravintoloissa ja kahviloissa ja kauneushoitoloissa ja usein eri paikoissa. Ei se tietenkään ole pääsyy (pääsyy on nautinnonhaluni) mutta ehdottomasti aina mielessä. Harmi vaan, että pienyrittäjien tuotteet ja palvelut ovat yleensä pirun kalliita, varsinkin Helsingissä. Siksi käytän heidän palveluitaan lähes aina Cityshoppari- tai Groupon-tarjouksilla eli tosi harvoin normaalihinnalla. Jos minusta tulee rikas, niin ostan kaiken pienyrittäjiltä, tuotteet ja palvelut. Haluan niin kovasti, että he kaikki menestyisivät! Voin vain kuvitella, kuinka musertavaa on joutua konkurssiin tai luopumaan unelmansa toteuttamisesta. Varmaan sympatiani yrittäjiä kohtaan juontuu osittain siitä, että haaveilen yrittäjyydestä itsekin. Siihen tarvitaan helvetisti rohkeutta ja riskinsietokykyä, jota minulla ei ainakaan vielä ole tarpeeksi.

Toinen juttu, mihin olen hurahtanut ihan viime viikkoina, on Pinterest. Olen järjestyksen ja listojen ystävä ja aika visuaalinen ihminen, ja Pinteresthän vastaa näihin tarpeisiin vallan mainiosti. Siihen voi tosin jäädä koukkuun siinä missä Facebookiinkin, johon en puolestaan ole liittynyt sitten 2010 sieltä lähdettyäni. Rakastan upeita valokuvia ja kauniita, iloisia asioita. Minulle tulee yksinkertaisesti hyvä mieli seikkaillessani Pinterestin positiivisessa maailmassa. Aiemmin olisin ajatellut, että kissa- ja koirakuvien katseleminen on ajan hukkaa (on tärkeämpääkin tekemistä, ei minulla ole aikaa sellaiseen), mutta nykyään ajattelen, että kaikki, mikä saa minut hymyilemään ja tuntemaan myönteisiä tunteita on tarpeellista ja tärkeää. Nautin myös paljon siitä, kun saan Pinterestissä jakaa mielihyvää tuottavia kuvia ja asioita muille, ympäri maailman. Hassua, miten joku toisella puolen maailmaa katsoo kuvaa tai klikkaa linkkiä, jonka juuri pinnasin, ja tuntee samaa mielihyvää kuin minä hetkeä aiemmin.

14. ikävuoteni jälkeen olen hymyillyt ihan liian vähän. Sitä on kai aikuisuus, monille, ehkä useimmille ihmisille. Kauan roikuin siinä haaveajatuksessa, että voisin palata lapsuuteen (leikki-ikään) ja jäädä siihen loppuiäksi, en koskaan kasvaa aikuiseksi. Se oli selviytymiskeinoni pahimman masennuksen ja ahdistuksen alla. Onneksi en enää tarvitse sitä. Nyt keskityn olemaan aikuinen, joka hymyilee ja nauttii aikuisuuden luomista mahdollisuuksista.

Työ

Miksi hakeuduin työhön, joka aiheuttaa ensisijaisesti loputtoman riittämättömyyden tunteen ja sietämättömän stressin? Ammatin valitsin oikein, sitä en epäile. Ongelma on siinä, että nykyisessä työssäni en pysty toteuttamaan ammattiani, niin kuin haluaisin ja niin kuin koen oikeaksi. Eikä varmasti kukaan kollegoistanikaan. Haluaisin työn, joka ei vie minusta kaikkia mehuja niin, että olen aivan loppu vapaa-ajalla. Työn, jossa stressi ei seuraa kotiin. Haluan tehdä sosiaalityötä, mutta haluan tehdä sen hyvin. Rakastan ammattiani ja tiedän olevani siinä erittäin hyvä. Olisi mielestäni ihan kohtuullista, että minulle ja kollegoilleni annettaisiin mahdollisuus tehdä työmme hyvin - ammattietiikan, asiakkaan tarpeen ja hyvän hallinnon mukaisesti. Paitsi meidän mielenterveytemme, niin totta kai myös asiakkaiden takia. Sydämestäni kouraisee joka kerta, kun en voi työmääräni takia auttaa asiakasta niin nopeasti ja niin hyvin kuin hän tarvitsisi.

Mikä olisikaan huonompi suolistosairauteni kannalta kuin ylikuormittava työ? Miksi teen itselleni näin? Olen tehnyt tämän niin monta kertaa, haukannut liian ison palan. Ajatellut, että kyllä minä jaksan, olen vahvempi nyt. Tulin lomalta kaksi viikkoa sitten enkä ole vielä ehtinyt esimerkiksi lukea lomanaikaisia sähköposteja ja käydä läpi kirjepostia. En varmaan ehdi vielä ensi viikollakaan. Onneksi sentään pystyin lomalla rentoutumaan. Ja kuinka paljon iloisempi olinkaan! Melkein kuin eri ihminen. Kuten arvata saattaa, suolistoni ei lomalla oireillut läheskään niin paljon kuin yleensä. Voin vakuuttaa, että moni ottaisi sairauslomaa sellaisissa oireissa, mitä minulla on lähes päivittäin. Viimeiset kaksi viikkoa olen ollut myös flunssassa. Viikko sitten kollegani totesikin, että eikö sinun kannattaisi lähteä kotiin lepäämään ja paranemaan, kun yskin ja niistin. Vastasin hänelle, että kyllä varmaan mutta jonkun nämä työtkin on tehtävä eikä täällä näy sijaisia.

Joka aamu katson kollegoitani sivusta ja kysyn heiltä mielessäni: miten sinä tästä selviät? Jotkut ovat tehneet tätä työtä tässä työpaikassa vuosikymmeniä. En minä ymmärrä. Mottoni ja jatkuva tavoitteeni on elää vapaa-ajalla hetkessä, mutta en pysty siihen, jos koen ahdistavia työhön liittyviä tunteita ja mieleeni tunkeutuu jatkuvasti muistutuksia siitä, mikä työtehtävä jäi eilen, toissapäivänä tai sitä edellisenä tekemättä; mitä pitää muistaa tehdä maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona. Kirjoitan asioita ylös sunnuntaina. Kun tapaan kaveria, huomaan katseeni lasittuvan kesken keskustelun, koska en pysty keskittymään, kun työajatukset ja -tunteet tunkeutuvat mieleeni. Ja kun työpuhelin työajalla soi, puristan silmäni kiinni ja puhallan ulos, ajattelen: ei, taas joku pyytää jotain, taas yksi tehtävä lisää. 

Kaikesta tästä huolimatta haaveilen yrittäjyydestä, liikuntapainotteisen päiväkodin perustamisesta. Yrittäjyyteen suhtaudun eri tavalla kuin nykyiseen työhöni ja ainakin toistaiseksi olen vielä siinä toivossa, että johtajana voin delegoida tehtäviä ja mitoittaa työni haluamallani tavalla. Osaltaan minua huojentaa ajatus siitä, etten olisi firman kanssa yksin. Haluan perustaa sen kahdestaan varhaiskasvatuksen ammattilaisen kanssa. Toteuttaisin unelmani vaikka heti, jos olisi pääomaa ja yrityskumppani.

Koskaan minulta ei pääse unohtumaan, miten suurta vastuuta kannan asiakkaistani, miten kauaskantoisia vaikutuksia on sanoillani, eleilläni, päätöksilläni ja sillä, etten pysty vastaamaan asiakkaiden tarpeisiin. Alkaa pyörryttää, kun ajattelen työni ja tekemättömän työni vaikutuksia. Tässä työssä tehdään ja kirjoitetaan valtavia, mahdollisesti asiakkaan koko loppuelämään vaikuttavia päätöksiä ja lausuntoja. Joudun tekemään sellaisia aivan liian vähin taustatiedoin ja valmisteluin, aivan liian nopeasti. Täysin vastoin ammattietiikkaani. Vastuu on työssäni raskain elementti, mutta hei - jonkun se on kannettava.

Eduskuntavaalit

Listasin asioita, joita edellytän eduskuntavaaliehdokkaalta, jotta hän saisi ääneni. Toivottavasti löydän jonkun, joka ajaa juuri näitä asioita:

- vammaisten oikeuksien sopimuksen ratifiointi ja noudattaminen

- väkivalta- ja seksuaalirikosten rangaistusten huomattava koventaminen

- kuntaindeksin asettaminen opintotuelle

- tasavertaisen avioliittolain lopullinen hyväksyminen

- eutanasian laillistaminen

- yrittäjyyden helpottaminen

- hoitovapaan jakaminen vanhempien kesken

- tupakoinnin hankaloittaminen
- työttömyyden vähentäminen

Väkivalta- ja seksuaalirikosten osalta pitäisi mielestäni poistaa ensikertalaisten saama tuomion puolitus ja vähintään kaksinkertaistaa tuomioiden pituus. Maahanmuuttajien tekemien rikosten osalta rangaistuksena pitäisi olla karkotus ja maahantulokielto.

Opintotuen määrän pitäisi mielestäni vaihdella asuinpaikan mukaan, koska samalla summalla pystyy kustantamaan elämisestä esimerkiksi Kokkolassa paljon enemmän kuin Helsingissä. Helsingissä on pakko joko työskennellä opintojen ohella tai olla rikkaasta perheestä, kun pienemmissä kaupungeissa opintotuesta jää vuokranmaksun jälkeen vielä hyvin rahaa ruokaan. Olen joutunut maksamaan opintotukea takaisin Kelalle tuhansia euroja tulorajojen ylittymisen takia, koska ruloraja koskee valmistumiseen asti kaikkia niitä kuukausia, jolloin on ollut kirjoilla oppilaitoksessa riippumatta siitä, milloin on opiskellut ja milloin työskennellyt kokopäiväisesti. Mutta koska kannatan nopeaa valmistumista, opintotuen korottaminen asuinpaikan mukaan on mielestäni parempi ratkaisu kuin tulorajojen nostaminen. Valmistuin maisteriksi viidessä vuodessa mutta olisin voinut valmistua neljässäkin, jos minun ei olisi tarvinnut tehdä töitä. Monilla aloilla edellytetään toki työkokemusta jo opintojen ajalta, mutta siihen voitaisiin vastata lisäämällä opintoihin kuuluvia työharjoitteluja. Uskon, että työkokemusta on alettu vaatia juurikin siksi, että sitä niin monella on. Jos töitä ei elannon takia tarvitsisi vielä opiskeluaikana tehdä, niin ehkä työnantajatkin vähitellen laskisivat vastavalmistuneen työkokemukseen liittyviä vaatimuksiaan.

Mitä eutanasiaan tulee, suosittelen lukemaan tämän kolumnin: http://nyt.fi/a1305934070518 Jos se ei saa ihmistä kannattamaan eutanasiaa, niin on vain odotettava omaa tai läheisen vakavaa sairastumista ja hidasta, kivuliasta kuolemaa. Kyllä se vielä siitä muuttuu.

Ymmärrän sinänsä hoitovapaan jakamisen vastustamisen vapaan valinnan perusteella, koska vapaus on monelle itseisarvo. Uskon kuitenkin, että kukaan lastaan rakastava ei tule katumaan sitä, että vietti lapsensa kanssa kahdenkeskistä aikaa tämän ollessa pieni. Sen tekemättä jättämistä sen sijaan on moni katunut ja tulee katumaan. 

Tupakointia voitaisiin hankaloittaa vähintään kaksinkertaistamalla askin hinta ja kieltämällä polttaminen julkisilla terasseilla, niin kuin ainakin Australiassa on tehty. Rikkaat aikuiset tuhotkoon terveytensä niin halutessaan, mutta ainakin nuorilla olisi huomattavasti korkeampi kynnys alkaa tupakoida, jos aski maksaisi parikymppiä.

Kannatan myös alkoholin myynnin laillistamista vähittäistavarakaupoissa ja myyntilupien saamisen helpottamista kahviloissa ja ravintoloissa. Monissa muissa länsimaissa niin on jo tehty tai on aina ollut. Alkon monopolia on perusteltu sillä, että se hillitsee alkoholin kulutusta. Mutta onko kovin hillittynä suomalaisten alkoholin käyttö pysynyt, kysyn vaan. Voi viinaa ostaa varastoon ja voi humalaan tulla oluestakin. Alkoholisti löytää tarvitsemansa ihan riippumatta siitä, missä ja minkä nimisessä kaupassa sitä myydään. Kokemukseni mukaan niissä maissa, joissa alkoholia myydään marketeissa, kahviloissa ja kioskeissa, ihmisten suhtautuminen alkoholiin vaikuttaa terveemmältä, järkevämmältä. Tämä alkoholikysymys ei kuitenkaan ole minulle niin tärkeä, että edellyttäisin vaaliehdokkaalta sen äänekästä ajamista. Se on plussa.

Työttömyys on yhteiskunnalle iso miinus, mutta pidän sitä niin monimutkaisena asiana, ettei työttömyyden vähentämisestä voi puhua puhumatta yhteiskunnan ja politiikan kaikista muista osa-alueista. Sinänsä pidän työttömyyden vähentämistä yhtenä tärkeimmistä vaaliteemoista. Yksi asia on, että yritykset jatkaisivat tuotantoaan ja palvelujaan Suomessa siirtämättä niitä halpatuotantomaihin.

Listaamieni asioiden lisäksi haluaisin tietysti valtavasti lisää resursseja sosiaali- ja terveyspalveluihin, mutta kukaan ehdokas tuskin osaa taikoa rahaa. Sosiaali- ja terveyspalvelujen resurssointi on sitä paitsi enemmän kunnallisvaaliasia.